Mars Room

RACHEL KUSHNER : MARS ROOM

377s.

Tammi 2025

Alkuteos: The Mars Room 2018

Suomennos Arto Schroderus

 

Romy Hall istuu tiiviisti täytetyssä bussissa, matkalla lopulliseen sijoituspaikkaansa. Takana on jo kaksi vuotta tutkintavankeutta, erossa oloa omasta 7-vuotiaasta pojasta Jacksonista. Edessä on vielä kaksi – ei vuotta, vaan elinkautista. Ja kuusi vuotta päälle. Koska yhdysvaltalainen oikeusjärjestelmä todella on mitä on, toivo vapautumisesta, ehdonalaisuuteen pääsemisestä, lapsen näkemisestä valuu yksi veripisara kerrallaan likaisen vankilan lattialle, ihan vain koska Romy reagoi, tuntee ja käyttäytyy kuten tunteva ihminen vastaavassa tilanteessa ylipäätään tekee.

Rachel Kushnerin Mars Room kulkee nokkelan ja kirkkaan kerronnan ja kielen avulla halvoista strippiklubeista San Franciscon huumepiireihin, hyväksikäytettyjen ja kirjaimellisesti päähän potkittujen naisten kohtaloista tuhansien vankien vankilaan, sen eristys- ja varmuusosastoille, "osastolle a", eli kuolemaantuomittujen osastolle, vankilan pihoille, vankisairaalaan, hakattujen ja murrettujen naisten elämiin. Tarina kiertyy Romyn ympärille: älykkään ja pärjäämiseen keskittyvän stripparin tarinaan, jolla hetken oli jo kaikki, mitä elämässä tarvitsee. Oma asunto, auto, työpaikka, upea, kaunis, utelias poika. Paikka maailmassa, jossa lähtökohtaisesti on tilaa vain ihmisille, joiden ympärille rakenteellinen eriarvoisuus ei ole kasannut tällaista pinoa elämän riskitekijöitä. Romy ei kuitenkaan alistu niiden alle, ei vielä vankilassakaan. Ei, vaikka järjestelmä vie häneltä lapsen, tulevaisuuden ja oikeastaan koko elämän. Toinen romaanin päänäkökulma kulkee Gordonin, vankilaopettajana toimivan miehen ympärillä, joka on ikään kuin ainoa omatunto koko järjestelmän keskellä. Ja siihen omaantuntoon takertuu vanki jos toinenkin – niin kauan, että sekään ei enää kestä omaa osuuttaan kaiken keskellä.

Syvän ymmärtävä ja näyttämällä kertova romaani valottaa Yhdysvaltain valtavaa vankibisnestä kerrankin heidän näkökulmasta, joista yleensä vaietaan – naisvankien, rakenteiden ja todellisuuden syrjäytttämien kohtaloiden keskellä. Kushner ei tuomitse eikä alleviivaa, vaan antaa tarinoiden kertoa. Se liikkuu naisvankilassa kuin Orange Is the New Black -tv-sarja konsanaan, mutta vähemmän 'viihteellisesti', jättäen ihmissuhdedraaman todellisemman draaman varjoon. Se palauttaa mieleen myös merkityksellisen suomalaistietokirjan, Sonja Saarikosken Naisvangit, jonka tositarinat se kertaa amerikkalaisella suuruudella ja moninkertaisella julmuudella, vaikka rakenteet, asenteet ja syy-seuraussuhteet tuntuvat niin kovin tutuilta täällä sivistyneenä esiintyvässä pohjoismaassakin. Näkyy asenne ihan jo kotimaisissa kirja-arvioissakin: muun muassa Tommi Melender käyttää Suomen kuvalehden Mars Room -arviossaan suoraan ilmausta "haaskata älynlahjansa", aivan kuin huumeet ja ura stripparina olisivat valinta, minkä voi tehdä siinä missä valita bisnesuran ja Harvardiin menonkin, eivätkä systeemin ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan rakenteiden seuraus. 

Kushner kyseenalaistaakin rivien välissä taiten juuri tuon keskiluokkaisen tarinan hyvistä ja huonoista valinnoista. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö yksilön teoilla ja poluilla olisi merkitystä. Maailmassa (ja maassa), jossa yhteiskunnan tukiverkko on lähes olematon, valtion tarjoama liukuhihnaoikeusapu ei paneudu puolustukseen ja jossa elinkautisen voi saada kolmannesta rikkeestä, on kuitenkin oleellista kysyä, kuka lopulta on valinnut ja mitä. Ja millaiset puhetavat, asenteet ja uskomukset ihmisiä vankiloihin, vankeuteen ja elinkautisiin ylipäätään ajavat. 

Torpor

Chris Kraus : Toprpor

292s.

Tuskar Rock, 2006

Rakastuin Dickiin viime vuoden lopulla. Jatkoin helmikuussa Aliensin & Anorexian pariin Gentin vaihtovierailullani, ja hurmaannuin entisestään. Säästelin trilogian viimeistä, tätä Torporia, hetken, mutta nappasin sen ihan järisyttävissä lomaa ennakoivissa ahdistuneisuuspäissäni sen mukaan Tarttoon kasvatustieteen konferenssiin lohtulukemiseksi. Ja sain taivaan.

Temaattisesti ja ajallisesti Torpor sijoittuu pääosin Dickiä aiempaan ajanjaksoon, joskin se on kerrottu sen jälkeisestä tilanteesta käsin. Toisin kuin löyhän trilogian kahdessa edellisessä osassa, tässä teoksessa ei esiinnykään Chris ja hänen aviomiehensä Sylvére vaan elokuvantekijä-kirjoittaja Sylvie sekä häntä muutaman kymmenen vuotta vanhempi akateemmikkoaviomies, holokaustissa kuolleen isän Yhdysvaltoihin paennut poika Jerome. Näistä pseudonyymeistä huolimatta kovasti aiempien teoksien Chrisiä ja Sylvéreä muistuttavat henkilöt elävät myös kovasti samanlaista elämää, samanlaisia pulmia, samoja huolenaiheita kuin Krausin autofiktiivisen oloiset hahmot aiemminkin – niinpä Torpor on helppo nähdä jatkumona jo kerrotulle, läpikäydylle. 

“Jerome described her as a waitress-translator, and Sylvie wondered why the women always have these hyphenated jobs? The men are all philosophers, artists, filmmakers."

Pseudonyymien tai uusien henkilöhahmojen suojassa Kraus sukeltaa Torporissa kuitenkin aiempaa syvemmälle. Tällä kertaa teos sijoittuu päähenkilöiden hankalan parisuhteen keskivaiheille, ja se näyttää terävän inhimillisen katseen kautta sen suurimmat kipukohdat – Jeromen ikuisen kuoleman halun, holokaustia kohti kulkevan elämän sekä Sylvien tarpeen saada elämälleen edes jonkinlaista merkitystä, kun ura ei anna sitä mitä hän olisi toivonut. Muutamien aborttien ja toisaalta Berliinissä ajan merkittävimpien filosofien kanssa pyörimisen keskellä Sylvie ja Jerome suuntaavat Romaniaan, jossa diktatuuri on juuri kaatunut. Maassa on satoja tuhansia lapsia orpokodeissa, voisiko yksi heistä olla se, joka pelastaa paitsi parin avioliiton myös merkityksettömyyden tunteen 1990-luvun lamauttavassa ilmapiirissä?

Torpor on syvän älykäs, monia asioita yhteen kietova kokonaisuus, jälleen yksi Krausin taidonnäyte. Siinä missä rakastan esimerkiksi Olivia Laingin taituruutta kirjoittaa kolmesataasivuisia monografisia esseeteoksia yhdestä ja samasta aiheesta, näkökulmia ja teoreettista lähestymistapaa vaihdellen, Krausissa inspiroidun päinvastaisesta. Kraus yhdistää nimittään erityisen taiten niin valtavan määrän näkökulmia, tarinoita ja henkilöhahmoja, että heikompi kompastuisi moneuteensa jo heti alkumetreillä, mutta tämän kirjailijan käsissä monta monessa -ideat limittyvät, lomittuvat ja lävistävät toisensa niin taianomaisesti, etten voi kuin pysähtyä ja ihailla. Krausin teoreettinen fiktio onkin paitsi feminististä, ajatonta ja aikaansa kuvaavaa, myös kirjasta riippuen huolella koottu himmeli, jossa jokaisella tarinalinjalla ja aiheella on paikkansa. Dickissä käsitellään niin nähdyksi tulemisen tarvetta, naiseutta taiteilijakentällä, kriitikoiden maskuliinisesti värittynyttä taidekäsitystä kuin pakkomielteitä ja seksiäkin. Aliens & Anorexia taas tuo yhteen muukalaisuuden ja syömishäiriöiden teemojen lisäksi elämäkerrallisuutta Simone Weillin elämästä,  kehollisuutta ja omaa videotaidetta. Torporin kudelma jatkaa tosiaan sekä jo käsiteltyjä avioliitto- ja sukupuolirooliteemoja, mutta se näyttää myös holokaustin, Romanian lähihistorian ja selviytymisen kivuliaisuuden hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä.

“Better, perhaps, to dress like a whore around the clock and thus achieve a fully integrated personality.”

Krausin lukeminen on ollutkin tämän reilun puolen vuoden vaikuttavimpia kokemuksia, ja se on saanut minutkin ajattelemaan kirjoittamista ja kirjallisuutta voimakkaan herkistä, itsensä alttiiksi laittavista näkökulmista uudelleen. Krausin vaikutus näkyy muissakin lempikirjailijoissani, Sheila Heti nyt ensimmäisenä mainiten, mutta erityisesti se näkyy omassa tavassa ajatella. Sekä omaa kirjoittamista ja työtä, mutta toisaalta maailmaa ympärillämme. Krausin herkkyys on terävimpiä tapoja näyttää yhteiskunta toisin mitä kuvitella voi.

-------------------------------------------------

(Sain muuten Aliens & Anorexiasta kirjoitettuani tietää, että Krausia itseasiassa on tarjottu suomennettavaksi muutamallekin eri kustantamolle, varsin vakuuttavien kääntäjien ja kulttuurintuntijoiden toimesta. Mutta mitä sanoo ukkoutunut, ajastaan ulalla oleva kotimainen kustannusmaailma tälle kulttiklassikolle? Kiitos ei, ei ole ajankohtainen enää, kuulemani mukaan. Tiedä sitten todenperäisyydestä, mutta Krausin arvon ymmärtämättömyys on hävytön huti koko kotimaiselta kirjallisuuskentältä. Shame on you, Krausin kieltäjät!)

Eurooppa kieltäytyy työstä

 Lasse Poser & työryhmä (toim.) : 

Eurooppa kieltäytyy työstä

384s.

Khaos Publishing 2023

Suomessa vallitsee hämmentävä kaksiajako, mitä työkulttuuriin tulee. Yhtäältä meillä on hyvin tiukka, kurinalainen työmoraali, joka sisältää kapen käsityksen ”oikeasta työstä”, jonka eteen pitää mieluusti ainakin kerran elämässä lähes kuolla uupumuksesta, jotta todella tietää sitä tehneensä. Toisaalta taas nostamme jatkuvasti HS Visio -värien siivittäminä esiin niitä sankareita, jotka ovat repineet ensin start up -yrityksensä voitot alustatalouden turvin muun muassa ruokakuljettajien selkänahasta ja sitten patsastelevat veropäivinä otsikoissa suurina sankareina ja malliesimerkkeinä. Työstäkieltäytyminen saati ”ideologinen työttömyys” ovat kulttuurissamme kirosanoihin verrattavia ragebaitteja niin kauan kun sitä tehdään ”toisen rahoilla”, eli esimerkiksi sosiaaliturvan keinoin. ”Omaa rahaa” se on vain silloin, kun raha on saatu toisen ihmisen työllä, muttei verojen kautta vaan heidän raadantaansa hyödyttäen joko osinkoina tai yritysmyynteinä. 

 Tähän ja laajemminkin eurooppalaiseen työmyyttiin pureutuu Eurooppa kieltäytyy työstä -projektin tekijät samannimisessä kirjassaan – siihen, mitä työ on, miten siitä voi(si) kieltäytyä ja kenelle kieltäytyminen on ylipäätään mahdollista. Laaja teos sisältää 25 haastattelua Espanjasta, Kreikasta, Saksasta, Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta sekä kaksi esseetä työstä ja sen ympäriltä. 

Ajassa, jossa työtä on yhä vähemmän ja yhä harvemmalle, julkinen keskustelu kääntyy syyttämään kehnoa yksilöä huonosta työnhausta. Todellisuudessa koko yhteiskunta järjestäytyy jatkuvasti uudelleen yhä kaoottisimmilla tavoilla, kriisiytyen lähes jokaisella kuvitteltavalla tavalla, ja samalla työ sellaisena, kuin olemme tottuneet sen ymmärtämään, joko katoaa tai ulkoistetaan yhä heikommin järjestäytyneen, alipalkatun ihmisryhmän tekemäksi. Piikamarkkina ja ihmiskauppa rehottaa samalla kun start up -bisnes pöhisee ylikuumentuneisuuttaan. Palkat eivät riitä elämiseen, ja hyvätuloisten alueelta katoavat esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajat, koska heidän palkallaan ei voi enää asua kaupunkien keskustoissa. Nykyisen ihmisvihahallituksen toimia seuratessa perustulo on vain kaukainen haave, eikä koronakaan onnistunut järjestämään työelämää uusiksi tavoilla, joista vielä muutama vuosi sitten aktiivisesti vasemmallakin haaveiltiin. 

Eurooppa kieltäytyy työstä pyrkii haastamaan tätä lukkiintunutta käsitystä siitä mitä työ on, ja miten se vaikuttaa identiteettiimme. Se ei ota työstäkieltäytymistä annettuna, etuoikeutetun ”lepo on radikaali teko” -voimalauseena, vaan muistuttaa että työn jakautuminen on juuri tosiaan yllä esitetyn kaltaisesti luokkaistunut ja valunut koskemaan täysin eri tavoin eri ihmisryhmiä. Siksi kirja sukeltaakin vaihtoehtoihin: eri kollektiivien, anarkistien ja osuuskuntien edustajia haastattelemalla se näyttää, mitä kaikkea muuta työ voisi olla kuin suuremmalle pääomalle työskentelemistä. Mukana on tanskalaisia puupurjevenehankkeita, saksalaisia koko työn kyseenalaistavia pamfletin kirjoittajia, hoivaan ja solidaarisuuteen perustuvia hoivatyötä tekevien maahanmuuttotaustaisten kodinhoitajien vertaistukiryhmiä. Kaikki tämä on ja elää kapitalismin sisällä, haastaa totuttua ja oikeiston annettuna pitämää todellisuutta. 

 Kirja on avauksena merkityksellinen, ja toivoisinkin vähän jokaisen pysähtyvän pohtimaan, mitä työ ja sen tekeminen todella merkitsee – ja miksi se on Suomessakin kiinnitetty niin totaalisesti identiteettiin. Kokonaisuus on kiinnostava ja ajatuksia herättävä – nautin erityisesti saksalaisten Norbert Trenklen sekä Ernst Lohoffin kriittisistä ajatuksista tavarataloudestamme, joka sellaisenaan joutaisi aikalailla lakkauttaa. Kun koko talousjärjestelmämme rakentuu erilaisen materian (yli)tuottamiselle, kuljettamiselle, kuluttamiselle ja poisheittämiselle, hukumme paitsi roskaan ja paskaan, myös ympäristökatastrofin myötä todennäköisesti meriveteen, kun tuhlaamme maapallomme kantokyvyn turhakkeita käyttääksemme. Lisäksi pidin kovin ajatuksia herättävänä haastatteluita kreikkalaisesta anarkismin sisäisestä kritiikistä sekä Paola Jalilin osuutta, joka näyttää miten koteja muistuttavat työtilat yrittävät vallata koko ajattelumme ja olemisemme työlle. Loppua kohden haastattelujen määrä alkoi tosin jo hieman puuduttaa, pieni karsinta tai päällekkäisyyksien poistaminen olisi voinut tehdä hyvää ydinviestin terävöittämiseksi – tiettyyn pisteeseen asti samalla kaavalla kulkeva haastattelurunko toimi, mutta lopulta toistoa soi sen kaikkein suurimman terän. 

Ja silti: niin kauan kun ymmärrämme työn niin kuin se juuri nyt ymmärretään, harva meistä voi hyvin. Työtä ei pidä siis pelkästään jakaa ja järjestellä uudelleen, koko sen käsite täytyy räjäyttää, jotta voisimme jatkuvasti paremmin. Ja ihan alkuun mahdollistaa ihmisen kyky elää ihmisarvoista elämää esimerkiksi perustulon avulla ilman, että koko elämä kiertyy vain palkkatyön ja sen eri muotojen ympärille.

Hurmos

EVELIN KASK : HURMOS

384s.

Otava 2026

Saatu arvostelukappaleena

Poesia – Itä-Euroopan alangoille valmistumassa oleva koko Euroopan uusi keskus, kaupunkien kaupunki, jonne tulevaisuudessa jonotetaan jo keskilattiasiistijän paikkoillekin. Poesia lupaa pidempää elämää, käyhän aika alangoilla juuri sen verran hitaammin, että suhteellisuusteoriaan nojaten voidaan luvata jokaisen paikalle muuttaneen saavan elää muualla asuvia kauemmin. Kirjan henkilöhahmoista hieman neuroottinen ja ulkoisiin asioihin vahvasti kiinnittynyt rakennusyhtiö TTC:n johtaja Herald Taiger vastaa Poesian suomalaissektorien rakennustöistä, vuosikymmeniä politiikassa marinoitunut meppi Virtanen (tai tutummin Foxman_66) on ahkera hankkeen puolestapuhuja Euroopan parlamentissa. Rautakaupasta lähes viiden vuoden harjoitteluajan päätteeksi yllätyspotkut saanut kolmekymppinen Sofia katsoo rakennushanketta vain kaukaa, mutta lähimpää sen näkee torakka, joka kulkee pitkin työmaaparakkien, muinaisena, pienenä, sitkeänä. Se on lajina nähnyt kaiken, dinosaurukset, jättiläisnisäkkäiden tuhon, nyt viimeisimpänä ihmisen ahneuden, vallanhimon sekä ikuisen kasvun aiheuttamat seuraukset.

"Kuinka suuri osa yleisöstä tuntee suhteellisuusteoriaa?" P. Ennis kysyi ja kääntyi yleisöön päin.

Kolmasosa käsistä nousi.

"Tai kysyn sittenkin näin: kuinka moni yleisöstä ymmärtää suhteellisuusteoriaa?"

Puolet käsistä nousi.

"Jaa..." P. Ennis näytti menevän hetkeksi hämilleen epäloogisesta ääntenjakaumasta.

"Hienoa! Silloin te tiedätte, että aika on suhteellista. Massa hidastaa aikaa. Mitä lähempänä maapallon massaa olemme, sitä hitaammin kello käy. Ja mitä tämä tarkoittaa käytännössä, te kysytte. Koska aika kulkee Poesiassa hitaammin, myös ihmiset vanhenevat hitaammin. Haa! Juuri niin. Kuulitte oikein. Ei ole sattumaa, että Poesia nousee juuri tähän kohtaan Eurooppaa. Juuri tässä kohtaa Eurooppaa, ei missään muualla, aika kulkee aivan erityisellä tavalla hitaammin. Miltäs kuulostaa, että vanhenemista on mahdollista lykätä ja näin ollen nauttia elämästä pidempään? Eikä mistä tahansa elämästä, onnellisesta elämästä, sillä Poesia tarjoaa tähän kaikki puitteet."

Evelin Kaskin esikoisromaani Hurmos on ilkikurinen satiiri nykyajasta, vallasta ja ihmisyydestä yhä kiihtyvämmän kilpailun ja yksilökeskeisyyden keskellä. Se näyttää kolmesta eri kulmasta ajankuvaamme, missä yhtäältä kellään ei ole valtaa ja samalla valta on vain yhä harvemmalla yksittäisellä henkilöllä. Kask sukeltaa niin ei köyhien vaan pienituloisten arkeen, pilvenpiirtäjiin ja Euroopan päätösvallan keskiöön, ja valottaa ihanan absurdilla tavalla juuri niitä todellisia kieroutumia, jotka elämiimme jatkuvasti nyky-yhteiskunnassa vaikuttavat. Kaskin vahvuus onkin ehdottomasti todellisuuden ja kuvitellun rajapinnoilla leikkiminen, hieman liian pitkälle vieminen olosuhteissa, jotka hieman toisin päätettynä voisivat olla tässäkin hetkessä täysin mahdolliset.

Hurmos onkin eräänlainen vaihtoehtotodellisuus. Se on Suomi, jonka pääministeri on Riikka Purra, jonka ilmasto- ja maatalousministeriöt kätevästi yhdistetään. Se on pöhisevä ja kilpailukykyinen start up -kiituri, joka onnistuu markkinoimaan kansalaisilleen Poesia-unelman keskellä sodan juuri päättänyttä Ukrainaa, jonne pelisuunnittelija Vesterbacka on viimein saanut aukaistua Helsingin tunnellilla muuhun Eurooppaan yhdistävän luotijunaratansa. Poesian työmailla kyllä hieman kompastellaan, kohtalokkaastikin, mutta mikään ei estä rikkaita siirtymästä omaan tekoälyllä ja puhetunnistimilla ohjailtuun paratiisiinsa, jossa verhot sulkeutuvat taputtamalla ja alustatalouden ruokakuskit kiidättävät aamiaisetkin pöytään vain Sirpa-sovellukselle annetun pyynnön avulla. Hurmos on kaikkea, mitä markkinatalouteen kiihkeästi uskova haluaa todeksi, se on todellisuus, jonka läpi näkevä haluaisi romuttaa palasiksi. 

Rakenteeltaan ja kieleltään Kaskin esikoinen on jopa hurmoksellisen hienoa maailmankirjallisuutta. Sen varmuus, tarkkarajaisuus ja eheä kokonaisuus vaikuttaa pidemmän uran tehneen kirjailijan pääteokselta, kauan odotetulta satiirilta, jota kaikki enemmän tai vähemmän performatiivisesti lukevat pitkin Kallion kulttuurikoloja. Kotimaisista teoksista tarkkanäköisyydellään se muistuttaa hieman Iida Sofia Hirvosen romaaneja, kääntäen tosin melankolisen synkkyyden mustaksi huumoriksi, kun taas tietynlaisen absurdiutensa ansiosta se tuo mieleen myös mainetta kylväneen Mariia Niskavaaran Ester, teurastajan. Ihmettelenkin, jos Hurmos ei pääse tänä vuonna Hesarin esikoisten kärkeen, saati saavuta samanlaista käännösintoa Esterin kanssa, sen verran laadukas vientituote tämäkin todella on.

Hurmosta on myös älyttömän nautinnollista lukea – se imee mukanaan jo ensi sivuilta, kasvaa nopeasti täyteen kokoonsa ja palkitsee myös hallitulla lopullaan, joka ei anna lukijalleen katarsiksen tunnetta samaan tapaan kuin nyky-yhteiskuntakaan ei anna siitä kaikkein eniten hyötyvällekään. Ihminen jää haluamaan aina lisää, lukija jää haluamaan aina lisää, mutta täällä me vain haluamme haluamme haluamme kunnes katoamme omaan mahdottomuuteemme. Ja jäljelle jää vain kaikki mahtipontiset hankkeemme, rakennuksemme ja hiiltyneet jääntemme, samalla kun ikiaikaiset torakat jatkavat vaatimatonta, mutta päättymätöntä elämäänsä.

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: CAPITALISTS MUST STARVE & THE SEERS

PARK SEOLYEN : CAPITALISTS MUST STARVE

192s.

Tilted Axis Press 2025

Alkuteos: 체공녀 강주룡, 2018

Koreasta englanniksi kääntänyt Anton Hur

Eteläkorealaisen Park Seolyeonin fiktiivinen elämäkerta sijoittuu 1930-luvun Koreaan, aluksi tarkemmin Mantšuriaan karkoitetun perheen arkeen, hetkeen kun heidän jo 20-vuotias tyttärensä Kang Ju-ryong on menossa viimein naimisiin. Hänen sulhasensa on vasta 15-vuotias, joten jotain täytyy olla vialla – ei perhe olisi muuten naittanut poikaansa niinkin vanhalle piialle. Käy ilmi, että nuori sulho on vannonut liittyvänsä Korean vastarintaliikkeeseen. Pari on kuitenkin niin rakastunut, etteivät he voi olla erossa toisistaan – niinpä Ju-ryong karkaa sulhasensa mukaan vuorille, osaksi vastarintaliikettä. Eleteään Japanin miehitysaikaa. 

 Capitalists Must Starve avaa feministisin silmin nuoren Ju-ryongin matkaa vastarintaliikkeestä nuoreksi leskeksi ja myöhemmin koko Korean työväenliikkeen juhlituksi keulakuvaksi. Mitä kaikkea kansallissankarin elämään mahtuu? Ja mikä saa juuri hänet nousemaan koko Pjongjangin työläisten innoittajaksi ja agitaattoriksi? Romaani seuraakin mitä ilmeisemmin historiallisiin faktoihin perustuvaa tietä, jonka kumitehtaan työntekijä Kang Ju-ryong kulkee matkallaan työväen luokann oikeuksien taistelijaksi. Se näyttää paitsi hänen henkilöhistoriansa, sen väkivaltaisen sorron, jonka keskellä etenkin naistyöntekijät elivät vielä alle sata vuotta sitten Japanin miehittämässä Koreassa, ennen Koreoiden jakautumista. Romaani onkin paitsi tarina paitsi poikkeuksellisesta henkilöstä myös kommunismin noususta ja luokkataisteluista isomman ryhmän tasa-arvoisuuden nimissä. 

 Kirjana ja tarinana Capitalists Must Starve on hyvin visuaalinen, jopa elokuvallinen – se muistuttaa kerronnaltaan enemmän filmatisoidun muodon käsikirjoitusta kuin varsinaista runsasta romaania. Elämä eteenee, ajalliset siirtymät ja mittakaavat jäävät hieman hämärään – ne täytyy lukijan joko kuvitella tai päätellä itse. Hahmot jäävät myös hieman paperisiksi – niiden syvyys ei hyödynnä romaanimuodon mahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta näyttää huomattavasti enemmän kuin selittää. Seolyeon kuljettaakin vajaaseen kymmeneen vuoteen mahtuvan elämäkerrallisen tarinan varsin vikkelään, mikä tekee kirjasta sen traagisine käänteineenkin verraten helppolukuisen. Työväen nousua ja ammattiyhdistysten syntyäkin se kuvaa ainoastaan yhden ihmisen kautta – ei sinä laajana yhdistymisen ja yhteentulojen virtana, jollaisena se ansaitsisi tulla nähdyksi. 

 Ja silti, tästä kriittisyydestäkin huolimatta romaani on oikein kelvollinen ja kiinnostava kurkistus Korean historiaan – ja jos se vielä tällaisenaan saisi elokuvamuodon, olisi hyvinkin suuri merkkiteos valkokankaalle päästessään.

x

SULAIMAN ADDONIA : THE SEERS

163s.

Prototype 2024

”Originality is in the details. It’s in the interpretation of things. The problem is that we translate texts, images and situations through the perception of others, not our own. That makes something a cliché. Own an interpretation, and you own a new meaning of the world.”

Eritrealais-etiopialaisen, pakolaistaustaisen kirjailijan pieni suuri teos The Seers kiinnittää huomion jo kirjakaupassa. Sen vähäeleinen kansi, näennäisen pienikokoinen esine, kappalejaoton, täyteen puristettu 136-sivuinen romaani on aivan omanlaisensa. Se on kirjallisuutta, jota voi odottaa nimenomaan radikaalifeministisestä queer-kahvilakirjakaupasta Belgiassa löytävänsä.

Romaanin päähenkilön Hannahin äiti on ammuttu, ja isä murtuu rakkauden menetyksestä sodan keskellä. Isänkin kuoltua Hannah siirtyy tädeilleen mukanaan äidin päiväkirja sekä pohjaton rakkaus kirjallisuuteen. Kun täti lähettää hänet Lontooseen ihmissalakuljettajien kautta, alkaa uusi arki – kuulustelut, byrokraattiset koneistot tinkimässä totuutta ja uskottavuutta, sijaiskoti lempeän, keski-ikäisen Dianan ja tulisen varhaisaikuisen Annen luona. Addonia näyttää kiivastahtisella tarinallaan, miltä tuntuu elää jatkuvassa välitilassa, millaista on kasvaa aikuseksi heräävän, hyvinkin voimakkaan seksuaalisuutensa kanssa maassa, jonka pitäisi olla turva, mutta joka tuntuu ilmaisevan jokaisella mahdollisella tavalla ettei toinen ole tervetullut.

Eritrean historia ensin Italian ja myöhemmin Britannian kolonialisoimana aukeaa, kun Addonia käsittelee Hannahin ja Dianan kautta oman lähisuvun salaisuuksia, piilotettuja elämiä ja toimeentulotapojen kirjoa, joka valkoiselle hyvinkin keskiluokkaisesta taustasta tulevalle lukijalle avaa silmiä aivan uudella tapaa. Kun perheellä tai edes suvulla ei ole ollut vuosisatoihin valinnanvaraa, kun osa suvusta on joutunut orjiksi ja toinen osa myynyt niitä, kun perheessä on jouduttu selviämään rikoksilla, elätetty itsensä seksityöllä, salattu kokonaisia suhteita ja elämäntapoja, näyttäytyy kolonialismin jälkijäristykset hyvinkin vahvoina tähän päivään saakka. 

Tässä Addonia onkin ehdottomasti vahvimmillaan – lyyrinen, inhimillisesti poukkoileva ja moneen suuntaan kurotteleva romaani muistuttaa afrikkalaisesta kertomaperinteestä, pitkästä laulusta, joka sisältää kokonaisia elämiä.

Lue koko maailma: Eritrea

THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”

VOITTAJANTUNTI

 IIDA SOFIA HIRVONEN : VOITTAJANTUNTI

198s.

Siltala 2025

Pidin näemmä Iida Sofia Hirvosen Radalla-esikoisesta ihan  v a l t a v a s t i. En ollut muistanutkaan, että noin valtavasti, mutta ihanaa, että pidin. Samalla innolla ostinkin viime syksyn kirjamessuilta Hirvosen toisinkoisen, Voittajantunnin, jonka sain nyt heti alkuvuodesta luettua.

Voittajantunti on yhdenpäivän- tai huume- ja alkoholihuuruisenyönromaani nykyajasta, nykyisyydestä. Kuin venytetty meemi, #vainkeskiluokkajutut, mutta nichemmin ja ilman lempeää sarkasmia, hyväksyvää katsetta. Kaikkea, ihan kaikkea, vaivaa tietoisuus, itsestä, ympäristöstä, itsestä ympäristön (oletetuin) silmin. Vilpitön on naurettavaa, täytyy katsoa ironian kautta, täytyy etäännyttää niin kauas ettei näe.

Välillä huomaan pysähtyväni miettimään, että onko Voittajantunti kuitenkin hieman liian pitkään venytetty keskustelu lukemisen performoinnista mutta elämisen mittakaavassa. Että kritisoidaanko tässä lopulta jotain, mikä tulee todeksi lähinnä, koska sitä kritisoiva on ottanut jotain esiin, ja yleisö tarttuu siihen helpoimpaan täkyyn. Keskustelu alkaa velloa ja ilmiö muuttuu todemmaksi kuin se onkaan, ja yhtäkkiä, kun pitäisi keskustella lukemisen tai elämisen kestävyyden mahdollistavista rakenteista, keskustellaankin siitä, voiko enää lukea tai elää julkisella paikalla pelkäämättä tulevansa performaatiosyytösten kohteeksi. Ja silti: Voittajantunnin henkilöhahmot, paperilehden viimeiseen numeroon kirjoittava musiikkikriitikko, Xander, kumman juppimainen sosiologian opiskelija sekä muusikko-tutkija Erkki, ovat kovinkin oivalliset esimerkit nykyprekariaatista. Ihmisistä, jotka kenties kulttuurisesta ja sosiaalisesta pääomastaan huolimatta alkavat menettää kirjaimellisestikin taloudellista pääomaa, ja elävät siksi jatkuvan, erityisen epävarman elämäntilanteen keskellä.

Vaikka Voittajantunti onkin fiktioon kääritty ajankuva, elää se samaa kulttuurista aikaa kuin esimerkiksi syksyllä lukemani Jaakko Vuoren Melankolianpaluu-esseiden analysoimat kotimaiset autofiktiot Savonlahdesta Mykkäseen, Sjöholmista Salmenniemeen. Vaikka Voittajantunnissa ei pyöritä suoran masentuneisuuden ympärillä, leimaa omaa elämää jatkuva epävarmuus, ja ympäriltä rapistuvat rakenteet saavat kunkin yksilön pyristelemään parhaansa mukaan sen kanssa, mitä on enää jäljellä. Tätä Hirvonen kuvaa oivallisesti – hänen rikas, hallitun rönsyilevä kerronta- ja kirjoitustapansa on tällekin teokselle täydellisyyttä hipova. Harva kotimainen kirjailija taitaa näin upeasti dialogit, polveilevat trippitarinat ja moninäkökulmaisen kerronnan kiehtovan kerrostamisen.

Toisaalta Vuoren esseiden lukeminen antaa myös selityksen sille pienelle hankaukselle, jota Voittajantuntia lukiessani tunnen: tässä epävarmassa, muuttuvassa ja yksilön harteille pärjäämisen yksin asettavassa yhteiskunnassa huonoiten ei silti pärjää Voittajantunnin kuvaava luova luokka, sillä kuten aiemmin mainittua, heillä sentään on sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, jota silti, ainakin jokseenkin, edelleen arvostetaan. Toki luovan, prekaarin luokan asema on muuttunut, yksilön asema ylipäätään on. Ja samaan aikaan kun näiden(/meidän) etuoikeutettujenkin elämästä ja asemasta on tärkeä kirjoittaa, tuntuu omassa viitekehyksessä yksin, ilman suurempaa yhteiskunnallista näkökulmaa pöyriskely silti hieman, no, performatiiviselta. Ja ehkäpä siksikin minun oli paikoin vaikea saada kiinni siitä, kenelle tämä kirja on kirjoitettu – sille alati kasvavalle ryhmälle, jonka tulot kertyvät pienistä puroista sieltä täältä vai niille, jotka voittoa vaativat ymmärtämättä mitä se tekee ihmiselle? Jälkimmäiset sitä tuskin lukevat ja ensimmäiset tätä jo elävät.

Ja sitten, loppua kohden alan ymmärtää. Kun bileet on loppu, tripeistä keskusteltu, deitit lähteneet koteihinsa, mikroateriat analysoitu ja kriitikko palannut jatkoilta, palaa Hirvosen lempeämpi, kehollisempi kertojaääni ja näyttää pienin vedoin, mitä kaikkea muutakin elämä voi(si) olla. Loppu sitoo kokonaisuuden hallitusti yhteen, ja jättää jälkeensä jotain, mitä toivoksikin voisi kutsua. Ja jos sitä ei nykykirjallisuudessa kaivata, en tiedä mitä muutakaan voisi. 

FOUCAULT: TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

 MICHEL FOUCAULT : TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

COLLÈGE DE FRANCEN LUENNOT 1977–1978

380s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos Sécurité, territoire, population 2004

Suomennos Antti Paakkari

Tutkijaliiton uusi painos Michel Foucault'n klassikosta Turvallisuus, alue, väestö on niin sanotusti paluu juurille. Muistan jo erityispedagogiikan perusopinnoissa kuulleeni sanan biovalta, ja hieman myöhemmin kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien kakkoskurssilla kriittisen diskurssianalyysin. Omaan graduseminaariin marssin itsevarmana, ja jo esittelykierroksella kerroin, että aion tehdä lopputyöni jotenkin käyttäytymisestä ja sen hallinnasta sekä opettajien puhetta kriittisesti analysoiden. Foucault tuli mukaan jo tuossa vaiheessa, mutta kunnolla hurahdin 2020-2021, kun tein gradustani tämän artikkelin nimenomaan Foucault'n kuri-, hallinta- sekä pastoraalisen paimenvallan käsitteitä käyttäen. Turvallisuuden, alueen ja väestön analyysit tulivat siis jo tutuiksi aiemman painoksen sekä useampien Foucault Reader -teosten kautta (suuri hurraahuuto Kai Alhasen Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa -kirjalle). Ihan tällä tapaa kannesta kanteen en ole ennen Foucault'ia lukenut, siis huvikseni ja niin sanotusti vapaasta tahdosta. Projekti hieman jännitti, koska entä jos a. olen ymmärtänyt aiemmin kaiken aivan väärin tai b. en ymmärrä enää yhtään mistään mitään. Mutta aiemmin tänä syksynä luetusta Adornosta innostuneena ajattelin, että nämä luennoista litteroidut ja kirjalliseen muotoon muutetut puheet ja esitelmät vetävät kyllä kirjoitettua ajattelua helpommin. Ja se oli totta myös Foucault'n kanssa.

Foucault'sta on toki kirjoitettu koko maailman sivu. Hänestä on tehty kirjoja, tutkielmia, tutkimuksia, kokonaiset koulukunnat perustavat toimintansa hänen ajattelulleen ja analyyseilleen. Sinänsä yksi kirjablogipostaus siis tuskin voi tuoda – eikä sitä tietenkään yritäkään – mitään lisää tähän keskusteluun. Kyllä Foucault'ia silti lukea kannattaa: hänen valta-analyysinsa, hallinnallisuuden ja hallinnan ja toisaalta muun muassa pastoraalisen paimenvallan käsitteet avartavat ymmärrystä yhteiskunnasta ja etenkin sen rakenteiden varjoon jääneistä vallan/hallinnan tekniikoista. Foucault itse kutsuu tätä tosiaan biovallaksi, hallinnaksi joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten syntyvyyteen, kuolleisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin – pitääkseen valtion pystyssä ja toimimassa. Kaikki tämä valta ja hallinta vaikuttaa myös ihmisen subjektiviteettiin, eli siis siihen, mitä yksilö ajattelee voivansa tehdä, haluavansa tehdä ja kykenevänsä olla. Hallintavalta liikkuu normalisoinnin keinoilla, ja vaikka Foucault tässä luentosarjassaan lähinnä taustoittaa historiallisesti hallinallisuuden syntyä, on tätäkin analyysia mahdollista käyttää vaikkapa kouluinstituution toimintojen kriittiseen analysointiin.

Koulu on yhteiskunnallinen paikka, joka koskettaa jok'ikistä väestöön kuuluvaa henkilöä ainakin jollain tapaa. Oppivelvollisuus takaa kaikille paitsi perusvalmiudet itsenäiseen elämään myös valtiolle lisää työntekijöitä, jotka ylläpitävät valtiota itseään. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin esittää, että siinä missä aiemmin koulukulttuuri perustui suoremmalle kurivallalle, valvonnalle, rangaistuksille tai niiden uhalle, pyrkii se nykyään sisäistämään hallintakeinot ihmiseen itseensä. Eli käytännössä manipuloimaan mieliä. Jotenkin näin: kurivaltaan kuuluva antaisi lasin seinään heittäneelle rangaistuksen, ja tekisi sen muiden edessä, jotta kaikki ymmärtäisivät miten väärin teko oli. Hallintavalta taas pyrkisi vetoamaan yksilöön, kertomaan että sinä et oikeastaan halua heittää lasia seinään, koska ymmärrät että hyvät ihmiset eivät toimi niin. Saattaa hallintavaltaa käyttäväkin torua ja rangaista, mutta pääsääntöisesti hän pyrkii palkitsemaan niitä, jotka käyttäytyvät toiveiden mukaisesti. Palkinto on yleensä sosiaalinen: lasia heittämättömästä tulee paitsi hyvä ihminen, hän myös saa hyvän ihmisen edut – helpommat tehtävät, vallan pitäjän suosion, enemmän sosiaalista näkyvyyttä ja suurempia etenemismahdollisuuksia. Lasin heittäjästä tulee siis huono ihminen, jolloin rangaistuskin on sosiaalinen – hän menettää kaiken sen, mitä hyvä ihminen itselleen kerää.

Tämä ei ole aivan ongelmatonta, voisi sanoa, ainakin näin käyttäytymistä ja koulun rakenteita tutkivana väikkärinkirjoittelijana. Kuten itse aiemmin mainitussa artikkelissani kirjoitan: "Tulosten perusteella toteamme, että normaalistava valta luo pohjaa hierarkkiselle kurivallalle, pedagogiselle asiantuntijavallalle ja hallintavallalle ja niiden varaan yksilölle rakentuu subjektiviteetti, joka odottaa oppilaan kykenevän omatoimisesti kannattelemaan itseään, säätelemään käyttäytymistään, sopeutumaan annettuihin sääntöihin niitä kyseenalaistamatta sekä hillitsemään erilaisia impulsseja, joita haastattelupuhe kuvaa arvaamattomuutena, häiritsevyytenä tai jopa aggressiivisuutena." Tällä tarkoitan käytännössä siis sitä, että kun lapsi ei kykene kouluarkeen, jossa hän olisi näyttämättä esimerkiksi negatiivisena pidettyjä tunteita, hänestä aletaan herkästi puhua haastavana, häiritsevänä tai jopa vaarallisena. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin sanoa, että koulu käyttäytyy tässä valtion jatkuvuutta turvaavana institutionaalisena keskittymänä, joka näin pyrkii ohjaamaan oppilaita hyvään ihmisyyteen. Yhteiskunnassa jossa elämme, vihaisuus, turhautuneisuus tai vaikkapa muita hitaammin kehittyminen eivät valitettavasti näin tarkastellessa mahdu tämän hyvän ihmisen kategorian sisälle.

Turvallisuuteen, alueeseen, väestöön palatakseni – tämä on ja ei ole välttämättä kaikkein paras Foucault'n kirjoista aloittaa ko. henkilön ajatuksiin. Sen puhe- ja luentomuotoisuus tekee siitä toisaalta saavutettavamman ja helpomman kuin kirjoitetut versiot, ajattelen. Luennot eli sitä kautta luvut ovat mukavan pituisia, ja kokonaisuus on sitä kautta selkeähkö ja helpohko hahmottaa – etenkin kun loppuun on vielä koottu keskeisiä käsitteitä ja pientä yhteenvetoa. Toisaalta taas TAV on hyvin kaukaa ponnistava, jopa antiikin ajasta analyysilleen tukea hakevaa maalailua, jota on helpompaa lukea jos jo tuntee Foucault'n ajatuksia (tai on lukenut Foucault Readereita tueksi). Jos haluaa ymmärtää valtaa ja hallintaa heti ja tässä ajassa, voi 1400-luvun vallan tekniikoiden kuvailu tai 1600-lukulainen käsitys poliisista puuduttaa. Ja samalla: vain historiaa tuntien voimme nähdä, miten tähän ja nyt on päästy, mitkä tekniikat, mekaniikat ja periaatteet ovat ohjanneet yhteiskuntamme tilaan, jossa hallinta on ihmiselämiin ja hyvinvointiin puuttuvaa, normaaliutta määrittävää ja toisaalta myös sitä kautta tasapainoa säilyttämään pyrkivää. 

Puheet kuitenkin inhimillistävät Foucault'ia jotenkin lempeällä tavalla – joskus hän on myöhässä ruuhkan takia, toisaalla hän on taas niin kovassa flunssassa, ettei luennoinnista tule mitään. Hän myös meinaa sanoa jatkuvasti vaikka ja mitä, ja korjaa itse itseään inhimilliseen tapaan, ja nautin kovin siitä, miten nämäkin on otettu litterointiin mukaan. Valtiojärjen tyyliset ajatukset tuntuvat haltuunotettavimmalta, kun tulee olo että Foucault puhuu myös minulle, että myös minä olen jollain kummalla tapaa osa 1977–1978 pidettyä 12 luennon sarjaa. Joten eiköhän meidän suhteemme edelleen jatku. Foucault on minulle merkittävä työväline, ja tuntui jotenkin yllättävän rohkaisevalta palata hänen pariinsa näin niinkuin 'vapaaehtoisesti. Sillä pelkoni eivät käyneet toteen: olin ymmärtänyt jo aiemmin aivan oikein (ja skipannut silloin sopivalla tavalla monet historialliset taustat) ja toisaalta ymmärsin edelleen (jopa ehkä vähän enemmän). Tästä on ihan mukavaa jatkaa myös oman kakkosartikkelin pariin, jossa yritän tuoda yhteen Goffmanin rooliteoriaa ja Foucault'n valta-analyysia koulukriittisestä näkökulmasta. Lycka till vaan sen suhteen, minä!

TARTUNTA

ANTHONY PASSERON : TARTUNTA

259.

Gummerus 2025

Alkuteos: Les enfants endormis, 2022

Suomennos Sampsa Peltonen

Perheen hiljaisuus on korvia huumaava. Vanhoissa valokuvissa ja kaitafilmeissä näkyy kuitenkin henkilö, joku josta ei puhuta, joku jonka kohdalla isän leuat kiristyvät ja muutama pakonomainen sana tulee ulos vain pakon edestä. Samaan aikaan uusi ja järisyttävällä vauhdilla tartunnan saaneiden immuunijärjestelmän tuhoava tauti nostaa päätään, hieman hämmentävissä ihmisryhmissä: homoseksuaalien, heroiininkäyttäjien sekä haitilaisten keskuudessa. Tällä kertaa kärsimys on äänekästä, mutta yhteiskunta on kohtalokkaasti hiljaa – katolisissa maissa vanhoillisuus ja toisaalta ymmärtämättömyys tuhoaa tuhansien ihmisten elämän, jotka olisi aikaisemmilla varotoimenpiteillä voitu pelastaa.

Anthony Passeronin esikoisromaani Tartunta on hurmannut maailmalla niin kriitikot, lukijat kuin palkintoraaditkin. Tartunta seuraa vuorotellen kahta tarinalinjaa: oman isän puoleisen sukunsa tarinaa aina rakastetun ja suositun sedän nousuun ja tuhoon saakka sekä lääketieteellistä kujanjuoksua, jossa aidsiksi nimetty sairaus tappaa kantajansa ennätysvauhtia, eikä ensin edes ymmärretä millainen virus kyseessä on. Passeron asettuu kerrontatyyliltään Nobel-palkitun Annie Ernaux'n turvalliseen jatkumoon: tarina etenee raporttimaisesti, tunteet jäävät lähinnä julkilausumattomiksi rivien, tekojen ja sanomatta jätettyjen väliin. Toisaalta se on esimerkiksi Édouard Louisia etäämmällä aiheistaan: se ei takerru ja toista, vaan kertoo hieman kauempaa, lineaarisemmin, vähemmän henkilökohtaisesti. Uutta – tai ehkä ennemmin erilaista, omanlaistaan – Passeron tuo tarinaan liittämällä siihen noin joka toiseen lukuun 1980-luvun alun aids:n vastaiset lääketieteelliset taistelut, kiihkeät tutkimukset uuden ja erikoisen oirerykelmän edessä, epätoivoiset varoitukset, joita kukaan ei oikein tuon ajan Ranskassa ota kuullakseen – tai kiinnostu kuulla, puhutaanhan sairaudesta pitkälti vain seksuaalivähemmistöjen "syöpänä".

Vahvimmillaan Passeronin kiitelty romaani on sen alkupuoliskolla – Tartunta kuvaa taiten pientä kylää suuren kaupungin takana, jossa kehitys tulee hieman myöhässä, jossa maalaisuus näkyy pyhävaatteidenkin takaa ja jossa menneisyys silti koitetaan peittää viimeiseen asti oman luokkanousun esimerkillisillä merkeillä. Passeron käyttää omaa sukuhistoriaansa näyttämään nousuja ja laskuja, puurtamista ja viimein suotua turvallista elämää, jossa omilta lapsilta ei puutu mitään sellaista, minkä takia itse on jouduttu taistelemaan. Kaikkea tuota vasten nousee 1980-luvun heroiiniepidemia, ja sen perässä aids. Ja yhtäkkiä kukaan ei olekaan turvassa, ei edes "hyvien perheiden" pojat ja tyttäret, ei perijät eivätkä etenkään seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Elämänjano vie uusien kokemusten äärelle, heroiini vie sen kaiken pois. Ja yhteiskunta on hiljaa, sillä narkomania on rikos ja ihminen muuttuu ei-inhimilliseksi heti kun siihen liittyy jotain pelottavaa ja vierasta.

Virologien, monitieteellisten työryhmien ja tieteen ahdinko tulee alkuun myös vahvasti iholle, kun uusi virus haastaa kaikkien tutkijoiden ymmärryksen sairastumisen syistä ja etenkin sen seurauksista. Yksittäisten, auktoriteettiasemissa olevien tutkijoiden omat egot hidastavat viruksen tutkimista ja toisaalta lääketieteen kehitystä, koska oman virheen myöntäminen on vaikeampaa kuin selvien todisteiden uskominen – sairastuneidenkin kustannuksella. Passeron näyttää upeasti myös tämän maailman nurjan puolen – akatemian hitauden, sairaaloiden ennakkoluulot, viruksen kantajiin kohdistuvan äärimmäisen pelon ja ulossulkemisen. Yhteiskunnat, jotka eivät välitä tutkijoiden varoituksista, lääketeollisuuden ponnistelut hoidon kehittämiseksi. 1980-luvun dystooppinen tunnelma aids-tutkijoiden keskuudesta on vangittu näihin lukuihin erityisen upeasti. 

Ihan loppuun saakka Passeronin romaani ei kanna, mitä lähemmäs se tulee nykyhetkeä, kirjailijan oloisen minäkertojan omaakin lapsuutta, jokin voima alkaa hieman valua hukkaan. Joko ollaan liian lähellä tai yksi ja sama, monesti toistettu tehokeino alkaa menettää jo vaikutustaan, mutta jostain syystä toinen puolisko kaikessa sen traagisuudessa tuntuu ehkä hieman "ylimääräiseltä". Jotenkin juuri traagisuuden ja tunteenvetoavuuden vuoksi mukaan otetulta tai sitten kuitenkin liian lähellä olevalta, että siitä olisi enää voinut tehdä kovin teräviä yhteiskunnallisia havaintoja. Toki henkilökohtaisuus ja oman karttamiskäyttäytymisen havainnointikin on tässä kohden kuvattu melko näyttävästi, mutta jotain romaanin alkua vahvasti kannattelevaa puuttuu ja se etäännyttää vähän väärällä tavalla, tahtomattaankin lukijaa juuri sellaisessa kohdassa, jossa se on hieman kohtalokasta kokonaisuuden kannalta.

Kokonaisuutta loppu ei kuitenkaan onneksi täysin latista, ja vaikka hieman hiotummalla toisella puoliskolla tämä olisi ollut kirkkaasti viiden tähden kirja, ei sen taikavoima silti täysin himmene. Tartunta on juuri niitä kirjoja, joiden lukeminen parhaimmillaan lisää empatiaa – ja juuri sitä hoitavamman ja ennaltaehkäisevämmän politiikan lisäksi nykyisetkin päihdesairauksista kärsivät ihmiset kaduillamme tarvitsevat kurin ja piilottamisen sijasta.

TYTÖT VS. TYTÖT

SOPHIE GILBERT : TYTÖT VS. TYTÖT

– KUINKA POPULAARIKULTTUURI KÄÄNSI 

YHDEN SUKUPOLVEN NAISET ITSEÄÄN VASTAAN

 309s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Girls on Girls, 2025

Suomennos Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Elämme tällä hetkellä sitä kulttuurista aikaa, kun ihan kaikki tasa-arvokamppailut niin seksuaalisesta suuntautumisesta maahanmuuttotaustaisten ihmisten oikeuksiin ja aina sukupuolivähemmistöistä sukupuolten väliseen yhdenvertaisuuteen tuntuu ottavan hurjia harppauksia taaksepäin. Osa yhteiskunnan kommentaattoreista näkee sen seurauksena #MeToolle; suurta kohua seuraa ajatellaan aina seuraavan suuri taantuminen (ajatus perustuu Susan Faludin ns. Backlash-teoriaan, mikä näkyy muun muassa YK: tutkimustuloksissakin). Toiset taas näkevät kyseessä olevan enemminkin jälkikapitalistinen luonnonvakio: mm. filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Nancy Fraser ehdottaa, että epätasa-arvo on aina kapitalistista  järjestelmää ylläpitävä voima, eikä se voi määräänsä enempää antaa tasa-arvokehityksen vaatimuksille periksi. 

Pitkään Yhdysvalloissakin opiskellut ja asunut, nykyään Lontoossa vaikuttava journalisti Sophie Gilbert lähti tutkimaan popkulttuurin näkökulmasta tämän ilmiön todenperäisyyttä. Juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Tytöt vs. tytöt hän kysyy, mitä feminismille on tapahtunut, ja miten popkulttuuri on vaikuttanut yhä kasvavaan naisvihaan yhteiskunnassamme. Hän kuljettaa tarinansa aina 1990-luvulta 2020-luvulle, ja onkin saanut aikaan vaikuttavan, kattavasti lähteistetyn ja populaarikulttuuria harvinaisen ansiokkaasti ruotivan esseekokoelman/tietokirjan. Kyytiä saa niin misogynia kuin #girlboss-ilmiöt, yhteiskunnan pornoistumisesta nyt puhumattakaan.

Gilbert lähtee liikkeelle sekä Aidsin jälkeiseltä ajalta 1980-luvun lopulta että 1990-luvulta, jonka keskellä naiset nousivat taiteen saralla ensimmäisiä omilla ehdoillaan kertomaan elämästään ja kokemuksistaan myös populaarikulttuurin kentälle. Feministinen liike eli vahvaa elämää, ja sekä punk- että grunde-bändit ajoivat vahvaa tyttöenergiaa. Ei mennyt kuitenkaan kauaa, kun heidät jo syrjätettiin – siinä missä 1990-luvun naiset osasivat jo vaatia oikeuksiaan, sen ajan tytöt vielä kilpailivat huomiosta ja mahdollisuuksista. Gilbert osoittaakin, ettei kulunut montaa vuottakaan, kun grungempi ja aidosti voimauttava girl power napattiin, ja annettiin keinotekoisesti pystytetylle tyttöbändille, Spice Girlseille, jonka voimautuminen muuttui yhteisöllisestä yksilölliseksi ja kuluttajakeskeiseksi. 2000-luvulle tullessa Spaissarit, panokomediat ja panokomedioiden seksistiset satiiriversiot Scary Moviet olivat ohittaneet ysärin yhteisöllisyyden ja vallanneet markkinat ja naisten paikat kaupallisuudellaan.

"Orjattaresi-kirjan tunnettua lainausta mukaillen riot grrrl -liike halusi vapauttaa naiset jostakin: seksuaalisesta väkivallasta, hyväksikäytöstä, epäoikeudenmukaisuudesta ja pelosta. Spice Girls puolestaan julisti vapautta johonkin: hauskanpitoon, tienaamiseen ja mielihyvän tavoitteluun. Ei liene vaikea arvata, kumpi ideologia oli helpompi paketoida myytäväksi."

Kuljin itse noihin aikoihin niin matalissa farkuissa, että niiden vetoketju oli lähinnä vitsi. Olin ehkä 15, mutta farkkujen alta kuului näkyä Lindexin stringit, tai oikeastaan se pakaroiden yläpuolelle tuleva pieni kangasperhonen, josta lähti sekä alas että kummallekin sivulle kaksi ohuen ohutta narua. Muutama vuosi myöhemmin pukeuduin penkkareihini mustiin saappaisiin ja verkkosukkahousuihin yhdistämäni sisäkköasun. Pidin pitkänä teininä lähinnä kiinnostavana kuriositeettina, että silloinen poikaystäväni kutsui lyhyitä tyttöjä suihinottotelineiksi. Hieman hämmentyneenpi olin, kun kerran hänen kisoja katsomassa ollessani nousin lähteäkseni, ja kuulin hänen sanovan kavereilleen minua osoittaen, että "katsokaan, noin voi olla yhtaikaa sekä pieni että leveä perse". Matikan miesopettajia kotipaikkakuntani yläasteella oli kolme: yksi kutsui minua ja ystävääni sutturoiksi, kun ihan vain istuimme koulun käytävällä. Toinen oli tunnettu viipyilevistä katseista tyttöjen paitojen kaula-aukossa ja kolmas lupasi näyttää ystävälleni tunnin jälkeen mieluusti, milloin yhteenlaskun yksi plus yksi lopputulos onkin kolme. Tyttöys ja naiseksi kasvaminen oli raakaa 2000-luvun alkupuolella, eikä Spaissareiden girl powerista ollut minkäänlaista vastavoimaa tuolle arjen joka paikassa lävistävälle seksismille.

Ja miksi tämä oli entinen normaali? Koska kaikki tämä toistui populaarikulttuurissa, esittää Gilbert. 300-sivuisessa teksti-/esseekokoelmassaan hän ruotii vapautuneen ja markkinapaikoista kilpailla alkaneen populaarikulttuurin kehitystä  terävästi ja älykkäästi analysoiden ja kiinnittäen tuon ajan hillittömän misogynian sekä mediakulttuurin, viihteen että yhteiskunnan pornoistumisen kaltaisten ilmiöiden ympärille. Gilbert kuljettaa lukijansa vahvasti lähteistäen, sekä sosiologisiin että mediatutkimuksellisiin ja feministisiin ajattelihoin nojaten läpi koko raa'an nollarin. Gilbert näyttää taiten, millainen merkitys Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisten henkilöiden esiinnousulla oli muun muassa juorulehtien yleistymiseen ja toisaalta myös tositelevision syntyyn – viime vuosikymmeninä kuva julkisuudesta on murtunut kertaheitolla, ja sekä tositelevisio että sosiaalinen media on siirtänyt kaikki naiset ja naistyypilliset kehot sen säälittämättömän tarkkailun ja kontrollin keskiöön, jonka kaltaista huomiota aiemmin "saivat" vain harvat ja valitut Marilyn Monroen kaltaiset superjulkkikset.  Siis näin:

"Anna Nicolen ja The Osbournesin kaltaiset sarjat olivat alkaneet nakertaa julkkisten ja tavisten välisiä rajoja. Siihen aikaan se tuntui melkeinpä demokraattiselta. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna se valmisteli katsojia myös sellaiseen tulevaisuuteen, jossa heidän odotettiin tarkkailevan itseään, lähettämään elämästään hetkiä yleisölle – isommalle tai pienemmälle – ja huolehtimaan ulkonäöstään sen mukaisesti. Kun katseli tavallisia naisia altistamassa itseään jatkuvasti valvonnalle ja tulevan sitä kautta julkkiksiksi, ja kun katseli takarivin tähtiä nousemassa arvoasteikolla heidän esitellessä elämäänsä kameroiden edessä, sai vahvistusta ajatukselle, että nähdyksi tuleminen riitti tuomaan valtaa."

Vahvimmillaan Gilbert on ehdottomasti teoksen alussa, näyttäessään esimerkiksi miten viihteen pornoistuminen on ollut tietynlainen portti sille äärimmäisen raa'alle ja väkivaltaiselle pornolle, jota välillä saamme edelleen jopa peruselokuvissakin katsoa. Lähteisiinsä nojaten Gilbert näyttää huomiotalouden kilpailevan jatkuvasti suuremmasta ja shokeeraavammasta – ja viihteen alkaneen lainata suurempaa ja shokeeraavampaa pornokuvastosta. Tähän pornokuvaston täytyy itsekin vastata, jottei se menetä omia katsojiaan – tekemällä yhä suurempaa ja shokeeraavampaa. Kierre on ikuinen, esittää Gilbert, ja kietoo taiten yhteen Kardashianin klaanin nousun, Perez Hiltonin kaltaiset puhtaasti kiusaamiseen asti menevät juorusivustot, julkkisten vuodetut seksivideot, Irakin sotilaiden keskuudesta vuotaneet sotvankien kidutuskuvat sekä sen äärimmäisen naisvihan, mitä media ylläpiti hyvin pitkälle aina 2010-luvun alkuun saakka. 

Luinkin kirjasta kolme neljännestä täysin varmana, että olen löytänyt uuden feminismin kultakaivoksen, ajattelijan, joka onnistuu haastamaan nykyistä ajatteluamme niin pitkälle, että jokin oikeasti maailmassa taas liikahtaa eteenpäin. En perustanut odotuksiani tyhjälle: vaikka siihen astiset tekstit olivat kokonaisuudessaankin kultaa, parhaat koukut niissä oli aina aivan viimeisenä, juuri ennen luvun vaihtumista. Mutta. Sitten tuli mutta. En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta olisin epärehellinen väittäessäni, että tämä kirja olisi ollut tätä kaikkea hehkuttamaani alusta loppuun – niinpä myönnän aivan suoraan pettyneeni mitä lähemmäs Gilbertin analyysi liikkui tätä päivää. Instagramia, #MeToota, Trumpin ensimmäistä ja tätä toistakin kautta. Yhtäkkiä Gilbert kutsuu itse Kardashianeita "lutkahtaviksi" ja 2000-luvun alun julkkiksia "kauniiksi tyhjäpäiksi." Jotain murenee, mutta ennen kaikkea jokin lässähtää.

Ja kun viimeisten lukujen lukemisesta on kulunut pieni hetki, heitän arvaukseni: nykyaika on aivan liian lähellä yhtä terävälle analyysille, sillä paraskin analyysi kaipaa aina aikaa ja etäisyyttä kohteeseensa. Mutta toinen vaihtoehto on Gilbertin kirjaa kuitenkin kauttaaltaan hieman vaivannut tutkimuksellisen ja etenkin yhteiskunnallisen teorian ohuus: hän tuntuu olevan niin kiinni populaarikulttuuriselityksessään, että muu terävyys ja älykkyys ei enää piilota sitä faktaa, että yhteiskunnan monimutkaisuus on päässyt unohtumaan tämän kirjan kohdalla liian monessa paikassa. Lopussa se tulee väistämättä ilmi, sillä esimerkiksi nyky-yhteiskunnan tilan Gilbert typistää seuraukseksi romanttisten komedioiden puutteesta. Siis jotenkin näin: erään tutkimuksen mukaan naisen asema yhteiskunnassa on verrannollinen hänen asemaansa avioliitossa – kun rakkausavioliitot saapuivat länsimaihin, parani myös naisen asema. Heikoimmillaan se taas on yhteiskunnissa, joissa nainen on ennemmin markkinatavara ja sukujen välisten sopimusten sinetti. Käy järkeen, eipä siinä. Mutta kun elää aikaa, jossa äärioikeisto on kiinni parlamentaarisessa vallan kahvassa, tasa-arvo oikein harppoo taakse päin aina vammaisoikeuksista transoikeuksiin, seksuaalioikeuksista lasten oikeuksiin, tuloerot kasvavat järisyttävää vauhtia, kansanmurhia tapahtuu kansainyhteisön silmien alla ja maailma tuntuu olevan ajautumassa yhä lähemmäs väistämätöntä tuhoaan, on aika paksua jättää kaikki tämä huomiotta, ja pohtia romanttisten komedioiden yhteyttä Trumpin uudelleenvalintaan.

Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla kaikkea. Populaarikulttuuria analysoivan kirjan ei tarvitse olla yhteiskunnan selittäjä, saati ottaa kantaa äärioikeiston nousuun. Mutta kun 2008 vuoden lamasta puhutaan vain viihteen näkökulmasta, ei kirjan lopullinen analyysi ole täysin kestävä. Toiseksi viimeisessä kappaleessa Gilbert esittää, että kulttuuri paitsi ennustaa myös muuttaa naisten ja muiden perinteisesti marginalisoitujen ryhmien asemaa. "Se, mitä katsomme, kuuntelemme, luemme, puemme, kirjoitamme ja jaamme, sanelee pitkälti sen, millaisena sisäistämme oman arvomme ja osoitamme sen", esittää Gilbert. Hän kuitenkin unohtaa kysyä, mikä meidän katsomis-, kuuntelemis-, lukemis-, pukemis-, kirjoitus- ja jakamishalumme määrää. Niinpä hän kompastuu hieman siihen, mistä popkulttuuria syyttää – yksilöllistämiseen yhteisöllistämisen kustannuksella.

PYTHIA PUHUU

LIV STRÖMQUIST : PYTHIA PUHUU

229s.

Sammakko 2025

Alkuteos: Pythian pratar, 2024

Suomennos Helena Kulmala

Saatu arvostelukappaleena

Ruotsalaisen sarjakuvataiteilija Liv Strömquistin laskujeni mukaan seitsemäs sarjakuva-albumi on täällä. Edellisvuosien teokset ovat käsitelleet niin kauneusihanteitamme, rakkauskäsitystämme kuin heteronormatiivisuuttakin, nyt uusimmassa Pythia puhuu teoksessaan hän lähtee taas oraakkelin nimissä antamaan seitsemän oppia kohti parempaa elämää. Tuttuun satiiriseen huumoriinsa kiedottu oppikirja on jälleen sitä kirkkainta ja terävintä Strömquistia, jota olenkin jo ehtinyt sitten ensimmäisten suomennosten kaipailemaan enemmänkin.

1. Menetä hyvinvointisi hallinta

Pythia puhuu alkaa ytimekkäällä ohjeella, joka nurin käännettynä muistuttaa täydellisesti sitä myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan normitetumpaa ohjenuoraa, eli 'hallitse hyvinvointiasi'. Strömquist hyppää kritisoimaan tätä sisäistetyn hallinnan – itseohjautuvan ja kontrollissa pysyvän subjektiviteetin – irvikuvaa sekä Ronald Reaganin astrologin että sosiologisen kritiikin kautta. Strömquist näyttää mitä kaikkea ongelmallisuutta ohjeiden "pidä hauskaa" ja "näytä hyvältä" taakse piiloutuukaan, ja miten kärjistetysti näillä kahdella vaateella koko keskiluokkainen yhteiskunta pidetään kontrollissa – saaden heidät siis tosiaan kontrolloimaan jatkuvasti itse itseään. Se johtaa myös tilanteeseen, jossa ajattelemme, että itseään kontrolloimalla – aina oikeista valinnoista tunteisiin ja haluista ulkonäköön – kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Todellisuudessa elämä on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän ulkoisten vaikuttimien ja sattumien sarja, mutta jos sattuu olemaan hyvinvointipyramidin huipulla, niin onhan se nyt toki vain kivempaa uskotella sekä itselleen että muille että sinne on kiivetty omin avuin eikä esimerkiksi onnettarien sekä muiden kustannuksella.

2. Menetä kehosi hallinta

Keho-osiossa Strömquist jatkaa vinoutuneen (?) kuolemakäsityksen seuraan, ja muistuttaa miten tolkuttomasti käytämme nykyisin aikaa kuoleman estämiseen. Siis sen kaikken väistämättömimmän, vääjäämättömimmän ja ennustettavimman asian näennäiseen kontrollointiin, jota melko absoluuttisesti emme pysty niin yhteiskuntana kuin yksilöinäkään koskaan estämään, hyvä jos viivästyttämäänkään. Mikä keho- ja kuolemakäsityksessämme on vialla, ja miten senkin voi sosiologisesti ymmärtää jälleen käpertyvän eräänlaiseksi yksilönhallinnaksi, suoritettavaksi asiaksi, jonka voisi muka elämässä välttää, jos osaa pelata elämäksi kutsuttavan pelin juuri oikeiden sääntöjen mukaan? 

3. Menetä rakkauselämäsi hallinta

4. Älä noudata neuvoja

5. Anna muille enemmän kuin saat

Eli kuten näistä esimerkeistä huomaa, Pythiassa ollaan jälleen tiukasti Strömquistin erityisosaamisalueella: terävässä yhteiskuntakritiikissä, myöhäiskapitalistisen ja yltiöindividualistisen yhteiskunnan ongelmakohdissa, yksilön hallinnassa ja kontrolloinnissa. Pythiaan mahtuu hyvinvoinnin, kehon ja rakkauden miesasiamiesmäisen hallinnan lisäksi myös kritiikkiä järjen ylivallasta, järkeistetyn maailman nurinkurisesta puolesta kadottaa kaikki mystinen, ihmeellinen ja selittämätön – eli juuri se, mikä niin usein tekee elämästä elämisen arvoisen ja kokemusrikkaan. Sosiologisia tutkimuksia lainaten Strömquist muistuttaakin, että mitä kovemmin yritämme välttää esimerkiksi kuoleman sekä kehollisen ja tunteellisen epämukavuuden kaltaisia tunteita sen varmemmin menetämme myös niiden mukavat tunteet ja jätämme jäljelle ainoastaan kyynisen autiomaan, jossa mikään ei tunnu miltään. Ja sehän se vasta pahalta tuntuukin, ja asiaan on tietysti syypää manosfräärin mukaan naisissa/muissa ihmisissä tai muun yhteiskunnan mielessä siinä, ettei itse vain ole suorittanut elämäänsä taas ihan tarpeeksi lujaoppisesti. Tätä analogiaa jatkaen itse muistuttaisin, että kumpikin näistä on sitten taas ehdottomasti omiaan lisäämään aggressiivisuutta niin ihmisten välillä kuin itsensä sisällä. Muita syyttävä muuttuu entistä vihamielisemmäksi kuvitteellisia onnenviejiään kohtaan ja rankaisee heitä aina misogynistisestä häpäisystä joukkomurhiin kun taas itseään syyttävä ajautuu yhä syvempään riittämättömyyden suohon rankaisten itse itseään jälleen uusilla dieeteillä, kuriohjelmilla ja itsetuhoisella käyttäytymisellä. Kun suhtaudumme ihmisiin välinearvoon perustuen, laskien mitä keneltäkin voi saada ja miten esimerkiksi ystävän huolet ovat mitattavavissa olevien resurssien viemistä, olemme enemmän yksin kuin koskaan aiemmin tässä jo valmiiksi hähmäisen yksinäisessä ja eristyneisyyteen ohjaavassa yhteiskunnassamme.

6. Luovu henkilökohtaisista tavoitteistasi

7. Mene ulos

Strömquistin seitsemän nurinkurisiksi käännettyä elämänohjetta onkin oikein oivallinen tapa jos nyt ei elää niin ainakin hahmottaa sitä, miksi nykyisenlainen elämä ei edes voi tuntua koskaan täysin tyydyttävältä, jos sitä elää lacanilaisittan kutsuen näkymättömän toisen normien mukaisesti. Tai oikeastaan kun sitä elää – Lacanin teorioiden mukaan kun Strömquist muistuttaa myös, että meillä ei ole mitään ympäristöstämme erillistä 'autenttista minää', jonka ääreen pääsisimme ja jonka ohjeita kuulisimme, jos jälleen kerran vain ottaisimme jonkun vaikuttaja-psykologitohtorin someohjeet kirjaimellisesti todesta, ja kaivelisimme esiin jokaisen lapsuutemme negatiivisen tapahtuman traumaksi nimeten ja sulkisimme toiset ihmiset pois elämästämme omien rajojen nimissä. 

Me emme ole mitenkään kovin erityisiä, meitä ei ohjaa tähdet eikä manifestointiin perustuvat affirmaatiot. Vain moderni ihminen on niin itsekeskeinen, että ajattelee juuri hänen ajatustensa voivan ohjata jollain tapaa maailmankaikkeutta, ja juuri se lopulta jättää meidät entistä yksinäisemmiksi, muistuttaa myös Strömquist. Me emme ole mitään olematta jotain suhteessa sekä muihin ihmisiin että ympäristöön ja aikaan jossa elämme, ja sen tutkimisen aloittamiseen tämä(kin) sarjiskokoelma on mitä mainioin aloituspaikka. Yhdessä, muita ajatellen. Elämä tuntuu yllättävän kevyeltä, kun ei koko ajan ajattele, että omilla tekemisillä saati ajatuksilla olisi jotain kosmista vaikutusta yhtään mihinkään.

ELÄMÄNTYÖ

RACHEL CUSK : A LIFE'S WORK – ON BECOMING A MOTHER

218s.

Faber & Faber 2001/2018

Rachel Cuskin ensimmäinen ei-fiktiivinen essee- ja muistelmateos, A Life's Work, kirja äitiydestä ja äidiksi tulemisesta suututti kovinkin monet 2000-luvun alkuvuosina – Cusk sai kuulla olevansa niin huono äiti, huono nainen kuin huono ihminenkin, onhan hän kehdannut kirjoittaa äitiydestä sen kaikkien tunteiden kirjon kanssa eikä ainoastaan pyhä Maria -asetelman kautta. Onneksi se on myös toisaalla ylistetty: siitä otetaan edelleen uusia painoksia, ja ei-niin-ihme kyllä, se on hyvinkin ajankohtainen vielä melkein 25 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Jotkin asiat muuttuvat hitaasti, ja yksi niistä on äitiys ja äitiminen modernissa, jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

“When she is with them she is not herself; when she is without them she is not herself; and so it is as difficult to leave your children as it is to stay with them. To discover this is to feel that your life has become irretrievably mired in conflict, or caught in some mythic snare in which you will perpetually, vainly struggle.” 

A Life's Workia voi hyvinkin lukea kaikkena sinä pohjana, jonka päälle Cusk on sittemmin kirjoittanut paitsi naisen/naisäidin taiteilijaroolista että taiteesta suhteessa perheeseen. Cusk käsittelee tematiikkaa paitsi myöhemmässä eroa käsittelevässä muistelma- ja esseekokoelmassaan Aftermath sekä kootuissa esseissä teoksessa Mykkäkoulu, mutta myös kaunokirjallisuudessaan, joista aivan erityisesti teeman pariin pureudutaan viimeisimmin ilmestyneessä, ilmiömäisen upeassa romaanissa Parade (suomeksi Kulkue, ilmestynyt Kaisa Katteluksen kääntämänä keväällä 2025). Äitiys, äitiminen ja naiskirjoittaminen ovat Cuskin elämäntyön, äitiyden, lisäksi yksiä hänen tuotantonsa kantavia teemoja: mitä on olla äiti ja taiteilija? Entä mitä on olla taiteilija maailmassa, joka edelleen arvottaa miestyypilliset aiheet esimerkiksi äitiyttä ja äitimistä yleismaailmallisemmiksi? 

Ihan näin suoraan Cusk ei vielä A Life's Workissa aiheensa pariin uppoudu, onhan kirja ensimmäinen, jossa hän itse on äiti, tulee äidiksi. Ensimmäisen tyttärensä vauvavuoteen sijoittuva kokoelma on kuitenkin jo sitä samaa terävänäköistä, yhteiskuntakriittistä ja kuitenkin lempeän inhimillistä tekstiä, joka on hyvinkin tunnistettavaa myös kirjailijan myöhemmässä tuotannossa. Cusk käyttää vaikeiden ja vaiettujenkin aiheiden äärellä armotta itseään, omia ennakkoluuloja ja tunteitaan esimerkkinä, ja vaikka se kenties jonkun konservatiivisemman ja tabujen pönkittäjän kunniaa loukkaakin, luo se keskivertolukijalle ihanan paitsi samastuttavaa myös silmiä avaavaa näkökulmaa niihin pimeisiin nurkkiin, joita kirjallisuudessa harvoin näin lempeällä valolla valoitetaan.

“But it is not merely a taboo against complaint that makes the hardship of motherhood inadmissable: like all loves this one has a conflicted core, a grain of torment that buffs the pearl of pleasure; unlike other loves, this conflict has no possibility of resolution.”

Cusk on ehdottomasti – ainakin allekirjoittaneen mielestä – vahvimmillaan tämän kokoelman alussa, puhuessaan raskaudesta, imetyksestä sekä äitiyden sekä siihen liittyvien ilmiöiden patriarkaatis-medikalisaatiollisalisteisista näkökulmista. Kaiken kehityksen keskellä Cuskin pohdinnat elävät edelleen hieman marginaalissa, ja sen sai huomata myös tämän alkuvuoden kotimaisessa uutisoinnissakin: kun Euroopassa ollaan esimerkiksi jo pidemmällä niin sanottujen luonnollisten kotisynnytysten turvallisuuden kehittämisessä, peräänkuulutetaan Suomessa vielä vahvasti medikalisaatioon nojaavaa kontrollia ja synnytyskuria: ja tähän osallistuu vahvasti myös media kirjoittaessaan ainoastaan kotisynnytyskuolemista ja sen riskeistä kiinnittämättä huomiota niihin valtarakenteisiin, jotka tällaisten (moraali?)huolten taustalla liikutetaan. 

Cusk näyttääkin monessa tekstissään, ensisijaisesti synnytystä, imetystä ja kotiseurantaa käsittelevissä esseissään sen naisiin kohdistuvan kontrollin voimakkuuden, joka äitiyden kentällä edelleen vaikuttaa. Se pohjaa edelleen puhtaasti yhteen tieteen haaraan, länsimaiseen lääketieteeseen, jolla totta kai on syystäkin melko hegemoninen yhteiskunnallinen asema, mutta jonka terve ja etenkin tervetullut kritiikki on vielä hämmentävän hiljaista ja jää yksittäisten vanhempien harteille. Vaikka Cusk itsekin päätyy lopulta synnyttämään sairaalaan, on yhteisön hallinnalle alistuvan Pyhä Maria -äitiyden normatiivisuus vahvasti läsnä lähes jokaisessa institutionaalisessa kohtaamisessa, jonka Cusk tyttärensä kanssa käy läpi. Ja mikä hurjinta, juuri tämä on se kaikkein ajankohtaisin teksti, vaikka Cuskinkin ensisynnytyksestä on tosiaan jo 25 vuotta. 

Aika menee eteenpäin, mutta hallinnan rakenteet lähinnä piiloutuvat ja muuttuvat vaikeammiksi vastustaa. Onneksi meillä kuitenkin on Rachel Cuskin tapaisia kirjailijoita, jotka ovat vastaanotosta huolimatta kirjoittaneet aina aiheista, jotka ei hegemonista kirjallisuuskaanonia portinvartioivia tahoja miellytä. Vain ravistelemalla asiat uudistuvat, ja Cuskin rintamaan toivoisin yhä enenevissä määrin ihmisiä mukaan.

HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

THE CARE COLLECTIVE* : HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

106s.

niin & näin 2025

Alkuteos: The Care Manifesto: The Politics of Interdependence, 2020

Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen & Anna Ovaska

*Andreas Chatzidikas, Jamie Hakim, Jo Litter, Catherine Rottenberg & Lynne Segal

Korona-pandemia viitisen vuotta sitten paljasti sen, mikä on ollut monelle köyhälle ja heikompiosaiselle jokapäiväistä jo pitkään: hyvinvointiyhteiskunta on romahtamaisillaan. Tehopaikkoja ei ole, hoitajia ei ole. Lääkäriin ei pääse ja lääkkeisiin ei ole rahaa. Romahtamaisillaan oleva järjestelmä sinnitteli juuri ja juuri yli pandemian, mutta osin ihmisten mielenterveyden kustannuksella – koronasulkujen ja eristysten luomat sosiaaliset seuraukset ovat vain kiihdyttäneet nuorten pahoinvointia. Julkista hoivaa, turvaa ja verkostoja on ajettu alas jo vuosikymmeniä, ja oikeistolainen ideologia leimaa päivän politiikkaa. Suomalaiset on saatu ennätyslukemiin asti huolestumaan keinotekoisesti keplottelemasta pahannäköisestä valtionvelasta, ja vaikka kokoomus on itse ollut viimeisen 40 vuoden aikana lähes poikkeuksetta hallituksesta, on se onnistunut vakiinnuttamaan narratiivin, jossa juuri hoivaan ja turvaan perustuvan poliittisen vaatimuksen on nähty romuttavan suomalaisen talouden. Vaikka "tehottoman julkisen sektorin" tarina on vahva, ja elää edelleen monille kyseenalaistamattomana totuutena, on todellinen velkalaiva oikeasti ainoastaan sääntelemättömän markkinatalouden ja uusliberalistisen yhteiskunnan toiminnan seuraus. Rikkailta ei tipu hippusia köyhälistölle, kun markkinat pullistavat ainoastaan jo valmiiksi ratkeamaisillaan olevien osakesalkkuja, ja aidosti hoivaa tarvitsevat ihmiset kirjaimellisesti kuolivat koko pandemian ajan – huomattavasti hyvätuloisia ja -osaisia ihmisiä enemmän ihan tilastollisestikin.

Pandemiasta on jo aikaa, ja oikeisto unohti noin nanosekunnissa "yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittiset ammatit", ja jättivät muistoiksi lähinnä itse itselle tulostettavat kiitoskortit. Luvatut kompensaatiot pakkolaista jäivät yhtä kauas kuin oikeiston lupaamat trickle down -pennoset, ja sittemmin hoiva ja huolenpito jatkaa edelleen natsivitsihallituksenakin tunnetun Purra-Orpo-hallituksen leikkauslistan kärkiteemana. Hoiva ja sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut yhtään mihinkään, muistuttaa lontoolaistaustainen The Care Collective. Heidän Hoivamanifesti-teoksensa hahmotteleekin noin 100 sivun verran maailmaa, joka asettaa keskinäisen riippuvaisuuden politiikan keskiöön ja murskaa kuvan jälkikapitalistisen ihmisen yksilökeskeisen riippumattomuuden totuudellisuudelta.

Kuten The Care Collective kirjoittaa: "[h]oivakriisi on ollut erityisen akuutti viimeisten 40 vuoden aikana, kun hallitukset ovat hyväksyneet uusliberaalin kapitalismin liki kaikkialle tunkeutuvan tavan asettaa voitontavoittely elämää järjestäväksi periaatteeksi." He jatkavat sen tarkoittavan käytännössä siis sitä, että samalla kun finanssipolitiikalle annetaan tilaa, sen tieltä puretaan hyvinvointiyhteiskunnan elimellisiä järjestelmiä aina julkisesta terveydenhuollosta sosiaalitoimeen. Samalla markkinalogiikka ylläpitää talouskuriajattelua, jonka nojalla Suomessakin thatcherilainen Purra ilakoi saksikuvissa ajaen läpi äärimmäisen radikaaleja leikkauksia kaikken heikompiosaisimmille, hallituksen rankaisuperusteisesta työttömyysturvasta nyt puhumattakaan. Hoiva saati sen tarve ei kuitenkaan katoa: itseasiassa, The Care Collective muistuttaa, että sen kuuluvuutta rikkaille ja etuoikeutetuille mahdollisimman halpaan ja hyvään, pääomaakin kasvattavaan hintaan itseasiassa vahvistetaan: kun ruoka-, siivous-, lastenhoito- ja terveydenhuoltopalveluita yksityistetään, varakkaiden hoitoon itseasiassa panostetaan. Tällainen hoiva on tosin piiloista hoivaa, ja se saadaan "oman rahan" kautta näyttämään valitulta, aktiivisen ja osallisen ihmisen henkilökohtaiselta valinnalta, joka ei uhkaa hänen riippumattomuuttaan tai rajoita valinnan vapautta. Hyvätuloinen maksaa rikkaalle tulonsiirtoa, jotta saa yksityistä hoitoa, ja rikastuttaa osakkseenomistajia samalla, kun valtiokin alkaa suosia juuri valinnan vapauden nimissä yksityisiä sektoreita.

Yhtaikaa taas heikompiosaisten hoiva patologisoidaan. Samaa hoivaa – ruokaa, kotia, terveydenhuoltoa, sosiaalitointa ja koulutusta tarvitseva ei-hyvätuloinen onkin joko a. laiska "loinen" tai b. tiensä valinnut sekakäyttäjä, joka olisi tämän sadun mukaan voinut valita missä hetkessä tahansa toisin. Jokainen elämäntapahtuma typistetään yksilön valinnaksi. Tässä kohden täytyy näin aggressiotutkijana muistuttaa, että tällainen epäsuhta – rahalla samaa hoitoa tarvitseva, jonon ohittava varakas tai elämäntilanteen vuoksi työkyvyttömyyttään häpäisty monisairastava henkilö – lisää entisestään kilpailuyhteiskunnan ikuista eetosta resurssien riittämättömyydestä ja samalla leikkaamisen välttämättömyydestä. Tähän tarttuu myös The Care Collective: he muistuttavat Hoivamanifestissa, että resurssipulan keskellä ihmisen on taipumis alkaa taistella viimeisestäkin leivän- tai hoivanmurusta. Niinpä sekä keskituloinen rikastumishaaveineen että köyhä muukalaispelkoineen äänestävät yhteistä hoivaa vastaan, koska ajattelevat vain niin voivan pitää siitä edes itse kiinni. Voivan ottaa sen pois jotain Toiselta, muulta, mieluiten muukalaiselta. Mutta kuten jo tämän nykyisen kipeän oikeistolaisen hallituksen päätösten seurauksista sen näkee, lopputuloksesta kärsivät kaikki. Keskituloinen tulee äänestäneeksi kasvavaa eriarvoisuutta, mikä heijastaa suoraan hänen turvallisuuteensa ja heikentyneeseen julkiseen hyvinvointiverkostoon, jonka varaan hänkin voi työelämän epävarmuuden vuoksi pudota milloin tahansa, ja halpaan mennyt köyhä taas äänestää lopulta hoivan pois vain ja ainoastaan itseltään. Se, että myös muut kärsivät samalla, on laiha lohtu maailmassa, jossa ahneimmat saavat suurimman palkinnon, ja kaikki muut jäävät rannalle ruikuttamaan.

The Care Collective ehdottaakin tilalle aivan uudenlaista maailmaa: se ehdottaa paitsi lähisuhteiden kuten perheiden ja naapurustojen uudelleen ajattelua mutta myös sekä yhteiskuntia että kokonaisia valtioita, jotka perustuvan nimenomaan hoivalle ja huolenpidolle. Jossa yhteisöt ovat itseasiassa olemassa toisiaan, ei meitä itseämme varten. Ja tämä jos mikä, kuulostaa kauniilta.

Hoivamanifesti on pieni, mutta pippurinen hoivan puolustus, joka perustuu paitsi tässäkin kirja-arviossa aiemmin esitetylle nyky-yhteiskunnan pieleen menneelle todellisuudelle myös vahvalle tutkimukselliselle näytölle sekä arjen esimerkeille siitä, miten ihminen voi paremmin sellaisissa paikoissa, jossa keskinäinen riippuvaisuus sekä solidaarisuus on vastavuoroisesti vahvimmillaan. He argumentoivat ideaalia, hyvinvointia keskiössä pitävää yhteiskuntaa, ja muistuttavat, että sellainen vaatii koko hoivan – ja samalla ihmiskuvan – uudelleen ajattelua. Heidän puheensa perustuu vasemmisto- ja feministiteoreetikkoihin ja -filosofioihin, ja se todistaa, että tätäkin parempi maailma on aidosti mahdollinen – kunhan mahdollisimman moni tekee aidosti työtä sen eteen. Pelkkä puhuminen ja kritisointi ei riitä, täytyy alkaa toimia myös aktiivisesti toisin. Täytyy alkaa ymmärtää yhteisöjä toisin, täytyy alkaa toimia yli kaikkein pienimpien (ja sitä kautta turvallisimpien) liittolaisuuksien. Tässä ja nyt.

Kirjana – ja manifestina – Hoivamanifesti on kevyehkö ja helppo ottaa haltuun, vaikka yhteiskuntafilosofia tai muu teoria ei olisikaan kovin tuttua. The Care Collective puhuttelee, mutta varsin ylätasolla, kuten toki osin tekstityyliin kuuluukin. Se hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin. Parhaimmillaan Hoivamanifesti on tunnistaessaan hoivaan liittyvien hankaluuksien ja hankausten moninaiset verkostot, heikoimmillaan ehkäpä siinä, mitä todellisuudessa pitäisi tehdä –– manifestien ja arjen kokeiluiden sijaan. Toisaalta se voi olla hyväkin: jos/kun vasemmisto oikeasti voisi löytää tällaisilta teksteiltä vahvempaa sanomaa puhuttelemaan liittolaisiaan, voisi toiminnan taakse saada pikkuhiljaa myös lisää väkeä.  Varjoklinikka kirjoittaa oivallisesti kirjagram-arviossaan The Care Collectiven tunnistavan meidän elävän maailman ajassa, jossa muutos tällaiseen voisi olla mahdollinen. Osin syy tosin koronapandemiassa, jonka aikaan manifesti on alunperin kirjoitettu. Tuo poikkeusaika kieltämättä loi toivoa siitä, että olisimme jonkin uuden äärellä, saimmehan sen jälkeen hetkellisen vapautuksen muun muassa Trumpista ja koimme pieniä, hetkittäisiä solidaarisuuden häivähdyksiä omissa arjissammekin. Nyt viisi vuotta myöhemmin ei voi kuin toivoa viimeiseen asti, ettemme tällä kertaa tarvitsisi maailmansotaa ymmärtääksemme hoivan ja hyvinvoinnin tärkeyttä. Toivottomalta se hieman näyttää, elämmehän todellisuudessa jossa oma pääministerimmekin väittää kansainvälisten lakien "joustavan" kirjaimellisesti siellä, missä se ei saisi joustaa. Ei auta kuitenkaan kuin toivoa parasta. Ja toimia parhain päin, kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa arjen tilanteissa.

CLEAN

ALIA TRABUCCO ZERÁN : CLEAN

272s.

4th Estate 2024

Alkuteos: Limpia, 2022

Espanjasta englanniksi kääntänyt Sophie Hughes

Estela palkkautuu santiagolaiseen yläluokkaiseen perheeseen kodinhoitajaksi – ihan hetkeksi vain, saadakseen rahaa hänen ja äitinsä etelässä olevan talon sinkkikaton korjaamiseen. Hetkestä tulee kuitenkin ensin viikkoja, sitten kuukausia, lopulta vuosia. Ja yhtäkkiä perheeseen Estelan aloittamisen aikaan syntynyt lapsi, tyttö, niña, onkin jo seitsemän. Oli seitsemän. Kuollessaan.

"I've mentioned before that this story has several beginnings. It started the day I arrived at that house, but also everyday I didn't leave."

Chileläisen alia Trabucco Zeránin jännitys-/mysteeriromaani alkaa siitä mihin kirja myös päättyy, tytön, niñan, kuolemaan. Zerán paljastaa ’loppuratkaisun’ jo alkumetreillä, ja alkaa kuljettaa piinaavalla, kujeilevalla ja kiertoteitä kuljeskelevalla tavallaan lukijaa yhdessä Estelan kanssa kohti syitä ja seurauksia. Jos sellaisia maailmassa koskaan on. Zerán leikittelee taiten kerronnalla, joka ei ala – tai jolla on yhtä monta alkua, kuin tarinalla koskaan voi ollakaan. Mistä tarinat edes alkavat? Mikä on se kohta, missä olisi voinut valita toisin? Entä jos niitä kohtia on joka päivä, valtavasti peräjälkeen, onko silloin sellaista kohtaa siis oikeastaan olemassakaan?

Zeránin jännäri on siis kuin kattila, joka lämmittää hiljalleen siellä uiskentelevan sammakon vettä. Merkkejä on, jos niihin kiinnittää huomiota. Toisaalta: yksinään mikään ei ole merkki, merkit muodostuvat vasta kokonaisuuksista, joihin taas tarvitaan etäisyyttä. Estelan äiti on jo aiemmin varoittanut tytärtään kodinhoitajan työstä, sen vangitsevan ja jopa orjuuttavan emotionaalisesta mahdottomuudesta, lähtemisen vaikeudesta, kiintymisen välttämättömyydestä. Zerán paneutuukin taiten nykyajan orjuuteen – luokkaeroihin, orjamentaliteettiin, joka saa meidät kuvittelemaan, että teemme merkityksellistä työtä meitä riistävälle järjestelmälle, joka saa meidät ajattelemaan, että väkivallan teot ovat yksittäisiä sattumia niiden rakenteellisen johdonmukaisuuden sijaan. Estelanhan on vain yhden perheen yksi kodinhoitaja, eikä hänkään ole täydellinen. 

“This is just the way life goes: a drop, a drop, a drop, a drop, and then we ask ourselves, bewildered, how we’ve ended up soaked to the bone.”

Romaanin erronta on verkkaisaa ja kiusoittelevaa, taitavaa ja vangitsevaa. Zerán mahduttaakin jännitysromaaniinsa enemmän kuin genrekirjallisuuteen usein laitetaan: se on myös kommentaari (henkisestä) väkivallasta, luokasta, kotitöistä ja Chilen poliittisesta tilanteesta. Clean kurottaa moneen, ja pysyy hienosti kasassa, venyttää ja onnistuu luomaan piinavan tunnelman jo ensisivuilta asti. Clean näyttää tarkasti, miksi me jäämme paikkoihin, joissa meidän on paha olla, miksi tuttu helvetti on aina henkisesti helpompi kuin tuntematon paratiisi. Cleanin tunnelma on synkkä ja pimeä, se rätisee kuin sähköaita, hajottaa kuin blenderiin salaa laitetut kivet. Estela puhuu romaanissa jollekulle kaksisuuntaisen ikkunan takana, käy läpi jo tapahtunutta, alkua, alkuja, lopputulosten hiljaista ennustettavuutta. Kuin kodinhoitaja päivittäisissä askareissaan äänensä menettäneenä Zerán luo eristyneen maailman, joka rajoittuu kuitenkin yhden perheen sijaan laajemmaksi puheenvuoroksi yhteiskuntaluokkien välisestä räikeän hiljaisesta väkivallasta.

AAVEKAUPUNKI

KEVIN CHEN : AAVEKAUPUNKI

380s.

Aula & Co 2024

Alkuteos: 鬼地方, 2016

Suomennos: Rauno Sainio

Ch'en T'ien-hung on seitsenlapsisen perheen nuorin – häntä ennen on syntynyt viisi kirottua tyttöä peräkkäin, viimein yksi poika ja pahnan pohjimmaisena vielä toinen poika. Sitäkin epäonnistuneempi tosiaan, miehistä kiinnostunut haihattelija. Aikuistuttuaan hänet ajetaan pois kotikylästä, pois kotimaasta, kauas Eurooppaan, jossa Taiwania ei olla muistettu edes lisätä maailmankartalle. 10 vuotta myöhemmin hän palaa – istuttuaan vankilassa miehen taposta. Koska perheen ankara ja T'ien-hungn karkoittanut äitikin on jo kuollut, siskot ympäri Taiwanin kerääntyvät paikalle ottamaan vastaan hyljeksittyä pikkuveljeään.

Olin vuosi sitten kuuntelemassa Helsinki Litissä Kevin Chenin haastattelua. Ville Blåfieldin ja Chenin haastattelu avasi Litin lauantain, ja se oli varsinainen herkku: Chen oli lavalla valloittava, valovoimainen ja vangitseva. Hänen lavakarismansa syntyi inhimillisyydestä, puhtaasta ilosta miten moni häntä oli kuuntelemassa, villistä poukkoilevuudesta ja silti koherentista kokonaisuudesta – aivan kuin hänen viime vuonna suomennettu romaaninsa Aavekaupunkikin. Kirja on ollutkin viime keväästä asti lukulistalla, ja viimein oman Lue maailma vuodessa -lukuhaasteeni ansiosta sain tartuttua siihen. 

Aavekaupunki on upea, rönsyävä ja pohjavireeltään yhteiskuntakriittinen runsaudensarvi, joka käy läpi yhden kokonaisen perheen historian avulla läpi myös Taiwanin matkan Japanin vallan alta Kiinan sisällissotaan ja Manner-kiinan sekä Taiwanin eriytymiseen. Chen kuljettaa lukijan kapitalismin ja vanhoillisen patriarkaatisen yhteiskunnan nurjapuolille, ja näyttää millaisissa pienissä kylissä ihmiset edelleen työskentelevät globaalin pohjoisen sekä muutaman yksittäisen punaisilla rahakuorilla itselleen taloudellista mahtia haalineen paikallisen vaurastumisen keskellä – miten globalisaatio ei olekaan hyödyttänyt ihmisiä globaalissa etelässä ja miten lyhyessä ajassa se on tuhonnut vuosisatoja kestäneet elintavat. Keskushenkilönsä T'ien-hungin kautta Chen näyttää, että lopulta ihmisoikeudet ovat olemassa vain niille, jotka yhteiskunnan omistavat paksuimmat rahakuoret.

Aavekaupunki vei minulta lähes kokonaisen toukokuun. Aloitin sen ihan ensimmäisinä päivinä, ja sain loppuun vasta vajaa viikko ennen kuun vaihtumista kesäisemmäksi. Aavekaupunki vilisee henkilöhahmoja – ja tietenkin neljällä ensimmäisellä siskolla sekä kahdella viimeisellä pojalla on keskenään hyvinkin samanlaiset nimet, jotta lukijan pää varmasti pysyisi pyörällä. Yksi luku on aina yhden henkilöhahmon kertoma, ilman logiikkaa siitä kuka kertoo mitä ja mistäkin. Välillä ääneen pääsee myös itsemurhan tehnyt viides sisko sekä aiemmin kuollut perheen isä – aaveet, joiden varassa koko taiwanilainen uskomusjärjestelmä pitkälti pyörii. Aaveet ovat totta, he näkevät ja kuulevat kaiken, he jäävät paikkoihin, joista joutuivat lähtemään mitä brutaalein tavoin. He ovat läsnä kaikkialla ja kaikessa, ja vain korruptoituneimmat sielut pystyvät jättämään ne huomiotta. 

Chen puhuu aaveista myös Helsinki Litissä: entisten sukupolvien sielut ovat jokaisessa puussa, jonka ihminen ohittaa, eikä menneisyyttään näin koskaan voi päästä pakoon. Berliinissä nykyään asuva kirjailija näkee globaalin pohjoisen ja etelän eron, ja osaa käsitellä sen ristiriitoja taiten, näyttää meille edelliset sukupolvet jatkuvasti unohtaville ja historiattomuuteen tottuneille ihmisille, millaisten yhteisöjen keskellä olemme ennen eläneetkään. Ja miltä me edelleen suljemme silmämme – omien tekojemme seurauksilta, niiltä uhrauksilta, joita toistemme kustannuksilla olemme tehneet, niiltä selkärangoilta, joilta jatkuvasti viemme ja riistämme ylläpitääksemme nykyistä maailmaamme. Chen ei tee tätä mitään osoitellen tai ilkkuen, vaan kaikessa paljoudessaan hän antaa tarinansa puhua. Tarinan, jossa ehkä voi olla jopa jokunen rönsy liikaa hieman yksinkertaisemman ilmaisun ystäville, mutta ei tätä romaania ainakaan näkökulmien puutteesta voi syyttää. Hieno teos, jonka kanssa vietti hyvinkin mieluusti kolmisen viikkoa.

Lue maailma vuodessa: 5. Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos