KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

 DODIE BELLAMY : KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

309s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos: When the Sick Rule the World, 2015

Suomennos Viljami Hukka

Jos joululomalla lukemani Chris Krausin I Love Dick tuntui hetken kaiken alkupisteeltä, niin voi kaiken sukupuoliset, miten upealta tuntui päästä viimein jatkamaan jo marraskuussa aloittamani Dodie Bellamyn Kun sairailla on kaikki valta -tekstikokoelmahybridi loppuun. No, Kun sairailla on kaikki valta on toki itsessään kirjoitettu melkein kaksikymmentä vuotta Krausin I Love Dickin jälkeen, mutta ensimmäisenä Bellamyn suomennettuna teoksena sitä on toki edeltänyt jo varsin laaja tuotanto englanninkielisessä maailmassa. Jopa niin, että tosiaan esimerkiksi Maggie Nelsonin lisäksi juuri Kraus on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat Bellamyn nimenneet omiksi kirjallisiksi esikuvikseen. Eikä ihme.

Viime syksynä Viljami Hukan suomentama, neljästätoista erilaisesta tekstistä koostuva essee(hkö)kokoelma Kun sairailla on kaikki valta on new narrativen, uuskerronnan, yksi kiistattomia kulmakiviä. Vaikka tekstikokoelma koostuu erillisistä, toisaalla aiemmin yksittäinkin julkaistuista teksteistä, muodostaa se tällaisenaan vinhan vikuroivan kokonaisuuden, joka näyttää, miten kehollisuus, kokemuksellisuus, tunteellisuus ja toisaalta marginaaliset ilmiöt tarvitsevat myös uudenlaisia rakenteita tullakseen näkyviksi, tunnistetuiksi ja mahdollisimman aidosti toistetuiksi tekstimuodoissa. Bellamy käsitteleekin kirjassaan niin kodittomuutta ja gentrifikaatiota, E.T.:tä ja äitinsä kuolemaa, ruumiillisuutta, sairautta, yrjöä ja tukkeutuneita wc-putkia sellaisella vimmalla, että siitä on tietty Vakavasti Otettavalle Kirjallisuudelle tyypillinen etäännyttäminen, ironia ja pelkkä tekstin kautta näyttäminen hyvin kaukana.

Kehollisesta ja jopa eritteisestä kerronnasta huolimatta Bellamyn uuskerronta ei kuitenkaan tunnu suoralta vastineelta uusvilpittömyydelle. Se ei ole kyyneleisiin piilotettua emotionaalisuutta, yhteisyyden kokemusta ja ironiaan kyllästyneen kerronnan vastapaino sinänsä, vaan se näyttäytyy vahvemmin vaihtoehtoisena tapana kertoa kuin vain kokea. Uusvilpittömyys typistää monet asiat yksilön tunteiksi ja kokemuksiksi, Bellamyn uuskerronta taas näyttää jotain laajempaa yksilön ja toisaalta tarkkailtujen kokemusten kautta. Kun Bellamy kirjoittaa teoksensa viimeisessä, yli 40-sivuisessa esseessään Twitter-tornien varjoissa San Franciscon Google-busseista ja persoonattomista IT-työntekijöiden asuinkerrostaloista, joiden tieltä on purettu tuhansien ja tuhansien vähävaraisten ja kodittomien majoitustiloja, hän ei niinkään ulkopuolelta sääli kodittomia, vaan luo kehollista ymmärrystä siitä, millaista on kun oma tila viedään korporaatioiden nimissä. Kun kaupunki pyrkii ehkäisemään "kodittomuutta" vesitykittämällä kaduilla nukkuvia aamuyössä, kyse ei ole ironiasta eikä vilpittömyydestä, vaan maailmasta, jonka elämää ei voi kuvata ainoastaan älyllisellä tasolla.

"Stressigooglaan kuin hullu ja saan tietää, että Mid-Marketin alueella Twitterin päämajan lähellä käytetään korkeapaineistettuja vesitykkejä kodittomien häätämiseen. Kaupungin työntekijät huuhtelevat niillä jalkakäytävät joka aamu ensin puoli viideltä, sitten uudestaan kuuden aikaan. Vesitykkejä ei saisi suunnata ihmisiin, mutta silminnäkijät kertovat kodittomista, jotka huutavat kun vesi osuu heihin. Ei suojaa. Mietin hetkeä, kun tiedostaa, että kaikki on ohi, että nyt on menettänyt töpaikan rakastajan aviomiehen parhaan ystävän suurimman fanin – rauhaisa pysähdys, joka on niin armottoman selkeä, että siinä tekisi mieli viipyä ikuisesti – kuin seksin aikana silloin kun anatomia kristalloituu, eikä tarvitse enää äheltää vaan tajuaa tulevansa – lyönti vapaata pudotusta ennen kuin väistämätön räjähtää. Siltäkö hetki ennen kuolemaa kin tuntuu? Vesitykit pesevät pois virtsaa ulostetta neuloja roskia ihmisiä."

Selailen Bellamyn kirjan luettuani muitakin arvioita hänen teksteistään, ja huomaan, että etenkin Twitter-torneja on kritisoitu Bellamyn omasta sokeudesta hänen henkilökohtaiselle asemalleen – Bellamy asuu vuokrasäännellyssä kodissa, on osa sitä San Franciscon boheemia kulttuuria, joka osaltaan on tuonut gentrifikaation kaupunkiin. Osin näinkin, mutta ajattelen, että tässä lukija sekoittaa taas kirjailijan ja tekstin puhujan toisiinsa. Boheemi mahtuu (yleensä) samaan tilaan osattoman kanssa, ilman vesitykkejäkin. Toisaalta on myös hyvin vaikea nähdä Twitter-tornissa asuvan keskijohdon henkilön puolustavan kaikenlaisten ihmisten oikeutta kaupunkitilaan samalla kun heidän olemassa olonsa vuoksi kaupungissa ei ole varaa asua edes niiden kaupungin työntekijöiden, jotka heitä sairaana hoitavat tai toisaalta katuja tykein puhdistavat. Ja tässä lie aika oleellinen ero uusvilpittömyyden ja uuskerronnan välillä – näyttää, kertoa ja kokea voi myös irtaantumalla yksilöllisyydestään.

Bellamyn kaikki tekstit eivät ole näin eksplisiittisen poliittisia kuin Twitter-tornit. Bellamyn aiheet poukkoilevat oudosti seksuaalisten Lumikki-hahmojen ja metsäneläinten väliltä sairauden ja terveyden määritelmälliseen dikotomiaan, Kathy Ackerin maallisesta jäämistöstä yrjömanifestiin. Bellamylle kulttuuri on, se ei sinänsä ole matalaa tai korkeaa, se on E.T.-elokuvia, taidenäyttelyitä, oman viitekehyksen ja ajan taitelijoihin viittaamista. Myös Bellamyn omasta kerronnasta puuttuu valta-asetelma: hän ei kerro ylhäältä eikä alapuolelta, hän ei tarjoa valmista moraalista viitekehystä vaan itseasiassa jatkuvasti pyrkii tuhoamaan sen kapeita raja-aitoja. Ja silti, kuten Bellamy itsekin kirjoittaa: "kaikki taide on poliittista. Vallitsevia kulttuurisia arvoja joko uusinnetaan tai vastustetaan. Tästä ei pääse yli eikä ympäri."

Kaiki Bellamyn tekstit eivät ole ihan helpoimmasta päästä – osa haastaa kulttuuriviittauksilla, jotka eivät välttämättä ole ihan jokaiselle lukijalle allekirjoittanut mukaanlukien tuttuja, osa taas muotonsa ja rakenteensa puolesta. Ja tavallaan juuri se on yksi kokoelman vahvuuksista: aina kun ei ihan ymmärrä, putoaa kärryiltä, seuraa tekstiä jokin, mikä viekin täysin mukanaan, ja tarjoaa voimakkaita oivalluksia. Sitten taas hetkeksi hukutaan, kielen ja kerronnan eksyttäminä. Maaria Ylikangas tiivistää Bellamyn tekstin upean ytimekkäästi Hesarin arvion lopuksi: "Bellamyn esseet tunnustavat kirjoittajan ruumiillisena olentona, joka harhautuu ja korjaa kurssiaan. Siksi teksti on kujeilevaa, kokeilevaa, radikaalia ja rivoa. Se ei lankea opettavaisuuteen, mikä on yhdysvaltalaisen nykyesseen kiusallinen erityispiirre. Bellamyn esseet ovat himon ja inhon läpsäyksiä. Tässä karnevaalissa sopimattomat asiat tökkivät toisiaan niin pitkään, että päätyvät valitsemaan toisensa."

Bellamyn teksti todella antaa luvan olla kokeileva, harhaileva ja eksynytkin. Ja ennen kaikkea, poliittinen, pienimmissäkin mittakaavoissa. Kuten Bellamy itse sen toteaa:

"Vastarinnalle omistautuminen on kaunista."

ELÄMÄNTYÖ

RACHEL CUSK : A LIFE'S WORK – ON BECOMING A MOTHER

218s.

Faber & Faber 2001/2018

Rachel Cuskin ensimmäinen ei-fiktiivinen essee- ja muistelmateos, A Life's Work, kirja äitiydestä ja äidiksi tulemisesta suututti kovinkin monet 2000-luvun alkuvuosina – Cusk sai kuulla olevansa niin huono äiti, huono nainen kuin huono ihminenkin, onhan hän kehdannut kirjoittaa äitiydestä sen kaikkien tunteiden kirjon kanssa eikä ainoastaan pyhä Maria -asetelman kautta. Onneksi se on myös toisaalla ylistetty: siitä otetaan edelleen uusia painoksia, ja ei-niin-ihme kyllä, se on hyvinkin ajankohtainen vielä melkein 25 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Jotkin asiat muuttuvat hitaasti, ja yksi niistä on äitiys ja äitiminen modernissa, jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

“When she is with them she is not herself; when she is without them she is not herself; and so it is as difficult to leave your children as it is to stay with them. To discover this is to feel that your life has become irretrievably mired in conflict, or caught in some mythic snare in which you will perpetually, vainly struggle.” 

A Life's Workia voi hyvinkin lukea kaikkena sinä pohjana, jonka päälle Cusk on sittemmin kirjoittanut paitsi naisen/naisäidin taiteilijaroolista että taiteesta suhteessa perheeseen. Cusk käsittelee tematiikkaa paitsi myöhemmässä eroa käsittelevässä muistelma- ja esseekokoelmassaan Aftermath sekä kootuissa esseissä teoksessa Mykkäkoulu, mutta myös kaunokirjallisuudessaan, joista aivan erityisesti teeman pariin pureudutaan viimeisimmin ilmestyneessä, ilmiömäisen upeassa romaanissa Parade (suomeksi Kulkue, ilmestynyt Kaisa Katteluksen kääntämänä keväällä 2025). Äitiys, äitiminen ja naiskirjoittaminen ovat Cuskin elämäntyön, äitiyden, lisäksi yksiä hänen tuotantonsa kantavia teemoja: mitä on olla äiti ja taiteilija? Entä mitä on olla taiteilija maailmassa, joka edelleen arvottaa miestyypilliset aiheet esimerkiksi äitiyttä ja äitimistä yleismaailmallisemmiksi? 

Ihan näin suoraan Cusk ei vielä A Life's Workissa aiheensa pariin uppoudu, onhan kirja ensimmäinen, jossa hän itse on äiti, tulee äidiksi. Ensimmäisen tyttärensä vauvavuoteen sijoittuva kokoelma on kuitenkin jo sitä samaa terävänäköistä, yhteiskuntakriittistä ja kuitenkin lempeän inhimillistä tekstiä, joka on hyvinkin tunnistettavaa myös kirjailijan myöhemmässä tuotannossa. Cusk käyttää vaikeiden ja vaiettujenkin aiheiden äärellä armotta itseään, omia ennakkoluuloja ja tunteitaan esimerkkinä, ja vaikka se kenties jonkun konservatiivisemman ja tabujen pönkittäjän kunniaa loukkaakin, luo se keskivertolukijalle ihanan paitsi samastuttavaa myös silmiä avaavaa näkökulmaa niihin pimeisiin nurkkiin, joita kirjallisuudessa harvoin näin lempeällä valolla valoitetaan.

“But it is not merely a taboo against complaint that makes the hardship of motherhood inadmissable: like all loves this one has a conflicted core, a grain of torment that buffs the pearl of pleasure; unlike other loves, this conflict has no possibility of resolution.”

Cusk on ehdottomasti – ainakin allekirjoittaneen mielestä – vahvimmillaan tämän kokoelman alussa, puhuessaan raskaudesta, imetyksestä sekä äitiyden sekä siihen liittyvien ilmiöiden patriarkaatis-medikalisaatiollisalisteisista näkökulmista. Kaiken kehityksen keskellä Cuskin pohdinnat elävät edelleen hieman marginaalissa, ja sen sai huomata myös tämän alkuvuoden kotimaisessa uutisoinnissakin: kun Euroopassa ollaan esimerkiksi jo pidemmällä niin sanottujen luonnollisten kotisynnytysten turvallisuuden kehittämisessä, peräänkuulutetaan Suomessa vielä vahvasti medikalisaatioon nojaavaa kontrollia ja synnytyskuria: ja tähän osallistuu vahvasti myös media kirjoittaessaan ainoastaan kotisynnytyskuolemista ja sen riskeistä kiinnittämättä huomiota niihin valtarakenteisiin, jotka tällaisten (moraali?)huolten taustalla liikutetaan. 

Cusk näyttääkin monessa tekstissään, ensisijaisesti synnytystä, imetystä ja kotiseurantaa käsittelevissä esseissään sen naisiin kohdistuvan kontrollin voimakkuuden, joka äitiyden kentällä edelleen vaikuttaa. Se pohjaa edelleen puhtaasti yhteen tieteen haaraan, länsimaiseen lääketieteeseen, jolla totta kai on syystäkin melko hegemoninen yhteiskunnallinen asema, mutta jonka terve ja etenkin tervetullut kritiikki on vielä hämmentävän hiljaista ja jää yksittäisten vanhempien harteille. Vaikka Cusk itsekin päätyy lopulta synnyttämään sairaalaan, on yhteisön hallinnalle alistuvan Pyhä Maria -äitiyden normatiivisuus vahvasti läsnä lähes jokaisessa institutionaalisessa kohtaamisessa, jonka Cusk tyttärensä kanssa käy läpi. Ja mikä hurjinta, juuri tämä on se kaikkein ajankohtaisin teksti, vaikka Cuskinkin ensisynnytyksestä on tosiaan jo 25 vuotta. 

Aika menee eteenpäin, mutta hallinnan rakenteet lähinnä piiloutuvat ja muuttuvat vaikeammiksi vastustaa. Onneksi meillä kuitenkin on Rachel Cuskin tapaisia kirjailijoita, jotka ovat vastaanotosta huolimatta kirjoittaneet aina aiheista, jotka ei hegemonista kirjallisuuskaanonia portinvartioivia tahoja miellytä. Vain ravistelemalla asiat uudistuvat, ja Cuskin rintamaan toivoisin yhä enenevissä määrin ihmisiä mukaan.

TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

EMILIE PINE : TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

204s.

Atena 2020

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Irlantilaisen Pinen omaelämäkerrallinen/muistelmallinen esseeteos on näkynyt viime aikoina paljon kansainvälisessä kirjainstagramissa, ja se kävi hetken jo minullakin kirjastolainana englanniksi kääntymässä, mutten ehtinyt sitä laina-ajan puitteissa lukea. Hetki sitten huomasin, samaisen kirjainstagramin kautta, että tämä on itseasiassa myös jo lähes viisi vuotta sitten suomennettu, ja että tämän käännetyn version saa kirjastosta hakea milloin haluaa. Nappasin kirjan lainaan, ja ahmin sen kahdessa päivässä, sunnuntaina ja maanantaina työpäivän jälkeen odotettuani koko päivän, että pääsisin jo kotiin lukemaan. Harvoin näin intensiivistä imua tulee esseisiin, mutta Tästä on vaikea puhua todella vei alusta asti mukanaan.

Pine aloittaa kokoelmansa tarinalla Korfun saarella sairaalassa ulosteidensa ja muiden eritteidensä keskellä makaavasta sairaasta isästä, jonka luo Emilie on sisarensa kanssa juuri matkustanut. Sairaanhoidollinen romahdus on Kreikan saarilla nyky-Suomeakin valtavasti edellä: vuorossa on päivisin vain yksi lääkäri ja ilta- ja yöaikaan yksi hoitaja on vastuussa kaikista sairaalan potilaista. Isällä, jonka sisäelimet ovat pettämässä vuosikymmenten alkoholismin seurauksena, ei ole ulkomaalaisena lainkaan paikallisia auvoisempi asema. Sisätautienosasto onkin kuoleman osasto, paikka jonne mennään, mutta josta ei enää palata. Sieltä Emilie jatkaa Vauvavuosiin, Puhumiseen/puhumattomuuteen, verenvuodatukseen ja tarinaan "villistä nuoruusvuosistaan" – eli toisin sanoen teini-iän kapinasta, köyhän lapsuuden jättämistä jäljistä, ikuisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja itsensä ruumiillisesta rankaisusta niin syömättömyyden kuin raiskaukseksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärretyn "seksin" merkeissä. Pine kuljettaa tasaisen rauhallisella kielellään lukijan yhden naisen omaelämäkerrallisten esseiden läpi näyttäen mitä henkilökohtainen on poliittista konkreettisesti tarkoittaa.

"Minulla on verta vuotava keho. Kerran kuussa se litisee verestä märkänä ja kuumana. Tuo veri valuu siteen ohi, se tahrii farkkujeni haarovälin, se tippuu kylpyhuoneen lattialle, kun unohdan vaihtaa tamponin. Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Ja se on räikeää. Se on minun."

Osa aiheista on suorastaan naiserityisiä sillä tapaa, kun feminismissä oli muodikasta vielä muutama aalto sitten. Tavallaan tekisi mieli sanoa – ei vaan toivoa –, että kuukautisverestä, kainalokarvoista ja vulvan ulkomuodosta käytävät kirjalliset keskustelut olisivat jo tarpeettomia, mutta tässä sitä jälleen ollaan. Eritteiden, kramppien ja kuukautisverta pelkäävän yhteiskunnan edessä. Ja jotenkin niin uudella, raikkaalla ja lempeällä tavalla ollaankin, että välillä on hieman haastavaa käsittää, että tosiaan eletään 2020-lukua. Että tämä aika on se, kun minä, naiseksi koodattussa kehossa jo 37 vuotta eläneenä luen itseasiassa ensimmäisen kerran elämässäni samastuttavaa, häpeääni ja toisaalta aiheeseen väsyneisyyttäni sanoittavaa esseetä. Onhan näistä kirjoitettu, toki. Mutta joko ne ovat niitä kirjahyllyn taakse piilotettuja salaisia terveysoppaita, jotka nimenomaan muistuttavat häpeän oleellisuudesta tai sitten niitä 🩸✨🦄 IHANIA GLITTERKANTISIA PIMPPIVOIMAKIRJOJA, JOTKA MAALAAVAT KUUKAUTISVERELLÄ SOTAMAALAUKSEN JA KAATAVAT SAMALLA PATRIARKAATIN 🦄✨🩸Kaikki rakkaus ja kunnioitus pimppivoimakirjoille, rakastan, mutta ne ovat kuitenkin eri asia kuin se, että esseekokoelmassa, ihmisen kokoisessa, näköisessä ja jotenkin yhtäkkiä kaiken muun keskellä saa lukea samastuttavaa tekstiä näistäkin aiheista, ilman että nimenomaan hakeutuu sen äärelle. 

Rachel Cusk käsittelee tätä(kin) aihetta esseissään, mm. suomennetussa Mykkäkoulu-kokoelmassa että vielä kääntämättömässä Aftermathissa. Cusk esittää oivallisesti, että esimerkiksi kirjallisuudessa tasa-arvo ei ole lainkaan mitattuna sillä, kuinka moni kirjailijoista tai kirjallisuusalan ihmisistä on naisia (tai ei-miehiä, oma lisäys), vaan oikeasti tasa-arvoista myös kirjallisuus on vasta sitten, kun myös tällaiset naiserityiset aiheet aina äitiydestä kuukautisesseisiin ja hoivasta esivaihdevuosikirjallisuuteen käsitetään samalla tapaa korkeakirjallisina teoksina eikä naiskirjallisuutena. (Jatkan itse Cuskin ajatusta vielä sen verran eteenpäin, että tätäkin pidemmälle päästään, kun kirjoitetaan myös menstruoivista miehistä, muistetaan sukupuolettomien kehon eritteet ja juhlitaan Finlandialla muunsukupuoliserityistä kirjallisuutta.) Ja täällähän me emme vielä lainkaan ole. Katsokaapa vaikka, kuinka monta äitiydestä kertovaa kirjaa HS:n oman raadin TOP 100 -listalla on. Kuinka monen keskiössä on hoiva, entä miehen hoivaavuus? Monessako on mainittu kuukautiset? Niinpä. Aika marginaalissa ollaan.

Ja juuri tähän väliin, tätä puutetta täyttämään osuu myös Emilie Pine tällä esseekokoelmallaan. Se antaa äänen ihmisille, jotka vuodattavat kuukausittain verta salassa, piilossa, aihetta häpeillen. Se tuo esiin pissaiset testitikut, isäänsä ulostekerroksen keskellä siivoavat siskokset. Se näyttää, miltä keskenmeno tuntuu maassa, jossa abortti on vanhoilliskatolisuuttaan kielletty, ja epämääräisessä tilassakin ollut sikiö menee äidin terveyden ohi, ja jossa jopa keskenmenosta kertominen vanhemmille on laitonta. Pinen Tästä on vaikea puhua on pieni suuri kirja, kokoaan valtavampi ja yhteiskunnallisesti niin merkittävä, että olen yhtaikaa yllättynyt, miten vähän tästä puhutaan ja samalla en lainkaan. Määrällisiin mittareihin unohtuva tasa-arvokeskustelu kun unohtaa juuri sen, millä oikeasti on väliä: sisällöllä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja tavanomaisuudella. Sillä, että esivaihdevuosista ja sormella vaginasta vuotoa etsimisestä puhutaan yhtä tavanomaisesti kuin kuntosalikäynneistä, miehiä lyövistä miehistä ja tulppaanien ostamisesta kaupasta. Sillä, että seksuaalirikoksista muuttuisi miehen, ei uhrin häpeä. Sillä, että aiheista, joista on vaikea puhua, puhutaan kuin se ei olisi vaikea laisinkaan.

"Minua pelottaa kirjoittaa sivuuttamisesta ja tunteista ja ylitöistä ja masennuksesta ja hermoromahduksesta, koska olen yhä vakuuttunut siitä, että haavoittuvuuden myöntäminen saa minut näyttämään heikolta eikä vahvalta. Minua pelottaa vahvistaa, että olen nuori ja söpö eikä minulla ole valtaa. Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti."

KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

ANNA KONTULA : KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

231s.

Into 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

"Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset kokevat, että heillä on jotakin yhteistä, jokin syy sopia yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa kaikki ongelmat sirpaloidaan yksilön ongelmiksi, ei ole sijaa politiikalle."

Sosiologi, poliitikko ja yhteiskunnan kriittinen kommentoija Anna Kontula on kirjoittanut uuden kirjan. Viimeksi hän pohti meidän jokaiseen sisään muuttanutta pikkuporvallisuutta pamfeltissaan, tällä kertaa kyytiä saa tunnepuheeseen ja yksilöpsykologiaan sirpaloitunut terapiayhteiskunta. Viiteen esseeseen jakautuva kokonaisuus kysyy, että missä nykyään on enää tilaa politiikalle, jos kaikesta tehdään voimavarakeskeistä yksilön paranteluun tähtävää hyvinvointiprojektia? Ja minne piiloutuu yhteiskunnallinen hallinta ja valta, kun puhumme asioista aina vain yksilön vastuun kannalta? (Yksilön subjektiviteettiin, sanoo allekirjoittanut koulututkija, yours truly eli minä itse ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissani 😎.) 

Kuten aloituslainauksessa tulee ilmi, politiikkaa voi olla vain siellä missä on konflikteja. Kompromissit ja yhteiset ratkaisut tarvitsevat myös yhteistä tahtoa tehdä asioille jotain, ja ratkaisu taas vaatii aina keskustelua, kiperistäkin aiheista. Kontula esittää jo johdannossaan, että yksi vastaus "parempaan politiikkaan" olisi palata klassisen retoriikan kolmijakoon: puhujan luonteeseen (ethos), kuulijan tunne- tai mielentilaan (pathos) sekä järkeen eli itse argumentaatioon (logos). Kontula kun (ihan aiheellisestikin) esittää, että nykyajan poliittinen keskustelu, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia ja sen kansanedustajat tai kansalaisyhteiskunnan omat keskustelut, kompastuu korostamaan kahta ensimmäistä, ethosta ja pothosta logoksen kustannuksella. Näemme siis arvon sillä kuka sanoo ja miltä asiat tuntuvat, mutta emme ole enää edes kiinnostuneita, onko asialla loogisia perusteita. Asiat nyt vain koetaan näin, sanoo hallitukseen nykyään kuuluvan puolueen kansanedustaja kun lepakot eivät räjähdelleetkään tuulivoiman takia, vaikka hän toisin väitti, ja toisaalta ei tarvitse katsoa kuin meren taakse, eräskin presidenttikandidaatti väittää pakolaisten syövän kissoja ja koiria, ja joillekin riittää pelkästään se, että sanoja on Trump. 

"Trendin kääntöpuolena on irtaantua monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisen hyvinvointia ja mahdollisuuksia määräävä tekijä. Edelleen sosiaalityön arkea on tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.  

Edes soaalisen hyvinvoinnin asiat eivät lopulta ole näistä perusasioista irrallisia. Esimerkiksi perheen sosioekonominen asema vaikuttaa verraten suoraan myös lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäiset luokittelevat ihmisen luonteenpiirteitä näiden sosioekonomisen aseman muukaan.

Kaikki tämä jää piiloon lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilön persoonalliosuutta, ihmissuhteita ja toimintatapoja. Tällaisten itseänäisiä valintoja tekevään yksilöön nojaava näkökulma voi olla voimauttava, mutta samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin."

Kontula jatkaa analyysiaan syvemmälle käsitellen sitä muun muassa sosiaalityön kautta. Siinä missä sosiaalityö on saanut alkunsa kirkollisesta köyhäinavusta, jossa köyhää pidettiin pitkälle 1900-luvulle saakka olemuksellisesti köyhänä, ei siis olosuhteidensa seurauksena vaan syntymässään annettuna jonkinlaisena, tuli Kontulan mukaan jo 1970-luvulla akateemisissa piireissä sosiaalityöhön mukaan affektiivinen ulottuvuus, eli laaja terapiapuhe. Köyhyys ymmärrettiin rakenteelliseksi eriarvoisuudeksi siis hyvin vähän aikaa, kun se jo lipsahti takaisin yksilöpuheen ja -hallinnan valtapiiriin. Ja tässä kohti väitän: tätä samaa on myös nykyään suomalainen peruskoulu. Sen sijaan, että sekään laajana yhteiskunnallista normistoa ylläpitävänä ja tuottavana instituutiona kykenisi tarkastelemaan omia eriarvoistavia rakenteita ja käytänteitään, se ulkoistaa haasteet lähes aina joko yksilön tai perheiden ongelmaksi.

Terapiapuheen, jatkuvan tunnetaitojen kehittämisen ja itsensä täyteen potentiaaliin saamisen pohja-ajatuksen voi tietenkin nähdä olevan kaunis, sanoo Kontula, ja sanon koulututkijana minäkin. Mikään asia ei ole mustavalkoinen: olemme tulleet pitkälle siitä tunteensa täysin tukahduttavasta kulttuurissa, jossa ei saa näkyä ilo eikä suru. Nyt niitä opetellaan tunnistamaan jo varhaiskasvatuksesta asti, ja samalla niitä oppivat me millenniaaliopettajat ja -vanhemmat lastemme ohessa, viimein. Mutta jos tunne- ja terapiapuhe on ainoastaan tunteiden lähteenkin kääntämistä itseensä – siis esimerkiksi aggressiota aiheuttavien rakenteiden poistamisen sijaan "tunteiden nimeämistä ja tunnistamista", ollaan aika kaukana siitä, että tunteet saataisiin jälleen politiikan keskiöön. Ja tämän ilmiön voi hyvinkin analysoida foucault'laisen kriittisen katsannon kautta olevan osa yksilöön kohdistuvaa valtaa ja hallintaa.

Kun puhumme kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvatus- ja koulukontekstissa tai voimavara- ja ratkaisukeskeisestä viitekehyksestä sosiaalityössä, annetaan toiselle osapuolelle näennäinen tasaveroisuus institutionaalisen tiedon ja toimen rinnalle. Mutta avainsana on näennäinen: kuka voi muka väittää, etteikö sekä sosiaali- että kasvun ja koulutuksen alaa leimaa varsin vahva muutosvaatimus ja viranomaiskontrolli: käyttäydy kuten vaadimme tai otamme teiltä jotain teille kuuluvaa pois. Sosiaalityössä katkolla voi olla taloudelliset tuet, koulussa lapsen oikeus tasa-arvoiseen kohtaamiseen tai jopa annettuun oppimisen tukeen. Kontula kirjoittaa, että "- - valtasuhteiden tunnistaminen on eettisesti kestävän sosiaalityön ehto. Jos myönteisyyttä julistavat teoriat eivät anna sille tilaa, ne eivät voi toimia eettisen sosiaalityön perustana". Ja täysin sama opetussuunnitelmiin perustuvassa kasvatuksen ja koulutuksen työssä: jos me emme opettajina paitsi näe että myös lausu jollain tapaa julki omaa yhteiskunnallista valta-asemaamme, sen piiloisemmaksi hallinta menee ja sen eriarvoisempaan asemaan perheet sen edessä joutuvat. 

Terapiapuhe, yksilöpsykologisointi ja jatkuvaan tunnetaitokasvatukseen vetoaminen tunteita aiheuttavien rakenteiden muuttamisen kustannuksella on siis piilottamaan vallan ja hallinnan kokonaan, jolloin yksilöt ovat hyvin yksin yhteiskunnallisen kontrollin kohteina, kyvyttömiä vastustamaan vallan vinoja muotoja muuten kuin heittämällä oman elämänsä lekkeriksi tai kieltäytymällä jyrkästi yhteistyöstä. Tätä ei kuitenkaan nähdä terapiayhteiskunnassa vallan vastustamisena vaan yksilön heikkoutena, millä seuraavassa hetkessä oikeutetaan tuen purkaminen. Mitäs ei lähde, sanotaan, ja lopetetaan perheeltä tukipalvelut sen sijaan, että syvennyttäisiin aidosti siihen, mitkä rakenteelliset tekijät mahdollisesti estävät perhettä toimimasta yhteiskunnan instituuttien vaatimilla tavoilla. 

Tosielämän esimerkkinä vaikkapa näin: Yle julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa joukko lääkäreitä esitti, että ADHD- ja autismidiagnoosien sijaan perheiden kotiolot täytyisi laittaa kuntoon.  Ja mitä se kuntoon siis itseasiassa tällaisella pikadiskurssianalyyttisella otteella voisi tarkoittaa? Keskiluokkaistamista, hyvin todennäköisesti. Kyllä, jokainen lapsi ansaitsisi kodin, jossa ei ole väkivaltaa, jossa nukutaan puhtaissa petivaatteissa ja jossa arjella on jonkinlainen struktuuri. Ja kyllä, myös erilaisten neuropiirteiden medikalisaatio on huolestuttava kehitys, ja perheiden tuki on asia, johon on tärkeä kiinnittää huomiota. Mutta olettekos kuulleet neuvolasta? Varhaiskasvatuksesta, perhesosiaalityöstä? Niinpä. Ihan kuin meillä itseasiassa olisi jo ehdotetut tukisysteemit, mutta yhtäkkiä puhe ei koskekaan niiden arvonpalautusta vaan ainoastaan perheitä, pienintä mahdollista yksilöryhmää.

Tämänkään ehdotuksen kohdalla on siis kovin vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin jälleen huomattaa, että jälleen kerran yhteiskunnallisia ongelmia ulkoistetaan kodin eli yksilön itsensä hoidettaviksi. Miksi perheessä ei ole resursseja struktuuriin? Voisikohan itseasiassa sielläkin  olla periytyvää neuromoninaisuutta? Tai jopa rakenteellista köyhyyttä, vähävaraisuutta, ylisukupolvistuneita traumoja? Kumuloitunutta heikko-osaisuutta, jossa voimavarat ovat vähissä? Nyt siis vaaditaan jälleen kerran ryhtiliikettä ei tukea antavalta yhteiskunnalta vaan yksilöiltä, joilla on kaikista vähiten resursseja ja (sosiaalista & kulttuurista) pääomaa lähteä toivomaan niin sanotusti toivotulla eli siis yhteiskunnallisesti normitetulla tavalla. Koska niin kauan, kun arjen rakenteet täytyy saada diagnoosin saadakseen kuntoon vain ja ainoastaan kotona, ei esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, koulussa tai työpaikoilla, jossa diagnoosia hakeva mahdollisesti myös kokemukseni mukaan kaikista eniten oireilee, ei kyseessä ole niin vilpitön auttamisen halu kuin saattaisi kuulostaa, vaan itseasiassa yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan ulottaminen perheen arkirutiineihin asti. Eli jälleen: terapiaa ja arjen struktuurivalmennusta yksilöille, jotta ahdistusta, aggressiota, aistiyliherkän pahaa oloa ja epätasa-arvoista kohtaamista arjen tilanteissa ei vain missään nimessä tarvitsisi käsitellä rakenteellisesti.

x

Mutta takaisin kirjaan: traumapuhekritiikissä Kontula on terävimmillään, etenkin muita ajattelijoita lainatessa ja sosiaalityöhön soveltaessaan. Kokonaisuutena Kadonneen järjen metsästys kuitenkin hieman horjuu, sillä Kontula hyppää yhtäkkiä tosi oikeistolaisen (/x-sukupolvelaisen?) turvallisen tilan -käsitteen tulkintaan, ja alkaa seuraavissa teksteissään rakentaa hyvin hämmentävää olkiukkokokoelmaa, joissa sekä femninisti-ikoni Simone de Beuavoir oltaisiin lähes canceloimassa ja turvalliset tilat estävät ilmastokatastrofin yhteisratkaisun.

Ok, mitä?

Peruutetaanpa hieman. Kärjistän, tietenkin. Mutta niin kärjistää Kontulakin, eikä edes tunnusta/tunnista sitä itse.

Turvallisen (/turvallisemman) tilan -käsite on puhututtanut pitkään, ja etenkin oikeistoon kallellaan olevat kulttuurihahmot (enää ei saa edes Kalevalaa lukea!) ja epäoikeudenmukaisuusaktivistit (minua syrjittiin kun en saanut pitsulia Ylen bileissä!) tykkäävän väittää sen olevan erimielisyyden kieltämistä. Ja on ihan tuhottoman laiskaa ja keskustelua tahallaan tyhmentävää, että Kontula lähtee mukaan tähän nimenomaiseen tulkintaan, sillä, sadannen viidennen toista kerran: turvallisessa tilassa on kyse siitä, että ihmisellä on perustuslain mukainen oikeus tulla kohdatuksi ilman häneen kohdistettuja rodullisia, uskonnollisia, seksuaalisen tai sukupuolen suuntautumisen tai minkään muun tahansa hänet vähemmistöasemaan asettavan piirteen takia syrjityksi (Suomen YK-liitto). Turvallinen tila tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei kiusata, ivata tai pilkata, vaan häntä ja hänen vakaumuksiaan kohdellaan kunnioittavasti. Siis ihan peruskauraa, jota on tavattu kutsua myös käytöstavoiksi. Poliittiseksi korrektiudeksi, jossa asiat riitelevät, ei henkilöt. Jossa voidaan käydä kiivastakin keskustelua, mutta ei toista ihmistä tai ihmisryhmää pilkaten. Tämähän on ihan meillä myös siis perustuslaissa, syrjimättömyys, kiusaamattomuus ja kielto kiihottaa esimerkiksi kansanryhmää kohtaan. 

Kontulaa pitkään seuranneena on todella vaikea uskoa, että hän olisi eri mieltä siitä, saako toisen ihmisyyttä loukata kiivaassakaan keskustelussa saati häneen rakenteellisesti osuvia, risteäviä elämän palikoita tai ominaisuuksia käyttää häntä vastaan. Mutta jostain hieman erikoisesta syystä hän ei tätä käsitettä kuitenkaan lähde tutkimaan, saati tarkastelemaan samalla moniulotteisella kritiikillä kuin muita kirjansa käsitteitä, vaan hyökkää varsin yksisilmäisesti sitä vastaan. Kyllä, ihan varmasti ko. käsitettä on joskus käytetty "väärin", muun muassa silloin, jos tunnepuhetta tarjotaan ratkaisuksi ilmastokatastrofiin, kuten Kontula itsekin kirjassa esittää. Se on ongelmallista, että ilmastosta huolissaan olevien nuorten ohjataan ennemmin käsittelemään omaa tunnereaktiota kuin että ketään  sitoutettaisiin toimimaan ilmastonmuutosta hidastavilla tavoilla. Totta kai silloin ollaan väärällä tiellä, jos se on ainoa toimi. Mutta yhtäkkiä Kontula unohtaakin terapia- ja tunnepuheen ja päätyy väittämään asiallisen keskustelun törmäävän "useinkin seinään", tai tässä tapauksessa turvallisen tilan vaatimukseen, kun "ilmapiiri muuttuu ikäväksi", tai että, suora lainaus tämäkin, "kaverusten tilityksiä fiiliksistään on alettu kuvata yhteiskunnalliseksi keskusteluksi". Näissä haiskahtaa ehkä hieman ennakkoasenne ja, no, logoksen puute, sillä todennäköisesti näin käy huomattavasti harvemmin kuin Kontula antaa ymmärtää, tai sitten joku aivan muu kuin vaatija on ollut on itseasiassa itse pathoksen, eli liian tunteen vallassa ylitettyään keskustelussa sellaisia soveliaisuuden rajoja, joissa ei itseasiassa olekaan enää kyse tunteista vaan toisen ihmisen oikeudesta myös henkiseen koskemattomuuteen – esimerkiksi sen kannalta, kuka milloinkin on oikeutettu käsittelemään toisen ihmisen sukupuoli-identiteettiä tai saako ilmastonmuutospuheessa vaikkapa esittää umpirasistisia ehdotuksia. 

Kontula huomauttaa kyllä näissä teksteissään asiallisesti, että politiikan teon estää jos asioista aletaan puhua ilmiöiden kautta pelkkien identiteettien kautta. En ole tästä eri mieltä, ja tunnistan kyllä tällaiseksikin kärjistyneitä keskusteluja. Ihmiselle tekee hyvää, ettei ihan kaikesta tule identiteettiä, sillä silloin aiheeseen liittyvä kritiikki on tosiaan haastavampi ottaa vastaan. Ja kun puhun "ihan kaikesta" ja identiteeteistä samassa lauseessa, tarkoitan esimerkiksi kissaihmisyyttä, autojen käyttöä tai asemaa työelämässä. En syntymässä saatuja identiteetin osia, kuten rodullisuutta, seksuaalista tai sukupuolista suuntautumista. Sehän meille oli aivan selvää vielä kymmenen vuotta sitten –  siis että keskustellessamme esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta, keskustelimme ihmisoikeuksista, mutta nyt yhtäkkiä tunne- ja identiteetti puheen tultua myös laitaoikeiston kaappaamaksi yhtäkkiä autoiluunkin suhtaudutaan ihmisoikeusasiana, jonka osana "loogisesti" on yhtäkkiä pensan hinta. Ja kivittäkää, jos haluatte, mutta autoilijat eivät tarvitse turvallista tilaa. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat, koska 98% nykykeskustelusta on turvatonta tilaa ja hyökkäystä heidän identiteettiään kohtaan. Auton omistajuuden ja identiteetin suhde taas on paljon välineellisempi, ja siksi myös poliitikkojen pitäisi aktiivisesti irtaantua "ihmisoikeuspuheesta" fossiilipäästöistä puhuttaessa. 

Ja nostan tämän esiin siksi, että tämä jos mikä tunnepuhe olisi ollut tärkeä ottaa kriittiseen, tieteellisesti ja argumentaatioiltaan kestävällä tavalla käsiteltäväksi: tässähän kun ei ole kyse niiden turvallista tilaa vaativien tunteista, vaan niiden ihmisten tunteista, joita loukkaa kirjaimellisesti vaatimus olla kiusaamatta, ivaamatta ja syrjimättä ketään käydessään tiukkaakin (poliittista) debattia. Ja se jos mikä on vaarallista: se on kiusaamisen, ivaamisen ja pilkkaamisen mahdollistamista. Sillä se, kiusaava, ivaava ja pilkkaava puhe, on peräisin ihan muualta kuin vasemmistopiireistä. Meidän poliittinen puheemme, ihan siis politiikan laidalta laitaan, on ollut vuosikymmeniä turvallista tilaa, jossa mielipiteet ovat vastakkain, ei ihmiset. Ääri- ja laitaoikeisto on se instanssi, joka turvattoman puheen on tässä yhteiskunnassa normalisoinut, ja nyt kun jo ns. "tältäkin laidalta", vasemmalta, aletaan kyseenalaistaa kiusaamattomuuteen ja syrjimättömyyteen perustuvaa tilaa, ollaan aika hämmentävillä vesillä. 

No, jossain on halla-aholaiset todella Suomessa onnistuneet, kun ovat tämänkin termin onnistuneet demonisoimaan. Ei vinoilta ennakkokäsityksiltä, tunteisiin perustuvilta sellaisilta, siis kukaan ole vapaa, ei Kontula itsekään. Mitä (henkilökohtaisesti) hankalammasta aiheesta on kyse, sen herkemmin itse kukin sortuu heittämään logoksen suohon, ja syyttämään vastaväittäjää omasta argumentaatiovirheestään – klassinen valtakeino keskustelussa sekin. On kuitenkin kaksi täysin eri asiaa "vaatia täydellisyyttä" kuin saada toistuvasti asiallista palautetta vaikkapa tietyn ihmis-/sukupuoliryhmän jatkuvasta ohittamisesta. Niinpä pieni itsekriittisyys olisi kuitenkin tällaisissakin teoksissa paikallaan, sillä ei riitä, että mainitsee "ihmisten lähellään, oman aatteensa piirissä" syyllistyvän samaan, jos ei omassa tekstissään näe tekevänsä sitä myös itse. 

x

Lopuksi Anna Kontula siirtyy kissoihin, ja niiden vapaan ulkoilun monisyisiin kieltoihin ja mahdollisuuksiin. Niin ihanan random aihe kun se tässä kokoelmassa onkin, se on taas Kontulaa parhaimmillaan: monta kymmentä sivua pohdiskelevaa, analysoivaa, eettisiä perusteita etsiviä ja ihmisen eläinsuhdetta pohtivaa älykästä tekstiä. Kontula paitsi tietoisesti näyttää että näin argumentoidaan rationaalisesti mutta kriittisesti, tunteet (tässä tapauksessa sisäkissan kohonneet mielenterveyspulmat ja ihmisen pelko, että ulkona kissalle sattuu jotain) taiten argumentaatioon joka puolelta mukaan ottaen. Kontula punoo yhteen hienon yhdistelmän omakohtaisuutta, eri etiikan muotoja, ympäristö-, lajikato- ja eläinoikeudellista näkökulmaa, ja alan tutkimusten perkaaminen ja yhdistäminen muuhun eläinkeskusteluun on vertaansa vailla: siinä missä isot eläinoikeusjärjestötkin puoltavat kissan täyttä sisälläpitoa, jopa tehotuotantoeläimille on olemassa lakisääteisempi oikeus ulkoiluun. Tämä herättää epäilevämmänkin tarkastamaan omia kantojaan, mikä on laadukkaan retoriikan tavoitekin, väittäisin. Kissan oikeudesta lajityypilliseen elämään kun on varsin vähän keskusteltu, ottaen huomioon miten lyhyessä ajassa myös ajatus ja hyvinkin äärimmilleen poteroituneet mielipiteet kissan vapaasta ulkoilusta keskustelua hallitsee. Tähän tekstiin on hyvä lopettaa, se on tarkkaa, terävää ja uudistavaa. Ja sitä vasten luettuna turvallista tilaa demonisoivien tekstien yhtä laadukkaan ja useampia puolia tarkalla kriittisellä silmällä tarkastelevan otteen puuttuminen tuntuu vain entistä laiskemmalta. Kun tietoa, taitoa ja rohkeutta selvästi löytyy, on kokonaisuuden kannalta suuri puute, että se jätetään näinkin oleellisen käsitteen kanssa käyttämättä.

RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

TUOMAS AITONURMI : 

RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

160s.

WSOY 2023

Tuomas Aitonurmi on minulle pitkältä ajalta kirjablogeista ja kirjainstagramista tuttu. En tiedä olemmeko koskaan varsinaisesti tavanneet, ehkä olleet samoissa tilaisuuksissa, mutta esittäytyneet toisillemme, emme ehkä? Olen yleensä ihan tietoisesti vältellyt näitä tapaamisia, joten tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Välttelen kaikkea ja kaikkia, osin syistä, jotka ovat tuttuja tämänkin teoksen teemojen keskellä. Niin tai näin, Aitonurmea olen kyllä seurannut, hänen osuuttaan kirjallisuusmaailmassa. Ja kun häneltä vuosi sitten julkaistiin kirja, kiinostuin siitäkin. Ja nyt, viimein sain sen luettua, kun etsin itselleni miesten kirjoittamia tekstejä siitä, miltä tuntuu elää ja kasvaa aggressiivisen maskuliinisen kulttuurin keskellä. Tai: mitlä tuntuu elää trauman kanssa jouduttuaan kasvamaan aggressiivisen ja myrkyllisen maskuliinisuuden keskellä. Ja kuten olin muiden arvioista jo päätellyt, sitä todella tämän esseekokoelman luettuani lukea sain.

Aitonurmen esikoisteos on pieni ja kevyt, ilmava ja silti tiivis: 160 sivussa on yhteensä kymmenen tekstiä prologi mukaan luettuna. Aiheet ovat henkilökohtaisia, ja punaisena lankana kulkee se ulkopuolisuuden ja häpeän tunne, joka on kovin tyypillistä kiusaamisen keskellä kasvaneille ihmisille. Aihe on tuttu lähivuosien kirjallisuudesta laajemminkin: kiusaamisesta on kirjoittanut paitsi Antti Rönkä Jalat ilmassa -teoksessaan myös Finlandia-palkinnonkin pokannut Iida Rauma Hävityksessään. Traumakirjallisuus taas loistaa muun muassa Edouard Louisin ja Pajtim Statovcin tuotannoissa, kummallakin seksuaalivähemmistöjen katseen kautta. Ja onahn se kiusaaminen pinnala aina mediassakin, tosin vain hyvin yksisilmäisestä näkökulmasta, siitä, jossa kiusattu on vähän säälittävä reppana (joka ansaitseekin tulla kiusatuksi kun ei kerta puolustautumaan pysty?) ja kiusaaja paha pikkupsykopaatti (joka on niin harvinainen, ettei ihme ettei opettajat tällaiselle mitään voi). Siihen nähden miten paljon aihe puhututtaa, siitä kuitenkin puhutaan hyvin vähän. Tällä tasolla etenkään, millä Aitonurmi sitä teoksessaan käsittelee.

Ruumiin ylittävän äänen tekstit käsittelevät niin fyysistä sairastumista kuin putkiremonttia, kulttuurikritiikkiä, omaa harmautta ja traumatisoitunutta kehoa unohtamatta. Aitonurmi kirjoittaa häpeäänsä kohti ja sanoo suoraan asioita, jotka ei ehkä hetkauta sitä "rajuinta äijää" (onkohan sellaista olemassakaan muuta kuin performanssina, tuskin), mutta jonka huomaa hetkauttavan kirjoittajaa itseään, kun peilaa kaikkea sanottua ja tunnustettua siihen kyyryssä piileskelevään harmaahuppariseen poikaan, joka on oppinut, että on parempi olla hiljaa kuin viedä potentiaalisilta kiusaajiltaan tilaa. Aitonurmi ei keskity kiusaamistilanteisiin itseensä vaan (aikuis-)elämään kiusaamisen jälkeen. Teksti vilisee intertekstuaalisuutta ja suoraan kerrottuja viittauksia ja lainauksia, ja se kasvaakin yhden henkilön kommenttia ja kokemusta suuremmaksi. Se on jonkinlainen harmaan hupparin riisuminen, joskin vähän haparoiva sellainen.

Aitonurmen esseet ovat omaelämäkerrallisia, muistelmallisia tai ehkä autofiktiivisiä, kuten nykyään on tapana sanoa. Aitonurmi pohtii tätä itsekin yhdessä kokoelman esseessään, metatekstissä metakertoja-Tuomaksesta. Kuka kertoo, kenestä kerrotaan, ja miksi ihminen lukee (tässä ajassa) niin erityisen mielellään asioista ja ihmisistä, jotka ovat totta. Tai joiden hän kuvittelee olevan totta, Aitonurmi muistuttaa. Mutta niin teen taas minäkin, tulen autofiktion luo, jos esseistiikasta voi niin sanoa. Joka tapauksessa: Aitonurmen esseet ovat henkilökohtaisia, omasta traumasta ja tunteista herääviä. Ja se herättää miettimään, että ne ovat myös jollain tapaa sitä sen tarkemmin määrittelemättä naiskirjallisuuden alueella. Tai ainakin tekstit on mahdollista lukea niin: kurotuksena kauemmas omasta syntymässä saadusta sukupuolesta, lähemmäs sitä, jota kertoja-Tuomas pitää enemmän aivojensa feminiinisenä puolena. Kurotus on heleä, hieman epävarman oloinenkin. Se ikään kuin kysyy, saako tänne tulla, saako mieskin kirjoittaa näin. Näin auki, näin selvästi tunteista, peloista ja epävarmuuksista, ja ihan kaiken kukkuraksi omistaan. Osin juuri tuo kurkistus, hieman varautunut vierailu on juuri tämän kokoelman suurin hienous ja toisaalta myös kompastuskohta: Aitonurmi jää kynnykselle sellaisella tavalla, ettei hän tunnu antavan ihan kaikkea, mihin hänen teksteissään olisi potentiaalia – hän ei ota tilaa haltuun silloinkaan kun olisi täysin tervetullut sen tekemään. Jokin teksteissä jää vähän pidäkkeen taa tai ei yhdisty ihan selkeimmällä mahdollisella tavalla, jää arastelun taa piiloon. Ja silti, kuten sanoin, se on myös vahvuus. Se on nimittäin yksi tervetulleimmista tavoista kirjoittaa; ehdottaen, epävarmuuttaan näyttäen. Oman kokoisessaan tilassa, vaatimatta tai oikeastaan kaappaamatta tilaa keltään. Vaan juuri sen oman tilansa täyttäen, itselleen sopivimmalla tavalla. Ehkä vähän enemmänkin olisi mahtunut, mutta toivon, että Aitonurmi kirjoittaa lisää, ja tekee sen toiste, toisten tekstiensä kanssa.

x

"Vaikka puhun kiusaajista, tiedän, ettei kyse ole ihmisen ominaisuudesta, joka pysyy alusta loppuun. Kiusaaminen on rakenne. Se on kehä, jonka sisäpuolelle astuu tai josta pysyy ulkona. Joskus sen sisään työnnetään. Se, mitä ja miten paljon lopulta valitsemme itse, on niin suuri kysymys, ettei minulla ole siihen vastausta."

Yhdysvaltalainen tutkija Brent Harger on tutkinut lievää aggressiivista käyttäytymistä alakoulukontekstissa. Siis sitä pientä kiusoittelua, joka paikoin yltyy väkivaltaiseksi kiusaamiseksi, mutta useammin jää jollain tapaa häilyväksi vallankäytöksi, juuri niin epäselväksi, ettei opettajat tunnista sitä kiusaamisena, mutta sen jatkuvana kohteena olevat kyllä ehtivät peruskouluaikana murtua kerran jos toisenkin. Harger tulee tutkimuksessaan lopputulokseen, että kiusaaminen on itseasiassa yhteiskunnan ja sen mukana myös koulujen opettajien ylläpitämän kulttuurin tulos: se on seurausta toksisesta maskuliinisuudesta, joka iskostetaan aikuisten toimesta lapsiin jo alaluokilta alkaen. Se on vahvimman oikeutta, poikia, jotka eivät saa itkeä, tyttöjä, joita uskotaan poikienkin kustannuksella. Se on järjestelmä, jossa kiusanteosta valittaminen on heikkoutta, ja puuttumattomuus hyväksynnän kulttuuria. Ja se on olemassa meillä täällä Suomessakin: Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Salla Myyry kertoo tuoreessa tutkimuksessaan, että myös "tasa-arvon mallimaa", oma pieni Suomemme, on edelleen täynnä sukupuolittavaa ja stereotypioivaa kulttuuria. Ja koska tutkin asiaa työkseni itsekin, voin sanoa, että se kaikki on yhteydessä kiusaamiskulttuuria ylläpitävään koulukulttuuriin. Kiusaa tai tule kiusatuksi. Kiusaa, ettet ole yksi heikoista.

Ylläoleva lainaus kiusaamisen määrittelystä ei kuitenkaan ole kiusaamistutkimuksesta, vaan se on Ruumiin ylittävän äänen prologista, tekstistä ennen varsinaisia tekstejä. Ja tiedän aggressio- ja koulututkijana mistä puhun, kun sanon, että tuo muutamaan virkkeeseen tiivistetty kuvaelma on paitsi kaunein myös osuvin kuvaus kiusaamisilmiöstä, minkä olen koskaan lukenut, kaunokirjallisuudessa ja alan tutkimuksessa. Toki Iida Rauman Hävitys on sitä samaa, mutta enemmän tapausesimerkkinä kuin varsinaisesti sanoitettuna määritelmänä. Mutta yhtä kaikki, sekä Rauma että Aitonurmi näyttävät hyvinkin vahvasti, miten tiukassa kiusaaminen kulttuurisesti kouluissamme on. Niin tiukasti, että me aikuiset emme edes näe, miten vahvasti itse opettajina ylläpidämme sitä. Niin sitkeästi, että ulkoistamme sen kuviteltujen persoonallisuushäiriöiden taakse sen sijaan, että ymmärtäisimme, että kiusaaminen on itseasiassa tulos ympäristöstä, reaktio siihen. Joten niin kauan kuin yhteiskunta, vanhan koulukunnan kiusaamistutkijat, yksilöpsykologit ja varhaiskasvatus-, koulu- ja työinstituutit eivät ymmärrä kiusaamisen tällaista luonnetta, he eivät pysty tekemään kiusaamiselle mitään.

Joten kiitos Tuomas kun kirjoitat. Ja sanoitat. Olet siinä(kin) lahjakas, ja niin tärkeiden, hienojen asioiden äärellä.

THE LAST SUPPER

RACHEL CUSK : THE LAST SUPPER

215s.

Faber & Faber 2019 

(1. painos 2009)

Olen lukenut pitkään monista eri syistä. Luen, koska haluan oppia uutta; maailmasta, näkökulmista, elämästä, yhteiskunnasta. Luen, koska haluan osallistua keskusteluun; tietää mistä muut puhuvat, puhua itse, ymmärtää, jäsentää. Luen, koska haluan pakoon omia ajatuksia; syvennyn teksteihin, jotta valtava ajatusspiraali päässä olisi joskus hiljaa, jotta pääsisin sitä joskus pakoon. Mutta ennen kaikkea: luen, koska haluan löytää kirjoja, jotka sanoittavat sanoittamatonta. Haluan löytää kirjoja, jotka kiinnittävät huomiota asioihin, jotka ovat lipuneet aina ohitseni, haluan löytää kirjoja, jotka näyttävät minulle jotain paitsi minusta, myös maailmasta. Haluan löytää kirjoja, joiden merkitys ei ole minussa eikä maailmassa, haluan löytää kirjoja, jotka ovat itsessään taidetta. Haluan löytää kirjoja, jotka saavat aikaan tunteen, että ihan jo tällaisten teosten takia kannattaa olla elossa.

Rachel Cuskin The Last Supper on minulle tällainen kirja. Rachel Cuskin The Last Supper on taideteos.

Olen lukenut Cuskia jo jonkin verran: paitsi kaikki suomennetut (kaunokirjalliset Ääriviivat-trilogian ja Toisen paikan sekä Mykkäkoulu-esseekokoelman) myös alkuvuodesta eroa käsittelevän Aftermath-esseekokoelman englanniksi. Vieläkin häntä löytyy muutama lukematon hyllystä, ja varsin monta teosta myös kilometrien mittaiselta ostoslistalta, mutta tässä kohden täytynee sanoa, että (Toisen paikan lisäksi) The Last Supper on niin upea, monitasoinen ja upea cusk-kokemus, että se kiilaa suoraan koko kirjailijan tuotannon kärkeen, upeaksi, vaikeasti ohitettavaksi teokseksi, jota aion nyt tässä varsin pidäkkeettä vain ylistää. 

x

Rachel Cusk lähtee miehensä sekä kahden pienehkön lapsensa kanssa kesäksi, kolmeksi kuukaudeksi Italiaan. He lähtevät matkaan autolla, matkustavat autolautalla Ranskaan ja sieltä pieneen italialaiseen kylään, josta ovat vuokranneet kesäksi kodin. Cusk kirjoittaa matkasta, majataloista ja niiden pitäjistä matkan varrella, perille pääsemisestä, ihmisistä väliaikaisessa kotikylässä. Hän kirjoittaa Italian taiteesta, Firenzestä, Roomasta ja Napolista, turisteista, kuulumisesta jonnekin, väliaikaisuudesta ja arkeen paluusta. Ja hän tekee sen juuri niinkuin Cusk tekee sen parhaimmillaan: hieman sivusta, aivan uudesta näkökulmasta tarkasteltuna, oman näkökulman sivuun tai rivien väliin jättäen, havainnoiden ja seuraten enemmän kuin keskiössä itse ollen. Cusk tarkkailee maailmaa aivan omanlaisellaan tavalla, ja The Last Supper tuo tuon tavan myös lukijan käsinkosketeltavaksi. Cusk herättää eloon niin harmaan meren väliä jylisten lipuvan autolautan kuin jo hieman väreiltään kulahtaneen kupoliteltan, rantasandaalien läpseen kantapäitä vasten, Raphaelin maalaukset ja italialaisen maaseudun. 

Cuskin tekstin upeus onkin juuri niissä pienissä huomioissa, jotka muilta jäävät näkemättä. Samaan tapaan kuin eloton herää Cuskin käsissä eloon, saa myös ihmisten toiminta, pienet psykologiset ilmiöt ja inhimilliset ristiriitaisuudet käyttäytymisessä aivan uudenlaisen valotuksen, pehmeän ja lempeän, mutta silti tarkkaavaisen. Cusk ei sinänsä haasta tai herättele, hän seuraa vähäeleisesti, juuri sen verran etäältä, että asioiden mittasuhteet paljastuvat mutteivät paisu. Ja tätä taitoa Rachel Cuskissa ja hänen tekstissään eniten ihailen, tässä hän on parhaimmillaan myös kaunokirjallisuuden puolella. Esseissä havainnot ovat hienovireisempiä, vähemmän rakennettuja ja tietoisia, enemmän välähdyksenomaisia hetkiä, joista Cusk myös itse kirjoittaa. Ne ovat kuin taideteoksia, pieniä herättäviä tuokioita, jolloin yhtaikaa näkee ja tulee itse nähdyksi. Ja se tuntuu taianomaiselta.

Helmet-haaste 2023: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas

NAISIA ETURINTAMALLA – OUR WOMEN ON THE GROUND

 

ZAHRA HANKIR (toim.) : OUR WOMEN ON THE GROUND

ESSAYS BY ARAB WOMEN REPORTING FROM THE ARAB WORLD

288s.

Penguin 2019

Irakin sota, Afganistanin sota. Palestiinalaisten kärsimys, ja uusimpana Gazan sota, jossa kaikkien aikojen äärioikeistolaisin Israel kansanmurhaa silmittömällä ja jopa ennennäkemättömällä voimalla viattomia siviileitä pommittaen Gazan kaistaletta aina sairaaloista pakolaisleireihin. Arabikevät, sen onnistumiset, vallanvaihdokset ja toisaalta Syyrian sisällissodan kaltaiset tapahtumat. Al-qaida, ISIS ja ultravanhoilliset eliitit Saudi-Arabiassa. Tämä kaikki ja niin paljon muutakin on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, oikeastaan koko sinä aikana kun olen itse seurannut globaaleja uutisia. Olen kuitenkin seurannut sitä lähinnä länsimaisen uutisoinnin kautta: olen "oppinut", että Lähi-Itä tarkoittaa lähinnä alistettuja naisia, sortuneita rakennuksia ja yhteiskuntoa, sortoa, kaaosta ja kriisiä toisensa jälkeen. Yhä tänäkin päivänä mediaan eksyy kommentoijia, yleensä jostain syystä valkoisia miehiä, jotka eivät ole historian tutkijoita, jotka väittävät levottomuuksien ja sotien syyksi uskontoa, islamia. Hyvin harvassa on lähi-itäläisten oma ääni, kertomukset, kirjallisuus, tarinat ja näkökulmat. Elämme niin euro- ja amerikkakeskeisen maailmankatsomuksen äärellä, että kaikki muu tuntuu Toiselta, joko eksotisoidulta tai uskonnollisen uhrin asemaan laitetulta.

"Five long, shapeless tops; a pile of loose-fitting, dark-colored jeans; a knee-length coat; and a video camera. Those were the contents of my wardrobe for more than two years, when I lived in the rebel-held are of Aleppo, known as eastern Aleppo city. Few things changed between the seasons, as we had to dress conservatively year-around. However, at some point, I decided to settle my camera into a large safety box we'd bought to protect our passports and precious belongings from being destroyed should the house be bombed."

Ja silläpä yksi parhaita lukukokemuksia, mitä aiheeseen liittyen on hetkeen vastaan tullut, on tämä libanonilaisen Zahra Hankirin esseekokoelma Our Women on the Ground, joka kokoaa yhteen yhteensä 19 eri maasta tulevan journalistin tekstit. Naiset Palestiinasta Sudaniin, Libanonista Libyaan, Jemenistä Irakiin, Saudi-Arabiaa, Syyriaa, Irakia, Marokkoa ja Egyptiä unohtamatta kertovat oman tarinansa, omasta näkökulmastaan, omien kokemustensa keskeltä. Itse ääneen pääsevinä, itse ääntä pitäneinä. Kaikki kirjoittavat ovat joko teksti- tai valokuvajournalisteja, osa lisäksi myös aktivisteja, kirjailijoita ja sotareporttereita. 

Kokoelman tekstejä yhdistää kaikkia sama asia: rakkaus sanoihin, intohimo tietoon, palo näyttää, korjata ja paikantaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Moni kirjoittaja jakaa samantapaisen taustan; enemmän tai vähemmän vanhoillisen perheen tai lähiyhteisön, jonka keskeltä he ovat määrätietoisesti raivanneet tiensä journalismin pariin. Perheet ovat suhtautuneet mitenkuten. Eikä heitä yhdistä vain tausta ja ammatti, heitä yhdistää myös ammatin vaarallinen, aito kuoleman uhan jokapäiväinen läsnäolo. Se tulee joko taivaalta vierasvallan raketti-iskuina, viereltä jihadistien tekeminä terrori-iskuina tai oman yhteisön sisältä, kun patriarkaaliset yhteiskunnat yrittävät hiljentää epäkohdista puhuvia naisia. 

"By the time the conflict had been raging for a few years, Syrians had perfected the coy game of finding out strangers' political views without asking. Only a straight-up rebel supporter, some would say, would still refer the conflict as a 'revolution'. Regime backers tented to call it 'the war', while those in the hazy area between regime and its opponents reverted to the conspicuously broad term 'the events'". 

Zahra Hankirin toimittavan teoksen tekstit ovat vaikuttavia ja voimakkaita. Kokoelma jakautuu viiteen osaan: muistamiseen (remembrances), ristituleen (crossfire), sinnikkyyteen (resilience), maanpakoon (exile) sekä muutokseen (transition). Kussakin osassa eri kirjoittaja käsittelee omaa uraansa kulloisenkin yläaiheensa kautta, yleensä joko sodan keskellä tai maanpaossa, selviytyjän lähes lamauttavaa syyllisyyttä kokien. Kokoelman vahvimmat tekstit vievät keskelle Palestiinan pommitusta sekä Syyrian sisällissotaa, jossa seurataan sotilaana vastoin tahtoaan toimivan nuoren yhteyshenkilön lyhyttä elämää aina armeijaan pakkoliittämisestä ISIS:n teloitukseen saakka. 

Vaikka tarinat ovat jokainen täynnä jonkinlaista taistelua, pommitusta, uhkaa kuolemasta ja pelkoa läheisten puolesta, ne ovat myös kaunis taideteos kaikesta siitä, mitä Lähi-Idän sotien ja diktatuurien keskellä niin sanotusti tavalliselle ihmiselle kuuluu. Ne sisältävät rakastumisia, perheen perustamisia. Ne näyttävät lempikahvilat, arjen resilienssin, kuolemaan liittyvän mustan huumorin, journalismin ja toimijuuden voiman. Yksikään kirjoittaja ei ole uhri, ei tarjoa tarinaansa kauhisteltavaksi, vaan kuultavaksi ja kuulluksi. Nähdyksi omista ehdoistaan, näyttäen oman maansa tilanteen epäjärjestyksen omin silmin ilman eurooppalaisen valheellisen moraalin ja toiseuttamisen vääristäviä linssejä. Vaikka teksteistä paistaa suunnaton suru ja välillä voimattomuuskin  luhistuneiden haaveiden ja valtioiden keskellä, ne eivät ole toivottomia. Ne huutavat välillä ehkä tuuleen, mutta lopulta jossain on aina se kallio, joka voimistaa huudon takaisin. Antaa äänen ja tilan heille, kenen puolesta joko puhutaan tai jotka yleensä kokonaan hiljennetään.

Tulevaisuus on näiden sinnikkäiden, eturintamassa seisovien naisten, heidän siskojensa, tyttäriensä sekä näitä tukevien miesten käsissä.

Lue koko maailma: Libanon

HIRVIÖITÄ JA CANCEL-KULTTUURIA – MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

CLAIRE DEDERER : MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

288s.

Sceptre 2023

Ajassa, jossa ihmisten vallan väärinkäytökset, vuosia jatkunut hyväksikäyttö ja lähes seksuaalirikoksiin perustunut elämäntapa alkaa tulla enenevissä määrin esiin (korkeastikoulutettujen, valkoisten ja etuoikeutettujen ihmisten keskuudessa, huom.), on ihmisille syntynyt uusi ongelma: mitä tehdä vanhalle mestariteokselle, jonka tekijä on paljastunut hirviöksi? Miten pitkälti taideteos ja taiteilija ovat yhtä? Annanko valtaa vallan väärinkäyttäjälle kuluttamalla hänen teoksiaan? Ja tärkein: olenko minä moraalisesti väärin, jos pidän edelleen Woody Allenin elokuvista, kuuntelen Michael Jacksonia ja luen lapsensa hylännyttä Doris Lessingiä? 

Nykyinen yksilön identiteettiin perustuva poliittinen tilanne vääntää mielen vähintäänkin mutkalle. Kun kapitalismi jyllää, se tekee meistä ensisijaisesti kuluttujia. Ja koska meillä on oikeastaan jäljellä enää kuluttajuus, syntyy oman kuluttamisen ympärille identiteetti, jota on hyvin tärkeä ylläpitää. Identiteettiin voi liittää vähän mitä tahansa ammatista seksuaaliseen suuntautumiseen (ymmärrettäviä identiteetin perusteita) ja asuinalueesta kulutusvalintoihin (enemmän harmaalla alueella liikkuvia identiteetin perusteita, väittäisin). Ajatusketju on siis tämä: kun kulutan, performoin jollain tapaa itseäni. Teen siis identiteettityötä, eikä ole siis lainkaan sama, mitä kulutan, sillä kuluttaminen on aina viesti. Niinpä kuluttamiseen on uinut sisään vahva moralismi, joka ei määritäkään enää kulutusvalintojamme, vaan itseasiassa meitä itseämme, ihmisinä. Lentolippu ei ole vain huono valinta, vaan lentävä ihminen on huono ihminen. Ja: J.K. Rowlingin lukeminen ei ole vain fantiasiakirjojen lukemista, vain lukuvalinta, vaan se on valinta seistä J.K. Rowlingin puolella. Ei ole siis kyse vain siitä, onko transvastaisia kommentteja suoltava J.K. Rowling paha/väärin, vaan osin siitä, että jo hänen tuotantonsa kuluttaminen kertoo jotain siitä, oletko niin sanotusti meidän puolellamme tai meitä vastaan.

Miten tämä liittyy sitten taiteen monstereihin, hirviöihin, joista niin moni on maailmanmainetta nauttiva suuri tähti, julkisuuden henkilö ja vähintään jonkinlainen jalustalla seisova renessanssinero? Kirjassaan Monsters: a Fan's Dilemma yhdysvaltalaiskirjailija Claire Dederer tiivistää aiheen ristiriidan jo esipuheessaan: rikoksiin, raiskauksiin ja vallan systemaattiseen väärinkäyttöön syyllistyneiden taiteilijoiden teokset eivät olisi mikään ongelma, jos ne olisivat huonoja. Ristiriita ja syvempi dilemma syntyy vasta kun myönnämme, että ne eivät ole. Että ongelmalliset hyväksikäyttäjät ovat tehneet nimenomaan hyvää taidetta. Yleensä jopa nerokasta. Ja etenkin sellaista, jota me olemme rakastaneet.

x

“You are a hypocrite over and over. You love Annie Hall but you can barely stand to look at a painting by Picasso. You are not responsible for solving this unreconciled contradiction. In fact, you will solve nothing by means of your consumption; the idea that you can is a dead end. The way you consume art doesn't make you a bad person, or a good one. You'll have to find some other way to accomplish that.”

Claire Dederer on yhdysvaltalainen kriittikko ja kirjailija, joka on päättänyt tarttua tähän jo pitkään, erityisesti #metoo'n jälkeisen ajan vellovaan keskusteluun siitä, saako taidetta rakastaa, jos taiteilija on nykyoppien mukaan joko vähintäänkin ongelmallinen tai suoranainen sarjarikollinen. Kysymys on aivan äärimmäisen mielenkiintoinen, ja se minut tähän kansainvälisesä bookstagramissa paljonkin näkyneeseen teokseen sai tarttumaan. Ei sillä, että odottaisin valmiita vastauksia, mutta somen mustavalkoiseen kulttuuriin sopisi tuoda lisää harmaita sävyjä, syvää, pitkällistä keskustelua, joka ei tule automaattisesti valmiiksi tai päädy johonkin ratkaisuun. Ja jotain sen suuntaista tältä kirjalta kyllä sain.

Dederer jakaa teoksensa 13 osaan, jotka ovat melko itsenäisiä esseitä jokainen. Hän ottaa esimerkeikseen muun muassa alaikäisen raiskauksesta syytetyn ja syytettä ikuisesti pakoilevan Roman Polánskin, lapsipuolensa kanssa naimisiin menneen Woody Allenin, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetyn Michael Jacksonin, väkivaltaisen ja naisia halventavan Ernest Hemmingwayn, noin muutaman mainitakseni. Kuolleiden taiteilijoiden käsittely on sinänsä helpompaa, että he eivät ole enää samalla tapaa kärsimässä sosiaalisesta rangaistuksestaan, mutta elävillä tilanne on toinen. Dederer esittääkin, että hankalien, hirviömäisten ja väärintekijöiden sulkemisen ulos yhteisöstä - tai kuten sitä nykyään kutsutaan, canceloiminen - voi olla luettavissa ihmisen luontaisena sosiaalisena käytöksenä, jossa sosiaalinen kontrolli rankaisee väärin käyttäytyvää, riistää häneltä saavutetut oikeudet ja käyttää häntä varoittavana esimerkkinä aivan samaan tapaan kuin yhteisön normeja rikkoneita yksilöitä ennen laitettiin jalkapuuhun kirkon eteen. Mutta tällä logiikalla, eli luontaiseen käytökseen vedoten, voimme myös oikeuttaa yhtälailla kaikenlaisen vallan haalimisen ja väärinkäytön, voihan senkin nähdä olevan vain ihmislajille luonnollista käyttäytymistä. Että miehet nyt vain pitävät nuorista ja hedelmällisistä naisista, hyväveli-verkostot nyt vain ovat entisaikoijen metsästä-keräilijäyhteiskunnan jäänteitä. Se mikä yleensä tavataan leimata luonnolliseksi on kuitenkin yhdessä kudottu sosiaalinen toimintatapa, ja se voitaisiin kutoa myös johonkin toiseen suuntaan, johonkin rakentavampaan. Kuten Dederer huomauttaa, pelkkä cancel-kulttuuri ei siis poista väärinkäytöksiä, se vain piilottaa tai siirtää hyväksikäyttäjät muihin tehtäviin, ja toisaalta Srinivasaninia lainaten alistaa todellisille rangaistuksille ne, joilla ei ole vaikutusvaltaa ja etuoikeuksia siirtyä toisiin tehtäviin. Misogynia, seksuaalirikokset ja oman vallan väärinkäyttö ei katoa rankaisemalla yksilöitä, vaan puuttumalla yhteisön laajempiin normeihin, mikä kuitenkin unohtuu jatkuvasti tässä yksilökuluttajaidentiteettiperformatiivisessa maailmassamme.

Cancel-kulttuuri ei siis ratkaise asiaa, toteaa Dederer. Kun asia on liian monimutkainen, kiinnitymme auktoriteetteihin - niin sanotusti todellisiin tai kuviteluihin - ja etsimme vastausta itsemme ulkopuolelta. Dederer yrittää ulkoistaa keskustelun lähestymällä omaa professoriaan, keski-ikäistä valkoista cis-miestä - mutta ongelma ei ratkennut silläkään. Se ei toki poista sitä, etteikö joku ahdistelua kokematon tai sille vaarassa itse olematon valkoinen keski-ikäinen cishetmies jossain lausuisi, että ongelmaa ei ole (auktoriteetti heille, ketkä haluavat itsekin kieltää ongelman) samaan aikaan kun joku vähintäänkin ahdisteluvaarassa oleva feminismin nimissä kertoo, että ongelma on (ratkaisu ja auktoriteetti heille, jotka haluavat helpon ratkaisun samaan ongelmaan). Mutta jos ongelma on, no, auktoriteettijohtoinen, onko vastauksen etsiminen, toisen lausunnon pyytäminen oikeastaan ratkaisu sittenkään? Ei, toteaa Dederer, ja jatkaa etsintöjään muualta. 

Kriitikkonakin toiminut Dederer yhdistää teokseen myös muistelmamaisia osuuksia, eheää ja terävää (itse)kritiikkiä esimerkiksi kriitikkoalalta. Hän näyttää selvästi, miten esimerkiksi kritiikkien objektiivisuusvaatimus on usein peräisin patriarkaalisesta käsityksestä, että (valkoinen hetero-)miehisyys on jotain universaalia ja samastuttavaa, ja kaikki muu halveksuttavaa identiteettipolitiikkaa, jonkun ominaisuuden läpi luettavaa tai lukevaa – eli kun ei-mies kirjoittaa elokuvakritiikkiä miesten tekemästä elokuvasta, hän ”sortuu subjektiivisuuteen” tai kun mies kirjoittaa kritiikkiä ei-valkoisen ei-hetero-ei-miehen teoksesta, ei hän näekään universaalia, koska ei näe itseään. Kuten Dederer osoittaa, valkoinen mies on niin sokea omalle subjektiivisuudelleen, että erehtyy paitsi itsensä myös maailman kanssa ja pahasti. Miten tämä nyt sitten liittyy monstereihin? Muun muassa siten, että usein juurikin tämä objektiivisuusnäkemys tai pikemminkin -vaatimus on se, millä pyydetään laittamaan tunteet sivuun, ja keskittymään kaksinapaisen maailman nerouden puoleen, ohittamaan tekijä ja ihailla vilpittömästi teosta. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole tunteiden sivuun laittamisesta, vaan siitä, että miehen miehiselle yleisölle tekemä ”yleisteos” ei herätä miehessä samoja tunteita, jolloin hän luulee katsovansa objektiivisesti vaikka todellisuudessa hän katsookin kaltaistaan, tai lähes itse itseään peilistä todeten, että juku, olenpa minä hieno tänään. Ehkä, kenties, kyse onkin siis hieman rakenteellisemmasta ongelmasta kuin haluammekaan myöntää?

“Consuming a piece of art is two biographies meeting: the biography of the artist that might disrupt the viewing of the art; the biography of the audience member that might shape the viewing of the art. This occurs in every case.”

Dederer käyttää kirjassaan paljon tahran vertauskuvaa: taitelijan oma ongelmallinen käyttäytyminen kaataa hänen kaiken työnsä päälle jotain vaikeasti poistettavaa, ikään kuin punaviiniä valkoiselle sohvalle. Sohvaa voi kyllä yrittää pelastaa erilaisin tahranpoistomenetelmin – käyttämällä yksilöpsykologisia selityksiä suolan tapaan tai vetoamalla aikaan ja tapoihin kuin liottaen kangasta – mutta tahra on niin räikeä valkoisella pohjalla, ettei se lähde koskaan kokonaan. Se, mitä itse sohvalle sitten tehdään, on kunkin taiteen kuluttajan oma valinta. Osa esittää, ettei tahraa olekaan, piilottaa sen ehkä huovalla, toinen heittää sohvan suoraan roskakatokseen muiden ongelmaksi. Kolmas taas saattaa jatkaa sohvan käyttämistä, mutta joka kerta siihen istuessaan muistaa tahran olemassa olon, mikä väkisinkin vaikuttaa yleisilmeeseen. Niin kauan kun taidetta tekee inhimilliset ihmiset, ongelmallisuus tulee olemaan myös osa sitä. Se ei toki oikeuta vallan väärinkäyttöön, saati ylläpitämään miesneromyyttiä, jonka varjossa muusiaan voi murskata mielensä mukaan. Mikään auktoriteetti ei voi kertoa, mikä on Ainoa Oikea Tapa suhtautua tahrautuneeseen taide-taiteilijapariin, ainoastaan ongelmallisuuden rajapinnat ovat neuvoteltavissa. Ja se keskustelu on ikuinen, minkä ko. kirjailijakin osoittaa: me kun pidämme miestä juuri ja juuri ongelmallisena, jos hän menee naimisiin lapsipuolensa kanssa, mutta nainen se vasta hirviö onkin kun hän valitsee kirjailijuuden perhe-elämän eteen, ja hylkää lapsensa.

On tämä siis vyyhti. Vaikka tämän arvion kapitalistinen kuluttajaidentiteettikritiikki on omani, eikä tästä kirjasta, huomaa jo varmasti tämän tekstin polveilevuudesta, ettei asiaan ole mitään yksinkertaista ja helppoa ratkaisua, vaikka aikamme sellaista niin kovin usein koettaakin etsiä. Rakkaus taiteeseen on universaalia ja pysyvää, ja sen tuleekin olla, mutta muu kulttuurinen normi- ja moraalikoodisto on aina ajassa ja paikassa kiinniolevaa, muuttuvaa, aaltoilevaa ja tempoilevaa. Niinpä lopulta Dederen tulee siihen tulokseen, että aito rakkaus taidekokemuksen äärellä on moraalin ja tuomitsemisen yläpuolella, sen tavallaan tuleekin olla ollakseen taidetta. (Tätä samaa ajatusta muuten hahmottelee Maggie Nelson teoksessaan Vapaudesta, huomattavasti syvällisemmin/akateemisemmin kuin kevyemmän kautta kulkeva Dederer. Enkä sano tätä arvottaen, vaan ihan vain todeten, paikkansa ehdottomasti kummallekin tekstilajille). Taiteen tehtävä – mitä se nyt sitten taas koskaan onkaan – ei voi jäädä vain ajallisen ja paikallisen alle, vaan sen täytyy kasvaa yli, kohauttaa, näyttää ja liikuttaa. Niinpä sekä Dederer että aiemmin Nelson antavat ikään kuin luvan rakastaa teoksia. Se, mitä me kuluttajaidentiteettipolitiikalle, cancel-kulttuurille, rangaistusfeminismille ja sen myötä ongelmallisille taiteilijoille teemme, on sitten mitä ilmeisemmin jonkun muun kirjan keskustelu.

SISTER, OUTSIDER – ESSEITÄ JA PUHEITA ANTIRASISTISEN TYÖN TUEKSI

AUDRE LORDE : SISTER, OUTSIDER

 – ESSEITÄ JA PUHEITA

289s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Sister Outsider : Essays and Speeches, 1984

Suom. Kaijamari Sivill

Saatu arvostelukappaleena

Audre Lorden Sister, Outsider on alunperin jo 1980-luvulla julkaistu, viimein muutama vuosi sitten Kaijamari Sivillin suomentama kiistaton intersektionaalisen feminismin ja Mustan feminismin klassikkoteos. Toisin kuin aiemmin tänä vuonna lukemani, niin ikään klassikkojen klassikko, Angela Davisin Naiset, rotu ja luokka, Sister, Outsider ei ole varsinaisesti akateeminen teos, vaan se sisältää nimensämukaisesti Lorden esseitä ja puheita Mustan aktivismin, eroihin perustuvan feminismin sekä ylipäätään puhumisen ja puuttumisen tärkeydestä. Muodoltaan se on siis aavistuksen Davisin teosta henkilökohtaisempi, muttei lainkaan sanomaltaan kevyempi. Se vain lähestyy samaa aihetta eri tavoin, vähemmän tieteellisesti ja enemmän arjen toiminnan kautta.

"Olen kerran toisensa jälkeen tullut siihen tulokseen, että sen, mikä minulle on tärkeintä, on tultava puhutuksi, se on purettava sanoiksi ja kerrottava muillekin sillä uhalla, että se rusikoidaan tai ymmärretään väärin. Että puhuminen hyödyttää minua enemmän kuin mikään muu.”

Lorde lähtee liikkeelle siitä, miksi ei suostu enää olemaan hiljaa. Ei rasismista, ei seksismistä, ei heteronormatiivisuudesta, ei eroista ja niistä johtuvista monimutkaisista syrjinnän portaista, jotka nykyään intersektionaaliseksi feminismiksikin hahmotetaan. Sinun hiljaisuutesi ei suojele sinua, hän painottaa. Hiljaisuus ja vastaansanomattomuus palvelee ainoastaan vallitsevia normeja ja sortajia. Se palvelee kiusaajia, alistajia, valkoista ylivaltaa. Ääni on ainoa ase, mikä meillä jokaisella on. Ja vaikka meitä hiljennetään jatkuvasti, hyvää ja pahaa tarkoittaen, jotta emme haastaisi patriarkaatia tai rasismia, jotta emme aiheuttaisi kohtausta tai olisi hankalia, on äänen käyttämättä jättäminen aina vaarallisempaa kuin sen käyttäminen. Ääni, puhe ja kirjoitus on aseettomia ja silti maailman vahvimpia keinoja muuttaa maailmaa. Kun maailma koostuu kertomuksista, kerrotaan se siis toisin.

Lorde käyttää ääntään, ja on käyttänyt sitä jo pitkään. Hän kirjoittaa ensisijaisesti Mustille sisarillee, ja meidän valkoisten tehtävä on kuunnella ja oppia. Mustien historia Yhdysvalloissa on rasismin raa'in 400-vuotinen historia ihmiskunnan historiassa, ja orjuuden laineet näkyvät väistämättä siellä edelleen. Vaikka rasismin rakenteet ja valtava koko on toki omaa luokkaansa Atlantin toisella puolella, me emme täällä pohjoisessa Euroopassakaan ole yhtään sen korkeammalla korokkeella, vaan rasismin ja rasistisen yhteiskuntajärjestyksen opit voivat meilläkin hyvinkin paksusti. Samat stereotypiat, uskomukset, rakenteelliset syrjinnän muodot ja jatkuva epäinhimillistävä puhe ylläpitää 2020-luvun Suomessa rasistista yhteiskuntajärjestelmää, eikä sitä pysty kiistämään sillä, että jokin puolue irtisanoutuu "klassisesta rasismista", eli käytännössä ainoastaan rotuopista. 

Sorto ja rasismi on niin arkipäiväistynyt ja vahvasti olemassa, että sen merkit ovat sisäistyneet myös meihin itsemmeemme. Lorde huomattaakin äärimmäisen oivallisesti, että kukaan ei vielä voita sillä, että näemme sorron itsemme ulkopuolella, meidän on löydettävä sen vaikutukset myös itsestämme, ja pyrittävä korjaamaan ne. Esseessään Isännän taloa ei isännän työkaluilla hajoteta hän muistuttaa, että valkoisen ylivallan ja patriarkaatin rakenteet eivät kaadu käyttämällä samoja työkaluja, joilla ne on rakennettu, eli siirtämällä esimerkiksi valta-asetelmat ja rangaistukset sellaisinaan toisaalle, vain eri ihmisille. Lorde onkin vahvasti sen äärimmäisen tärkeän ja intersektionaalisen feminismin solidaarisen pohja-ajatuksen pioneeriajattelijoista, joka muistuttaa että keskinäinen huolenpito ja toisin tekeminen on tasavertaisuustyön ytimessä, ei vain vallanvaihto per se. Kuten Lorde kirjoittaa, "meidän maailmassamme sääntö 'hajota ja hallitse' on muutettava muotoon 'määrittele ja voimauta'". Tämä on myös yksi tärkeimmistä opeista vielä 2020-luvunkin tasa-arvo- ja aktivismiliikkeille, sillä 1960-luvun antirasistista liikehdintää puheessaan 60-luvun opit Lorde muistuttaa, että vielä tänäänkin on oleellista muistaa, ettei "yhtenäisyys tarkoita yksimielisyyttä". Lorde huomauttaa, että jos vähemmistöaktivistien oma keskustelu typistyy siihen, "kuka on kaikkein Mustin tai kaikkein köyhin", kukaan ei voita, sillä se on jälleen aktivismia sortajien säännöillä; jonkin rakenteen hajottamista samoilla työkaluilla, millä se on aikoinaan rakennettu. Historia toistaa itseään ja kulkee looppina, 2020-luvun alun woke-aktivismi kun kävi aivan samat kiemurat läpi, joista Lorde on puhunut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Siksi historian tuntemus on tärkeää. Siksi meidän pitää olla jatkuvasti itsekriittisiä. Siksi aiempien aktivistien työ on tunnettava, jotta voimme jatkaa siitä, emmekä aina kerta toisensa jälkeen aloittaa alusta. Siksi Lorde esittääkin, miksi on erityisen tärkeää, että aktivismi ei ole ainoastaan suunnattu sorron ulkoisia tekijöitä vastaan, vaan meidän täytyy aidosti tunnistaa epätoivo ja sorto myös itsessämme. 

Lorden esseet ja puheet ovat vaikuttavia, ja kokonaisuus eheä ja vahva. Palaan takuulla vielä kerran jos toisenkin puhumisen ja puuttumisen tärkeyteen vetoaviin esseisiin, samoin suuttumusta ja vihaa käsitteleviin teksteihin – ne kun paitsi puhuttavat henkilökohtaisesti, myös tällaisena aloittelevana aggressioväitöskirjatutkijana. Lorde sanoittaa suuttumuksen tunteesta jotain niin yleisinhimillistä ja syvää, että väitän, että jos hän olisi ollut 1980-luvulla valkoinen miesfilosofi, eläisimme näiden oppien mukaan arkipäiväistä elämäämme nyt 2020-luvulla. Mutta koska rasismi, nyt on meidän vuoromme antaa Lorden äänen kuulua, kovempana kuin rasistisen natsivitsihallituksemme ja sen ministerien.

”Kyseleminen tai oman uskon mukaisesti puhuminen olisi voinut merkitä kipua tai kuolemaa. Mutta me kaikki kipuilenme monin eri tavoin koko ajan, ja kipu muuttuu tai päättyy. Kuolema sen sijaan on lopullinen hiljaisuus.”

Helmet-haaste 2023: 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja

FUNNY WEATHER – TEKSTEJÄ TOIVOSTA JA SOLIDAARISUUDESTA KRIISIEN KESKELLÄ

OLIVIA LAING : FUNNY WEATHER – 

ART IN AN EMERGENCY

353s.

Picador 2020

“We're so often told that art can't really change anything. But I think it can. It shapes our ethical landscapes; it opens us to the interior lives of others. It is a training ground for possibility. It makes plain inequalities, and it offers other ways of living.” 

Olivia Laingista on tullut tänä vuonna ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani. Hänen vapaudesta ja kehoista kertova teoksensa Everybody oli vavahduttava, samoin yksinäisyyteen pureutuva The Lonely City yksi lempikirjojani. Nyt lukuvuoroon tarttui Funny Weather, taidetta kriisien ja hädän keskellä. Siinä missä aiemmat lukemani Laingin teokset ovat olleet temaattisesti yhtenäisiä, monografisia esseitä, Funny Weather sisältää lukuisia erilaisia tekstejä aina kolumneista esseisiin, kirja-arvioista rakkauskirjeisiin, taiteilijakuvista Laingin ja hänen ystävänsä Joseph Kecklerin litteroituun keskusteluun kirjoittamisesta ja taiteesta. Mutta vaikka yhtä selkeää yhdistävää tekijää tekstien välillä ei varsinaisesti ollut, kantoi Funny Weatheria hurjan kaunis rakkaus taiteeseen ja sen parantavaan, pelastavaan ja toisinkertovaan voimaan. Sekä toivoon, jota tässä ajassa erityisesti tarvitsemme.

Laingin tekstit on kirjoitettu Trumpin ja Brexit-ajan maailmassa, itse luen sitä vastaavalla tavalla kuohuvan natsivitsihallituskesän keskellä. Oikeistopopulismi, räikeä ja ruma rasismi, vastakkainasettelusta hyötyvä perussuomalainen politiikka ja sekä pelisääntökirjojen tahallinen rikkominen että rikkomuksilta silmien sulkeminen on saapunut rytinällä myös Suomeen, ja Laingin tekstit ovat paikoin jopa hyytävän ajankohtaisia. Ja: värisyttävän lohdullisia.

“A paranoid reader is concerned with gathering information, tracing links and making the hidden visible. They anticipate and are perennially defended against disaster, catastrophe, disappointment. They are always on the lookout for danger, about which they can never, ever know enough.”

Funny Weatherin kokonaisuus kursiutuu kasaan queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedgwickin paranoidisen lukemisen käsitteen kautta. Sedgwick esittää, että aikaamme leimaa kauhukuvia etsivä luku- ja tiedonvälitystapa, ja vaikka se paljastaa erilaisia vallan vinoumia ja esimerkiksi rakenteellista rasismia, tylpistyy kyseinen lukutapa herkästi itsekkääksi, vainoharhaiseksi ajatukseksi, että kaikki luettu koskee itseään. Tällaisella ajatuksella, Sedgwick esittää, on vaara joutua joko täydellisen lamaannuksen varaan tai vastaavasti kuvitella, että pelkkä tiedon paljastaminen jo sinällään muuttaisi jotenkin maailmaa. Näin se ei kuitenkaan automaattisesti ole, Sedgwick muistuttaa, sillä se, että esimerkiksi tieto rakenteellisen rasismin olemassa olosta tiedostetaan, ei automaattisesti saa valkoista ylivaltaa noin vain luopumaan etuoikeuksistaan. Tarvitaan paljon muutakin, huomattavasti aktiivisempaa toimintaa, ja Laing esittää yhtenä jatkoehdotuksena, että se aktiivinen toiminta voi olla esimerkiksi taiteessa ja taiteen parantavassa voimassa.

Olivia Laing löytää elämän suurimman toivon taiteesta, sen altruismista, olemassa olosta itseään varten, itseisarvosta ja mahdollisuudesta kertoa maailma toisin. Laing sukeltaa tuttuun tapaansa taiteilijaelämäkertojen kautta nykypäivän poliittisiin kiemuroihin, yhdistää 1980–1990-luvun AIDS-pandemian ja siihen menehtyneet taiteilijat tähän hetkeen. Funny Weather sivuaa yksinäisyyden ja kehollisen vapauden teemoja, taiteilijanaisten alkoholismia, pohtii taiteen ja taiteilijan välistä rajapintaa. Vaikka suurin osa Laingin mukaan valitsemista tarinoista ja teksteistä kumpuaa turhautumisesta nykytilanteeseen, sortoon ja syrjintään, on niissä aina jokin hippu ja toive paremmasta. Eikä vain sellainen haihattelevan utopistinen, vaan aidosti eteenpäin ajava, vaihtoehtoinen tapa kohdata nykyinen todellisuutemme.

Yksi lempiteksteissäni tässä kokoelmassa olikin Laingin haastattelu ja kirja-arvio Ali Smithistä ja hänen Syksy-teoksestaan. Tuntuu jotenkin aivan erityisen hienolta lukea kun yksi lempikirjoittajistani kirjoittaa toisesta lempikirjailijastani, näkee Smithissä juuri saman hehkun, upeuden ja altruistisen lempeyden, hyvyyteen ja solidaarisuuteen ikuisesti uskovan pohjavireen, joka paistaa läpi paitsi Laingin tekstissä Smithistä myös Smithin kaikissa omissa teoksissa. Smith on Laingille jo vuosien takaa tuttu, mutta silti Laingin ihailevat, mutta taiten objektiiviset havainnot Syksystä vavahduttavat – vaikka aivan samoja asioita olen itsekin aina Smitissä ihaillut. Sekä Laing että Smith jakavat käsityksen, että taiteella on mahdollisuus muuttaa maailmaa, ja että fiktio muistuttaa meitä terävästi siitä, että koko maailmamme on oikeastaan vain kertomuksista koostettu rakennelma. Ja se mikä kertomuksilla pysyy kasassa, on toisenlaisilla tarinoilla aina myös mahdollista muuttaa.

Maailma on tälläkin hetkellä täynnä kaikkea vastenmielistä, rumaa ja tukahduttavaa. Elämme aikaa, kun äärioikeiston kanssa vähintäänkin flirttaileva populistioikeisto maltillisen oikeiston mahdollistamana syöksee rasisminsa suoraan silmillemme myös Suomessa. Elämme aikaa, kun maapallo kirjaimellisesti palaa allamme, mutta jatkamme silti etelän lomiamme ja lentämistämme. Paranoidinen maailman lukeminen tällaisessa tilanteessa olisi enemmänkin kuin luonnollista, ahdistus vähimmäisreaktio kaiken kaoottisen keskellä. Mutta kuten Laing sanoo Sally Rooneyn Normal People -romaanista kirjoittaessaan, tällaisessa ajassa on erityisen tärkeä ymmärtää, että me emme ole olemassa ainoastaan yksilöinä vaan ennemminkin kompleksisina ihmisverkostoina. Sen vuoksi yhdenkin ihmisen vastarinta tätä kaikkea vastaan on merkityksellistä. Siksi toisin tekeminen ja aktiivinen työ toivon ja solidaarisuuden eteen merkitsee. Ihmisillä kun on kaiken kaameankin lisäksi kuitenkin aina taipumus seurata toisiaan. Myös hyvässä. Joten toimikaamme yhdessä sen puolesta, paranoidisuuden pakoreaktion ja pään pensaaseen työntämisen sijaan. Toivo ja aktiivinen toisin toimiminen on ainoa mahdollisuutemme sekä pelastua että pelastaa. Yhdessä.

“Empathy is not something that happens to us when we read Dickens. It’s work. What art does is provide material with which to think: new registers, new spaces. After that, friend, it’s up to you.” 

Helmet-haaste 2023: 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi

NAISIA KUVISSA - NAISET, TAIDE JA KATSOMISEN VALTA

CATHERINE MCCORMACK : WOMEN IN PICTURE 

– WOMEN, ART AND THE POWER OF LOOKING

231s.

Icon Books 

2020

Catherine McCormack sohaisee niin sanotusti sitä pyhintä; korkeakulttuurillista taidetta, taidehistoriaa ja naispatsaita sillä feministisellä otteella, joka herkästi raivostuttaa kulttuurillisen historian totuttua käsitystä. Mitä alastomat Venus-patsaat ja -maalaukset oikeastaan kertovat historiasta? Entä mitä seurauksia sillä on, että äitiys esitetään aina Pyhän alistumisen ja uhrautumisen kautta? Keitä ovat neidot hädässä, ja keistä taas tulee vagina dentata, miehiä välipalakseen syöviä noitia? Ja ennen kaikkea; mitä se oikeastaan kertoo meistä, että pidämme yhtenä historian esteettisimpinä kuvina naisten ahdistelua tai jopa raiskauksen uhrin kuvausta?

Aihe on monitasoinen, mutta keskustelu siitä tahtoo typertyä. Joten käydäänpä heti alkuun läpi tämä: kukaan ei halua kieltää mitään. Kriittinen ja normeja kyseenalaistava katse ei ole yritys vaientaa tai kaventaa taiteen vapautta. Kukaan ei ole viemässä sinun lempitauluasi roviolle. Tilanne on ennemminkin tämä: aina kun feministi ottaa huomion kohteeksi jonkin historiallisen, korkeakulttuurisen teoksen, hyppää kulman takaa esiin Hahmo, joka kirkaisee, että "kaikki kielletään!" "nykynuoret ovat niin hercciä!" "eikö raiskaustakaan saa enää kuvata!" "mitään ei saa enää sanoa!" "woketus on mennyt liian pitkälle!" Ja mediakos se sitä Hahmoa ja hänen tuskaansa rakastaa, ja kohta jossain otsikko parkaisee, että "opiskelijat haluavat kieltää Akseli Gallen-Kallelan olemassaolon!" No eivät, he käsittelevät historiaa vain uudesta näkökulmasta, ja yrittävät herättää siitä täysin tarpeellista ja perusteltua laajempaa keskustelua. Mutta keskustelu, se ei vain oikein onnistu, kun aina jostain sivuvasemmalta mukaan tuleva Hahmo jää jumiin on kiellettyä, on kiellettyä -mantraansa. Ja se jos mikä pistää kieltämättä hieman pohtimaan, että kuka oikeastaan haluaakaan kieltää, ja mitä? Tiedostavat ja kriittiset arvioijat taiteenko vai todellisuudessa kuitenkin vastaan väittävä Hahmo keskustelun? Ei lie kauhean kaukaa nimittäin haettua, että Hahmo kieltääkin itse itseään näkemästä käsiteltävää taideteosta valossa, jossa huomaa sen nyt ensi kertaa esiintyvän. Joten sen sijaan, että hän olisi valmis keskustelemaan asiasta, projisoi hän hankalat tunteet keskustelun herättäjään, ja samalla kieltää koko keskustelun pystyäkseen edelleen nauttimaan ahdistelua kuvaavasta taideteoksesta täysin rinnoin. Ihmiselle kun on niin vaikea hyväksyä, että kaksi asiaa voi olla yhtaikaa totta; teoksen kauneus ja toisaalta sen ongelmallinen näkökulma.

No niin. Nyt kun mikään ei siis ole kiellettyä, paneudutaan varsinaiseen asiaan; taidehistoroitsija Catherine McCormackin teokseen Women in the Picture – Women, Art, and the Power of Looking. McCormack on kirjoittanut teoksensa – kovin monen muun kirjailijan tapaan – keskellä pandemiaa ja sulkutilaa, paikassa, jossa lapset pyörivät jaloissa, ja muistuttavat vahvasti siitä, mitä taiteilijuuden ja äitiyden yhdistäminen todella tarkoittaa. Mutta vaikka McCormack käyttää kirjassaan myös omaan elämäänsä liittyviä anekdootteja, paneudutaan Women in the picturessa erityisesti muiden taiteeseen, kuviin, katsomiseen ja siihen liittyvään valtaan.

McCormack käyttää teoreettisena pohjanaan vanhaa male gaze - eli vapaasti suomennettuna miehinen/maskuliinen katse -käsitettä, jolla hän näyttää ensin, miten taidetta (ja naisvartaloa) on tavattu katsoa ja tämän jälkeen aihe kerrallaan pyöräyttää katseen kohti tulevaisuutta: miten miehisestä katseesta voisi vapautua ja mitä kaikkea taiteen uudelleen katsomiseen oikein tarvitaan. McCormack jakaa teoksensa neljään temaattiseen osaan: viatonta, neitseellistä ja puhdasta Venus-mallista naista katsovaan, äitiyttä taiteessa tutkivaan, naisia pulassa analysoivaan sekä hirviömäisiä noitia perkaavaan osaan. Jokainen osio toimii samalla kaavalla: ensin tutustutaan teemaan taiteen historian ja merkkiteosten kautta, sen jälkeen McCormack analysoi teosten merkitystä nais- ja/tai äitiyskuvaston kannalta, tulkitsee teoksia uudesta näkökulmasta. Tästä siirrytään usein kuvaston näkymiseen tässä päivässä, mainoksissa, levyjen kansissa, vaatteissa ja instragram-poseerauksissa, ja lopulta ehdotetaan paitsi uudelleen tulkitsemista myös vahvempaa toisin tekemisen mallia taiteeseen. 

Taiteen tulkinnassa McCormack on erityisen taitava. Hän yhdistelee analyysiinsa myös kiinnostavia historiallisia anekdootteja, kuten Venusta käsittelevässä osassaan tarinan silpoja-Richardsonista. Kun suffragetti Mary Richardson turmelee vuonna 1914 Velázquezin maalauksen, The Rokeby Venuksen,  kertoo Richardson syykseen halun tuhota taidehistorian kauneimman naisen protestoidakseen hallituksen tuhoavaa kohtelua Emmeline Pankhurstia, suffragettien perustajaa ja johtajaa kohtaan. Vaikka Rokebyn Venus on onnistunuttu restauroimaan taidokkaasti, Richardson paitsi teollaan halusi, myös onnistui alleviivaamaan sitä tekopyhyyttä, jolla yhteiskunta on valmiimpi suojelemaan kuvaa naisesta kuin oikeaa, elollista naissukupuolta. Sama keskustelullinen tematiikkahan toistuu nykyaikana Elokapinan ja muiden ilmastoaktivistien toimissa; tomaattikastikkeella taideteosten turmeleminen on "liian pitkälle menemistä" ja ehdottoman tuomittavaa, mutta jatkuva elinympäristömme ja maapallomme tuhoaminen vain valitettava sivuseikka, joka kapitalistisesta järjestelmästämme nyt vain seuraa. Vaikka taiteen tuhoamisesta/sotkemisesta voi olla montaa tahansa mieltä, paljastaa McCormackin tarina todella sen kaksinaismoralismin, jolla suhtaudumme historian "merkkiteoksiin" ja toisaalta todellisuuteen tässä hetkessä ympärillämme. Kumman suojelu todella on merkityksellisempää ihmislajin säilymisen kannalta?

Venusta käsitellessä McCormack nostaa esiin myös muita kaksoisstandardeja: samalla kun alastonkuvia ja alastomia naispatsaita puolustetaan korkeakulttuurina, elävien naisten oikeus oman kehon näyttämiseen esimerkiksi Instagramissa on edelleen kiellettyä tai vähintäänkin kontrolloitua. Tämä on yksi niistä tyypillisistä mieskatseen seurauksista: nainen on tehty passiiviseksi katsottavaksi, kun mies maalaa hänestä muotokuvan, alastoman tai vaatetetun, mutta kun nainen ottaa alastomuutensa omaan haltuunsa, siitä tulee paheksuttua ja moraalitonta. Mieskatse kilpistääkin naisen aina Madonna-huora-akselille, jossa tottelevainen ja alistuva Venus tai perheensä eteen jatkuvasti uhrautuva Pyhä Maria -äitihahmo on se oikeanlainen nainen, kun taas autonominen ja itse itseään toteuttava nainen on hirviö/noita/huora, eli väärin, kun ei alistu asemaansa. Nainen ei ole koskaan vapaa seksuaalisen katseen kohteeksi joutumisesta, mutta patriarkaatti on se paikka, joka ottaa oikeudekseen määritellä milloin se on hyväksyttyä ja milloin kiellettyä.

Osuvan kritiikin neito pulassa -osassa saa paitsi kärsivää neitoa kuvaava taide myös sosiaalisen median #sadgirl-estetiikka, joka leikittelee kärsivän naisen kuvastolla, on eteerisen melankolista, ihailee Virgin Suicidesiä (eli miehen kirjoittamaa kirjaa, jossa joukko nuoria naisia päätyy vuorotellen tappamaan itsensä koska sehän se vasta onkin herkullista viihdettä, tai kuten Edgar Allan Poe sanoi vapaasti käännettynä "[kauniina kuolleen naisen] kuolema on kauneinta runollisuutta maailmassa") sekä ihan puhtaasti masennusta ja itsetuhoisuutta. Tätä samaa kritiikkiä naisuhrin estetisoinnista ja viihteellistämisestä on esittänyt monien muiden muassa Maggie Nelson teoksessaan Punaiset osat, joka käsittelee hänen tätinsä murhan oikeudenkäyntiä. Siinä missä Venus-teokset kuvaavat naisen passiivisina katseen kohteina, Neito pulassa -kuvasto tekee naisen uhriudesta kauneutta. Ilmiö on äärimmäisen tuttu paitsi #sadgirl-taiteessa, myös murhaviihteessä, mutta on sillä varsin pitkä historiallinenkin tausta: McCormack muistuttaa myös, ettei alunperin eliitin yksityiskoteihin maalatut teokset raiskatuista neidoista (mm. The Rape of Europa, suomeksi Europan ryöstö) ole myöskään mikään harvinaisuus niin sanotusti korkeakulttuurisen taiteen joukossa; kuvasto on jopa niin normalisoitunutta, että niitä sitä paineitaan euron kolikoihin ja nostetaan esiin Eurooppa-neuvoston aulaan. Ja onhan meillä Suomessa myös oma rakastettu kuvamme, Aino-triptyykki, jossa siveellinen (ja tietenkin alaston, karvaton ja katseelle alistettu) neito tekee mieluummin itsemurhan kuin antautuu ahdistelijansa morsiameksi. McCormack kysyykin oivan kysymyksen, esittäessään miten me todellisuudessa siis suhtaudumme naisiin uhreina, kun pidämme sen kuvastoa myös äärimmäisen kauniina sekä viihteellisenä?

“Society tolerates sexually explicit images of women as long as they conform to an ideal that doesn’t relate to women’s autonomous erotic pleasure. Encouraged to be hyper-sexualised and available spectacles from a young age, when women focus on their own erotic desires and satisfaction, they are seen as monsters, and even more so when they get rich doing it.”

McCormack on kaikkein vahvimmillaan sekä Venusta että neitoa pulassa käsittelevissä osissa, ja toki äitiys- ja noitaosioissa on myös vahvuutensa. Kokonaisuutena Women in the Picture on hieman  aiheeseensa nähden johdantokurssimainen, mutta oikein hyvällä tavalla. Se toimii lukemistona paitsi feministiseen katseeseen myös taidehistoriaan vasta tutustuvalle, mutta antanee jotain uutta enemmänkin lukeneille. McCormack kirjoittaa selkeästi ja helpostilähestyttävästi, esimerkit ovat konkreettisia ja arjen lähelle tulevia. Valitettavasti hyvän kokonaisuuden perään täytyy kuitenkin antaa tiukahko kritiikki kirjan lähteistyksen köykäisyydestä. Ymmärrän kyllä, että kyse on taiteen historiaa ja taideanalyysia popularisoivasta teoksesta, mutta kirjan lähdeluettelo on tämänkin paksuiseksi teokseksi lähes olematon. Tekstissä lähteet on mainittu miten kuten, ja monissa kohdissa varsinainen taustatutkimus tai siihen viittaus puuttuu kokonaan. Ratkaisu tuntuu kummalta, koska kyseessä on kuitenkin taidehistorian tohtori, joka tämän kirjan on kirjoittanut, ja joka nimenomaan nostaa teoksessaan naisten tekemän taiteen tärkeyttä kuvaston muuttajana. Vaikka hänen oma analyysi onkin paikoin jopa erityisen loistavaa luettavaa, niin tällaisessa teoksessa on varsin suuri synti jättää aiemmat analysoijat ja havaintojen tekijät jopa kokonaan mainitsematta.

Helmet-haaste 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa