LYHYITÄ EDITH SÖDERGRANISTA TOVE JANSSONIIN

Lyhykäiset ovat taas täällä. Pohdiskelin hetki sitten, että ehkä kaikesta lukemastaan ei tarvitse kirjoittaa, ehkä kaikki eivät edes ole herättäneet niin paljon tunteita, että niistä saisi jonkinlaisia ajatuksenpoikasia loogisesti riviväleihin järjestettyä. Aion edelleen kallistua jatkossa tähän rennompaan tapaan suhtautua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta silti nämä pienet, mutta sisällöltään sitäkin suuremmat kirjat ovat sellaisia, jotka tänne halusin. Lyhyesti, ei ehkä ytimekkäästi, mutta mukaan kuitenkin.

EDITH SÖDERGRAN : LEVOTTOMIA UNIA

131s.

Tulenkantajain osakeyhtiö 1929

Levottomat unet olivat minulle ensimmäinen tutustuminen Södergranin runoihin. Ne aukesivat kauniina, mutta sitäkin surumielisempinä, omaäänisinä, mutta maailmaan ja kipuun hukkumaisillaan olevina. Ne ovat kauniita ja henkilökohtaisia, avautuvia, mutta silti sellaisia, jotka pitää kokea itse, joista ei osaa toiselle kertoa. Kirjoitin muutamia säkeitä itsellenikin ylös, mutta pisimmäksi aikaa pysähdyin tämän kohdalle:

"Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: / yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. / Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä."

Levottomia unia on kokoelma runoja Södergranin teoksista Runoja, Syyskuun lyyra, Ruusualttari, Tulevaisuuden varjo sekä Maa jota ei ole. Seuraavaksi haluan sukeltaa jonkun kokonaisen kokoelman pariin, lukea runot niiden keskellä, mihin ne alunperin on julkaistu kuulumaan.

Helmet-haaste 2018: 24. Surullinen kirja

x x x

MÄRTA TIKKANEN : VUOSISADAN RAKKAUSTARINA

171s.

Tammi 1978

Alkuteos: Århundradets kärlekssaga

Suomentaja: Eila Pennanen

On vaikea kuvata tunnetta, joka syntyy kun luulee kirjaa aloittaessaan sen muuttavan maailmansa, mutta huomaakin, että maailma on ehtinyt muuttua hieman liikaa tässä välissä. Ja silti pidin tästä. Pidin, koska näen, miksi se on feministinenkin klassikko. Mikä sen paikka on ollut maailman muuttumisessa. Siinä, joka on muuttunut liikaa, mutta silti aivan liian vähän, kuten tämänkin kirjoituksen runolainan ajankohtaisuudesta edelleen huomaa.

Tikkanen kirjoittaa avointa ja selkeää, kerrankin tuntuu että osaan hylätä kokonaan ongelmani ja taipumukseni ylitulkintaan ja vain lukea. Tietenkin se on tämän kanssa helppoa, sillä tämä on helppoa.  Aiheena rankempaa ja niin selvästi julkaisuajankohtanaan vavahduttanutta. Sellaisen esiin nostamista, jota naiselta ei ole ollut tapana kuulla. Tikkasen tyyli on voimakas ja vahva, häpeilemätön, vaikka häpeä meihin onkin sisäänrakennettu, meihin naisiin erityisesti.

Onhan näistä klassikoista jo kaikki sanottu, ja saa ollakin. Silti niitä lukiessa omienkin ajatusten piiri lähtee päässä pyörimään, ja se tekee mieli jollain tapaa tallentaa. Vaikka lainauksin, sillä ne kertovat tässä tapauksessa enemmän kuin itse koskaan osaisi. Enemmän kuin kaikki muut tämän lukeneet ovat jo osanneet jossain ajatella, sanoa tai kertoa.

"Nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme

tämä yhteiskunta

elää

huonon omantuntomme turvin

Niiden ei tarvitse ollenkaan

vaivautua

sortamaan meitä

niin kauan kun me

tunnontarkasti

sorramme itse itsemämme

Nyt se saa riittää

nyt on aika

siskot

romuttaa

huono omatuntomme"

Helmet-haaste 2018: 09. Kirjan kansi on yksivärinen

Vuosisadan rakkaustarinasta muualla: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Tekstiluola, Kirjainten virrassa & Yöpöydän kirjat 

x x x

EBBA WITT-BRATTSTRÖM : VUOSISADAN RAKKAUSSOTA

173s.

Into 2018

Alkuteos:Århundradets kärlekskrig

Suomentaja: Jaana Nikula

Ja koska satuin lukemaan Tikkasta juuri kun sen 40 vuotta myöhemmin julkaistu sisarteos Witt-Brattströmiltä ilmestyi, en osannut olla lukematta tätä tähän päivään sijoittuvaa lähes heti perään. Ja se oli ehkäpä juuri suurin virhe, minkä tämän parissa tein.

Siinä missä Tikkasen suora tyyli tuntuu omaleimaiselta, tässä se sama tuntuu jollain tapaa liikaa yrittävältä. Se ei ollut paras mahdollinen kunnianosoitus, sillä sen tarkoituksellisuus tuntui ainakin minulle paistavan liian vahvasti läpi. Se oli myös niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että toisin kuin Rakkaustarinassa, sen läpi ei nähnyt minkäänlaisin inhimillisin silmin rakkautta taustalla, sitä joka nämä ihmiset joskus on yhteen saanut. En toki ole ehkä se henkilö, jonka on tarkoituskaan tätä kirjoittajaltaan vaatia, mutta se on se syy, miksi teoksen runot jäivät minulle hyvin etäisiksi ja ilman minkäänlaista samaistumispintaa. Ehkä vain en ole kohderyhmää, mutta tällä kertaa olin tyytyväinen ettei näin ollut.

Helmet-haaste 2018: 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Rakkaussodasta muualla: Reader, why did I marry him?, Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa & Kirjasta kirjaan

TOVE JANSSON : BULEVARDI JA MUITA KIRJOITUKSIA 

288s.

Tammi 2017

Suomentaja & jälkikirjoitus: Sirke Happonen

Voi Tove. ♥ Kun luin tämän kokoelman ilmestymisestä, olin varma, että hotkin sen saman tien. Ja lopulta se oli minulla lähes vuoden päivät, ennen kuin sen loppuun todella sain. Iski paitsi tyypillinen tovejanssonrimakauhu, myös suuren suuri alkukankeus, sillä kronologisesti ennen kansien välissä julkaisemattomat tekstit alkoivat loogisestikin varhaistuotannosta, eikä se ehkä ollut aivan siitä helpoimmasta päästä. Onneksi jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä paras oli vielä tulossa. Ehkä loppuun sijoitettu Happosen kirjoittama jälkikirjoitus olisi voinut toimia myös tekstien väleissä, antaa syvyyttä jo aiemmin, liittää elämää tarinoihin niiden oikeilla paikoilla. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja onhan se ihanaa saada "uutta" Janssonia lukemistoon, vaikka kaikki muka olikin jo julkaistu.

Helmet-haaste 2018: 25. Novellikokoelma
Bulevardista muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie & Kirjaluotsi

x x x

TOVE JANSSON : KUVANVEISTÄJÄN TYTÄR

117s.

WSOY 2014

Alkuteos: Bildhuggarens dotter (1968)

Suomennos: Kristiini Kivivuori

Luin toukokuussa Kesäkirjan, ja voisin oikeastaan kirjoittaa sanasta sanaan saman rakkaustarinan myös Kuvanveistäjän tyttärelle, mitä saaristoelämästä kertovalle sisarkirjalleenkin. Sisarkirjalta se nimittäin tuntuu, sillä maagisen kauniit hetkikuvaukset, lapsen yksioikoinen maailma ja viimeiseen asti hiotut, mutta silti itsestään tipahtelevat yksityiskohdat ovat aivan samoilla paikoilla niin näissä kuin hieman myöhemmin ilmestyneessä Kesäkirjassakin. Jos Kesäkirjan löytäminen tuntui yhdeltä kesän ihanimmista asioista, vahvistaa tämä sitä tunnetta entisestään. 

Ihana, ihana, ihana. Tässä herää Helsinkikin henkiin, tämän jälkeen tuntui varsin taianomaiselta kulkea Luotsikatu neljän ohi ja seistä hetki sen oikean talon edessä, jossa Tovekin on lapsuuttaan viettänyt.

"kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin."

Ja yhtä kaikki: rakastan myös erityisesti näitä Kristiina Kivivuoren Jansson-suomennoksia. Yli kaiken.

Helmet-haaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kuvanveistäjän tyttärestä muualla: Lumiomena, Kannesta kanteen, Luettua elämää & Oksan hyllyltä

HARUKI MURAKAMI : 1Q84

HARUKI MURAKAMI : 1Q84 
Osat 1-3

1224s.

Tammi 2013

Alkuteos: いちきゅうはちよん [Ichi-Kyū-Hachi-Yon] (2009)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Rakkaudesta Haruki Murakamiin. Murakami vei mennessään kolme vuotta sitten, ja aiheutti toisaalta myös sellaisen lukuähkyn, että olen pitänyt nyt pidempää taukoa herran kirjallisuudesta. Tähän asti olen pitänyt kaikesta Murakamilta lukemastani enemmän tai vähemmän, vaikkakin toki tässä kirjallisuudessa on myös problemaattisuutta kerrakseen, kun tarkemmin lähtee sitä paloiksi halkomaan. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin osannut työntää kyseiset ajatukset kauemmaksi, nauttinut soljuvasta kielestä ja unenomaisesta tunnelmasta, ja sellaista odotin tältäkin. Sitä en kuitenkaan saanut, ja siinä oli sekä hyvät että heikot puolensa. On ihana palata yhden lempikirjailijansa teoksiin kun tietää mitä saa, mutta jos ei saakaan sitä, saattaa olo olla varsin ristiriitainen.

Murakami maneeriautomaattina. Murakamin kirjoista voisi tehdä juomapelin tai ainakin jonkinlaisen maneeribingon, jos humaltumista pelkää. Seitsemän kirjaa japanilaiskirjailijalta lukeneena voisin sanoa, että reppanat miespäähenkilöt, joilla on suhde naimisissa oleviin naisiin, saattavat alkaa jossain vaiheessa kyllästyttämään, sillä kuvittelisi tällaisella mielikuvituksella varustetun kirjailijan kykenevän luomaan edes joskus hieman linjastaan poikkeavia henkilöhahmoja. Mutta ei. Sitä tässä kirjassa ei valitettavasti myöskään tapahtunut. Hahmot kulkivat siinä samassa linjassa, naiset jopa hieman fetistisesti ulkonäön kautta kuvailtuina, kyseenalaistamatta seksin takia mukaan tuotuina hahmoina, miehet taas menivät niitä Murakami-menojaan kuten aina. 

Ainoastaan (tai no, "ainoastaan") juoni ja tunnelma poikkesivat aiemmasta, ja se oli tällä kertaa erityisen positiivista. Luin jotain toista lukijaa unenomaisuuden puutteen häirinneen, itselleni se taas oli lähinnä positiivista, sillä se yhdistettynä muihin maneereihin olisi todennäköisesti tullut lähinnä tunne, että luen aiemmin luettuja Murakameja vain uudelleen ja uudelleen. Tässä oli enemmän toimintaa ja syvempää yhteiskunnallisuutta, tarkempaa rakennetta ja jopa hieman menemisen meininkiä. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Minut se koukutti, sai lukemaan riemulla. 

Ja maneereistaan positiviisimpana pidän ehdottomasti Murakamin kykyä luoda sellaisia maailmoja, jossa kaikki on auki, mutta niitä ei selitetä silti liikaa, vaikka taivalla paistaa kaksi kuuta ja kuolleiden vuohien suusta tulee pikkuväkeä. Se toimi tässäkin, paitsi että lopulta ei. Murakami tuntui kyllästyneen maailmaansa itsekin viimeisessä osassa, ja meni selittämään liikaa. Ja se jos mikä turhautti.

Murakami, seksistinen setämies. Murakamin kanssa turhauttaa myös varsin seksistinen naiskuva. En alkuaikoihin hänen kanssaan ehkä osannut asiaan tarpeeksi kiinnittää huomiota, mutta tässä seksismi lyö vasten kasvoja. Sen osaa edelleen jollain tapaa ohittaa, antaa hetkellisesti anteeksi, mutta kun jok'ikinen kohtaus naisen kanssa sisältää rintojen kuvaamista tai setämiesmäisiä seksifantasialta kuulostavia petikohtauksia, alkaa meininki vähän väsyttää. Ymmärrän siis Murakamin parjaajia, sillä onhan hänen tekstinsä vallan sovinistista. Ehkä tavallaan tahtomattaan, ehkä tietämättään, erityisesti yhteiskuntansa tuotteena. Itseäni se ei jostain syystä (/pienimuotoisen fanityttöiden vuoksi?) Murakamin kanssa vihastuta, ennemminkin kyllästyttää ja väsyttää. Kuten aiemmin jo sanoin, herran mielikuvituksen tuntien häneltä odottaisi myös tässä asiassa jotain uutta ja kriittisempää. Toisaalta hän kuvastaa vain kulttuuria, josta hän tulee, mutta valitettavan vähän sillä selityksellä mitään anteeksi saa.

1Q84 & 1984. Murakamin trilogia on saanut inspiraationsa George Orwellin klassikkoteoksesta Vuonna 1984. Luin itse kyseisen dystopian keväällä, pitkälti pohjustukseksi tälle Murakamin kirjalle. Siinä missä Orwellin teoksen lamaantunutta kansaa valvoo Isoveli, ohjaa Japanin vuoristossa uskonnollista kulttia Pikkuväki, joka rakentaa ilmakoteloita, tekee sieluille mazoja ja dōtia. Yhtäläisyydet ja vastakohtaisuudet ovat mielenkiintoisia ja ajatuksen tasolla jopa nerokkaita, mutta jokin toteutuksessa silti tökkii. Murakami tarkastelee uskonnollista kulttia kaukaa, mutta lopulta liiankin etäältä: mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ja sosiologinen luonne jää turhan jumittamisen ja yksityiskohtiin takertumisen jalkoihin, ja lopulta kirjan kaikkein vähiten mielenkiintoiset osat nousevat tämän mielenkiintoisimpana pitämäni langan ohi jättäen sen jalkoihinsa. Tavallaan rakastan juuri sitä, ettei Murakami selitä ollenkaan, mutta tämä jäi hänenkin kirjoittamanaan hieman liian hentoiseksi toimiakseen täysin avoimena yksityiskohtana. Samalla Murakami myös sortui yliselittämään kaikkea muuta, esimerkiksi juuri näiden kahden kirjan keskinäistä yhteyttä, ja se harmitti, sillä olisin ymmärtänyt Isoveli-Pikkuväki viittauksen ihan itsekin. 

1Q84 ihan vain kirjana. 1Q84 kuulostaa Leoš Janácekin Sinfonietalta, tuoksuu 80-luvun kiireisiltä kaduilta ja vuoristoilmalta, tuntuu erilaiselta ja lopulta maailman tahmeimmalta. Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta kolmen kuukauden mittaisesta ajanjaksosta, jotka jakautuvat erillisiin kirjoihin. Kaksi ensimmäistä osaa on käsittääkseni (ainakin Suomessa) julkaistu alunperin kokonaisuutena, kolmas on tullut perässä kun Murakami on sen ehtinyt kirjoittaa. Itse luin koko trilogian yhtenä kirjana, yhteen putkeen, ja se oli tavallaan harmi. Se oli harmi, sillä ensimmäinen osa oli hieman hidastempoinen ja nihkeä, mutta toinen vei mennessään niin, että kuvittelin jo hetken pitäväni Murakamin parasta teosta käsissäni. Jatkoin kuitenkin suoraan kolmanteen, viimeiseen osaan, kirjaan, jonka seurassa tylsistyin, puuduin, tahmaannuin ja väsyin niin, että kirjasta tuli lähinnä lopuksi krapula. Ja tuntui kuin Murakamille itselleenkin olisi tullut, ihan kuin hänkään ei olisi jaksanut enää kirjoittaa aloittamaansa loppuun, joten tuli sitten lähinnä jaariteltua ja kaarreltua jo tapahtuneiden ympärillä. Ja lopulta hutaistua loppu kasaan, läsäytettyä koko tarina, jätetty parhaat käänteet jo myöhempiin kirjoihin. Se oli harmi, sillä 1224 sivun jälkeen lopusta olisi mielellään nauttinut. 

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa
1Q84:n maailmasta muissa kirjablogeissa: Lintusen kirjablogi, Kirja vieköön!, Luetut, lukemattomat, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Pieni kirjasto 

KAUPUNGIN KESÄ

    

Koti täyttyy pitsalaatikoista, ikkunalaudoille unohtuneista viinilaseista ja kahvikupeista. Heti aamulla täytyy lähteä ulos, jotta voi hengittää, illalla olo on nihkeä, oli päivän viettänyt missä tahansa. Viherkasvit villiintyvät kuumassa ja kosteassa, ovat onnellisia, vaikka koko kaupungista on pöytätuulettimet loppu, enkä itse ehtinyt saada ainuttakaan. Kesän työt loppuivat jo, tavallaan ennen kuin kunnolla edes alkoivatkaan, mutta eivät silti hetkeäkään liian aikaisin. Vanhat väsymykset muistuttivat olemassaolostaan, ja vaihtuvat lapset ja aikuiset saivat viikot tuntumaan ikuisilta, vaikka olo olikin tutun ja turvallisen keskellä kuin kotonaan. Mutta jos jotain olen vuoden aikana oppinut, niin sen, ettei se kotoisuus ole aina ihmiselle kaikkein paras paikka. Joskus on uskallettava muutakin.

Nyt on vain vapautta ennen syksyn opintoja, palkallista lomaa ja vähän palkatontakin, säästöön siirrettyjä kesätyörahoja ja takaisin otettuja, joilla syödään toisen kerran päivässä ulkona. Ensimmäinen kokonainen kesä Helsingissä yli viiteen vuoteen on kuuma mutta kutkuttava, kaunis ja ihanin. Olen omassa puistossa enemmän kuin kotona, olen uusilla rannoilla ja saarilla useammin kuin koskaan ennen. On jälleen kerran pitänyt olla pitkään poissa huomatakseen, että olen aina ollut siellä minne kuulunkin, olen oppinut ettei kuuluminen tule ulkoa vaan jostain syvältä sisältä, itsestään. Kuulun näihin paksuseinäisiin kivitaloihin, kaikuviin ja avariin rappukäytäviin, pieniin sisäpihoihin ja kiireisiin ihmisiin. Raitiovaunujen kolinaan ja niiden ihmisten luo, jotka silittävät hiuksista kun muuten on liian kuuma, jotka kirjoittavat sinisellä kynällä jääkaapin muistilistaan että rakastavat. Minäkin rakastan takaisin, niin että halkean.

Vaikka tämä kesä loppuisi ensi viikolla, tämä kesä on loputon ja ihana. Paras hyvin pitkään aikaan.

HELMI KEKKONEN : KOTIIN

HELMI KEKKONEN : KOTIIN

128s.

Avain 2009

Helmi Kekkonen on lyhyessä ajassa noussut yhdeksi lempikirjailijakseni. Paitsi teostensa kautta, Helmin kauniisti putoilevia lauseita on päässyt seuraamaan myös blogimaailmassa, kurkistamaan Kekkosen arkeen, ajatuksiin ja vahvoihin kannanottoihin, mitä esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja feminismiin tulee. Helmi Kekkonen on ihana ja ihailtava, ja olen hurjan iloinen, että olen löytänyt netin kautta sekä hänen tuotantonsa että hänet itsensäkin.

"Olen ollut täällä hieman yli viikon. Kun tulin et muistanut kuka olen, et tietenkään. Se on nykyään osa sinua. Unohdus. Aina välillä tulee kirkkaita hetkiä, katsot kohti etkä ohi tai läpi, katsot niin että näet minut. Näiden päivien aikana hyviä hetkiä on ollut kolme tai neljä, niitä toisia enemmän. En minäkään muista kaikkea sinusta, joka päivä mieleen tulee kuvia jotka olen päättänyt unohtaa tai joiden olen luullut unohtuneen."

Sain joku hetki sitten Helmiltä itseltään hänen esikoisteoksensa, Kotiin novellikokoelman, enkä malttanut olla aloittamatta sen lukemista heti, vaikka miten olin vannonut kerrankin pysyväni yhden ainoan kesken olevan parissa. Tavallaan kirjan lukeminen kuitenkin hieman jännitti: tiedän tasan kirjailijan itsensäkin näitä tekstejäni lukevan, ja kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoittaessa se aiheuttaa aina oman jännitteensä. Miten tasapainoilla oman, subjektiivisen lukukokemuksensa ja arvionsa parissa, kun on ainakin hyvin todennäköistä, että tekstin kirjoittanut henkilö saa ja saattaa (tai joissakin tapauksissa joutuu) näihin törmätä. On helppoa olla rehellinen, jos puhuu vain niin sanotusti selän takana, kaukana todellisista kirjailijoista teostensa takana, mutta kuten aina, rehellisyys vasten kasvoja vaatii jo aivan erilaista selkärankaa.

Kekkosen novellikokoelman kanssa kyseinen huoli oli kuitenkin täysin turha: rakastin jokaista kirjaan kirjoitettua lausetta, ja rakastaisin niitä, vaikka kirjailija itse olisi missä tahansa. Kuten jo blogissaankin, Helmin tapa kirjoittaa on yhtaikaa kevyen pakoton ja silti jokaisessa hetkessä on sellaista voimaa, tunnelman paljoutta, että tuntuu kuin näitä hetkiä olisi lukenut enemmänkin. Tätä kirjaa ei voi lukea kiireessä eikä sivusilmin, siihen täytyy keskittyä, uppoutua ja antaa myös itsensä siirtyä Kekkosen luomiin hetkiin sisälle. Ja juuri se täyteläinen tunnelma saa rakastumaan, saa lukemaan tarinoita eteenpäin, vaikka niissä tapahtuukin näennäisen vähän.

Kokoelmassa on yhdeksän kertomusta, jotka kietoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa. Niitä leimaa surumielisyys ja menettämisen inhimilliset seuraukset, oli kyseessä jo tapahtunut tai valmistautuminen edessä olevaan. Kuolema, toteutumattomat toiveet ja jopa tragediatkin ovat tarinoissa vahvasti läsnä, mutta vain taustalla. Keskiössä on selviytyminen, paluu normaaliin, mitä se ikinä sitten voikaan olla. Aivan kaikki tarinat eivät ihan samalla tenholla minulle auenneet, mutta ne parhaimmat olivat niin upeita ja vahvoja, että palaan niihin takuulla uudelleen useampiakin kertoja. Tasaisuus näyttäytyy Kekkosen myöhemmissä teoksissa vielä tätä kokoelmaa vahvemmin, mutta jo tässä lähes kymmenen vuoden takaisessa sen pohja on selvästi olemassa. Ja kun tämän kokoelman on lukenut kokonaan, tekee se mieli aloittaa heti uudelleen alusta. Niin kauniisti ja toisiaan tukien tarinat kohtaavat toisensa, että siitä tausta-ajatuksesta tahtoo saada itsekin vahvemmin kiinni, olla läsnä ja löytää sanomatta jääneet vaikutteet ja rivien väliin puristuksiin jääneet padotut tunteet.

Joku joskus kysyi blogissani, osaisinko suositella lisää haikeankaunista kaunokirjallisuutta. Suositukseni jäivät silloin hieman lukumääräisesti vähäisiksi, mutta jos minulta kysyttäisiin tätä nyt uudelleen, kehottaisin ehdottomasti hakeutumaan Kekkosen teosten pariin. Jo tässä ensimmäisessä on sellaista voimaa, painoa jokaisella valitulla sanalla ja kertomuksen rytmillä, että näiden parissa saa juuri sitä, mitä on toivonutkin. Surumielistä, mutta silti toiveikasta, haikeaa, mutta erityisen kaunista.

Kotiin muissa blogeissa: Luetut, lukemattomat, Täysien sivujen nautinto, Lumiomena & Eniten minua kiinnostaa tie  

ELIZABETH KOLBERT : KUUDES SUKUPUUTTO

ELIZABETH KOLBERT : KUUDES SUKUPUUTTO - LUONNOTON HISTORIA

367s.

Atena 2016

Alkuteos: The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)

Suomennos: Pirkko Vesterinen

Tiedättehän ne tulokaslajit, joiden vaarallisuudesta mediassa aina varoitellaan? Ne pienet kuoriaiset tai tappajaetanat, jotka ovat kulkeneet ties mistä maapallon toisilta laidoilta, muuttaneet ihmiset mukana - vahingossa tai tarkoituksella - koto-Suomeemme, jossa ne nyt tekevät selvää meidän omista lajeistamme? Herkkää luontoa uhkaavia tulokkaita on jos jonkinmoiseen lähtöön, mutta maailman historiassa yksi on ehdottomasti ollut yli muiden. Se on lajina paitsi äärimmäisen sitkeä myös järkyttävän tuhoisa. Se tappaa pikkuhiljaa monimuotoisuuden ympäriltään, valtaa elinalueet ja muuttaa luonnon alkuperäistä järjestystä mielensä mukaiseksi. Sillä ei ole luonnollisia vihollisia, mutta samalla se uhkaa kaikkia niitä alkuperäislajeja, jotka ovat tähän asti saaneet nauttia ravintoketjun huipulla olemisesta. Ei, se ei ole rotta, vaikka voisi toki ollakin. Se on Homo Sapiens, nykyihminen.

" - Ihmisen toiminta on muuttanut maankäyttöä ainakin kolmanneksella, ehkä jopa puolella planeetan maa-alueista.

- Useimmat maailman suurimmista joista on padottu tai niiden uomaa on siirretty.

- Lannoitetehtaat tuottavat enemmän typpeä kuin kaikki maanpäälliset ekosysteemit yhteensä sitovat.

- Kalastus poistaa yli kolmanneksen valtamerien rannikkovesien alkutuotannosta.

- Ihmiset käyttävät yli puolet maailman helposti saatavilla olevasta makean veden valunnasta."

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto on kovaan tieteeseen ja tieteellisiin julkaisuihin pohjautuva tietokirja, joka esittelee maailman sukupuuttoaallot järjestyksessä niiden syitä ja selitysteorioita pohdiskellen. Se avaa yllättävän moniulotteisesti sitä, millainen evoluution ketju on aikojen saatossa ollut, ja mitä pitää tapahtua, että se niin sanotusti luonnollisesti saa jonkun lajin elinkaaren katkeamaan lopullisesti. Kolbert paljastaa ummikollekin hyvin kansantajuisella, mutta silti asiallisen uskottavalla otteellaan mistä sukupuutot tulevat, mutta ennen kaikkea miksi nykyisin meneillään oleva, ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto on jotain, mikä on vastoin kaikkea ennen koettua.

Kuudes sukupuutto on jaettu 13 lukuun, joista jokainen on omistettu joko tietylle eliökunnalle tai historialliselle ajanjaksolle. Kirja nojaa faktaan, ja se tekee sen uskottavasti. Samalla tätä lukiessa kuitenkin tietynlaiseen tarinallisuuteen huomaa koukuttuvansa, tässä ei nyt todellakaan lueta mitään kouluopusta. Välillä leikkisällä kielenkäytöllä on kuitenkin myös kääntöpuolensa: Kolbertilla on nimittäin muun muassa tapana kommentoida jatkuvasti yhteistyötä hänen kanssaan tekevien tutkijoiden ulkonäköä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Tästä jää toki vaikutelma, että tunnelmaa pyritään keventämään raskaamman tieteellisen faktatiedon välissä, mutta lopulta se tuntuu jotenkin erityisen ärsyttävältä ja turhanpäiväiseltä. Kolbertin puolisarkastiset huomiot tutkimustietoa esitellessä riittää, tutkijoiden ulkonäöllä hassuttelu taas aiheuttaa lähinnä jonkinasteista yliyrittämisen tunnetta. Tai sitten kyse on kulttuurieroista – onhan tämä todella amerikkalainen tietokirja. On se sitä onneksi hyvälläkin, sillä harva kansa osaa tuoda tieteelliset julkaisut yhtä raflaavasti suuren yleisön tietoisuuteen. Kun tämän tiedostaa, pystyy kirjaa taas lukemaan aivan toisella tavalla.

Sukupuuttojen ja luonnon luonnottoman historian lukeminen on pidemmän päälle erityisen pysäyttävää. Se vetoaa tunteisiin, ja niin sen toki kuuluu tehdäkin. Ja kuten muutkin kaltaiseni ihmiset, eniten pohtimaan jättää megafaunaa ja nisäkkäiden katoamista koskevat luvut: vaikka ne eivät ole lajimääriltään mitään verrattuina kadonneisiin kotiloihin, ammoniitteihin tai sammakkoeläimiin, on sukupuutto helpompi käsittää jonkun tutun ja turvallisen kautta. Samaistua suloiseen ja pörröiseen. Ja toisaalta kauhistella sitä, että näiden lajien katoaminen on niin hidasta, ettei ihminen oman elinkaarensa aikana ehdi edes huomata mitä on kadottamassa. Ei tietenkään juuri koskaan ennen kuin on ihan liian myöhäistä.

"Mitä meille tapahtuu itse aiheuttamassamme sukupuuttoaallossa? Yksi mahdollisuus – johon bioversiteettisali viittaa – on se, että lopulta oman 'ekologisen maiseman muokkaamisemme' tekee lopun myös meistä. Tämä ajattelumalli perustuu loogiseen päättelyyn, jonka mukaan vapautettuamme itsemme evoluution rajoitteisten pysymme kuitenkin riippuvaisina maapallon biologisista ja geokemiallisista järjestelmistä. Näitä järjestelmiä häiritsemällä – hakkaamalla trooppisia sademetsiä, muuttamalla ilmakehän koostumusta, happamoittamalla valtameriä – vaarannamme oman selviytymisemme."

Vaikka ihmisen aika maapallolla on sen koko historiaan suhteutettuna hiuksenohut henkäys, on se saanut yksin enemmän aikaan tuhoa ja muutosta kuin moni muu laji yhteensä. Ihmiset muuttavat maailmaa jatkuvasti, ja usein he aiheuttavat muutoksillaan sellaisia tapahtumaketjuja, ettei kukaan olisi osannut arvata niiden lopputulosta ja lopullisuutta. Yksin kukaan ei toisten jälkiä pysty korjaamaan, emmekä ole todennäköisesti koskaan eläneet luonnon kanssa täysin vuorovaikutuksellisessa yhteistyössä, mutta johonkin meistä silti on. Välittämään konkreettisesti ja tekemään kestävämpiä päätöksiä. Sen sanoman kun vain saisi jollain tapaa jaettua ihan ylimmille portaille saakka.

"Ei sillä ole kovin paljon merkitystä, välittävätkö ihmiset vai eivät. Sillä on merkitystä, että ihmiset muuttavat maailmaa."

HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO

HANNA VELLING : KIRJOSIEPPO

252s.

Bazar 2018

Arvostelukappale

Julkaistaan 7.8.2018

Kirjosieppo oli tämän kesän ehdoton villi kortti, kirja, joka putosi yllätyksenä postilaatikosta, ja olisi ilman kauniita kansiaan ja järjettömän tylsiä sairauslomapäiviä jäänyt minulta takuulla lukematta. Olen takuulla kertonut, että viihdekirjallisuus, etenkään niin sanotusti "naisille suunnattu" chick lit ei ole minun heiniäni. Välillä on silti hyvä poistua mukavuusalueelta, lukea myös sellaisia kirjoja, joihin ei normaalisti tartu. Joillekin se kai on ajantuhlausta, etenkin sen perusteella, mitä jo aiemmin kesken jätettävistä kirjoista keskustelimme - olin nimittäin aika tosissani vielä puolivälissä asti hylkäämässä tätä kokonaan - mutta minulla uteliaisuus voittaa lopulta, tahdon tietää loppuun asti mihin tämä tie minut vie. Niin käy usein, ja vaikka itse lukukokemus ei nyt mikään riemuvoitto ollutkaan, ei minun aikani lukemisen kanssa hukkaan koskaan mene. Ne turhat puuhat on sitten aivan jotain muuta hommaa ne.

"'Otatko ranskalaisia ja tomaattikeittoa? Make kysyi.

Ennen kuin Anna ehti ihmetellä päivän erikoista, Make pyysi Annaa istumaan keittokomeron ainoalle tuolille, Annan mummolan navetasta pelastetulle lypsyjakkaralle.

'Mä muutan tästä pois', Make sanoi."

Mutta niin. On parisuhde, lapsipuoli, yhteinen vauva, koira ja uusi asunto Lauttasaaressa. Ja toisaalta: on joogaretriitille karannut mies, ranskalaisia, tomaattikeittoa ja ero. Viikonloppuvanhemmuus,  paskoja tunteita ja YT-neuvottelut. Ruhjoutunut sydän, eikä minkäänlaisia varasuunnitelmia, sanoo kirjan takakansi. Miten lähteä rakentamaan yllätyseron jälkeen uutta, kun vanhakin tuntui eläessä täysin hyvältä?

Ja miten lähteä arvioimaan viihdekirjaa ollessani hurjan kaukana siitä, mitä kirjallisuudelta odotan, ja mieli tekee tarttua vain epäolennaisiin yksityiskohtiin? 

Yritän nyt olla tarttumatta. Sen sijaan totean, että Kirjosieppo oli erinomainen sairauslomakirja. Se oli yllättävän vetävä, lyhyet luvut takasivat totaalisen aivojennollausfiiliksen, ja lukiessa saavutti saman tunteen kuin perus TV-hömppää katsoessa: aivot lepäävät, kun osaa tietoisesti ignoorata ongelmalliset kohdat ylistereotypisessa kerronnassa. Päähenkilö Anna Mennan matkassa jaksoi kevyesti olla sen muutaman sata sivua, ja jossain vaiheessa alkoi jopa kiinnostaa, miten hänelle lopulta käy. No, hyvin tietenkin. Onhan tämä genrelleen erityisen uskollinen kirja.

Paikoin se toki oli liiankin uskollinen: kaikki kuvattu oli niin stereotyyppista ja yhteiskuntanormistoa vahvistavaa, että tasavertaisuutta kannattavaa ihmistä kauhistuttaa. Jäin miettimään, miten mielenkiintoinen tämä olisi ollut, jos kirjailija olisi vaikka keksinyt kääntää muutaman äärityyppiesimerkkihahmonsa päälaelleen. Jos avioliitossa olevan kanssa salasuhteillut hahmo olisikin ollut mies. Jos naisesimies olisi ollutkin jotain muuta kuin karmea bitch ja hieman reppana päähenkilö-Anna olisi voimaantunut joskus jonkin muunkin asian kautta kuin aina suhteessa uuteen mieheen tai hieman kiusaannuttavasti Jeesuksen näköiseen yhden illan juttuun. Ei, tämä teos ei tosiaan läpäissyt minkään valtakunnan feministitestejä, mutta tiedän, se tuskin oli sen tarkoituskaan. Ja jos tarkoitus oli vain viihdyttää ilman järjen häivää, siinä tehtävässä kirja kyllä onnistui. Yllätyksiä tai uutta ajateltavaa se ei tarjonnut, mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä en sitä kaivannutkaan. (Ja tämä olikin koko pienehkön elinhistoriani aikana ehkä toinen kerta kun näin on. Oli tähdet ja varmaan horoskooppimerkitkin nyt tän teoksen kanssa kerrankin kohdillaan. Ennustajista puhumattakaan, nekin, tietenkin, kun mainittiin tässä kirjassa.)

Olen siis lopulta erityisen tyytyväinen, etten aikeistani huolimatta jättänyt tätä kesken. Joku oli myös aiemminkin mainitussa kesken jätettyjen kirjojen postauksessa sitä mieltä, että huonojen/itselleen sopimattomien kirjojen loppuun asti tarpominen on vain ajantuhlausta, hyvät kirjat erottaa kyllä ilman vertauspohjaakin. Itse edustan tän näkemyksen kanssa täysin vastakkaista laitaa: toki hyvä kirja on hyvä, vaikkei huonompia väliin lukisikaan, mutta ehkä laajemmin katsottuna olen vain niin äärimmäisen utelias, että itse koen lähinnä avartavaksi lukea sellaistakin kirjallisuutta, joka ei oikeastaan milläänlailla ole minulle. En toki aina ja joka välissä, mutta silloin tällöin se tekee hyvää. Muutenhan sitä kuplautuu omaan ajatusmaailmaansa, eikä huomaa kuinka edelleen kirjallisuudessakin tietyt yhteiskunta- ja sukupuolistereotypiat jylläävät kuin niitä ei kukaan koskaan olisi kyseenalaistanutkaan. Jos en lukisi näitä, erehtyisin kuvittelemaan niin sanotun oman kirjallisuuteni edustavan kaikkea kirjallisuutta. Ja niinhän ei tietenkään koskaan ole, ei kirjallisuus- eikä ihmissuhdekuplissakaan. 

Mutta ehkä vielä joskus Suomessakin kirjoitetaan (ja julkaistaan) niin sanottua kestävää chick litiä. Sellaista, jossa oletusarvoisesti virolaisnaiset eivät ole jalkavaimoja, mustalaiset vie lapsia, kehitysvammaiset eivät ole häiden ainoita verrokkisinkkuja ja paskat eksät ovat sentään joskus muutakin kuin narsisteja. Sitä odotellessa.

PUOLEN VUODEN LUETUT

Jo perinteeksi muodostunut tapani tilastoida puolikkaan vuoden luetut kirjat, muuttaa teokset ja kokemukset luvuiksi ja listoiksi on taas ajankohtainen, kun kesäkuu vaihtuu heinäkuuksi. Näitä on hauska tehdä, laskea asioita, joita ei lukiessa välttämättä tiedostakaan. Täältä tullaan siis, jälleen kerran!

Tähän asti tänä vuonna olen lukenut...

59 kirjaa, joista on

28 suomalaisten kirjoittamia

41 naisen/naisten kirjoittamia

41 kirjailijalta, jolta en ole aiemmin lukenut mitään

14 keskenään erimaalaisen kirjailijan kirjoittamaa

30 enemmän luettu kuin viime vuonna tähän aikaan

13 sarjakuvakokoelmia

6 runoteoksia

6 tietokirjaa

7 maailmanvalloitushaasteeseen sopivaa kirjaa

45 Helmet-haasteeseen sopivaa kirjaa
14 yhdessä päivässä luettua kirjaa

13 omasta hyllystä

11 arvostelukappaletta

35 kirjastolainaa

6 julkaistu ennen 2000-lukua

21 julkaistu tänä vuonna

10 kirjaa, joissa on yli 400 sivua

26 kirjaa, joissa on alle 200 sivua

255-sivuisia kirjoja keskimäärin

3 yhden tähden kirjaa

6 viiden tähden kirjaa

1 kirja kesken juuri nyt

ja

4 parasta kirjaa ovat olleet

Jane Austen : Ylpeys ja ennakkoluulo

Tove Jansson : Kesäkirja

Susinukke Kosola : Varisto

Maggie Nelson : Argonautit

Olen lukenut alkuvuonna valtavasti. Toki varsin suuri määrä sarjakuvakokoelmia ja muita nopealukuisia kirjoja on jonkin verran jo omillaan nostanut luettujen kirjojen määrää, mutta on tässä ollut aikaa lukea ihan kunnon romaanejakin aivan eri tavalla kuin ennen. Tällaista on siis kun ei ole muuta kuin aikaa lukea. Kun on opintovapaalla, asuu yksin puolivieraassa kaupungissa, kun jättää vuodeksi taakseen totutut sosiaaliset piirit ja kotikaupunkinsa menot. Ja kun asuu kirjaimellisesti kirjaston naapurissa.

Useamman viikon olen tällä vuoden alkupuoliskolla vietellyt myös täysin lukematonta aikaa, parannellut kirjaähkyä ja jälleen suunnannut sen jälkeen uusien tarinoiden pariin. Tiedän, ettei sitä tahdista ehkä varsinaisesti huomaa, mutta itselle se on ollut tärkeää. Olen myös tässä viime vuosien aikana löytänyt muutenkin tapani lukea, ne paikat, jossa mieluiten kirjan otan esiin ja pienen särppimisen, jolloin suvantovaiheessa olevan kirjan kaveriksi sallin itselleni muitakin teoksia yhtaikaa kesken. Juuri tällä hetkellä olen kuitenkin ensimmäistä kertaa ainakin kahteen vuoteen lukemassa vain yhtä kirjaa, ja sekin on Murakamin 1224-sivuinen trilogiajärkäle. Mutta enköhän viimeistään huomenna aloita siihen pienemmän novellikokoelman rinnalle.

Loppuvuoden suhteen ei ole suurempia lukusuunnitelmia, vuositavoitteekseni asetettuun kahdeksaankymmeneen kirjaan on enää hassut 21 kirjaa jäljellä, joten eiköhän se täyteen tule. Helmet-haasteesta puuttuu vielä muutama kirja, mutta elokuvan tekemisestä kertovaa kirjaa lukuunottamatta tiedän jo suurinpiirtein mitä niihinkin luen. Opintovapaanikin jatkuu taas elokuussa, ja vaikka pääsinkin kevään yhteishaussa opiskelemaan vielä vähän lisää, uskoisin lukemisajan olevan aivan yhtä runsasta myös tänä syksynä Joensuuhun palatessani.

On ollut ihana lukea. Ja on ihanaa kun aikaa siihen jatkossakin. Ainoa asia, josta hieman tällaisilla kirjamäärillä yliannostuu, on kirjoista kirjoittaminen, mutta ehkäpä löydän loppukesän aikaan siihenkin jonkinlaisen balanssin. Ja annan vaikka luvan itselleni olla kirjoittamatta kaikista, koska ei jokaisesta yksinkertaisesti vain riitä sanottavaa. Sekin kaiketi on aivan ookoo.