NÄIN MINÄ SEN KIRJOITIN

HELMI KEKKONEN : NÄIN MINÄ SEN KIRJOITIN

167s.

Kosmos 2025

Saatu arvostelukappaleena

"Kun saan kirjoittaa, olen parempi äiti, puoliso ja ystävä.

Kun kirjoitan hyvin, kaikki on paremmin. Olo on kevyt, ajatukset virtaavat, tunnen kuuluvani johonkin, kiinnityn.

Kun kirjoitan hyvin, en koskaan tunne oloani lohduttomaksi tai yksinäiseksi. Riippumatta siitä missä olen, minut täyttää ilo ja kyltymätön jano heti pöydän ääreen istuutuessani, kuvailee Ravn.

Jos saisin valita itselleni minkä tahansa ammatin, valitsisin tämän."

Tätä postausta on jotenkin erityisen vaikeaa aloittaa – miten kirjoittaa kirjasta, jossa kirjoitetaan kirjoittamisesta? Miten kuvata kirjaa kirjoittamisesta, joka on niin vahvasti tekijänsä näköinen, kuuloinen ja oloinen, että se puhuu eniten aivan itse itsensä puolesta? Miten kirjoittaa kirjoittamisesta, joka on itsellenikin se luonnollisin tapa olla maailmassa, ymmärtää maailmaa? En tiedä, mutta voin yrittää.

Kirjoitan työkseni itsekin. Kirjoitan myös harrastuksekseni, juuri tätäkin tekstiä, juuri nyt. Oma kirjoittamiseni on hyvin toisenlaista kuin luova kirjoittaminen, kuin romaanin kirjoittaminen. Minun työtäni tutkijana ohjaa ikiaikainen ja hyvin vahva struktuuri, säännöt, kaavat ja pakolliset osuudet. Sen mitta on ennakkoon määritelty. Sen koko rakenne on ennakkoon määritelty. Sen sisälle mahtuu hyvin vähän uutta ja kokeilevaa. Oma työni on myös hämmentävän samanlaista kuin luova kirjoittaminen, kuin romaanin kirjoittaminen. Se lähtee siitä, että on jotain. Ja vain kirjoittamalla voi saada selville, mitä se jotain on: se voi olla kysymys, ajatus, havainto. Se lähtee aineistosta, joka on olemassa, mutta niin kaunokirjallisen maailmankin aineisto on. Se lähtee hahmottomuudesta, tutkimusmatkasta. Ja sen kipukohdat on monessa kohtaa hyvin samanlaisia, kuin kaunokirjallisuudessa, huomaan. Oman artikkelini käsikirjoituksen viimeistelyvaiheessa Kekkosen kirja on kaikkea, mitä en edes tällä hetkellä tiennyt tarvitsevani.

Kekkonen kirjoittaa kirjoittavansa kohti tunnetta – kohti ydintä, jonka voi ymmärtää ja selvittää vain kirjoittamalla. Kirjassaan Näin minä sen kirjoitin Kekkonen käyttää omaa elämäänsä, omaa ääntään näyttämään miten se tapahtuu – miten oman perheen hiljaiset hetket ja vastaamattomat kysymykset saavat hänet yhtä uudelleen ja uudelleen tutkimaan vaiettua ja tukahdutettua. Miten ensin tulee kuva ja vasta sitten tarina. Miten Kekkonen aloittaa vain asioita, jotka kantavat loppuun asti. Näin minä sen kirjoitin kasvaakin vielä suuremmaksi kuin kirjoitusopas: se on vertaistuki, ihminen tekstin taustalla. Se on kaikki ne tunteet, häpeä, kipu, pelko, paniikki, huojennus, etäännytys, läheisyys, mitä kirjoittamiseen ja omaan kirjalliseen tuotantoon liittyy. Kekkonen tavoittaa yleisinhimillisen epävarmuuden ja kuitenkin sen kautta löytää jälleen jotain uutta ja tutkimatonta.

Rakastan Kekkosen kirjoja, se on pidempään blogiani lukeneelle lie jo tullut selväksi. Rakastan Kekkosen ääntä, herkkää kärsivällisyyttä aiheidensa äärellä, avointa ja päämäärätietoista tapaa käyttää henkilökohtaista poliittisena. Kirja on kirja kirjoittajuudesta, elämästä, joka täytyy rakentaa kirjoittajaidentiteetin ympärille. Se on kirja naisen kirjoittamisesta, yhteiskunnasta kirjoittamisen ympärillä. Se on kertomus eräistä kirjoitusproseissista, muistiinpanoista, siitä miten Finlandia-ehdokkaanakin ollut Liv! syntyi. Kekkonen yhdistelee tekstiinsä luontevan helposti lähteitä ja muiden kirjoittajien ajatuksia ja sanoja. Teksti soljuu, se on johdonmukaista alusta loppuun, muttei ennakoitavan kaavamaista vaan omalla äänellään keskiöön kurottavaa. Näin minä sen kirjoitin kietoutuu kauniiksi, herkäksi kokonaisuudeksi, joka jokaisen kirjoittavan ja kirjoittavien ihmisten kirjoituksia lukevan kannattaa lukea muistaakseen mitä tekstien takana lopulta aina on – kirjoittava ihminen.

x

Istuin viime perjantaina Savoy-teatterissa käännöskirjallisuusfestivaaleilla Helsinki Litissä, ja kuuntelin kun Helmi Kekkonen keskusteli tanskalaisen kirjailijan Olga Ravnin kanssa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Olin aloittanut tämän noin viikkoa aiemmin ilmestyneen Kekkosen kirjan Näin minä sen kirjoitin muutamaa päivää aikaisemmin, ja ymmärsin: luen ja kuuntelen Kekkosta (ja Ravnia) juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tuntuu kuin pienen hetken tämä kirja ja Kekkosen ääni olisi ollut koko oma maailmani ja ymmärrykseni. Tämän ansiosta pystyn jatkamaan loppuun oman käsikirjoitukseni, jonka kanssa olen kipuillut koko tähän astisen vuoden kaksituhattakaksikymmentäviisi.

LIV!

 

HELMI KEKKONEN : LIV!

183s.

Siltala 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

Liv, perheen iltatähti, on tullut saaristoon, kesäpaikalle siskojensa Telman ja Ellenin, Ellenin lapsen Teon sekä äitinsä kanssa. On loppukesän ennätyshelteet, taivas niin sininen, ettei muita värejä edes muista. Kallio on lämmin, meri vilvoittaa, kun jostain ilmestyy yhtäkkiä mies, Paul tai Pauli, Liv ei ole aivan varma. Miehessä on jotain, mitä on vaikea sanoittaa, mutta hän päättää kuitenkin tavata tämän uudestaan, kahden kesken, illallisen merkeissä. Liv valmistautuu kinastelevan ja kupruilevan perheensä keskellä, välttelee vastaamasta isänsä viesteihin, välttelee kertomasta minne on menossa. Hän huikkaa lähtevänsä kävelylle, jonka jälkeen kaikki voisi olla toisin. Jonka jälkeen kaikki on toisin.

"Liv nautti katseista, mutta ei juossut niiden perässä, ja se teki kaikesta hänelle aika helppoa – kun huomiota ei tarvitse, sitä sai. Joskus minusta tuntui, että hänen tarvitsi vain saapua paikalle ja heti alkoi tapahtua, hänessä oli öisin sellaista säteilyä, jota on mahdoton sivuuttaa. Muiden väsähtäessä hän saattoi himmentää valoja, laittaa musiikkia kovemmalle ja tanssia kuin olisi ollut yksin huoneessa, olisin voinut katsella sitä koko yön."

Olen tainnut lukea Helmi Kekkoselta koko tuotannon, viimeisimmät kolme heti ilmestymisen jälkeen. Rakastan Kekkosen kykyä luoda psykologisesti uskottavia henkilöhahmoja, ristiriitaisia, eläväisiä, kokonaisia naisia. Niinpä Liv! on ollut kovasti odotettu uutuus siitä asti, kun olen tiennyt Kekkosen uutta kirjoittavan. 

Liv! on romaani parikymppisestä Livistä ja tämän perheestä, tiiviistä mutta aaltoilevasta, ristiriitaisesta mutta läheisestä. Saari ja helle tuovat jokaisen paikalla olijan temperamentin näkyviin kuin se hikoilisi kehojen ulkopuolelle. Äiti touhottaa, haluaa sääntöjä, rutiineja ja järjestystä, siskokset kinastelevat turhanpäiväisistä ja välttelevät tärkeitä aiheita, Teo piiloutuu, leikkii, temppuilee ja seikkailee. Isä on läsnä poissaolonsa kautta, kuten oikeastaan on aina ollutkin. Liv, nuorin ja kesyttömin, on kuitenkin keskiössä, kaikkien katseiden kohde, vaikkakin ihan vähän liian myöhään. Takautuen, kun väistämättömän kohdattua on olemassa enää miljoona jos-alkuista lausetta.

Liv! on tarina yhdestä päivästä, sitten kahdesta, ajasta, jonka voi jakaa viivalla niin, että on ennen ja on jälkeen. Jotain on tapahtumassa, mutta lukijakaan ei ole aivan varma mitä, ja kun hän viimein alkaa olla, miten asiasta selvittäisiin. Liv! on romaani henkilökohtaisuuden poliittisuudesta, yhteiskunnallisten asenteiden ja ajatusmallien henkilökohtaisuudesta. Liv! on helmikekkosmaisen upea ja tarkka romaani naisen asemasta, häirinnästä ja väkivallasta – kaikesta siitä miksi se on mahdollista ja mitä kaikkea se pitääkään sisällään niin psykologisella kuin yhteiskunnallisella tasolla.

Kekkonen saavuttaa Livissä niin upeita tunnelmia, tiivistynyttä ilmapiiriä, ihmismielen pelkoja ja selviytymismekanismeja, että tämän uusimman romaanin voi nähdä nousevan hänen tähänastisen kirjailijauransa ehdottomasti vahvimmaksi, pidäkkeettömimmäksi helmeksi, jossa Kekkosen taito kirjoittaa ja koukuttaa nousee kaikkeen potentiaaliinsa. Ei sillä, on se ollut vahvaa jo aiemminkin, mutta jokin tässä Livissä säväyttää vielä syvemmältä, vielä moniulotteisemmin. En tiedä onko se tunnelman tiiviys, taito supistaa ja laajentaa vuorotellen, käyttää kerrontaa ja eri näkökulmia niin taiten vääjäämätöntä lähestyessä. Ehkä paljon sitäkin, mutta suurilta osin se on myös Kekkosen rohkeutta olla alleviivaamatta, näyttää ja jättää osin auki, haastaa ja osoittaa moralisoimatta tai asettumalla aiheensa yläpuolelle, portinvartijaksi. Avoimuus jättää lukijan ajattelemaan, ja siksi Liv! onkin yksi taitavimpia feministisiä romaaneja, joita Suomessa on aikoihin julkaistu.

Helmet-haaste 2024: 45. Kirjassa pelataan

TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

HELMI KEKKONEN : TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

211s.

Siltala 2021

Saatu arvostelukappaleena

Miltä tuntuu elää, kun koko olemassaoloa kannattelee syyllisyys tehdyistä valinnoista? Miten elämä rakentuu, kun kaikki olisi voinut olla toisin, jos juuri sinä yhtenä päivänä olisi ollutkin siellä, mistä tapahtumat lähtivät vyörymään, paikoillaan, ajattelematta jälleen kerran itseään? Ja voiko niin edes ajatella? Onko omalla valinnalla oikeasti perhosvaikutus, kenen syyllisyyttä me lopulta edes kannamme?

Jotakuinkin näistä asetelmista lähtee liikkeelle Helmi Kekkosen tuore romaani, Tämän naisen elämä. Kekkosen uutuus on surullisen kaunis tutkielma surusta ja lapsuudesta, joka antaa kovin vinot lähtökohdat, syyllisyydestä, joka ohjaa koko tapaa hahmottaa omaa itseään. Tämän naisen elämä on kokonainen ja eheä tarina Helenasta, hauraasta ja etäisestä, maailmaa sivusta ja välillä kaapin sisältäkin tarkkailevasta. Tarina aukeaa pikkuhiljaa, kasvaa päähenkilönsä mukana, alun välähdykset tiivistyvät loppua kohden intensiiviseksi hetkeksi, kun paon on vain tavalla tai toisella loputtava.

"Osallistuin opintojen ohella muutamiin taideprojekteihin ja olin mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia, toisinaan innostuin ja nautinkin, mutta nyt ymmärrän sen täysin selvästi: minusta ei koskaan tulisi tuollaista, noin luovaa ja avointa. Olen liian kulmikas, liian terävä. Osaan sopeutua, en muotoutua. Minussa ei ole mitään sellaista mistä voisi tulla jotain suurempaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä haluan elämälläni tehdä, mutta olen pitänyt tiedon itselläni, vältellyt koko asiaa. Niin kuin olen aina tehnyt, kaiken suhteen. Ajatellut, että niin kauan kun mikään ei ole varmaa on kaikki mahdollista. En vain oikein usko siihen enää. Kaikkien mahdollisuuksien pitäminen avoinna ei lopulta tarkoita yhtään mitään."

Tämän naisen elämä on kekkosmaisesti äärimmäisen kaunis, herkkä ja kipeä, se tarkkailee tavallaan etäältä mutta tuo hahmonsa silti hyvin lähelle. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa, ja etenkin takaumissa on sellaista voimaa ja kirkkautta, että en hetkeen muista tällaista lukeneeni. Kekkonen kirjoittaa terävästi, monikerroksisesti, toisaalta aivan tavallisista naisen elämään ja kasvuun liittyvistä asioista, kivuista ja vähätellyksi tulemisesta, toisaalta taas suuresta ja pimeästä, joka vetää puoleensa juuri silloin kun hetken ehtii kuvitella kaiken olevan hyvin. Ja se kontrasti on hieno, virittynyt hiljalleen täyteen tehoonsa kirjan ja Helenan kasvun mukana, ja se osoittaa vahvasti, miten puhumattomuus muuttuu kivuksi, miten kipu kaiken lävistäväksi tavaksi hahmottaa maailmaa.

Kekkosen tekstissä paistaa läpi se herkkä ja tarkka psykologinen silmä, joka kirjailijalla on hahmoja kuvatessaan. Kipu on tummaa ja kaiken lävistävää, äidin hautajaisista liikkeelle lähtevä romaani on tarkka ja yhden naisen elämän kokoinen. Se rakentuu pienistä palasista, joista toiset liittyvät yhteen ja toiset eivät sitten millään, se ei ole lineaarista ja pakotettua, vaan tavallaan paloja sieltä täältä, sellaisesta elämästä, josta emme ole tottuneet lukemaan tarinoita. Se on suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttä ja siitä se juuri saa voimansa: siitä, että kaiken takana piilee aina jotain suurempaa, haavoittavaa ja terävääkin, niin onnessa kuin onnettomuudessa. Synkimpiä mielen liikkeitä Kekkonen kuvaa niin tarkasti, että meinaan tipahtaa niihin takaisin itsekin, ja sitten toisaalta aina on myös valoa. Valoa, joka pitää pinnalla, ainakin osan meistä.

Helmet-haaste 2021: 19. Kirjassa leikitään 

SUURTEOKSIA

SAARA TURUNEN & PETRA MAISONEN (TOIM.) : 

SUURTEOKSIA

304s.

Tammi 2021

Jos listaan itselleni tärkeimpiä kirjailijoita, merkittävimpiä teoksia, eniten vaikuttaneita klassikoita, ovat ne pääsääntöisesti naisten kirjoittamia kirjoja. Voisin nimetä tähän hieman itsestäänselvästi Tove Janssonin Kesäkirjan tai toisaalta viime vuosina uudelleen löydetyn Sally Salmisen Katrinan.  Sylvia Plathin Lasikellon alla taas on henkilökohtaisesti tärkeimpiä klassikoita ja toisaalta Ranya ElRamlyn Auringon asema on yksi kauneimpia kirjoita, joita koskaan olen lukenut. Tekisi kovasti mieli sanoa, että kirjailijoiden sukupuolijakauma on sattuma, mutta ei se ole. Se on tietoisen aiheeseen tutustumisen, klassikkokaanonin haastamisen ja parin vuoden takaisen lukuhaasteen lopputulema. Se on katseen kääntämistä sinne, minne suuret klassikkolistaukset eivät ole sitä tottuneet kääntämään, se on haaste sille, mitä olemme tottuneet pitämään suurena kirjallisuutena. Voisin minä listata suurteoksiksi Linnaa, Waltaria tai Hemingwaytakin. Mutta ne ovat suuria, kun niitä on totuttu sellaisina pitämään. Ne ovat aina olleet kirjallisuutta kaikille, kun naisten kirjoittamat ovat olleet kirjallisuutta naisille. Ja sitä samaa ajatusta on nyt lähtenyt haastamaan Saara Turunen & Petra Maisonen alkuvuodesta ilmestyneessä Suurteoksia-kokoelmassaan, jossa kaksikymmentä suomalaista kirjailijaa kirjoittaa hienoja kirjallisuusesseitä itselleen tärkeistä suurteoksista. Eikä vain vaihtoehdoiksi niille miesten kirjoittamille, vaan aidosti myös listoille niiden kuluneimpien tilalle.

Suurteoksia on 20 kirjailijan kirjallisuusesseeantologia, jossa jokainen kotimainen kirjailija esittelee itselleen yhden tärkeän teoksen, käy sitä läpi peilaten sitä itseensä, omaan elämäänsä, omaan kirjoittamiseensa. Tekstit ovat hyvin erilaisia, kuten ovat niitä kirjoittaneet kirjailijatkin, mutta yhdessä ne muodostavat kauniin esseekaaren, kokoelman henkilökohtaisia tarinoita, tulkintoja ja pohdintoja siitä, mitä kaikkea kirjallisuuden avulla voikaan tuntea ja kokea. Suurteos tarkoittaa jokaiselle kirjailijalle hieman eri asiaa, mutta silti kaikkien sisältä paistaa läpi se suuri rakkaus kirjoihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Se on monille elinehto, tapa hahmottaa koko maailmaa, ja toisaalta paikka etsiä jotain samastuttavaa yhteiskunnassa, joka on yleensä näytetty vain yhdenlaisten hahmojen kautta.

Suurteoksissa sukelletaan monenlaisiin maailmoihin, mutta lempitekstejäni ovat ehdottomasti ne, jotka tulevat oikeasti lähelle, joko kirjoittajan omien kokemusten tai kirjoittajan tekemien kirjallisuustulkintojen kautta. Anna Kortelaisen teksti A.S. Byattin Riivauksesta saa lähes ryntäämään kirjaston lainahyllyille, Astrid Swanin essee Anaïs Ninin Henrysta & Junesta on taas yksi taidokkaimpia kirjallisuusesseitä, joita olen ihan hetkeen lukenut, tuntuu kuin olisin sukeltanut Anaïs Ninin tuotantoon itsekin. Milja Sarkolan Poikani Kevin & Koko Hubaran Nimikirjoitusmies olivat mielenkiintoisia, kauniita ja kohtaavia, Aura Nurmen & Saara Turusen tekstit Sirkka Turkan runoista sekä Gun-Britt Sundströmin Suhteista parhain -romaanista taas avasivat upealla tavalla lukijuuden ja kirjailujuuden/runoilijuuden rajapintoja. Ja ehdottomasti kauneita oli aina yhtä heleästi kirjoittavan Helmi Kekkosen essee Joan Didionin Maagisen ajattelun ajasta; Kekkonen sanoittaa Didionin kirjan kautta jälleen jotain sellaista, jolle en ollut osannut edes huomata kaipaavani sanoja, ennen kuin olen saanut ne tämän antologian kautta omakseni. Jo yksin tämä essee sai minut ostamaan Suurteokset myös itselleni, jotta voin lukea, alleviivata ja palata tähän milloin tahansa.

Monipuolinen kokoelma on kiinnostavaa luettavaa kaikille kirjallisuuden rakastajille, niille, jotka elävät lukemisesta ja toki kirjoittamisesta myös. Tämä toimi mainiosti myös tällaisena hybridimallina, jona itse sen koin: osan teksteistä kuuntelin äänikirjana, osan taas luin itse kirjaston lainakirjasta. Ja mikä ihaninta: tämän antologian ansiosta luettavien kirjojen pinoni kasvoi juuri kymmenillä teoksilla, osin niillä, joista tässä kirjoitettiin, osin niillä, jotka ovat tässä kirjoittaneiden omia. Enkä meinaa malttaa odottaa, että pääsisin lukemaan ne kaikki, suurteokset. 

Helmet-haaste 2021: 28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä

HELMI KEKKONEN : OLIPA KERRAN ÄITI

HELMI KEKKONEN : OLIPA KERRAN ÄITI

251s.

Siltala 2019

Arvostelukappale

Olen lukenut Helmi Kekkoselta näemmä esikoiskirjaa lukuunottamatta jo koko tuotannon. Hänestä on viime vuosien aikana tullut yksi lempikirjailijoistani, kotimaisista nykykirjailijoista ehdottomasti tärkein. Paitsi Kekkosen kirjoja, luen ilolla jatkuvasti myös hänen blogiaan ja instagram-tekstejään, ne ovat niin hienosti kiinni paitsi tässä ajassa, myös jossain syvemmässä inhimillisyydessä kuin kovin moni muu teksti juuri nyt. Kekkonen luo kirjoituksillaan rauhaa olla oma itsensä, vaikka olisi erilainen kuin hän. Se on valtavan hieno taito se.

Mutta pakko myöntään: minua jännitti hieman tarttua Helmin omakohtaiseen, äitiyttä käsittelevään uutuusteokseen Olipa kerran äiti. Ei siksi, ettei aihe kiinnostaisi, mutta monella tapaa pelkään sen olevan liiankin henkilökohtainen. Liian lähellä luettavaksi, saati arvioitavaksi. Ajattelin ensin, että en lue lainkaan. Seuraavaksi ajattelin, että voin lukea, mutta kirjoitan ajatuksiani vain jossain yksityisviestissä Helmille. Lopulta luin, enkä enää ymmärtänyt miksi olin ajatellut niin kuin aiemmin olin ajatellut. Olin kai luullut, että henkilökohtainen on yksityistä. Mutta kun Kekkonen näytti, miten yksityinen on lopulta huomattavasti enemmän yhteistä, päätin avata tämän tekstieditorin bloggerissa.

"Tiedän että äitiyksiä on monenlaisia, ettei äitiys vaadi biologista sidettä eikä synnytystä toteutuakseen, omalla kohdallani se vain on tapahtunut niiden kautta.

Tiedän että äitiys on julkisena keskusteluaiheena viime vuosien aikana yhä enemmän noussut esille ja politisoitunut ja syystäkin, tiedän että on olemassa perheitä ja tilanteita, haasteita ja kokemuksia, tutkimuksia ja faktoja joista minä en tiedä mitään enkä väitäkään tietäväni, ja siksi kirjoitankin vain ja ainoastaan omasta kokemuksestani, siitä miten äitiys ja arki lasten kanssa muuttuvat omalla kohdallani kiehtoviksi ja merkityksellisiksi silloin kun ympäriltä karsitaan kaikki ylimääräinen hössötys ja analyyttinen mössö, kun mennään keskelle ihan tavallisia aamuja, päiviä ja öitä, sinne missä äitiys oikeasti rakentuu, sinne missä me itse ihmisinä ja perheinä rakennumme."

Äitiys tuntuu aiheena sellaiselta, että siitä saa lukea ja puhua vain muut äidit. Meillä, keillä lapsia ei ole, ei ole oikeutta myöskään siihen soppaan lusikkaansa työntää, sillä elämäähän voi tunnetusti ymmärtää vain ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen. Mutta sen sijaan, että tätä vääristynyttä ja äitiyttä vinoutuneestikin glorifioivaa puhetapaa ylläpitää äidit, sitä pitää yllä myös ne, jotka eivät äitejä ole, koska he välttelevät tietoisesti aiheeseen tarttumista. He eivät osallistu keskusteluun, he eivät anna ääntään kuuluviin. Osin ehkä siksi, että äitiyskeskustelu on niin valtavan polarisoitunutta, mutta osin myös siksi, että itse äitiys on polarisoitunut. Siitä on tehty jotain, mitä kuuluu suorittaa, ja jonka jokaisen osallistujan voi arvottaa janalle hyvä–huono äiti. Siitä on tehty asia, jolla naisesta tulee Nainen, ihmisestä hyvä yhteiskunnanjäsen (koska huoltosuhde). 

Ylläolevaan näkökulmaan nähden tuntuu kuitenkin kummalliselta, että äitiydestä ei lopulta juurikaan puhuta. Siitä ei kirjoiteta, eikä siitä saa myöskään lukea. Ja jos siitä kirjoitetaan, siitä kirjoitetaan kriisien kautta. Äitiys – joka koskettaa jollain tapaa jok'ikistä maapallon ihmistä vähintään lapsen roolista – on myös aihe, joka ohitetaan, jos ei olla itse äitejä. Se on niin itsestäänselvää, että siihen suhtaudutaan kuin se olisi tylsää, ja väitänpä, että se on jätetty pois keskustelusta myös siksi, että se ei kosketa Suurta Kirjallisuuseliittiä. Eli keski-ikäisiä ukkeleita. Jos he eivät voi samaistua, miksi kukaan muukaan voisi. Joten vaietaan, tai annetaan lähinnä ääripäiden ja asenteellisuuden huutaa nimettömillä forumeilla. Ollaan kuin ei olisikaan, luonnollistetaan arkipäiväiseksi, ja kukapa muka arkipäiväisyydestä jaksaisi lukea, kun ei meinaa sitä jaksaa elääkään.

Mutta juuri siksi tämä kirja on tärkeä. Yhteiskunnallisesti ja poliittisestikin Kekkosen kirja on tärkeä erityisesti siksi, että se rikkoo kannesta kanteen tapaa, jolla äitiydestä ja sen tuottamista tunteista on ollut tähän saakka luvallista puhua. On ollut vain ihania rakkauskuplatunteita, jatkuvia positiivisia tunteita lapsiaan ja äitiyttään kohtaan. Tai sitten on ollut väsymystä, synnytyksen jälkeistä masennusta ja ahdistusta siitä, että elämä on vain paskavaippoja ja koliikkivauvoja. Mutta silloinkin niin, että on kamalaa ja ahdistaa, muttei vahingossakaan niin, että mitä tunteita se kaikki äidissä herättää. Miten maailman rakkaimmastakin voi haluta ihan vain yksinkertaisesti eroon, miten tärkein ihminen elämässä on myös joskus ärsyttävä tai omien tunteiden tiellä. Yleisessä keskustelussa äitiys leimaa lapsen syntymän jälkeen kaiken, mutta Kekkonen muistuttaa äärimmäisen oivallisesti, että ihmisyys ja tarve myös omaan itseensä ei katoa silti sen myötä minnekään. Tätä kuulee niin harvoin, että se alkaa tuntua jo kielletyltä. Kaivata hetkiä vain itselleen, olla olemassa ilman, että on aina sitä suhteessa johon kuhun toiseen.

Kekkosen Olipa kerran äiti on vaikeasti määriteltävä, ja silti hyvin yksinkertainen: se on tarina yhdenlaisesta äidistä ja äitiydestä muutaman miljardin muunlaisen äidin ja äitiyden keskellä. Se on tarina suunnittelemattomasta raskaudesta, ja kirjailijasta, jonka suurin huoli vauva-arjessa on se, pystyykö hän enää koskaan kirjoittamaan. Se on tarina lapsen kasvamisesta, uudesta lapsihaaveesta, keskenmenosta ja toisesta, raastavasta raskaudesta. Se on kaikkea, mitä äitiys varmasti pitää sisällään, mutta ennen kaikkea: se on kaikkea, mitä ihmisyys pitää sisällään. Ja se tästä kirjasta tekee maagisen kauniin. Kekkonen ei arvota eikä arvostele. Hän on, ja näyttää olemisellaan, että se on riittävää. Se on tarpeeksi, ja se jos mikä luo lohdullisen tunteen myös siitä, että minäkin riitän. Lapsilla tai ilman, mutta juuri tällaisena. Kirjan suhteen on oikeastaan täysin toissijaista onko itse äiti, samaistuuko äitiyden tunteisiin, sillä ennen kaikkea minulle tämä kirja oli samaistumista ihmisyyteen. Johonkin suurempaan ja universaalimpaan, sellaiseen, johon aivan varmasti voi samaistua, koki sukupuolekseen ja vanhemmuustavakseen minkä tahansa. Se tekee toisen henkilökohtaisesta itselle henkilökohtaista, mutta se tekee siitä myös äärimmäisen poliittista. Sillä mikä muu sanoma voisi olla tässä ajassa poliittisempi kuin se, että kukaan ei ole ehdottomissa mielipiteissään yhtään sen enempää oikeassa kuin kaikki muutkaan?

Rakastan oikeastaan kaikkea, mitä Helmi Kekkonen kirjoittaa, aina romaaneista instagram-kuvateksteihin. Hänen kirjoittajaäänensä on vahva, ja ihailen sitä tapaa, jolla Helmi tuo myös painavammat mielipiteensä julki. Tällaisia keskustelijoita me kaipaamme, suoria ja teräviä. Kekkonen tekee henkilökohtaisesta aidosti poliittista, ja tällaisessa omaelämäkerrallisessa tekstissä tuntuu, että hän on kaikkein parhaimmillaan. Sanoittamassa tunteita ja kokemuksia itsensä kautta, antamalla jotain sellaista muille, mitä kovin moni muu ei itselleenkään uskalla myöntää. Sitä tässä kirjassa rakastin, ja sitä Kekkosessa kirjailijana arvostan. Siksi tästä kirjasta pitäisi keskustella myös julkisuudessa, enemmän ja kovemmin. Sen on ansainnut paitsi tämä teos, myös tematiikka sen ympärillä. Miksi ihmeessä vaieta asiasta, joka koskee vähintään välillisesti jokaikistä meistä?

Kirjan lisäksi suosittelen myös lämmöllä Siltalan podcast-jaksoa, jossa Koko Hubara haastattelee Kekkosta tämän kirjan tiimoilta. Sen voi kuunnella täältä. 

HELMI KEKKONEN : KOTIIN

HELMI KEKKONEN : KOTIIN

128s.

Avain 2009

Helmi Kekkonen on lyhyessä ajassa noussut yhdeksi lempikirjailijakseni. Paitsi teostensa kautta, Helmin kauniisti putoilevia lauseita on päässyt seuraamaan myös blogimaailmassa, kurkistamaan Kekkosen arkeen, ajatuksiin ja vahvoihin kannanottoihin, mitä esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja feminismiin tulee. Helmi Kekkonen on ihana ja ihailtava, ja olen hurjan iloinen, että olen löytänyt netin kautta sekä hänen tuotantonsa että hänet itsensäkin.

"Olen ollut täällä hieman yli viikon. Kun tulin et muistanut kuka olen, et tietenkään. Se on nykyään osa sinua. Unohdus. Aina välillä tulee kirkkaita hetkiä, katsot kohti etkä ohi tai läpi, katsot niin että näet minut. Näiden päivien aikana hyviä hetkiä on ollut kolme tai neljä, niitä toisia enemmän. En minäkään muista kaikkea sinusta, joka päivä mieleen tulee kuvia jotka olen päättänyt unohtaa tai joiden olen luullut unohtuneen."

Sain joku hetki sitten Helmiltä itseltään hänen esikoisteoksensa, Kotiin novellikokoelman, enkä malttanut olla aloittamatta sen lukemista heti, vaikka miten olin vannonut kerrankin pysyväni yhden ainoan kesken olevan parissa. Tavallaan kirjan lukeminen kuitenkin hieman jännitti: tiedän tasan kirjailijan itsensäkin näitä tekstejäni lukevan, ja kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoittaessa se aiheuttaa aina oman jännitteensä. Miten tasapainoilla oman, subjektiivisen lukukokemuksensa ja arvionsa parissa, kun on ainakin hyvin todennäköistä, että tekstin kirjoittanut henkilö saa ja saattaa (tai joissakin tapauksissa joutuu) näihin törmätä. On helppoa olla rehellinen, jos puhuu vain niin sanotusti selän takana, kaukana todellisista kirjailijoista teostensa takana, mutta kuten aina, rehellisyys vasten kasvoja vaatii jo aivan erilaista selkärankaa.

Kekkosen novellikokoelman kanssa kyseinen huoli oli kuitenkin täysin turha: rakastin jokaista kirjaan kirjoitettua lausetta, ja rakastaisin niitä, vaikka kirjailija itse olisi missä tahansa. Kuten jo blogissaankin, Helmin tapa kirjoittaa on yhtaikaa kevyen pakoton ja silti jokaisessa hetkessä on sellaista voimaa, tunnelman paljoutta, että tuntuu kuin näitä hetkiä olisi lukenut enemmänkin. Tätä kirjaa ei voi lukea kiireessä eikä sivusilmin, siihen täytyy keskittyä, uppoutua ja antaa myös itsensä siirtyä Kekkosen luomiin hetkiin sisälle. Ja juuri se täyteläinen tunnelma saa rakastumaan, saa lukemaan tarinoita eteenpäin, vaikka niissä tapahtuukin näennäisen vähän.

Kokoelmassa on yhdeksän kertomusta, jotka kietoutuvat enemmän tai vähemmän toisiinsa. Niitä leimaa surumielisyys ja menettämisen inhimilliset seuraukset, oli kyseessä jo tapahtunut tai valmistautuminen edessä olevaan. Kuolema, toteutumattomat toiveet ja jopa tragediatkin ovat tarinoissa vahvasti läsnä, mutta vain taustalla. Keskiössä on selviytyminen, paluu normaaliin, mitä se ikinä sitten voikaan olla. Aivan kaikki tarinat eivät ihan samalla tenholla minulle auenneet, mutta ne parhaimmat olivat niin upeita ja vahvoja, että palaan niihin takuulla uudelleen useampiakin kertoja. Tasaisuus näyttäytyy Kekkosen myöhemmissä teoksissa vielä tätä kokoelmaa vahvemmin, mutta jo tässä lähes kymmenen vuoden takaisessa sen pohja on selvästi olemassa. Ja kun tämän kokoelman on lukenut kokonaan, tekee se mieli aloittaa heti uudelleen alusta. Niin kauniisti ja toisiaan tukien tarinat kohtaavat toisensa, että siitä tausta-ajatuksesta tahtoo saada itsekin vahvemmin kiinni, olla läsnä ja löytää sanomatta jääneet vaikutteet ja rivien väliin puristuksiin jääneet padotut tunteet.

Joku joskus kysyi blogissani, osaisinko suositella lisää haikeankaunista kaunokirjallisuutta. Suositukseni jäivät silloin hieman lukumääräisesti vähäisiksi, mutta jos minulta kysyttäisiin tätä nyt uudelleen, kehottaisin ehdottomasti hakeutumaan Kekkosen teosten pariin. Jo tässä ensimmäisessä on sellaista voimaa, painoa jokaisella valitulla sanalla ja kertomuksen rytmillä, että näiden parissa saa juuri sitä, mitä on toivonutkin. Surumielistä, mutta silti toiveikasta, haikeaa, mutta erityisen kaunista.

Kotiin muissa blogeissa: Luetut, lukemattomat, Täysien sivujen nautinto, Lumiomena & Eniten minua kiinnostaa tie  

HELMI KEKKONEN : SUOJATON

Helmi Kekkonen : Suojaton

160s.

Siltala 2014

Sateesta ja harmaudesta huolimatta, ihanaa ja kaunista Aleksis Kiven päivää kaikille! Jotkut juhlistavat sitä kotimaisilla klassikoilla, itse tartuin Helmi Kekkosen Suojattomaan, joka on jokaisen huomionosoituksensa ansainnut. Tokikaan sitä en etukäteen tiennyt, mutta jokin Kekkosen tekstissä  ja aihevalinnoissa on jo sellaista, joka tuntuu minua puhuttelevan, olevan minulle kirjoitettua. Olen aiemmin lukenut häneltä Vieraat, ja vaikka tuoreeltaan se tuntuikin liian joltain, liian paljolta tai vähän liian vähältä, en edes osannut kuvailla tarkkaan varsinaisesti miltä, on se yksi niistä kirjoista, jotka ovat kasvaneet ajansaatossa kokoaan huomattavasti suuremmiksi. Niitä on muutamia, sellaisia, joiden ei edes lukuhetkellä vielä tunnistanut olevan tulevia lempikirjoja. Sellaiset ovat vahvoja, ja pysyvät mielessä, vaikkei kummemmin yrittäisikään.

"Viikonloppuisin Hannele vaati Tomasta istumaan Isan kanssa, katsomaan, tulkitsemaan tämän eleitä ja ilmeitä, niitä muutamia sanoja. Useimmiten Tomas teki mitä pyydettiin, sanoi ymmärtävänsä Hannelea, mutta hänen mielestään Isa oli vain omalaatuinen, erityinen, heidän pitäisi kunnioittaa sitä. Heille sanottaisiin jos jotain olisi todella vialla. Hän uskoi lääkäreitä, miksei uskoisi? 

Hannele, kaikki on hyvin.

Tomaksen ääni oli niin vakaa, Hannele yritti tarttua siihen."

Helmi Kekkosen toiseksi uusin julkaisu on herkkä, surullinen ja kipeä pienoisromaani, joka kuvaa vuoroin äitiä, Hannelea, sekä hänen tytärtään, Isaa, jonka sanat eivät tule niin kuin muut ovat tottuneet, ja jonka maailma on hänen sisällään niin erilainen kuin toisten, eikä tästä todellisesta maailmasta tahdo löytyä siihen sopivaa tarttumapintaa eikä suojaa. Isa on lääkärien mukaan täysin normaali ja älykäs lapsi, mutta Hannele kipuilee oman roolinsa ja kyvyttömyytensä kanssa, suojelee ja tahtoo lähelle, vaikkei Isa päästäkään. Isan isä, Tomas, suojelee ja tuo turvaa omalla tavallaan, sillä millä hän osaa, parhaaksi näkee, vaikka se tuntuukin Hannelesta lähes petokselta. Meillä jokaisella on hyvin erilainen tapamme käsitellä vaikeita asioita, turvattomuutta, osaamattomuutta, vanhemmuutta, kun lapsi ei olekaan tavallinen hymytyttö muiden joukossa. Ja sitä tämä kirja osaa mielettömän hyvin kuvata.

Halusin ihan hurjasti lukea tätä kirjaa vain kirjana, kauniina, surusointuisena teoksena ilman oman ammatti-/opiskelutaustan rasitetta, ilman kosketusta erilaisiin ja erityisiin lapsiin, mutten ihan täysin siinä onnistu. Kun opiskelee erityispedagogiikkaa, tekee työtä lasten kanssa, joiden sisäiset maailmat eivät ole aina samat kuin ne niin sanonusti normien mukaisesti normaalina pidettyjen, voi olla haastavaa lukea aiheesta kirjoitettua fiktiota. Se minua tässä eniten pelotti, pelotti, että takerrun yksityiskohtiin ja pieniin epäloogisuuksiin, sillä itseni tuntien sellainen saattaa musertaa koko lukukokemuksen. Mutta se pelko oli turha. En takertunut, en löytänyt takerruttavaa. Löysin vain viiltävän kipeää ja tiheää, sellaista, jonka takia tätä myös haluan tehdä työkseni. Oppia ymmärtämään aina vain enemmän niitä, joita ei lähtökohtaisesti aina edes haluta ymmärtää.

Meillä jokaisella on oma tapamme käsittää maailmaa, ja oma tapamme haluta suojautua siltä. Maailma, yhteiskunta ja yhteisö ympärillämme pitää kuitenkin normaalin käsitettä niin kamalan pienenä, ohuena ja kiveenlyötynä, että piirun verrankin erilaisen on vaikea sitä omaa paikkaansa siinä valmiiksi määritetyssä maailmassa löytää. Ja silti se on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: olla turvassa, olla hyväksytty. Olla olemassa sellaisena kuin on, ei vain toiveena siitä, millaisena muut haluaisivat hänen olevan. Ja sitä Isa tahtoo, olla kuten kaikki muutkin. Mutta kun ei ole itse kuten kaikki muutkin, tekevät kaikki muut siitä tahdosta varsin haastavaa.

Suojaton on elävä, viiltävä ja kipeä muistutus tuosta kaikesta, se on oman paikan etsimistä, se on erityisyyttä, kuulumattomuutta ja kaikkensa tekemistä, jotta kuuluisi kuitenkin. Kekkonen kirjoittaa painavia sanoja, sellaisia, joita ei voi jättää yhtään väliin, jos haluaa ymmärtää tarinan. Ja silti hän kirjoittaa niin herkästi, ilmavasti ja maailmoja eteentuovan kuvailevasti, ettei niitä haluakaan väliin jättää. Suojattomassa on jotain henkeäsalpaavan lohdutonta, mutta on siinä muutakin. Pilkahduksia harmaan keskellä, yritystä ymmärtää ja pitää kättä sen mustiin hiuksiin verhotun päälaen päällä ja sanoa, että minä olen tässä, tuli mitä tahansa. Se on lupa olla erityinen.

HELMI KEKKONEN : VIERAAT

HELMI KEKKONEN : VIERAAT 

♥ ♥ ♥

192s.

Siltala 2016

Vielä yksi kotimainen tämän syksyn taikka vuoden uutuuskirja, sen jälkeen lupaan lukea välillä jotain vähän muutakin. Ehkä käännettyä proosaa, vanhoja klassikoita tai vaikka jonkun lempikirjan uudelleen. Katsotaan minkälainen olo on, kun seuraavaa kirjaa alan tuosta alati kasvavasta pinostani valita. Mutta vielä kerran, kaunista ja uunituoretta kotimaista kaunokirjallisuutta, olkaa hyvät.

"Mutta ei se johdu vain matkasta. Täällä vesi on ääretön, tuuli tarttuu lintuihin ja hiuksiin, lavea maailma on täysin hiljaa mutta äänistä täysi. Kaupungissa ilma hautoo rakennusten välissä, pölyisistä ikkunoista näkyy vain toisia taloja.

Enkä minä edes halua lähteä."

Senja järjestää lauantai-iltana juhlat, kauniit ja pienet illanistujaiset kaikkein lähimmille. Ilma hautoo elokuisena iltana, viini kuplii laseissa, Senjan mies Lauri lähtee hakemaan vielä valkoisia ruusuja viime hetkellä. Ja kun ovikello viimein soi, se soi useasti perätysten, se tuo kauniiseen asuntoon vuorotellen ihmisiä, odotettuja ja odottamattomia, ja pikkuhiljaa aina näkökulmaa vaihdellen vieraskatraan kokonaisuus alkaa hahmottua, tarinat osoittavat eri suuntiin, mutta nivoutuvat pikkuhiljaa yhteen, palaavat laajentuneesta kaaresta kohti alun esittelemää keskipistettä ja tuovat hetket ja tunnelmat siihen samaan iltaan, josta koko tarina alkaa.

Helmi Kekkosen episodiromaani on kaunista ja herkkää luettavaa. Kirjan kieli on ihanaa, siitä nauttii, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Lauseet ovat hiottuja, muttei liian, itsetarkoituksellisuus tästä kirjasta puuttuu kaikkein vahviten, ja se on ihana asia. Pidin myös paljon ajatuksesta tarinan takana, todellisuuden kohdanneista haaveista, siitä kuvaelmasta, miten oikeassa elämässä mikään ei koskaan ole ihan niinkuin ajatuksissa toivoisi olevan. Että onnellisuus ei ole jotain, mikä saapuu sitten kun, sitten kun on lapsi tai kaksi, sitten kun on mies ja asunto, sitten kun on kasvattanut ja päästänyt irti. Että oikeastaan kaikki on ihan vain tässä ja nyt, nykyhetki on lopulta se ainoa, jossa me koskaan elämme ja vain sen onnistumisella on merkitystä, katseltiin asiaa menneestä tai tulevasta. Ja kauniisti sen Kekkonen tässä tarjoilikin, toi esille hienovaraisin lausein, esitteli hurjan katraan ihmisiä ja kohtaloita, vaikka kirjassa oli vain parisensataa sivua. Se oli taitavaa ja vaivatonta, ja siitä minä tässä pidin.

Ja silti. Silti oli jotain, mikä esti minua pitämästä tästä ihan täysin. Sain tämän kirjan ihan juuri äsken päätökseen, ja ehkä pitäisi vielä hetki tai toinenkin sulatella, että varmemmaksi tietäisi, mutta sanonpa sen silti nyt jo tuoreeltaan: tässä kirjassa oli jotain joko liikaa tai liian vähän, mutta en saa täysin otetta kummasta oli kyse. Tarinat, kohtalot, teemat ja miljööt olivat taitaen luotuja, ja vaikka niitä oli paljon, se ei jostain syystä hirveästi häirinnyt. Ja silti toivoin, että oltaisiin mielummin keskitytty yhteen tai kahteen paremmin. Tarina eteni vahvasti tunnelmien, odotusten ja psykologian ympärillä, ja se tuntui tämän kanssa kaikkein tärkeimmältä, ja silti petyin siihen, miten tapahtumat ja pieni juonikuvio taustalla kliseisesti ja ennalta-arvaten päättyi. Tässä oli paljon kaunista, herkkää ja ihanaa, ja silti tässä oli myös melkein yhtä paljon hetkiä ja säikeitä, joille en oikeastaan juurikaan lämmennyt. Luettava, nautittavakin, muttei silti sykähdyttänyt henkilökohtaisella tasolla niin paljon kuin olisin toivonut. Hassua, enkä tätä ristiriitaisuutta tämän paremmin osaa selittää, mutta ehkä ei aina tarvitsekaan. Kyllä tämä muidenkin lukea kannattaa, muodostaa tästä ihan oma mielipiteensä. Koska ehkä se ennenkaikkea tässä minulla olikin se, joka hieman tökki, nimittäin oma mielipide kyseisestä kirjasta. Ja se nyt ei kerro vielä muiden kohdalla yhtään mitään.