TAKAISIN PERUSASIOIDEN ÄÄRELLE – ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

374s.

Tammi 2020

Alkuteos: Olive Kitteride, 2008

Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappale

Puolisentoista vuotta sitten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei sydämeni. Vähäeleinen ja silti suurelta tuntuva tarina meistä tavallisista, pienistä ihmisitä on jotain, mitä Strout todella osaa kirjoittaa, ja se sai minut rakastumaan sekä Lucyyn että sitä seuranneeseen, viime keväänä suomennettuun novellikokoelmaan Kaikki on mahdollista. Kun tänä keväänä käännösvuorossa oli 12 vuotta sitten jo alunperin julkaistu Olive Kitteridge -romaanikaksikon ensimmäinen osa, oli mielenkiintoni suuntaus sitä kohtaan varsin taattu.

Olive Kitteridge on paitsi episodiromaani myös 13 erilaisen tarinan keskushahmo. Crosbyn kylään Maineen sijoittuva tarinakokonaisuus milloin kuvaa Kitteridgeä keskiössä ja milloin taas vain ohikulkijan tapaan vilahtavana sivuhenkilönä, mutta tällälailla kehää hänen ympärillään kiertäessään se kasvattaa niin keskus- kuin sivuhahmoistaankin jälleen suuria, omien elämiensä kokoisia. Pienet, arkiseltakin tuntuvat hetket ja risteävät ihmiskohtalot sekä ihastuttavat että turhauttavat, mutta jos Strout tosiaan jotain osaa, niin ihmismielen moninaisuuden ja monitasoisuuden kuvaamisen. 

Itse Olive Kitteridge on varmasti monien mielestä turhauttavan kamala henkilö, niin tarinan sisällä kuin lukijoiden mielissä kirjan kansien ulkopuolellakin. Minä häntä kuitenkin rakastin, lempeydellä ja sopivan etäältä, kuin Henry, hänen sopivan uskollinen puolisonsa, lähes loppuun saakka. Perhesuhteiden vaikeus, epäonnistunut äiti-poika-suhde, vahva matematiikan opettaja, jota joko pelättiin tai jolle naurettiin. Suuri hahmo, äänekäs ja kookas, naiseksi niin vääränlainen, mutta omana itsenään hauras ja kaunis. Kokonainen. Enkä täysin tiedä, miten näin sietämätöntä inhimillisyyttä voi edes olla rakastamatta.

Stroutilla siis on sana ja ihmiskuvaus hallussaan, ja Suomessa saadaan olla varsin onnellisia, kun hänen tuotantoaan nyt viimein Lucy Bartonin maailmanlaajuisen suosion perässä käännetään myös suomeksi. Stroutin katse henkilöhahmojaan kohtaan on niin pehmeän ymmärtävä ja lempeä oli ihmisten käytös miten itsekästä tai sokeaa tahansa  – eikä tällaiseen lempeyteen ihan kuka tahansa ylläkään. Kuvauksen hienous piileekin sen vähäeleisyydessä: vaikka paikoin tarinassa toki on hieman amerikkalaistyylistä yliampumista, pääsääntöisesti Strout malttaa pitäytyä arjen pienten hetkien ja sitä kautta vaikeidenkin tunteiden taitavassa kuvaamisessa. Olen ylipäätään ollut lähiaikoina hurjan kiinnostunut erityisesti tällaisen tavallisuuden kuvaamisesta kirjallisuudesta, siitä, että hienon kirjan ei aina tarvitse toisintaa Suuria Kertomuksia Suurista Sodista tai Traumatisoivista Katastrofeista – vaikka toki paikkansa niilläkin – ja siksi Olive Kitteridge ilahdutti erityisesti. Tässä teoksessa on paljon samaa taituruutta kuin Alice Munron novelleissa, mutta silti omaleimaisen kauniilla tavalla. Tavalla, joka on muutaman kirjan perusteella kokemukseni mukaan tyypillinen juurikin Elizabeth Stroutille. Joten duologian toista osaa, Olive, Again -teoksen suomennosta odotellessa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu 

EMMA PUIKKONEN : EUROOPPALAISET UNET

 

EMMA PUIKKONEN : EUROOPPALAISET UNET 

♥ ♥ ♥ ♥

179s.

WSOY 2016

Törmäsin Eurooppalaisiin uniin ensimmäisen kerran, kun Omppu kysyi keväällä kirjaa käsittelevässä postauksessaan, miksi me emme puhu tästä kirjasta. Se alkoi kiinnostaa, nimi jäi mieleen ja kirja kirjanmerkkeihin virtuaalisella luettavien listalla. Sen jälkeen se tuli vastaan yhdessä, ehkä toisessakin kirjablogissa ja ihan vähän jo meinasin aktivoitua sen kanssa, tässäkö tosiaan hieno episodiromaani, joka uhkaa jäädä täysin ilman ansaitsemaansa näkyvyyttä? Ja milloinko sen itse sain  sitten klikkailtua kirjaston varausjonoon? Samana aamupäivänä kun huomasin kirjan nousseen yhdeksi Finlandia-ehdokkaaksi. No, onpa ainakin se näkyvyyspuoli nyt hoidettu, minkä perään Omppu kyseli, kirja saatu ihmisten huulille ilman sen suurempia markkinointikikkoja kustantamon puolelta (ellei toki ehdolleasettelua jo sellaiseksi voida laskea). Vaikka palkintoa tämä kirja ei pokannutkaan tällä kertaa, on tuo 572 ihmisen kirjastojono pääkaupunkiseudun kirjastoissa kieltämättä ihan kunnioitettava.

"Taksissa nojasin päätä pehmeään autonistuimeen ja mietin, mitä sanoisin. Kaupunki lipui ohi, rajaa ylittäessä tuli edelleen kummallinen tunne että voiko tästä ihan totta näin vain kulkea. Äiti oli kaivannut minua kaksikymmentäkahdeksan vuotta, onko mitään, mitä siihen voi sanoa?"

Eurooppalaiset unet on episodiromaani, palasista kokoon kuroutuva tarina, joka imaisee mennessään.  Se on tarina vuonna 1980 Eurooppaa halki ajavasta rekkakuskista Tomasta, joka ottaa liftarin kyytiinsä ja pysähtyy tunnelissa oudon unenomaisen hetken viemänä rekkoineen päivineen. Se on kertomus yhdeksän vuotta myöhemmin Johanneksesta, jonka uimahyppy ei mene niin kuin pitäisi. Se sisältää somalipakolaisnaisen  Fadumon tarinan, se käväisee unkarilaisen poliitikon menneisyydessä ja nykyisyydessä, ottaa verisesti yhteen serbien ja albanialaisten nyrkein. Se yhdistää vähän kaikkea, euroopan lähihistoriaa, pakolaisuutta, kansojen vihamielisyyttä, muurien murtumista ja on silti hämmentävän taitavasti yhtä. 

Kaksi, kolme ensimmäistä episodia olivat ravisuttavan hyviä, niin hienoja, etten meinannut uskoa lukemaani, olin jo aivan valmis kirjoittamaan suuren vastineen Finlandia-palkinnon valinneelle Baba Lybeckille valintansa oikeudesta. Irrallisuus, episodien vaihtelut ja löyhät yhteydet eivät häirinneet, liekö syy osittain myös lähiaikoina kahlatuissa novelleissa, siinä, että erillisyyteen on saanut totutettua itsensä. Muutamien tarinoiden yhteys toisiin tosin tuntui hieman teennäiseltä, pakotetulta, mutta kyllä nekin mielenkiintoista ajateltavaa tarjosivat. Ja kun jossain puolivälin paikkeilla, jakso tai kaksi sen jälkeen alkoi hieman puuduttaa, tuntua, ettei tämä nyt ehkä sittenkään ihan siihen alun lupaamaan vau-elämykseen yllä, tulee viimeinen episodi ja vie koko menneen tulevan kautta takaisin alkuun, yhteen, sitoo tiiviiksi kimpuksi ja tarjoilee taas kerran koko aiempaan tarinaan uuden näkökulman. Ja se on jo tänä vuonna lukemani kotimaisen kirjallisuuden kentällä poikkeuksellisen taitavasti tehty.

Vaikka tämä oli jo nyt vahva ja voimakas lukukokemus, se olisi sitä ihan hieman erilaisena hetkenä ollut vielä enemmän. Neljä sydäntä olisi vaihtunut viiteen, oman elämän painostavat ja päälle kaatuvat asiat  kaukaisempana kirjan hieman synkkienkin aiheiden äärelle olisi uskaltanut laskea itsensä koko painollaan. Kirjan vika se ei ole, tietenkään, mutta nyt se täytyi jättää ihan himpun verran etäiseksi, ihan vain itseään säästääkseen. Mutta tätä suosittelen kyllä aivan ehdottomasti kaikille, ja aivan varauksetta. Lukekaa tämä, puhukaa tästä. Tämä kirja ja sen tarina ovat sen ansainneet.

HELMI KEKKONEN : VIERAAT

HELMI KEKKONEN : VIERAAT 

♥ ♥ ♥

192s.

Siltala 2016

Vielä yksi kotimainen tämän syksyn taikka vuoden uutuuskirja, sen jälkeen lupaan lukea välillä jotain vähän muutakin. Ehkä käännettyä proosaa, vanhoja klassikoita tai vaikka jonkun lempikirjan uudelleen. Katsotaan minkälainen olo on, kun seuraavaa kirjaa alan tuosta alati kasvavasta pinostani valita. Mutta vielä kerran, kaunista ja uunituoretta kotimaista kaunokirjallisuutta, olkaa hyvät.

"Mutta ei se johdu vain matkasta. Täällä vesi on ääretön, tuuli tarttuu lintuihin ja hiuksiin, lavea maailma on täysin hiljaa mutta äänistä täysi. Kaupungissa ilma hautoo rakennusten välissä, pölyisistä ikkunoista näkyy vain toisia taloja.

Enkä minä edes halua lähteä."

Senja järjestää lauantai-iltana juhlat, kauniit ja pienet illanistujaiset kaikkein lähimmille. Ilma hautoo elokuisena iltana, viini kuplii laseissa, Senjan mies Lauri lähtee hakemaan vielä valkoisia ruusuja viime hetkellä. Ja kun ovikello viimein soi, se soi useasti perätysten, se tuo kauniiseen asuntoon vuorotellen ihmisiä, odotettuja ja odottamattomia, ja pikkuhiljaa aina näkökulmaa vaihdellen vieraskatraan kokonaisuus alkaa hahmottua, tarinat osoittavat eri suuntiin, mutta nivoutuvat pikkuhiljaa yhteen, palaavat laajentuneesta kaaresta kohti alun esittelemää keskipistettä ja tuovat hetket ja tunnelmat siihen samaan iltaan, josta koko tarina alkaa.

Helmi Kekkosen episodiromaani on kaunista ja herkkää luettavaa. Kirjan kieli on ihanaa, siitä nauttii, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Lauseet ovat hiottuja, muttei liian, itsetarkoituksellisuus tästä kirjasta puuttuu kaikkein vahviten, ja se on ihana asia. Pidin myös paljon ajatuksesta tarinan takana, todellisuuden kohdanneista haaveista, siitä kuvaelmasta, miten oikeassa elämässä mikään ei koskaan ole ihan niinkuin ajatuksissa toivoisi olevan. Että onnellisuus ei ole jotain, mikä saapuu sitten kun, sitten kun on lapsi tai kaksi, sitten kun on mies ja asunto, sitten kun on kasvattanut ja päästänyt irti. Että oikeastaan kaikki on ihan vain tässä ja nyt, nykyhetki on lopulta se ainoa, jossa me koskaan elämme ja vain sen onnistumisella on merkitystä, katseltiin asiaa menneestä tai tulevasta. Ja kauniisti sen Kekkonen tässä tarjoilikin, toi esille hienovaraisin lausein, esitteli hurjan katraan ihmisiä ja kohtaloita, vaikka kirjassa oli vain parisensataa sivua. Se oli taitavaa ja vaivatonta, ja siitä minä tässä pidin.

Ja silti. Silti oli jotain, mikä esti minua pitämästä tästä ihan täysin. Sain tämän kirjan ihan juuri äsken päätökseen, ja ehkä pitäisi vielä hetki tai toinenkin sulatella, että varmemmaksi tietäisi, mutta sanonpa sen silti nyt jo tuoreeltaan: tässä kirjassa oli jotain joko liikaa tai liian vähän, mutta en saa täysin otetta kummasta oli kyse. Tarinat, kohtalot, teemat ja miljööt olivat taitaen luotuja, ja vaikka niitä oli paljon, se ei jostain syystä hirveästi häirinnyt. Ja silti toivoin, että oltaisiin mielummin keskitytty yhteen tai kahteen paremmin. Tarina eteni vahvasti tunnelmien, odotusten ja psykologian ympärillä, ja se tuntui tämän kanssa kaikkein tärkeimmältä, ja silti petyin siihen, miten tapahtumat ja pieni juonikuvio taustalla kliseisesti ja ennalta-arvaten päättyi. Tässä oli paljon kaunista, herkkää ja ihanaa, ja silti tässä oli myös melkein yhtä paljon hetkiä ja säikeitä, joille en oikeastaan juurikaan lämmennyt. Luettava, nautittavakin, muttei silti sykähdyttänyt henkilökohtaisella tasolla niin paljon kuin olisin toivonut. Hassua, enkä tätä ristiriitaisuutta tämän paremmin osaa selittää, mutta ehkä ei aina tarvitsekaan. Kyllä tämä muidenkin lukea kannattaa, muodostaa tästä ihan oma mielipiteensä. Koska ehkä se ennenkaikkea tässä minulla olikin se, joka hieman tökki, nimittäin oma mielipide kyseisestä kirjasta. Ja se nyt ei kerro vielä muiden kohdalla yhtään mitään.

SELJA AHAVA : TAIVAALTA TIPPUVAT ASIAT

 

SELJA AHAVA : TAIVAALTA TIPPUVAT ASIAT 

♥ ♥ ♥ ♥

222s.

Gummerus 2015

Selja Ahava valloitti sydämeni reilu kuukausi takaperin kun luin hänen esikoisteoksensa Eksyneen muistikirjan. Olin napannut tuon aiemman kierrätyskeskukselta ostoskoriini, ostanut, koska tämä uudempi Taivaalta tippuvat asiat kiinnosti, tätä taas jonottelin kirjastolta useammankin kuukauden luokseni. (Eläköön Helmet-kirjastoiden maksuton varaus, ties kuinka monta kirjaa minulta olisi jäänyt lukematta, jos jokaisesta pitäisi erikseen maksaa!) Ja kun edellinen Ahavan teos nousi yhdeksi kesän lempikirjoistani, ei varmaankaan tarvitse erikseen mainita, että myös tältä odotin kovin paljon.

"Elokuvassa muistot näytetään aina mustavalkoisina. 

Kuollut ihminen jätetään seisomaan tienvarteen, auto ajaa pois, ja takaikkunasta katsotaan kuinka ihminen pienenee ja katoaa lopulta kokonaan. 

Sillälailla elokuvissa kuollaan. 

Mutta ei se oikeasti näytä siltä. Ei aika pienennä äitiä eivätkä värit haalistu. Äiti vain räjähtää palasiksi, ja palaset jäävät ilmaan roikkumaan. Kaikki palaset ovat kirkkaita - tukka, sormet, hörähdys, ihon vaot ja nenän reiät, naksuvat polvet, vatsan kurina - mutta itse äiti puuttuu."

On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuneen jäälohkareen alle, Annu-täti, joka voittaa lotossa jättipotin kahdesti. On mies, jota salama iskee viisi kertaa ja on se huumaava epäreiluuden tunne, joka herää, kun taivaalta tippuvat asiat muuttavat elämän kertaviillolla täysin toisenlaisiksi. Harva pystyy laittamaan kalenteriinsa selvän merkinnän päivälle, jolloin kaikki muuttui, mutta kun sellaisen pystyy yhtäkkiä tekemään, on sen muutoksen kanssa vaikea löytää elämälleen enää tarkoitusta.

Taivaalta tippuvat asiat etenee hieman novellimaisesti, jakautuu neljään osaan, jossa kuljetaan aina hieman eri ihmisten näkökulmissa ja ihon alla. Näennäisesti melko yhteneväinen tarinan kaari yhdistää roikkuvat langat toisiinsa, mutta kuten elämässä ehkä ihan oikeastikin, harvoin kaikki on kovinkaan loogista tai tapahtumat seuraisivat toisiaan järin johdonmukaisesti. Se mikä vaikuttaa yhteen, ei hetkauta toista tai yhtaikaa kaksi aivan erilaista asiaa saattaakin yhdistää maailmanlaidoilta kaksi hyvinkin epätodennäköistä ihmistä samaksi.

Ahavan kieli on jälleen kaunista, ei liian, vaan sellaista, joka silti kulkee jouhevasti eteenpäin. Yleisesti ottaen en juurikaan innostu lapsikertojista, ehkäpä siksikin, että lasten kanssa päivittäin työskentelen. Eikä edes sillä, ettenkö heidän näkökulmaansa jaksaisi enää iltaisin, vaan ennemminkin koska kirjallisuuden lapset ovat aina aikuisen toiveajattelua lapsista, aina vähän aliarvioituja tai omiin agendoihin valjastettuja aikuisajatuslapsia. Kun työskentelee intensiivisestikin kuusivuotiaiden kanssa, on kirjan välissä olevat kuusivuotiaat harvoin kovinkaan uskottavia. Ne ovat aina liian joko yksinkertaisia tai mukasyvällisiä, ne eivät ole sitä, mitä lapsi aidosti on. Ja silti, vaikka se osittain häiritsi myös tässä, nousi silti kirjan ensimmäinen osa, juuri se lapsikertojan ympärillä pyörivä teoksen lempiosakseni. Se oli kaunis, todentuntuinen ja koskettava, siinä ei ollut mitään liikaa.

Toinen ja kolmas osa vaihtoivat taas uusiin aikuisnäkökulmiin, keskenään erilaisiin mutta samaa tarinaa eteenpäin kuljettaviin. Jos en ole ihan se suurin lapsikertojafani, häiriinnyn myös hieman saman kirjan sisällä olevalle tyylilajivaihtelulle, eikä se ihan tässäkään toiminut niin hyvin kuin olisin toivonut. Ehkä, jos oltaisiin keskitytty yhteen, mutta hieman taas syyllistyttiin kaiken haalimiseen saman tarinan alle, ja se teki säröjä kokonaisuuteen, yhtenäisyyteen. Mutta lopulta, Saaran, sen jo ensimmäisen osan lapsikertojan näkökulmaan palatessa hellyin taas, annoin tarinan vetää mukanaan ja tykkäsin, oikeastaan aika paljonkin. 

Tämä ei noussut mielestäni ihan tuolle esikoisteoksen tasolle, mutta silti se oli ihana. Lempeä, ymmärtävä, lohdullinen, hiljainen ja syvällinen olematta olevinaan. Moni asia tässä hieman särähteli, mutta silti kokonaisuus toimi. Ei se ehkä mieleenpainuvan upea ole, sellainen, jota muistelen vielä vuosienkin päästä, mutta taitavaa kotimaista kaunokirjallisuutta kuitenkin. Ei tämä turhaan Finlandia-ehdokkuuttaan ole saanut. Ahavalta odottaa mielellään lisääkin kirjallisuutta luettavaksi.