maanantai 28. lokakuuta 2024

VIIDES VUODENAIKA

ALI SMITH : VIIDES VUODENAIKA
251s.
Kosmos 2024
Alkuteos: Companion Piece // 2022
Suomennos: Kristiina Drews 
Saatu arvostelukappaleena

On koronasulun aika, ja Sandin isä joutuu sairaalaan – ei viruksen, mutta sydänvaivojen vuoksi. Sand hoitaa isän koiraa, väistelee ihmisiä, piiloutuu maskiin, lopettaa uutisten kuuntelun ja niistä välittämisen. Yhtäkkiä koulututtava vuosikymmenten takaa soittaa, kun ei kenellekään muulle osaa. Vain Sand voi ratkaista arvoituksen, jonka keskelle hän itse on jäänyt jouduttuaan lentokenttäviranomaisten tutkimuksiin, unohduttuaan seitsemäksi tunniksi yksin tutkimushuoneeseen, jonka ovea ei saa sisältä päin auki. Jotain kummaa murtuu paikoiltaan, maailmassa, yhteiskunnassa ja Viidennen vuodenajan hahmojen elämässä.

Kuten blogini pitkäaikaisemmat lukijat tietävät, Ali Smith on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Rakastuin Oli kerran kello nollan myötä, olin täysin myyty vuodenaikakvartetin jälkeen. Nyt juuri suomeksi Kristiina Drewsin kääntämänä ilmestynyt Viides vuodenaika on itsenäinen (ish?) jatko-osa edelliselle vuodenaikanelikolle, jokin niiden taiteellinen sisarus, vikuroiva sukulainen, laatikkoon ja määritelmällisyyteen mahtumaton lempitäti Skotlannista. 

"Yksi kielen jännittävimpiä piirteitä on, että kielioppi on yhtä taipuisa kuin elävän puun vihreä oksa. Sillä jos sanat ovat meille eläviä, myös merkitykset ovat eläviä, ja jos kielioppi on elävää, niin sen kautta toteutuva yhteys, pikemmin kuin meidän keskinäiset jakolinjamme, energisoi kaiken tavalla tai toisella. Se tarkoittaa, että yksilö voi olla yhtaikaa yksikössä ja monikossa. Ja minä olen aina uskonut, että meillä on reilusti liikkumavaraa määrittelemättömyyden hyväksymiseen."

Ali Smith kertoo Olivia Laingin Funny Weather -teoksen sisältämässä haastattelussaan kirjoittavansa, koska vain uusilla ymmärtämisen tavoilla voi saada uusia lopputuloksia. Maailma koostuu tarinoista, hän muistuttaa, ja yleensä normatiivisimman aseman, totuuden arvonimen, saa se tarina, jota kerrotaan systemaattisimmin ja häpeilettömmimmin aina uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja nykyistä tarinaa – yksilön yltiökeskeisyyttä, luontokatoa, kapitalismia, rasismia ja laitaoikeiston nousua, velkapaniikkia ja leikkauspolitiikkaa – vastaan voi puhua vain paremmalla tarinalla. Ja niinpä Ali Smith tekee sitä romaaneissaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kertoo ja kirjoittaa solidaarisuudesta, ihmisten yhteyksistä, läheisistä välittämisestä, maan alla kulkevista pakolaisia auttavista verkostoista, vaihtoehdoista ja rakkaudestan. Ja kuten aiemminkin, myös Viides vuodenaika on tarina perheestä, henkisesti kaukana toisistaan elävästä isästä ja seksuaalivähemmistöön kuuluvasta, jo viisikymppisestä tyttärestä, meluisasta ja oudosta perheestä, jonka äiti herää eloon nähtyään Sandin kautta jotain uutta, lukosta, joka on matkannut maailman halki ruton ajasta koronamayhemiin.

Ali Smith on yhtaikaa niin viehkeää ja vetävää ja samalla silti ehkä vähän hankalaa kirjallisuutta, ainakin kun näitä kaikkein määrittelemättömämpiä lukee. Smithin kirjat jakaakin lukijakuntaa, ja veikkaan että eritoten sen tekee tämä nimenomainen. Osin juonettomuuttaan, osin sellaista tietoista hahmottomuuttaan, jossa pienet osat eivät tule pakotetuiksi annettuihin raameihin. Suurin taika piilee kielessä; se kujeilee, leikkii, etenee ja villiintyy samalla kun kummalliset tämän päivän tarinat putoavatkin yhtäkkiä 1500-luvun ruttoepidemiaan tai 1930-luvun Irlantiin. Viides vuodenaika ei siis sinänsä ole siitä helpoimmasta päästä, mutta voi äitimaa miten nautinnollinen, kaunis, älykäs ja silti niin lempeän lämmin se onkaan, kun keskittyy vain kieleen, kerrontaan, tunnelmaan, kuviin, omituisiin tapahtumiin, omintakeisiin kohtaamisiin. Kun päästää irti ajatuksesta, ettei yhtäkkiä voi olla 2020-luvun Iso-Britanniassa koronapandemian  ja 1500-luvun ruttopandemian keskellä samaan aikaan. Ja Smith jos joku kutsuu päästämään irti, kutsuu kuvittelemaan toisin.

Helmet-haaste 2024: 2. Kirjassa tehdään taikoja

perjantai 25. lokakuuta 2024

KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

JUDITH BUTLER : KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?
426s.
Kosmos 2024
Alkuteos: Who's Afraid of Gender? 2024
Suom. Anna Nurminen

Judith Butler on yksi sukupuolentutkimuksen ehdottomasti suurimpia nimiä, pioneeritutkijoita, mitä tulee kulttuurisen sukupuolen, genderin, tutkimukseen. Hän on ollut yhdessä muiden 1980–1990-lukujen taitteen tutkijoiden kanssa kehittämässä gender-teoriaa, joka näyttää, miten paljon enemmän, laajempaa ja monimutkaisempaa sukupuoli yhteiskunnassamme on kuin pelkkä "syntymäsukupuoli", sex, on. Kuten tämän kirjan taidokkaasti suomentanut Anna Nurminen, käytän tästä eteenpäin itsekin tässä sanaa sukupuoli tarkoittaen sanaa sex ja sanaa gender, kun puhun sosiaalisesta sukupuolesta. Ja kyllä, gender on juuri se asia, josta maailmalla ollaan aivan valtavan peloissaan, hysteerisen huolissaan tai jopa väkivaltaisen tuomitsevia – aina Vatikaanista trumpilaisuuteen, äärioikeistolaisuudesta transeksklusiiviseen "feminismiin". Uusimmassa kirjassaan Kuka pelkää sukupuolta? Judith Butler lähtee ottamaan tarkalla silmällään selvää, mitä gender-pelkoiset ihmiset oikein kammoavat ja mihin tämä kammo tuppaa perustumaan.

Suomi on pohjoismaana muutamassakin mielessä hieman poikkeus, sillä gender-vihamielinen politiikka ei ole meillä aivan yhtä vahvaa ja toisaalta niin selkeästi esimerkiksi äärioikeiston keskiössä kuin se on vaikkapa katolisissa tai Itä-Euroopan maissa, Briteissä ja Jenkki-konservatiivien keskuudessa. Osin meitä suojaa sekularisaatio – Butler kun näyttää vahvasti, että gender-pelonlietsonnan alun voi paikantaa varsin selkeästi Vatikaaniin, Paaveihin ja muihin uskonisiin, jotka jollain kummalla tapaa kuvittelevat sukupuolen olevan jumalan antama, muuttumaton asia, jonka kyseenalaistaminen kyseenalaistaa myös jumalan luomistyötä. Keppihevosena käytetään trans- ja ei-binääristen ihmisten potentiaalista vaarallisuutta, eli siis käytetään klassista "syytä toista omista tavoistasi" -retoriikkaa, kun väitetään tämän ei-binäärisen sukupuolijärjestelmän tuottavan juuri sellaista hyväksikäyttöä, johon aivan binääriin vahvasti uskovat katoliset papit tasolta tasolle suhteellisen järjestelmällisesti ovat vuosikymmeniä (vai -satoja) toteuttaneet.

Mutta mietitäänpä: jos sukupuoli todella olisi niin luonnollinen, ilman yhteiskunnan kanssa vuorovaikuttava tekijä, kuten vaikkapa planeettojen vetovoima tai vuorovesi on, me tuskin tarvitsisimme tällaista määrää sukupuolittavaa rituaalikäyttäytymistä sen äärelle. Nythän me tutkimme jo sikiötasolla, millaiset sukuelimet syntymättömällä lapsella on, ja valitsemme paitsi nimen myös lapsen vaatekerran tuon pelkän yhden näkyvän tekijän vuoksi. Me ostamme peniksellisille autopaitoja, ja jännitämme sukupuoliennustetta loppuun asti, koska ajatus tytöstä autobodyssa on ihan absurdi. Ja kun me annamme tyttövauvalle ensimmäiseksi lahjoiksi vauvanukkeja ja pojalle pikkuautoja, me emme siis pelkästään toimi rituaalisesti sukuelinten ympärillä, vaan me Butleria lainatakseni kuvittelemme ja tuotamme ne tulevaisuudet, joita kukin yksilö alkaa omaa sukupuoltaan suorittaa elämänsä edetessä. Kaikki tämähän olisi ihan täysin turhaa, jos "biologinen" sukupuoli on ainoa sukupuolemme, jos sukupuoli ei olisi missään vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, jos se toimisi vetovoiman lailla pitäen meidät maan pinnalla ilman minkäänlaista riittiä tai uskomusjärjestelmää. Vuorovettä ei kiinnosta, uskommeko siihen vai emme, lopputulos on silti tismalleen sama: kuu vetää meriä puoleensa ja erityisen voimakkaasti täysikuun aikana. Sukupuolta taas ei ole olemassa ilman yhteiskuntaamme, sillä lajimme sisäinen moninaisuus varioi sukupuolisuutta niin vahvoilla tavoilla, ettei meillä edes ole keinoja kuvitella, millainen todellisuus olisi jos päättäisimme yhdessä lopettaa sukupuoliin uskomisen. Jo se, että naiseus ja naiseuden odotukset vaihtelevat eri kulttuurien väleillä, on osoitus siitä, ettei luonnollista sukupuolta ole olemassa ilman kulttuurista sukupuolta.

Kun ruumis yritetään erottaa ympäristöstään, oletetaan ettei ympäristö olisi jo ruumiissa, sen koostumuksessa. Jos ”ympäristö” ymmärretään ympäröiväksi ulkoiseksi todellisuudeksi, joka on erillään biologisesta itsestä, käy oikeastaan mahdottomaksi selittää tämän biologisen itsen kehitystä ja muotoutumista. Biologinen ruumis elää ja pysyy hengissä yhteiskunnallisten ja taloudellisten infrastruktuurien ja elämänprosessien maailmassa. Tässä maailmassa elämä on kietoutunut yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin instituutioihin, jotka ovat yhteydessä toisiin elämänmuotoihin. Biologinen ruumis voi elää vain, jos se on kytköksissä muihin elämänmuotoihin ja joukkoihin yhteiskunnallisia järjestelmiä ja voimia.

Ja lyhykäisyydessää, tästä gender-teoriassa on kyse; biologian, kehon ja kulttuurin toisiaan läpäisevästä, limittäisestä ja vuorovaikuttavasta todellisuudessa, jossa toista ei ole olemassa ilman toistaan. Butler muistuttaa, että se ei tee siitä yhtään luonnottomampaa tai epätotta. Se vain ottaa pelkkää yksisilmäistä genitaaleihin katsomista paremmin huomioon sen, miten monimutkaisista asioista sukupuolisuus todella koostuu. Sukupuoli on performanssi, mutta se ei ole esitys – se on kantajalleen täysin totta, oma sisäinen kokemus, johon kenelläkään ei tulisi ulkopuolella olla valtaa. 

No, tämä ei toki gender-kriittisiä innosta, koska kuten Butler toteaa, heidän keskuudessaan on vahvoilla ajatusmalli, jonka mukaan gender-teoriaan aidosti tutustuminen tarkoittaa "aivopesun vaaraa", joten he eivät siis tietenkään edes tunne oman kritiikkinsä kohdetta. Klassikko sekin. Butler muistuttaa, että "kun antigender-liike sanoo, että gender tulee ja vie ihmisiltä heidän sukupuolisen identiteettinsä, he yrittävät viedä tietyltä ihmisryhmältä heidän sukupuolisen identiteettinsä." Tässä kohden Butler muistuttaakin oivallisesti, että kuten aiemmin mainittu vaarallisuudella pelottelu, myös tämä toimii pohjana jollekin, missä syytetään toista omasta aseesta: gender-pelkoiset kun nimenomaan pyrkivät omaan uskomukseensa vedoten rajoittamaan, estämään, kieltämään ja tukahduttamaan sellaista, joka on jo olemassa väittäen, että sen olemassa olo itsessään on vaara. 

Teoksessaan Butler käsittelee genderiä monesta eri näkökulmasta; miten se limittyy uskontoon, kolonialismiin, rasismiin ja äärioikeistoon. Hän purkaa J.K. Rowlingin julmaa sukupuolikampanjaa, Olympalaisten urheilupiireissä verraten edistyksellistäkin ymmärrystä poistaa testosteronirajoitukset (ne kun vastoin uskomuksia eivät korreloi urheilusuoritusten kanssa) ja vahvana pohjavireenään esittää, että gender-pelkoa lietsotaan tarkoituksen mukaisesti äärioikeiston ja toisaalta kirkon valtaa vahvistaakseen. Molemmat liikkeet kun saavat polttoaineensa pelosta ja vihasta, ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Butler esittääkin, että ajassa, jossa meillä ei muuta kuin epävarmuutta ja pelkoa olekaan tarjota riistokapitalismin, julkisen hyvinvointiturvan leikkausten, pätkätoiden ja ilmastokatastrofin muodossa, valjastaa kirkko ja oikeisto näiden todellisten uhkien luoman kauhun tasapainon omaan käyttöönsä, ja äärimmillään jopa väittää että kaikki nuo itseasiassa limittyvät yhteen gender-teorian kanssa. Eli siis maailma, jossa ihminen saa ilmaista sukupuoltaan vapaasti, johtaa epävarmuuteen ja koska yhtäältä ihmisoikeusliikkeet ovat huolissaan vahvasti, no, ihmisoikeuksista sekä maapallon tulevaisuudesta, kaiken takana onkin salaliittomaisesti jokin karmea gender-juoni. Ja koska anti-gender-liikettä ei tosiaan voi saada lukemaan tutkimusta tai kuuntelemaan mistä oikeasti on kyse (koska aiemmin mainittu "aivopesu"), on pelkojaja ahdistusta äärimmäisen helppo lietsoa valmiiksi heikommassa asemassa olevien keskuudessa. On helppo väittää, että niin maahanmuuttotaustaiset kuin transihmisetkin vievät juuri sinun työsi, on helppo väittää, että maailma tuhoutuu vieraan ja pelottavan vaikutuksesta.

Kokonaisuudessa Kuka pelkää sukupuolta? on vimmainen, turhautunut ja ihanan purkava/purkautuva teos, jonka tunteisiin on helppo samastua. Kokonaisuutena se on hieman toisteinen, ehkä kiireessä markkinoille viety, mutta silti äärimmäisen terävä, syvä ja tässä ajassa jälleen yksi niitä tärkeimpiä tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja humaania ihmiskäsitystä tukevia teoksia, joita on julkaistu.

x

Butler toteaa jo johdannossa, että "kun tehtaillaan pelkoja, joiden tarkoituksena on riistää transihmisiltä itsemääräämisoikeus, valjastetaan todellisuudessa pelko oman sukupuoli-identiteetin mitätöimisestä palvelemaan toisten sukupuoli-identiteettien mitätöimistä." Eli toisin sanoen: ihmisten pelottelu gender-ideologialla ja sen keksityllä tavoitteella kadottaa perinteisinä pidetyt sukupuolikäsitteet ja -roolit toimii vain ja ainoastaan pyrkimyksenä kadottaa transihmisten sukupuolikäsite ja -roolit. Ja tässä kohden haluaisin palata Suomeen – emme me täällä missään nimessä turvavyöhykkeellä tältäkään öyhötykseltä ole. Hesari kirjoitti viime viikolla Suomen raamattuvyöhykeestä: siis Etelä-Pohjanmaasta, jossa uskonto ja anti-gender-liike kulkevat käsikädessä. Samaan aikaan sukupuoli- ja seksuaalikasvatusta vastustava Kasvurauha-lakialoite saanut yli 10 000 allekirjoitusta kansalaisaloitepalvelussa. Priden yhteydessä olevia drag-satuhetkiä on peruttu väkivallan uhan vuoksi. Lisäksi yhtä maamme merkittävintä nuorispsykiatrisia palveluita, eli siis muun muassa transpolia Tampereella johtava ylilääkäri on kiedoksissa englanninkieliseen anti-gender-liikkeeseen; hän on paitsi heidän lähteensä myös heidän lähteidensä käyttäjä – transpolia siis johtaa anti-gender-ideologian kanssa vähintäänkin flirttaileva henkilö myös ihan täällä koto-Suomessammekin. Vaikka gender-kauhu ei olekaan samalla tapaa meillä politiikan keskiössä, kohtaavat sekä trans- että ei-binääriset ihmiset myös meillä aktiivista vaimentamista, syrjintää ja olemassaolon kieltämiseen pyrkivää toimintaa, joka todella vahingoittaa ja haavoittaa ihmisiä hyvinkin syvältä. 

Jotain olisi siis tehtävä. 


"Tehtävä ei olekaan vain paljastaa [anti-genderliikkeen] juonia hiotummalla analyyttisilla taidoilla, jäljittää heidän strategioitaan ja todistaa heidän olevan väärässä. Tehtävä on auttaa synnyttämään maailma, jossa voimme liikkua ja hengittää ja rakastaa ilman pelkoa väkivallasta, jossa moraaliksi naamioitu moraalinen sadismi ei enää vallitsisi. Meidän on toisin sanoen tuotettava houkutteleva eettinen ja poliittinen näköala, joka paljaistaisi liikkeellä olevan julmuuden ja tuhon ja vastustaisi sitä. - - - 

Liittoutuminen ei ole koskaan helppoa. Liittoumien sisällä tapahtuu yhteentörmäyksiä ja ne voivat kaatua riitoihin ja julmuuteen. Mutta sielläkin missä konflikteja ei voi ratkaista, liikkeet voivat silti suunnata yhdessä sinne, missä yhteisesti koetun sorron lähteet piilevät. Liittoumat eivät edellytä vastavuoroista rakkautta. Ne edellyttävä vain jaetun käsityksen siitä, että sortavat voimat on mahdollista kukistaa toimimalla yhdessä ja käymällä kamppailuun erimielisyyksistä huolimatta ja niiden lopullista ratkaisua edellyttämättä."

Lopuksi Butler lainaa Bernice Johnson Reagonia, ja sanoo, että "jos olet liittoutunut ja olosi on mukava, voit olla varma, että liitto ei ole tarpeeksi laaja." Jo aiemmin Butler puhuu kirjassaan hengenvaarallisten ihmisten kanssa liittoutumisesta, eli siitä, miten vähemmistöt tarvitsevat aina myös enemmistöjen tuen ja liittolaisuuden saadakseen itseään koskevia epäkohtia ja ihmisoikeusvaatimuksiaan läpi. Liittojen täytyy jakaa sama päämäärä, ja seinien pitää pitää ulkona selvä pahantahtoisuus ja ihmisoikeuksia rikkovat näkemykset. Mutta ne eivät myöskään saa typistyä liian pieniksi, liian samanmielisiksi piireiksi. Sellaiset ovat toki tärkeitä vertaistuen näkökulmasta, mutta yhteiskunnalliseen liikkeeseen tarvitaan enemmän. Cis-aktivistien on siis kyettävä avartamaan toimintaansa niin, että transaktivistit mahtuvat heidän toimintaansa mukaan. Heteroaktivistien täytyy olla kannatteleva voima seksuaalivähemmistöjen liittolaisena, valkoisten mustien aktivistien liittolaisena. Ja ennen kaikkea: miesten ei-miesten liittolaisina. Me tarvitsemme meitä ihan kaikkia, jotta liittoumat, solidaarisuuden rintamat ja vastavoima kaikenlaiselle taantumukselliselle politiikalle on tarpeeksi vahva murtamaan sen narratiivit, tavat ja normitetut säännöt.

"[Paremman] tulevaisuuden kuvittelu on pikemminkin potentiaalin vapauttamista aistisen välittäjän kautta, mutta tämä välittäjä ei ole pelkkä kulkuväline jo valmiiksi luodulle idealle. Sen sijaan se on kasvualusta idealle, joka voimistuu, hakee muotoaan, sointiaan ja tekstuuriaan ja päästää valloilleen oman potentiaalinsa."

Vain yhdessä me voimme olla enemmän ja paremmin. 

torstai 10. lokakuuta 2024

MITÄ ISRAEL PELKÄÄ?

RAJA SHEHADEH : MITÄ ISRAEL PELKÄÄ? 
ISRAEL-PALESTIINA KYSYMYKSEN HISTORIA, NYKYHETKI JA TULEVAISUUS
127s.
Kosmos 2024
Alkuteos: What Does Israel Fear From Palestine? 2024
Suomennos: Koko Hubara, suomenkielinen esipuhe: Noora Dadu
Saatu arvostelukappaleena

Ihmisoikeusjuristi, yksi aikamme merkittävimpiä edelleen elossa olevia palestiinalaiskirjailijoita, Raja Shehadeh on kirjoittanut tiiviin, mutta sitäkin informatiivisemman kirjan Gazan sodasta, joka on nyt hyvinkin tuoreeltaan saatu jo suomeksi Koko Hubaran taitavana suomennoksena, Noora Dadun upealla esipuheella. Kun Israel on lännen silmien alla paitsi miehittänyt, sortanut ja ajanut maanpakoon palestiinalaisia viimeiset 76 vuotta myös nyt viimeisen vuoden kansanmurhannut ihmisiä Gazassa, alkaa tilannetta seuranneena ihan tavan kansalaisenakin olla usko ihmisyyteen ja länsimaiseen oikeudentuntoon varsin vähissä vesissä. Gazan sota ja Israelin systemaattisesti toteuttama kansanmurha tulee silmille ihan jokaiselle, joka ei erikseen ole asialta silmiään sulkenut, mutta silti länsimedia, Suomi mukaan luettuna, puhuu siitä epämääräisenä sotilasoperaationa, suoraan Israelin sotapropagandaa myötäillen. Vaikka alueen todellinen historia on kaikkien saatavilla, juuri kukaan Palestiinaa tukevien aktivistijoukkojen ulkopuolella ei tunnu olevan siitä kiinnostunut. Vähintäänkin etnistä puhdistusta toteuttava Israel tekee tätä valkoisen lännen tuella, ja Suomi on osaltaan mukana tukemassa kyseissä hirmuvaltaa asekaupoillaan. Asia on monimutkainen, väittävät. Ihmisiä mystisesti, passiivimuodossa kuolee, kirjoittavat. Mutta yksittäisiä ääniä lukuunottamatta meilläkään ei sotarikoksista saati kansanmurhasta vieläkään suostuta puhumaan, vaikka monet ihmisoikeusjärjestöt ovat siitä jo lähes vuoden ajan vedonneet kirjoittamaan.

Shehadehin kompakti teos Mitä Israel pelkää? jakautuu kahteen osioon: tilanteeseen, joka on johtanut meneillään olevaan silmittömään ja edelleen länsimaiden osin kieltämäänkin kansanmurhaan sekä itse tapahtumaan, joka myös nimellä Gazan sota tunnetaan. Shehadeh on itse syntynyt muutama vuosi nakban, vuoden 1948 suuren katastrofin jälkeen, mutta elänyt paitsi sen jättämän trauman varjoissa että myöhempien Israelin laajentumisten, tuhovoiman ja apartheid-hallinnon paaluttamisen aikana. Shehadehin katse on Israelissa: siinä, mitä Israel on tehnyt, tavoitellut ja missä se on onnistunut. Shehadeh avaa selkeästi, miten alueen historia kirjoitettiin uudelleen. Hän näyttää, missä rauhanneuvottelut epäonnistuivat, ja miksi Etelä-Afrikan apartheidin murtuessa Israelissa ei kyetty samaan – vaan siellä itseasiassa oltiin juuri käyty ottamassa bantustaneista mallia, ja pyrittiin vakiinnuttamaan tuota samaa järjestelmää omille alueille. Israelia johtaa vähintäänkin laita- ellei jopa äärioikeistolainen hallitus, mutta se ei ole liittolaisia – Yhdysvaltoja ja Suomeakaan – koskaan häirinnyt. Shehadeh muistuttaa, että itseasiassa juuri israelilaisvasemmiston rapistuminen ja Yhdysvalloista valuva rahavirta ovat mahdollistaneet laajamittaiset siirtokuntalaisäänestäjäblokit, jotka paitsi pitävät Netanjahua vallassa varmistavat myös ettei minkään israelilaishallituksen ole mahdollista vetäytyä laittomasti miehitetyiltä alueilta. Ennen Gazan sotaa toki sisäinen liikehdintä ja jakolinja maltillisempien vasemmistoisraelilaisten sekä kiihkeiden ja fasististen äärioikeistolaisisraelilaisten kanssa on uhannut maan tilaa, mutta mikäpä muukaan kuin yhteinen vihollinen, palestiinalaiset, yhdistäisikään paremmin ja nostaisi sisällissodan partaalla olevan israelilaisväestön paremmin saman linjan taakse. 

"Väliaikaista sotitaallista miehitystä voidaan perustella välttämättömyydellä tai jopa laillisena, mutta kolonialismi ja apoartheid ovat laittomia sekä epädemokraattisia. Sen sijaan, että Oslon rauhanprosessi olisi tehnyt miehityksestä lopun, se vain vakiinnutti sen. Kansainvälinen yhteisö on yli viidenkymmenen vuoden ajan suvainnut Israelin tekemiä kansainvälisen oikeuden rikkomuksia ilman, että se on koskaan langettanut seuraamuksia, kuten se on tehnyt lukuisille muille maille niiden rikottua kansainvälistä humanitaarista lakia."

Kirjassa valoitetaan myös tähänastisia rauhanneuvotteluita, ja esimerkiksi sitä, miksi Oslon rauhansopimus itseasiassa jopa saattoi pahentaa alueen tilannetta parantamisen sijaan. Shehadeh muistuttaa, että vaikka suurin osa siirtokunnista on kansainvälisen oikeudenkin laittomaksi tuomitsemia, tällä hetkellä (tai ainakin ennen Gazan sotaa) Israelin suhde palestiinalaisalueisiin muistuttaa enemmän kolonialismia kuin pelkkää miehitystä. Oslon sopimus junttasi paikalleen tilanteen, jossa esimerkiksi Länsirannalla asuu rinnakkain kaksi yhteisöä, Israelin juutalaiset ja Palestiinan arabit, mutta heitä koskee eri lait ja oikeusjärjestelmä. Palestiinalaisilla on omalla maallaan ainoastaan osittainen kansallisuus, ja ihmisestä/ryhmästä riippuen hyvinkin erilaisia oikeuksia ylipäätään liikkua kaupunkien välillä. Osalle kyseistä oikeutta ei ole myönnetty laisinkaan. Siinä missä israelilaissiirtokunnat on yhdistetty moderneilla teillä, tunneleilla ja muilla jo 1980-luvulta asti valmistelluilla verkostoilla, on Israel samalla eristänyt palestiinalaisalueet toisistaan enklaaveiksi, jossa muurit ja tarkastuspisteet valvovat ja säätelevät palestiinalaisten kulkemista ihan jo omien perheiden luokse ja takaisin. 

"Todellinen rauha - - tarkoittaisi, että myytti, jolle koko Israelin valtio on perustettu, pitäisi luoda uudelleen. Siitä saattaisi seurata valtavia vahingonkorvauksia palestiinalaisille, jotka menettivät omaisuutensa, kotinsa ja oikeutensa valtiota perustaessa, sekä tietenkin myös maan jakaminen heidän kanssaan."

Israelin valheeseen ja historian vääristelyyn (& raamatun tarinoihin) perustuva olemassa olo on siis mennyt jo niin pitkälle, että sen myöntäminen myytiksi alkaa olla aivan liian kallista kyseiselle valtiolle. Ja mitä keisari tekee, kun huomaa olevansa todellisuudessa alaston? Ei, hän ei myönnä virhettään, vaan kukistaa viimeisenkin totuuden kertojan, jotta voi säilyttää maineensa ja kasvonsa hirmutuhojenkin keskellä. Mikään ei uhkaa autoritäärista hirmuvaltiasta yhtä raa'lla tavalla kuin totuus.

Tämä ajassa hyvinkin tärkeä kirja muistuttaa, että vaikka asia todella on monimutkainen, monitasoinen ja historian saatossa hyvinkin sotkuisten elementtien, aina holokaustista syvään rasismiin ja arabien toiseuttamiseen, varaan rakennettu, yksi asia on kuitenkin hyvin selkeä: se, mitä Israel tällä hetkellä Gazassa, ja nyt jo Länsirannalla sekä Libanonissa tekee, on kansainvälisten oikeuksien vastaista, sotarikos, ihmisoikeusrikos ja hyvin todennäköisesti rikos ihmisyyttä vastaan. Ja sen ääneen sanomisen ei pitäisi olla niin mahdottoman vaikeaa, kuin se lännen Israel-liittolaisille on. Koska jos jokin mittaa todellisia arvoja, niin se on tilanteet, joissa ne arvot maksavat jotain. On helppo tuomita kaukaa, kun tilanne ei ole aktiivinen, mutta on toista toimia kun tilanne on päällä. Ja kun Suomi valitsee asekauppatoveruuden Israelin kanssa, on ulkopoliittiset arvomme kaikkkien nähtävillä: oma perse ja talous on muiden ihmisten olemassaoloa ja kansanmurhan estämistä tärkeämpiä.

x

Ja silti, samalla: kun siirrymme kirjan viimeiseen osaan, jossa Shehadeh kuroo yhteen nykytilannetta, kansainyhteisön reaktioita sekä syitä, miksei kansainvälinen oikeus edelleenkään päde tai velvoita israelilaisia palestiinalaisten suhteen, näkyy rivien välissä muutakin kuin mustaa, muutakin kuin huutavia lapsia räjähdysjätteen harmaaksi värjääminä. Loppusummaus on terävä, kipeä mutta silti jollain mystisellä tavalla äärimmäisen toiveikas. Parempaa näkevä, toivoa ylläpitävä. Ja se tuntuu jopa ihmeelliseltä, kauniilta ja uskomattomalta, näinkin kaukaa sivusta tilanteen synkkyyttä katsoen. Mutta niin kauan kun on toivoa, on elämää. Ja jos Israel ja sen suorittama kansanmurha ei ole sitä pystynyt nujertamaan, voi toisenlainenkin lopputulos olla mahdollinen. 

Meitä kaikkia, koko maailman yhteisöä, sen luomaa painetta, taloudellista apua ja aktivismia se kuitenkin tarvitsee. Palestiinalaisten tuki on juuri nyt vähintä, mitä voimme tehdä.

FREE PALESTINE,
auta ihmisiä sodan keskellä


Lisätietoa tilanteesta



sunnuntai 6. lokakuuta 2024

KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

ANNA KONTULA : KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS
231s.
Into 2024
Pyydetty arvostelukappaleena

"Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset kokevat, että heillä on jotakin yhteistä, jokin syy sopia yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa kaikki ongelmat sirpaloidaan yksilön ongelmiksi, ei ole sijaa politiikalle."

Sosiologi, poliitikko ja yhteiskunnan kriittinen kommentoija Anna Kontula on kirjoittanut uuden kirjan. Viimeksi hän pohti meidän jokaiseen sisään muuttanutta pikkuporvallisuutta pamfeltissaan, tällä kertaa kyytiä saa tunnepuheeseen ja yksilöpsykologiaan sirpaloitunut terapiayhteiskunta. Viiteen esseeseen jakautuva kokonaisuus kysyy, että missä nykyään on enää tilaa politiikalle, jos kaikesta tehdään voimavarakeskeistä yksilön paranteluun tähtävää hyvinvointiprojektia? Ja minne piiloutuu yhteiskunnallinen hallinta ja valta, kun puhumme asioista aina vain yksilön vastuun kannalta? (Yksilön subjektiviteettiin, sanoo allekirjoittanut koulututkija, yours truly eli minä itse ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissani 😎.) 

Kuten aloituslainauksessa tulee ilmi, politiikkaa voi olla vain siellä missä on konflikteja. Kompromissit ja yhteiset ratkaisut tarvitsevat myös yhteistä tahtoa tehdä asioille jotain, ja ratkaisu taas vaatii aina keskustelua, kiperistäkin aiheista. Kontula esittää jo johdannossaan, että yksi vastaus "parempaan politiikkaan" olisi palata klassisen retoriikan kolmijakoon: puhujan luonteeseen (ethos), kuulijan tunne- tai mielentilaan (pathos) sekä järkeen eli itse argumentaatioon (logos). Kontula kun (ihan aiheellisestikin) esittää, että nykyajan poliittinen keskustelu, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia ja sen kansanedustajat tai kansalaisyhteiskunnan omat keskustelut, kompastuu korostamaan kahta ensimmäistä, ethosta ja pothosta logoksen kustannuksella. Näemme siis arvon sillä kuka sanoo ja miltä asiat tuntuvat, mutta emme ole enää edes kiinnostuneita, onko asialla loogisia perusteita. Asiat nyt vain koetaan näin, sanoo hallitukseen nykyään kuuluvan puolueen kansanedustaja kun lepakot eivät räjähdelleetkään tuulivoiman takia, vaikka hän toisin väitti, ja toisaalta ei tarvitse katsoa kuin meren taakse, eräskin presidenttikandidaatti väittää pakolaisten syövän kissoja ja koiria, ja joillekin riittää pelkästään se, että sanoja on Trump. 

"Trendin kääntöpuolena on irtaantua monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisen hyvinvointia ja mahdollisuuksia määräävä tekijä. Edelleen sosiaalityön arkea on tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.  
Edes soaalisen hyvinvoinnin asiat eivät lopulta ole näistä perusasioista irrallisia. Esimerkiksi perheen sosioekonominen asema vaikuttaa verraten suoraan myös lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäiset luokittelevat ihmisen luonteenpiirteitä näiden sosioekonomisen aseman muukaan.
Kaikki tämä jää piiloon lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilön persoonalliosuutta, ihmissuhteita ja toimintatapoja. Tällaisten itseänäisiä valintoja tekevään yksilöön nojaava näkökulma voi olla voimauttava, mutta samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin."

Kontula jatkaa analyysiaan syvemmälle käsitellen sitä muun muassa sosiaalityön kautta. Siinä missä sosiaalityö on saanut alkunsa kirkollisesta köyhäinavusta, jossa köyhää pidettiin pitkälle 1900-luvulle saakka olemuksellisesti köyhänä, ei siis olosuhteidensa seurauksena vaan syntymässään annettuna jonkinlaisena, tuli Kontulan mukaan jo 1970-luvulla akateemisissa piireissä sosiaalityöhön mukaan affektiivinen ulottuvuus, eli laaja terapiapuhe. Köyhyys ymmärrettiin rakenteelliseksi eriarvoisuudeksi siis hyvin vähän aikaa, kun se jo lipsahti takaisin yksilöpuheen ja -hallinnan valtapiiriin. Ja tässä kohti väitän: tätä samaa on myös nykyään suomalainen peruskoulu. Sen sijaan, että sekään laajana yhteiskunnallista normistoa ylläpitävänä ja tuottavana instituutiona kykenisi tarkastelemaan omia eriarvoistavia rakenteita ja käytänteitään, se ulkoistaa haasteet lähes aina joko yksilön tai perheiden ongelmaksi.

Terapiapuheen, jatkuvan tunnetaitojen kehittämisen ja itsensä täyteen potentiaaliin saamisen pohja-ajatuksen voi tietenkin nähdä olevan kaunis, sanoo Kontula, ja sanon koulututkijana minäkin. Mikään asia ei ole mustavalkoinen: olemme tulleet pitkälle siitä tunteensa täysin tukahduttavasta kulttuurissa, jossa ei saa näkyä ilo eikä suru. Nyt niitä opetellaan tunnistamaan jo varhaiskasvatuksesta asti, ja samalla niitä oppivat me millenniaaliopettajat ja -vanhemmat lastemme ohessa, viimein. Mutta jos tunne- ja terapiapuhe on ainoastaan tunteiden lähteenkin kääntämistä itseensä – siis esimerkiksi aggressiota aiheuttavien rakenteiden poistamisen sijaan "tunteiden nimeämistä ja tunnistamista", ollaan aika kaukana siitä, että tunteet saataisiin jälleen politiikan keskiöön. Ja tämän ilmiön voi hyvinkin analysoida foucault'laisen kriittisen katsannon kautta olevan osa yksilöön kohdistuvaa valtaa ja hallintaa.

Kun puhumme kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvatus- ja koulukontekstissa tai voimavara- ja ratkaisukeskeisestä viitekehyksestä sosiaalityössä, annetaan toiselle osapuolelle näennäinen tasaveroisuus institutionaalisen tiedon ja toimen rinnalle. Mutta avainsana on näennäinen: kuka voi muka väittää, etteikö sekä sosiaali- että kasvun ja koulutuksen alaa leimaa varsin vahva muutosvaatimus ja viranomaiskontrolli: käyttäydy kuten vaadimme tai otamme teiltä jotain teille kuuluvaa pois. Sosiaalityössä katkolla voi olla taloudelliset tuet, koulussa lapsen oikeus tasa-arvoiseen kohtaamiseen tai jopa annettuun oppimisen tukeen. Kontula kirjoittaa, että "- - valtasuhteiden tunnistaminen on eettisesti kestävän sosiaalityön ehto. Jos myönteisyyttä julistavat teoriat eivät anna sille tilaa, ne eivät voi toimia eettisen sosiaalityön perustana". Ja täysin sama opetussuunnitelmiin perustuvassa kasvatuksen ja koulutuksen työssä: jos me emme opettajina paitsi näe että myös lausu jollain tapaa julki omaa yhteiskunnallista valta-asemaamme, sen piiloisemmaksi hallinta menee ja sen eriarvoisempaan asemaan perheet sen edessä joutuvat. 

Terapiapuhe, yksilöpsykologisointi ja jatkuvaan tunnetaitokasvatukseen vetoaminen tunteita aiheuttavien rakenteiden muuttamisen kustannuksella on siis piilottamaan vallan ja hallinnan kokonaan, jolloin yksilöt ovat hyvin yksin yhteiskunnallisen kontrollin kohteina, kyvyttömiä vastustamaan vallan vinoja muotoja muuten kuin heittämällä oman elämänsä lekkeriksi tai kieltäytymällä jyrkästi yhteistyöstä. Tätä ei kuitenkaan nähdä terapiayhteiskunnassa vallan vastustamisena vaan yksilön heikkoutena, millä seuraavassa hetkessä oikeutetaan tuen purkaminen. Mitäs ei lähde, sanotaan, ja lopetetaan perheeltä tukipalvelut sen sijaan, että syvennyttäisiin aidosti siihen, mitkä rakenteelliset tekijät mahdollisesti estävät perhettä toimimasta yhteiskunnan instituuttien vaatimilla tavoilla. 

Tosielämän esimerkkinä vaikkapa näin: Yle julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa joukko lääkäreitä esitti, että ADHD- ja autismidiagnoosien sijaan perheiden kotiolot täytyisi laittaa kuntoon.  Ja mitä se kuntoon siis itseasiassa tällaisella pikadiskurssianalyyttisella otteella voisi tarkoittaa? Keskiluokkaistamista, hyvin todennäköisesti. Kyllä, jokainen lapsi ansaitsisi kodin, jossa ei ole väkivaltaa, jossa nukutaan puhtaissa petivaatteissa ja jossa arjella on jonkinlainen struktuuri. Ja kyllä, myös erilaisten neuropiirteiden medikalisaatio on huolestuttava kehitys, ja perheiden tuki on asia, johon on tärkeä kiinnittää huomiota. Mutta olettekos kuulleet neuvolasta? Varhaiskasvatuksesta, perhesosiaalityöstä? Niinpä. Ihan kuin meillä itseasiassa olisi jo ehdotetut tukisysteemit, mutta yhtäkkiä puhe ei koskekaan niiden arvonpalautusta vaan ainoastaan perheitä, pienintä mahdollista yksilöryhmää.

Tämänkään ehdotuksen kohdalla on siis kovin vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin jälleen huomattaa, että jälleen kerran yhteiskunnallisia ongelmia ulkoistetaan kodin eli yksilön itsensä hoidettaviksi. Miksi perheessä ei ole resursseja struktuuriin? Voisikohan itseasiassa sielläkin  olla periytyvää neuromoninaisuutta? Tai jopa rakenteellista köyhyyttä, vähävaraisuutta, ylisukupolvistuneita traumoja? Kumuloitunutta heikko-osaisuutta, jossa voimavarat ovat vähissä? Nyt siis vaaditaan jälleen kerran ryhtiliikettä ei tukea antavalta yhteiskunnalta vaan yksilöiltä, joilla on kaikista vähiten resursseja ja (sosiaalista & kulttuurista) pääomaa lähteä toivomaan niin sanotusti toivotulla eli siis yhteiskunnallisesti normitetulla tavalla. Koska niin kauan, kun arjen rakenteet täytyy saada diagnoosin saadakseen kuntoon vain ja ainoastaan kotona, ei esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, koulussa tai työpaikoilla, jossa diagnoosia hakeva mahdollisesti myös kokemukseni mukaan kaikista eniten oireilee, ei kyseessä ole niin vilpitön auttamisen halu kuin saattaisi kuulostaa, vaan itseasiassa yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan ulottaminen perheen arkirutiineihin asti. Eli jälleen: terapiaa ja arjen struktuurivalmennusta yksilöille, jotta ahdistusta, aggressiota, aistiyliherkän pahaa oloa ja epätasa-arvoista kohtaamista arjen tilanteissa ei vain missään nimessä tarvitsisi käsitellä rakenteellisesti.

x

Mutta takaisin kirjaan: traumapuhekritiikissä Kontula on terävimmillään, etenkin muita ajattelijoita lainatessa ja sosiaalityöhön soveltaessaan. Kokonaisuutena Kadonneen järjen metsästys kuitenkin hieman horjuu, sillä Kontula hyppää yhtäkkiä tosi oikeistolaisen (/x-sukupolvelaisen?) turvallisen tilan -käsitteen tulkintaan, ja alkaa seuraavissa teksteissään rakentaa hyvin hämmentävää olkiukkokokoelmaa, joissa sekä femninisti-ikoni Simone de Beuavoir oltaisiin lähes canceloimassa ja turvalliset tilat estävät ilmastokatastrofin yhteisratkaisun.

Ok, mitä?

Peruutetaanpa hieman. Kärjistän, tietenkin. Mutta niin kärjistää Kontulakin, eikä edes tunnusta/tunnista sitä itse.

Turvallisen (/turvallisemman) tilan -käsite on puhututtanut pitkään, ja etenkin oikeistoon kallellaan olevat kulttuurihahmot (enää ei saa edes Kalevalaa lukea!) ja epäoikeudenmukaisuusaktivistit (minua syrjittiin kun en saanut pitsulia Ylen bileissä!) tykkäävän väittää sen olevan erimielisyyden kieltämistä. Ja on ihan tuhottoman laiskaa ja keskustelua tahallaan tyhmentävää, että Kontula lähtee mukaan tähän nimenomaiseen tulkintaan, sillä, sadannen viidennen toista kerran: turvallisessa tilassa on kyse siitä, että ihmisellä on perustuslain mukainen oikeus tulla kohdatuksi ilman häneen kohdistettuja rodullisia, uskonnollisia, seksuaalisen tai sukupuolen suuntautumisen tai minkään muun tahansa hänet vähemmistöasemaan asettavan piirteen takia syrjityksi (Suomen YK-liitto). Turvallinen tila tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei kiusata, ivata tai pilkata, vaan häntä ja hänen vakaumuksiaan kohdellaan kunnioittavasti. Siis ihan peruskauraa, jota on tavattu kutsua myös käytöstavoiksi. Poliittiseksi korrektiudeksi, jossa asiat riitelevät, ei henkilöt. Jossa voidaan käydä kiivastakin keskustelua, mutta ei toista ihmistä tai ihmisryhmää pilkaten. Tämähän on ihan meillä myös siis perustuslaissa, syrjimättömyys, kiusaamattomuus ja kielto kiihottaa esimerkiksi kansanryhmää kohtaan. 

Kontulaa pitkään seuranneena on todella vaikea uskoa, että hän olisi eri mieltä siitä, saako toisen ihmisyyttä loukata kiivaassakaan keskustelussa saati häneen rakenteellisesti osuvia, risteäviä elämän palikoita tai ominaisuuksia käyttää häntä vastaan. Mutta jostain hieman erikoisesta syystä hän ei tätä käsitettä kuitenkaan lähde tutkimaan, saati tarkastelemaan samalla moniulotteisella kritiikillä kuin muita kirjansa käsitteitä, vaan hyökkää varsin yksisilmäisesti sitä vastaan. Kyllä, ihan varmasti ko. käsitettä on joskus käytetty "väärin", muun muassa silloin, jos tunnepuhetta tarjotaan ratkaisuksi ilmastokatastrofiin, kuten Kontula itsekin kirjassa esittää. Se on ongelmallista, että ilmastosta huolissaan olevien nuorten ohjataan ennemmin käsittelemään omaa tunnereaktiota kuin että ketään  sitoutettaisiin toimimaan ilmastonmuutosta hidastavilla tavoilla. Totta kai silloin ollaan väärällä tiellä, jos se on ainoa toimi. Mutta yhtäkkiä Kontula unohtaakin terapia- ja tunnepuheen ja päätyy väittämään asiallisen keskustelun törmäävän "useinkin seinään", tai tässä tapauksessa turvallisen tilan vaatimukseen, kun "ilmapiiri muuttuu ikäväksi", tai että, suora lainaus tämäkin, "kaverusten tilityksiä fiiliksistään on alettu kuvata yhteiskunnalliseksi keskusteluksi". Näissä haiskahtaa ehkä hieman ennakkoasenne ja, no, logoksen puute, sillä todennäköisesti näin käy huomattavasti harvemmin kuin Kontula antaa ymmärtää, tai sitten joku aivan muu kuin vaatija on ollut on itseasiassa itse pathoksen, eli liian tunteen vallassa ylitettyään keskustelussa sellaisia soveliaisuuden rajoja, joissa ei itseasiassa olekaan enää kyse tunteista vaan toisen ihmisen oikeudesta myös henkiseen koskemattomuuteen – esimerkiksi sen kannalta, kuka milloinkin on oikeutettu käsittelemään toisen ihmisen sukupuoli-identiteettiä tai saako ilmastonmuutospuheessa vaikkapa esittää umpirasistisia ehdotuksia. 

Kontula huomauttaa kyllä näissä teksteissään asiallisesti, että politiikan teon estää jos asioista aletaan puhua ilmiöiden kautta pelkkien identiteettien kautta. En ole tästä eri mieltä, ja tunnistan kyllä tällaiseksikin kärjistyneitä keskusteluja. Ihmiselle tekee hyvää, ettei ihan kaikesta tule identiteettiä, sillä silloin aiheeseen liittyvä kritiikki on tosiaan haastavampi ottaa vastaan. Ja kun puhun "ihan kaikesta" ja identiteeteistä samassa lauseessa, tarkoitan esimerkiksi kissaihmisyyttä, autojen käyttöä tai asemaa työelämässä. En syntymässä saatuja identiteetin osia, kuten rodullisuutta, seksuaalista tai sukupuolista suuntautumista. Sehän meille oli aivan selvää vielä kymmenen vuotta sitten –  siis että keskustellessamme esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta, keskustelimme ihmisoikeuksista, mutta nyt yhtäkkiä tunne- ja identiteetti puheen tultua myös laitaoikeiston kaappaamaksi yhtäkkiä autoiluunkin suhtaudutaan ihmisoikeusasiana, jonka osana "loogisesti" on yhtäkkiä pensan hinta. Ja kivittäkää, jos haluatte, mutta autoilijat eivät tarvitse turvallista tilaa. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat, koska 98% nykykeskustelusta on turvatonta tilaa ja hyökkäystä heidän identiteettiään kohtaan. Auton omistajuuden ja identiteetin suhde taas on paljon välineellisempi, ja siksi myös poliitikkojen pitäisi aktiivisesti irtaantua "ihmisoikeuspuheesta" fossiilipäästöistä puhuttaessa. 

Ja nostan tämän esiin siksi, että tämä jos mikä tunnepuhe olisi ollut tärkeä ottaa kriittiseen, tieteellisesti ja argumentaatioiltaan kestävällä tavalla käsiteltäväksi: tässähän kun ei ole kyse niiden turvallista tilaa vaativien tunteista, vaan niiden ihmisten tunteista, joita loukkaa kirjaimellisesti vaatimus olla kiusaamatta, ivaamatta ja syrjimättä ketään käydessään tiukkaakin (poliittista) debattia. Ja se jos mikä on vaarallista: se on kiusaamisen, ivaamisen ja pilkkaamisen mahdollistamista. Sillä se, kiusaava, ivaava ja pilkkaava puhe, on peräisin ihan muualta kuin vasemmistopiireistä. Meidän poliittinen puheemme, ihan siis politiikan laidalta laitaan, on ollut vuosikymmeniä turvallista tilaa, jossa mielipiteet ovat vastakkain, ei ihmiset. Ääri- ja laitaoikeisto on se instanssi, joka turvattoman puheen on tässä yhteiskunnassa normalisoinut, ja nyt kun jo ns. "tältäkin laidalta", vasemmalta, aletaan kyseenalaistaa kiusaamattomuuteen ja syrjimättömyyteen perustuvaa tilaa, ollaan aika hämmentävillä vesillä. 

No, jossain on halla-aholaiset todella Suomessa onnistuneet, kun ovat tämänkin termin onnistuneet demonisoimaan. Ei vinoilta ennakkokäsityksiltä, tunteisiin perustuvilta sellaisilta, siis kukaan ole vapaa, ei Kontula itsekään. Mitä (henkilökohtaisesti) hankalammasta aiheesta on kyse, sen herkemmin itse kukin sortuu heittämään logoksen suohon, ja syyttämään vastaväittäjää omasta argumentaatiovirheestään – klassinen valtakeino keskustelussa sekin. On kuitenkin kaksi täysin eri asiaa "vaatia täydellisyyttä" kuin saada toistuvasti asiallista palautetta vaikkapa tietyn ihmis-/sukupuoliryhmän jatkuvasta ohittamisesta. Niinpä pieni itsekriittisyys olisi kuitenkin tällaisissakin teoksissa paikallaan, sillä ei riitä, että mainitsee "ihmisten lähellään, oman aatteensa piirissä" syyllistyvän samaan, jos ei omassa tekstissään näe tekevänsä sitä myös itse. 

x

Lopuksi Anna Kontula siirtyy kissoihin, ja niiden vapaan ulkoilun monisyisiin kieltoihin ja mahdollisuuksiin. Niin ihanan random aihe kun se tässä kokoelmassa onkin, se on taas Kontulaa parhaimmillaan: monta kymmentä sivua pohdiskelevaa, analysoivaa, eettisiä perusteita etsiviä ja ihmisen eläinsuhdetta pohtivaa älykästä tekstiä. Kontula paitsi tietoisesti näyttää että näin argumentoidaan rationaalisesti mutta kriittisesti, tunteet (tässä tapauksessa sisäkissan kohonneet mielenterveyspulmat ja ihmisen pelko, että ulkona kissalle sattuu jotain) taiten argumentaatioon joka puolelta mukaan ottaen. Kontula punoo yhteen hienon yhdistelmän omakohtaisuutta, eri etiikan muotoja, ympäristö-, lajikato- ja eläinoikeudellista näkökulmaa, ja alan tutkimusten perkaaminen ja yhdistäminen muuhun eläinkeskusteluun on vertaansa vailla: siinä missä isot eläinoikeusjärjestötkin puoltavat kissan täyttä sisälläpitoa, jopa tehotuotantoeläimille on olemassa lakisääteisempi oikeus ulkoiluun. Tämä herättää epäilevämmänkin tarkastamaan omia kantojaan, mikä on laadukkaan retoriikan tavoitekin, väittäisin. Kissan oikeudesta lajityypilliseen elämään kun on varsin vähän keskusteltu, ottaen huomioon miten lyhyessä ajassa myös ajatus ja hyvinkin äärimmilleen poteroituneet mielipiteet kissan vapaasta ulkoilusta keskustelua hallitsee. Tähän tekstiin on hyvä lopettaa, se on tarkkaa, terävää ja uudistavaa. Ja sitä vasten luettuna turvallista tilaa demonisoivien tekstien yhtä laadukkaan ja useampia puolia tarkalla kriittisellä silmällä tarkastelevan otteen puuttuminen tuntuu vain entistä laiskemmalta. Kun tietoa, taitoa ja rohkeutta selvästi löytyy, on kokonaisuuden kannalta suuri puute, että se jätetään näinkin oleellisen käsitteen kanssa käyttämättä.

keskiviikko 2. lokakuuta 2024

RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

TUOMAS AITONURMI : 
RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI
160s.
WSOY 2023

Tuomas Aitonurmi on minulle pitkältä ajalta kirjablogeista ja kirjainstagramista tuttu. En tiedä olemmeko koskaan varsinaisesti tavanneet, ehkä olleet samoissa tilaisuuksissa, mutta esittäytyneet toisillemme, emme ehkä? Olen yleensä ihan tietoisesti vältellyt näitä tapaamisia, joten tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Välttelen kaikkea ja kaikkia, osin syistä, jotka ovat tuttuja tämänkin teoksen teemojen keskellä. Niin tai näin, Aitonurmea olen kyllä seurannut, hänen osuuttaan kirjallisuusmaailmassa. Ja kun häneltä vuosi sitten julkaistiin kirja, kiinostuin siitäkin. Ja nyt, viimein sain sen luettua, kun etsin itselleni miesten kirjoittamia tekstejä siitä, miltä tuntuu elää ja kasvaa aggressiivisen maskuliinisen kulttuurin keskellä. Tai: mitlä tuntuu elää trauman kanssa jouduttuaan kasvamaan aggressiivisen ja myrkyllisen maskuliinisuuden keskellä. Ja kuten olin muiden arvioista jo päätellyt, sitä todella tämän esseekokoelman luettuani lukea sain.

Aitonurmen esikoisteos on pieni ja kevyt, ilmava ja silti tiivis: 160 sivussa on yhteensä kymmenen tekstiä prologi mukaan luettuna. Aiheet ovat henkilökohtaisia, ja punaisena lankana kulkee se ulkopuolisuuden ja häpeän tunne, joka on kovin tyypillistä kiusaamisen keskellä kasvaneille ihmisille. Aihe on tuttu lähivuosien kirjallisuudesta laajemminkin: kiusaamisesta on kirjoittanut paitsi Antti Rönkä Jalat ilmassa -teoksessaan myös Finlandia-palkinnonkin pokannut Iida Rauma Hävityksessään. Traumakirjallisuus taas loistaa muun muassa Edouard Louisin ja Pajtim Statovcin tuotannoissa, kummallakin seksuaalivähemmistöjen katseen kautta. Ja onahn se kiusaaminen pinnala aina mediassakin, tosin vain hyvin yksisilmäisestä näkökulmasta, siitä, jossa kiusattu on vähän säälittävä reppana (joka ansaitseekin tulla kiusatuksi kun ei kerta puolustautumaan pysty?) ja kiusaaja paha pikkupsykopaatti (joka on niin harvinainen, ettei ihme ettei opettajat tällaiselle mitään voi). Siihen nähden miten paljon aihe puhututtaa, siitä kuitenkin puhutaan hyvin vähän. Tällä tasolla etenkään, millä Aitonurmi sitä teoksessaan käsittelee.

Ruumiin ylittävän äänen tekstit käsittelevät niin fyysistä sairastumista kuin putkiremonttia, kulttuurikritiikkiä, omaa harmautta ja traumatisoitunutta kehoa unohtamatta. Aitonurmi kirjoittaa häpeäänsä kohti ja sanoo suoraan asioita, jotka ei ehkä hetkauta sitä "rajuinta äijää" (onkohan sellaista olemassakaan muuta kuin performanssina, tuskin), mutta jonka huomaa hetkauttavan kirjoittajaa itseään, kun peilaa kaikkea sanottua ja tunnustettua siihen kyyryssä piileskelevään harmaahuppariseen poikaan, joka on oppinut, että on parempi olla hiljaa kuin viedä potentiaalisilta kiusaajiltaan tilaa. Aitonurmi ei keskity kiusaamistilanteisiin itseensä vaan (aikuis-)elämään kiusaamisen jälkeen. Teksti vilisee intertekstuaalisuutta ja suoraan kerrottuja viittauksia ja lainauksia, ja se kasvaakin yhden henkilön kommenttia ja kokemusta suuremmaksi. Se on jonkinlainen harmaan hupparin riisuminen, joskin vähän haparoiva sellainen.

Aitonurmen esseet ovat omaelämäkerrallisia, muistelmallisia tai ehkä autofiktiivisiä, kuten nykyään on tapana sanoa. Aitonurmi pohtii tätä itsekin yhdessä kokoelman esseessään, metatekstissä metakertoja-Tuomaksesta. Kuka kertoo, kenestä kerrotaan, ja miksi ihminen lukee (tässä ajassa) niin erityisen mielellään asioista ja ihmisistä, jotka ovat totta. Tai joiden hän kuvittelee olevan totta, Aitonurmi muistuttaa. Mutta niin teen taas minäkin, tulen autofiktion luo, jos esseistiikasta voi niin sanoa. Joka tapauksessa: Aitonurmen esseet ovat henkilökohtaisia, omasta traumasta ja tunteista herääviä. Ja se herättää miettimään, että ne ovat myös jollain tapaa sitä sen tarkemmin määrittelemättä naiskirjallisuuden alueella. Tai ainakin tekstit on mahdollista lukea niin: kurotuksena kauemmas omasta syntymässä saadusta sukupuolesta, lähemmäs sitä, jota kertoja-Tuomas pitää enemmän aivojensa feminiinisenä puolena. Kurotus on heleä, hieman epävarman oloinenkin. Se ikään kuin kysyy, saako tänne tulla, saako mieskin kirjoittaa näin. Näin auki, näin selvästi tunteista, peloista ja epävarmuuksista, ja ihan kaiken kukkuraksi omistaan. Osin juuri tuo kurkistus, hieman varautunut vierailu on juuri tämän kokoelman suurin hienous ja toisaalta myös kompastuskohta: Aitonurmi jää kynnykselle sellaisella tavalla, ettei hän tunnu antavan ihan kaikkea, mihin hänen teksteissään olisi potentiaalia – hän ei ota tilaa haltuun silloinkaan kun olisi täysin tervetullut sen tekemään. Jokin teksteissä jää vähän pidäkkeen taa tai ei yhdisty ihan selkeimmällä mahdollisella tavalla, jää arastelun taa piiloon. Ja silti, kuten sanoin, se on myös vahvuus. Se on nimittäin yksi tervetulleimmista tavoista kirjoittaa; ehdottaen, epävarmuuttaan näyttäen. Oman kokoisessaan tilassa, vaatimatta tai oikeastaan kaappaamatta tilaa keltään. Vaan juuri sen oman tilansa täyttäen, itselleen sopivimmalla tavalla. Ehkä vähän enemmänkin olisi mahtunut, mutta toivon, että Aitonurmi kirjoittaa lisää, ja tekee sen toiste, toisten tekstiensä kanssa.

x

"Vaikka puhun kiusaajista, tiedän, ettei kyse ole ihmisen ominaisuudesta, joka pysyy alusta loppuun. Kiusaaminen on rakenne. Se on kehä, jonka sisäpuolelle astuu tai josta pysyy ulkona. Joskus sen sisään työnnetään. Se, mitä ja miten paljon lopulta valitsemme itse, on niin suuri kysymys, ettei minulla ole siihen vastausta."

Yhdysvaltalainen tutkija Brent Harger on tutkinut lievää aggressiivista käyttäytymistä alakoulukontekstissa. Siis sitä pientä kiusoittelua, joka paikoin yltyy väkivaltaiseksi kiusaamiseksi, mutta useammin jää jollain tapaa häilyväksi vallankäytöksi, juuri niin epäselväksi, ettei opettajat tunnista sitä kiusaamisena, mutta sen jatkuvana kohteena olevat kyllä ehtivät peruskouluaikana murtua kerran jos toisenkin. Harger tulee tutkimuksessaan lopputulokseen, että kiusaaminen on itseasiassa yhteiskunnan ja sen mukana myös koulujen opettajien ylläpitämän kulttuurin tulos: se on seurausta toksisesta maskuliinisuudesta, joka iskostetaan aikuisten toimesta lapsiin jo alaluokilta alkaen. Se on vahvimman oikeutta, poikia, jotka eivät saa itkeä, tyttöjä, joita uskotaan poikienkin kustannuksella. Se on järjestelmä, jossa kiusanteosta valittaminen on heikkoutta, ja puuttumattomuus hyväksynnän kulttuuria. Ja se on olemassa meillä täällä Suomessakin: Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Salla Myyry kertoo tuoreessa tutkimuksessaan, että myös "tasa-arvon mallimaa", oma pieni Suomemme, on edelleen täynnä sukupuolittavaa ja stereotypioivaa kulttuuria. Ja koska tutkin asiaa työkseni itsekin, voin sanoa, että se kaikki on yhteydessä kiusaamiskulttuuria ylläpitävään koulukulttuuriin. Kiusaa tai tule kiusatuksi. Kiusaa, ettet ole yksi heikoista.

Ylläoleva lainaus kiusaamisen määrittelystä ei kuitenkaan ole kiusaamistutkimuksesta, vaan se on Ruumiin ylittävän äänen prologista, tekstistä ennen varsinaisia tekstejä. Ja tiedän aggressio- ja koulututkijana mistä puhun, kun sanon, että tuo muutamaan virkkeeseen tiivistetty kuvaelma on paitsi kaunein myös osuvin kuvaus kiusaamisilmiöstä, minkä olen koskaan lukenut, kaunokirjallisuudessa ja alan tutkimuksessa. Toki Iida Rauman Hävitys on sitä samaa, mutta enemmän tapausesimerkkinä kuin varsinaisesti sanoitettuna määritelmänä. Mutta yhtä kaikki, sekä Rauma että Aitonurmi näyttävät hyvinkin vahvasti, miten tiukassa kiusaaminen kulttuurisesti kouluissamme on. Niin tiukasti, että me aikuiset emme edes näe, miten vahvasti itse opettajina ylläpidämme sitä. Niin sitkeästi, että ulkoistamme sen kuviteltujen persoonallisuushäiriöiden taakse sen sijaan, että ymmärtäisimme, että kiusaaminen on itseasiassa tulos ympäristöstä, reaktio siihen. Joten niin kauan kuin yhteiskunta, vanhan koulukunnan kiusaamistutkijat, yksilöpsykologit ja varhaiskasvatus-, koulu- ja työinstituutit eivät ymmärrä kiusaamisen tällaista luonnetta, he eivät pysty tekemään kiusaamiselle mitään.

Joten kiitos Tuomas kun kirjoitat. Ja sanoitat. Olet siinä(kin) lahjakas, ja niin tärkeiden, hienojen asioiden äärellä.