ELÄMÄNI MIEHET

SAMULI PUTRO : ELÄMÄNI MIEHET

246s.

WSOY 2025

Kaksi asiaa on yhtaikaa totta: 

1. en lähtökohtaisesti ole juurikaan kiinnostunut julkisuuden henkilöiden elämäkerroista, elämistä tai muistelmista.

2. Zen Café ja sen kautta Samuli Putro olivat minulle lukioaikaan jonkinlaisia henkireikiä, ajatusten sanoittajia, sisäisen elämän tulkkeja, pala suomalaista musiikkihistoriaa, jolla on minulle (nykyään tosin lähinnä nostalginen) kasvuni kannalta järisyttävä vaikutus. Olisin voinut elää pelkästään Idiootti-, Taxi- ja Tavallaan jokainen on surullinen -kappaleilla. Ja aika pitkälti elinkin. 

Tässä yhtälössä kakkoskohta kumoaa ensimmäisen, ja tartuin pääsiäisenä kumppanini kirjahyllyllä haahuillessani hänen hyllynä Putroon. 

Putron Elämäni miehet on suora, kiillottamaton terapiakirja miehistä, maskuliinisuudesta ja miesten välisestä ystävyydestä. Se jakaa elämän merkittäviin miehiin ja miessuhteisiin: Kirjoittajaan, Isään, Ohjaajaan, Poikaan, Pomoon, Jätkään, Uuteen kaveriin ja Kilttiin mieheen. Kenelläkään ei ole nimiä, ei Putron kertojahahmolla itselläänkään. Tavallaan voisi ajatella, että Putro pyrkii häivyttämään heidän todelliset henkilöllisyytensä näiden pseudonyymien taakse, mikä on sinällään jopa hieman hupsu ratkaisu, sillä jokaisesta heistä annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että henkilöllisyydet on googletettavissa parissa minuutissa. Toisaalta ratkaisu kuitenkin antaa tilaa laajemmille kuville (/karikatyyreille?) miehistä ja miestyypeistä – eli siitä, miten hieman rajaton, ahdistukseen ja mustasukkaisuuteen taipuva kertojahahmo niihin suhtautuu. Milloin alistuu, milloin vetäytyy, milloin on oikukas ja hankala itse.

Putron teksti tikkaa kuin kappaleidensa lyriikat: päälause, päälause, päälause, vertauskuva. Kävelen, kävelen, kävelen. Päälause, päälause, päälause, kysymys, yksittäinen sana. Etenee, etenee, etenee. Luen kirjaa paperilta, mutta luen sen Putron pehmeällä, lempeällä äänellä, joka on 2000-luvun alusta tutumpi kuin monen tuttavani ääni. Osa vertauskuvista on noin kaunokirjallisesti vähän hassuja, se mikä toimii lauluissa, jää tällaisessa pidemmässä tekstissä hieman latteaksi. Ehkä se johtuu siitä, että lauluissa Putro jättää sivulauseet kokonaan pois. Vastaukset antamatta. Siinä missä Putro jättää lyriikoihin ilmaa, proosa taipuu välillä yliselittämiseksi. Mutta sen antaa anteeksi – vaikka se toki tässäkin välillä ärsyttää, kirskauttaa inhottavasti hampaat yhteen, toimii Suuren Suomalaisen Kertojan ääni näinkin. Tällekin on tilaa. (Vaikka: pakko sanoa, että se johtunee puhtaasti siitä, että Putro on julkisuuden henkilö – henkilö, jolla on kustantamoille jo valmiiksi niin hyvä myyntiarvo, ettei hänen tekstiään joko osata tai uskalleta haastaa, kehittää, toimittaa sille tasolle, jonne sillä hyvinkin olisi potentiaalia. Mutta tämä ei ole Putro-ilmiö, tämä on laajempi kirjallisuuskentän ilmiö, joka toistuu globaalisti aina, kun tekijällä on enemmän markkina-arvoa kuin kustantamolla itsellään.)

Lopulta pienistä ryppyisyyksistään huolimatta Elämäni miehet on kuitenkin kaunis, lempeä, inhimillinen ja kiehtovalla tavalla epävarma matka vahvemmin omaksi itseksi, pehmeämmäksi ja omat rajansa paremmin tavoittavaksi mieheksi kovuuden keskellä. Se on tarina X-sukupolven maskuliinisuuden kiemuroista, raja-aluiesta, erilaisista tavoista olla olematta kova ja alistava mies. Se on haparoivaa, mutta silti selvästi tunnistettavaa vastuunkantoa maailmassa, jossa sitä harvemmin vielä miehiltä osataan tunnistaa saati edes odottaa.

RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

TUOMAS AITONURMI : 

RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

160s.

WSOY 2023

Tuomas Aitonurmi on minulle pitkältä ajalta kirjablogeista ja kirjainstagramista tuttu. En tiedä olemmeko koskaan varsinaisesti tavanneet, ehkä olleet samoissa tilaisuuksissa, mutta esittäytyneet toisillemme, emme ehkä? Olen yleensä ihan tietoisesti vältellyt näitä tapaamisia, joten tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Välttelen kaikkea ja kaikkia, osin syistä, jotka ovat tuttuja tämänkin teoksen teemojen keskellä. Niin tai näin, Aitonurmea olen kyllä seurannut, hänen osuuttaan kirjallisuusmaailmassa. Ja kun häneltä vuosi sitten julkaistiin kirja, kiinostuin siitäkin. Ja nyt, viimein sain sen luettua, kun etsin itselleni miesten kirjoittamia tekstejä siitä, miltä tuntuu elää ja kasvaa aggressiivisen maskuliinisen kulttuurin keskellä. Tai: mitlä tuntuu elää trauman kanssa jouduttuaan kasvamaan aggressiivisen ja myrkyllisen maskuliinisuuden keskellä. Ja kuten olin muiden arvioista jo päätellyt, sitä todella tämän esseekokoelman luettuani lukea sain.

Aitonurmen esikoisteos on pieni ja kevyt, ilmava ja silti tiivis: 160 sivussa on yhteensä kymmenen tekstiä prologi mukaan luettuna. Aiheet ovat henkilökohtaisia, ja punaisena lankana kulkee se ulkopuolisuuden ja häpeän tunne, joka on kovin tyypillistä kiusaamisen keskellä kasvaneille ihmisille. Aihe on tuttu lähivuosien kirjallisuudesta laajemminkin: kiusaamisesta on kirjoittanut paitsi Antti Rönkä Jalat ilmassa -teoksessaan myös Finlandia-palkinnonkin pokannut Iida Rauma Hävityksessään. Traumakirjallisuus taas loistaa muun muassa Edouard Louisin ja Pajtim Statovcin tuotannoissa, kummallakin seksuaalivähemmistöjen katseen kautta. Ja onahn se kiusaaminen pinnala aina mediassakin, tosin vain hyvin yksisilmäisestä näkökulmasta, siitä, jossa kiusattu on vähän säälittävä reppana (joka ansaitseekin tulla kiusatuksi kun ei kerta puolustautumaan pysty?) ja kiusaaja paha pikkupsykopaatti (joka on niin harvinainen, ettei ihme ettei opettajat tällaiselle mitään voi). Siihen nähden miten paljon aihe puhututtaa, siitä kuitenkin puhutaan hyvin vähän. Tällä tasolla etenkään, millä Aitonurmi sitä teoksessaan käsittelee.

Ruumiin ylittävän äänen tekstit käsittelevät niin fyysistä sairastumista kuin putkiremonttia, kulttuurikritiikkiä, omaa harmautta ja traumatisoitunutta kehoa unohtamatta. Aitonurmi kirjoittaa häpeäänsä kohti ja sanoo suoraan asioita, jotka ei ehkä hetkauta sitä "rajuinta äijää" (onkohan sellaista olemassakaan muuta kuin performanssina, tuskin), mutta jonka huomaa hetkauttavan kirjoittajaa itseään, kun peilaa kaikkea sanottua ja tunnustettua siihen kyyryssä piileskelevään harmaahuppariseen poikaan, joka on oppinut, että on parempi olla hiljaa kuin viedä potentiaalisilta kiusaajiltaan tilaa. Aitonurmi ei keskity kiusaamistilanteisiin itseensä vaan (aikuis-)elämään kiusaamisen jälkeen. Teksti vilisee intertekstuaalisuutta ja suoraan kerrottuja viittauksia ja lainauksia, ja se kasvaakin yhden henkilön kommenttia ja kokemusta suuremmaksi. Se on jonkinlainen harmaan hupparin riisuminen, joskin vähän haparoiva sellainen.

Aitonurmen esseet ovat omaelämäkerrallisia, muistelmallisia tai ehkä autofiktiivisiä, kuten nykyään on tapana sanoa. Aitonurmi pohtii tätä itsekin yhdessä kokoelman esseessään, metatekstissä metakertoja-Tuomaksesta. Kuka kertoo, kenestä kerrotaan, ja miksi ihminen lukee (tässä ajassa) niin erityisen mielellään asioista ja ihmisistä, jotka ovat totta. Tai joiden hän kuvittelee olevan totta, Aitonurmi muistuttaa. Mutta niin teen taas minäkin, tulen autofiktion luo, jos esseistiikasta voi niin sanoa. Joka tapauksessa: Aitonurmen esseet ovat henkilökohtaisia, omasta traumasta ja tunteista herääviä. Ja se herättää miettimään, että ne ovat myös jollain tapaa sitä sen tarkemmin määrittelemättä naiskirjallisuuden alueella. Tai ainakin tekstit on mahdollista lukea niin: kurotuksena kauemmas omasta syntymässä saadusta sukupuolesta, lähemmäs sitä, jota kertoja-Tuomas pitää enemmän aivojensa feminiinisenä puolena. Kurotus on heleä, hieman epävarman oloinenkin. Se ikään kuin kysyy, saako tänne tulla, saako mieskin kirjoittaa näin. Näin auki, näin selvästi tunteista, peloista ja epävarmuuksista, ja ihan kaiken kukkuraksi omistaan. Osin juuri tuo kurkistus, hieman varautunut vierailu on juuri tämän kokoelman suurin hienous ja toisaalta myös kompastuskohta: Aitonurmi jää kynnykselle sellaisella tavalla, ettei hän tunnu antavan ihan kaikkea, mihin hänen teksteissään olisi potentiaalia – hän ei ota tilaa haltuun silloinkaan kun olisi täysin tervetullut sen tekemään. Jokin teksteissä jää vähän pidäkkeen taa tai ei yhdisty ihan selkeimmällä mahdollisella tavalla, jää arastelun taa piiloon. Ja silti, kuten sanoin, se on myös vahvuus. Se on nimittäin yksi tervetulleimmista tavoista kirjoittaa; ehdottaen, epävarmuuttaan näyttäen. Oman kokoisessaan tilassa, vaatimatta tai oikeastaan kaappaamatta tilaa keltään. Vaan juuri sen oman tilansa täyttäen, itselleen sopivimmalla tavalla. Ehkä vähän enemmänkin olisi mahtunut, mutta toivon, että Aitonurmi kirjoittaa lisää, ja tekee sen toiste, toisten tekstiensä kanssa.

x

"Vaikka puhun kiusaajista, tiedän, ettei kyse ole ihmisen ominaisuudesta, joka pysyy alusta loppuun. Kiusaaminen on rakenne. Se on kehä, jonka sisäpuolelle astuu tai josta pysyy ulkona. Joskus sen sisään työnnetään. Se, mitä ja miten paljon lopulta valitsemme itse, on niin suuri kysymys, ettei minulla ole siihen vastausta."

Yhdysvaltalainen tutkija Brent Harger on tutkinut lievää aggressiivista käyttäytymistä alakoulukontekstissa. Siis sitä pientä kiusoittelua, joka paikoin yltyy väkivaltaiseksi kiusaamiseksi, mutta useammin jää jollain tapaa häilyväksi vallankäytöksi, juuri niin epäselväksi, ettei opettajat tunnista sitä kiusaamisena, mutta sen jatkuvana kohteena olevat kyllä ehtivät peruskouluaikana murtua kerran jos toisenkin. Harger tulee tutkimuksessaan lopputulokseen, että kiusaaminen on itseasiassa yhteiskunnan ja sen mukana myös koulujen opettajien ylläpitämän kulttuurin tulos: se on seurausta toksisesta maskuliinisuudesta, joka iskostetaan aikuisten toimesta lapsiin jo alaluokilta alkaen. Se on vahvimman oikeutta, poikia, jotka eivät saa itkeä, tyttöjä, joita uskotaan poikienkin kustannuksella. Se on järjestelmä, jossa kiusanteosta valittaminen on heikkoutta, ja puuttumattomuus hyväksynnän kulttuuria. Ja se on olemassa meillä täällä Suomessakin: Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Salla Myyry kertoo tuoreessa tutkimuksessaan, että myös "tasa-arvon mallimaa", oma pieni Suomemme, on edelleen täynnä sukupuolittavaa ja stereotypioivaa kulttuuria. Ja koska tutkin asiaa työkseni itsekin, voin sanoa, että se kaikki on yhteydessä kiusaamiskulttuuria ylläpitävään koulukulttuuriin. Kiusaa tai tule kiusatuksi. Kiusaa, ettet ole yksi heikoista.

Ylläoleva lainaus kiusaamisen määrittelystä ei kuitenkaan ole kiusaamistutkimuksesta, vaan se on Ruumiin ylittävän äänen prologista, tekstistä ennen varsinaisia tekstejä. Ja tiedän aggressio- ja koulututkijana mistä puhun, kun sanon, että tuo muutamaan virkkeeseen tiivistetty kuvaelma on paitsi kaunein myös osuvin kuvaus kiusaamisilmiöstä, minkä olen koskaan lukenut, kaunokirjallisuudessa ja alan tutkimuksessa. Toki Iida Rauman Hävitys on sitä samaa, mutta enemmän tapausesimerkkinä kuin varsinaisesti sanoitettuna määritelmänä. Mutta yhtä kaikki, sekä Rauma että Aitonurmi näyttävät hyvinkin vahvasti, miten tiukassa kiusaaminen kulttuurisesti kouluissamme on. Niin tiukasti, että me aikuiset emme edes näe, miten vahvasti itse opettajina ylläpidämme sitä. Niin sitkeästi, että ulkoistamme sen kuviteltujen persoonallisuushäiriöiden taakse sen sijaan, että ymmärtäisimme, että kiusaaminen on itseasiassa tulos ympäristöstä, reaktio siihen. Joten niin kauan kuin yhteiskunta, vanhan koulukunnan kiusaamistutkijat, yksilöpsykologit ja varhaiskasvatus-, koulu- ja työinstituutit eivät ymmärrä kiusaamisen tällaista luonnetta, he eivät pysty tekemään kiusaamiselle mitään.

Joten kiitos Tuomas kun kirjoitat. Ja sanoitat. Olet siinä(kin) lahjakas, ja niin tärkeiden, hienojen asioiden äärellä.

TASMANIA

PAOLO GIORDANO : TASMANIA

298s.

Aula & Co 2023

Alkuteos: Tasmania 2022

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Saatu arvostelukappaleena

Paolo Giordano lukuromaani Tasmania on sellainen täsmäiskuarvostelukappale, joka ihan takuulla olisi jäänyt lukematta, jos se ei olisi kotiin kustantamon tarjouksesta lähetetty luettavaksi. Giordano on minulle uusi kirjailija, vaikka hänen edellinen suomennettu romaaninsa Jopa taivas on meidän on ollut jo muutaman vuoden lukemattomana kirjahyllyssäni. Lähes 600-sivuista edellistään puolet ohkaisempi Tasmania vaikutti kuitenkin jo pituutensa puolesta helpommalta lähestyä, ja niinpä se tarttui kirjamessujen alla lukuun.

Tasmanian päähenkilö Paolo on alle nelikymppinen kirjoittaja, kirjaa työstävä kirjailijantapainen, lapsettomuuteen avioliitossaan päätynyt lapsettomuuden surija, joka päätyy vanhan kämppiksensä Guilion kautta Pariisiin. Tuolla hän tapaa omintakeisen tutkijan Novellin, jonka tutkimuksen kohteina ovat pilvet sekä pilvien tarina ilmastosta ja sen vääjäämättömästä muutoksesta. Novelli vetää oman fyysikon uransa jättänyttä Paoloa puoleensa, ja hän tempautuu mukaan omintakeiseen ystävyyteen. Samaan aikaan Eurooppaa järkyttää terroristi-iskujen aalto, ilmastokriisi ja jollain tapaa myös maskuliinisen aseman murtuminen, ainakin jos kirjan tematiikkaa on uskominen.

Giordano kirjoittaa poukkoilevaa ja hajanaista tekstiä, jossa yhtäällä ollaan kiinni Paolon hapuilevassa pakomatkassa minuudestaan ja toisaalla luetaan yhtäkkiä muutama luku Hiroshiman ja Nagasakin pommi-iskuista. Romaani on sellainen tyypillinen "miesromaani", josta jää fiilis, että kirjailija itse on keksinyt viisi romaanin alkua, mutta ei saanut yhtäkään loppuun, joten hän tunkee kaikki pöytälaatikkotekstit samaan kirjaan ja nivoo ne sitten etunimikaimapäähahmonsa elämään vain jotenkin mukaan. Mutta yllättävää kyllä, se toimi, tällä kertaa. 

Jos tämän lukisi ilman miehisen identiteetin tarjoamaa näkökulmaa ihan vain ajankuvana, ottaisi päähän monikin tunkkainen asia: naisille jäävä tunnetyö, kotona kärsivällisesti odottava vaimo kun "mies vähän hakee itseään", iän ikuinen miehinen nurina siitä, miten hankalaa kaikki on maailmassa, jossa kaikki on rakennettu häntä varten. Mutta toinen lukutapa, jonka itse ajauduin valitsemaan, tarjoaa kurkistuksen maskuliinisuuden murrosta elävään maailmaan, jossa oma paikka täytyykin hakea itse ylhäältä saadun sijaa. Jälkimmäinen lukutapa tarjoaa henkilökohtaisempaa ja sitä kautta hieman poliittistakin kulmaa siihen, miltä tuntuu yhtäkkiä elää miehenä yhteiskunnassa, kun omasta vuosisatoja kestäneestä etuoikeuspaketista on edes jossain määrin tullut yksi identiteetti muiden joukossa. Kun yliopiston professuureihin ei enää vain kävellä, kun ura ei näytä siltä kuin suunnittelu, kun elämä 40 ikävuoden kynnyksellä ei täytäkään toiveita. 

Giordanon tekstistä tulee hieman mieleen Paul Auster – tai lukutavasta riippuen kaikki maailman mieskirjailijat, joiden mielestä miehen kokemus on kaikkien kokemus – etenkin kun hän onnistuu nivomaan yllättävän satunnaiset langat viimein kirjan viimeisessä luvussa yhteen. Vaikka miehisyydestä on toki kirjoitettu kokonainen maailman sivu, jotain herkkää ja ajatonta Giordano onnistuu kuitenkin lukuromaanissaan tavoittamaan, ja huomaan nauttineeni tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Ehkäpä vielä joskus saan luettua sen paksummankin Giordanon tuolta hyllystäni.

Helmet-haaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

MILLAISTA MIEHUUS VOISI OLLA?

JJ BOLA : NAAMIOTTA – 

MILLAISTA MIEHUUS VOISI OLLA?

144s.

S&S 2021

Alkuteos: Mask Off: Masculinity Redefined 2019

Saatu arvostelukappaleena

JJ Bola on runoilija, kirjailija ja puhuja, jonka työtaustasta löytyy myös vuosia moniongelmaisten nuorten parissa. Hän asuu Lontoossa, mutta törmää omassa elämässään myös kirjaimellisiin kulttuuriperformanssieroihin isobritannialaisuuden sekä kongolaisuuden välillä. Bola on kirjoittanut Naamiotta kirjansa näiden erojenkin inspiroimana, ja päätynyt havainnollistamaan hyvin käytännönläheisesti mitä erilaiset maskuliinisuudet voisivat olla ja erityisesti: miksi patriarkaatti on haitallinen myös miehille.

Naamiotta jakautuu kahdeksaan lukuun, käytännönläheiseen ja simppelein esimerkein varusteltuun, joiden kautta laajemmat sukupuolentutkimuksenkin kentälle aiemmin lähes yksin kuuluneet käsitteet saavat arkimaailman kaikupohjaa. Patriarkaatti – eli näennäisesti miesten valta-asetelmalle perustuva yhteiskuntajärjestelmä, joka rakentuu vahvojen valtahierarkkioiden varaan alistaen aina alempaa ryhmää niin, että korkeimmalla on hegemonisen aseman saavuttanut tietynlainen maskuliinisuus ja alimpana heikko feminiisyys – on jotain, joka vahingoittaa meitä kaikkia, myös miehiä. Patriarkaatti ei siis tarkoita sitä, että miehet ovat automaattisesti korkeammassa asemassa kuin naiset – vaan ennen kaikkea sitä intersektionaalisen feminismin tutuksi tuomaa näkemystä, jonka mukaan vallasta muodostuu suuret portaat, jonka ylimmällä tasolla istuu valkoinen järjenäänellä toimiva, fyysisesti ja psyykkisesti terve cis-heteromies, ylempään keskiluokkaan kuuluvana ja automaattisesti arvostuksensa ansaitsemana. Mikä tahansa ominaisuus poisotettuna: miehuus, järkevyys, cis-sukupuolisuus, valkoisuus jne. pudottaa yksilöä portaistolla alemmas. Näin siis esimerkiksi kärjistäen sanottuna valkoinen keskiluokkainen ja terve cis-heteronainen on korkeammalla portaalla kuin ruskea mies, ruskea cis-hetero taas korkeammalla kuin rodullistettu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluva. Ylemmän portaan piirteitä leimaa kulttuurisesti muovautunut käsityksemme siitä, että kaikki toivottava piirteisyys on maskuliinisuutta ja ei-toivottu feminiinisyyttä. Mitä enemmän yksilöön sijoittuu feminiinisiä piirteitä, sen vähemmän hän kuuluu patriarkaatin valtaeliittiin. Ja mitä alemmalla portaalla työluokkaan kuuluva mies esimerkiksi on, sen vahvemmin hän käyttää maskuliiniseksi miellettyjä keinoja (esim. aggressiota tai tunteiden patoamista) pönkittääkseen omaa asemaansa suhteessa muihin. Että varmasti tulee selväksi, että ei tässä mitään neitejä sentään olla.

Bolan teos perustuu Judith Butlerin esittelemään teoriaan, jonka mukaan sukupuoli itsessään on performanssi, ja kaikki siihen liitetyt käyttäytymismallit siis (tiedostamatta) valittuja, toistettuja ja kulttuurissa jatkuvasti uusinnettuja tapoja, jotka perustuvat ennemminkin sanattomaan sopimukseen kuin johonkin biologiseen ja sisäsyntyiseen. Bola nostaa erityisesti esiin aggression performanssin, ja iskee monessakin kohtaa varsin vaikuttavia (britti-)tutkimuslähteitä pointtiensa tueksi. Pisteet myös suomennokselle: alaviitteissä löytyy mukavasti kotimaisia verrokkeja vastaavista täkäläisistä tutkimuksista. Niin sanotut "kovat faktat" eli selkeät prosenttilukemat tukevat kerrontaa, mutta tuntuvat pitävän hieman myös kiinni ensisijaisesta kohderyhmästä: miehistä, joille faktat ja selkeä esitys nyt vain toimii. Asetelma on sinänsä hieman nurinkurinen, sillä Bola sortuu kerran jos toisenkin kirjassa hieman toistamaan samaa, josta yhteiskuntaa kritisoi, mutta sitähän inhimillinen tiedon muodostaminen toki on. Emme ole valmiita emmekä täydellisiä, joten ei sitä tältäkään kirjalta tarvitse välttämättä odottaa, mutta ehkä vain itse olen jo sen verran aihetta käsitellyt, että sukupuolten erojen korostaminen ja miestieto/naiserityinen feminismi vierastuttaa. Haluaisin, että olisimme jo tästä pidemmällä, mutta sehän ei minun halustani ole kiinni. Emmekä me oikeastaan ole, emme, jos keskustelemme asiasta jossain muualla kuin omassa feministikuplassani. Ja siksi Bolan kirja on toki tärkeä ja ajankohtainen, edelleen. 

Bola särppii lyhyessä kirjassaan hurjan määrän eri aiheita, mutta toisaalta tuo väliin mukavan henkilökohtaisen tason, joka varmasti lisää samastumisen tunnetta. Kongossa syntynyt Bola näkee kahden eri kulttuurin tuntemuksen kautta sen yhteiskunnallisen tapanormiston sopimuksenmukaisuuden paremmin kuin vain yhtä kulttuuria elänyt ihminen, ja onkin herättävää esimerkiksi kiinnittää huomiota hänen itsensä lailla siihen, miten vaikkapa eri maista tulevat ihmiset suhtautuvat kahden miehen käsikkäin kävelyyn. Se kun on Kongossa suuri veljeyden ja läheisyyden merkki, meillä länsimaissa taas niin sanotusti naisten puuhia. No homo, kommentoisi valkoinen mies kun toista halaisi, ja jälleen kerran Bolan oivallisen avaamisen myötä tulisi korostaneeksi sitä, että läheisyys on naisten juttu, tai sitten naismaisten miesten, eli homojen, ja vain erikseen ilmoittamalla, että ei tässä homoja olla, voi ylipäätään toista koskettaa. Surullista, niin monella tapaa. 

Kokonaisuutena kirja oli ehkä hieman toisteinen ja toisaalta kovinkin pinnalliselle tasolle jäävä. Takakansi alleviivaa, ettei kirja tarvitse pohjaksi sukupuolentutkimuksen opintoja, mutta silti sisältö keikkuu hieman kummasti akateemisen ja käytännönläheisen rajapinnalla kuin osaamatta päättää, kumpaan suuntaan lähtisi. Akateemiseksi teokseksi se ei oikein tarjoa mitään uutta oivallusta tai näkökulmaa, mutta taas käytännönläheiseksi teokseksi se jättää hämmentävän usein omat käsitteet avaamatta ja määrittelemättä sen tarkemmin. Käytännön kautta tätä aihetta käsittelevää kirjaa olen kaivannut pitkään, niin työni kuin muun elämän tueksi, mutta tämä ei nyt ihan ehkä täyttänyt sitä aukkoa. Toisaalta on oleellista myös muistaa, että minulla toki on taustalla ne sukupuolentutkimuksen opinnot, enkä ole varsinaisesti muutenkaan kirjan ensisijaista kohderyhmää, joten subjektiivisen lukukokemuksen voin hyvillä mielin tämän kirjan kohdalla siirtää syrjään, ja todeta, että tällä on varmasti paikkansa, kun etsitään perustason teosta miehisyyksistä, maskuliinisuuksista ja feminismistä miehuuden näkökulmasta. Bola ei saarnaa eikä osoittele, vaan latelee faktoja omien muistojensa sekaan varsin näppärästi, joten kirja on yhtaikaa sekä helppo lukea että painava viestiltään. Toivon todella, että se saavuttaisi myös sen lukijakunnan, joka kirjan sisällöstä hyötyisi kaikista eniten. Maskuliinisuuksia on monia, ja vain maailmassa, jota ei hallitse eurooppakeskeinen patriarkaattinen tietojärjestelmä, moninaisuudelle on aidosti tilaa. Miehuudelle, joka voi sisältää herkkyyttä, huolenpitoa, hellyyttä, masennusta, tunteiden monitahoista kirjoa, kauneutta, keveyttä, heikkoutta ja feminiinisyyttä. Noin muutamista aloittaakseni.

Helmet-haaste 2021: 24. Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki 

KERTA KIELLON PÄÄLLE – SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE)

EMMI JÄKKÖ & ALEKSIS SALUSJÄRVI (TOIM.) : 

SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE) 

 KERTOMUKSIA HUIKEISTA MIEHISTÄ ARVO YLPÖSTÄ KIMI RÄIKKÖSEEN

192s.

Into 2019

Arvostelukappale

Vielä kerran, uhostani huolimatta, palaan tähän aiheeseen. Viime syksynä kävin läpi tyttösankarikirjoja aina Elina Tuomen ja Salmisen & Salmisen tietokirjoista joukkurahoituskamppiksella toteutettuun Sankaritarinoita tytöille -kirjaan. Raapaisin hieman myös jenkkiversiota poikasankarikirjasta, mutta tuossa vaiheessa olin aiheesta jo niin väsynyt, että enää ei oikein irronnut. Ajattelin myös, että tämä aihe on tässä, ainakin niin kauan kunnes ilmestyy kirja Sankaritarinoita muunsukupuolisille (ja kaikille muille), mutta tässä sitä nyt ollaan, Sankaritarinatyttöjen sisarkirjan parissa. Jälleen kerran.

Emmi Jäkön & Aleksis Salusjärven toimittama, usean kirjoittajan kirjoittama ja kuvittajan kuvittama Sankaritarinoita pojille on siis Inton tänä keväänä julkaistu poikaversio viime syksyn hiteistä. Alkuun myönnettäköön, että suhtautuminen näihin poikaversioihin on ollut aika kaksijakoinen. Ensinnäkin nämä pönkittävät mielestäni kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, ja toisaalta, nämähän on kirjoja aikuisille. Ei lapset ole vielä ehtineet omaksua aikuisten maailman sosiaalista normijärjestystä, ja arvottaa ihmisiä. Lapset syntyvät yhdenvertaisina, ja nämä tasa-arvo-ongelmat ovat lähtökohtaisesti aikuisten itse luomia ongelmia, aikuisten yhteiskuntanormien aikaansaannoksia. Ja ei, en tarkoita tällä sitä, että jokainen Suomessa syntynyt lapsi olisi automaattisesti taustastaan riippumatta yhdenvertaisessa asemassa, en todella. Mutta se, miten he kohtaavat toisensa, ei katso sosiaalista taustaa tai olemisen tapaa. Ei samassa mittakaavassa kuin aikuiset tekevät, kuin he itsekin aikuisten esimerkin perässä myöhemmin oppivat tekemään.

Mutta nyt kun olen lukenut hieman enemmän kriittistä mies- ja maskuliinisuustutkimusta, alan ymmärtää, että myös näille kirjoille on tilausta. Vaikka kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on haitallinen, on puhuminen aloitettava siitä, että sitä ylipäätään voidaan laajentaa. Jotta sukupuolten moninaisuus ylipäätään on mahdollista, on tiukka yhteiskunnallinen ihanne siitä, mitä mies on, purettava. Ihannoitu, hegemoninen maskuliinisuus kaipaa norminpurkutalkoita. Vain niin sukupuolijärjestelmän sisällä on myös tilaa muunlaiselle miehuudelle, maskuliinisuudelle ja poikuudelle.

"Ainoastaan pakon edessä Elias [Lönnrot] laski kirjansa. Hän joutui lukuisten sisarustensa tavoin auttamaan rukiin viljelyksessä ja kotitöissä. Joskus jäkälävelli ja pettuleipä loppuivat kesken, ja lapset joutuivat  kerjäämään ruokaa. Tämä oli Eliakselle hankalaa. Hän oli säikky ja ujo."

Jäkön & Salusjärven toimittama sankaritarinakirja noudattaa samaa tuttua kaavaa kuin sen aiemmat sisarkirjatkin. Se sisältää tarinan 45 eri sankarimiehestä, 30 eri kirjoittajan ja 28 eri kuvittajan toteuttamana. Mukana on kirjoittajia ja kuvittajia eri sukupuolista, ja tarinoita on kirjoittanut niin Daniil Kozlov (joka tunnetaan paremmin Susinukke Kosolana) kuin Elina Hirvonenkin. Itse sankareita löytyy laidasta laitaan, kaikkea Leo-Pekka Tähdestä Cristal Snow'hun, Ima Iduozeesta Palefaceen. 

Kirjan ehdoton vahvuus on sen miesten monipuolisuus. Vaikka Patrik Laine edustaa hyvin erilaista miehisyyttä kuin vaikka Tuure Boelius, heidät esitetään tasaveroisina arjensankareina kumpainenkin, suorituksia tai olemusta arvottamatta. Toki teoksen taustalta paistavan yhdenvertaisuusarvolatauksen tunnistaa, mutta niin kuuluukin olla. Yhdenveroisuus on arvo, jota täytyy vaalia jokaisen hyvinvoinnin vuoksi. Juuri se mahdollistaa aidon mielipiteen- ja olemuksenvapauden, ja juuri sen ansiosta voimme aidosti kaikki täällä yhdessä elää.

Kirja tarttuu myös samaan keskusteluun, mitä jo aiempien teoksien kohdalla on käyty; se pyrkii kertomaan, että siinä missä sankaruutta on tarkasteltu perinteisesti yli-inhimillisestä näkökulmasta, tulisi sitä ennen kaikkea kuvata arjen kautta niin, että sankaruudesta tulee jotain, mitä jok'ikinen ihminen voi arjessaan olla. Sankaruus ei ole (vain) mahtitekoja ja ylivoimaisia suorituksia, vaan se on rajojen rikkomista ja uusien (miehuus-)mallien tarjoamista ajassa, jossa vain tietynlainen sukupuoliesitys on perinteisesti ollut sallittua. Jälkisanojen mukaan kirja on omistettu kaikille sankarimiehille ja sellaisiksi kasvaville. Ja sehän tässä onkin tärkeintä: kasvattaa seuraavasta sukupolvesta jälleen kerran edellisiä viisaampi. Usein näin on jo käynytkin, mutta siksi tämä kirja on juuri tärkeä, että myös me sitä sukupolvea kasvattavat aikuiset sen tärkeyden ymmärtäisimme. Näyttäisimme sellaista mallia ja kertoisimme sellaisia tarinoita, että tuo viisaus aidosti saa tilaa.

Jos jotain ongelmallista kirjasta tahtoo löytää (ja ainahan allekirjoittanut niin tekee, tahtoo tai ei),  haluaisin jatkokeskusteluna pureutua muutamaankin eri kohtaan. En siksi, että kirjassa olisi jotain vikaa, saati siksi, etten tätä eteenpäin suosittelisi. Päinvastoin, tämä on tärkeä ja hieno teos, ja sit soisi luettavan monienkin lasten iltasatuna. Tahdon kuitenkin näin aikuislukijan näkökulmasta paneutua muutamaan kohtaan, jotta keskustelu ylipäätään jatkuu, jotta sukupuolisuutta voitaisiin laajentaa vieläkin enemmän. Jotta sankaruuttakin voitaisiin. Se on tärkeää, ja siksi tästäkin kirjasta löytyy muutama kohta, joihin haluan vielä tarkentaa katsetta lisään.

Mutta niin. Ensinnäkin kiinnitin itse huomiota taas kerran siihen, miten asiat vain tapahtuivat. Palefacelle vain soitettiin kotiin, ja hänet haluttiin räppäämään, urheilijat ja taiteilijat vain löydettiin. Passiivirakenne on hämmentävä, sillä se jättää sen aidon sankaruuden, tekemisen, epäonnistumisen ja uudelleen yrittämisen näkymättömäksi. Ymmärrän, että tarinoiden tila on rajallinen, mutta kuten aiempienkin satujen kohdalla olen sanonut, kunnia sille kenelle kunnia kuuluu. Tämä sama ongelma toistui jo aiemmissa sisarkirjoissa, ja se rasitti jo silloin. Ehkä siitä syystä olisin toivonut tältäkin enemmän, mutta valitettavasti kirjasta jää hieman fiilis, ettei aiempien teosten kritiikkejä ihan kamalasti oltu taidettu lukea. Ainakaan ongelmakohdissa ei oltu eteenpäin menty.

Lisäksi osa sankarimiehistä oli myös niin yleisesti hyväksyttyjä jäbien jäbiä, että heidän mukanaolonsa tässä kirjassa ei aivan minulle auennut. Jo aiemmin mainittu Patrik Laine uhkailee valmentajan tappamisella (tai omien sanojensa mukaan tinttaamisella), mutta oppii lopulta yhteistyötaitoja, "wohoo". Jääkiekkoilijoiden maskuliinisuuttahan ei Suomessa vielä tarpeeksi arvostetakaan, ja vaikka tarina miten kääritään yhteistyöhuopaan, on luku vähintäänkin irrallinen muiden keskellä. Sama koskee myös Kimi Räikköstä, en aivan näe mitä arjen sankaruutta on pysyä vaatimattomana miljardibisneksen keskellä, miljoonapalkalla, yhtenä maailmaa eniten saastuttavan ja maskuliinisuutta tursuavan autolajin keskellä. Ihan kaikkialla muuallakaan kirja ei välttämättä onnistunut purkamaan maskuliinisuutta niin paljon kuin olisin toivonut, ja pieni kriittisyys läpi kirjan olisi ollut paikallaan. Laajentaminen on toki tärkeä tavoite, mutta joskus äijäilyä tarvitsee myös purkaa. Urheilijat ovat edelleen hämmentävän yliedustettuja, etenkin kun heidän sankaruutensa perustuu lähinnä siihen, että he ovat, no, urheilijoita. Jos jotain olisin toivonut, olisi paikallaan ollut vähentää hieman tätä itsestäänselvien sankareiden sakkia, ja korvata heidät kokonaan kirjasta puuttuneilla romaneilla, transmiehillä ja vaikkapa muunsukupuolisilla henkilöilläkin.

Viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä kritiikkinä huomauttaisin, että siinä missä tyttökirjat muistivat kyllä naisen olevan aina myös äiskä, tämä versio toteutti samaa hoivan jakoa jättämällä perheet ja lapset sitten puolestaan mainitsematta. Jäbäsankarit on perheettömiä sankareita, tai jos lapsia löytyy, ei kirjasta löydy pienintäkään viitettä, että miehet heitä hoitaisivat. Hoiva ei kuulu miehille, heidän sankaruutensa on aina kodin ja tylsän perhearjen ulkopuolella. Ja se jos mikä on äärimmäisen kulunut kertomus mieheydestä. Paljon olisi saatu jo lisää, jos kirjaan olisi vaikka Jasper Pääkkösen (jonka saavutus on olla Hollywood-näyttelijä. Juu, iso juttu suomalaisille, mutta mitä se tuo lisää erilaisiin tapoihin olla mies? Että valkoinen, rikas ja etuoikeutettu pääsee näkyviin myös ulkomailla?) tilalle nostettu Suomen ensimmäinen ruskea kansanedustaja, Jani Toivola, ja käsitelty häntä suhteessaan omaan tyttäreensä. Toki Toivola on itsekin aiheesta kirjoja kirjoittanut, mutta tuo näkökulma olisi tuonut jo paljon lisää sävyjä tähän mieskaanoniin.

Normienpurkutalkoot ovat tärkeä askel kohti yhdenvertaisempaa tulevaisuutta, ja siinä kertomuksessa tämänkin kirjan miehillä on tärkeä paikkansa. Vaikka kokonaisuutena kirja jäikin ehkä hieman liiankin jumiin aika kankeaan ja osittain jopa tietynlaista maskuliinisuutta pönkittävään käsitykseen, mitä on olla moninainen mies, onnistui se kuitenkin myös ilahduttavasti tuomaan keskusteluun uutta. Mikään kirjahan ei ole täydellinen, ja tästä on mukava jatkaa keskustelua eteenpäin – toiveena edelleen vain, että se todella jatkuu ja menee eteenpäin, eikä jää paikalleen jumiin. Josko 2020-luku olisi viimein se aika, jolloin myös hoivaan osallistuvista miehistä alettaisiin puhua.