WE HAVE ALWAYS BEEN HERE

SAMRA HABIB :

WE HAVE ALWAYS BEEN HERE – A QUEER MUSLIM MEMOIR

220s.

Penguin Canada 2019

Elokuussa luetaan Lue maailma vuodessa -haasteeseen kirjoja aasialaisilta kirjailijoilta, joiden kotimaan nimi loppuu -stan. Omaksi haastekirjaksi valikoitui pakistanilaistaustaisen, lapsena Kanadaan muuttaneen Samra Habibin muistelmateos We have always been here – a queer muslim memoir. Kahdeksankymmentäluvun alussa syntynyt Habib asui melkein kymmenvuotiaaksi Lahoressa, Punjabin provinssissa Pakistanista. Hän kuuluu perheensä kanssa ahmadimuslimeihin, muslimiyhteisössä syrjittyyn ja hyljeksittyyn uskonnolliseen vähemmistöön. Köyhyydestä isän maa- ja talokaupoilla rikastunut perhe joutuukin pakenemaan Pakistanin kiristyneen poliittisen tilanteen ja suoran uskonnollisen vainon vuoksi globaaliin pohjoiseen, aloittamaan alusta täysin vasten tahtoaan. Samra ei olisi halunnut muuttaa, hänellä oli Pakistanissa kaikki, mitä hän kaipasi.

Habibin muistelmissa Pakistan on toki arvoiltaan ja uskonnollisten säännösten vuoksi vanhoillinen, mutta solidaarinen maa, jossa naiset muodostavat oman sosiaalisen piirinsä, elävät ja kuuluvat näkyvimmin toistensa keskellä miesten kontrollin poissaollessa. Vähemmistöuskontoon kuuluva perhe ei kuitenkaan voinut elää enää turvassa, joten sijainti vaihtui pohjoiseen Torontoon – jonne perheen kanssa muutti myös Samran serkku, jonka kanssa hänet myöhemmin naitetaan. Torontossa elämä onkin kaksijakoista: koulussa Samra elää vapaampaa, vahvaa ja omaäänistä elämää, kun kotona hänen taas odotetaan perheen esikoisena asettuvan perinteiseen naisen rooliin, miehen hallinnan alle, edustamaan sekä lapsuudenperheensä että uuden avioliittoonsa kunniaa. Vahvalle ja määrätietoiselle Samralle tämä ei riitä – länsimaiden vapaus on jo näyttänyt hänelle mitä kaikkea muuta hänen elämäänsä voisi mahtua.

Kirjana We have always been here on vahva ja omaääninen emansipaatiotarina, omilla jaloillaan täysin seisovan aikuisen Habibin muistelmat siitä, miten juuri hänestä on tullut hän – queer-muslimi, uskontonsa vakaa edustaja ja silti sen tiettyihin konservatiivisiin sääntöihin sulloutumaton oma itsensä. Habibin rikas kieli pitää lukijan koko kirjan ajan mukanaan, ja vaikka hän käsitteleekin rankkoja aiheita aina itsetuhoisuudesta perheen hylkäämiseen, olemus on kuitenkin enemmän raporttimainen kuin tunnepitoinen. Tunteet näkyvät järkeistyksen ja etäisyyden kautta, mikä on raikas tuulahdus laajempaan, vallalla olevaan tunne- ja traumapohjaiseen kirjallisuuteen. 

Tietty ajallinen ja tyylillinen etäisyys on toimiva, mutta toisaalta jättää mielenkiintoisen asetelman kertojan luotettavuuden näkökulmasta: muistelmien Habib kun on omassa vahvuudessaan aina oikealla tiellä, tavallaan sillonkin kun ei ole. Hän kokee vääryyttä, mutta oikeuttaa toimintansa omilla kerronnallisilla keinoillaan. Kaunokirjallisuudessa tällainen jättäisi kenties jälkeensä laajemmankin kyseenalaistuksen – voiko sellaiseen kertojaan luottaa, joka on itse aina tietyllä tapaa oikeassa, aina se, jota gashlightataan, aina se, joka osaa ajatella parhaan mahdollisen lopputuloksen kaikille? Tuskin – ja samalla Habibin muistelmissa epäluotettavaksi julistaminen tuntuisi vähintäänkin epärehelliseltä.

Kyllä muistelmien Habib oman toimintansa seuraukset ymmärtää, ja on kenties jo käsitellytkin, etenkin suhteessa lapsuudenperheeseensä. En tiedä mitä ja mistä oma itsekriittisyyden kaipuuni kertoo, sillä en kuitenkaan mitään nöyristelyä minäkään tähän kaipaa. Habib on joko tietoisesti tai tiedostomatta valinnut vahvuus- ja vahvistavuuskeskeisen tulokulman, ja näinkin moneen marginaalin marginaaliin kuuluvan ihmisen tarinassa sekin on raikasta, ihanaa ja voimauttavaa – ja ihan ennen kaikkea varmasti kaikille muille, ketkä vastaavissa asemissa yhteiskunnassa elävät. Habibin kerronta onkin raikasta ja voimakkuudessaan myös tietynlainen kieltäytyminen uhriasemasta. Ehkä se onkin enemmän vaatimus lukijalle – miten luottaa kertojaan, joka ei suostu asettumaan valmiiksi annettuihin lokeroihin. Ja laajemmin: ehkä se onkin vaatimus globaalin pohjoisen lukijoille, opetella näkemään kaltaistaan itseluottamusta ja vahvuutta sielläkin, mitä on ennen pyrkinyt ainoastaan näkemään alisteisen aseman kautta.

Lue maailma vuodessa: Kirjailija on Aasian maasta, joka loppuu -stan

ELÄMÄNI MIEHET

SAMULI PUTRO : ELÄMÄNI MIEHET

246s.

WSOY 2025

Kaksi asiaa on yhtaikaa totta: 

1. en lähtökohtaisesti ole juurikaan kiinnostunut julkisuuden henkilöiden elämäkerroista, elämistä tai muistelmista.

2. Zen Café ja sen kautta Samuli Putro olivat minulle lukioaikaan jonkinlaisia henkireikiä, ajatusten sanoittajia, sisäisen elämän tulkkeja, pala suomalaista musiikkihistoriaa, jolla on minulle (nykyään tosin lähinnä nostalginen) kasvuni kannalta järisyttävä vaikutus. Olisin voinut elää pelkästään Idiootti-, Taxi- ja Tavallaan jokainen on surullinen -kappaleilla. Ja aika pitkälti elinkin. 

Tässä yhtälössä kakkoskohta kumoaa ensimmäisen, ja tartuin pääsiäisenä kumppanini kirjahyllyllä haahuillessani hänen hyllynä Putroon. 

Putron Elämäni miehet on suora, kiillottamaton terapiakirja miehistä, maskuliinisuudesta ja miesten välisestä ystävyydestä. Se jakaa elämän merkittäviin miehiin ja miessuhteisiin: Kirjoittajaan, Isään, Ohjaajaan, Poikaan, Pomoon, Jätkään, Uuteen kaveriin ja Kilttiin mieheen. Kenelläkään ei ole nimiä, ei Putron kertojahahmolla itselläänkään. Tavallaan voisi ajatella, että Putro pyrkii häivyttämään heidän todelliset henkilöllisyytensä näiden pseudonyymien taakse, mikä on sinällään jopa hieman hupsu ratkaisu, sillä jokaisesta heistä annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että henkilöllisyydet on googletettavissa parissa minuutissa. Toisaalta ratkaisu kuitenkin antaa tilaa laajemmille kuville (/karikatyyreille?) miehistä ja miestyypeistä – eli siitä, miten hieman rajaton, ahdistukseen ja mustasukkaisuuteen taipuva kertojahahmo niihin suhtautuu. Milloin alistuu, milloin vetäytyy, milloin on oikukas ja hankala itse.

Putron teksti tikkaa kuin kappaleidensa lyriikat: päälause, päälause, päälause, vertauskuva. Kävelen, kävelen, kävelen. Päälause, päälause, päälause, kysymys, yksittäinen sana. Etenee, etenee, etenee. Luen kirjaa paperilta, mutta luen sen Putron pehmeällä, lempeällä äänellä, joka on 2000-luvun alusta tutumpi kuin monen tuttavani ääni. Osa vertauskuvista on noin kaunokirjallisesti vähän hassuja, se mikä toimii lauluissa, jää tällaisessa pidemmässä tekstissä hieman latteaksi. Ehkä se johtuu siitä, että lauluissa Putro jättää sivulauseet kokonaan pois. Vastaukset antamatta. Siinä missä Putro jättää lyriikoihin ilmaa, proosa taipuu välillä yliselittämiseksi. Mutta sen antaa anteeksi – vaikka se toki tässäkin välillä ärsyttää, kirskauttaa inhottavasti hampaat yhteen, toimii Suuren Suomalaisen Kertojan ääni näinkin. Tällekin on tilaa. (Vaikka: pakko sanoa, että se johtunee puhtaasti siitä, että Putro on julkisuuden henkilö – henkilö, jolla on kustantamoille jo valmiiksi niin hyvä myyntiarvo, ettei hänen tekstiään joko osata tai uskalleta haastaa, kehittää, toimittaa sille tasolle, jonne sillä hyvinkin olisi potentiaalia. Mutta tämä ei ole Putro-ilmiö, tämä on laajempi kirjallisuuskentän ilmiö, joka toistuu globaalisti aina, kun tekijällä on enemmän markkina-arvoa kuin kustantamolla itsellään.)

Lopulta pienistä ryppyisyyksistään huolimatta Elämäni miehet on kuitenkin kaunis, lempeä, inhimillinen ja kiehtovalla tavalla epävarma matka vahvemmin omaksi itseksi, pehmeämmäksi ja omat rajansa paremmin tavoittavaksi mieheksi kovuuden keskellä. Se on tarina X-sukupolven maskuliinisuuden kiemuroista, raja-aluiesta, erilaisista tavoista olla olematta kova ja alistava mies. Se on haparoivaa, mutta silti selvästi tunnistettavaa vastuunkantoa maailmassa, jossa sitä harvemmin vielä miehiltä osataan tunnistaa saati edes odottaa.

ALPHABETICAL DIARIES

SHEILA HETI : ALPHABETICAL DIARIES

163s.

Fitzcarraldo Editions, 2024

Sheila Hetin Motherhood sekä Pure Colour -romaanit/teokset/miten ne ikinä nyt määritteleekään, ovat ehdottomasti yksiä lempi kirjojani viimeisen vuosikymmenen ajalta. Hetin suora, omaleimainen kerrontatapa yhdistettynä lempeän inhimilliseen epävarmuuteen, etsimiseen ja ehkä-lauseisiin iskee niin suoraan johonkin omaan kohtaani, että näiden hänen kirjojensa lukeminen on yleensä sekä parantavaa että jollain tapaa myös hykerryttävää. Ja niin se oli nytkin, muistelmamaisen Alphabetical Diariesin kanssa, joka koostuu Hetin omien päiväkirjamerkintöjen eriskummallisesta jatkumosta: Heti on irroittanut jokaisen virkkeen omakseen, ja yhdistänyt ne sen jälkeen aakkosjärjestykseen tähän pieneen, eriskummalliseen omaelämäkerralliseen teokseensa.

"Converse your energies. Control negative thinking. Count your money and see hoe you're doing. Crazy to spend ninety dollars on the scarf – but I'm crazy! Create fiction. Crushes on men. Crying about Lars. Curiosity is not a good reason to get married."

A:sta Z:aan Hetin kanssa kulkeminen on seikkailu: se on kirjaimellisesti sattunnaisia virkkeitä peräkkäin aseteltuna, sanoja sieltä ja toisia täältä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, ja silti kansien välissä on kaunis, herkkä, etsivä ja hetimäisellä tavalla hauskan provosoiva muistelmateos kirjoittamisesta, rakkauksista, riippuvuudesta miehiä ja seksiä kohtaan, hieman kieroista rakkaussuhteista ja toisaalta lempeistä ystävyyksistä. Ja silti – Alphabetical Diaries on yhtä monta kuin sillä on lukijoitakin. Jokaiselle muodostunee oma kokonaisuutensa, jokainen tarttunee eri kohtiin, eri virkkeisiin, eri ajatuksiin. Päiväkirjansa paljastamalla Hetin voisi ajatella paljastavansa itsestään kaiken, mutta aakkostaen järjestettyinä hän jättää enemmän ilmaan kuin yhdistelee. Luulisin.

Aakkostettuja päiväkirjoja lukiessa en voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten hauskalla tavalla ihminen etsii ja sitä kautta myös löytää yhteyksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. Vaikka kaikki on aivan satunnaista, irti asiayhteyksistä, kiinni ainoastaan virkkeen ensimmäisissä kirjaimissaan, muodostuu kaikesta jotain eheää ja pulppuavan kaunista. Hetin ääni on vahva ja tunnistettava, etenkin pidemmissä, polveilevissa ajatuksissa, ja onkin vinkeää huomata, miten vähän kerronta lopulta on kiinni loogisuudessa, järjestyksessä ja tavanomaisina pitämissämme järjestyksissä, ja miten paljon voi löytää, yhdistää ja tunnistaa ilman lineaarista etenemistäkin. 

Ja toisaalta, kuten Heti itsekin kirjassa kirjoittaa, "the part of the brain that sees patterns is less intelligent than that sees probalities." Eli vapaasti käännettynä: "se osa aivoista, joka näkee säännönmukaisuuksia, on vähemmän älykäs kuin se osa, joka näkee mahdollisuuksia." Ja sitäkin, tai ehkä: juuri sitä, tämä pieni, hieno ja ihmeellinen kirja on täynnä – mahdollisuuksia, joita voi yhdistää, yhdistellä ja kiinnittää toisiinsa loputtomasti. On tavallaan yhdentekevää, milloin Heti kirjoittaa häntä kurjasti kohdelleesta Larsista, ja milloin vuorossa on ongelmallinen suhde Paveliin, ja missä lauseessa hän taas viittaa ystäviinsä Claireen tai Lemonsiin – lopulta lukija yhdistää vihjeiden mukaan osia toisiinsa, mutta saa silti korkeintaan lopputulokseksi totuuden paljastamisen sijaan valistuneen arvauksen.

Ja juuri tätä minä Sheila Hetissä rakastan: päämäärättömyyden ylistystä. Että mikään ei ole koskaan täysin varmaa, ja siitäkin voi kirjoittaa aivan mahdottoman upeaa kirjallisuutta.

TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

EMILIE PINE : TÄSTÄ ON VAIKEA PUHUA

204s.

Atena 2020

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Irlantilaisen Pinen omaelämäkerrallinen/muistelmallinen esseeteos on näkynyt viime aikoina paljon kansainvälisessä kirjainstagramissa, ja se kävi hetken jo minullakin kirjastolainana englanniksi kääntymässä, mutten ehtinyt sitä laina-ajan puitteissa lukea. Hetki sitten huomasin, samaisen kirjainstagramin kautta, että tämä on itseasiassa myös jo lähes viisi vuotta sitten suomennettu, ja että tämän käännetyn version saa kirjastosta hakea milloin haluaa. Nappasin kirjan lainaan, ja ahmin sen kahdessa päivässä, sunnuntaina ja maanantaina työpäivän jälkeen odotettuani koko päivän, että pääsisin jo kotiin lukemaan. Harvoin näin intensiivistä imua tulee esseisiin, mutta Tästä on vaikea puhua todella vei alusta asti mukanaan.

Pine aloittaa kokoelmansa tarinalla Korfun saarella sairaalassa ulosteidensa ja muiden eritteidensä keskellä makaavasta sairaasta isästä, jonka luo Emilie on sisarensa kanssa juuri matkustanut. Sairaanhoidollinen romahdus on Kreikan saarilla nyky-Suomeakin valtavasti edellä: vuorossa on päivisin vain yksi lääkäri ja ilta- ja yöaikaan yksi hoitaja on vastuussa kaikista sairaalan potilaista. Isällä, jonka sisäelimet ovat pettämässä vuosikymmenten alkoholismin seurauksena, ei ole ulkomaalaisena lainkaan paikallisia auvoisempi asema. Sisätautienosasto onkin kuoleman osasto, paikka jonne mennään, mutta josta ei enää palata. Sieltä Emilie jatkaa Vauvavuosiin, Puhumiseen/puhumattomuuteen, verenvuodatukseen ja tarinaan "villistä nuoruusvuosistaan" – eli toisin sanoen teini-iän kapinasta, köyhän lapsuuden jättämistä jäljistä, ikuisesta ulkopuolisuuden tunteesta ja itsensä ruumiillisesta rankaisusta niin syömättömyyden kuin raiskaukseksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin ymmärretyn "seksin" merkeissä. Pine kuljettaa tasaisen rauhallisella kielellään lukijan yhden naisen omaelämäkerrallisten esseiden läpi näyttäen mitä henkilökohtainen on poliittista konkreettisesti tarkoittaa.

"Minulla on verta vuotava keho. Kerran kuussa se litisee verestä märkänä ja kuumana. Tuo veri valuu siteen ohi, se tahrii farkkujeni haarovälin, se tippuu kylpyhuoneen lattialle, kun unohdan vaihtaa tamponin. Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Ja se on räikeää. Se on minun."

Osa aiheista on suorastaan naiserityisiä sillä tapaa, kun feminismissä oli muodikasta vielä muutama aalto sitten. Tavallaan tekisi mieli sanoa – ei vaan toivoa –, että kuukautisverestä, kainalokarvoista ja vulvan ulkomuodosta käytävät kirjalliset keskustelut olisivat jo tarpeettomia, mutta tässä sitä jälleen ollaan. Eritteiden, kramppien ja kuukautisverta pelkäävän yhteiskunnan edessä. Ja jotenkin niin uudella, raikkaalla ja lempeällä tavalla ollaankin, että välillä on hieman haastavaa käsittää, että tosiaan eletään 2020-lukua. Että tämä aika on se, kun minä, naiseksi koodattussa kehossa jo 37 vuotta eläneenä luen itseasiassa ensimmäisen kerran elämässäni samastuttavaa, häpeääni ja toisaalta aiheeseen väsyneisyyttäni sanoittavaa esseetä. Onhan näistä kirjoitettu, toki. Mutta joko ne ovat niitä kirjahyllyn taakse piilotettuja salaisia terveysoppaita, jotka nimenomaan muistuttavat häpeän oleellisuudesta tai sitten niitä 🩸✨🦄 IHANIA GLITTERKANTISIA PIMPPIVOIMAKIRJOJA, JOTKA MAALAAVAT KUUKAUTISVERELLÄ SOTAMAALAUKSEN JA KAATAVAT SAMALLA PATRIARKAATIN 🦄✨🩸Kaikki rakkaus ja kunnioitus pimppivoimakirjoille, rakastan, mutta ne ovat kuitenkin eri asia kuin se, että esseekokoelmassa, ihmisen kokoisessa, näköisessä ja jotenkin yhtäkkiä kaiken muun keskellä saa lukea samastuttavaa tekstiä näistäkin aiheista, ilman että nimenomaan hakeutuu sen äärelle. 

Rachel Cusk käsittelee tätä(kin) aihetta esseissään, mm. suomennetussa Mykkäkoulu-kokoelmassa että vielä kääntämättömässä Aftermathissa. Cusk esittää oivallisesti, että esimerkiksi kirjallisuudessa tasa-arvo ei ole lainkaan mitattuna sillä, kuinka moni kirjailijoista tai kirjallisuusalan ihmisistä on naisia (tai ei-miehiä, oma lisäys), vaan oikeasti tasa-arvoista myös kirjallisuus on vasta sitten, kun myös tällaiset naiserityiset aiheet aina äitiydestä kuukautisesseisiin ja hoivasta esivaihdevuosikirjallisuuteen käsitetään samalla tapaa korkeakirjallisina teoksina eikä naiskirjallisuutena. (Jatkan itse Cuskin ajatusta vielä sen verran eteenpäin, että tätäkin pidemmälle päästään, kun kirjoitetaan myös menstruoivista miehistä, muistetaan sukupuolettomien kehon eritteet ja juhlitaan Finlandialla muunsukupuoliserityistä kirjallisuutta.) Ja täällähän me emme vielä lainkaan ole. Katsokaapa vaikka, kuinka monta äitiydestä kertovaa kirjaa HS:n oman raadin TOP 100 -listalla on. Kuinka monen keskiössä on hoiva, entä miehen hoivaavuus? Monessako on mainittu kuukautiset? Niinpä. Aika marginaalissa ollaan.

Ja juuri tähän väliin, tätä puutetta täyttämään osuu myös Emilie Pine tällä esseekokoelmallaan. Se antaa äänen ihmisille, jotka vuodattavat kuukausittain verta salassa, piilossa, aihetta häpeillen. Se tuo esiin pissaiset testitikut, isäänsä ulostekerroksen keskellä siivoavat siskokset. Se näyttää, miltä keskenmeno tuntuu maassa, jossa abortti on vanhoilliskatolisuuttaan kielletty, ja epämääräisessä tilassakin ollut sikiö menee äidin terveyden ohi, ja jossa jopa keskenmenosta kertominen vanhemmille on laitonta. Pinen Tästä on vaikea puhua on pieni suuri kirja, kokoaan valtavampi ja yhteiskunnallisesti niin merkittävä, että olen yhtaikaa yllättynyt, miten vähän tästä puhutaan ja samalla en lainkaan. Määrällisiin mittareihin unohtuva tasa-arvokeskustelu kun unohtaa juuri sen, millä oikeasti on väliä: sisällöllä, sen moninaisuudella, rikkaudella ja tavanomaisuudella. Sillä, että esivaihdevuosista ja sormella vaginasta vuotoa etsimisestä puhutaan yhtä tavanomaisesti kuin kuntosalikäynneistä, miehiä lyövistä miehistä ja tulppaanien ostamisesta kaupasta. Sillä, että seksuaalirikoksista muuttuisi miehen, ei uhrin häpeä. Sillä, että aiheista, joista on vaikea puhua, puhutaan kuin se ei olisi vaikea laisinkaan.

"Minua pelottaa kirjoittaa sivuuttamisesta ja tunteista ja ylitöistä ja masennuksesta ja hermoromahduksesta, koska olen yhä vakuuttunut siitä, että haavoittuvuuden myöntäminen saa minut näyttämään heikolta eikä vahvalta. Minua pelottaa vahvistaa, että olen nuori ja söpö eikä minulla ole valtaa. Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti."

YKSIN, KIITOS

 

MARIKA RIIKONEN : YKSIN, KIITOS

264s.

Hertta 2023

Saatu arvostelukappaleena

Millaista on elää ekstroverttien ulospäinsuuntautuneessa maailmassa, kun itse kaipaa erityisesti tyhjiä huoneita, täydellistä hiljaisuutta ja omaa rauhaa aamukahvin pariin? Entä millaista on viettää juhlia, kun uupuu jo ajatuksesta ihmisten kohtaamisesta? Entä miksi yhteiskunta suhtautuu yksin eläviin aina parkoina reppanoina, jotka jotenkin täytyy pelastaa, silloinkin kun he eivät välttämättä itse ymmärrä pelastusta tarvitsevansa? Jotain tällaista ja paljon muutakin käsittelee toimittaja-kirjailija Marika Riikosen uutuusteos Yksin, kiitos, jota Hertta-kustantamosta tarjottiin minulle syksyn kunniaksi arvostelukappaleeksi. Aihe kiinnostaa, sillä elän itsekin ehdottomasti kaikkein onnellisinta elämääni juurikin yksin. Itsekseni, omassa rauhassa, omaan tilaan vetäytyneenä.

Riikonen aloittaa teoksensa mielenkiintoisesta näkökulmasta tutkiessaan miten negatiivisia mielleyhtymiä yksinolo, vapaaehtoinenkin tuo ihmisten mieleen. Ihmisten sosiaalista puolta jaksetaan mainostaa ehtymättömänä luonnonvarana, ja silloinkin kun joku kirjoittaa Hesarin neuvontapalstalle pyytääkseen keinoja oman ajan saamiseen, kehottavat psykologit holhoten kysyjää miettimään nyt todella tarkasti, että kaipaako hän tosiaan omaa aikaa vai kuvitteleeko nyt harhaisesti vain, olemmehan me ensisijaisesti sosiaalisia eläimiä.

Miten raivostuttavaa. Rakastan itse yksinoloa, ja esimerkiksi pandemia-ajasta minulla alkaa olla jo varsin romantisoitukin kuva ihanana, loputtomana omana aikana, jolloin fomo ei vaivannut eikä minnekään tarvinnut lähteä. Sittemmin olen oppinut kaivamaan omaan arkeeni vielä enemmän omaa aikaa, lempiasiani on ehdottomasti viikottainen ihmisvapaapäiväni, jolloin en ole edes puhelimitse kehenkään yhteydessä. Tein ennen äärimmäisen sosiaalista työtä, ja ajattelin sen olevan syy vetäytymisen tärkeydelle, mutta nyt kotona etänä väikkäriä puurtaessa huomaan kaipaavani sitä edelleen. Aikaa, jolloin olemassa vain ja ainoastaan minulle. Ja siitä ajasta, sen tarpeesta ja arvokkuudesta on Marika Riikonenkin lähtenyt kirjoittamaan kirjaansa.

Riikonen tuo kirjaan valtavan määrän äärimmäisen kiinnostavia näkökulmia ja terminologiaa; hän sivuaa yksinolon tarpeen unohtamista yksinäisyystutkimuksissa, parisuhdehegemoniaa ja romanttisten suhteiden ylivaltaa yhteiskunnassa, naisen asemaa ja jatkuvasti saatavilla olon vaadetta, yksin matkustamista, etätyötä jne jne jne, mutta kirjaa vaivaakin ehkä juuri tämä: Riikonen tunkee, sivuaa ja mainitsee, muttei malta pysähtyä, tarkastella, analysoida ja perustella. Hän toteaa, että tämäkin, tämäkin on ongelma! Ja ratkaisee sen ohittamalla ongelman niinkin yksinkertaisesti kuin mutta ei sen tarviis olla! Argumentaatio on pidemmän päälle siis aika puuduttavaa ja vähän laiskaa, enkä oikein näe tämän kirjan kanssa muuta ansiota, kuin sen, että jos sattuu olemaan Riikosen kanssa täysin samaa mieltä, pääsee nyökyttelemään, että no niinpä. Erimieliselle tai esimerkiksi aihetta enemmän ymmärtämään haluavalle kirja ei sinänsä tarjoa juuri mitään, pitkälti runsaudenpulan ja pinnallisen käsittelytavan vuoksi. Osin kirjailija myös lukee omia lähteitään aika vinoon, suurin kritiikki menisi ainakin Malin Lindrothin Vanhapiika-kirjan luennalle, jossa Riikoselta menee selvästi viuhuen ohi, miten Lindrothin kirja käsittelee nimenomaan rakkauden puutteesta johtuvaa surua, jota joskus suhteessa ollut ei voi ymmärtää latistaen ko. kirjan juurikin suhteessa olleen ylimielisellä "viisaudella" siitä, että kyllä sitä kuule on myös vapaaehtoisia vanhoja piikoja, olipa ärsyttävää kun yksinäisyydestään kärsivä ihminen ei vain ymmärrä nauttia kun minäkin nautin.

Osin tuntui, että Riikonen kävi jopa varjonyrkkeilyä sellaisten ilmiöiden kanssa, joita ei ihan tuossa laajuudessa ole olemassakaan; kyse toki voi olla tyylivalinnasta, mutta jos kritisoi kirjan alussa esimerkiksi introvertti-ekstroverttibinääriä haitalliseksi introvertin näkökulmasta, ei ehkä kannata myöhemmin kirjassa käyttää ekstroverttiä jonkinlaisena mystisenä olentona, jota yksinolontarve ei koskaan koskisi. Riikosen tietynlainen sokeus omille stereotyyppisille mielipiteille ja jopa mutulla heitetyille "faktoille" syö kirjan kokonaisuskottavuutta, etenkin jos sitä yrittää lukea jonain muunakin kuin yksittäisen turhautuneen ihmisen tunnepurskauksena. Toki voi olla kyse myös sukupolvierosta, kuplaerosta tai mistä tahansa muusta erosta, mutta tuntuu että kirjailija itse luo yksinolontarpeesta suuremman peikon kuin ulkopuoliset, puolustaa kiihkeästi jotain huomaamatta, että uhkaa ja arvostelua ei ehkä todellisuudessa ole ihan niin paljoa kuin itse on ajatellut. Vaan juuri sen takia se itsekritiikki, itsensä näkeminen, sokeiden pisteiden tutkiminen olisikin tuonut tähän kirjaan ihan valtavasti enemmän.

Lopulta ehkä vielä totean, että Riikosen Yksin, kiitos onkin enemmän turhautuneisuudesta humoristisuuteen asti purkautunut tunnepamfletti kuin tietokirja yksinelämisestä ja yksin olemisen tarpeellisuudesta virikkeitä, ääniä, aistimuksia ja ihmiskohtaamisia täynnä olevassa nykymaailmassa. Sillekin on ihan varmasti tarvetta, ja uskon, että moni lukija pitää tällaisestä rempseästä ja reippaasta otteesta, jossa ei turhia pohdita vaan tuuletellaan menemään, mutta koska Riikonen itsekin sanoo, ettei ko. aiheesta olla juuri kirjoitettu, olisin itse kaivannut syväluotaavampaa ja vähemmän Riikosesta itsestä ja enemmän yksinolon tarpeesta kertovaa teosta. Kirjan parhaat oivallukset ja alleviivaamani virkkeetkin kun lopulta olivat muista teoksista lainattuja, eivät lainkaan Riikosen omia ajatuksia. 

Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan ole kaikille, joten anna ihmeessä tälle mahdollisuus, etenkin jos oma taistelu yksinoloa vastaan tuntuu yksinäiseltä. On tästä ainakin vertaistueksi, ehkä.

MUUTOS: METODI

 

ÉDOUARD LOUIS : MUUTOS: METODI

272s.

Tammi 2023

Alkuteos: Changer: méthode, 2021

Suom. Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Édouard Louis oli reilu kaksikymppinen, kun hänen esikoisteoksensa Ei enää Eddy nousi maailmanmaineeseen, kun hän toi luokkakeskustelun takaisin ranskalaisiin kirjallisuuspiireihin. Väkivaltaisesta, köyhästä ja avoimen rasistisesta sekä homofobisesta lapsuudesta kertova esikoinen on vahva luokkakuvaus 2000-luvun alun Ranskasta, jota harva etuoikeutettu edes tunnistaa tämän vuosisadan kertomukseksi. Louis on jatkanut tällä omaelämäkerrallisella tiellään, Väkivallan historia taas on Louisin väkevä kertomus traumasta ja seksuaaliväkivallasta, sen luokka- ja seksuaalivähemmistösidonnaisuudesta. Nämä kaksi teosta ovat väkivaltaisia, verenmakuisia ja kitkeriä. Syystäkin. Lousin seuraavat teokset, isästään kertova, yksi Louisin upeimmista teoksista, Kuka tappoi isäni sekä hänen äitiinsä painottuva (ja ehkä vähän haparoiva, sellaisella "mies luulee ymmärtävänsä naiseutta" -tavalla) Naisen taistelu ja muodonmuutokset taas sukupuolen, luokan ja ylisukupolvisuuden yhteiskunnallisempia tutkielmia, jossa Louis paneutuu pohtimaan, mikä on tuonut hänen vanhempansa siihen, mistä hän itse on ollut lähtöisin. Muutos: metodi jatkaa tällä linjalla, koska Louisin on pakko jatkaa. Aihe ja menneisyys ovat hänessä niin kehollisesti, ettei hän muuta voi kuin jatkaa. Ei hänellä ole muuta, mistä kirjoittaa, sanoo Louis itsekin tämänkeväisen Helsinki Lit'n haastattelussa. Aihe on hänessä, eikä se ole tullut kokonaan ulos, kirjoittaa siitä miten paljon tahansa. Joten niinpä hän jatkaa. Ei siitä mistä jäi, vaan uudelleen alusta, aina vain uudesta, yllättävästäkin näkökulmasta. Ja tällä kertaa keskeisin näkökulma on luokkaretki, vimmainen ja määrätietoinen, kehollinen matka ensin kotikylästä Amiensiin, sieltä myöhemmin Pariisiin, keskelle porvaristo, prisessoja, herttuattaria ja sveitsiläisten suurkaupunkien kaupunginjohtajien eliittipiirejä.

Ei enää Eddyssä Édouard haaveilee lähtemisessä, Muutos: metodissa hän on jo lähtenyt. Hän ponnistaa opettajien ja kirjastonhoitajien tuella lähikaupungin lukioon, ensimmäisenä koko suvustaan. Lukiossa hän tapaa Elenan, porvariperheen tyttären, josta tulee Édouardille jonkinlainen kartta kohti tulevaisuutta, tulevaa minää. Elena ja hänen perheensä on kaikkea mitä Édouard ja hänen perheensä eivät ole: sivistyneitä, lukeneita, keskustelevia, välittäviä. Pian Édouard onkin kaikki viikonloput Elenan perheen ullakkohuoneessa, Elenan tavoissa, maneereissa, eleissä ja opeissa. Édouard lukee Elenaa kuin aarrekarttaa, uskoo Elenan tavat ja elkeet omaksessaan pääsevänsä viimein perille, perille jonnekin, mistä menneisyys ei häntä enää tavoita.

"Myöhemmin kun katkaisin välit Elenaan ja hänen perheeseensä, hänen äitinsä sanoi minulle: Olet käyttänyt hyväksesi kaikkea, mitä me olemme sinulle opettaneet. Mitä hyväksi käyttäminen tarkoittaa? Eikö Elenakin ollut käyttänyt hyväkseen kaikkea, minkä oli oppinut äidiltään? Ja omalta yhteiskuntaluokaltaan?

Onko siis niin, että joillekin hyväksi käyttäminen on sallittua ja joidenkin toisten kohdalla se on paheksuttavaa ryöstämistä?"

Lousin tyyli on vimmainen, hänen pakkonsa päästä pois näkyy kirjan riveillä, pakko ei ole ainoastaan pakkomielle vaan ainoa tapa selvityä, Louisin tekstin Édouard - on hän miten yhtä todellisen kirjailijan kanssa tai ei - tekee kaikkensa jotta selviytyy, menneisyydestä, lapsuudestaan, taustastaan. Tulee paremmaksi kuin se mistä hän on lähtenyt, muuttaa näyttämisenhalun kostoksi, kostaa olemalla kaikkea muuta mitä oma tausta on ollut. Hän muuttuu muuttuu muuttuu, ihmisiä jää jalkoihin, mutta oma pako, selviytyminen, ne ovat ainoat asiat, jotka ohjaavat Louisia, vasta sitten hän on turvassa, vasta sitten hän on saavuttanut jotain. 

Joskus kipeintä muutoksessa on se, että harva ihminen muuttuu yhtaikaa, harva ihminen muuttuu ympärillä. Muutoksen myötä itsestä kasvaa jotain uutta, ja vanhojen ystävien kanssa kasvu muuttuu erilaisuudeksi. Vaikka Édouardin vimma muuttua on ollut selvää heti kotikaupungista pois pääsystä saakka, kirjailija Didieriin tutustuminen saa hänet ymmärtämään, ettei vain läheiseen kaupunkiin pääseminen ole ollutkaan täydellinen vapautus, täydellinen vapautus koittaa vasta Pariisissa. Niin myös Amiensista tulee kotikylän lisäksi paikka, josta täytyy päästä pois saadakseen rakentaa itsensä loppuun, valmiiksi, täydelliseksi. Täytyy päästä pois, vaikka se tarkoittaakin myös poispääsyä rakkaan ystävän Elenan luota.

Kuten ihminen yleensä, Édouard etsii yleensä pelastusta ulkoa, koulutuksesta, rahasta, statuksesta, ihmisistä, joilla on jo koulutus, rahaa, status. Kullan ja kimalluksen perässä voi matkustaa vaikka maailman ääriin, mutta eri asia on, voiko ulkoista tavoitellessaan tulla koskaan perille. Édouard kuitenkin yrittää, jäljittelee, matkii, opettelee, lukee vuodessa vuosikymmenten sivistyksen, hankkiutuu pidemmälle kuin kukaan muu hänen tuntemansa. Matka on pitkä ja kipeä, ja silti välttämätön.

Louis kirjoittaa tästä kaikesta äärimmäisen upeasti. Hän näyttää taiten mitä peritty sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma on pelkän taloudellisen pääoman sijaan. Louisin tekstissä luokkahäpeä on kehollista, lihaisaa, rumaa ja vuotavaa, ja hän osaa tuoda aivan erityisellä taidolla esiin sen, mitä kokonaiseen ihmisryhmään suunnattu halveksunta ja ylenkatse saa yksilössä aikaan. Miten yhteiskunnan asenteet sisäistyvät, miten mielen gentrifikaatio saa jahtaamaan jotain, jonka todellisuudessa voi oikeastaan vain periä. Louis näyttää sen, minkä moderni länsi on kiivaasti yrittänyt peittää; sen miten valta ja hallinta on edelleen vuosisatojen takaa polveutuvilla aatelissuvuilla, rahalla ja eliitillä. Uusrikkaita mahtuu joukkoon, toki, mutta jääkarhunnahasta tehty sohva eroaa siitä siniverisestä hienostuneisuudesta, suvusta, jonka vaiheita Édouard on itsekin opiskellut historian tunneilla.

"Jotkut kuvaavat muuttumistaan hitaaksi prosessiksi, eräänlaiseksi kehojen ja sen olotilojen, oman olemisen ja elämisen tapojen perättäisten muutosten kasaumaksi, jolloin muutokset hajaantuvat ajassa niin etteivät ne tarvitse tietoisuutta tai tahdonvoimaa toteutuakseen, jotkut selittävät, että he ovat muuttuneet kohdattuaan kehoja ja yksilöitä, jotka ovat erilaisia kuin elämän alkupuolella kohdatut, sisäistettyään uusien kehojen ja yksilöiden asenteet usein hiukan hajanaisella tavalla. Minulle ei käynyt niin. Halusin muuttaa kaiken ja halusin, että kaikki muutosprosessissani olisi tietoisen päätöksen tulosta. Halusin, että kaikki olisi vastedes omassa hallinassasi."

Muutos: metodi on ehdottomasti Louisin tuotannon suurimpia helmiä, mutta suosittelen silti tarttumaan Louisin aiempiin teoksiin, ainakin Ei enää Eddyyn ensin, jos kyseistä kirjailijaa ei ole vielä lukenut. Se on erilainen kuin tämä, rikkinäisempi, kiireisempi, vielä pakeneva. Muutos: metodi on ehkä jo perillä kysyen onko matka lopulta edes sen arvoista.

VAPAA

LEA YPI : VAPAA –

KUINKA KASVOIN AIKUISEKSI MAAILMAN LUHISTUESSA

303s.

Atena 2023

Alkuteos: Free: Coming at Age at the End of History, 2021

Suom. Riina Vuokko

Pyydetty arvostelukappaleena

1980-luvun lopussa Albania on yksi Euroopan suljetuimmista maista, tiukan sosialistinen valtio, kipeä kuriositeetti liberalismin valtaamassa lännessä. Kun ympäriltä hajoaa sosialismi- ja kommunistitasavalta jos toinenkin, alkaa poliittinen kuohunta Enver Hoxan kuoleman jälkeen heiluttaa myös Albanian yhtenäisyyttä. Lea Ypi, filosofi ja Marx-tutkija, kasvoi keskellä tuon pahimman kuohunnan, vietti lapsuuttaan suunnitelmatalouden ja yhden totuuden keskellä, perheessä, joka oli kummia sattumuksia ja erikoisia henkilöhistorioita täynnä.

Lea Ypin lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuva muistelmateos on hieno kurkistus 1990-luvun alun ja loppupuoliskon kuohuntaan, sosialististen valtioiden hajoamiseen ja arkeen, jossa kaiken jonottaminen on ehdotonta arkea. Ypi kirjoittaa muistelmiaan aikuisuudestaan käsin, mutta lapsen näkökulmasta; viehättävä lapsikertoja ymmärtää asioita ihanan vinosti, ja lukija saa kerran jos toisenkin hoksata yhtymäkohtia ennen lapsi-Ypia. Ypi kokee kuitenkin ensisijaisesti olevansa vapaa: hän saa valita mistä suunnasta lähestyy tänään kotia koulun jälkeen, hän saa valita mitä leikkii ystäviensä kanssa, hän saa valita missä kerhoissa käy koulun jälkeen. Ypi on kasvanut reippaaksi pikku-Toveriksi, joka uskoo järkkymättä järjestelmänsä erinomaisuuteen, länsimaiden raakaan kilpailuhenkeen, sosialismin solidaarisuuteen sekä Enver-setään, diktaattoriin ja hallitsijaan, jonka varaan Albanian sosialismi on rakentunut. Siirtymää odotetaan kuin kuuta nousevaa, mutta siirtymän sosialismista kommunismiin korvaakin hieman kaoottinen siirtymä sosialismista markkinatalouteen. Mitä maailmasta on enää jäljellä, kun kaikki lapsena uskottu ei yhtäkkiä enää pidäkään paikkaansa? Ja ketä Ypin vanhemmat, nuo Enver-sedän kuvaa ikuisesti kehystävät, mutta esille saamattomat henkilöt historioineen oikein edes ovat?

"Meillä kotona oltiin valmiita myöntämään, etteivät kaikki säännöt olleet yhtä tärkeitä ja että ajan myötä jotkin lupaukset menettivät merkityksensä. Siinä mielessä perheenjäseneni olivat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, samanlaisia kuin koko muu yhteiskunta ja samanlaisia kuin valtiotkin. Osa varttumisen haasteesta olikin siinä, että piti saada selville, mitkä säännöt olivat ajan myötä lieventyneet, mitkä jääneet tärkeämpien velvollisuuksien jalkoihin ja mitkä puolestaan pysyivät muuttumattomina."

Lea Ypin Vapaa on kaunis kasvutarina sosialistisen maan sydämestä. Lea elää onnellisen lapsuuden yhdessä vanhempiensa ja isoäitinsä kanssa, ja tälle matkalle maailman muutoksiin myös lukija pääsee mukaan. Jostain syystä kustantamo on kuitenkin päättänyt nostaa kirjan kanteen Financial Timesin lainauksen, jossa kirjan kerrotaan olevan "taianomainen, ajaton ja äärimmäisen tärkeä kirja siitä, millaista elämä todella oli kommunismin ikeessä." ...kaunista ja tavanomaista? Rauhallista ja onnellista? Normaalia? Aivan samanlaista - eräällä tavalla - kuin kapitalismin "ikeessä", erilaisella pohjatarinalla vain?

No, ymmärrettävää lie, että jenkkiläinen Financial Times uskoo varsin sinisilmäisesti oman liberalistiskapitalistisen järjestelmänsä paremmuuteen, mutta nosto kannessa on oikeastaan varsinainen paradoksi, kun sukeltaa syvemmälle itse kirjaan. Se, miten Ypi opetetaan lapsesta asti ajattelemaan yhden totuuden olevan oikeampi kuin muut, on itseasiassa tismalleen sama tarina, mihin nykylapset länsimaissa opetetaan – korvataan tosin vain sosialismi kapitalismilla. Koska sosialismi, vainoharhaiset diktaattorit ja puolueet ovat meille vieraampia, on meidän helpompi vain istua kotona ja kauhistella yhteiskuntajärjestelmää kuin nähdä omamme valuvikoja. Satuun kun se markkinatalouskin perustuu, satuun vapaudesta, kollektiivin sijaan vain yksilön vapauden. Vapaus on kuitenkin täysin suhteellinen käsite, ja kyllä, vaikka sosialismin nimissä vangittiin ja kuoli yksi jos toinenkin toisinajattelija, ei kapitalisminkaan kädet verettömiä ole – meillä kuolonuhrit ovat vain kaukana globaalissa etelässä, vaarallisissa vaatetehtaissa valmistamassa sinunkin paitaasi ja kaivoksissa louhimassa materiaalia minunkin puhelimeeni, heidät on huomattavasti helpompi unohtaa. Joten niinpä Ypin kirja osuu tärkeään kohtaan: se kysyy, mitä vapaus todella on, ja miksi meidät kerta toisensa jälkeen opetetaan uskomaan, että juuri meidän järjestelmämme olisi korjaamattomana juuri se kaikista parhain? Kuka täällä oikeastaan aivopesee ja ketä? Mitä menneiltä sosialistisilta valtioilta voisi oppia, ottaa omaksi ajassa, jossa vapaus on oikeastaan täydellinen abstraktio, jossa yhteiskunnallinen hallinta opettaa meitä haluamaan ihan vain itsensä toivomia asioita? Ja: olemmeko me oikeasti vapaita, jos kaikki eivät ole vapaita? Onko vapautta se, että kenellä tahansa on oikeus tulla turvaan, vai todella se, että politiikkamme upottaa jatkuvasti satoja ja satoja siirtolaisia Välimereen kuolemaan, koska meillä on "vapaus" tehdä niin? Me kauhistelemme jatkuvasti raakalaismaisia diktatuureja ja kommunismia, mutta kun ihminen yrittää päästä sen "ikeestä" pois, olemme ensimmäisenä sulkemassa rajojamme ja rakentamassa muurejamme. Sitäkö vapaus siis todella on, kysyy myös Ypi.

"Ehkä liikkumisen vapaudella ei koskaan ollut oikeasti merkitystä. Sitä oli ollut helppo puolustaa silloin kun joku muu teki likaisen työn ja ylläpiti vankiloita. Mutta mitä arvoa on poistumisoikeudella, jos saapumisoikeutta ei ole? Olivatko rajat ja muurit tuomittavia vain silloin, kun niiden tehtävänä oli pitää ihmiset sisällä, eivät silloin jos ihmiset haluttiinkin pitää ulkona?"

Ypin muistelmat ovat hieno ja ajankohtainen teos, mutta ei siten kuten kannessa luvataan, vaan ennemminkin ylipäätään yhteiskunnallisen katseen herättelijänä. Lapsikertoja ja viehättävä musta huumori tekee lukukokemuksesta kevyen ja helpohkon, joskin myös samalla hieman etäisen, sillä vasta epilogissa Ypi antaa oman ajatuksensa ja äänensä tulla aidosti kuuluviin. Sitä olisin kaivannut lisää, aikuis-Ypillä olisi ja on todennäköisesti valtavasti annettavaa, mitä yhteiskuntafilosofiaan ja sosiologiaan tulee. Täytyy vain toivoa, että hän kirjoittaa vielä lisää.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Albania

Helmet-lukuhaaste 2023: 02. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta

TAPAUS

ANNIE ERNAUX : TAPAUS

87s.

Gummerus 2023

Alkuteos: L'évènement, 2000

Suomennos: Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Elämme yhteiskunnassa, jossa monissa maissa naisten oikeudet, kuten oikeus omaan kehoon liittyviin päätöksiin aina raskaudenkeskeytys mukaan lukien, ovat menneet taakse päin viime vuosina. Elämme maassa, jossa tälläkin hetkellä käydään hallitusneuvotteluita sellaisten puolueiden kesken, joista ministeriksi saattaa nousta henkilöitä, jotka vastustavat aborttia. Abortin vastustajat vetoavat sikiön oikeuteen elää, mutta todellisuudessahan on kyse kontrollista, jolla evätään naisen oikeus valita miten hän elää. Kun nainen on kotona lasten kanssa, hän on pienempi uhka (eri uskontojen) patriarkaaliselle systeemille, liian kiireinen ehtiäkseen haastaa nykyistä järjestelmää, sopivasti pois tieltä kun tärkeistä asioista päätetään.

Ranskalainen nobelisti, kirjailija Annie Ernaux nostaa abortin puheenaiheeksi, kun hänen alunperin vuonna 2000 julkaistu pienoisteos Tapaus on viimein käännetty suomeksi. Ernaux on sivunnut aborttiaan jo aiemmassa muistelmateoksessaan Vuodet, mutta Tapauksessa se on keskiössä, paljaana keittön pöydällä, ilman mahdollisuutta väistämiseen. Kun Ernaux tulee vahingossa raskaaksi 1960-luvulla, ei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin joko menettää haaveiltu elämä yliopisto-opiskelijana ja palata takaisin työläiskortteleihin aviottomaksi äidiksi tai tehdä laiton abortti.

"Se, että kokemukseni  – laiton abortti – on mennyttä aikaa, ei nähdäkseni ole riittävä syy vaieta siitä, vaikka oikeamielisen lain paradoksi on juuri siinä, että se lähes aina hiljentää aiemmat uhrit, koska 'mitäs menneistä', ja silloin aiempien tapausten alle lankeaa aina sama hiljaisuus. Juuri siksi, että abortti ei ole enää laiton teko, voin ohittaa abortin kollektiivisen merkityksen ja 1970-luvun taisteluista tutut yksinkertaistavat hokemat – 'aina naisille tehdään väkivaltaa' jne. – ja käsitellä omaa unohtumatonta kokemustani konkreettisesti."

Ernaux kirjoittaa abortin tapahtuneen hänelle, jotta hän voi kirjoittaa siitä. Tapaus kulkeekin kahdessa aikatasossa; 1960-luvun tapahtumissa sekä 1990-luvun lopun kirjoitushetkessä, jossa Ernaux palaa abortinaikaisiin tunnelmiin. Nykyhetken pätkät ovat lähinnä kommentteja tai huomioita, ikään kuin perusteluita sille, miksi kirja on tärkeä kirjoittaa. Aihe ei kenties sinällään niitä edes tarvitsisi, mutta kommentit alleviivaavat aiheen henkilökohtaisuutta, salaisuuden suuruutta, laittoman abortin tabua ja sen aiheuttamaa häpeää, joka on laittanut aiemmat uhrit hiljenemään, piiloon epäsuoriin vihjauksiin. 1960-lukuun palaavat osiot taas ovat Ernaux'lle tyypillistä dokumentaarista kirjoittamista, katkelmia nuoruusvuosilta, joiden yksi tapahtumaketju oli ei-toivottu raskaus ja sen päättäminen.

"Joudun kirjoittaessani toisinaan vastustamaan kiusausta antautua suuttumuksesta ja tuskasta kumpuavaan lyyrisyyteen. En halua tekstissäni tehdä sitä mitä en ole elämässänikään tehnyt, tai vain hyvin vähän: itkeä ja huutaa. Haluan pysytellä ahdingon vakaassa virrassa sellaisena kuin sen koin farmaseutin vaatiessa reseptiä tai nähdessäni hiusharjan letkuvadin vietellä. Sillä myllerryksellä, jota koen muistaessani kuvat ja kuullessani sanat, ei nimittäin ole mitään tekemistä silloisten tuntemusteni kanssa, se on pelkkää kirjoittamisenpaloa. Tarkoitan: se mahdollistaa kirjoittamisen ja osoittaa, että teksti on aitoa."

Ernaux'n dokumentaarinen kirjoitustapa on terävää, herkkää ja silti arkista, sellaista, joka pitää tapahtumat omissa mittasuhteissaan. Usein tosielämässä tulee vastaan tilanteita toisensa perään, jossa käsillä olevat tapahtumat kuvittelee suuremmiksi kuin ne onkaan, ja sen kautta itsensä tuntee jotenkin vajavaiseksi, kun ei tunnekaan sitä kaikkea tunneryöppyä, jota tarinoissa tällaisiin tapahtumiin yleensä liitetään. Kuten ylläolevassa lainauksessa käy ilmi, Ernaux pitää huolen, ettei hän sentimentaalisuuttaan tule tehneeksi aborttitarinastaan mitään Suurta Kertomusta, jälkikäteen lisättyjen tunteiden sävyttämää opettavaa tarinaa, jolla on joko onneton tai onnellinen loppu. Ja juuri tämä on Ernaux'n vahvuus: kyetä kertomaan asioita mittasuhteissa. Kirjallisuus – se Ernaux'n viittaama lyyrinen sellainen etenkin – kun on muun tarinankerronnan ohella hieman taipuvainen suurentelemaan elämäämme, lisäämään merkityksiä sinne, missä sitä ei ole, vahvistamaan kokemusten valtavuutta siellä, missä kaikki on lopulta arkista. Ernaux'n laiton abortti on toki merkityksellinen, mutta se on myös loputtomia yrityksiä saada viralliset lääkärit tekemään jotain, jota voi pyytää vain kautta rantain, valtavaa raskauspahoinvointia, emalivati, jonka vedessä kelluu letku, joka on tarkoitettu raskauden keskeyttämiseen.

Ernaux antaa pienessä, voimakkaassa ja tiiviissä teoksessaan äänen miljoonille naisille, jotka vielä tänä päivänäkin joutuvat kehollisen kontrolloinnin uhreiksi ympäri maailman, ja joutuvat turvautumaan turvallisen ja vaarattoman operaation sijaan ties millaiseen puoskarointiin, neulepuikkoihin ja henkarin koukkuihin miesten ja uskonnon pitäessä ylivaltaa heidän kehoistaan. Kuten hyvin tiedetään, abortit eivät pääty siihen, että ne kielletään lailla. Laittomien, vaarallisissa ja epäpuhtaissa olosuhteissa tehtyjen aborttien jälkeen naisten elämät taas saattavat päättyä.

Helmet-haaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta

ELÄMÄSTÄ JA KIRJOITTAMISESTA – DEBORAH LEVYN LIVING AUTOBIOGRAPHY -TRILOGIA

DEBORAH LEVY :

MITÄ EN HALUA TIETÄÄ / ELÄMISEN HINTA / 

OMISTUSKIRJOITUKSIA*

125s. / 142s. / 219s.

S&S 2021, 2021 & 2022

Alkuteokset: Things I Don't Want to Know, 2014 / The Cost of Living, 2018 / Real Estate, 2021

Suom. Pauliina Vanhatalo

*Omistuskirjoituksia saatu arvostelukappaleena, muut kirjastolainoja

Kustantamo S&S on kunnostautunut upeiden omaelämäkertojen, esseiden ja kaunokirjojen kustantamisessa sekä suomentamisessa, eikä Deborah Levyn Living autobiography -trilogian julkaisu poikkea tästä loistavasta linjasta. Olen lukenut itse Levylta aiemmin Fabriikki kustannuksen kääntämän Uiden kotiin -romaanin, ja vaikka se aikoinaan hieman etäiseksi jäikin, on tämä vuoden sisään suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia keikkunut silti pitkään lukulistalla. Luin kaikki kolme osaa reilun kuukauden sisään, joten tuntuu myös luontevalta niistä nyt yhdessä kirjoitella. 

x

"Kun maitomies kalautti maitopullot kynnyksellemme, tiesin äkkiä, mikseivät hunajan, ketsupin ja maapähkinävoin kannet olleet kodissamme koskaan paikoillaan. Kansilla, kuten meillä, ei ollut paikkaa. Olin syntynyt yhdessä maassa ja kasvoin toisessa, mutten ollut varma kumpaan niistä kuuluin."

Mitä en halua tietää aloittaa Levyn omaelämäkerrallisen trilogian. Kun Levy seisoo rullaportaissa, matkalla ylös päin, kyynelehtien syystä, jota hän ei itsekään täysin ymmärrä, varaa hän halpalennon ja matkustaa Mallorcan vuoristoon muistivihko mukanaan, ja sukeltaakin nykyhetken sijaan omaan lapsuuteensa Afrikassa.

Levy eli elämänsä ensimmäiset vuoden apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, poliittisen vangin vanhimpana tyttärenä, hiljaisena ja lähes äänettömänä valkoisena lapsena kummien rotusääntöjen ja valtavien kummitätien keskellä. Oman äänen löytäminen on kirjan vahvin teema, ja Levyn trilogian aloitus onkin alaotsikoltaan Vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?". Nämä kirjailijoiden kirjailijuuteen kasvamisen tarinat ovat helposti hieman tylsiä, etenkin ei-kirjoittajalle, mutta Levy onnistuu ensimmäisessä osassa vallan mainiosti tuomaan mukaan ripauksen erilaisuutta lapsuuden kokemuksillaan, jotka meillä jokaisella toki ovat omanlaisensa. 

"Kun isämme tekee mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, ymmärrämme että se on hänen osansa. Jos äitimme tekee sen mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, koemme hänen hylänneen meidät. On ihme, että hän selviytyy hengissä kaikista ristiriitaisista viesteistämme, jotka on kirjoitettu yhteiskunnan myrkillisimmällä musteella. Ne yksin riittävät tekemään hänestä hullun."

Toinen osa, Elämisen hinta, hypähtää taas kirjoittajuuden aikaan, jossa Levy on irtautunut patriarkaalisesta rituaalinäytelmästä,  eli avioliitosta lastensa isän kanssa, ja etsii aikaa ja paikkaa kirjoittaa, kirjoittamalla elättää itsensä ja tyttärensä Lontoon kuudennen kerroksen pienessä ja reistailevassa asunnossa. 

Vähäeleinen kerronta jatkuu, ja etenkin alkuun pyörii taiten keski-ikäisen naisen kivussa koettaa mahtua unelmineen ja vapauksineen yhteiskuntaan, jota ei ole sellaisenaan kirjoitettu hänelle. Millaista on olla vapaa vuosien perheen rakentamisvaiheen jälkeen ja mitä vapaus oikeastaan edes on? Levy tutkii sekä keski-ikäisen naiseuden että vapauden tematiikkaa varsin hellällä otteella, paikoin tosin hajanaisellakin. Mukaan mahtuu myös kirjailijalle selvästi tärkeitä lainauksia Durasilta, yleistä pohdintaa heteroavioliitoista, äidin kuoleman käsittelyä, kirjailijan pohdintaa omasta huoneesta, sähköpyörän tuomasta vapaudesta sekä tietoisesta valinnasta kasvattaa ystävyyssuhteet perheidylliä tärkeimmiksi ihmissuhteiksi. 

"Kun ystävät eri puolilta maapalloa vierailivat luonani, pyöräilimme yhdessä kaikkialla Lontoossa. Se toi minut vähän lähemmäksi toivomani kaltaista elämää, ystävien ja heidän lastensa muodostamaa laajennettua perhettä, joka vaikutti minusta tätä nykyä ydinperhettä onnellisemmalta elämäntavalta."

Viimeinen osa, Omistuskirjoituksia, jatkaa oikeastaan suoraan toisesta osasta, kiertää kuusikymppisen Levyn mukana eurooppaa ja tutkii tyttäristä tyhjentynyttä pesää, rakkautta sekä omistamista. Levylla on oma unelmien villa, jota hän täyttää näkemillään esineillä, korvaa suihkulähteen joella, etsii paikkaa, jossa olla yksin ja kirjoittaa. 

Levy kirjoittaa taiten arjen havainnoista, pienistä enemmän tai vähemmän absurdeista tilanteista, muiden ihmissuhteista ja heidän ajatuksistaan Levyn valinnasta olla yksin. Etenkin viimeisin osa siirtyy vahviten tarkkailijan rooliin. Vaikka kyse onkin muistelmista, Levy sijoittaa itsensä sivustakatsojan rooliin, tarkkailee, havainnoi, niin omaa kuin muidenkin elämää.

Parhaimmillaan Levyn trilogia on kirkas ja heleä, tarjoilee kauniita ajatuksia ja hiottuja lauseita. Toisaalta se on myös (etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa) hajanainen ja paikoin jopa lattea, hieman muotoaan ja terävyyttään etsivä. En tiedä miten paljon menee välillä kömpelöhkön suomennoksen piikkiin ja miten paljon on vain kyse Levyn omasta tyylistä, mutta jotain vähän keskeneräisen oloista tässä kirjakolmikossa on. Siitäkin huolimatta sillä on paikkansa naisen aseman lämpimänä tarkkailijana (valkoisen) kirjailijuuden kentällä, yhteiskunnassa ja sen suhteellisen etuoikeutetuilla portailla. Levy kirjoittaa omasta viitekehyksestään, eikä muistelmamuodoissa yritäkään kurottaa sieltä kovinkaan kauas, mikä toki edelleen on aivan sallittu valinta. Ehkä tällaisia kokoelmia ollaan jo moneen otteeseen nähty, eikä Levy sinänsä tuo genreensä mitään kovin uutta, mutta lämmin ja lempeä lukukokemus kyseinen trilogia silti on. Suosittelen ajattelijoille, kirjoittajille ja ikääntymisen seesteisen kuvaamisen ystäville.

THE YEAR OF MAGICAL THINKING

JOAN DIDION : 

THE YEAR OF MAGICAL THINKING

227s.

Harper 2005

"Life changes fast. Life changes in the instant. 

You sit down to dinner and life as you know it ends."

Joan Didionin The Year of Magical Thinking (suomennettu 2007 nimellä Maagisen ajattelun aika, Like 2007, suom. Marja Haapio) on ollut valtavan pitkään lukulistallani. Olen lukenut Didionilta joitain vuosia sitten Iltojen sinessä -muistelmateoksen, mutta koska Didionin kieltä on aivan erityisesti kehuttu alkukielellä (ja koska tämä englanninkielinen painos on myös aivan äärettömän kaunis), tartuin Didionin teokseen pitkästä aikaa jollain muulla kuin omalla kotimaisellani.

The Year of Magical Thinking on vuonna 2021 kuolleen Joan Didionin muistelmamainen suruteos hänen miehensä John Dunnen kuolemasta. Se on myös muistelmamainen selviytymisteos Didionin tyttären Quintanan vakavasta sairastumisesta. Se on luopumistyö ja vertaistuki, ja se on yksi ehdottomasti kauneimpia, taitavimpia ja syvimpiä kirjoja surusta, jonka koskaan olen lukenut. Se on kirja maagisesta ajattelusta, mielen defensseistä, kaappiin jätetyistä kengistä, joita John voi vielä tarvita, jos hän tuleekin takaisin. Se on upea hybridi tiedettä, tutkimuksia, tunteita, hajoamista, merkkien etsimistä, merkityksien etsimistä. The Year of Magical Thinking on kurotus kohti mahdotonta, yritys pitää John elossa, löytää alkupiste virheelle, joka johti kuolemaan.

Didionin tapa käsitellä suruaan äärimmäisen paljaasti, pala palalta sille antautuen antaa aivan omanlaisensa tavan nähdä ja tunnistaa niitä psykologisia haurauden hetkiä, joita ihminen joutuu käymään läpi menetettyään äkillisesti rakkaimpansa. Didionin teos on jonkinlainen surun tutkielma, intiimi ja alaston, ja juuri siksi yleisinhimillinen ja yhteinenkin. Didion näyttää, miten ihmismieli etsii aina ratkaisua ja vastausta, logiikkaa, kun ei osaa jäsentää jotain, selityksiä, kun jokin menee yli käsityskyvyn. Tietynasteisena se saakin jo maagisen ajattelun mittasuhteita, se löytää merkkejä merkityksettömyydestä ja merkityksettömyyttä merkeistä. Didion huomaa herkkänäköisyydellään, miten sama mieli, joka niin pakonomaisesti tahtoo tietää millä nimenomaisella hetkellä hänen miehensä on aavistanut kuoleman lähestyneen, mikä nimenomainen hetki olisi voinut kääntää lopun toisenlaiseksi, on sama mieli, joka on järjestäen kieltänyt kuulemasta saman miehen eläessä tuntemia lopun aavistuksia, "jos minulle käy jotain, niin..." -lauseita.

Englanninkielinen sana mourning kääntyy eri tavoin kuin sadness, mutta molemmat kai käännettäisiin  suomeksi suruksi. Surullisuus, suru, sureminen, ne kasvavat ja kietoutuvat yhteen, ja kun surusta tulee kaikista suurin, katoaa entinen, tuttu elämä lopullisesti tavoittamattomiin. Didionin luopumisteos on upea moderniklassikko, jota uskaltaisin suositella surevalle lohduksi. Vaikka suru on aina omanlaisensa, äärettömän intiimi ja henkilökohtainen, kohtaa se meidät jokaisen jollain tapaa vuorotellen. Tai kuten Didionin lainaama John Dunne sen ilmaisisi, "it all evens out in the end."

Helmet-haaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

VUODET

ANNIE ERNAUX : VUODET

215s.

Gummerus 2021

Alkuteos: Les Années // 2008

Suomennos: Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Kun lukee jotain todella sykähdyttävää, älykästä ja hengästyttävän kirkasta, kadottaa herkästi omat sanat. Huomaa, että tapa kertoa ei koskaan tule yltämään sen tasolle, mistä yrittää kertoa, eikä sitä tyyliä ja tapaa saa kiinni, täysin tavoitettua, kun ei oikein saa sitäkään, miksi jostain on tullut itselle näin suurta ja tärkeää. Sanat pakenevat määritelmiä, kirja kykyä tulla arvostelluksi. Lopulta on vain sivu toisensa jälkeen, pieniä muistilappuja lähes jokaisella aukeamalla, hiljaisuutta ja ihailua, kirjaan täydellistä uppoamista. On Vuodet ja vuodet 1940–2008, yhtaikaa edessä ja jonkun toisen muistoissa.

Vuodet uppoaa jollain herkällä tavalla siihen autofiktiivisen, muistelmallisuuden ja henkilökohtaisuuden maailmaan, johon kaikki kirjat viime aikoina, ja silti se on aivan omassa sarjassaan, omanlaisensa, uniikki. Ernaux kuljettaa lukijansa koko elinhistoriansa läpi aina sotaa käyvästä, miehitetystä Ranskasta vuosituhannen ensimmäiselle vuosikymmennelle, jossa vauhti kiihtyy kiihtyy kiihtymistään ja uutuuksista on tullut jo niin normaali osa elämää, että koko sana alkaa menettää merkitystään. Ernaux on kuvien tyttö 1940-luvulla, 1980-luvulla, 1990-luvulla, Vuodet on kuin pino valokuvia, joiden avulla kertoja palaa hetkiin, tai ainakin niiden hetkien vierelle. Vuodet on yhtaikaa Ernaux'n ja koko Ranskan historia edelliseltä vuosisadalta, se on se klassinen henkilökohtaisen ja poliittisen risteyskohta, yksityinen, mutta yhteiskunnallinen, mutta taas: aivan omalakisella tavallaan, ei niin kuin jokatoinen kirja nykyään. Ei päälleliimatusti, ei siksi, että näin nyt tarinat kuuluu kertoa, ei, se on paljon enemmän ja syvemmin. Vuodet on kuin kollektiivinen muisti, mitä vahvistaa entisestään Ernaux'n käyttämä, äärimmäisen hienosti toimiva me-kertoja, sivusta katsovasti itseään häneksi kutsuva, jonka kanssa me kuljemme kuitenkin yhdessä, vierekkäin, sunnuntailounailta mielenosoituksiin, salaisiin aborttitiloihin, luokkanousuun ja hylättyjä laukkuja metrossa katseella etsiviin suurkaupunkilaisiin.

Laputin pienillä muistilapuilla Vuosista jotain lähes jokaiselta aukeamalta. Ernaux'n kieli on kaunista, se ei kompastu koukeroihin, mutta tuo eloon koko historian, ne vuodet, joita hän täällä on elänyt, seurannut, yhden henkilön kautta nähtynä ja silti yhteisöllisesti hahmotettuna. Ernaux'n huomio on kiinnittynyt niin teräviin yksityiskohtiin, että koko Ranskan lähihistoria saa uuden näkökulman, filosofit esiintyvät, kertovat, kuolevat, poliitikot hallitsevat ja menettävät hallinnan. Yhteiskunta liikkuu ja aaltoilee, siltä odottaa koko ajan enemmän, mutta suurimmat asiat tapahtuvat aina kun niitä ei odota. Naiseus on yhtaikaa pieni vankila, silti lohdullinen ja helppo malli, se kasvaa ja suurenee sitä mukaa kun aika kasvaa ja suurenee, yhteiskunta mullistuu, hallitukset vaihtuvat ja ihmiset ovat eri syistä kaduilla. Asenteet erilaisuutta, maahanmuuttajuutta, arabeja ja köyhiä kohtaan ovat olemassa, mutta kiihtyvät ja kiristyvät, poliitikot ottavat ihmisjoukoista keppihevosia, eikä sitä vastusta kukaan. Historia kieputtaa itseään, se löytää samat asiat uudelleen ja uudelleen, kuvitellen joka kerta olevansa ensimmäistä kertaa asialla. Välissä risteilee kulttuuria, elokuvia, musiikkia, ranskalaisia tv-julkimoita, sellaisia, joita en tunne, mutta joiden vastaavat osaan omalta elinajaltanani samaan tapaan nimetä, joiden nimeen osaa kiinnittää kokonaiset kulttuurivaiheen. 

Ernaux kirjoittaa sellaisella älyllä ja terävyydellä, etten hetkeen ole tällaiseen kirjaan törmännyt. Lisään Vuodet elämäni kirjojen joukkoon, sinne, jossa on jo Rachel Cuskia, Maggie Nelsonia ja Vigdis Hjorthia. Annie Ernaux'n Vuodet on saatu suomeksi yli kymmenen vuoden viiveellä, mutta tämän kirjan kääntäminen on ehdottomasti jonkinlainen, suurikin, kulttuuriteko. Lotta Toivasen käännös on äärimmäisen kaunis, kuten Jenni Noposen suunnittelemat kannetkin. Olen äärimmäisen onnellinen, että tämä kirja on tässä. Minulla. Aina käsillläni.

Helmet-haaste 2022: 26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin

KUKA TAPPOI ISÄNI

ÉDOUARD LOUIS : KUKA TAPPOI ISÄNI

82s.

Tammi 2022

Alkuteos: Qui a tué mon père // 2018

Suomennos: Lotta Toivanen

Kun hallitus poistaa tuen ruoansulatuslääkkeiltä, kenen vika on, että työttömän, kouluttamattoman, köyhän sekä työtapaturman seurauksena liikuntakyvyttömän ihmisen ruoansulatusjärjestelmä tuhoutuu?

Kun hallitus poistaa viisi euroa kaikkein köyhimmältä ja keventää samalla kaikkein rikkaimpien verotusta, muka on laiskuri, loinen, tukielätti, sosiaalipummi?

Kun jokainen on oman onnensa seppä, ja maassa vallitsee näennäisen mahdollisuuksien tasa-arvo, kuka nousee todennäköisemmin johtajaksi, alkoholisoituneen työttömän kouluttamaton lapsi vai ylemmän keskiluokan esikoisvesa?

Édouard Louis on tullut tunnetuksi ranskalaisen työläisluokan tinkimättömänä kuvaajana ajassa, jossa yhteiskuntaluokkien olemassa olo systemaattisesti kielletään vetoamalla mahdollisuuksien tasa-arvoon. Louis näyttää viiltävällä tavalla, ettei tämä normalisoitunut tarina ahkeruus palkitaan -ajattelusta ole kuitenkaan totta, ei edes meillä rikkaimmissa länsimaissa. Raha menee rahan luo, köyhältä viedään pois viimeinenkin. Köyhältä viedään myös nuoruus, tulevaisuus, isä sekä mahdollisuus ylipäätään nähdä ne rakenteet, jotka ovat heidät tähän tilaan ajaneet. Köyhyys supistetaan yksilön epäonnistumiseksi, ja rikkaat keräävät sen, mikä heiltä leikataan. Tavalla tai toisella.

Louisin Kuka tappoi isäni on hänen tähän mennessä ehdottomasti vahvin ja voimallisin romaani. Tämän toivoisin löytävän tiensä mahdollisimman monien lukulistoille. Varallisuuteen katsomatta. 

Helmet-haaste: 23. Pieni kirja

KUKA KUULUU KAANONIIN? – KOLME KLASSIKKONAISTA 1900-LUVUN ALUSTA

VIVIAN GORNICK : TOISISSAMME KIINNI

228s.

Gummerus 2021

Alkuteos: Fierce Attachments, 1987

Suomennos: Arto Schroderus

Saatu arvostelukappaleena

Helmet-haaste 2021: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa

SIMONE DE BEAUVOIR : EROTTAMATTOMAT

168s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Las inseparables, 2020

Suomennos: Lotta Toivanen

Saatu arvostelukappaleena

Helmet-haaste 2021: 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen

TOVE DITLEVSEN : NUORUUS

190s.

S&S 2021

Alkuteos: Ungdom, 1967

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Länsimaisen kirjallisuuden klassikkokaanon on tunnetusti varsin miehinen. On miesten tarinoita miehistä. On miesten tarinoita kasvamisesta. On miesten tarinoita taiteilijuudesta. On miesten tarinoita rakkaudesta. On miesten tarinoita ystävyydestä. Ja lista jatkuu. Mies on neutri, yleissukupuoli, se jonka tarinat on totuttu lukemaan tarinoina ihmisyydestä. Miehen tarinat ylittävät sukupuolen, mieheen voi samastua kuka tahansa. Mies kirjoittaa ja kuvaa maailmaa, ja näiden silmien kautta olemme tottuneet itsekin kulttuuriamme lukemaan.

Niinpä joululomareissulle mukaan ottamani naisten kirjoittama kirjakolmikko on varsin herättävä trio. Eikä siksi, että ne ovat naisten kirjoittamia. Vaan siksi, että ne on klassikoita vuosien takaa, klassisten ajattelijoiden kuvauksia taiteilijuudesta, rakkaudesta, lapsi-vanhempisuhteesta, ystävyydestä. Mutta ne eivät ole samanlaisessa maailmanmaineessa kuin aikalaisensa. Ne ovat jääneet piiloon. Ja vielä 2020-luvullakin me kuvittelemme, että ei edes ole naisten kirjoittamia klassikoita. Ei ole naisten kirjoittamia kasvutarinoita. Ei ole naisten kirjoittamia lapsi-vanhempikuvauksia. Ei ole tarinoita ei-romanttisesta rakkaudesta, ystävyydestä. 

Ei kai, kun emme ole nostaneet niitä. 

Nämäkin kirjat on kirjoitettu alunperin vuosina. 1967, 1954 sekä 1987. Mutta mitä muuta niillä on yhteistä kuin Toinen sukupuoli kirjailijana? Ne on kaikki julkaistu suomeksi vasta herran vuonna 2021.

x

Vivian Gornickin (synt. 1935) muistelmateos Toisissamme kiinni sijoittuu sekä noin 40-luvun Bronxiin että 80-luvun Manhattanille, Simone de Beauvoirin (synt. 1908) autofiktiivinen pienoisromaani Erottamattomat 191-0 ja 1920-lukujen Ranskaan sekä Tove Ditlevseniin (synt. 1917) Nuoruus toisen maailman sodan alle Kööpenhaminaan. Gornick & Ditlevsen ponnistelevat kohti kirjailijuutta ja kirjoittajuutta köyhistä oloista, työläisperheistä ja siirtolaiskortteleista, Beauvoir taas Pariisin älymystöpiireistä Sylvie-hahmonsa kautta. Kaikissa teoksissa yhdistyy kuitenkin hurjan hienolla tavalla se vastakkainasettel konservatiivisten arvojen, naisten aseman ja toisaalta itsenäisyyttä tavoittelevan työnteon välillä ajassa, jossa ainoastaan avioliitto on nähty keinona olla jotain. Olla suhteessa mieheen, mutta sentään (taloudellisesti) turvassa. Beauvoir kirjoittaa siitä erityisesti ystävysten Sylvien ja Andréen välisten ristiriitojen kautta, Gornick & Ditlevsen taas vahvempana henkilökohtaisena pyristelynä pois omasta kasvuympäristöstä. Millaista ylipäätään on ollut olla nainen, työtä tekevä ja itsensä elättävä aikana, jolloin naisella on juuri ja juuri ollut mahdollisuus edes käydä ravintolassa toisen naisen seurassa? Millaista on olla sukupuolensa edustaja, kun muut aikalaistaiteilijat, mies-sellaiset, ovat neutreja, ja normi?

Kolme niin erilaista, mutta silti sävyltään yhteennivoutuvaa kirjaa raottaa aikaa ja maailmaa noin sadan vuoden takaa, paikoista, joihin pääsee lähinnä kirjojen sivuilla. Paljon tästä ollaan toki menty eteenpäin, ja silti näidenkin enemmän tai vähemmän feministiajattelijoiden kamppailu perheen ja uran välillä tuntuu hurjan ajankohtaiselta. Beauvoirin maailmassa omaa puolisoaan ei saanut edes itse valita, mikä aiheuttaa traagisia kohtaloita sekä syviä haavoja 1900-luvun alun nuoriin, konservatiivisissa perheissä kasvaneisiin naisiin uuden alun kynnyksellä. Eikä näennäisen vapaamielinen 1950-luvun Amerikkakaan ihan kauheasti kauempana ole, vaikka niin kovin sitä maailmalla onkin halunnut uskotella, sen Gornick muistuttaa kirjassaan oivallisesti. Kumpikin näistä kirjoista käsittelee myös rakkauskäsityksen ongelmallisuutta, Gornick äitinsä kautta, rakkaudelle uhrautuvan ja leskeydestään elinvoimansa saavan vahvan 1900-luvun alussa syntyneen naisen näkökulmasta, Beauvoir taas ylipäätään romanttisen rakkauden ja konservatiivisen uskonnon ristiriitojen keskeltä.

Äitejä ja tyttäriä, kahden naisen välisiä ystävyyksiä, mahdollisia kihlattuja ja taiteilijuuteen kasvamista. Sitä kaikkea nämä kolme upeaa teosta ovat omilla tavoillaan, omilla painoituksillaan, ja ne jättävät suuren jäljen omasta ajastaan. Kiinnyn itse erityisesti Ditlevsenin kerrontaan, mutta eivät kaksi muutakaan siitä kauas jää. Päin vastoin, jokaisella teoksella on omat vahvuutensa, ulottuvuutensa ja taikansa, ja yhdessä ne muodostavat hyvin vahvan historiallisen kuvauksen omien aikojensa yhteiskunnallisista, ja silti niin henkilökohtaisista kiemuroista. Nämä kolme hienoa kirjailijaa kertovat niistä itsestäänselvyyksistä, mistä normina pidetyn sukupuolen ei ole tarvinnut erikseen taistella. Niistä kulmista, jotka on leimattu liian henkilökohtaiseksi, jotta ne kiinnostaisivat suurta yleisöä, tai niistä, joita on aiemmin pidetty vain hömppänä. Beauvoir kuvaa uskomattoman kauniilla tavalla kahden naisen välistä ystävyyttä, ihastumista ja rakkautta – tavoilla, jotka on normaalisti varattu vain romanttisen rakkauden kuvaamiseen. Gornick kirjoittaa viiltävän hienosti äiti-suhteesta, joka ei täytä pyhää odotusta Madonna-äidin kuvasta. Ja Ditlevsen avaa pohjoismaista köyhälistöä, työläistaustaa ja sen normatiivisia askelkuvioita, jotka tahtovat jatkuvasti tulla taiteilijuuden tielle.

Ja se jos mikä tuntuu tämän päivän lukijana erityisen tärkeältä: tiedostaa sekä oma että muiden historia, nähdä mistä ja millaisten taisteluiden kautta tähän päivään on tultu. Asiat etenevät, aaltoilevat, ottavat takapakkia ja palaavat taas kehityksen tielle, mutta mikään tästä ei ole automaattista, valmiiksi annettua. Uudistukset, tasa-arvo, naisten oikeudet, ne ovat kaikki vaatineeet vaikka minkälaisia henkilökohtaisia uhrauksia, erilaisia aina ajasta riippuen, ja silti poliittisessa mielessä hyvin samanlaisia, jos sattuu olemaan henkilö, joka kulkee oman aikansa normistoa vastaan. Normit eivät vain muutu, niitä muutetaan. Ja ilman tämän muutosaallon historian tuntemusta myös moni nykyajatus, mantra ja normi kolisee tyhjyyttään. Olemme pitkässä, ajallisesti yhtenäisessä jatkumossa, ja vaikka kehitys on ollut toki sadassa vuodessa huimaa, on silti välillä varsin turhauttavaa, että naiset 1920-luvun Pariisissa, 1930-luvun Kööpenhaminassa sekä 1950-luvun New Yorkissa taistelevat samasta tilasta, omasta huoneesta, omasta oikeudesta tulla nähdyiksi itsenäisinä itseinään kuin me vielä osin taistelemme 2020-luvulla.

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS

TOVE DITLEVSEN : LAPSUUS

142s.

S&S 2021

Alkuteos: Barndom // 1967

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsen on suomenkielisen Wikipedian mukaan tanskalainen kirjailija, joka on saanut kirjallisuuspalkinnon, ollut kolmesti naimisissa ja tehnyt itsemurhan. Ja siinäpä se. Uskaliaasti väittäisin, että jos kyseessä olisi mieheksi luettava kirjailja, Wikipedia-sivu olisi a.) pidempi, b.) keskittyisi vahvemmin kirjailijan tuotantoon avioliittojen sijaan sekä c.) tunnustaisi laajemmin kirjailijan aseman pohjoismaisen kirjallisuuden klassikkokaanonissa. 

Niin tai näin, nyt tuotteliasta ja kotimaassaan rakastettua Ditlevseniä on viimein käännetty myös suomeksi. 1970-luvun taitteessa ilmestynyt Kööpenhamina-trilogia on kaiketi Ditlevsenin pääteoksia, ja ainakin Tanskassa kovasti arvostettu klassikkoteos. 54 vuotta myöhemmin kustantamo S&S sekä kääntäjä Katriina Huttunen ovat tehneet viimein hienon kulttuuriteon, ja julkaisseet ensimmäisen osan. Varsin ihastuneen vastaanoton se ainakin kirjoihin keskittyvässä bookstagramissa on onneksi saanutkin. Eikä suotta.

Lapsuus on nimensämukaisesti Ditlevsenin oman lapsuuden aikaiseen Kööpenhaminaan sijoittuva omaelämäkerrallinen pienoisromaani fiksusta tytöstä, jonka maailma näkee aikansa mukaisesti yksinkertaisena, outona ja aivan vääränlaisista asioista haaveilevana hempukkana. Politiikka, runous ja yhteiskunnallinen keskustelu ei kuulu Tovelle, mutta muutamaa vuotta vanhemmalle Edvin-veljelle kylläkin. Köyhä perhe työläiskaupunginosassa elää omaa aikaansa, ja moraalikasvatuksen kaksoistrandardit loistavat Ditlevsenin rivien välistä kilometrien päähän.

Ditlevesinin kerronta on lakonisen toteavaa, ja silti jotenkin äärimmäisen verevää, eloisaa ja moninaista. Ditlevsen näyttää yhteiskunnallisiakin asioita upeasti lapsikatseen kautta, paljastaa jättämällä sanomatta, luo aikalaiskuvaa terävillä piirroilla. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö näkee ja kuulee asioita, joita aikuiset eivät edes huomaa, ja näkökulma valinta tuntuu äärimmäisen toimivalta. Lapsuus etenee alle kouluikäisen Toven elämän mukaan aina rippikouluun saakka, ja jättää voimakkaan odotuksen kahta seuraavaa osaa kohtaan.

Jollain tapaa tästä trilogian aloitusosasta tulee mieleen myös kovin rakastettu Elena Ferranten Napoli-sarja, pohjoismaisena versiona muutama vuosikymmen aiemmin vain. Samaan tapaan kuin Ferrante, myös Ditlevsen kuvaa luokka- ja sukupuolieroja, perhesuhteita, köyhyyttä, katuelämää, naisen asemaa ja mahdottomuutta kouluttautua tiettyä astetta pidemmälle. Ditlevsenin teksti on kuitenkin tiiviimpää, keskittyneempää, ja vaikka se kuvaa upeasti työläiskorttelien eloa myös laajemmassa mittakaavassa, keskittyy se siihen paremmin yhden hahmon kautta siinä missä Ferrante pomppii enemmän perheestä toiseen. Ja se tiiviys toimii: vaikka Ditlevsenin romaanissa on vain murto-osa sivuja Napoli-sarjan aloitusteokseen verraten, maalautuu sitä kautta vähintäänkin yhtä vahva maailma ja ajankuva. Ellei paikoin jopa voimakkaampikin. 

Lapsuus on yksi voimakkaimpia kaunokirjallisia teoksia, joita olen pitkään aikaan lukenut. Enkä todella malta odottaa, että trilogian seuraavatkin osat jo suomennettaisiin. Suuri, lämmin suositus tälle kirjalle. 

Helmet-haaste 2021: 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen

RAKKAUDESTA

JANI TOIVOLA : RAKKAUDESTA

208s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen on muutaman vuoden takaisena lukukokemuksena jäänyt mieleen vahvana, herkkyydellään rohkeana kirjana ja keskustelun avauksena, jonkinlaisena uutena aukeamana kohti pehmeämpää maskuliinisuutta, ihmisyyttä, tapaa kirjoittaa ja tuoda itsensä esiin kaikkine haavoineen. Tämän jälkeen en Toivolaa muuten ole lukenut, mutta kun kevään uutuus Rakkaudesta lähetettiin kustantamosta minulle arvostelukappaleena, pääsi se lukuvuoroon varsin pian. 

Toivolan Rakkaudesta on omaelämäkerrallinen teos, muistelma joka alkaa ajasta kun Toivola kantaa pahvilaatikollista pimeintä palautetta kotiinsa Eduskuntatalolta. Se sukeltaa miehisyyden, maskuliinisuuden, kehollisuuden, mustuuden, rakkauden ja vanhemmuuden maailmoihin, tarjoaa pieniä kurkistuksia Toivolan elämään, ja toisaalta ensisijaisesti ajatuksiin: yleisinhimilliseen ja silti niin herkkään ja henkilökohtaiseen. Se on pieni kirja, jolla on suuri vaikutus, se koostuu pirstaleista, jotka yhteen liimattuna tulee kokonainen elämä. Tai ainakin kaistale siitä.

Toivola kirjoittaa suoraan ja kirkkaasti, paljastaen ja jollain kauniilla tapaa pelkäämättä. Ei sellaisella häpeilemättömällä ja hyökkäävällä "tässä olen, ottakaa minut!" -tyylillä, vaan pelon ja häpeän tiedostaen, ja silti juuri niitä kohti kulkien. Se on raikasta, avointa ja jollain sellaisella tapaa rehellistä, että se korjaa muutaman vinon asian itsessäänkin. Jättää sisälle itämään siemenen, että näinkin tämän voi kokea. Erilaisuutensa, häpeänsä, ulkopuolisuutensa. Se on universaalia, ja silti niin Toivolan omaa, silti jotain sellaista, joka siirtyy myös oman kokemuksen ulkopuolelle, tummaan ihoon, homouteen, vanhemmuuteen, joka nähdään vain noiden roolien kautta. Ja se vaatii lukijalta reflektointia; miltä tuntuu lukea sellaisesta ulkopuolisuudesta, sellaisista katseista, joita ei itse joudu kohtaamaan? Miten ymmärtää jotain, josta itse ei olisi edes tietoinen ilman viime vuosina noussutta yhteiskunnallista keskustelua? Miten väistää omien kokemusten kanssa, että toisten ajatuksille jää aidosti tilaa?

Toivolan kirja on kaunis, herkkä, eloisa ja kirkas. Toivola kirjoittaa itseään peittelemättä, valiten kuitenkin itse minkä osan itsestään lukijoilleen näyttää. Vetäen rajat, tuoden esiin sen, minkä itse haluaa. Ei paljastele paljastelun ilosta, ei hurjastele hurjastelun. Herkkyys, omaäänisyys ja ilo kaiken häpeän keskellä kun on suurinta, millä pelon ja sortavan vinouden voi tavallaan yksilönä murtaa. Siitä Toivola itsekin kirjoittaa. Että rohkeinta on olla iloinen tilanteessa, jossa ihmistä yritetään pienentää. Olla iloinen ja kirjoittaa itse oma tarinansa, suurista tarinoista erillisenä. 

"Mikään millä yritän vuorata kehoani, ei vie häpeää pois. Päinvastoin. Kaikki millä yritän kipua väistellä juurruttaa minut entistä syvemmälle häpeään. Mitä selkeämmin uskallan katson kipua silmiin, olla ja antaa sen riepotella, sitä vapaammaksi olen alkanut kasvaa. Sitä kirkkaampana näen myös ne kohdat, joissa minulla on mahdollisuus valita ja katkaista sukupolvelta toiselle periytyviä ketjuja."

Helmet-haaste 2021: 18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä

IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN

RAFAEL DONNER : IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN

208s.

Teos & Förlaget 2018

Suomennos: Laura Jänisniemi

Alkuteos: Människan är ett känsligt djur

Muistan, että olen aloittanut tämän Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin -esseekokoelman ensimmäisen kerran asuessani Joensuussa Suvantokadulla, pienessä harmaalattiaisessa yksiössäni, jossa luin lähes sata kirjaa vuodessa ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan kiinnostanut lopulta lainkaan, ja se jäi, vuodeksi ja pariksi, kunnes bongasin sen uudestaan nyt toisen koronakevään kirjastosuosituksista, nappasin mukaan kun joku tässä ajatuksentasolla viehätti. On ihanaa, että elämästä saavat kirjoittaa muutkin kuin vanhat valkoiset miehet, olkoonkin, että nyt siitä kirjoittaa nuori valkoinen mies. 

Donnerin esseet ovat hyvin omakohtaisia, ja se on virkistävää, kirjoittaa nyt omasta elämästään 27-vuotiaana. Ei se tokikaan mitenkään poikkeuksellista ole, vaikka se hieman sellaiseksi kirjassa tuleekin maalattua. Donner kuvaa niin elämäänsä kuin yhteiskuntaansa puhtaasti itsensä kautta, ja hänen suuri tarpeensa jatkuvasti muistuttaa, että mitäpä minä tiedän, minähän olen vasta nuori luo jonkinlaista sympaattista ilmapiiria, vaikka moni hänen pyörittelemänsä asia aivan muuta onkin. 

Lukukokemuksena Donnerin kirja on sinänsä virkistävä, ettei se ollut minulle sitä samastumiskirjallisuutta, johon edellisessä postauksessa viittasin, päinvastoin: Ihminen on herkkä eläin oli kovin eri tavoin hahmottavan ihmisen pään sisään kurkistamista, ja voi että se teki hyvää. Se altisti uudenlaisille ajatuksille, käsityksille poikana kasvamisesta maaseudulla, työstään elävän isän poikana. Donnerin kertoja on yhtaikaa vieras ja tuttu, tunnistettava ja sopivasti erilainen, että siitä tulee kiinnostava. Tämä esseekokoelma on jonkinlainen tunne-esseekokonaisuus, jossa hän käsittelee maailmaa ja muun muassa omaa isä-suhdettaan, vapauden, itsekkyyden sekä kapitalismin kaltaisia teemoja oman itsensä ja niiden herättämien tuntemusten kautta. Herkän pojan arki hegemonisen maskuliinisuuden keskellä on hurjan kiinnostava näkökulma, ja se tarina tähän on kirjoitettu sisään ihanasti, liikaa alleviivaamatta.

"Koettuani miten tylsältä vuorenseinämästä roikkuva teltta voi sisäpuolelta tuntua, mietin, miten helposti ihminen antaa omien tunteidensa ja havaintojensa vaikuttaa päätöksentekoon; miten kykenemättömiä olemme näkemään omaa nenäämme pitemmälle; miten vaikea meidän on nähdä kokonaisuus ja asioiden väliset yhteydet. Naamioimme maailman ymmärrettävien kulissien taakse, suodatamme sitä, sensuroimme sitä, teemme objektiivisesta subjektiivista."

Viehättävä, rasittava, omaan napanöyhtään unohtunut, ihana, elävä, herkkä ja eloisa. Alleviivaava ja jaaritteleva, ei kirjallisesti kovinkaan taitava, ja silti niin kamalan kirkas paikoin, pienissä hetkissä, siinä nuoruuden huumassa, hetkessä, jossa Donner juuri kirjoittaessa on elänyt ja tehnyt jonkun havainnon, kokenut sen niin suureksi ja tärkeäksi, että jakaa sen meille kaikille siitäkin huolimatta, että joku vanhempi lukija hieman vino hymy kasvoillaan hymähtelee, että odotahan kun hieman kasvat. Mutta ei aina tarvitse odottaa, ei aina tarvitse kasvaa, ei olla valmis ollakseen esillä, sanoakseen, sanoittaakseen. Keskeneräisyyden sietäminen on aivan liian aliarvostettua, etenkin sellaisen, joka uskaltaa olla esillä oman kypsymättömyytensä kanssa. Ja sitähän tämän esseekokoelman kertoja erityisesti oli: kesken, keskeneräinen, keskenkasvuinen. Kuten ihan jokainen meistä, on ollut ja tulee olemaan. Vanhemmiten sitä vain menettää sen itseriittoisuudeksikin leimatun käsityksen maailmasta, jossa omat kokemukset tuntuvat niin suurilta, että niitä erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Eikä se ole pelkästään hyvä menetys, sillä nuoruuden voimasta, herkkyydestä ja uskalluksesta ne suurimmat muutokset ovat lähtöisin. Heille tämä maailma on, ja sille on annettava tilaa. 

Ehkä tässä lopulta sitten eniten häiritsi se sellainen etuoikeutetun kulttuurisuvun vesan asenne, että juuri minä olen niin herkkä ja erilainen, että koko maailman kurjuus kääntyy minun henkilökohtaiseksi vastuksekseni. Se tuntuu sinänsä hassulta, sillä genrenähän tämä on varsin sama, jota yleensä henkilökohtaisesti rakastan, tunne-esseemäinen kokoelma havaintoja maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä. Donner kuitenkin unohtuu kaivelemaan varsin rankasti lähinnä sitä omaa pientä napaansa – mikä hälle toki suotakoon, hänen kirjansahan tämä on eikä minun – vaikka hieman omaa kertojaminää laajentamalla olisi saattanut ehkä huomata, että monetkin Donnerin havainnoista on jo tehty, satojakin kertoja, niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin muussakin taiteessa. Kiinnittämällä omat kokemukset yleiseen, henkilökohtaisen vaikkapa sitten siihen poliittiseen kirja olisi itsekin kasvanut, laajentunut ja syventynyt, ja se olisi tehnyt sille erityisen hyvää.

Ja sitten taas toisaalta: sitähän se nuoruus toisaalta juuri pahimmillaan mutta myös parhaimmillaan on. Oma, vilpitön ja silti niin viehättävän egoistinen käsitys siitä, että koko maailma pyörii vain oman itsen ympärillä, ja asiat jotka tapahtuvat minulle, ovat ehdottomasti ainutlaatuisia. Se ihana, omaa napaa suojeleva harha jos mikä nuoruudesta tekee kaikkein liikuttavinta, samastuttavinta ja sympaattisinta.

Helmet-haaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

TUNTEMANI MAAILMA

PAULIINA VANHATALO : TUNTEMANI MAAILMA

160s.

S&S 2021

Saatu arvostelukappaleena

Minulla on kahdenlaisia lempikirjoja: niitä, joiden kautta opin niin valtavasti uutta itselleni vieraista, uusista tai muuten vain huomiotta jääneistä asioista ihan joko kirjan tematiikan tai vaikkapa yksinkertaisesti kerrontatyylin kautta. Ja sitten on ne, jotka puhuttelevat jotain omaa sisintäni niin syvältä, etten oikeastaan edes osaa laittaa lukemaani luettuani palasiksi. En tiedä onko se puhuttelu jotain oppimista, ymmärtämistä, aukeamista, ehkä kaikkea niitä. Mutta ennen kaikkea se on jonkin sellaisen sanojen saamista, joka on ollut tähän asti olemassa vain ilman käsitteitä. Jonkin sellaisen sanoittamista, jolle en tiennyt sanoja olevankaan. Ja kuten ehkä arvata jo saattaa, tämä Pauliina Vanhatalon Tuntemani maailma on jollain tapaa juurikin tätä jälkimmäistä. Määrittelemätöntä rakkautta, jota ei edes halua pilkkoa palasiksi. Saati ymmärtää.

Tuntemani maailma on Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian kolmas osa, ja silti itseasiassa ensimmäinen, jonka minä häneltä luen. Se on kirja ahdistuneisuudesta, omista rajoista ja niiden puutteesta, empatiasta, joka on niin suurta, että se hyökyaallon lailla vie tuntijan mennessään. Vastalauseeksi kaiken tuntemiselle (been there done that) kirjailija kiinnostuu psykopaateista ja sosiopaateista, heistä jotka eivät tunne yhtään mitään (been there done that... Oma kiinnostuksen kohteeni tosin on aggressiossa, mutta samaa settiä lopulta). 

Vanhatalon huomiot ja terävät havainnot kääntyvät teksteissä ihanasti yhteen, ne lähtevät liikkeelle jostain mutta päätyvät joko ihan muualle, minne odotit tai juuri luoksesi, eikä niistä ihan koskaan tiedä kumpaan suuntaan ne lähtevät. Vanhatalo tarjoilee jotenkin ihanasti yhtaikaa sekä yllätyksiä että tuttuutta, arkipäiväistä ja yleismaailmallista. Luin kirjaa varsin säästeliäästi, yhden tekstinpätkän siellä ja toisen täällä, ja jo siitä tunnistan, että se on itselle rakas ja tärkeä: keskiverrot voi lukea yhdellä istumalta, mutta omimmille haluan antaa aikaa ja tilaa hengittää ja kasvaa. 

Ja sitä Vanhatalon teksti jollain erityisen kauniilla tavalla juuri teki, hengitti. Se on ehkä juuri sitä ääriviivojen ja rajojen etsintää, joka jollain tapaa on todella tyypillistä tässä ajassa, tässä kirjallisuusgenressä, mutta se on sitä jälleen niin lempeästi ja kirkkaasti, että tässä ajassa elävä, hieman samanhenkisellä päällä ja ajatuskeloilla varustettu, täysin vielä rajojaan etsivä lukija sekä samastuu että oppii uutta. Näkee toisella tapaa, muistaa että näinkin voi olla, tämä ei ole vain minun erilaisuuttani, ei ulkopuolisuuttani. Tämä on yksi tapa hahmottaa maailmaa, ja Vanhatalo tuo sen esiin ihanan kauniisti.

Ja joo, aina on se kritiikin kritiikki, että samastuttavuuden ei pidä olla hyvän taiteen peruspilari, ja että nykyaika on pilalla kun se vähän on. Vanhataloa itseäänkin lainaten, "en ole tästä eri mieltä", taiteen ja kirjallisuuden "tehtävä" on varmasti muuallakin kuin tarjota perus keskiluokkaiselle ihmiselle lohtua, ja siksi on vähän vaarallista aina odottaa, että kaikkeen lukemaansa pitää pystyä samastumaan, ei pidä ja se samastumattomuus on itseasiassa aika tärkeäkin lähtökohta aika monelle uudelle kokemukselle. Mutt nyt  Tuntemani maailman kohdalla huudan vaan vastaan, että antakaa minun tuntea ja samastua, tämä on minulle nyt tosi tärkeää. Nämä on nyt minun rajani ja minä en jaksa mitään ulkopuolista määrittelyä taas tässäkin asiassa. Enkä nyt edes oikeastaan miettiä, onko se ulkopuolista laisinkaan vai ihan vain oma ääneni, joka jossain toisessa kohdassa sanoo toista, ihan sama. Nyt minä haluan vain kritiikittä rakastaa. 

"On täysin mahdollista viettää koko elämänsä jotakin asiaa tutkien käsittämättä sitä lainkaan."

Helmet-haaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi