tiistai 5. joulukuuta 2017

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ 
151s.
Like 2012
Alkuteos: Blue Nights
Suomentaja: Kirsi Luoma

Helmet-haaste alkaa lähestyä jo loppuaan, ja enää kaksi kirjaa tähän lukematta! Tämä Didionin muistelmateos löytyi haasteeseen mukaan kyseltyäni marraskuussa lukuvinkkejä vielä uupuviin haastekohtiin, ja Helmin minulle tätä vinkatessa en sitä osannut lainkaan ohittaa, taisinpa varata saman tien kuljetettavaksi lähikunnan kirjastosta tuohon naapuriin. Muutamien kirjallisuusihmisten/kirjabloggaajien lukumaku on sellainen, että heidän suosituksiinsa varsin sokeasti luotan, ja Helmi on ehdottomasti heistä kyllä yksi.

"Jatkan laatikoiden availua.
Löydän enemmän haalistuneita ja halkeilleita valokuvia kuin tahdon enää ikinä nähdä.
Monta kutsua sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimisissa.
Monta ohjelmalehtistä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja en enää muista.
Teoriassa nämä esineet auttavat palauttamaan mieleen eletyt hetket.
Käytännössä ne korostavat vain, miten vähän osasin arvostaa noita hetkiä niiden ollessa käsillä."

Kuusikymmentäluvun puolivälissä Joan Didion saa miehensä kanssa puhelun, sellaisen, jonka sointi sai koko heidän elämänsä muuttumaan. Heille oli syntynyt pieni tyttö, sievä ja kiiltokuvamaisen kaunis pieni lapsi, Quintana Roo, jonka he adoptoivat ja kasvattivat kuin nukkea, rakastaen ja tarviten yli kaiken. Ja samalla kun tuo puhelu oli saapunut, lapsi laskettu heidän syleihinsä, valtasi Didioniin se pelko, joka vallannee jokaisen äidin; menettämisen kauhu, maailmojen vaarojen meri, jonka pienikin yksityiskohta voi olla se, joka lapsen joskus häneltä pois vie. Maailmasta tuli vaarallinen, mutta siitä tuli myös kaunis. Ainakin siihen saakka, kunnes se päivä tulee, kun Quintana Roon henki hiipuu, hengityskone ei ole antanut hänelle tarpeeksi happea, ainakaan tuntiin. Didion on juuri menettänyt miehensä, hän menettää myös tyttärensä, ja samalla hän menettää myös illuusion siitä, ettei vanheneminen ja siihen liittyvät henkiset ja fyysiset tuskat koskisi häntä.

Iltojen sinessä on ensimmäinen kirja, jonka Joan Didionilta luen, vaikka kirjailijan nimi on jostain kaukaa hämärän tuttu. Se on 75-vuotta täyttävän kirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, riipivän kipeä kertomus menettämisestä, luopumisesta, siitä, ettei toinen oikeastaan koskaan ihan oma ole ollutkaan. Didion kuljettaa tarinaansa varmoin ja kauniin ottein, jättää paljon kertomatta, antaa juuri sen, minkä tähän teokseen haluaakin antaa. Hän kuvaa adoptiovanhemman tunneskaalaa, pelkoja ja avuttomuutta häikäisevän hienosti, ja jollain tapaa juuri nuo kohdat tässä kirjassa nousivatkin itselleni kaikkein tärkeimmiksi, kaikenlaisen arvostelun yläpuolelle. 

Hieman irrallisiksi minulle jäi silti osa tästä kirjasta, se ehkä amerikkalaisille lukijoille tutumpien nimien pudottelu, kauan sitten kuolleet tai elämässä vaikuttaneet ystävät, se epähenkilökohtainen, joka ei ainakaan näin yhdellä lukemalla oikein auennut. Tapahtumiin hypättiin sisään jotenkin niin suoraan, että voi kuvitella kirjailijan ajattelevan kaikkien hänelle tuttujen ihmisten olevan tuttuja myös minulle, eikä jokaisen mainitun rooli tarinan kannalta kovin oleelliselta tuntunutkaan. Eikä ehkä tarvinnutkaan tuntea, hänen muistelmansahan nämä olivat, mutta kun nautin niistä kaikkein henkilökohtaisimmista kohdista eniten, olisin toki toivonut niitä lisää, vielä syvemmin ja ilman yleismaailmallista kontekstia. En halua udella, tirkistellä tai seurata salaa kenenkään elämää, olen valmis ottamaan juuri sen, minkä Didion haluaa antaa, sillä jo tästä määrästä koin osissa kohti niin vahvaa samaistumisen, yhteisen pelon ja haurauden tunnetta, etten muista hetkeen sellaista kirjallisuudesta irti saaneeni. Kaunis ja hiljaisen syvä teos tämä kyllä oli, täytyy ehdottomasti lukea vielä lisääkin Didionilta. Kunpa tällaisen haavoittuvuuden osaisi nähdä näin kauniisti itsekin itsessään.

Iltojen sinet muissa blogeissa: Sivulauseita, Kujerruksia & Sinisen linnan kirjasto
Helmet-lukuhaaste 2017: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

4 kommenttia :

  1. Joan Didionin tuotanto tämä mukaan lukien kiinnostaa paljon! Vaikuttaa siltä, että hän kirjoittaa hyvin kauniisti. Ennen tätä haluaisin kuitenkin lukea Maagisen ajattelun ajan, sillä mielellään lukisin kirjat ns. oikeassa järjestyksessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maagisen ajattelun aika kiinnostaa minuakin kyllä tämän jälkeen. :) Onneksi se tuskin hirveästi kärsii, vaikka väärässä järjestyksessä lukeekin, mutta jos nyt tekisin itse toisin, haluaisin todennäköisesti myös sen ennen tätä lukea! Kaunista ja kauniin, mutta silti niin viiltävän rehellistä tämä oli.

      Poista
  2. Olen niin iloinen että luit ja kirjoitit tästä. Kuin myös siitä että suosituksillani on painoarvoa <3
    Tuosta namedroppailusta olen samaa mieltä, tosin sillä erotuksella että olen itse aina ollut hurjan kiinnostunut ja viehättynyt amerikkalaisesta kulttuuriväestä, varsinkin tuon ajan, ja se että Didion on ollut eräänlainen keskipiste jossain vaiheessa tuo hänen persoonaan mulle lisää kiinnostusta, että hänessä yhdistyy niin moni ala ja asia. Mutta niin, se haavoittuvuus ja intohimoinen herkkyys on ihan omaa luokkaansa, uskomattoman taitava kuvaaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tuo olisi kieltämättä varmasti myös auennut paremmin, jos olisin Liam Neesonin lisäksi ylipäätään sieltä muitakin nimiä tunnistanut, nyt se jäi vain hieman kaukaiseksi, kun jouduin(/halusin, eihän sitä mikään pakko olisi ollut) etsimään netistä kuka kukin sivujuonne on. Mutta siitäkin huolimatta tästä kyllä hurjasti pidin, pitää ehdottomasti Didionia lukea enemmänkin. <3

      Poista