maanantai 29. kesäkuuta 2020

PUOLIKAS VUODESTA 2020



Tähän asti tänä vuonna olen lukenut
24 kirjaa, joista 

9 on suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa
13 on naisen/naiseksi oletetun kirjailijan kirjoittamaa
12 on kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut
7 on keskenään eri maasta tulevan kirjailijan kirjoittamaa
13 on vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan
8 on tietokirjaa
1 on novellikokoelma
1 on autofiktio
1 on omaelämäkerrallinen teos
1 esseeteos
2 on oikeastaan yksi fyysinen kirja, sillä erillisenä alunperin julkaistut teokset
ovat päätyneet suomennetuksi yhteisniteenä
3 on luettu omasta hyllystä
6 on lainattu kirjastosta
9 on kuunneltu äänikirjana
6 on saatu arvostelukappaleena
2 on julkaistu alunperin ennen 2000-lukua
10 on julkaistu (suomeksi) vuonna 2020
3 on yli 400-sivuisia
6 on alle 200-sivuisia
285-sivuisia keskimäärin
1 on yhden tähden kirja
5 on viiden tähden kirjoja
2 on juuri nyt (melko) aktiivisesti kesken

ja parhaat ovat olleet

Maggie Nelson : Jane / Punaiset osat
Helmi Kajaste : Rakenna, kärsi ja unhoita


Puolet tästä kummallisesta vuodesta 2020 alkaa olla jo lähes takana, ja on aika jälleen kirjatilastoinnin, puolivuosikatsauksen, josta on blogissani vuosien varrella tullut jo tapa. Alkuvuosi oli outo - kaikin mahdollisin puolin ja aika tasaisesti kyllä enemmän tai vähemmän vähän jokaiselle - ja myös vähälukuinen. Tahti alkoi kiihtyä, palata kai normaalimmaksi, noin toukokuun kohdalla, eli vasta kaksi hyvää lukukuukautta tähän vuoteen on mahtunut. Mutta kirjoja silti reilut parikymmentä, se on vallan ok tahti. 

Tänä vuonna on mennyt äänikirjoja enemmän kuin monena aiempana vuonna yhteensä, pääosin huhti- ja kesäkuun välillä. Ne olivat hyvä tapa palata kirjallisuuden äärelle (ei sillä, että täysin kokonaan poissa olisin ollutkaan), opetella keskittymään uudelleen kun oma keskittymiskyky noin muuten muistutti lähinnä pikkuoravaa. Äänikirjasuosikkeja olivat tietokirjat, ja nyt kesän kunniaksi myös ihan fyysiset romaanit vievät taas mukanaan. Ehkäpä palaan äänikirjasovellusten pariin taas syksyllä, ne ovat mainiota työmatkaviihdettä, etenkin kun kulkuneuvoa pitää vaihtaa kahdesti suuntaansa. 

Loppuvuodelta en kirjallisesti oikein odota mitään, paitsi tietysti sykähdyttäviä lukukokemuksia ja uusia lempikirjoja. En aseta tavoitteita, toivo lukevani mitään tiettyä, haaveile uusista kirjoistakaan. Olen aika laiskasti katsastellut edes syksyn julkaisukatalogeja, tuntuu että kevät oli täynnä omia lempikirjailijoiden uutuuksia (Maggie Nelson! Rachel Cusk! Elizabeth Strout! Elena Ferrante!, että se oli jo varsin hellimistä. Jos jotain pitäisi painottaa, niin kirjailijoiden moninaisuutta: mutta sitä varten onneksi sainkin kerättyä vast'ikään instagramissani seuraajiltani lukuvinkkejä. Eniten kiinnostaa nyt sateenkaarikirjallisuus, ei-valkoisten kirjoittamana. Sitä löytyy harmillisen – ja jopa hävettävän – vähän suomeksi, mutta ehkä jokin äänikirjasovellus tulee ja pelastaa. Täytyy tutkiskella vaihtoehtoja, tai kokeilla vaikkapa jotain aivan uutta! Mutta sitä ennen, lomalle, nyt. Tai olen kyllä viikon jo ollut, mutta kotona ja täysin menossa. Ehkä illalla mökille päästyä viimein saisin hieman myös rauhoituttua. Kirjoilla tai ilman.


edellisvuosien 
puolivuosikatsaukset:
20192018 x 2017 2016

lauantai 27. kesäkuuta 2020

SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA

KUKKA RANTA & JAANA KANNINEN :
VASTATUULEEN – SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA
263s.
S&S 2019

Suomalaisten tietämys saamelaisuudesta ja sen historiasta on varsin hataraa ja räikeänkin stereotypista, eikä opetussuunnitelmamme ole meidän kouluaikoinamme juurikaan oman alkuperäiskansamme historiaa, saati nykyistä asemaa suomensuomalaisille juurikaan opettanut. Ja jos rehellisiä ollaanm eipä saamelaisuudesta puhuttu luokanopettajan kelpoisuuden antavissa opinnoissanikaan laisinkaan - ei historian, yhteiskuntaopin eikä edes antirasismia käsittelevän valinnaisen kurssinkaan sisällä. Sanallakaan. Ja nämä opinnot kävin lukukaudella 2018-2019. Toki tietoa löytyy, kun sitä osaa etsiä, mutta siinäpä se juju onkin: jos tietoa täytyy etsiä, jää ymmärrys oman alkuperäiskansamme asemasta yksilön harteille. Stereotypiat yksittäisten ihmisten suoristamisiksi, yleissivistävän tiedon esiin tuominen saamelaisaktivistien harteille.

Tätä kapeaa tietokäsitystämme vastaan toimittajat Kukka Ranta sekä Jaanan Kanninen ovat lähteneet kirjoittamaan laajaa tietokirjaa, joka pureutuu ensisijaisesti Suomen valtionkin alueella olevan Saamenmaan asemaan ja historiaan. Vastatuuleen liikkuu kolonialismista rotuoppiin ja sitä kautta aluekiistoihin ja valtaväestön äärimmäiseen tietämättömyyteen, mitä perinne-elinkeinojen toteuttaminen todella Pohjois-Lapissa tarkoittaa, ja miten esimerkiksi jäämerelle ulottuva junarata uhkaisi kokonaisen kolttasaamelaisen kulttuurin olemassaoloa. Ja kuinka moni meistä edes osaa nimetä Suomessa asuvat saamelaiskansat? Tietää kuinka montaa eri saamen kieltä Saamenmaalla puhutaan? 

x

Käsityksemme saamelaisuudesta on siitä erikoinen, että me emme ole oikeastaan missään historian vaiheessa onnistuneet katsomaan peiliin, ja nähneet sitä sortoa, jota omankin valtiomme rajojen sisällä järjestään on tapahtunut. Nauramme saamelaisketseille, mutta pidämme Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntöä vähän hupsuna, ja parhaimmillaankin liioteltuna. Nostamme nyrkit pystyyn ja vastustamme rasismia, mutta kuvittelemme, että siitä kärsivät vain iholtaan eri väriset ihmiset, eivät pakkosuomalaistetut saamelaiset. Ja sehän siinä taas niin nurinkurista onkin: kun rasismi määritellään vain yhden yksilön kurjaksi kokemukseksi siitä, että häntä haukutaan, lyödään tai kiusataan erivärisen ihonsa vuoksi, kuvittelemme ettei rasismi koske meitä. Että kun meidän poliisimme ei lähtökohtaisesti tapa mustia pidätystilanteissa, rasismia ei ole. Ettei meidän yhteiskuntamme syrji, kun minä en syrji.

Mutta niinhän asia ei valitettavasti ole. Rasismi on todellisuudessa rakenteellinen vallan muoto, jossa ihmisiltä odotetaan piiloisesti mahdollisimman vahvaa tietynlaisuutta. Tietynlaisuushan on tunnetusti valkoisuutta, mutta se on myös kantaväestöön kuulumista, virheetöntä suomen kieltä, kulttuurillisesti mahdollisimman keskiverroksi sulautunutta. Ja kun millä tahansa tavallla poikkeaa siitä odotetusta tietynlaisuudesta, tulee syrjityksi. Ei saa kutsua työhaastatteluun, koska nimi ei kuulosta suomalaiselta. Ei pääse etenemään työpaikalla, koska iho ei ole kantasuomalaisen kalpea. Ei saa nostaa haloota syrjinnästä ilman, että tulee leimatuksi oman etnisen ryhmänsä kiukuttelevaksi edustajaksi. Ei itseasiassa saa sanoa mitään, tehdä yhtään virhettä, myöhästyä edes töistä ilman, että se leimataan vähemmistöryhmään kuuluvan ihmisen tyyppipiirteeksi. Ja sitä rasismia meidän etuoikeutettujen, kantasuomalaisten on välillä äärimmäisen vaikea havaita. Emme näe sitä, sillä se on hyödyttänyt meitä. Olemme menneet monien muiden pätevien ohi edes huomaamatta, että tilasta tai paikasta on tarvinnut edes paperilla kilpailla. Menemme ja nautimme, ja kuvittelemme, että olemme päässeet perille ihan itse. Omalla kovalla työllä. Niskasta kiinni ottamalla.

Ja se on raakaa ymmärtää. Ja vielä raaempaa on ymmärtää, että kaikessa tasa-arvoisuudessaankin elämme valtiossa, joka ei ole vieläkään ratifioinut esimerkisi ILO 169 -sopimusta, joka takaa alkuperäiskansoille aseman sortamattomana kansana. Että emme edes tiedä juuri mitään alkuperäiskansasta, jonka kanssa elämme saman valtion rajojen sisällä. Että olemme onnistuneet kadottamaan useita saamen kieliä, sillä pakkosuomalaistaminen on todella ollut todellisuutta. 

Onneksi asioista jo hieman enemmän nykyään kuitenkin puhutaan ja kirjoitetaan. Mutta se ei vielä riitä. Meidän täytyy nähdä, että rakenteellinen rasismi ja syrjintä on totta myös täällä Suomessa, jotta voimme alkaa oikaista sitä. Meidän täytyy ottaa vastuu saamelaisten kohtelemisesta, mutta ennen kaikkea antaa viimein ääni heille, joita on vuosikausia hiljennetty. Tämä kirja on sille hyvä alku. Seuraavaksi sitten kuitenkin jotain suurempaa ja konkreettisempaa, kiitos.

Helmet-haaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI


TREVOR NOAH : LAITON LAPSI – 
VÄRIKÄS NUORUUTENI ETELÄ-AFRIKASSA
300s.
Atena 2020
Alkuteos: Born a Crime: Stories from a South African Childhood  // 2016
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuuneltu äänikirjana

Trevor Noah on tiskijukka, tv-juontaja ja stand up -koomikko, joka löi läpi Yhdysvalloissa ja Briteissä, mutta on itse lähtöisin Sowetosta, Johannesburgin townshipissä, hökkelikylässä, joka on tarkoitettu mustille ihmisille apartheid-hallinnon ajoilla. Hän on myös kirjoittanut muistelma-/omaelämäkertateoksen, joka on nyt tänä keväänä viimein pienellä viiveellä suomennettu. Kuuntelin sen itse äänikirjana (oli ihan ok, olisi varmasti ollut vielä parempi englanniksi), ja päällimmäiseksi siitä jäi mieleen se, että Noah on aivan uskomattoman taitava tarinankertoja.

Noah on rikoksesta syntynyt, apartheidin aikana valkoisen, sveitsiläismiehen ja mustan, eteläafrikkalaisen xhosa-naisen poika. Hän joutuu kävelemään kaduilla kaukana sekä äidistään että isästään, sillä hän ei kuulu kummallekaan. Hän ei ole valkoinen, muttei mustakaan, mutta toisaalta ei myöskään värillinen siinä mielessä, mitä värillisyys apartheid-ajan Etelä-Afrikassa tarkoitti.

Noah yhdistelee teoksessaan hurjan taitavasti Etelä-Afrikan historiaa ja politiikkaa hänen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Noah'n lapsuus on ollut vähintäänkin vauhdikas; vilkkaana lapsena hän on ollut mukana vaikka jos missä, ja hänen edukseen laskettakoon taito kertoa upea, monisyinen tarina kaikkein pienimmistäkin sattumista. Elämä ei ole lineaarinen jatkumo, se on sattumia ja tapahtumia siellä sun täällä, mutta Noah löytää omille kokemuksilleen hurjan hienoja, kerroksellisia siltoja, jotka paitsi yhdistävät hänen omat polkunsa myös laajemman rakenteellisen rasismin aiheuttamat epäkohdat.

Noah lähestyy paitsi omaa henkilöhistoriaansa myös kotimaansa historiaa piikikkään huumorin keinoin, ja se toimii, vaikka puhutaan niinkin rankasta ja kammottavasta sortojärjestelmästä kuin apartheidista. Pöyristymiselle ei kuitenkaan ole sijaa: jos Noah'n lapsuus kuulostaa järkyttävältä, et vain ole tarpeeksi perillä siitä, miten rakenteellinen rasismi toimii. Toki se valtiotasoinena on Etelä-Afrikassa ollut aivan omaa luokkaansa, mutta erilaisissa mittakaavoissa tätä tapahtuu edelleen ympäri maailman. Meillä länsimaissakin. Tämä on totta tiettyyn pisteeseen asti edelleen, eikä tästä pääse pois vain koettamalla siirtää Noah'n kokemuksia 1990-luvun Etelä-Afrikkaan. Tämä on totta myös 2020-luvun maailmassa, meidän silmiemme alla. Noah ei sitä itse kirjassaan juurikaan korosta, mutta faktaosioiden keskellä se tulee kyllä varsin ilmiselväksi. Siinä missä Hitler on valkoiselle länsimaalaiselle pahinta, mitä ihmiskunnalle on koskaan tapahtunut, monelle afrikkalaistaustaiselle henkilölle hän on vain historian hirmuhahmo valtavassa hirmuhahmogalleriassa. Enkä täysin usko, että hirmuhahmojen historia on täysin historiaa.

Apartheidin, hoodielämän, pikkurikosten ja hillittömien sattumusten keskellä Noah'n kirjassa kuitenkin kaikkein hienoin oli kuvaus äidin ja pojan suhteesta. Noah'n äiti halusi lapsen, jotta joku rakastaisi häntä täysin rinnoin – mutta saikin itsekkään paskiaisen, joka vaati kaiken rakkauden itselleen. Sillä niin lapset toimivat. Sillä niin äiti-lapsisuhde tuntuu usein menevän. Ja sen kompleksisuuden jos minkä Noah osaa kuvata lapsen roolista aivan äärimmäisen hyvin. Noah'n äiti on ollut hänen elämänsä suurhahmo, ja se leimaa koko Noah'n tapaa hahmottaa maailmaa. He ovat kuin kissa ja hiiri, Tom ja Jerry, mutta niin suuresta, epäloogisestikin toimivasta rakkaudesta, ettei mikä tahansa ihmissuhde sellaiseen voi koskaan päästäkään. Mutta heidän suhteensa pääsi, ja siitä, jos mistä oli upea päästä lukemaan. Jo sen vuoksi suosittelen lämmöllä tätä kirjaa, ehkä kuunneltavaksi, mutta todennäköisesti mielummin luettavaksi. Noah'n tarinat iskevät, mutta keskushahmo on jossain toisaalla.

Lue koko maailma -haaste: Etelä-Afrikka
Helmet-haaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

ME OLEMME ILMASTO

JONATHAN SAFRAN FOER :
ME OLEMME ILMASTO – MITEN PLANEETTA PELASTETAAN RUOKAVALINNOILLA?
270s.
Atena 2020
Alkuteos: We Are the Weather: Saving the Planet Begins at Breakfast / 2019
Suomennos: Ulla Lempinen

Olen ollut pääsääntöisesti kasvissyöjä kymmenisen vuotta. Alkuun syyni olivat enemmän ilmastolliset, myöhemmin myös eettisyys on tullut yhä vahvemmin mukaan ruokavalintoja miettiessä. Asia on yhtaikaa minulle tärkeä mutta myös äärimmäisen arkipäiväinen: en pohdi ruokavalintojani päivittäin, sillä olen jo niin tottunut tähän, että ennemminkin yllätyn, jos kohtaan suurinpiirtein ikäiseni ihmisen, joka syö lihaa. En myöskään juurikaan keskustele aiheesta, ei sillä, ettenkö sitä kokisi tärkeäksi, vaan ennemminkin siksi, että minusta jokaisella tulee olla oikeus olla kohtaamattaan ruokavalintojaan poliittisesti saati olla rakentamatta siitä identiteettiä. Kumpikin lähestymistapa toki on (tiettyyn pisteeseen, eli syyllistämisaspektiin asti) ok, mutta ei yksinkertaisesti minua. On mieletöntä, että osa tekee omasta syömisestään esimerkin toisille, mutta ihan jo oman ruokasuhteeni vuoksi pysyttelen itse mieluusti myös tässä asiassa henkilökohtaisen tasolla.

Viitisen vuotta sitten kiinnostuin kuitenkin ihan jo oman ajattelun tueksi lukemaan enemmänkin ruokateollisuudesta kertovasta kirjallisuudesta. Yksi tärkeitä lukukokemuksia oli suomalaisen Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut -kirja, ja sitä ennen Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -teos. Neljä vuotta sitten olen kirjoittanut tänne blogiinkin, etten pidä kovin todennäköisenä, että meistä kaikista vielä joskus tulisi vegaaneja, joten peräänkuulutin lähinnä eettisempää eläintuotantoa. Nyt vuosia myöhemmin en ole enää kovinkaan samaa mieltä itseni kanssa. Lihansyönti tuskin lähivuosikymmeninä loppuu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se ole myös pitkälti hyvinkin monen yhteiskunnallisen ja ilmastollisen ongelmamme syntyjuuri. Se, että syömme lihaa vain siksi, että olemme siihen tottuneet, ja että se on kivaa, ei enää riitä. Tarvitsemme huomattavasti radikaalimpia muutoksia, huomattavasti suuremmalle ihmismäärälle. Minkäänlaisia vapaudut vastuusta -kortteja ei ole olemassa, joten siksi sillä todella on väliä, mitä syömme. Ja mitä jätämme syömättä.

x

Ja tähän samaan tematiikkaan pureutuu Jonathan Safran Foer, yhdysvaltalainen kirjailija ja eläinten syömisestä kertovan tietokirjan suuri kuuluttaja. Heppu, joka puhuu kaikille lihansyönnin lopettamisen tärkeydestä, mutta ensimmäistä kertaa tunnustaa, ettei pystykään siihen itse. Ja tuolle tunnustukselle, valinnan vaikeudelle, päätöksissään pysymiselle hän päättää omistaa noin 300 sivuisen uuden kirjansa, Me olemme ilmaston.

Ilmastonmuutos on totta.

Ilmasto lämpenee ihmisen toiminnan seurauksena, ja se on pystytty kiistatta tieteellisesti todistamaan.

Yksi suurimpia yksittäisiä ilmaston lämpenemiseen liittyviä tekijöitä on ruokateollisuus. Ja tarkemmin: lihateollisuus. 

Yhden ihmisen yksittäinen, merkittävin ilmastoteko on siis joko lopettaa tai vähintäänkin radikaalisti vähentää omaa lihansyöntiään.

Foer ehdottaa, että jos puolet päivän aterioista, vaikkapa aamiainen ja lounas, olisivat kokonaan vegaanisia, pääsisimme kollektiivisella panostuksella pitkälle.

Hän myös muistuttaa, että kyse ei ole silloin uhrauksesta, sillä se on välttämättömyys. Meidän tulee opetella ajattelemaan, ettemme siis luovu mistään, vaan paremmilla ruokavalinnoillamme annamme jälkipolvillemme mahdollisuuden elää samanlaisessa maailmassa, josta itse juuri nyt nautimme.

x

Ja kyllä. Tämä sanoma on vakuuttava. Allekirjoitan sen täysin. Myönnän, että myös minulla on tässä parantamisen varaa: vaikka en syö enää lihaa, koskaan kotona en minkäänlaista, ravintoloissa silloin tällöin vielä kalaa, olen hieman huomaamattani palannut maitopohjaisiin jogurtteihin, ja juustoa, sitä kyllä kuluu. Ja sepä tässä paradoksaalista onkin: juusto on naudanlihan jälkeen seuraavaksi painavin asia hiilijalanjäljeltään. Siis painavampi kuin esimerkiksi sianliha. Juustoon tarvitaan niin paljon, niin tiivistä määrää maitoa, että sen tuotanto kipuaa todella lähelle naudanlihan hiilidioksidipäästöjä. Joten juu, yhdyn Foerin sanomaan. Kasvisruoan puolesta on äärimmäisen helppo puhua. Toiminta onkin sitten aivan eri asia. 

Foerin kirja on siis tärkeä. Se osuu siihen, mistä muidenkin kuin nuorten ilmastoaktivistien pitäisi puhua päivittäin. Se osuu siihen, mitä kaiken rakenteellisen lisäksi meidän jokaisen pitää tehdä. Foer tekee sen vedoten tunteisiin, tarinallistaen, kertoen itsensä kautta. Se varmasti toimii, osalle lukijoista. Itse olen kyseiselle retoriikalle hieman allerginen, eikä tämä kirja siis varsinaisesti ollut minun kirjani. Mutta aiheensa puolesta sanon, että se on hyvin monen muun kirja. Se on helpostilähestyttävä, se ei paasaa, ja se itseasiassa piilottaa painavimmat faktansa noin 600 anekdoottiin, tarinaan ihan kaikesta muusta kuin ilmastonmuutoksesta ja siitä, miten ruokavalinnoillamme planeetta on pelastettavissa. Se on toimiva ratkaisu, jos tutustuu asioihin ensimmäisiä kertoja. Joten: jos ruoan ja ilmastonmuutoksen yhteys ei ole sinulle vielä tuttu, tartu tähän kirjaan. Se saattaa antaa paljon. Se saattaa ärsyttää ja haastaa, mutta toisaalta, jos yksikin eläinperäinen tuote vaihtuu ruokavaliossamme sen ansiosta vegaaniseksi, onhan se nyt jotain ainakin saanut aikaan. Ja jostainhan sitä on aina lähdettävä.


Helmet-haaste 2020: 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

COLSON WHITEHEAD : NICKELIN POJAT

COLSON WHITEHEAD : NICKELIN POJAT
222s.
Otava 2020
Alkuteos: The Nickel Boys // 2019
Suomennos: Markku Päkkilä

Colson Whiteheadin Nickelin pojat on äärimmäisen ajankohtainen kirja. Yhdysvallat ja sen seurauksena pitkälti koko muukin maailma kuohuu, kun jälleen kerran poliisi tappaa väkivaltaa käyttäessään varsin mitättömästä asiasta pidätetyn mustan miehen, ja jälleen kerran oli lähellä päästä niin sanotusti pälkähästä vääristellyin kuolinsyin, ellei tilannetta olisi kuvattu videolle. Mutta onhan tuolla poliisilla vielä toki "mahdollisuutensa", sillä oikeuslaitos kohtelee ihmisiä eri tavoin, ihonväristä puhtaasti riippuen. Rakenteellinen, systeemiin tiiviisti uponnut rasismi on edelleen täysin tätä päivää, täysin 2020-lukua, tahtoi valkoinen "sivusta seuraaja" uskoa mitä tahansa.

Ja rakenteelliseen rasismiin Whiteheadkin sukeltaa uusimmassa, Pulitzer-palkitussakin romaanissaan Nickelin kasvatuslaitoksesta, 1960-luvun Floridasta. Paikasta, joka on oikeasti ollut olemassa, laitoksesta, jonka taakse on haudattu vähin äänin yhden jos toisenkin nuoren pojan ruumis. Kadonneeksi ilmotetun, mutta todellisuudessa kuoliaaksi piiskatun, raiskatun tai muuten laiminlyödyn.

x

Elwood Curtis on musta poika Tallahasseesta. Hän istuskelee ravintolan keittiössä aikansa kuluksi, käy koulua ja kuuntelee tohtori Martin Luther Kingin puheita vinyylilevyltään. Oikeudenmukaisuus uppoaa häneen kuin veitsi lihaan, ja se saa hänet istumaan haaveillein, odottamaan sitä päivää, kun mustatkin saavat asioida ravintoloissa, päästä huvipuistoihin hurvittelemaan. Sata vuotta Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen rotuerottelu kuitenkin rehottaa edelleen, ja valkoisten maailmassa kuvitellaan puhtaasti sen olevan täysin luonnollinen, oikeutettu tila. Ja keskellä tällaista maailmaa kiltti ja kuuliainen Elwood, lukion aikana collegen kursseille pääsevä poika, onkin yhtäkkiä väärässä paikassa väärään aikaan, ja rangaistuksena hänellä on pitkä pätkä Nickeliä. Ja mitä syvemmin Elwood vangitaan, piiskataan ja rangaistaan, sen suurempana elää hänen haaveensa täydellisestä vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, Martin Luther Kingin sanat korvissa kaikuen.

Alle kuudenkymmenen vuoden takaiseen aikaan sijoittuva romaani tuntuu epämiellyttävältä muistutukselta siitä, miten äärimmäisen hitaasti olemme onnistuneet purkamaan niitä järkyttäviä rotuopillisia ajatuksia, jotka orjakaupan ja eurooppakeskisen maailman perustana toimivat vuosisatoja. Eikä se ole vain niiden kontolla, jotka tilannetta pahiten käyttävät hyväkseen; se on niiden kontolla, jotka seuraavat hyväksikäyttöä vierestä, mutta ovat hiljaa ja näin mahdollistavat julmuuden, sorron ja kokonaisten ihmisryhmien polkemisen. 

Whitehead nostaa kirjassaan esiin teemoja, joista koulun historian tunnit edelleen vaikenevat, ja päästää ääneen ihmisiä, joiden sanoja emme ole tottuneet kuuntelemaan. Kirjan teemat, sanomasta puhumattakaan, ovat tärkeitä ja ajankohtaisia, ja tämä onkin teos, jonka toivoisin löytyvän monen suomalaisenkin lukijan luettujen kirjojen hyllystä mahdollisimman pian. Vaikka aiheet ovat rankkoja, teos on romaanina varsin perinteinen: missä se ehkä toki joitain kunnianhimoisemman kirjallisuuden ystäviä saattaa vaivata, minulle klassinen, juonellinen lähestymistapa taas jättää enemmän tilaa kirjan aiheelle, Nickelin poikien kohtaloille. Kunnioitusta ja tilaa kun jokainen eniten kaipaa. Jokainen musta elämä, jolla on äärimmäisen paljon merkitystä.

Helmet-haaste 2020: 7. Kirjassa rikotaan lakia (hyvin raa'asti ja valkoisten toimesta.)