YUVAL NOAH HARARI :
HOMO DEUS – HUOMISEN LYHYT HISTORIA
447s.
Bazar 2017
Alkuteos: Homo Deus: A Brief History of Tomorrow
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuunneltu äänikirjana, lukija Juhani Rajalin
Homo Deus alkaa juuri nyt, juuri tässä ajassa kuunneltuna varsin profetiaalisella osuudella: Hararin pohdinnalla siitä, miten kulku- ja tartuntatautien lähes täydellinen kadottaminen länsimaisen lääketieteen ansiosta muuttaa myös suhtautumistamme niihin. Emme enää pidä uusia viruksia jumalien rangaistuksena tai edes luonnollisina luonnonkatastrofeina, vaan niiden keskelläkin syytämme ihmistä siitä, että emme toimineet tarpeeksi tehokkaasti jo alkuvaiheessa. Siinä missä Harari osoittaa syyn ebolasta kääntyneen WHO:n Afrikan jaoston viaksi, voimme todennäköisesti kaikki yksimielisesti todeta saman käyneen myös koronaviruksen kanssa: sen sijaan, että asiaan suhtauduttaisiin luonnonlakien mukaisesti, eri maiden presidentit etsivät jo nyt syyllistä tietyistä valtioista, huonosta toiminnasta, hitaasta reagoinnista. Eikä siihen syyllisty vain trumputtimet, vaan ihan meistä jokainen. Kun istumme eristyksissä kotonamme, ihmissyyllisen metsästäminen tuntuu jostain kummallisesta syystä nyt kaikkein oleellisimmalta. Ihan sama onko syy sitten yksittäisen eläinmarkkinoita ylläpitävän valtion, ylipäätään lihaa syövien ihmisten tai sitten joidenkin mielestä jopa suomalaisen vihervasemmistohallituksen, syyllisen on löydyttävä. Ja kuten Harari ennusti, sormi osoittaa aina toista ihmistä, ei luontoa tai sen kiertokulkua. Sillä ihmisyydestä on tullut uusi jumaluus. Humanismista on tullut uusi uskonto.
Hararin "ennustukset", uhkakuvat tai miksi niitä ikinä haluaakaan sanoa, saavat ehdottomasti voimansa laajasta uuden teknologisen tutkimuksen ja kehitystyön tuntemuksesta, joita hän teoksessaan esittelee. Tulevaisuuden kauhut eivät ole vain dystopiaa, vaan ne ovat jo olemassa olevien teknologisten keksintöjen käyttöönoton laajentamista. Sitä samaa, jota monet yrittävät tehdä, ja osin varmaan jo tekevätkin, tänäkin päivänä, mutta johon ainakin vielä toistaiseksi humanismiin perustuva yhteiskuntajärjestys asettaa toimintarajoituksia lainsäädännöllään ja eettisellä keskustelullaan. Mutta kuten Harari itsekin kirjoittaa, muutos on aina hyvin pienin askelin etenevää. Hän maalaa maailmaa porttiteorian kautta: kun olemme jo antaneet tekoälylle luvan kuunnella meitä ja älylaitteiden monitoroida ruumillisia reaktioitamme kellojen ja sormusten muodossa, on vain ajan kysymys milloin luovutamme sille koko yksityisyytemme. Ja kun yksityisyytemme on luovutettu, viitoittaa Harari tietä, jossa ihmiskunnasta tulee lopulta täysin tarpeeton, sillä koneet kykenevät tunnealgoritmimme opittua hoitamaan käytännössä kaiken meitä ihmisiä paremmin.
Siinä missä Hararin Sapiens pureutuu ylipäätään ihmisten kollektiiviseen mielikuvitukseen ja sen kehittämiin asioihin – kuten uskontoihin ja rahaan – Homo Deuksessa hän purkaa erityisesti nykypäivämme suurimpia uskontoja: kapitalismia, liberalismia, nationalismia sekä erityisesti humanismia. Siinä missä ihminen ulkoisti ennen päätöksen teon keksimilleen jumalille, on nykyaikana ihminen itse kaikkein suurin moraalin lähde, palvonnan kohde sekä vaatimattomasti elämän keskipiste. Humanismi nostaa ihmisyyden jumaluuden jalustoille, ja perustelee oman erityisyytensä muun muassa älyn, sielun ja tietoisuuden kaltaisilla käsitteillä. Harari ei tätä purematta niele, vaan hän purkaa tämänkinpäiväiset uskomuksemme paloihin, todistaa tieteen kautta ettei sielua ole ja että esimerkiksi ihmisen ylemmyys muihin eläinlajeihin verraten on siis vain keinotekoinen valta-asetelma eikä mikään sisäsyntyinen itsestäänselvyys. Ajatus tuntuu tavallaan kiusalliselta, sillä se palastelee myös oman uskomusjärjestelmäni, ja tuntuu näyttävän Hararin kylmän viileänä, lähes robotiikkamaisen luonnontiedekäsityksen kannattajana, mutta itse näkisin tuon tulkinnan oikaisevan varsin hurjasti. Se pakottaa pohtimaan mikä on esimerkiksi "kovien luonnontieteiden" ja niiden tulkintakehyksen sekä feminismin suhde? Entä miten paljon Harari typistää kulttuurisesti rakennettua todellisuutta pelkän biokemiallisen reaktiivisuuden piikkiin? Vai onko näillä eronteoilla edes merkitystä? Hänen ajatusketjunsa on nimittäin pitkä, mutta samalla toimiva: kun ihminen uskoo kritiikittä älyyn ja älyn ylemmyyteen, miten sitten inhimilliselle ihmiselle, nyt jo itseään heikompia sortavalle, käy, jos se onnistuu kehittämään yli-ihmisen, keinoälyn? Jos ihminen ei pysty osoittamaan myötätuntoa puolustuskyvyttömälle eläimelle, miksi pelkästään älyyn perustuva keinoäly osoittaisi sitä ihmiselle?
Harari on kaikissa kolmessa kirjoissaan osoittanut harvinaisen selkeästi, että ihminen on omassa älykkyydessään maailma typerin ja itsetuhoisin laji. Huomisen lyhyessä historiassa hän esittelee erilaisia malleja, miten saatamme onnistua tuhoamaan itsemme jo seuraavien vuosisatojen sisällä. Osa ajatusketjuista on tuttuja jo 2020-luvun keskustelusta: jatkuvaan kasvuun perustuva kapitalismi kun tuhoaa niinkin oleellista asiaa kuin elinympäristöämme aivan tolkuttomalla vauhdilla, mutta se ei pysty pysähtymään, sillä kuten toisaalla Paul Mason sanoi, on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Kaikkea tässä kirjassa käsiteltävää en ehkä (enää) niele ihan suoriltaan sen suuremmin asioita pureksimatta, mutta huomaan, että sillä seurauksella Harari muuttuu vain kiinnostavammaksi. Kun osaa suhtautua myös hänen ajatuksiinsa kriittisesti, saa niistä itselleen paljon enemmän. Ja kun hän purkaa minulle tärkeitä käsitteitä, saan perusteltua itse itselleni paremmin, miksi niihin on silti tärkeä uskoa. Ja se kai se kritiikin syvin voima onkin: viedä asioita eteenpäin. Pystyä uskomaan omaan uskomusjärjestelmäänsä sen aukoista huolimatta.
Täytyy siis vain toivoa, että Hararin tulevaisuuden skenaariossa – tai jopa dystopiassa – on yksi varsin vahva sisäinen ristiriita: hänen uskonsa ihmisen sisäiseen tyhmyyteen on toki vallan taitavasti näissä kolmessa kirjassa perusteltua mutta myös niin kattavaa, ettei hän, luonnollisestikaan, onnistu katsomaan itsekään sen yli. Harari maalaa pelottavaa kuvaa maailmasta ohjat ottavasta tekoälystä, ihmisyyden algoritmisyydestä ja totaalisesta inhimillisestä typeryydestä, mutta hahmottaa silti maailmaa vain niin kuin sitä yksi ihminen kerrallaan pystyy hahmottamaan: oman aikansa kautta. Kuten tekevät nyt luonnontieteilijätkin: sillä siinä missä 1800-luvulla psykologit ajattelivat ihmisen olevan kuin sen ajan huippukeksintö, höyrykone, nykytieteilijöille tuntuu olevan todella rakasta hahmottaa ihminen tietokonekielen kautta. Toki yhtään enemmän vaatimus olisi varmastikin jo sitä tekoälyn tapaista yli-inhimillisyyttä, mutta kuten hän muistaakseni itsekin jossain kohti kirjaansa esittää, me olemme kaikki vain aikamme lapsia, emmekä siis koskaan pysty kuvittelemaan tulevaisuutta sellaisena kuin se todella on. Aina tapahtuu jotain kaameaa, mutta yleensä kaameus on jo niin kamalaa, ettei sitä kukaan edellisillä vuosikymmenillä edes keksinyt pelätä. Tulevaisuus – ja ihmisten itsetuhoinen tapa elää elämäänsä – yllättää aina. Todennäköisesti sellaisilla tavoilla, joita kukaan meistä, ei edes Harari itse, ole koskaan osannut kuvitellakaan. Joten enemmän tai vähemmän lohdullisesti – lohdutonta huomista odotellessa.
Hararin "ennustukset", uhkakuvat tai miksi niitä ikinä haluaakaan sanoa, saavat ehdottomasti voimansa laajasta uuden teknologisen tutkimuksen ja kehitystyön tuntemuksesta, joita hän teoksessaan esittelee. Tulevaisuuden kauhut eivät ole vain dystopiaa, vaan ne ovat jo olemassa olevien teknologisten keksintöjen käyttöönoton laajentamista. Sitä samaa, jota monet yrittävät tehdä, ja osin varmaan jo tekevätkin, tänäkin päivänä, mutta johon ainakin vielä toistaiseksi humanismiin perustuva yhteiskuntajärjestys asettaa toimintarajoituksia lainsäädännöllään ja eettisellä keskustelullaan. Mutta kuten Harari itsekin kirjoittaa, muutos on aina hyvin pienin askelin etenevää. Hän maalaa maailmaa porttiteorian kautta: kun olemme jo antaneet tekoälylle luvan kuunnella meitä ja älylaitteiden monitoroida ruumillisia reaktioitamme kellojen ja sormusten muodossa, on vain ajan kysymys milloin luovutamme sille koko yksityisyytemme. Ja kun yksityisyytemme on luovutettu, viitoittaa Harari tietä, jossa ihmiskunnasta tulee lopulta täysin tarpeeton, sillä koneet kykenevät tunnealgoritmimme opittua hoitamaan käytännössä kaiken meitä ihmisiä paremmin.
Siinä missä Hararin Sapiens pureutuu ylipäätään ihmisten kollektiiviseen mielikuvitukseen ja sen kehittämiin asioihin – kuten uskontoihin ja rahaan – Homo Deuksessa hän purkaa erityisesti nykypäivämme suurimpia uskontoja: kapitalismia, liberalismia, nationalismia sekä erityisesti humanismia. Siinä missä ihminen ulkoisti ennen päätöksen teon keksimilleen jumalille, on nykyaikana ihminen itse kaikkein suurin moraalin lähde, palvonnan kohde sekä vaatimattomasti elämän keskipiste. Humanismi nostaa ihmisyyden jumaluuden jalustoille, ja perustelee oman erityisyytensä muun muassa älyn, sielun ja tietoisuuden kaltaisilla käsitteillä. Harari ei tätä purematta niele, vaan hän purkaa tämänkinpäiväiset uskomuksemme paloihin, todistaa tieteen kautta ettei sielua ole ja että esimerkiksi ihmisen ylemmyys muihin eläinlajeihin verraten on siis vain keinotekoinen valta-asetelma eikä mikään sisäsyntyinen itsestäänselvyys. Ajatus tuntuu tavallaan kiusalliselta, sillä se palastelee myös oman uskomusjärjestelmäni, ja tuntuu näyttävän Hararin kylmän viileänä, lähes robotiikkamaisen luonnontiedekäsityksen kannattajana, mutta itse näkisin tuon tulkinnan oikaisevan varsin hurjasti. Se pakottaa pohtimaan mikä on esimerkiksi "kovien luonnontieteiden" ja niiden tulkintakehyksen sekä feminismin suhde? Entä miten paljon Harari typistää kulttuurisesti rakennettua todellisuutta pelkän biokemiallisen reaktiivisuuden piikkiin? Vai onko näillä eronteoilla edes merkitystä? Hänen ajatusketjunsa on nimittäin pitkä, mutta samalla toimiva: kun ihminen uskoo kritiikittä älyyn ja älyn ylemmyyteen, miten sitten inhimilliselle ihmiselle, nyt jo itseään heikompia sortavalle, käy, jos se onnistuu kehittämään yli-ihmisen, keinoälyn? Jos ihminen ei pysty osoittamaan myötätuntoa puolustuskyvyttömälle eläimelle, miksi pelkästään älyyn perustuva keinoäly osoittaisi sitä ihmiselle?
Harari on kaikissa kolmessa kirjoissaan osoittanut harvinaisen selkeästi, että ihminen on omassa älykkyydessään maailma typerin ja itsetuhoisin laji. Huomisen lyhyessä historiassa hän esittelee erilaisia malleja, miten saatamme onnistua tuhoamaan itsemme jo seuraavien vuosisatojen sisällä. Osa ajatusketjuista on tuttuja jo 2020-luvun keskustelusta: jatkuvaan kasvuun perustuva kapitalismi kun tuhoaa niinkin oleellista asiaa kuin elinympäristöämme aivan tolkuttomalla vauhdilla, mutta se ei pysty pysähtymään, sillä kuten toisaalla Paul Mason sanoi, on helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Kaikkea tässä kirjassa käsiteltävää en ehkä (enää) niele ihan suoriltaan sen suuremmin asioita pureksimatta, mutta huomaan, että sillä seurauksella Harari muuttuu vain kiinnostavammaksi. Kun osaa suhtautua myös hänen ajatuksiinsa kriittisesti, saa niistä itselleen paljon enemmän. Ja kun hän purkaa minulle tärkeitä käsitteitä, saan perusteltua itse itselleni paremmin, miksi niihin on silti tärkeä uskoa. Ja se kai se kritiikin syvin voima onkin: viedä asioita eteenpäin. Pystyä uskomaan omaan uskomusjärjestelmäänsä sen aukoista huolimatta.
Täytyy siis vain toivoa, että Hararin tulevaisuuden skenaariossa – tai jopa dystopiassa – on yksi varsin vahva sisäinen ristiriita: hänen uskonsa ihmisen sisäiseen tyhmyyteen on toki vallan taitavasti näissä kolmessa kirjassa perusteltua mutta myös niin kattavaa, ettei hän, luonnollisestikaan, onnistu katsomaan itsekään sen yli. Harari maalaa pelottavaa kuvaa maailmasta ohjat ottavasta tekoälystä, ihmisyyden algoritmisyydestä ja totaalisesta inhimillisestä typeryydestä, mutta hahmottaa silti maailmaa vain niin kuin sitä yksi ihminen kerrallaan pystyy hahmottamaan: oman aikansa kautta. Kuten tekevät nyt luonnontieteilijätkin: sillä siinä missä 1800-luvulla psykologit ajattelivat ihmisen olevan kuin sen ajan huippukeksintö, höyrykone, nykytieteilijöille tuntuu olevan todella rakasta hahmottaa ihminen tietokonekielen kautta. Toki yhtään enemmän vaatimus olisi varmastikin jo sitä tekoälyn tapaista yli-inhimillisyyttä, mutta kuten hän muistaakseni itsekin jossain kohti kirjaansa esittää, me olemme kaikki vain aikamme lapsia, emmekä siis koskaan pysty kuvittelemaan tulevaisuutta sellaisena kuin se todella on. Aina tapahtuu jotain kaameaa, mutta yleensä kaameus on jo niin kamalaa, ettei sitä kukaan edellisillä vuosikymmenillä edes keksinyt pelätä. Tulevaisuus – ja ihmisten itsetuhoinen tapa elää elämäänsä – yllättää aina. Todennäköisesti sellaisilla tavoilla, joita kukaan meistä, ei edes Harari itse, ole koskaan osannut kuvitellakaan. Joten enemmän tai vähemmän lohdullisesti – lohdutonta huomista odotellessa.
Helmet-haaste 2020: 28. Tulevaisuudesta kertova kirja
