Testonisti –farmakopornografisia tunnustuksia

Paul B. Preciado : 

Testonisti - farmakopornografisia tunnustuksia

342s.

Tutkijaliitto 2022

Alkuteos: Testo yonqi. Sexo, drogas y biopolítica 2008

Suomennos Anna Nurminen

Olet teknosukupuoli, teollisesti tuotettu, farmakologinen kokonaisuus oman kehosi hormoneja, välittäjäaineita, bakteereja yhdistettynä kemiallisiin valmisteisiin, kulttuurista sukupuoltasi affirmoiviin estrogeeneihin tai testosteronilisiin, masennus- tai ahdistuneisuuslääkkeisiin. Olet täynnä antibioottijäämiä, mikromuovia, olet ehkä osin itsekin muovia, rintojen sisältä, tekokiveksinä, pumpulilla täytetyn kondomin kuminen tekopenis, miesnaiscistransruumis, joka ei ole koskaan itsensä niin kauan kun se on yhteiskunnan kulttuurisen cisheterofarmakopornografisen hallintavallan alainen eli oikeastaan aina. Silotat otsaasi, teippaat yöksi nenääsi, nypit karvojasi, nostatat erektiotasi, tyydytät itseäsi visuaalisesti sekä peilin että vilkkuvan tv:n edessä pornon vuoksi, olet ottanut jokaisen ulkonäkö- ja seksuaali-ihanteesi valtavirtapornosta, heteropornosta, mies panee nainen alistuu, penis penetroi vagina alistuu, antautuu, ottaa vastaan, miehisyytesi tai naiseutesi tuotetaan jokaisella työnnöllä uudelleen, farmakopornografinen hallinta on vallannut subjektiviteettisi ja luulet haluavasi tätä, tekeväsi tätä itsellesi, itseäsi varten, eläväsi itsellesi. Mikään ei tyydytä sinua, olet ainainen potentiaalinen laukeaja, jonka hetkellinen mielihyvä ei täytä mitään vaan saa sinut haluamaan aina vain enemmän kovempaa parempaa, ja samalla täytät itsesi lääkkeillä silikoneilla botuliinilla että olisit itse enemmän kovempaa paremmin juuri se haluttavin versio itsestäsi, joka ei koskaan nuorru alistu antaudu vaan valloittaa kuvitteellisella falloksellaan koko maailman ympäriltään lauetakseen suuremmin kovemmin paremmin kuin kukaan muu koskaan yhtään missään maailmankaikkeuden historiassa ja tulevaisuudessa.

x

Farmakopornografia on tullut, ja ottanut nykyaikaisen ihmisen hallintaanta, jatkaa espanjalaissyntyinen filosofi, transfeministi ja ajattelija Paul B. Preciado. Hän jatkaa yhteiskuntakriittistä analyysiaan Foucalt'n jäljessä, mutta näyttää, miten suvereenivallan ja kurivallan kautta biovaltaan siirtynyt yhteiskuntamme tarvitsee tarkempia ja yksityiskohtaisempia käsitteitä. Tätä tarvetta varten hän hahmottelee farmakopornografian, koko (läntisen) yhteiskunnan lävistävän medikalisaation  ja pornoistumisen yhdisteen, joka hallitsee meitä subjektivikaation kautta – eli siis sisältä niin, että me oikeastaan uskomme itse haluavamme niitä asioita, joita yhteiskunta todellisuudessa ohjaa meitä haluamaan. Yksilön omaan itseen kietoutuva valta on järisyttävän tehokasta: se saa ihmisen pyörimään kirjaimellisesti oman napansa, pyllynsä, kullinsa ja mieliala-/keskittymislääkkeidensä ympärillä sen sijaan, että löytäisimme yhdessä jonkinlaista vastavoimaa arjen kurille ja kontrollille. Kun voi itse olla aina vähän enemmän kovemmin parempi, ei ole aikaa kiinnittää huomiota siihen, kenen kaikkien kustannuksella sitä jatkuvasti tekee.

Vahviten Preciado näyttää, miten farmakopornografinen hallinta on tullut ja niellyt sukupuolen ja seksuaalisuuden omien tavotteidensa keskiöön. Sukupuoli on, kuten Preciado osoittaa, paitsi butlerilaisesti ajateltu performanssi, myös lainsäädännöllä, medikalisaatiolla ja pornografialla paikalleen hakattu yhteiskunnallinen rakennelma, ja se on saanut alkunsa niinkin myöhään kuin 1800-luvulla. Sitä aiemmin kenellä tahansa saattoi kasvaa parta tai olla "naisellinen lantio" osana täysin tyypillistä sukupuolen moninaisuutta, mutta vasta heteroseksuaalisuuden legitimoiva vuosisata löi nykykäsityksellemme yhteiskunnallisen leiman. Kontrolloidakseen sekä ihmisen seksuaalisuutta että sukupuolisuutta olemme onnistuneet vinoutuneesti normalisoimaan erilaisia lääketieteellisiä käsityksiä muun maussa nais- ja mieshormoneista, tuottamaan erilaisia konstruoituja sukupuolia vahvistavia lääkkeitä kuten e-pillereitä ja Viagraa, luoneet lainsäädännön, joka vielä hetki sitten pakotti  (ja nykyäänkin monin paikoin pakottaa edelleen) transkehot sterilaatioon sekä intersukupuoliset tai pahimmillaan heidän vanhemanpsa jo synnytyslaitoksella "valitsemaan" jomman kumman binäärikäsityksen mukaisen sukupuolen. Pornografia taas on toiminut jo pitkään oikeanlaisen seksuaalisuuden (heterouden) ja sukupuolisuuden (cis) mallikuvina: mies on iso ja jämäkkämunainen ottaja, nainen märkäpilluinen antautuja, aina valmis, kaunis, isorintainen, uhkea ja alistuva. Ja kyllä, sekin toimii pääsääntöisesti farmakologisten saavutusten ansiosta: Viagra saa peniksen kuin peniksen jäykäksi, e-pillerit taas mahdollistavat täysin loputtoman pornokierteen. Kuinka monta porno-otosta netissä olisikaan, jos jokaisesta saattaisi potentiaalisesti syntyä lapsi?

"Ei ole olemassa kahta sukupuolta vaan geenien, hormonien, kromosomien ja seksuaalisten ja aistillisten sukuelinten muodostelmien moneus. Normatiivisten kulttuuristen fiktioiden kokonaisuuden ulkopuolella ei ole olemassa totuutta sukupuolesta, mieheydestä ja naiseudesta."

Tällaisen farmakopornografisen hallinnan tilalle Preciado tarjoaa sukupuolen haltuun ottoa: hän itse kieltäytyy institutinaalisesta valvonnasta, lääkärivallasta ja seurannasta, ja ostaa testosteroninsa pimeiltä markkinoilta, transitioituu kohti sellaista kehoa, jonka kautta hänellä on kaikki toimijuus, joka on aiemmin ollut piilossa feminisoidussa ruumiissa. (Päätös tulee hyvin ymmärrettäväksi ihan jo koto-Suomessakin, jossa transpolia johtaa tälläkin hetkellä hyvin trans-vastainen lääkäri, joka tuottaa paitsi propagandista tietoa Yhdysvaltain konservatiiveille suoltaa myös "tutkimusta", jonka asetelmat ovat niin perseellään, etteivät ne kestä edes maallikkotason tarkastelua.) Toisaalta Preciado kyseenalaistaa koko järjestelmän todenperäisyyden – ei ole sukupuolia, kromosomeja saati seksuaalisuutta, joka asettuisi ihmisen määrittelemiin ahtaisiin lokeroihin. Voima on irtaantumisessa, oman kehon politisoimisessa. Sillä kuten Preciado esittää: "normista poikkeavat ruumiit eivät ole lauhkeita vaan täynnä poliittista voimaa ja mahdollisuuksia toisenlaisten subjektivaation muotojen luomiseen."

Testonisti – farmakopornografisia tunnustuksia on voimakas, haastava, sinkoileva ja kiivas tajunnan sekä yhteiskunnan valheellisen normatiivisuuden räjäyttäjä, jonka soisi kuuluvan jokaisen ihmisten, nuorten, seksuaalisuuden tai sukupuolisuuden kanssa toimivan ihmisen peruslukemistoon. Toki se vaatii jo jonkin verran perusymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta, avoimuutta nähdä ja ihmetellä maailmaa fakkiintuneiden käsitteiden ja kielen ulkopuolelta. Preciado tarjoaa kuitenkin oman kehonsa juuri sen poliittisen voiman keskiöön, jota hän peräänkuuluttaa, ja oman seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden autoteoreettinen avaaminen on voimakas esimerkki siitä, mitä kaikkea ihminen voi olla, kun hän ei anna totunnaisuuden itseään rajoittaa. 

"Minä tahdon vakuuttaa, että te olette niin kuin minä. Teitä houkuttelee sama kemiallinen väärinkäyttö. Se on teissä. Te luulette olevanne luonnollisia naisia, mutta te käytätte e-pillereitä. Te luulette olevanne luonnollisia miehiä, mutta te käytätte Viagraa. Te olette normaaleja, mutta syötte Prozacia tai Paxilia siinä toivossa, että jokin vapauttaisi teidät ongelmistanne tai väsymyksestänne. Te olette käyttäneet kortisonia, kokaiinia, alkoholia, Ritalinia, kodeiinia... Myös te olette se hirviö, jonka testosteroni herättää minussa."

Olet niin paranoidi, että varmaan luulet tässä puhuttavan sinusta

EVE KOSOFSKY SEDGWICK : 

PARANOIDI LUKUTAPA JA REPARATIIVINEN LUKUTAPA

50s.

Tutkijaliitto 2026

Alkuteos: Paranoid reading and reparative reading, or, you're so paranoid, you probably think this essay is about you, teoksessa Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performative 2003

Suomennos Anna Tuomikoski

Pontus Purokuru pohti alkuvuoden uutiskirjeessään hienostuneiden valtateorioiden loppua ajassa, jossa valta ei enää piiloudu yhtään minnekään, valtaa ei enää tarvitse paljastaa, sillä se tuodaan silmiemme eteen groteskina valehteluna, omaneduntavoitteluna, häpeärangaistuksina, sotina ja köyhien jatkuvana kyykyttämisenä. Purokuru yhdisti pohdintansa ICE-agentteihin ja Venezuelan presidentin kaappaamiseen, minä ehkäpä kouluun, koulupuheeseen sekä siihen suoraan rankaisuvaltaan ja segregaatioon jota jatkuvasti populistisemmaksi ja ahneemmaksi käyvä laitaoikeisto kasvaville lapsille vaatii.

Samat vallan logiikat, jotka näkyvät Purokurun esimerkeissä valtion väkivaltakoneistoissa ja geopoliittisissa kaappauksissa, toistuvat pienemmässä mittakaavassa myös instituutioissa kuten koulussa, jossa valta näyttäytyy arkisempina mutta yhtä lailla kurin ja kontrollin muotoina. Olen tutkinut koulun valtaa jo tovin: kaikkein groteskeimpia muotoja itse koulun arjessa näyttää löytyvän onneksi melko vähän, piiloisia ja rakenteellisia sitäkin enemmän. Siksi juuri suomeksi ilmestynyt, alunperin vuonna 2003 julkaistu kriittisen tutkimuksen kulttiessee, jo edesmenneen queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedgwickin Paranoidi lukutapa ja reparatiivinen lukutapa yhdistyykin luontevimmin omaan työhöni (olenhan niin paranoidi, että luulen koko esseen puhuvan vain minusta). Sedgwick esittää, että tällainen piiloisten vallan muotojen etsiminen on osa paranoidia eli vainoharhaista tutkimusperinnettä – hän esittää jopa, että "maailmassa, jossa ei ollenkaan tarvitse olla vainoharhainen löytääkseen todisteita systeemisestä sorrosta, teoretisointi mistä hyvänsä paitsi paranoidista kriittisestä positiosta on alkanut vaikuttaa naiivilta, hurskastelevalta ja selkärangattomalta". Samaan aikaan kriittinen kasvatustiede on kuitenkin edelleen alansa sisällä marginaalissa: muun muassa Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Maija Lanas on viime vuosina tuonut tutkimuksellaan vahvasti esiin opettajakoulutuksen normatiivisuutta, Maria Petäjäniemen kanssa myös koulun lapsivihamielisyyttäkin, eikä näitä aiheita silti ole kuitenkaan sen suuremmin onnistuttu integroimaan vaikkapa osaksi opettajakoulutusta saati opettajien omaa itsekriittistä, ammatillista toimintaa vaikkapa ammattiyhdistysten alle. Vallalla on etenkin mediassa ja yleisen puheen tapaan käsitys aina Oikein ja Moraalisesti toimivasta opettajasta. Tällöin hänen yhteiskunnallinen vallankäyttö ja vastuu piiloutuu rakenteisiin, käytänteisiin ja toisaalta myös oppilaiden yksilöpsykologisointiin. Tähän palaa myös Purokuru, joka muistuttaa Substackissa, että vaikka "brutaali, suoraviivainen ja perusteeton vallankäyttö korostuu, [m]eitä hallitaan edelleen myös diskursseilla, valvontakameroilla, taloudellisilla riskilaskelmilla, optimoimalla sosiaalisia virtauksia, normittamalla terveyttämme ja niin edelleen."

Ja olenpa pohtinut näitä niin sanottuja hienostuneempia vallankäytön tapoja itsekin sekä gradussani että siitä tehdyssä artikkelissakin: opettajien puheesta on kriittisen vainoharhan nimissä täysin helposti tunnistettavissa erilaisia vallankäyttötapoja aina normaalistavasta vallasta hierarkkiseen kurivaltaan, hallintavallasta pedagogiseen asiantuntijavaltaan sekä vielä sieltä foucault'laiseen pastoraaliseen paimenvaltaan. Kuten Sedgwickin sen sanoo, tällaista ei tosiaan ole vaikea löytää koulumaailmasta, joka nojaa vahvaan keskiluokkaisuuteen, pikkuporvarillisiin käytöstapoihin ja toisaalta sisäiseen inkluusiovastaisuuteen, jossa yksilöitä muokataan mieluummin kuin niitä käytänteitä, joihin yksilöt koulun sisällä reagoivat. Ongelma on kuitenkin siinä, että paranoidi tutkija ajattelee, että pelkkä tällaisten epäkohtien paljastaminen riittää, että pelkästään niiden framille nostaminen saa koko alan toimimaan toisin. 

Paranoidi tutkija, poliitikko tai someaktivisti yhdistää tässä herkästi voimansa nostaessaan jatkuvasti esiin koulun esteellistä asenneympäristöä, oikeiston ilmiselvää fasistista toimintaa tai yksittäisen poliitikon esteellistä vaalitapahtumaa. Hän saa aikaan kenties pienen kohun ja elää täydellisesti siinä uskossa, että pelkästään tällaisen tiedon julkituominen riittäisi sen poistamiseen. Eve Kosofsky Sedgwickin essee osoittaa kuitenkin toista. Paranoidi lukija kuvittelee nimittäin kaiken koskevan aina vain häntä, hänen edustamaansa ryhmää, mikä näyttää vain voimistuneen 2010-luvulla yleistyneen identiteettipoliittisen lukutavan seurauksena. Tällä tarkoitan sitä, että identiteettipoliittinen lukutapa on tehnyt monista keskusteluista sellaisia, joissa mikä tahansa huomio tulkitaan välittömästi hyökkäykseksi puhujan identiteettiä vastaan. Tätä näkee esimerkiksi manosfäärissä, jossa pieninkin feministinen huomio rakenteellisesta epätasa-arvosta luetaan automaattisesti miesvihaiseksi hyökkäykseksi – ei väitteeksi maailmasta, vaan väitteeksi juuri heistä. Sama logiikka toistuu laajemmin: kritiikki muuttuu identiteetin uhaksi, ja jokainen keskustelu alkaa kiertyä sen ympärille, kuka kokee itsensä loukatuksi. Pelkässä kritiikissä kiinni oleva tutkija näkee pelkkää kritisoitavaa, kun se katsoo koulua ja sen käytänteitä, jolloin kaikki opettajan toiminta näyttäytyy vääristyneenä ja lasta uhkaavana valtana. Poliitikko kääntää korkeimman oikeuden kansanryhmää vastaan kiihottamisesta antaman tuomion loukkauksena omalle sananvapaudelleen. Vasemmistopoliitikko keskittyy näyttämään jokaisen kohdan, missä fasistinen puolue toimii fasistisesti. Miesasiamies saa minkä tahansa feministisen toimen näyttämään sorrolta itseään kohtaan. Kun sortoa näkee kaikkialla, sortoa on kaikkialla, ja paranoidi kehä alkaa ruokkia itse itseään.

Sedgwick argumentoi Silvan Tomkinsia lainaten, että tällainen vainoharhainen syöksykierre perustuu niin sanotusti tavoitteeseen kokea mahdollisimman vähän negatiivisia tunteita. Kaiken pitäisi olla juuri minulle turvallista, pehmeää ja nimenomaan ei-epämukavaa, ei-mieltä pahoittavaa, jotta maailmassa voisi elää. Pikavoitot syntyvät paranoian päässä paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä. Kierre on tehokas, sillä yksi kuten jo todettu, tällaisessa groteskin vallan ja yltiöyksilökeskeisen yhteiskunnan ajassa väärinkäytöstä ja virheitä on äärettömän helppo löytää. Niin instituutioiden luutuneista rakenteista, poliittisista vastustajista kuin samanmielisistäkin, kun tarpeeksi tarkkaan katsoo. Virheet ja vallan vinoumat oikein odottavat poimimistaan, ja sosiaalinen pääoma sekä seuraajat valuvat niille, jotka jaksavat väsymättömimmin kaivaa päivittäisiä todistuksia kaikesta Väärästä ja Pahasta. 

Voin kertoa hyvin helposti itsekin, mikä kaikki koulussa on vialla. Voin kertoa, että kyllä, vielä 2020-luvullakin opettajat todella kiusaavat oppilaita, jopa systemaattisesti. Voin kertoa, että saksalaistutkimuksen mukaan opettajat myös jakavat rangaistuksia oman suosiojärjestyksensä perusteella: kouluun kiinnittyneet oppilaat saavat täysin samat rikkeet suoraan anteeksi, joista kouluvaikeuksista kärsivää rankaistaan jok'ikinen kerta. Opettajat epäilevät myös ADHD:ta todennäköisemmin "mukavilla", kouluun suuntautuneilla oppilailla samalla kun täysin samat piirteet tulkitaan tuen tarpeisilla oppilailla laiskuudeksi, saamattomuudeksi tai huonoksi kotikasvatukseksi. Tämä taas luo aivan oman paranoidin kierteensä kun opettaja lukee kriittisen postaukseni ajatellen sen kertovan juuri hänestä. Ja siitä jos mistä tulee tarve yrittää löytää jotain kritisoitavaa tutkimuksesta tai tutkijasta itsestään – yhtäkkiä kriittinen puhe pyöriikin siis tutkimusmetodeiden tai tutkijan oletettujen traumojen ympärillä sen sijaan, että katsoisimme todella mitä tutkimus yrittää kertoa. Mitä se koettaa paljastaa. 

Lääkkeeksi pelkälle paranoille Sedgwick ehdottaa Melanie Kleinilta lainaamansa reparatiivista, eli hoivaavaa ja korjaavaa lukutapaa sekä depressiivistä asemointia, joka kyllä tiedostaa vallankäytön vinoumat, rakenteet ja syy-seuraussuhteet, mutta joka pelkän paljastamisen sijaan pyrkiikiin uudelleentulkitsemaan löytämiään rakenteita etsien sieltä myös mahdollisuuksia korjaamiseen ja hoivaan. Tomkinsia lainaten tällainen asemoituminen sekä groteskin että piiloisemman vallan alla ei perustukaan mielipahan välttelyyn vaan ennen kaikkea mielihyvän maksimointiin. Parempien, korjaavampien, hoivaavien ja toisaalta myös välittämistä ja normien laajentamista tavoittelevan toiminnan korostamiseen toimimattomien osoittelun sijaan. Somekeskustelussa tämä voisi tarkoittaa vaikkapa hyväntahtoista luentaa, jossa mahdollisimman moni pääsee mukaan yhteisölliseen ja huoltapitävään toimintaan ajoittaisista sanavalintavirheistään huolimatta. Tai politiikassa aidosti parempien vaihtoehtojen tarjoamiseen pelkän kurjistamispolitiikan lukujen esiinnostamisen tai fasismin fasismiksi selittämisen sijaan. Tai sitten vaikkapa koulututkimuksessa tutkimuksellisesti toimivaksi todettujen, hoivaavien ja hyvinvointia lisäävien toimenpiteiden esiinnostamista juuri siitä samasta aineistosta, josta tähän asti on löytänyt lähinnä paljastettavia epäkohtia.

Kuten Sedgwickin toteaa, monesti tällaiset korjaavat ja hoivaavat sanastot kuulostavat naiiveilta ja jopa hömpsähtäneiltä maailmassa, jota hallitsee kilpailu, kovuus ja groteskiin mittasuhteisiinkin ulottuva valta. Mutta samalla, kuten itsekin olen esimerkiksi eräässä podcast-jaksossa bell hooksia lainaten sanonut, rakkaus muuttaa kaiken. Yhteisöt ja mukaanottaminen on kuitenkin tutkitustikin toimivampi hyvinvointia ja aktivistismin avulla vaihtoehtoja lisäävä keino kuin ainainen kriittisyys ja toisten virheiden mittaaminen. Politiikassa reaktiivisuuden sijaan proaktiivinen uudelleen tekeminen ja rohkeat avaukset nostavat aidot toisintoimimisen mahdollisuudet vaihtoehdoiksi, kuten vaikkapa New Yorkin pormestariksi noussut vasemmistopoliitikko Zohran Mamdani on osoittanut. Ja koulussa avoin valta, hooks'ilainen pedagoginen rakkaus sekä toisaalta myös foucault'lainen pastoraalinen paimenvalta tarjoavat mahdollisuuden nähdä ja kokeilla toisin – normeja suurentaen eikä vain ainoastaan niiden kapeutta tiedostaen. Eli käytännössä: reparatiivinen lukutapa voisi koulussa tarkoittaa vaikkapa sitä, että opettaja pysähtyy kysymään, mitä oppilas yrittää viestiä käytöksellään rikkeen sijaan, että kurinpidon sijaan etsitään yhdessä vaihtoehtoisia toimintatapoja, että oppilaan vahvuudet tehdään näkyviksi yhtä systemaattisesti kuin hänen haasteensa, ja että luokassa rakennetaan tiloja, joissa oppilas voi kokea olevansa enemmän kuin ongelmansa tai käyttäytymisensä.

Ja parastahan tässä on, että toisin näkeminen ja tekeminen eivät sinänsä vaadi resursseja, euroja tai lisäaikuisia kouluun. Mutta kovaa työtä, itsereflektiota ja tietoista ajatuksen kääntämistä se vaatii, ja siihen on yksittäinen opettaja yksin luokkahuoneessaan harvoin kovin valmis. Mutta alku se on pienikin alku, kuulla ja ottaa vastaan toisin tekemisen tapoja. Tärkeintä on kuitenkin luopua omasta paranoiastaan, sillä muuten luulet sinäkin siellä juuri nyt minun kirjoittaneen sinusta. Ja sinun virheistäsi.

SAIRAUS VERTAUSKUVANA

SUSAN SONTAG :

 ILLNESS AS METAPHOR & 

AIDS AND ITS METAPHORS

180s.

Penguin, 2002/1978 & 1989

(kirjasta olemassa vuonna 2010 suomennettu laitos

Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat, 

suom. Osmo Saarinen. 

Sattuneesta syystä sitä ei etenkään täältä Belgiasta löytynyt.)

Miltä tuntuu sairastaa maailmassa, joka on ottanut sairautesi omakseen aivan muussa merkityksessä? Miltä tuntuu kantaa sisällään virusta, kasvainta tai vaikkapa aivan vääriin paikkoihin sirottunutta kohdun limakalvorakennetta, kun maailma väittää, että sairautesi on rangaistus, häpeän aihe, itse aiheutettua tai jopa loputtoman pahuuden symboli? 30 vuotta syöpää sairastanut, ikoninen filosofi ja kirjoittaja Susan Sontag pysähtyi tämän ajatuksen äärelle, kahteen kertaan. Ensin 1970-luvun lopulla syöpää ja kasvaimia (& sen seurana esimerkiksi tuberkuloosia) sekä niiden vertauskuvia ja kymmenen vuotta myöhemmin aidsia ja sen vertauskuvia syväluotaavasti tutkien.

Sontag näyttää, miten kukin sairaus vuorollaan joutuu tietyllä tapaa yhteiskunnallisen metaforisuuden keskiöön, ja mitä siitä seuraa paitsi kielelle myös sairauksien sairastajille. Siinä missä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua leimasi vahva tuberkuloosin aika, oli viime vuosisadan puolivälissä erityisesti syövän vuoro. Aids tuli perässä 1980-luvulla, ja kaikkia metaforiksi päätyneitä sairauksia yhdisti yksi asia: mystisyys ja niiden alkuperäisten syiden tuntemattomuus. Jokainen sairaus on ollut vuorotellen historiansa suurin, mutta jokaisen vertauskuvallisuus on silti syntynyt eri tavoin, eri tarinoista. 

“The age-old, seemingly inexorable process whereby diseases acquire meanings (by coming to stand for the deepest fears) and inflict stigma is always worth challenging, and it does seem to have more limited credibility in the modern world, among people willing to be modern - the process is under surveillance now. With this illness, one that elicits so much guilt and shame, the effort to detach it from these meanings, these metaphors, seems particularly liberating, even consoling. But the metaphors cannot be distanced just by abstaining from them. They have to be exposed, criticized, belabored, used up.”

Illness as Metaphor -essee toi väkisinkin mieleen nykyisen nettipuoskaroinnin, jossa eräätkin arkkitehdit ovat ottaneet vuosisatoja vanhat, jo aikoja sitten virheelliseksi todetut narratiivit omiksi aseikseen: milloin syöpä tai endometrioosi johtuu tukahdetuista tunteista tai "naiseudesta", ja milloin taas miasmateoria syntyy uudelleen nordinlaisissa käsissä koronan aikaan, kaikki nämä kerronta- ja pelottelutavat ovat olleet olemassa jo keskiajalta lähtien. Sontag näyttääkin, miten vaarallista näiden käyttö on: paitsi että se lykkää oikean ja aidosti tehoavan hoidon etsimistä se myös saa kantajansa aina jollain tapaa herättämään ne sisäistyneet äänet, että minäkö tämän tein? Olisinko itse voinut olla jollain tapaa erilainen, jottei kohtuni sirottuisi ympäri sisäelimiäni? Häpeä ja syyllisyys elää sairauksissa, ja Sontag näyttää vahvasti, kuinka pitkälti se on kielenkäyttömme käsissä. 

Historiassa selitykset vaihtelivat tautien mukaan: tuberkuloosi oli tietyn "neuroottisen" ihmistyypin sairaus, ja toisaalta se yhdistettiin (romantisoituun) köyhyyteen, alkeellisiin oloihin ja nuoreena sekä viattomina kuolleisiin neitsyihin. Syöpä taas oli jonkinlainen rangaistus – sotavertauskuvien valtaama taistelu, jossa vahvimmat selviytyivät ja heikommat sortuivat jo alkumetreillä. Aidsin levinneisyystapa (niin homoseksuaalien kuin mustien ihmisten yhteisöissä) taas sai aikaan vahvan (seksuaali-)moralismin, joka erotti jälleen yhdellä tapaa valkoiset Toisista. Ja vaikka näistä teksteistä onkin jo pian 40 ja 50 vuotta, elää tällainen tauteihin ja sairauksiin liittyvä vertauskuvallinen puhetapa edelleen. Ei ehkä samojen sairauksien kanssa, mutta vuoroin aina sen, mikä minkäkin tahon propagandaan parhaiten sopii.

“Nothing is more punitive than to give a disease a meaning - that meaning being invariably a moralistic one.”

Ennen se perustui ehkäpä moralistiseen uskonnollisuuteen, poliittisiin tarkoitusperiin tai muuten esimerkiksi valkoisen luokkayhteiskunnan rajojen tiivistämiseen, mutta nykyään näillä kaikilla tunteisiin vetoavilla ja sitä kautta juuri niin vaarallisilla kerrontatavoilla pyritään lähinnä tuottamaan voittoa yksittäisille ihmisille. Sairastunut on helppo kohde – moni on valmis kokeilemaan mitä tahansa, mistä toivoa olisi vielä saatavissa. Kun sairastuneelle annetaan ymmärtää, että vika ja alkusyy on hänessä, on hänet helpompi saada myös uskomaan, että parannus ja selviytyminen on myös hänessä itsessään. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma ja likainen: se todennäköisemmin vie kauemmas aidosta mahdollisuudesta parantua kuin toisi sen luo. Sairaus kun vain on, se ei kysele yksittäisen ihmisen tahdonvoimaa, selviytymisviettiä tai taistelutahtoa. Kun parantumisestakin tehdään identiteetti, siirtyy sairauden biologiset ja fyysiset mekanismit kauas siitä, mitä ne todellisuudessa kehollisella tasolla ovat.

Pelon ja toisaalta yksilöpsykologisen syyllisyystuotannon ilmapiiri toimiikin itse itseään vahvistaen: tällaiseen pseudotietoon ei toimi parempi, oikea tieto, koska se kiertää pikkusormensa ympärille tunteita, ei niin sanottua järkeä. Samaan tapaan Sontagin esseet tuovat ymmärrettäväksi (muttei suinkaan hyväksyttäväksi) korona-ajan yksilöpsykologiset romahdukset, jotka saivat ihan järkevänkin oloiset ihmiset kaivautumaan syvälle anti-vaxxer- sekä salaliittoteoriakaninkolotunnelia, ja katoamaan niin sanotusti tästä maailmasta. Sairaudet, oikeat mutta useammin keksityt, joita lietsotaan psykologisena aseena, joiden takia ihmisiä kartetaan, eristetään ja jopa kansanmurhataan, ovat valtava, psykologista resilienssiä horjuttava voima, johon harvalla on yksin vastavoimaa. 

“One set of messages of the society we live in is: Consume. Grow. Do what you want. Amuse yourselves. The very working of this economic system, which has bestowed these unprecedented liberties, most cherished in the form of physical mobility and material prosperity, depends on encouraging people to defy limits. Appetite is supposed to be immoderate. The ideology of capitalism makes us all into connoisseurs of liberty—of the indefinite expansion of possibility. Virtually every kind of advocacy claims to offer first of all or also some increment of freedom. Not every freedom, to be sure. In rich countries, freedom has come to be identified more and more with “personal fulfillment”—a freedom enjoyed or practiced alone (or as alone). Hence much of recent discourse about the body, reimagined as the instrument with which to enact, increasingly, various programs of self-improvement, of the heightening of powers.”

Sairauden käyttö vertauskuvana (kommunismi on ihmiskunnan syöpä -henkisesti) sekä sotasanaston käyttö sairauksien vertauskuvina (solut hyökkäävät itse itseään vastaan) luovat todellisuutta, jonka seurauksia Sontag näissä klassikkoesseissään käy taidokkaasti läpi. Kuten koronapandemia, erilaiset influenssauhat, ebola, mielen sairaudet sekä jo mainittu endometrioosi näyttävät, että lähes mikä tahansa sairaus voidaan kaapata narratiivisen todellisuuden keskelle, ja muuttaa niillä jopa yhteiskunnallista suuntaa. Sontag argumentoi, että ainoastaan parempi, oikea tieteellinen tieto voi toimia näitä vastaan, mutta se edellyttää myös siihen uskovien huolellisempaa kielenkäyttöä: hullut päivät, kasvain-kapitalismimetaforat ja toisaalta kaiken kattava halumme medikalisoida ja lokeroida ihmisillistä persoonallisuuden moninaisuutta kulkee tiiviisti kiinni ihmiskunnassa, aatesuunnasta huolimatta. Ja vaikka voidaan väittää, ettei sairaus tai virus valitse kohdettaan, puhetavat valitsevat sen puolesta. Mitä marginalisoidumman ryhmän sairaus on kyseessä tai mitä todennäköisemmin vain valkoiset, keskiluokkaiset ihmiset saavat siihen hoitoa, sen suurempi psykologinen ulottuvuus jokaisella yksittäisellä virustartunnallakin on.

FOUCAULT: TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

 MICHEL FOUCAULT : TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

COLLÈGE DE FRANCEN LUENNOT 1977–1978

380s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos Sécurité, territoire, population 2004

Suomennos Antti Paakkari

Tutkijaliiton uusi painos Michel Foucault'n klassikosta Turvallisuus, alue, väestö on niin sanotusti paluu juurille. Muistan jo erityispedagogiikan perusopinnoissa kuulleeni sanan biovalta, ja hieman myöhemmin kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien kakkoskurssilla kriittisen diskurssianalyysin. Omaan graduseminaariin marssin itsevarmana, ja jo esittelykierroksella kerroin, että aion tehdä lopputyöni jotenkin käyttäytymisestä ja sen hallinnasta sekä opettajien puhetta kriittisesti analysoiden. Foucault tuli mukaan jo tuossa vaiheessa, mutta kunnolla hurahdin 2020-2021, kun tein gradustani tämän artikkelin nimenomaan Foucault'n kuri-, hallinta- sekä pastoraalisen paimenvallan käsitteitä käyttäen. Turvallisuuden, alueen ja väestön analyysit tulivat siis jo tutuiksi aiemman painoksen sekä useampien Foucault Reader -teosten kautta (suuri hurraahuuto Kai Alhasen Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa -kirjalle). Ihan tällä tapaa kannesta kanteen en ole ennen Foucault'ia lukenut, siis huvikseni ja niin sanotusti vapaasta tahdosta. Projekti hieman jännitti, koska entä jos a. olen ymmärtänyt aiemmin kaiken aivan väärin tai b. en ymmärrä enää yhtään mistään mitään. Mutta aiemmin tänä syksynä luetusta Adornosta innostuneena ajattelin, että nämä luennoista litteroidut ja kirjalliseen muotoon muutetut puheet ja esitelmät vetävät kyllä kirjoitettua ajattelua helpommin. Ja se oli totta myös Foucault'n kanssa.

Foucault'sta on toki kirjoitettu koko maailman sivu. Hänestä on tehty kirjoja, tutkielmia, tutkimuksia, kokonaiset koulukunnat perustavat toimintansa hänen ajattelulleen ja analyyseilleen. Sinänsä yksi kirjablogipostaus siis tuskin voi tuoda – eikä sitä tietenkään yritäkään – mitään lisää tähän keskusteluun. Kyllä Foucault'ia silti lukea kannattaa: hänen valta-analyysinsa, hallinnallisuuden ja hallinnan ja toisaalta muun muassa pastoraalisen paimenvallan käsitteet avartavat ymmärrystä yhteiskunnasta ja etenkin sen rakenteiden varjoon jääneistä vallan/hallinnan tekniikoista. Foucault itse kutsuu tätä tosiaan biovallaksi, hallinnaksi joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten syntyvyyteen, kuolleisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin – pitääkseen valtion pystyssä ja toimimassa. Kaikki tämä valta ja hallinta vaikuttaa myös ihmisen subjektiviteettiin, eli siis siihen, mitä yksilö ajattelee voivansa tehdä, haluavansa tehdä ja kykenevänsä olla. Hallintavalta liikkuu normalisoinnin keinoilla, ja vaikka Foucault tässä luentosarjassaan lähinnä taustoittaa historiallisesti hallinallisuuden syntyä, on tätäkin analyysia mahdollista käyttää vaikkapa kouluinstituution toimintojen kriittiseen analysointiin.

Koulu on yhteiskunnallinen paikka, joka koskettaa jok'ikistä väestöön kuuluvaa henkilöä ainakin jollain tapaa. Oppivelvollisuus takaa kaikille paitsi perusvalmiudet itsenäiseen elämään myös valtiolle lisää työntekijöitä, jotka ylläpitävät valtiota itseään. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin esittää, että siinä missä aiemmin koulukulttuuri perustui suoremmalle kurivallalle, valvonnalle, rangaistuksille tai niiden uhalle, pyrkii se nykyään sisäistämään hallintakeinot ihmiseen itseensä. Eli käytännössä manipuloimaan mieliä. Jotenkin näin: kurivaltaan kuuluva antaisi lasin seinään heittäneelle rangaistuksen, ja tekisi sen muiden edessä, jotta kaikki ymmärtäisivät miten väärin teko oli. Hallintavalta taas pyrkisi vetoamaan yksilöön, kertomaan että sinä et oikeastaan halua heittää lasia seinään, koska ymmärrät että hyvät ihmiset eivät toimi niin. Saattaa hallintavaltaa käyttäväkin torua ja rangaista, mutta pääsääntöisesti hän pyrkii palkitsemaan niitä, jotka käyttäytyvät toiveiden mukaisesti. Palkinto on yleensä sosiaalinen: lasia heittämättömästä tulee paitsi hyvä ihminen, hän myös saa hyvän ihmisen edut – helpommat tehtävät, vallan pitäjän suosion, enemmän sosiaalista näkyvyyttä ja suurempia etenemismahdollisuuksia. Lasin heittäjästä tulee siis huono ihminen, jolloin rangaistuskin on sosiaalinen – hän menettää kaiken sen, mitä hyvä ihminen itselleen kerää.

Tämä ei ole aivan ongelmatonta, voisi sanoa, ainakin näin käyttäytymistä ja koulun rakenteita tutkivana väikkärinkirjoittelijana. Kuten itse aiemmin mainitussa artikkelissani kirjoitan: "Tulosten perusteella toteamme, että normaalistava valta luo pohjaa hierarkkiselle kurivallalle, pedagogiselle asiantuntijavallalle ja hallintavallalle ja niiden varaan yksilölle rakentuu subjektiviteetti, joka odottaa oppilaan kykenevän omatoimisesti kannattelemaan itseään, säätelemään käyttäytymistään, sopeutumaan annettuihin sääntöihin niitä kyseenalaistamatta sekä hillitsemään erilaisia impulsseja, joita haastattelupuhe kuvaa arvaamattomuutena, häiritsevyytenä tai jopa aggressiivisuutena." Tällä tarkoitan käytännössä siis sitä, että kun lapsi ei kykene kouluarkeen, jossa hän olisi näyttämättä esimerkiksi negatiivisena pidettyjä tunteita, hänestä aletaan herkästi puhua haastavana, häiritsevänä tai jopa vaarallisena. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin sanoa, että koulu käyttäytyy tässä valtion jatkuvuutta turvaavana institutionaalisena keskittymänä, joka näin pyrkii ohjaamaan oppilaita hyvään ihmisyyteen. Yhteiskunnassa jossa elämme, vihaisuus, turhautuneisuus tai vaikkapa muita hitaammin kehittyminen eivät valitettavasti näin tarkastellessa mahdu tämän hyvän ihmisen kategorian sisälle.

Turvallisuuteen, alueeseen, väestöön palatakseni – tämä on ja ei ole välttämättä kaikkein paras Foucault'n kirjoista aloittaa ko. henkilön ajatuksiin. Sen puhe- ja luentomuotoisuus tekee siitä toisaalta saavutettavamman ja helpomman kuin kirjoitetut versiot, ajattelen. Luennot eli sitä kautta luvut ovat mukavan pituisia, ja kokonaisuus on sitä kautta selkeähkö ja helpohko hahmottaa – etenkin kun loppuun on vielä koottu keskeisiä käsitteitä ja pientä yhteenvetoa. Toisaalta taas TAV on hyvin kaukaa ponnistava, jopa antiikin ajasta analyysilleen tukea hakevaa maalailua, jota on helpompaa lukea jos jo tuntee Foucault'n ajatuksia (tai on lukenut Foucault Readereita tueksi). Jos haluaa ymmärtää valtaa ja hallintaa heti ja tässä ajassa, voi 1400-luvun vallan tekniikoiden kuvailu tai 1600-lukulainen käsitys poliisista puuduttaa. Ja samalla: vain historiaa tuntien voimme nähdä, miten tähän ja nyt on päästy, mitkä tekniikat, mekaniikat ja periaatteet ovat ohjanneet yhteiskuntamme tilaan, jossa hallinta on ihmiselämiin ja hyvinvointiin puuttuvaa, normaaliutta määrittävää ja toisaalta myös sitä kautta tasapainoa säilyttämään pyrkivää. 

Puheet kuitenkin inhimillistävät Foucault'ia jotenkin lempeällä tavalla – joskus hän on myöhässä ruuhkan takia, toisaalla hän on taas niin kovassa flunssassa, ettei luennoinnista tule mitään. Hän myös meinaa sanoa jatkuvasti vaikka ja mitä, ja korjaa itse itseään inhimilliseen tapaan, ja nautin kovin siitä, miten nämäkin on otettu litterointiin mukaan. Valtiojärjen tyyliset ajatukset tuntuvat haltuunotettavimmalta, kun tulee olo että Foucault puhuu myös minulle, että myös minä olen jollain kummalla tapaa osa 1977–1978 pidettyä 12 luennon sarjaa. Joten eiköhän meidän suhteemme edelleen jatku. Foucault on minulle merkittävä työväline, ja tuntui jotenkin yllättävän rohkaisevalta palata hänen pariinsa näin niinkuin 'vapaaehtoisesti. Sillä pelkoni eivät käyneet toteen: olin ymmärtänyt jo aiemmin aivan oikein (ja skipannut silloin sopivalla tavalla monet historialliset taustat) ja toisaalta ymmärsin edelleen (jopa ehkä vähän enemmän). Tästä on ihan mukavaa jatkaa myös oman kakkosartikkelin pariin, jossa yritän tuoda yhteen Goffmanin rooliteoriaa ja Foucault'n valta-analyysia koulukriittisestä näkökulmasta. Lycka till vaan sen suhteen, minä!

MELANKOLIAN PALUU

JAAKKO VUORI : MELANKOLIAN PALUU

64s.

Tutkijaliitto 2025

Tutkijaliiton uudessa Para-sarjassa julkaistaan kirjoja tai oikeastaan vihkoja, jotka jäävät artikkelin ja kirjan väliin. Sarjan aloitti Tanja Tiekson upea Dimi is died. Kokeellisen musiikin hiljaisuudet, josta kirjoitin Instagramiin joitain kuukausia sitten. Seuraava osa sarjaa on Jaakko Vuoren Melankolian paluu, teksti masennuksesta, aikalaissairauksista sekä suomalaisesta autofiktiivisestä kirjallisuudesta. 

Tämä teksti ei mahdu Instagramin kuvatekstiin, koska, no. Masennus – tai melankolia – niin sanotusti kiinnostelee, voihan sen hahmottaa olevan aggression kääntöpuoli. Masennus, ahdistuneisuus ja toisaalta myös koko kasvatusalaa niin kovin pelottava aggressiivisuus ovat meidän hetkemme aikalaissairauksia, siinä missä niitä aiemmin on ollut hysteria, neuroosit ja tuberkuloosikin. Kehitys kehittyy, ja lääketiede täsmentyy, mutta kuten Vuori esseessään tutkijoidenkin muistuttaa pointanneen, emme silti edelleenkään tiedä, mistä puhumme kun puhumme masennuksesta. Yksi ajattelee sen johtuvan persoonallisuuden piirteistä, alttiuksista ja riskitekijöistä. Toiselle se on aina jonkin lapsena koetun trauman myöhempi ilmentymä. Aikamme katsoo sitä niin läheltä, ettei se kuitenkaan tahdo erottaa sen kaiken nielevää normatiivisuutta, tai oikeastaan normatiivisuuden nielemää mielenterveyttä. 

"Emme elä enää bakteriologisa aikakautta – aikakausisairaus on nyt toisenlainen. Pikemminkin kuin bakteriologiset sairaudet alkavaa uutta vuosituhatta määrittävät Hanin mukaan neuraaliset häiriöt: ADHD, burn-outsyndrooma ja masennus. Neuraaliset häiriöt eivät kumpua enää immunologisen järjestelmän aktivoivan vieraan negatiivisuudesta vaan aikakautta luonnehtivasta 'positiivisesta ylijäämästä': alituisen aloitteellisuuden, kommunikaation ja kykenemisen ihanteesta. Paradoksaalisesti juuri nämä positiivisuutta hehkuvat ihanteet johtavat masennuksen murtautumisesta julkiseen keskusteluun ja lääketieteen huomion kohteeksi. Masennuksen luonnetta aikakausisairautena ja sen kulttuurista olemusta on siis tarkasteltava yhdessä."

On meillä selityksiäkin, tietenkin. Yhden teorian mukaan ajatellaan, että siinä missä aggressio kääntää koetun epäreiluuden, oman kyvyttömyyden, vertailun ja yhteiskunnan vallitsevaan hegemoniaan mahtumattomuuden muiden syyksi ja purkaa pahan olon heihin, on masennuksessa oikeastaan kyse aivan samasta tunteesta – se vain kääntää syyn itseensä ja purkaa pahan olon sisään, on vihainen itselleen omasta kyvyttömyydestään, kuten Vuorikin tekstissään kirjoittaa Freudin analysoineen. Yksilöpsykologisen selitysmallin mukaan aggressiivisesti käyttäytyvä käyttää siis tunnettaan usein ylilyönteihin asti muutosvoiman tapaisena korjausyrityksenä, mutta tulee jatkuvasti torjutuksi sosiaalisesti paheksutun käyttäytymisensä vuoksi ja tulee näin syventäneeksi kierrettään entisestään. Samaan tapaan masentunut taas käpertyy itseensä ja omaan voimattomuuteensa, ja tulee todistaneeksi kyvyttömyytensä uudelleen ja uudelleen. Kumpaankin tarjotaan tässä ajassa yhtä ja samaa "parannuskeinoa": olla enemmän kuin muut, löytää se "oma juttu", jolla toteuttaa itseään. Siis olla kuin ne ei-aggressiiviset ja ei-masentuneet, yrittää vielä ihan vähän enemmän. Oman paikan löytämisen vaatiminen ajassa, joka tarjoaa onnistumiseksi lähinnä kapeaan normiin mahtumista ja kuitenkin samalla vähän myös yli-ihmisyyttä, jonka palkinnot ovat sosiaalisessa näkyvyydessä, kuten Vuori oivallisesti tekstinsä alussa muistuttaa, palaa kuitenkin varsin usein vaatimaan yksilöltä jotain sellaista, joka hänet alun alkaenkin sai oireilemaan. Vuori palaa siihen kiinnostavimpaan ja laajanäköisimpään selitykseen: masennukseen ja melankoliaan ajan ilmiönä, joka on ennemminkin reaktio nykyajan vaatimuksiin (mahtumattomuudesta) kuin yksilöpsykologisista riskitekijöistä. Toki, jotkut masentuvat toista herkemmin. Samalla tapaa jotkut reagoivat aggressiolla toista helpommin. Mutta en tiedä mitä me lopulta teemme sillä tiedolla, mitkä tekijät lisäävät riskiä masentua/muuttua aggressiiviseksi jos emme ymmärrä niitä rakenteita, jotka näillä riskihenkilöillä masennusta ja aggressiota aiheuttavat.

Melankolian paluu on kuitenkin paljon enemmän kuin teoriaa. Se on älykäs, aiheeseensa syvästi paneutuneen kirjoittajan laaja tutkielma melankolian historiasta, nykyisyydestä ja toisaalta myös sen kulttuuria läpäisevästä luonteesta. Vuoren kieli on paikoin hyvinkin akateemista, toisaalla siihen pohjaavaa kirjallisuusanalyysia. Se liikkuu luontevasti, ei jämähdä kuivakkuuteen vaan tuo jollain hiljaisella tavalla melankolisen estetiikan näyttämölle, kriittisen tarkastelun alaiseksi. Kun 1900-luvun alun kirjallisuutta leimasi tuberkuloosi parantolatarinoineen, on 2000-luvun (kotimainen) autofiktio melankolian ja masennuksen läpäisemää. Kirjasen kolme aiemmin julkaistua, nyt tätä kokoelmaa varten muokattua ja yhtenäistettyä tekstiä tarjoaa laajan sekä syvällisen analyysin ajasta ja ajan sairauksista. Vuori kuvaa masennusta positiivisen ylijäämän tautina. Ajassa, jossa tosiaan ajattelemme kaiken olevan yksilöstä ja hänen henkilökohtaisesta kompetenssistaan sekä kehittymishalukkuudestaan kiinni, näyttäytyy kyydistä tippuvat henkilökohtaisesti epäonnistuneina eikä juuri kukaan kiinnitä huomiota niihin rakenteisiin, joita ihmisiä matkasta jättävät. Siinä missä melankoliaa ennen leimasi negatiivisuudessa piehtarointi ja jopa tähtitieeteellisiin ulottuvuuksiin yltävä merkityksettömyyden tunne, on nykymasennus enemmän mahtumattomuutta niihin odotuksiin, joita kukaan ei oikein osaa nimetä, mutta jotka kuitenkin olisi pitänyt saavuttaa tiettyyn aikaan mennessä.

"Myöhäismodernien länsimaisten yhteiskuntien perustava eettinen vakaumus on, että kysymys hyvästä elämästä on yksityinen ja yksilöllinen, jokaisen ihmisen yksin omista resursseistaan käsin ratkaistavissa oleva ongelma. 

– – – 

Jotta ei laiminlöisi omaa potentiaaliaan, on mahdollisuuksien silmänkantamattomassa moneudessa tehtävä yhä enemmän parhaita mahdollisia valintoja ja kerättävä erilaisia resursseja, joiden avulla tulevaisuuden kolonialisointi tulee mahdolliseksi."

Sekä toisessa että kolmannessa tekstissä Vuori ottaa esimerkikseen Sisko Savonlahden esikoisromaanin, Tuomas Kokon Tosi kivat juhlat, Erkka Mykkäsen Sellaisen miehen sekä Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toisen.  Loppua kohden mukaan tulee myös Harry Salmenniemen autofiktiota parodioiva autofiktio, Varjotajunta. Kaikkia näitä yhdistää yksi ja sama – melankolia ja masennus aikalaiskuvauksena, masentuneisuus taidekuvauksena, prekaarin ja silti kulttuurista pääomaa hallitsevan luokan kipuilu omasta asemastaan ja asemansa näennäisen heikoista taloudellisesta resursseista. Tämän autofiktiivisen kirjallisuuden päähenkilöviisikon elämässä näyttäydytään kyllä Flow-festivaaleilla, harrastetaan onttoa seksia, käydään New Yorkissa elämässä ja haaveillaan Berliinistä, mutta mikään ei täyty, mikään ei tule miksikään, mikään ei pelasta – koska pelastus olisi jälleen oireen syy, eli jokin ulkoinen sisäisen tyhjyyden valtakunnassa.

Masennus on sairautena kaiken nielevä, kamala ja tietynlaisessa narsismissaan tuhoisasti itsensä ympärille murtuva mekanismi. Se on totta ja todellista  – kuten neuroosit, hysteria ja tuberkuloosikin aikoinaan niitä sairastaville olivat. Silti oma aikamme myös tuottaa ja jopa romantisoi masennusta ja melankoliaa: Lana Del Reyn kaltaiset kulttitähdet leikittelevät musiikkivideoissaan jatkuvasti itsemurhan tematiikalla, viikkolehdet rakastavat "masennuin mutta kannatti, koska löysin uuden suunnan" -narratiivia ja autofiktiokin lähinnä rypee ja pyörii sen mustuudessa astumatta askeltakaan kauemmaksi, näyttämättä taiteen voimin mitä kaikkea tuon myllerryksen taustalla on. Erkka Mykkäsen päähenkilön pelastaa diagnoosi, Sisko Savonlahden mahdollinen poikaystävä, huomauttaa Vuori. Yhteyttä ja syytä etsitään lähes neuroottisesti, mutta aina ulkoa.

Ihmisiä jatkuvasti kadottavassa ajassa Vuoren analyyttinen tekstitrio tarjoaakin masennukselle yhteiskunta- ja kapitalismikriittisen näkökulman. Vuori haastaa vallitsevat yksilökeskeiset paradigmat, ja tekee melankolialle sen, mitä olen aina haaveillut osaavani tehdä aggressiolle: ottaa sen pois ilmeisimmästä ja tarkastelee sitä askeleen kauempaa, nähden nykyajan rakenteita, haastaen myös lukijansa kyseenalaistamaan myöhäiskapitalistisen yhteiskunnan kaappaamia selitysmalleja. Vuori näyttää, miten hallinnan mekanismit syövät ihmistä masennuslääke kerrallaan, ja piilottaa oman valtansa yksilön subjektiviteettiin, haluun tavoitella samaa kultaista polkua kuin ajan sankaritarinat antavat ainoiksi oikeiksi ymmärtää. Niin kauan kun yhteiskunnan tuottama epäonnistumisen tunne yksilöllistyy, ei kellään ole voimavaroja puuttua näiden rakenteiden kyseenalaistamiseen. 

KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA

THEODOR W. ADORNO : 

KYMMENEN PUHEENVUOROA YHTEISKUNNASTA:

1949–1963

288s.

Tutkijaliitto 2025

Suomennos & jälkipuheTaneli Viitahuhta

Theodor W. Adornon kirja kuuluu niihin teoksiin, joiden kanssa meinasi käydä kuin onnen kanssa konsanaan – oli hyvinkin lähellä, etten kävellyt kokonaan sen ohi. Olin kyllä jollain tapaa noteerannut sen Tutkijaliiton julkaisuissa, mutta ehkä ajatellut, ettei tämä nyt kuitenkaan ole minun kirjani, ihan kaikkea minäkään en ehdi enkä jaksa lukea. Ihan täysin en muista, milloin ja missä kuitenkin kiinnitin katseeni kanteen tarkemmin, mutta kun huomasin yhden tekstin olevan Koulutustavoitteet ja opiskelijoiden odotukset, tajusin olevani enemmän tai vähemmän ns. ammattikirjallisuuteni parissa. Ja niinpä juuri pahimman lukuperformanssikeskustelun keskellä nappasin sen käteeni ja suuntasin suoraan vallilalaisen Roots-kahvilan terassille lukemaan kirjaa – tietenkin vegaanisen kahvin ja gluteenittoman mutakakun seurassa. Oi sitä tuon nimenomaisen hetken itsetietoisuutta, hesulilaisten pahinta vihollista.

No, hesulilaisuudesta ja performansseista voidaan keskustella toistekin, sillä nyt reilu kuukausi myöhemmin sain viimein luettua tämän loppuun – osan teksteistä jopa kahteen kertaan. Aloitin särppien, luin ihan ensin tekstit Autoritaarisesta persoonallisuudesta sekä jo yllämainituista koulutustavoitteista, ja sitten aloitin vielä näiden lukemisen järjestyksessä uudelleen. Jotain kolahti ja loksahti – suuresti. Paitsi oman tutkimuksen kannalta, myös tulevien tutkimusajatusten kanssa. Nyt 10 puheenvuoroa yhteiskunnasta on niin täynnä muistilappuja ja marginaalihuomautuksia, että se muistuttaa enemmän päiväkirjamaista keskustelua kuin tietokirjaa, ja silti (vai juuri siksi?) kirjasta tuntuu olevan vaikeahko kirjoittaa. Se on niin laaja, se liippaa niin läheltä omia työkirjoituksiani ja se on silti ihan omanlaisensa, etten tiedä miten vangita tällaiseen pieneen blogitekstiin sen syvempää olemusta. Mutta yritän.

Theodor W. Adorno on nimenä tuttu, jos tuntee kriittisen teorian ja yhteiskuntakritiikin historiaa. Olen itse enemmän ns. foucault'laisia, humpsahtanut ranskalaisen Foucault'n valta-analyyseihin ja yhteiskuntateorioihin. Adorno edustaa taas Frankfurtin koulukuntaa, ensimmäisen maailmansodan jälkeen Frankfurtin yliopistoon perustetun sosiaalitutkimuksen instituutin ajattelijoita. Moni ko. koulukunnan ajattelija – Adorno mukaan lukien – pakeni maasta kuitenkin toisen maailmansodan ajaksi, ja tutki Yhdysvalloissa ollessaan juurikin totalitarismin syntyä. Maanpaosta palattuaan tutkimusaihe kiinnosti Saksassa – hyvinkin ilmeisistä syistä. Miten mitään niin julmaa pystyi tapahtumaan ja miten mitään näin julmaa voisi estää tapahtumasta koskaan uudelleen?

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta: 1949–1963 on teoksen suomentajanakin toimineen Taneli Viitahuhdan muutamasta eri teoksesta kokoama kymmenen puheen kokoelma, joka käsittelee paitsi totalitarismia ja yhteiskuntaa myös tosiaan koulutuspolitiikkaa, kaupunkisuunnittelua kuin taikauskon (eli tässä tapauksessa astrologian) ongelmallisuuttakin. Laadukkaasti kuratoitu tekstikokoelma päästääkin Viitahuhdan jälkisanojakin lainaten Adornon aidosti ääneen – litteroidut ja puheista kirjoitetut tekstit soljuvat luentomuotoisesti ja puhuttelevat yleisöään/lukijaansa aivan eri tavalla kuin tavanomainen, esseemuotoinen kirjoitus. Kokonaisuus on onnistunut, harkittu ja hiottu, ja vaikka osaan teksteistä jää vähemmille merkinnöille, on Adornon laajaan tutkimus- ja ajattelutyöhön tutustuminen kaikkinensa erityisen mielekästä.

Ja jos jotain voisin tämän teoksen kanssa tehdä, niin pakottaa kaikki suomalaiset opettajat, yhteiskunnalliset toimijat, (Hesarin) toimittajat sekä äärioikeiston nousun "loukkaantumispolarisaatioksi" typistävät kommentoijat lukemaan nämä puheet. Ja ihan etenkin sen Autoritaarnen persoonallisuus -puheen. 

Adorno laajan tutkimustiedon perusteella nimittäin antaa kyytiä liberalistien lempilapselle, eli tolkun ihmiselle, ja muistuttaa, ettei mikään ääriliike poistu silittelemällä totalitaristista valtiota havittelevia fasisteja myötäkarvaan eikä toisaalta autoritaarinen persoona muutu "suvaitsevaiseksi" vain kertomalla hänelle, että itseasiassa meillä kaikilla on ihmisarvo. Tämä nykyäänkin vahvasti elävä ajatusharha, joka typistää paitsi laajat ja monimutkaiset yhteiskunnalliset ilmiöt ja toisaalta auktoriteerin vallasta haaveilevat yksilöt "kahden ääripään erimielisyyksiksi", joista voi parantua "suuttumalla vähemmän" on nimittäin paitsi vaarallinen ja totalitarismille sekä fasismille tilaa antavaa politiikkaa myös aivan väärässä. Adorno esittääkin puheessaan Autoritaarinen persoonallisuus, että itseasiassa tällainen psykologinen taipumus saa vain bensaa liekkeihinsä, kun siihen suhtautuu myötämielisesti, kun sitä pitää yhtenä legitiiminä ajatusmallina. 

Adorno muistuttaa, että autoritaarisia persoonallisuuksia on ja tulee olemaan joka ajassa, mutta tietyt yhteiskunnalliset riskitekijät voivat saattaa heidät valtaan – kuten viime vuosikymmeninä on käynyt paitsi Yhdysvalloissa ja Manner-Euroopassa myös enenevissä määrin pohjoismaissa Suomi mukaan lukien. Tällaiset persoonat, sanotaan nyt vaikkapa eräiden rasististen ja äärioikeistolaisten puolueiden kannattajat, ovat Adornon mukaan auktoriteettiin ja korkeisiin hierarkkioihin jossain aiemmassa kehitysvaiheessaan vahvasti tarttuneita henkilöitä, eikä heidän taipumuksensa poistu, vaikka miten heitä yritettäisiin ymmärtää ja kuunnella. Mekanismi menee nimittäin tiivistetysti jotenkin näin: 1. autoritaarinen persoonallisuus samastuu kurittavaan vallanpitäjään, koska samastaa kurin ja vallan toisiinsa. 2. autoritaarinen ihminen ei välitä, vaikka kuri osuu häneen, koska hän ajattelee, että heikompia kuuluu kurittaa, mutta hän ei voi olla heikko, koska hänellä on (harhainen kuvitelma, että hänellä on) valtaa 3. Adorno esittää, että juuri tämä sisäinen ristiriita on polttoainetta sille, miksi fasistiset ja totalitaristiset puolueet pääsevät valtaan: autoritaarinen persoonallisuus ei pysty käsittelemään sitä vihaa, jonka hänen ja hänenkaltaistensa kurittaminen hänessä herättää vaan kääntää tämän nimenomaisen aggressioenergian alaspäin, vielä itseäänkin heikompien vihaamiseen. 4. Näin kierre on valmis – kun vaikkapa eräs valtioinvarainministeri saksikäsiensä kanssa poseeraa leikattuaan juurikin omien kannattajiensa sosiaalituista, samastuu kannattaja saksikäsiministeriin ja suuntaa sisäisen ristiriidan herättämän vihan maahanmuuttotaustaisiin ihmisiin, joita syyttää oman elämänsä kurjistamisesta. Ja kun tähän soppaan vielä lisää autoritaarisen persoonallisuuden kyvyttömyyden muuttaa omia ennakkoluulojaan saati ottaa vastaan uutta, oman tiedon kanssa ristiriidassa olevaa informaatiota, on fasistisen puolueen pohjakannatus valmis.

Eli palatakseni tolkun liberalismin ajatusharhaan – niin sanottu polarisaatio ei katoa hyysäämällä ääriajattelijoita ja autoritaarisen yhteiskunnan sekä kurin havittelijoita vaan nimenomaan estämällä tällaisten voimien yhteenliittoumat ja pahoinvoinnin purkaumat. Autoritaarinen persoonallisuus – tai hallitus – toimii ainoastaan kostajana ja kurittajana, ja kun Adornoa lainaten tällainen ajattelu yhdistyy vielä pääsääntöisesti aina nationalismiin, ei yksikään yhteiskunta ole voinut äärioikeiston nousun jälkeen paremmin, päin vastoin. Siksi Martti Luther Kingiä mukaillen voisikin sanoa, ettei äärioikeisto nouse pahojen pahuudesta vaan nimenomaan hyvien hiljaisesta hyväksynnästä.

x

10 puheenvuoroa yhteiskunnasta onkin tietyllä tapaa jopa pelottavan tarkkanäköinen ja enteellinen kokoelma Adornon luentoja ja puheenvuoroja, mutta profetaalisena sitä ei kannata lukea – jos jotain tästä juuri toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen pidetystä puhekokoelmasta voisi yleisesti ottaa mukaan, niin sen, että tietyt yhteiskunnalliset epätasapainot, objektivoiva yhteiskuntamuoto, ihmisyksilön merkityksettömyyden tunne ja kaiken jyräävien markkinatalouslakien sekä niiden luoman epävarmuuden aiheuttama ahdistus ja toivottomuus on juurikin omiaan synnyttämään paitsi nationalismia että ääriajattelua myös totalitaristisia yhteiskuntia, joiden ansiosta holokaustin tapaiset tapahtumat ovat tässäkin ajassa mahdollisia. Me elämme tällä hetkellä aikaa, kun Israel suorittaa silmiemme alla kansanmurhaa, Trump ja Putin rapauttavat tahoillaan demokratiaa ja koko eurooppalainen yhteisö on aivan hukassa mihin suuntaan kumartaisi ja mihin pyllistäisi. Pahimmillaan kumarrus tapahtuu jälleen sen raaimman suuntaan, ja olemme pian entistä pahemmin rähmällään fasismin edessä. Vaihtoehtojakin olisi, mutta se vaatisi ryhtiliikettä nimenomaan vastavoimilta – eikä tämänhetkisen hallituksen kurittava kurjistamispolitiikka ja lehdistön sitä legitimoiva dogmaattisuus ainakaan paranna asiaa.

HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

THE CARE COLLECTIVE* : HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

106s.

niin & näin 2025

Alkuteos: The Care Manifesto: The Politics of Interdependence, 2020

Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen & Anna Ovaska

*Andreas Chatzidikas, Jamie Hakim, Jo Litter, Catherine Rottenberg & Lynne Segal

Korona-pandemia viitisen vuotta sitten paljasti sen, mikä on ollut monelle köyhälle ja heikompiosaiselle jokapäiväistä jo pitkään: hyvinvointiyhteiskunta on romahtamaisillaan. Tehopaikkoja ei ole, hoitajia ei ole. Lääkäriin ei pääse ja lääkkeisiin ei ole rahaa. Romahtamaisillaan oleva järjestelmä sinnitteli juuri ja juuri yli pandemian, mutta osin ihmisten mielenterveyden kustannuksella – koronasulkujen ja eristysten luomat sosiaaliset seuraukset ovat vain kiihdyttäneet nuorten pahoinvointia. Julkista hoivaa, turvaa ja verkostoja on ajettu alas jo vuosikymmeniä, ja oikeistolainen ideologia leimaa päivän politiikkaa. Suomalaiset on saatu ennätyslukemiin asti huolestumaan keinotekoisesti keplottelemasta pahannäköisestä valtionvelasta, ja vaikka kokoomus on itse ollut viimeisen 40 vuoden aikana lähes poikkeuksetta hallituksesta, on se onnistunut vakiinnuttamaan narratiivin, jossa juuri hoivaan ja turvaan perustuvan poliittisen vaatimuksen on nähty romuttavan suomalaisen talouden. Vaikka "tehottoman julkisen sektorin" tarina on vahva, ja elää edelleen monille kyseenalaistamattomana totuutena, on todellinen velkalaiva oikeasti ainoastaan sääntelemättömän markkinatalouden ja uusliberalistisen yhteiskunnan toiminnan seuraus. Rikkailta ei tipu hippusia köyhälistölle, kun markkinat pullistavat ainoastaan jo valmiiksi ratkeamaisillaan olevien osakesalkkuja, ja aidosti hoivaa tarvitsevat ihmiset kirjaimellisesti kuolivat koko pandemian ajan – huomattavasti hyvätuloisia ja -osaisia ihmisiä enemmän ihan tilastollisestikin.

Pandemiasta on jo aikaa, ja oikeisto unohti noin nanosekunnissa "yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittiset ammatit", ja jättivät muistoiksi lähinnä itse itselle tulostettavat kiitoskortit. Luvatut kompensaatiot pakkolaista jäivät yhtä kauas kuin oikeiston lupaamat trickle down -pennoset, ja sittemmin hoiva ja huolenpito jatkaa edelleen natsivitsihallituksenakin tunnetun Purra-Orpo-hallituksen leikkauslistan kärkiteemana. Hoiva ja sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut yhtään mihinkään, muistuttaa lontoolaistaustainen The Care Collective. Heidän Hoivamanifesti-teoksensa hahmotteleekin noin 100 sivun verran maailmaa, joka asettaa keskinäisen riippuvaisuuden politiikan keskiöön ja murskaa kuvan jälkikapitalistisen ihmisen yksilökeskeisen riippumattomuuden totuudellisuudelta.

Kuten The Care Collective kirjoittaa: "[h]oivakriisi on ollut erityisen akuutti viimeisten 40 vuoden aikana, kun hallitukset ovat hyväksyneet uusliberaalin kapitalismin liki kaikkialle tunkeutuvan tavan asettaa voitontavoittely elämää järjestäväksi periaatteeksi." He jatkavat sen tarkoittavan käytännössä siis sitä, että samalla kun finanssipolitiikalle annetaan tilaa, sen tieltä puretaan hyvinvointiyhteiskunnan elimellisiä järjestelmiä aina julkisesta terveydenhuollosta sosiaalitoimeen. Samalla markkinalogiikka ylläpitää talouskuriajattelua, jonka nojalla Suomessakin thatcherilainen Purra ilakoi saksikuvissa ajaen läpi äärimmäisen radikaaleja leikkauksia kaikken heikompiosaisimmille, hallituksen rankaisuperusteisesta työttömyysturvasta nyt puhumattakaan. Hoiva saati sen tarve ei kuitenkaan katoa: itseasiassa, The Care Collective muistuttaa, että sen kuuluvuutta rikkaille ja etuoikeutetuille mahdollisimman halpaan ja hyvään, pääomaakin kasvattavaan hintaan itseasiassa vahvistetaan: kun ruoka-, siivous-, lastenhoito- ja terveydenhuoltopalveluita yksityistetään, varakkaiden hoitoon itseasiassa panostetaan. Tällainen hoiva on tosin piiloista hoivaa, ja se saadaan "oman rahan" kautta näyttämään valitulta, aktiivisen ja osallisen ihmisen henkilökohtaiselta valinnalta, joka ei uhkaa hänen riippumattomuuttaan tai rajoita valinnan vapautta. Hyvätuloinen maksaa rikkaalle tulonsiirtoa, jotta saa yksityistä hoitoa, ja rikastuttaa osakkseenomistajia samalla, kun valtiokin alkaa suosia juuri valinnan vapauden nimissä yksityisiä sektoreita.

Yhtaikaa taas heikompiosaisten hoiva patologisoidaan. Samaa hoivaa – ruokaa, kotia, terveydenhuoltoa, sosiaalitointa ja koulutusta tarvitseva ei-hyvätuloinen onkin joko a. laiska "loinen" tai b. tiensä valinnut sekakäyttäjä, joka olisi tämän sadun mukaan voinut valita missä hetkessä tahansa toisin. Jokainen elämäntapahtuma typistetään yksilön valinnaksi. Tässä kohden täytyy näin aggressiotutkijana muistuttaa, että tällainen epäsuhta – rahalla samaa hoitoa tarvitseva, jonon ohittava varakas tai elämäntilanteen vuoksi työkyvyttömyyttään häpäisty monisairastava henkilö – lisää entisestään kilpailuyhteiskunnan ikuista eetosta resurssien riittämättömyydestä ja samalla leikkaamisen välttämättömyydestä. Tähän tarttuu myös The Care Collective: he muistuttavat Hoivamanifestissa, että resurssipulan keskellä ihmisen on taipumis alkaa taistella viimeisestäkin leivän- tai hoivanmurusta. Niinpä sekä keskituloinen rikastumishaaveineen että köyhä muukalaispelkoineen äänestävät yhteistä hoivaa vastaan, koska ajattelevat vain niin voivan pitää siitä edes itse kiinni. Voivan ottaa sen pois jotain Toiselta, muulta, mieluiten muukalaiselta. Mutta kuten jo tämän nykyisen kipeän oikeistolaisen hallituksen päätösten seurauksista sen näkee, lopputuloksesta kärsivät kaikki. Keskituloinen tulee äänestäneeksi kasvavaa eriarvoisuutta, mikä heijastaa suoraan hänen turvallisuuteensa ja heikentyneeseen julkiseen hyvinvointiverkostoon, jonka varaan hänkin voi työelämän epävarmuuden vuoksi pudota milloin tahansa, ja halpaan mennyt köyhä taas äänestää lopulta hoivan pois vain ja ainoastaan itseltään. Se, että myös muut kärsivät samalla, on laiha lohtu maailmassa, jossa ahneimmat saavat suurimman palkinnon, ja kaikki muut jäävät rannalle ruikuttamaan.

The Care Collective ehdottaakin tilalle aivan uudenlaista maailmaa: se ehdottaa paitsi lähisuhteiden kuten perheiden ja naapurustojen uudelleen ajattelua mutta myös sekä yhteiskuntia että kokonaisia valtioita, jotka perustuvan nimenomaan hoivalle ja huolenpidolle. Jossa yhteisöt ovat itseasiassa olemassa toisiaan, ei meitä itseämme varten. Ja tämä jos mikä, kuulostaa kauniilta.

Hoivamanifesti on pieni, mutta pippurinen hoivan puolustus, joka perustuu paitsi tässäkin kirja-arviossa aiemmin esitetylle nyky-yhteiskunnan pieleen menneelle todellisuudelle myös vahvalle tutkimukselliselle näytölle sekä arjen esimerkeille siitä, miten ihminen voi paremmin sellaisissa paikoissa, jossa keskinäinen riippuvaisuus sekä solidaarisuus on vastavuoroisesti vahvimmillaan. He argumentoivat ideaalia, hyvinvointia keskiössä pitävää yhteiskuntaa, ja muistuttavat, että sellainen vaatii koko hoivan – ja samalla ihmiskuvan – uudelleen ajattelua. Heidän puheensa perustuu vasemmisto- ja feministiteoreetikkoihin ja -filosofioihin, ja se todistaa, että tätäkin parempi maailma on aidosti mahdollinen – kunhan mahdollisimman moni tekee aidosti työtä sen eteen. Pelkkä puhuminen ja kritisointi ei riitä, täytyy alkaa toimia myös aktiivisesti toisin. Täytyy alkaa ymmärtää yhteisöjä toisin, täytyy alkaa toimia yli kaikkein pienimpien (ja sitä kautta turvallisimpien) liittolaisuuksien. Tässä ja nyt.

Kirjana – ja manifestina – Hoivamanifesti on kevyehkö ja helppo ottaa haltuun, vaikka yhteiskuntafilosofia tai muu teoria ei olisikaan kovin tuttua. The Care Collective puhuttelee, mutta varsin ylätasolla, kuten toki osin tekstityyliin kuuluukin. Se hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin. Parhaimmillaan Hoivamanifesti on tunnistaessaan hoivaan liittyvien hankaluuksien ja hankausten moninaiset verkostot, heikoimmillaan ehkäpä siinä, mitä todellisuudessa pitäisi tehdä –– manifestien ja arjen kokeiluiden sijaan. Toisaalta se voi olla hyväkin: jos/kun vasemmisto oikeasti voisi löytää tällaisilta teksteiltä vahvempaa sanomaa puhuttelemaan liittolaisiaan, voisi toiminnan taakse saada pikkuhiljaa myös lisää väkeä.  Varjoklinikka kirjoittaa oivallisesti kirjagram-arviossaan The Care Collectiven tunnistavan meidän elävän maailman ajassa, jossa muutos tällaiseen voisi olla mahdollinen. Osin syy tosin koronapandemiassa, jonka aikaan manifesti on alunperin kirjoitettu. Tuo poikkeusaika kieltämättä loi toivoa siitä, että olisimme jonkin uuden äärellä, saimmehan sen jälkeen hetkellisen vapautuksen muun muassa Trumpista ja koimme pieniä, hetkittäisiä solidaarisuuden häivähdyksiä omissa arjissammekin. Nyt viisi vuotta myöhemmin ei voi kuin toivoa viimeiseen asti, ettemme tällä kertaa tarvitsisi maailmansotaa ymmärtääksemme hoivan ja hyvinvoinnin tärkeyttä. Toivottomalta se hieman näyttää, elämmehän todellisuudessa jossa oma pääministerimmekin väittää kansainvälisten lakien "joustavan" kirjaimellisesti siellä, missä se ei saisi joustaa. Ei auta kuitenkaan kuin toivoa parasta. Ja toimia parhain päin, kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa arjen tilanteissa.

KASVIEN ELÄMÄ – SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

EMANUELE COCCIA : KASVIEN ELÄMÄÄ –

 SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

153s.

Tutkijaliitto 2020

Alkuteos: La vie des plantes : Une métaphysique du mélange, 2016

Suomennos: Jussi Palmusaari

Emanuele Coccian Kasvien elämää – sekoittumisen metafysiikkaa oli hauska kuriositeetti Tutkijaliiton pöydällä parin viikon takaisilla Helsingin antikvaarisilla kirjapäivillä. Olin rahoissani ja halusin kirjoja, ja koska kaikki kumma ja filosofinen kiinnostaa, tartuin sekä John Bergerin Miksi katsoa eläimiä? -tekstikokoelmaan että Kasvien elämään. Olen jo viimevuotisesta sienihurahtamisesta asti (kiitos siitä Näkymättömälle valtakunnalle sekä Lopun aikojen sienelle) kaivannut jotain erityisen sykähdyttävää, mukaansatempaavaa, pökerryttävää. Jotain, joka selittäisi maailman samalla tapaa uusiksi kuin sienet tekevät. Jotain verkostojen, sienirihmastojen, vaihdon, huolenpidon ja koko ekosysteemisen symbioottisen hoivan tapaista pehmeää tietoa, joka auttaisi eteenpäin kurjassa ja kurittavassa maailmassa. Ja oi kyllä, sitä Coccian Kasvien elämää todella oli.

Italialaistaustainen, Ranskassa työskentelevä filosofi Emanuele Coccia on käynyt koulunsa maanviljelyyn erikoistuneessa lukiossa. Siinä missä hänen yliopiston opiskelijatoverinsa olivat kuka mistäkin korkeakulttuurisesta taiteesta ja muusta sofistikoituneesta suuntauksesta kiinnostuneita nuoria, oli Coccialla päässä hämmästyttävä tietomäärä kasveista, niiden taudeista ja tarpeista. Ja kuten tieteen (ja etenkin kaiken tieteen pohjana toimivan filosofian) parhaat ideat yleensä, syntyi Coccian oma tutkielma kahden täysin yllättävän näkökulman yhdistämiselle: kasvien ja olemassaolo-opin yhteensekoittumiselle.

Coccian pieni ja tiivis teos jakautuu kolmeen pääajatukseen: I teoriaan lehdistä maailman ilmakehänä, II teoriaan juuresta tähtien elämänä sekä III teoriaan kukasta (ja siemenstä) järjen muotona. Coccia haastaa, kirjaimellisesti: hän tuo kasvien elämän osaksi korkeaa tietoisuuden "luokittelua" hyläten kuitenkin sekä aiemmat että omat luokitelmansa. Sivumäärällisesti pienissä teorioissaan hän vuoropuhelee monen muun jo antiikin ajoiltakin lähtöisin olevien ajatusten kanssa, ja tuo universumin, koko kosmoksen yhdeksi ja samaksi. Coccia hahmottelee maailmaa siis täysin toisin kuin moderni tiede tarkkarajaisine tiedekuntineen ja koulukuntineen tuppaa tekemään: se tuo kaiken yhteen. Coccia ei kuitenkaan tyydy pelkkään vierekkäisyyteen tai läheisyyteen, hän esittää että itseasiassa olemassaolomme maailmassa on aivan kaiken lävistämää uppoamista. Että samaan tapaan kuin medusa vedessä on itseasiassa muodoltaan ja rakenteeltaan oman ympäristönsä koossa pitämä, itseasiassa mahdollistama ja kaikensuuntaisesti toistaan lävistämä, olemme me kaikki muutkin maanpäälliset elollisuuden muodot osa samaa uppoamista aineessa. Meidän happea ilmakehästä hengittävien uppoaminen tapahtuu vain kuivalla maalla, erillisyyttä kuvitellen.

Kun Sheldraken Näkymätön valtakunta haastoi sienien kautta ihmisen rajoittunutta käsitystä yksilöstä ja yksilajisuudesta – miten minä voin olla yksilö, kun minussakin asuu sieniä, mikrobeja, viruksia ja bakteereita, olen niin monen elollisen kasvualusta enkä siis vain yksi – Coccia haastaa yksilöllisyyden vielä syvemmin: en ole pelkästään monen kasvualusta vaan itseasiassa minä olen yhtaikaa paitsi kaikki kaikki on myös yhtaikaa minä. Ei ole minua, sinua, erillisyyttä, rajoja. On vain suuri kosminen ykseys, upottava kokonaisuus, jossa aine ottaa erilaisia muotoja, mutta aine on aina virtaavassa vuorovaikutuksessa kaiken muun aineen kanssa – ja se lävistää, kulkee minusta sinuun. Kuten me hengitämme kasvien tuottamaa happea ja kasvit meidän tuottamaamme hiilidioksidia, hengitämme me toisiamme, toistemme aikeita, ajatuksia, olemista. Oli kyseessä sitten toislajiset, samanlajiset tai mikä tahansa muu aineen muodon saava asia elinympäristössämme – eli kosmoksessa.

Monimutkaista? Ehkä. En väitä, että olisin yhdellä lukukerralla aivan täysin sisällä Coccian ajattelussa – tämä teksti heijastaa sitä, mitä sain siitä ensimmäisellä kerralla irti. Uppoamisen teoria, eli teoria lehdistä maailman ilmakehänä viehättää, vie mukanaan. Luulen, että seuraavalla lukukerralla se aukeaa aivan toisin. Kaksi seuraavaa teoriaa jäivätkin (sairastuneiden aivojen tahmaisen käsityskyvyn ansiosta?) vielä hieman kauemmas, odottamaan hetkeä kun oikeasti syvennyn ja saan kiinni. Ja silti, tiedän jo nyt, että tämä kirja hengittää minussa vielä valtavan kauan. Se käynnistää jotain uutta, ei, ei uutta. Se jatkaa kaikkea sitä, mitä olen aiemmin lukenut. Se itseasiassa virtaa sen läpi, virtaa kaiken kanssa, yhdessä, mukana. Me virtaamme, upotuksessa. 

Lopuksi kerron vielä tämän: rakastan jotenkin nurinkurisella tavalla sitä ajatusta, että tämä kirja eksyy jonkin taksonomiaa, tarkkarajaisuutta, luokittelua, lajittelua ja keinotekoista erontekoa tekevän henkilön lukulistalle. Rakastan ajatuksen tasolla sitä tuohtumusta, jonka kirja voi aiheuttaa, ja todennäköisesti aiheuttaakin, rakastan sitä vastustuksen määrää, joka kumpuaa vanhaan tottumisesta, aina on tehty näin -ajattelusta, kiivautta ja hermostumista. En siksi, että nauttisin jollain tapaa yhtään kenenkään epämukavuuden tunteista sinänsä, mutta nautin siitä, että Coccia tulee ja haastaa totuttua tavoilla, joka hermostuttaa sen, kuka on vanhalle tiedolle koko uskomusjärjestelmänsä rakentanut. Rakastan sitä siksi, että vain hermostuttamalla vanhan, fakkiintuneen tiedon valtiaat, tilalle voi ylipäätään tulla koskaan uutta. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu on ehkä hieman kulunut sanonta, mutta perin totta silti. Jos jostain käsityksestä täytyy pitää niin kynsin ja hampain kiinni, että se aiheuttaa henkilökohtaisen tunnemyllerryksen, olemme tärkeiden, suurien asioiden äärellä, menossa kohti jotain uutta, upeampaa ja ehdottomasti holistisempaa käsitystä maailmasta. Post-humanismia, post-antroposeenia, post-minäminä-maata.

YKSINÄISTEN KAUPUNKI

OLIVIA LAING : YKSINÄISTEN KAUPUNKI – 

TUTKIMUSMATKA YKSINOLON TAITEESEEN

335s.

Teos 2024

Alkuteos: The Lonely City, 2016

Suomennos Sirje Niitepõld

Saatu arvostelukappaleena

Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo kerran. Kirjoitin mykistyneen ihailun, huumaantuneen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tunteen sisältä. Kirjoitin haltioituneena siitä, miten joku voikin tehdä yksinäisyydestä tällaista taidetta. Tehdä yksinäisyydestä kertovasta taiteesta taidetta. Olla taide.

Nyt, vain himpun yli vuosi myöhemmin, kirjoitan tästä taas. Olen lukenut Laingini tähän asti englanniksi, mutta kun Teos tarjosi minulle tätä yhtä ehdotonta elämäni lempikirjaa arvostelukappaleena, luin sen. Luin sen kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa, mutta silti niin, että liikutuin jo valmiiksi siitä mitä on tulossa. Sain yhtaikaa kirjan uutena ja uudestaan. Erilaisella äänellä kuin olin kuvitellut, hieman. En Laingin suoraan kirjoittamana vaan Sirje Niitepõldin taidokkaana suomennoksena. Sellaisena, joka ei kadota mitään, mutta oli vain erilainen kuin olin ehkä ajatellut. Kuin olin päässäni kuullut. 

Yritän kirjoittaa tästä nyt uudelleen. Yritän kirjoittaa sitä, mitä toinen lukukerta vahvisti: yksinäisyyden kollektiivisuutta, yleisyyttä ja paradoksaalisuutta: vastentahtoisen yksinäisyyden eristävää voimaa ja mieltä vinouttavaa tuskaa. Yritän kirjoittaa mitä näen Laingin kirjoituksessa samalla tapaa kuin Laing kertoo, mitä näkee käsittelemässään taiteessa: yksinäisyyden paradoksaalista näkyvyyttä (Edward Hopper), kielen ja erityislaatuisen erilaisuuden luomaa absoluuttista erillisyyttä (Andy Warhol), naamioita ja omaan elämään katoamista.

"Erilaisten yksinäisyys, epähaluttujen yksinäisyys, yksinäisyys joka syntyy siitä, ettei pääse yhteyden ja hyväksynnän taikapiiriin – sosiaalisiin ja ammatillisiin ryhmiin, syleilevien käsivarsien otteeseen."

Aika alussa kirjaa Laing sukeltaa yksinäisyystutkimukseen, sen vähäisyyteen ja myöhäiseen ilmestymiseen psykologiankin alalle. Laing kertoo yksinäisyystutkimuksen pioneeria Robert Weissiä ja häntä seuranneita tutkijoita lainaten hypervigilanssista, psykologisesta ylivalppaudesta, jonka yksinäisyys aktivoi. Tässä tilassa ihmisen aivot kirjaimellisesti asemoituvat toisin suhteessa ympäröivään maailmaan: ne kokevat maailman yhä negatiivisemmin ja asennoituvat odottamaan jo valmiiksi epäkohteliaisuuksia, hankauksia ja torjuntaa. Lisäksi aivot tallentavat pienetkin edeltävän kaltaiset vastoinkäymiset mieleen supertallennusteholla, jolloin niiden merkitys kasvaa huomattavasti miellyttäviä tai ystävällismielisiä kohtaamisia suuremmiksi. Näin syntyy siis se arkinen noidankehä, jossa yksinäinen ihminen eristäytyy entisestään, koska hänen ylivalppautensa saa hänet näkemään maailman hankalana, hankaavana ja vihamielisenä. 

"Tämä tarkoittaa sitä, että mitä yksinäisemmäksi ihminen muuttuu, sitä taitamattomammin hän suunnistaa sosiaalisten suhteiden poluilla. Yksinäisyys kasvaa hänen ympärilleen kuin home tai turkki, suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä. Yksinäisyys kasaantuu, levittäytyy ja syvenee. Ja kun se tarraa ihmiseen kiinni, sitä ei todellakaan ole helppo irrottaa. Siksi olin yhtäkkiä niin yliherkkä kritiikille ja tunsin itseni jatkuvasti paljaaksi, kuljin kyyryssä silloinkin kun kävelin anonyymina kaduilla sandaalit läpsyen."

Ilmiön ymmärtäminen auttaa ymmärtämään naapurini aina niin kovin vihamielistä rouvaa, jolla on ainoastaan vihaista sanottavaa naapureilleen. Usein lapset leikkivät hänen lähellään väärin, emmekä me aikuisetkaan koskaan onnistu – kun ulkoilutin koiraani, sain huomautuksen, että pidän hihnaa liian kireällä, ihmisethän voivat pelätä. Seuraavan kerran samaisen naapurin kohdatessa otin koirani lähemmäs minua kävelemään, jolloin sama rouva tuohtuen huomautti, että koirani on huono olla, kun se niin kovin kireässä hihnassa kulkee. Ärsyynnyn. En sano mitään, mutta olen varma että kasvoistani näkee kyllä, etten ihan kamalasti arvosta jatkuvaa huomauttelua. En muutaman kuukauden päästäkään, kun pihalla on liukasta, kävelen yksin, ja saan kuulla, että kävelen väärin. Kaadun, mahdollisesti, ja aiheutan terveydenhuollolle kuormitusta. Vanhusten edellä, rouva lisää. Olen lukenut Weissin tutkimuksesta tässä välissä. Hymyilen, ja kiitän huolenpidosta. 

Laingin kuvaama yksinäisyys on fyysinen kiputila, mutta pahempi: kun kipu on mielessä, se normalisoituu kehollista kipua herkemmin. Se muuttuu itselle yhtaikaa niin tuskaiseksi, ettei sen seurassa saa henkeä mutta se kuitenkin muokkaa yllämainituin tavoin aivokemiaamme niin, että se eristää itse itsensä, itsensä itseensä. Laingin yksinäisyys on kaupunkien yksinäisyyttä, kielen eristävää voimaa. Se on sosiaalisia rakenteita, joiden ylläpidosta olemme kollektiivisesti vastuussa. 

Yksinäinen ei pääse kuplastaan ilman muita ihmisiä. Ilman läheisyyttä, kohtaamista ja nähdyksi tulemista. Yksinäisyys tappaa. Se on kehon krooninen stressitila nostaa verenpainetta, kiihdyttää ikääntymistä, heikentää unenlaatua, huonontaa immuunijärjestelmää ja kognitiivisia kykyjä. Sitä ei korjata digipalveluilla, jotka muistuttavat nukkumaanmenoajoista tai lääkkeiden otosta. Yksinäisyys sairastuttaa tutkimusten mukaan, koska yksinäisyyden subjektiivinen kokemus, tunne itsessään kuluttaa kehoa. Ja juuri tästä syystä maailman yksinäisin ihminen saattaakin olla se vilkkaassa naapuristossa asuva iäkäs rouva. Ja toisaalla erakkomökissään, ilman yhtään ihmiskontaktia asuu hyvinkin onnellinen ja hyvinvoiva yksinolija. Yksin olo ja yksinäisyys kun ovat jo fysiologisesti kaksi aivan eri asiaa.

x

Kuuntelin tämän toisen lukukerran oikeastaan koko ajan repeatilla Oh Wonder -duon All We Do -kappaletta, minun omaa yksinäisyyden sävelmääni. Laing siteeraa Yksinäisten kaupungissa Robert Weissiä, ja kertoo, että ihmisellä, joka on ollut aiemmin yksinäinen, on hyvin vähän keinoja päästä takaisin siihen itseensä, joka yksinäisyyden koki. Niinpä ihmiseltä siis katoaa tietynlainen empatia muita yksinäisiä kohtaan; hän saattaa jopa reagoida toisiin yksinäisiin ilman ymmärrystä ja jopa ärtyneesti. Yksinäisyyden aura on pelottava. Ja koska pelon voittaa parhaiten empatialla, on inhimillinen empatiakuilu välillä meille liikaa. Mutta siksi meillä on taide: se minkä päämme tiedostamattaankin tahtoo unohtaa ja haudata, tuo taide takaisin näytille. Muistuttaa mieleen ja palauttaa kehoon. Ja herättää henkiin syvälle piiloutuneen empatian, ymmärryksenkin kenties. Ja se on yksi taianomaisimmista asioista, mitä ihminen voi välillisesti toiselleen tehdä, auttaa häntä ymmärtämään toisia paremmin.

Ja siinä, erityisesti siinä, Olivia Laing on yksi aikamme suurimpia kirjallisia mestareita.

KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

JUDITH BUTLER : KUKA PELKÄÄ SUKUPUOLTA?

426s.

Kosmos 2024

Alkuteos: Who's Afraid of Gender? 2024

Suom. Anna Nurminen

Judith Butler on yksi sukupuolentutkimuksen ehdottomasti suurimpia nimiä, pioneeritutkijoita, mitä tulee kulttuurisen sukupuolen, genderin, tutkimukseen. Hän on ollut yhdessä muiden 1980–1990-lukujen taitteen tutkijoiden kanssa kehittämässä gender-teoriaa, joka näyttää, miten paljon enemmän, laajempaa ja monimutkaisempaa sukupuoli yhteiskunnassamme on kuin pelkkä "syntymäsukupuoli", sex, on. Kuten tämän kirjan taidokkaasti suomentanut Anna Nurminen, käytän tästä eteenpäin itsekin tässä sanaa sukupuoli tarkoittaen sanaa sex ja sanaa gender, kun puhun sosiaalisesta sukupuolesta. Ja kyllä, gender on juuri se asia, josta maailmalla ollaan aivan valtavan peloissaan, hysteerisen huolissaan tai jopa väkivaltaisen tuomitsevia – aina Vatikaanista trumpilaisuuteen, äärioikeistolaisuudesta transeksklusiiviseen "feminismiin". Uusimmassa kirjassaan Kuka pelkää sukupuolta? Judith Butler lähtee ottamaan tarkalla silmällään selvää, mitä gender-pelkoiset ihmiset oikein kammoavat ja mihin tämä kammo tuppaa perustumaan.

Suomi on pohjoismaana muutamassakin mielessä hieman poikkeus, sillä gender-vihamielinen politiikka ei ole meillä aivan yhtä vahvaa ja toisaalta niin selkeästi esimerkiksi äärioikeiston keskiössä kuin se on vaikkapa katolisissa tai Itä-Euroopan maissa, Briteissä ja Jenkki-konservatiivien keskuudessa. Osin meitä suojaa sekularisaatio – Butler kun näyttää vahvasti, että gender-pelonlietsonnan alun voi paikantaa varsin selkeästi Vatikaaniin, Paaveihin ja muihin uskonisiin, jotka jollain kummalla tapaa kuvittelevat sukupuolen olevan jumalan antama, muuttumaton asia, jonka kyseenalaistaminen kyseenalaistaa myös jumalan luomistyötä. Keppihevosena käytetään trans- ja ei-binääristen ihmisten potentiaalista vaarallisuutta, eli siis käytetään klassista "syytä toista omista tavoistasi" -retoriikkaa, kun väitetään tämän ei-binäärisen sukupuolijärjestelmän tuottavan juuri sellaista hyväksikäyttöä, johon aivan binääriin vahvasti uskovat katoliset papit tasolta tasolle suhteellisen järjestelmällisesti ovat vuosikymmeniä (vai -satoja) toteuttaneet.

Mutta mietitäänpä: jos sukupuoli todella olisi niin luonnollinen, ilman yhteiskunnan kanssa vuorovaikuttava tekijä, kuten vaikkapa planeettojen vetovoima tai vuorovesi on, me tuskin tarvitsisimme tällaista määrää sukupuolittavaa rituaalikäyttäytymistä sen äärelle. Nythän me tutkimme jo sikiötasolla, millaiset sukuelimet syntymättömällä lapsella on, ja valitsemme paitsi nimen myös lapsen vaatekerran tuon pelkän yhden näkyvän tekijän vuoksi. Me ostamme peniksellisille autopaitoja, ja jännitämme sukupuoliennustetta loppuun asti, koska ajatus tytöstä autobodyssa on ihan absurdi. Ja kun me annamme tyttövauvalle ensimmäiseksi lahjoiksi vauvanukkeja ja pojalle pikkuautoja, me emme siis pelkästään toimi rituaalisesti sukuelinten ympärillä, vaan me Butleria lainatakseni kuvittelemme ja tuotamme ne tulevaisuudet, joita kukin yksilö alkaa omaa sukupuoltaan suorittaa elämänsä edetessä. Kaikki tämähän olisi ihan täysin turhaa, jos "biologinen" sukupuoli on ainoa sukupuolemme, jos sukupuoli ei olisi missään vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, jos se toimisi vetovoiman lailla pitäen meidät maan pinnalla ilman minkäänlaista riittiä tai uskomusjärjestelmää. Vuorovettä ei kiinnosta, uskommeko siihen vai emme, lopputulos on silti tismalleen sama: kuu vetää meriä puoleensa ja erityisen voimakkaasti täysikuun aikana. Sukupuolta taas ei ole olemassa ilman yhteiskuntaamme, sillä lajimme sisäinen moninaisuus varioi sukupuolisuutta niin vahvoilla tavoilla, ettei meillä edes ole keinoja kuvitella, millainen todellisuus olisi jos päättäisimme yhdessä lopettaa sukupuoliin uskomisen. Jo se, että naiseus ja naiseuden odotukset vaihtelevat eri kulttuurien väleillä, on osoitus siitä, ettei luonnollista sukupuolta ole olemassa ilman kulttuurista sukupuolta.

Kun ruumis yritetään erottaa ympäristöstään, oletetaan ettei ympäristö olisi jo ruumiissa, sen koostumuksessa. Jos ”ympäristö” ymmärretään ympäröiväksi ulkoiseksi todellisuudeksi, joka on erillään biologisesta itsestä, käy oikeastaan mahdottomaksi selittää tämän biologisen itsen kehitystä ja muotoutumista. Biologinen ruumis elää ja pysyy hengissä yhteiskunnallisten ja taloudellisten infrastruktuurien ja elämänprosessien maailmassa. Tässä maailmassa elämä on kietoutunut yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin instituutioihin, jotka ovat yhteydessä toisiin elämänmuotoihin. Biologinen ruumis voi elää vain, jos se on kytköksissä muihin elämänmuotoihin ja joukkoihin yhteiskunnallisia järjestelmiä ja voimia.

Ja lyhykäisyydessää, tästä gender-teoriassa on kyse; biologian, kehon ja kulttuurin toisiaan läpäisevästä, limittäisestä ja vuorovaikuttavasta todellisuudessa, jossa toista ei ole olemassa ilman toistaan. Butler muistuttaa, että se ei tee siitä yhtään luonnottomampaa tai epätotta. Se vain ottaa pelkkää yksisilmäistä genitaaleihin katsomista paremmin huomioon sen, miten monimutkaisista asioista sukupuolisuus todella koostuu. Sukupuoli on performanssi, mutta se ei ole esitys – se on kantajalleen täysin totta, oma sisäinen kokemus, johon kenelläkään ei tulisi ulkopuolella olla valtaa. 

No, tämä ei toki gender-kriittisiä innosta, koska kuten Butler toteaa, heidän keskuudessaan on vahvoilla ajatusmalli, jonka mukaan gender-teoriaan aidosti tutustuminen tarkoittaa "aivopesun vaaraa", joten he eivät siis tietenkään edes tunne oman kritiikkinsä kohdetta. Klassikko sekin. Butler muistuttaa, että "kun antigender-liike sanoo, että gender tulee ja vie ihmisiltä heidän sukupuolisen identiteettinsä, he yrittävät viedä tietyltä ihmisryhmältä heidän sukupuolisen identiteettinsä." Tässä kohden Butler muistuttaakin oivallisesti, että kuten aiemmin mainittu vaarallisuudella pelottelu, myös tämä toimii pohjana jollekin, missä syytetään toista omasta aseesta: gender-pelkoiset kun nimenomaan pyrkivät omaan uskomukseensa vedoten rajoittamaan, estämään, kieltämään ja tukahduttamaan sellaista, joka on jo olemassa väittäen, että sen olemassa olo itsessään on vaara. 

Teoksessaan Butler käsittelee genderiä monesta eri näkökulmasta; miten se limittyy uskontoon, kolonialismiin, rasismiin ja äärioikeistoon. Hän purkaa J.K. Rowlingin julmaa sukupuolikampanjaa, Olympalaisten urheilupiireissä verraten edistyksellistäkin ymmärrystä poistaa testosteronirajoitukset (ne kun vastoin uskomuksia eivät korreloi urheilusuoritusten kanssa) ja vahvana pohjavireenään esittää, että gender-pelkoa lietsotaan tarkoituksen mukaisesti äärioikeiston ja toisaalta kirkon valtaa vahvistaakseen. Molemmat liikkeet kun saavat polttoaineensa pelosta ja vihasta, ahdistuksesta ja epävarmuudesta. Butler esittääkin, että ajassa, jossa meillä ei muuta kuin epävarmuutta ja pelkoa olekaan tarjota riistokapitalismin, julkisen hyvinvointiturvan leikkausten, pätkätoiden ja ilmastokatastrofin muodossa, valjastaa kirkko ja oikeisto näiden todellisten uhkien luoman kauhun tasapainon omaan käyttöönsä, ja äärimmillään jopa väittää että kaikki nuo itseasiassa limittyvät yhteen gender-teorian kanssa. Eli siis maailma, jossa ihminen saa ilmaista sukupuoltaan vapaasti, johtaa epävarmuuteen ja koska yhtäältä ihmisoikeusliikkeet ovat huolissaan vahvasti, no, ihmisoikeuksista sekä maapallon tulevaisuudesta, kaiken takana onkin salaliittomaisesti jokin karmea gender-juoni. Ja koska anti-gender-liikettä ei tosiaan voi saada lukemaan tutkimusta tai kuuntelemaan mistä oikeasti on kyse (koska aiemmin mainittu "aivopesu"), on pelkojaja ahdistusta äärimmäisen helppo lietsoa valmiiksi heikommassa asemassa olevien keskuudessa. On helppo väittää, että niin maahanmuuttotaustaiset kuin transihmisetkin vievät juuri sinun työsi, on helppo väittää, että maailma tuhoutuu vieraan ja pelottavan vaikutuksesta.

Kokonaisuudessa Kuka pelkää sukupuolta? on vimmainen, turhautunut ja ihanan purkava/purkautuva teos, jonka tunteisiin on helppo samastua. Kokonaisuutena se on hieman toisteinen, ehkä kiireessä markkinoille viety, mutta silti äärimmäisen terävä, syvä ja tässä ajassa jälleen yksi niitä tärkeimpiä tasa-arvoa, ihmisoikeuksia ja humaania ihmiskäsitystä tukevia teoksia, joita on julkaistu.

x

Butler toteaa jo johdannossa, että "kun tehtaillaan pelkoja, joiden tarkoituksena on riistää transihmisiltä itsemääräämisoikeus, valjastetaan todellisuudessa pelko oman sukupuoli-identiteetin mitätöimisestä palvelemaan toisten sukupuoli-identiteettien mitätöimistä." Eli toisin sanoen: ihmisten pelottelu gender-ideologialla ja sen keksityllä tavoitteella kadottaa perinteisinä pidetyt sukupuolikäsitteet ja -roolit toimii vain ja ainoastaan pyrkimyksenä kadottaa transihmisten sukupuolikäsite ja -roolit. Ja tässä kohden haluaisin palata Suomeen – emme me täällä missään nimessä turvavyöhykkeellä tältäkään öyhötykseltä ole. Hesari kirjoitti viime viikolla Suomen raamattuvyöhykeestä: siis Etelä-Pohjanmaasta, jossa uskonto ja anti-gender-liike kulkevat käsikädessä. Samaan aikaan sukupuoli- ja seksuaalikasvatusta vastustava Kasvurauha-lakialoite saanut yli 10 000 allekirjoitusta kansalaisaloitepalvelussa. Priden yhteydessä olevia drag-satuhetkiä on peruttu väkivallan uhan vuoksi. Lisäksi yhtä maamme merkittävintä nuorispsykiatrisia palveluita, eli siis muun muassa transpolia Tampereella johtava ylilääkäri on kiedoksissa englanninkieliseen anti-gender-liikkeeseen; hän on paitsi heidän lähteensä myös heidän lähteidensä käyttäjä – transpolia siis johtaa anti-gender-ideologian kanssa vähintäänkin flirttaileva henkilö myös ihan täällä koto-Suomessammekin. Vaikka gender-kauhu ei olekaan samalla tapaa meillä politiikan keskiössä, kohtaavat sekä trans- että ei-binääriset ihmiset myös meillä aktiivista vaimentamista, syrjintää ja olemassaolon kieltämiseen pyrkivää toimintaa, joka todella vahingoittaa ja haavoittaa ihmisiä hyvinkin syvältä. 

Jotain olisi siis tehtävä. 

"Tehtävä ei olekaan vain paljastaa [anti-genderliikkeen] juonia hiotummalla analyyttisilla taidoilla, jäljittää heidän strategioitaan ja todistaa heidän olevan väärässä. Tehtävä on auttaa synnyttämään maailma, jossa voimme liikkua ja hengittää ja rakastaa ilman pelkoa väkivallasta, jossa moraaliksi naamioitu moraalinen sadismi ei enää vallitsisi. Meidän on toisin sanoen tuotettava houkutteleva eettinen ja poliittinen näköala, joka paljaistaisi liikkeellä olevan julmuuden ja tuhon ja vastustaisi sitä. - - - 

Liittoutuminen ei ole koskaan helppoa. Liittoumien sisällä tapahtuu yhteentörmäyksiä ja ne voivat kaatua riitoihin ja julmuuteen. Mutta sielläkin missä konflikteja ei voi ratkaista, liikkeet voivat silti suunnata yhdessä sinne, missä yhteisesti koetun sorron lähteet piilevät. Liittoumat eivät edellytä vastavuoroista rakkautta. Ne edellyttävä vain jaetun käsityksen siitä, että sortavat voimat on mahdollista kukistaa toimimalla yhdessä ja käymällä kamppailuun erimielisyyksistä huolimatta ja niiden lopullista ratkaisua edellyttämättä."

Lopuksi Butler lainaa Bernice Johnson Reagonia, ja sanoo, että "jos olet liittoutunut ja olosi on mukava, voit olla varma, että liitto ei ole tarpeeksi laaja." Jo aiemmin Butler puhuu kirjassaan hengenvaarallisten ihmisten kanssa liittoutumisesta, eli siitä, miten vähemmistöt tarvitsevat aina myös enemmistöjen tuen ja liittolaisuuden saadakseen itseään koskevia epäkohtia ja ihmisoikeusvaatimuksiaan läpi. Liittojen täytyy jakaa sama päämäärä, ja seinien pitää pitää ulkona selvä pahantahtoisuus ja ihmisoikeuksia rikkovat näkemykset. Mutta ne eivät myöskään saa typistyä liian pieniksi, liian samanmielisiksi piireiksi. Sellaiset ovat toki tärkeitä vertaistuen näkökulmasta, mutta yhteiskunnalliseen liikkeeseen tarvitaan enemmän. Cis-aktivistien on siis kyettävä avartamaan toimintaansa niin, että transaktivistit mahtuvat heidän toimintaansa mukaan. Heteroaktivistien täytyy olla kannatteleva voima seksuaalivähemmistöjen liittolaisena, valkoisten mustien aktivistien liittolaisena. Ja ennen kaikkea: miesten ei-miesten liittolaisina. Me tarvitsemme meitä ihan kaikkia, jotta liittoumat, solidaarisuuden rintamat ja vastavoima kaikenlaiselle taantumukselliselle politiikalle on tarpeeksi vahva murtamaan sen narratiivit, tavat ja normitetut säännöt.

"[Paremman] tulevaisuuden kuvittelu on pikemminkin potentiaalin vapauttamista aistisen välittäjän kautta, mutta tämä välittäjä ei ole pelkkä kulkuväline jo valmiiksi luodulle idealle. Sen sijaan se on kasvualusta idealle, joka voimistuu, hakee muotoaan, sointiaan ja tekstuuriaan ja päästää valloilleen oman potentiaalinsa."

Vain yhdessä me voimme olla enemmän ja paremmin.