KASVIEN ELÄMÄ – SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

EMANUELE COCCIA : KASVIEN ELÄMÄÄ –

 SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

153s.

Tutkijaliitto 2020

Alkuteos: La vie des plantes : Une métaphysique du mélange, 2016

Suomennos: Jussi Palmusaari

Emanuele Coccian Kasvien elämää – sekoittumisen metafysiikkaa oli hauska kuriositeetti Tutkijaliiton pöydällä parin viikon takaisilla Helsingin antikvaarisilla kirjapäivillä. Olin rahoissani ja halusin kirjoja, ja koska kaikki kumma ja filosofinen kiinnostaa, tartuin sekä John Bergerin Miksi katsoa eläimiä? -tekstikokoelmaan että Kasvien elämään. Olen jo viimevuotisesta sienihurahtamisesta asti (kiitos siitä Näkymättömälle valtakunnalle sekä Lopun aikojen sienelle) kaivannut jotain erityisen sykähdyttävää, mukaansatempaavaa, pökerryttävää. Jotain, joka selittäisi maailman samalla tapaa uusiksi kuin sienet tekevät. Jotain verkostojen, sienirihmastojen, vaihdon, huolenpidon ja koko ekosysteemisen symbioottisen hoivan tapaista pehmeää tietoa, joka auttaisi eteenpäin kurjassa ja kurittavassa maailmassa. Ja oi kyllä, sitä Coccian Kasvien elämää todella oli.

Italialaistaustainen, Ranskassa työskentelevä filosofi Emanuele Coccia on käynyt koulunsa maanviljelyyn erikoistuneessa lukiossa. Siinä missä hänen yliopiston opiskelijatoverinsa olivat kuka mistäkin korkeakulttuurisesta taiteesta ja muusta sofistikoituneesta suuntauksesta kiinnostuneita nuoria, oli Coccialla päässä hämmästyttävä tietomäärä kasveista, niiden taudeista ja tarpeista. Ja kuten tieteen (ja etenkin kaiken tieteen pohjana toimivan filosofian) parhaat ideat yleensä, syntyi Coccian oma tutkielma kahden täysin yllättävän näkökulman yhdistämiselle: kasvien ja olemassaolo-opin yhteensekoittumiselle.

Coccian pieni ja tiivis teos jakautuu kolmeen pääajatukseen: I teoriaan lehdistä maailman ilmakehänä, II teoriaan juuresta tähtien elämänä sekä III teoriaan kukasta (ja siemenstä) järjen muotona. Coccia haastaa, kirjaimellisesti: hän tuo kasvien elämän osaksi korkeaa tietoisuuden "luokittelua" hyläten kuitenkin sekä aiemmat että omat luokitelmansa. Sivumäärällisesti pienissä teorioissaan hän vuoropuhelee monen muun jo antiikin ajoiltakin lähtöisin olevien ajatusten kanssa, ja tuo universumin, koko kosmoksen yhdeksi ja samaksi. Coccia hahmottelee maailmaa siis täysin toisin kuin moderni tiede tarkkarajaisine tiedekuntineen ja koulukuntineen tuppaa tekemään: se tuo kaiken yhteen. Coccia ei kuitenkaan tyydy pelkkään vierekkäisyyteen tai läheisyyteen, hän esittää että itseasiassa olemassaolomme maailmassa on aivan kaiken lävistämää uppoamista. Että samaan tapaan kuin medusa vedessä on itseasiassa muodoltaan ja rakenteeltaan oman ympäristönsä koossa pitämä, itseasiassa mahdollistama ja kaikensuuntaisesti toistaan lävistämä, olemme me kaikki muutkin maanpäälliset elollisuuden muodot osa samaa uppoamista aineessa. Meidän happea ilmakehästä hengittävien uppoaminen tapahtuu vain kuivalla maalla, erillisyyttä kuvitellen.

Kun Sheldraken Näkymätön valtakunta haastoi sienien kautta ihmisen rajoittunutta käsitystä yksilöstä ja yksilajisuudesta – miten minä voin olla yksilö, kun minussakin asuu sieniä, mikrobeja, viruksia ja bakteereita, olen niin monen elollisen kasvualusta enkä siis vain yksi – Coccia haastaa yksilöllisyyden vielä syvemmin: en ole pelkästään monen kasvualusta vaan itseasiassa minä olen yhtaikaa paitsi kaikki kaikki on myös yhtaikaa minä. Ei ole minua, sinua, erillisyyttä, rajoja. On vain suuri kosminen ykseys, upottava kokonaisuus, jossa aine ottaa erilaisia muotoja, mutta aine on aina virtaavassa vuorovaikutuksessa kaiken muun aineen kanssa – ja se lävistää, kulkee minusta sinuun. Kuten me hengitämme kasvien tuottamaa happea ja kasvit meidän tuottamaamme hiilidioksidia, hengitämme me toisiamme, toistemme aikeita, ajatuksia, olemista. Oli kyseessä sitten toislajiset, samanlajiset tai mikä tahansa muu aineen muodon saava asia elinympäristössämme – eli kosmoksessa.

Monimutkaista? Ehkä. En väitä, että olisin yhdellä lukukerralla aivan täysin sisällä Coccian ajattelussa – tämä teksti heijastaa sitä, mitä sain siitä ensimmäisellä kerralla irti. Uppoamisen teoria, eli teoria lehdistä maailman ilmakehänä viehättää, vie mukanaan. Luulen, että seuraavalla lukukerralla se aukeaa aivan toisin. Kaksi seuraavaa teoriaa jäivätkin (sairastuneiden aivojen tahmaisen käsityskyvyn ansiosta?) vielä hieman kauemmas, odottamaan hetkeä kun oikeasti syvennyn ja saan kiinni. Ja silti, tiedän jo nyt, että tämä kirja hengittää minussa vielä valtavan kauan. Se käynnistää jotain uutta, ei, ei uutta. Se jatkaa kaikkea sitä, mitä olen aiemmin lukenut. Se itseasiassa virtaa sen läpi, virtaa kaiken kanssa, yhdessä, mukana. Me virtaamme, upotuksessa. 

Lopuksi kerron vielä tämän: rakastan jotenkin nurinkurisella tavalla sitä ajatusta, että tämä kirja eksyy jonkin taksonomiaa, tarkkarajaisuutta, luokittelua, lajittelua ja keinotekoista erontekoa tekevän henkilön lukulistalle. Rakastan ajatuksen tasolla sitä tuohtumusta, jonka kirja voi aiheuttaa, ja todennäköisesti aiheuttaakin, rakastan sitä vastustuksen määrää, joka kumpuaa vanhaan tottumisesta, aina on tehty näin -ajattelusta, kiivautta ja hermostumista. En siksi, että nauttisin jollain tapaa yhtään kenenkään epämukavuuden tunteista sinänsä, mutta nautin siitä, että Coccia tulee ja haastaa totuttua tavoilla, joka hermostuttaa sen, kuka on vanhalle tiedolle koko uskomusjärjestelmänsä rakentanut. Rakastan sitä siksi, että vain hermostuttamalla vanhan, fakkiintuneen tiedon valtiaat, tilalle voi ylipäätään tulla koskaan uutta. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu on ehkä hieman kulunut sanonta, mutta perin totta silti. Jos jostain käsityksestä täytyy pitää niin kynsin ja hampain kiinni, että se aiheuttaa henkilökohtaisen tunnemyllerryksen, olemme tärkeiden, suurien asioiden äärellä, menossa kohti jotain uutta, upeampaa ja ehdottomasti holistisempaa käsitystä maailmasta. Post-humanismia, post-antroposeenia, post-minäminä-maata.