Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

Christine Webb : Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

360s.

Kosmos 2025

Alkuteos The Arrogant Ape: The Myth of Human Exceptionalism

Suomennos Kaisa Kortekallio

Jokainen seuraeläimen kanssa vähintään elänyt voinee hyvillä mielin todeta, että eläimillä on tietoisuus. Eikä pelkästään itsestään, vaan myös kanssaeläjistään - toisista samanlajisista, toislajisista, meistä ihmisistäkin. Pieniä esimerkkejä: kun asuin vielä entisen kumppanini kanssa, jo edesmenneen koiramme kera, osasi lemmikkimme mennä noin 15 minuuttia ennen kumppanin töiden päättymistä ovelle odottamaan. Se hahmotti maailmaa hajuin; oletetaan, että koira aistii tosiaan tilassa hälvenevän tuoksun perusteella ajankulua, ja koska kumppanini työaika oli säännöllinen, tiesi koiramme siitä päätellä milloin paluuta on hyvä jo alkaa valmiiksi odttelemaan. Toisaalta olin viime keväänä siskoni luona, nukuin päiväunia hänen koiransa kainalossani siskoni pitäessä etäpalaveria heidän asuntonsa työhuoneessa. Yhtäkkiä heräsin kesken syvän unen: koira loikkasi päältäni, ja syöksyi työhuoneen ovelle. Se oli kuullut, kun siskoni napsautti langattoman hiiren pois päältä, mikä tarkoitti aina työhuoneesta poistumista. Koira oli jälleen ovella vastassa, ennen kuin sisareni oli edes noussut tuoliltaan. Kummassakin tapauksessa lopputulema on sama, päättelyketju vain perustui eri vihjeisiin. Silti molemmat koirat tiesivät a. odottaa tiettyä vihjettä ja b. alkaa toimia sen mukaan, eli ottaa kovasti odotetun ihmisensä vastaan. Behaviorismia, Pavlovin koiria, väittäisi joku. Mutta toislajisten tutkijat tietävät jo paremmin - kyse on tietoisuudesta, sekä itsestä että toisen. Läsnäolosta, vuorovaikutuksesta, jaetusta todellisuudesta.

Yhdysvaltalaisen kädellistutkija Christine Webbin viime vuonna suomeksikin ilmestynyt Erityisin eläin - myytti ihmisen ylivertaisuudesta astuu juuri ylläkuvatun kaltaisiin tilanteisiin, ja näyttää kunnioitettavan laajan lähteistönsä avulla, miten kujalla eläin- ja luontokäsityksemme on viimeiset vuosisadat euroamerikkalaisessa tiedemaailmassa ollutkaan. On vieläkin, sillä yhä konservatiisivimmat tutkijat kiistävät eläinten monimutkaiset emootiot, hyönteisten tietoisuuden, kalojen kipukokemuksen sekä kasvien kyvyn viestiä ympäristöönsä vaikuttavista asioista toisilleen, noin muutaman listatakseni. Eläin- ja luonnontiedettä vaivaa yhä edelleen ihmiskeskeisyys, omaan ylemmyyteemme perustuva harha, joka estää meitä näkemästä luonnon ja toislajisten todellista moninaisuutta. Kun ylennämme itsemme muita alentamalla, kadotamme kirjaimellisesti näkyvistämme kokonaisen maailman.

"...saattaa heijastella syvempään juurtunutta taipumusta varata positiivisia luonteenpiireitä (kuten empatia) itsellemme, siinä missä negatiiviset taipumukset (kuten aggressio, pahantahtoisuus ja mustasukkaisuus) voidaan helpommin liittää eläimelliseen luontoon. Kuitenkin, kuten Stephen Jay Gould meitä muistuttaa: 'Miksi ilkeytemme olisi apinamenneisyytemme taakka ja lempeytemme ainutlaatuisesti inhimillistä? Miksi emme myös 'jalompien' taipumustemme kohdalla etisisi jatkumoa eläinten kanssa?'"

Webb näyttää lähes 300-sivuisella tietokirjallaan, miten olemme edenneet descartesilaisesta mekaaninen eläin -käsityksestä tikapuumaiseen arvojärjestelmään, jossa lajittelemme ja luokittelemme elämää "korkeamman" ja "alemman tasoiseksi elämäksi" lähinnä sen mukaan, miten (vähän) kyseistä elämänmuotoa todellisuudessa ymmärrämme. Webb osoittaa taiten myös miten tällainen omaan ylivertaisuuteemme perustuva eläinkäsitys on vinouttanut tiedettä jo vuosisatoja: miten olemme löytäneet luonnosta lähinnä kilpailua ja aggressiota lähinnä etsimällä todisteita kilpailusta ja aggressiosta, tai miten mittaamme eläinten kognitiota pienissä häkeissä, yksin kalterien takaa, ja vertaamme saamaamme tietoa äitinsä läheisyydessä tekevän pienen lapsen tuloksiin. Toisaalta pyrimme myös erottamaan itsemme muunlajisista kertomalla mitä kukakin eläimiltä puuttuvan, ikään kuin todisteena siitä, että olemme ehdottomasti parempia, kehittyneempiä ja viisaampia. Kuten Webb kuitenkin argumentoi, vertaamme toisiin vain niitä taitoja, joissa olemme valmiiksi hyviä, ja jätämme huomiotta ne, jotka eivät toimisi meidän eduksemme. Vai miksemme muka kilpaile kyyhkyjen kanssa suunnistustaidoissa? Tai yritä limasienen tapaan ratkaista mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman haastavia labyrinttejä? Tai yksinkertaisesti vain haista milloin kumppanimme on tulossa töistä kotiin?

Monen muun tutkijan ja tutkimuksen kanssa Webb haastaa paitsi ihmiskeskeisen käsityksemme siitä mitä on luonto ja miten sitä voi kohdella, myös tutkimuskenttää pitkään vaivanneen ajatuksen siitä, saako muunlajisia inhimillistää "liikaa". Mutta mikä on liikaa? Mitä me jätämme huomiotta, jos emme etsi samankaltaisuuksia? Millaiset sosiaaliset käytösmallit jäävät ilman tieteellistä painoarvoa, jos emme kirjaa niitä ylös? Tai kuten Webb itsekin sen esittää, miten ymmärrämme evoluution jo toimivan pääsääntöisesti yhteistyön ja symbioottisuuden kautta, mutta yritämme silti jatkuvasti etsiä ainoastaan todisteita muunlajisten erilaisuudesta ja erillisyydestä? Ehkä luonto ja sen ymmärrys onkin lähempänä kuin kuvittelitkaan. Ehkä se onkin me, meissä, siinä missä koirassani, pihan talitiaisessa tai suuressa, vuosikymmeniä vanhassa kuusessakin. Ehkä me todella olemme enemmän yhtä kuin erilaista, ja sen näkeminen on viimein portti myös toisenlaisen maan- ja ympäristön "käytön" ymmärtämiseen.

THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”

KASVIEN ELÄMÄ – SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

EMANUELE COCCIA : KASVIEN ELÄMÄÄ –

 SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

153s.

Tutkijaliitto 2020

Alkuteos: La vie des plantes : Une métaphysique du mélange, 2016

Suomennos: Jussi Palmusaari

Emanuele Coccian Kasvien elämää – sekoittumisen metafysiikkaa oli hauska kuriositeetti Tutkijaliiton pöydällä parin viikon takaisilla Helsingin antikvaarisilla kirjapäivillä. Olin rahoissani ja halusin kirjoja, ja koska kaikki kumma ja filosofinen kiinnostaa, tartuin sekä John Bergerin Miksi katsoa eläimiä? -tekstikokoelmaan että Kasvien elämään. Olen jo viimevuotisesta sienihurahtamisesta asti (kiitos siitä Näkymättömälle valtakunnalle sekä Lopun aikojen sienelle) kaivannut jotain erityisen sykähdyttävää, mukaansatempaavaa, pökerryttävää. Jotain, joka selittäisi maailman samalla tapaa uusiksi kuin sienet tekevät. Jotain verkostojen, sienirihmastojen, vaihdon, huolenpidon ja koko ekosysteemisen symbioottisen hoivan tapaista pehmeää tietoa, joka auttaisi eteenpäin kurjassa ja kurittavassa maailmassa. Ja oi kyllä, sitä Coccian Kasvien elämää todella oli.

Italialaistaustainen, Ranskassa työskentelevä filosofi Emanuele Coccia on käynyt koulunsa maanviljelyyn erikoistuneessa lukiossa. Siinä missä hänen yliopiston opiskelijatoverinsa olivat kuka mistäkin korkeakulttuurisesta taiteesta ja muusta sofistikoituneesta suuntauksesta kiinnostuneita nuoria, oli Coccialla päässä hämmästyttävä tietomäärä kasveista, niiden taudeista ja tarpeista. Ja kuten tieteen (ja etenkin kaiken tieteen pohjana toimivan filosofian) parhaat ideat yleensä, syntyi Coccian oma tutkielma kahden täysin yllättävän näkökulman yhdistämiselle: kasvien ja olemassaolo-opin yhteensekoittumiselle.

Coccian pieni ja tiivis teos jakautuu kolmeen pääajatukseen: I teoriaan lehdistä maailman ilmakehänä, II teoriaan juuresta tähtien elämänä sekä III teoriaan kukasta (ja siemenstä) järjen muotona. Coccia haastaa, kirjaimellisesti: hän tuo kasvien elämän osaksi korkeaa tietoisuuden "luokittelua" hyläten kuitenkin sekä aiemmat että omat luokitelmansa. Sivumäärällisesti pienissä teorioissaan hän vuoropuhelee monen muun jo antiikin ajoiltakin lähtöisin olevien ajatusten kanssa, ja tuo universumin, koko kosmoksen yhdeksi ja samaksi. Coccia hahmottelee maailmaa siis täysin toisin kuin moderni tiede tarkkarajaisine tiedekuntineen ja koulukuntineen tuppaa tekemään: se tuo kaiken yhteen. Coccia ei kuitenkaan tyydy pelkkään vierekkäisyyteen tai läheisyyteen, hän esittää että itseasiassa olemassaolomme maailmassa on aivan kaiken lävistämää uppoamista. Että samaan tapaan kuin medusa vedessä on itseasiassa muodoltaan ja rakenteeltaan oman ympäristönsä koossa pitämä, itseasiassa mahdollistama ja kaikensuuntaisesti toistaan lävistämä, olemme me kaikki muutkin maanpäälliset elollisuuden muodot osa samaa uppoamista aineessa. Meidän happea ilmakehästä hengittävien uppoaminen tapahtuu vain kuivalla maalla, erillisyyttä kuvitellen.

Kun Sheldraken Näkymätön valtakunta haastoi sienien kautta ihmisen rajoittunutta käsitystä yksilöstä ja yksilajisuudesta – miten minä voin olla yksilö, kun minussakin asuu sieniä, mikrobeja, viruksia ja bakteereita, olen niin monen elollisen kasvualusta enkä siis vain yksi – Coccia haastaa yksilöllisyyden vielä syvemmin: en ole pelkästään monen kasvualusta vaan itseasiassa minä olen yhtaikaa paitsi kaikki kaikki on myös yhtaikaa minä. Ei ole minua, sinua, erillisyyttä, rajoja. On vain suuri kosminen ykseys, upottava kokonaisuus, jossa aine ottaa erilaisia muotoja, mutta aine on aina virtaavassa vuorovaikutuksessa kaiken muun aineen kanssa – ja se lävistää, kulkee minusta sinuun. Kuten me hengitämme kasvien tuottamaa happea ja kasvit meidän tuottamaamme hiilidioksidia, hengitämme me toisiamme, toistemme aikeita, ajatuksia, olemista. Oli kyseessä sitten toislajiset, samanlajiset tai mikä tahansa muu aineen muodon saava asia elinympäristössämme – eli kosmoksessa.

Monimutkaista? Ehkä. En väitä, että olisin yhdellä lukukerralla aivan täysin sisällä Coccian ajattelussa – tämä teksti heijastaa sitä, mitä sain siitä ensimmäisellä kerralla irti. Uppoamisen teoria, eli teoria lehdistä maailman ilmakehänä viehättää, vie mukanaan. Luulen, että seuraavalla lukukerralla se aukeaa aivan toisin. Kaksi seuraavaa teoriaa jäivätkin (sairastuneiden aivojen tahmaisen käsityskyvyn ansiosta?) vielä hieman kauemmas, odottamaan hetkeä kun oikeasti syvennyn ja saan kiinni. Ja silti, tiedän jo nyt, että tämä kirja hengittää minussa vielä valtavan kauan. Se käynnistää jotain uutta, ei, ei uutta. Se jatkaa kaikkea sitä, mitä olen aiemmin lukenut. Se itseasiassa virtaa sen läpi, virtaa kaiken kanssa, yhdessä, mukana. Me virtaamme, upotuksessa. 

Lopuksi kerron vielä tämän: rakastan jotenkin nurinkurisella tavalla sitä ajatusta, että tämä kirja eksyy jonkin taksonomiaa, tarkkarajaisuutta, luokittelua, lajittelua ja keinotekoista erontekoa tekevän henkilön lukulistalle. Rakastan ajatuksen tasolla sitä tuohtumusta, jonka kirja voi aiheuttaa, ja todennäköisesti aiheuttaakin, rakastan sitä vastustuksen määrää, joka kumpuaa vanhaan tottumisesta, aina on tehty näin -ajattelusta, kiivautta ja hermostumista. En siksi, että nauttisin jollain tapaa yhtään kenenkään epämukavuuden tunteista sinänsä, mutta nautin siitä, että Coccia tulee ja haastaa totuttua tavoilla, joka hermostuttaa sen, kuka on vanhalle tiedolle koko uskomusjärjestelmänsä rakentanut. Rakastan sitä siksi, että vain hermostuttamalla vanhan, fakkiintuneen tiedon valtiaat, tilalle voi ylipäätään tulla koskaan uutta. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu on ehkä hieman kulunut sanonta, mutta perin totta silti. Jos jostain käsityksestä täytyy pitää niin kynsin ja hampain kiinni, että se aiheuttaa henkilökohtaisen tunnemyllerryksen, olemme tärkeiden, suurien asioiden äärellä, menossa kohti jotain uutta, upeampaa ja ehdottomasti holistisempaa käsitystä maailmasta. Post-humanismia, post-antroposeenia, post-minäminä-maata.

VEDESTÄ JA SURUSTA

SALLI KARI : VEDESTÄ JA SURUSTA

227s.

Siltala 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

Olen miettinyt tänä kesänä paljon veden kannattelevaa voimaa. Sisäistä – sitä miten se kaikessa yksinkertaisuudessaan pitää meidät hengissä, kehomme vireessä, valmiina ja valppaana. Ulkoista – sadetta, joka tekee saman luonnolle kuin juomavesi meille, pisaroiden valkoista kohinaa, joka rauhoittaa hermoston ja uneen. Ja erityisesti fyysistä – kun antautuu veden kannattelemana selälleen keuhkot täynnä happea, kelluu osana jotain suurempaa, jotain, mikä kiertää, voitelee, parantaa ja pitää yllä elämää. Taivas saa näkökentän pyöreät reunat kun sitä katsoo veden pinnalta käsin, ja koko elämän perspektiivi on hetken hieman erilainen. Kun katson pinnan alla leijuvia käsiäni, olen enemmän elossa kuin koskaan.

Tätä – ja nuorempana sairastettua rintasyöpää – miettii, pohtii, tutkii ja kuljettaa myös Salli Kari syksyn autofiktiivisessä uutuudessa, esikoisteoksessaan Vedestä ja surusta. 

x

Salli Karin Vedestä ja surusta on kahteen tasoon kurkottava heleän kaunis, ja jollain aivan omanlaisella tavallaan hento tarina naiseudesta, kehollisuudesta ja ruumiista, joka lopettaa nuoruuden aivan liian aikaisin ja vaihtaa elämänjanon pelonsekaiseen loppuelämään. Karin romaanin päähenkilö lähtee kahdeksi kuukaudeksi residenssiin Islantiin, keskellä ei mitään olevan saaren keskellä ei mitään olevaan kaupunkiin. Siellä hän alkaa ensimmäistä kertaa käsitellä mennyttä, sairautta ja myös traumaa, joka kuoleman kosketuksesta ja kirurgin veitsestä jäljelle jää. Vedestä ja surusta vuorottelee Islanti- ja sairausjaksojen kanssa, katsoo nykyhetkestä menneeseen, josta taas ei koskaan uskalla enää kurkistaa tulevaan. Päähenkilö on lukossa, jumissa, painava kuin kivi, aivan veden kannattelemattomissa. Ympärillä on elämää, residenssivieraita ja Islannin aivan omalla tavallaan karu luonto, ja päähenkilö alkaa pikkuhiljaa avautua. Avata itseään, antautua kannettavaksi ja kannateltavaksi. Veden ja elämän.

"Siirryn matalaan lämpöaltaaseen ja asetun pitkäkseni. Sisälläni velloo jälleen valtameren kokoinen levottomuus. Haluan ajatella mitä tahansa muuta, kunhan olisi kevyttä, mutta kaikki painuu pohjaan, en tiedä mikä taas yhtäkkiä vaivaa. Ärsyttää etten tiedä, ärsyttää että tiedän kuitenkin.

Terve nainen ja sairas nainen, he asuvat molemmat minussa, kilpailevat tilasta, eivät mahdu samaan kehoon. Minä joudun raahaamaan sairasta naista kaikkialle. Ja kuitenkin: en olisi täällä ilman häntä."

Kari käsittelee teoksessaan hyvinkin naistyypillistä aihetta, rintasyöpää ja sen aiheuttamaa traumaa. Miltä tuntuu, kun nuori aikuisuus katkeaa kuolemanvaaraan, millaista on elää kehossa, jonka solut muuttuvat hengenvaarallisiksi? Miten muutama väärin kasvanut solu voikaan viedä paitsi palan naiseudesta, myös kehosta ja elämästä? Toipuuko siitä koskaan, ja jos toipuu, miten?

Kari kuvaa sairastumista, hoitoja ja jäljelle jäänyttä traumaa hennolla, mutta varmalla otteella. Esikoisenakin Vedestä ja surusta on taitava, eheä ja tarkkarajainen kokonaisuus, joka huojuu tuulessa kauniisti. Karin vahvuus – ja toisaalta varmaan mielipiteitä jakava puoli – on kielessä, jokainen lause on kuin pieni helmikoru, sellaisenaan myös mietelauseena toimiva. Osalle se tuo rankkaan aiheeseen lempeää lähestyttävyyttä, toiselle se saattaa taas etäännyttää. En tiedä mihin joukkoon kuulun itse, mutta kielen ansiosta tai siitä huolimatta Kari onnistui näyttämään kirjallaan jotain, johon samastumatonkin voi löytää uuden ikkunan, saman kokeneen vertaistuesta nyt puhumattakaan. Mutta ei, ei kirja silti ole terapiakirja, ei sellaisena kuin kyseistä termiä on tavattu käyttää. Varmasti se on toiminut paitsi terapeuttisena kirjoittaa myös jollekin lukea, mutta se on myös kaunokirjallisesti niin taiten tehty, ettei se typisty vain yhdeksi tarinaksi muiden keskellä, se on laaja meri joka näyttää että tältäkin elämä voi tuntua. Ja on aivan sattumanvaraista, millaiset vedet ketäkin kantavat. Osa selviää, osa ei selviä selviämisestä. Mutta kaikki tämä on osa tarinaa, kasvua koetun äärellä.

Helmet-haaste 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa 

SIENISTÄ SEKAISIN – NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MERLIN SHELDRAKE : NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA

MITEN SIENET MUOKKAAVAT MAAILMAAMME, MIELIÄMME JA TULEVAISUUTTAMME

    354s.

Gummerus 2024

Alkuteos: Entangled Life: 

How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds & Shape Our Futures, 2021

Suom. Ulla Lempinen

Pyydetty arvostelukappaleena

”Jos sienet ja levät ovat ekologisesti yhteensopivia, toisin sanoen laulavat yhdessä ’aineenvaihduntalaulua’, johon kumpikaan ei pysty yksinään, ne luovat uusia symbioottisia suhteita. Tässä mielessä kasvien syntyyn johtanut sienten ja levien liittoutuminen on osa suurempa tarinaa, evolutiivista kertosäettä.”

Miljardeja vuosia sitten maapallo oli karu planeetta, jossa elämä kulki ainoastaan vedessä, syvänteissä, yksinkertaisimmissa muodoissaan. Aikaa kului, ja jonkinlaisia ensimmäisiä kasvikunnan eliöitä alkoi ilmestyä, muun muassa levien muodossa. Taas kului tähtitieteellinen tovi, ja levät alkoivat rantautua. Kasvisolut eivät kuitenkaan pärjänneet yksin ravintoa kerätessään, niiltä puuttui nimittäin juuret. Ne selvisivät kuitenkin, kivien raoissa ja rantakallioilla: ne olivat löytäneet kumppanin. Ne olivat löytäneet sienen. Merlin Sheldraken juuri suomennettu Näkymätön valtakunta - miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme on tarina juuri tästä – tai siis siitä, että miten kaikki sai alkunsa. Miten me saimme alkumme. Ja miten oleellinen osa sienet rihmastoineen ovat olleet aina tätä evolutionaarista tarinaa.

Mykologia eli sienitiede on ollut pitkään ihmisten tekemien luokitteluvirheiden vuoksi marginaalinen kasvitieteen alainen tutkimushaara, jossa ei oikein olla ymmärretty, miksei luonto taivu siihen täydelliseen taksonomiaan, jota ihminen niin kovin rakastaa. Mykologia haastaa, sillä se ei asetu kauniiseen, lineaariseen järjestykseen. Se poukkoilee, muodostaa verkkoja, suunnistaa labyrinteissa (kirjaimellisesti!), tekee rihmastoja, ylläpitää kaikkea elämää ja ennen kaikkea, se haastaa ihmisen kaavamaisen, lajitteluun taipuvan mielen, se muistuttaa universaalisesta luonnonlaista, joka on ristiriidassa luokitteluhalumme kanssa: se tekee ilmiselväksi, että luonnossa ei ole tarkkarajaisia lajeja, yksilöitä lainkaan. On vain enemmän tai vähemmän pieniä ekosysteemejä, symbiooseja, liittoja ja mikrouniversumeita, joista yksikään laji ei selviäisi ilman toista. On jäkäliä, jotka muodostuvat sienen ja kasvin liitosta. On metsän ekosysteemejä, jossa erilajiset puut yhdistyvät sienirihmastojen kautta, ja vaihtavat keskenään ravinteita. Ja olemme me ihmiset, jotka elämme tiiviisti paitsi muiden elämänmuotojen ansiosta ravinnonsaannin näkökulmasta, mutta olemme myös kirjaimellinen ravinto: olemme miljardien bakteerien, mikrobien sekä usein myös sienten kasvualusta. Nytkin, tällä hetkellä, ennen maaksi takaisin lahoamistamme. Me olemme - kuten kaikki tuntemamme elämä - elollisia yhteenliittymiä, symbioottisia kasvualustoja, pienoisuniversumeja, kirjaimellisesti yhtä ympäröimämme kanssa. Se ei sovi länsimaiseen tietokäsitykseen, monoteististen uskontojen perintöön, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Se vain korostaa omaa erehtyväisyyttämme entistä laajemmalla spektrillä.

x

Olen vaahdonnut viimeiset 10 päivää sienistä. Aloin lukea Merlin Sheldraken Näkymätöntä valtakuntaa puolisentoista viikkoa sitten, ja jokainen ystävä ja tuttava on saanut täysilaidallisen sieniluennointia, sienten kehityshistoriaa, psykedeelistä monimuotoisuutta ja ennen kaikkea sienirihmastojen merkityksellisyyden vilpitöntä ihailua. Ajatus koko maapallon kattavasta, valtavasta sienirihmastoverkostosta, sienien valtakunnasta on kutkuttava, se on kuin avaruustiedettä mutta sisäänpäin tarkennettuna. Sienten absoluuttinen liittolaisuus, yhteistyö, symbioottisuus ja lajirajat ylittävä avunanto on kuin jotain, mitä länsimainen yltiöyksilökeskeinen tiedekäsitys ei voisi koskaan tunnistaa, ja silti se on täällä. Se on täällä, rihmastoineen, toinen toistaan elossa pitäen, resurssejaan jakaen, vaikka kuinka kuvittelemme toisin. Vaikka kuinka kuvittelemme, että elämää ja maailmaa voi luokitella, lajitella, rajata, määritellä, valjastaa ja kilpailuttaa. Se on täällä, eikä se välitä meidän yrityksistämme paskan vertaa. Se vain on, ja jatkaa olemistaan, miljardeja vuosia ennen meitä ja miljardeja meidän jälkeemme, teimme me mitä tahansa. Sienet ja elämä maapallolla ei ole sinänsä tippaakaan kiinnostuneita meistä. Ne ovat, verkostoituvat, kasvavat ja kasvattavat. Ja vaikka me miten yritämme tutkia, miten sienet ovat meidän kaltaisiamme, ne vain ovat. 

"-- sienet ovat läheisempää sukua eläimille, vaikka niitä pidettiin pitkään kasveina. Se on hyvä esimerkki luokitteluvirheestä, jollaisia tutkijat usein tekevät yrittäessään ymmärtää sienten elämää. Molekyylitasolla sienet ja ihmiset ovat sen verran samankaltaisia, että pystymme hyötymään samoista biokemiallisista keksinnöistä. Kun käytämme sienten tuottamia lääkkeitä, omaksumme yleensä sienen kehittämän ratkaisun ja sovellamme sitä ihmiskehoon."

Silti kaltaisuus kiinnostaa – ilman sitä ihminen tuskin tutkisi sieniä. Sheldrake jakaa teoksensa kauniisiin, eheisiin lukuihin, ja käsittelee sieniä meissä ja maailmassamme monesta eri kulmasta. Hän tutkii sienten evoluutiohistoriaa, ja näyttää sen yhteneiväisyydet paitsi kasvien myös meidän eläinten kanssa. Sheldrake avaa vilpittömällä onnella ja innolla, sellaisella aihettaan täysin elävän ja hengittävän tutkijan riemulla, joka tarttuu kyynisempäänkin lukijaan. Sheldrake näyttää, miten paitsi me ihmiset, myös monet muut eläimet kasvattavat sieniä omiin tarpeisiinsa. Hän avaa sienten toimintalogiikkaa ja sen tenhovoimaa. 

Seuraavaksi Sheldrake siirtyy pohtimaan sienten kykyä suunnistaa ja tehdä erilaisia päätöksiä, vaikka siltä puuttuukin ihmismielelle niin tärkeä, rajattu päätöksentekoelin, eli aivot, joihin oman ymmärryksemme mukaan niin moni kognitiivinen kyky kytkeytyy. Ja aivoista Sheldrake pääseekin kiintoisille matkoille, kirjaimellisesti, kun hän sukeltaa psilosybiinisienten psykodeelisiin vaikutuksiin, ja pohtii lainaammeko me silloin sientä kokemustemme laajentamiseksi vai lainaako itseasiassa sieni meitä saadakseen jonkinlaisen ruumiillisen kokemuksen. Sheldraken teksti on laadukasta, innokasta ja vaikka hän popularisoi ja jopa romantisoi kauniilla kielellään aihetta aika reippaallakin kädellä, hän tekee sen pääsääntöisesti tieteen laadusta ja monimutkaisuudesta tinkimättä. Tällaiset luonnontiedekirjat ovat usein suosikkejani, ja tavallaan myös akateemisia esikuvia. Ei tiede pelkästään tutkijoita ja tieteentekijöitä varten ole, vaan ihan meitä kaikkia. Ja vastapainona äärioikeiston nousulle ja tiedevastaiselle propagandalle tarvitsemme juuri tätä: laadukkaampaa, mukaansatempaavampaa tiedettä, joka avaa asiaa maallikolle, antaa mahdollisuuksia ymmärtää ja ajatella toisin.

x

Sheldraken ehdoton vahvuus on yhdistää siis tietoa ja arkiymmärrystä, ja toisaalta muistuttaa, miten kapeasti me yleensä ympäristöä katsomme, vain ja ainoastaan itsemme ja oman ymmärryksemme kautta. Sheldrake avaa jokaisessa osassa melko taiten sitä, miten kapea tapa yrittää inhimillistää luontoa vaikuttaa siihen, miten huonosti me sitä lopulta ymmärrämme. Ja silti se on ainoa tapa, miten tietoa voi ihmisen rajallisella ymmärryksellä saada: kun kysymme, miten sieni on meidän kaltaisemme, voimme löytää jotain kiinnostavaa. 

Sheldrake viittaa esimerkiksi Readin, Simardin ym. vuonna 1997 tutkimukseen, joka osoitti viimein todeksi hypoteesin, jonka mukaan kasvit vaihtavat hiiltä juuriverkostonsa yhdistävän mykorritsasieniverkoston kautta. Read kirjoitti Naturessa, että jos kasvit tosiaan siirtävät resursseja toisilleen yli lajirajojen, tutkimusten painopiste kannattaisi siirtää keskinäisen kilpailun tarkastelusta siihen, miten kasvi- ja sieniyhdyskunnat jakavat resurssejaan. Toisaalta Sheldrake jatkaa tutkimustulosten perkaamista, ja toteaa, ettei kaikki lajit ja mykorritsasieniverkostot toimi samalla tavalla: kasvit ja sienet muodostavat yhdyskuntia paikallisten tarpeiden, lajitarpeiden ja muiden muuttujien mukaan, eivätkä siis pakottaudu ihmiselle tyypilliseen yhden vaihtoehdon kaavamaisuuteen. Samoin kuin ihmisyhteisöt aikoinaan, myös kasvit ja sienet muokkautuvat, kokeilevat erilaisia yhdyskuntamuotoja, eriytyvät, lähentyvät ja toimivat yhtäällä yhdellä tapaa ja toisaalla toisin. Mikään ei ole muuttumaton vakio, mikä muistuttaa meitä lähinnä siitä, miten luonnoton ihmisen luonnollisena pitämä, yhden ja oikean kulttuurievolutiivisen yhteiskuntamuodon malli lopulta onkaan. 

Sieniä on turha inhimillistää liikaa. Evoluutioteorian yksi perusajatuksista on nimittäin itsekkyys ja oman edun tavoittelu (tätähän toitottaa myös kulttuurievolutionistit, markkinatalouteen "ylimpänä" luottavat talousoikeistolaiset ynnä muut). Sheldrake pohtii, että sienet ja kasvit eivät vaihda tietoa ja ravinteita hyvää hyvyyttään, vaan koska kaikki hyötyvät yhteistoiminnasta jotenkin: terveet puut antavat sieniverkostolle enemmän ravinteita kuin sairaat, joten sienen kannalta on ainoastaan järkevää jakaa puuston resursseja tasaisemmin. Tässä biologinen evoluutio kuitenkin eroaa ihmisen hieman hupsusti käsittämästä kulttuurievoluutiosta: kun ihminen ajattelee, että luonto elää vahvimman ehdoilla, ja yleistää periaatteen omaan toimintaansa palkiten voittajat ja jättäen häviäjät oman onnensa nojaan, todellisuudessa evoluutio pitää huolen itsekkyydenkin kautta resurssien tasajaosta. Kun sienet varmistavat, että kaikilla puilla on ravinteita, voi sienet kasvaa paremmin. Kun ihminen varmistaisi, että kaikilla ihmisillä on elämään tarvittavat resurssit, myös ihmisyhteisö voisi paremmin. Aggressio, väkivalta ja riisto ovat stressireaktioita, ei luonnonvalintaa ja absoluuttinen ylhäältä annettu totuus, taipuu kirjan rivien välin tulkinta, näin oman tutkimuskohteeni ymmärryksen kautta ilmaistuna. Mutta tätäkin me tarvitsemme: luonnon ymmärtämisen sanoja, vaikka nekin asettavat sille aina jonkinlaisen, hieman liian kapean raamin.

x

Sheldraken tyyli ei ole kaikille. Se on tempoilevaa, jaarittelevaa, tarinoivaa ja välillä ihan turhiin yksityiskohtiin tarttuvaa: toki kuulen mielelläni lisää tryffelikoirien pehmeästä kouluttamisesta rankaisukouluttamisen sijaan, mutta ehkä jossain muualla – näissä kohden kun Sheldrake kompastuu omaan kritiikkiinsä, ja asettuu jonkinlaiseksi moraaliksi siellä, missä itse vaatii muiden pyrkivän siitä pois. Vaikka olen samaa mieltä ehdottomasti näistäkin kohdista kirjailijan kanssa, rönsyt saattavat puuduttaa ja viedä ydinsanomaa hieman väärään suuntaan, paikoin jopa unohtaa sen kokonaan. Lopussa Sheldrakelta unohtuu viimeinenkin tieteeseen kuuluva kriittisyydeen hiven, ja hän putoaa siihen läpi kirjan kuultaneeseen tunnekerronnan suohon, jossa oma lapsuus lehtikasassa välittävän isän kanssa menee sienien edelle. Paikkansa tällekin, mutta tässä se tahtoo hieman paljastaa kirjailijan puolueellisuuksia. 

Siitäkin huolimatta tämä kirja oli riemuisa, vallaton ja tekijänsä näköinen runsaudensarvi sienistä, rihmastoista ja mykologian uusimmista tuloksista. Tutkimusta tarvitaan, riemua tarvitaan, innostusta tarvitaan, jotta asioihin jaksaa syventyä. Joten ehkä oleellinen kysymys ei olekaan, ovatko sienet meidän kaltaisimme. Ehkä meidän pitäisikin kysyä tulisiko meidän olla enemmän sienten kaltaisia.

19. Suomi mainittu

ELÄMÄN OHUET SEINÄT

NINA BURTON : ELÄMÄN OHUET SEINÄT

256s.

S&S 2022

Alkuteos: Livets tunna väggar // 2020

Suom. Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Nina Burton ostaa äidinsä kuoleman jälkeen pienen kesämökin luonnon helmasta. Mökkiä kunnostaessa hän tutustuu naapurustoonsa, aina pienen pienistä muurahaisista ryömintälattian alla asuvaan mäyräperheeseen. Burton kiepauttaa esseeteoksessaan tieteellisen tekstin yhteen omien elämystensä, tarinoidensa ja kirjallisuuden kanssa, ja saa aikaan äärettömän viehättävän kokonaisuuden, jossa kosminen äärettömyys kohtaa mikroskooppisen pienuuden.

"Samalla saatiin tieteellinen selitys tietoisuudelle. Jokainen keskushermostojärjestelmä vaatii jonkinlaisia aivoja, ja selkärankaisilla ja hyönteisillä ne ovat suurentuneen hermokyhmyn muotoiset. Niissä työstetään ja koordinoidaan aistihavainnot joiden pohjalta eläimet pystyvät suunnistamaan ja oppimaan kokemuksistaan. Subjektiivisia kokemuksia yksinkertaisesti vaaditaan elämän vaihtelusta selviytymiseen. Kaikki hermostolliset eläimet pystyvät siis periaatteessa tuntemaan pelkoa, vihaa, turvallisuudentunnetta ja läheisyyttä."

Burtonin lempeän viipyilevä teksti on aivan täydellisen ihanaa kesäluettavaa. Se ulottaa pohdintansa milloin hyönteisiin, milloin mereen, lopulta tosiaan aina kaikkein pienimmästä kaikkein suurimpaan muistuttaen miten pohjimmiltaan se kaikki lopulta on yhtä, yksi iso organismi, joka on aina enemmän kuin osiensa summa. Elämän mysteeri ei tunnu enää salaisuudelta, se on aina ollut tässä silmiemme edessä, kun vain omalta suuruudenhulluudeltamme sitä maltamme pysähtyä katsomaan. Me emme lopulta eroa juuri mitenkään, juuri mistään, ja se, ettemme ole ihmisinä osanneet tulkita eläinten kieltä, ei todella tarkoita ettei sitä olisi. 

"Jos gibboniapinan laulua soitettiin kaksinkertaisella nopeudella, se kuulosti lintujen laululta, ja jos sitä soitettiin hitaammin, se muistutti valaiden laulua. Kun niiden äänikäyrät kirjoitettiin muistiin, kuvio oli yhteinen suunnilleen samalla tavalla kuin oksa muistuttaa puuta."

Vaikka Elämän ohuiden seinien väliin mahtuu hieman epäjohdonmukaisia ja ylimääräisiäkin säikeitä, ne ovat niin pieniä, etteivät ne tämän kokonaisuuden viehättävyyttä lainkaan vähennä. Kun kirjaa lukee vielä itse mökillä, aivan samojen kartanokimalaisten, sinitiaisten ja tuulessa huojuvien koivujen keskellä, pääsee teokseen todella sisälle.

Helmet-haaste 2022: 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota

LUOKSEEN VIMMALLA VETÄVÄ PIMEYS (ELI TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA)

SIGRI SANDBERG : PIMEYS – 

TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA

160s.

Nemo 2020

Alkuteos: Mørke: stjerner, redsel og fem netter på Finse

Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Olen pahimman luokan pimeänpelkuri, pelkään pimeää kesäisinkin, mökillä, metsän keskellä, jossa pimeää ei edes kunnolla tule, koska on siellä oleskellaan ainoastaan kesäisin, vakituisen asutuksen vastarannalla. Pelko palaa lapsuuteen saakka, kovin vilkkaaseen mielikuvitukseen, mahdottomuuteen kurkistaa sängyn alle, jalkoihin joiden täytyy neuroottisesti pysyä sängynreunojen sisäpuolella, mieluusti myös peiton alla oli miten kuuma tahansa, katse ovelle käännettynä, jotta unissanikin olisin valmis pakenemaan mahdollisimman nopeasti. Opin olemaan pimeän kanssa jotenkuten oikeastaan vasta 30-vuotiaana, kun muutin ensimmäistä kertaa asumaan yksin, Joensuuhun, kun pelko oli pakko kohdata. Ja se mitä olen aina pelännyt, on lopulta ollut kovin valoisaa pimeyttä. Ei tunturien pimeyttä, ei mustinta mustaa. Ei oikeastaan edes lähelläkään sitä. En edes oikein tiedä mitä tai miksi pelkään, ja kun huomaan, että norjalainen Sigri Sandberg on kirjoittanut samasta aiheesta kirjan, tartun siihen välittömästi. Pimeys ylipäätään vetää puoleensa juuri nyt, kaikki sellainen vetää juuri tällä hetkellä, jota pelkään eniten. 

"Valo edustaa elämää, pimeys kuolemaa ja pahuutta. Uskonnollisissa kirjoituksissa ajalta useita tuhansia vuosia ennen Kristusta löytyy auringonjumalia – ja pimeä, kylmä kuoleman valtakunta. Kahtiajako valoisaan taivaaseen ja pimeään helvettiin on jatkanut elämäänsä sekä alakulttuureissa että populaarikulttuurissa. Valo on yhtä kuin turvallisuus, valossa pimeät voimat menettävät valtansa – ja peikot halkeavat tai muuttuvat kiveksi.

Onko tämä kulttuurinen kahtiajako estänyt meitä näkemästä, että pimeys voi olla pehmeää, että se voi olla hyvää? Sillä vasta nyt, ihan ihmiskunnan historian viime sekunteina, joku on varovasti vihjannut, että, tuota (pieni rykäisy), ehkä pimeyskin on tärkeä. Ehkä hiukan. Tärkeä. Aika paljolle."

Pimeys on pieni suuri kirja pimeydestä, ei-valosta, pimeydestä luonnonilmiönä mutta myös kulttuurituotteena. Sen kehyskertomuksena toimii rinnakkain niin Sandbergin oma viiden päivän tunturimökissä vietetty matkakertomus kun vuoteen 1934 sijoittuvan böömiläisen hienostorouvan matka Huippuvuorillekin. Lisäksi rinnalla kulkee vielä teoriaa, luonnontieteitä, sosiologiaa, faktaa, pohdintaa ja pyörittelyä, sinänsä siis aika paljon 160 sivuun, mutta sulassa sovussa kuitenkin. Pimeys on ihmisen perustarve, mutta keinovalon, vilkkuvien ruutujen ja jatkuvan kasvun ja kehityksen keskellä siitä on tullut kirjaimellisesti katoavaa. Pimeyden perässä pitää lähteä jatkuvasti syrjempään ja syrjempään, ja mitä tottumattomampia pimeyteen olemme, sen enemmän kärsii niin kykymme kohdata sitä kuin ihan jo yksinkertaisesti vaikkapa nukkua sen keskellä. Eikä pimeyden puutteesta ja keinovalon valtavasta määrästä kärsi vain moderni kaupunkilaisihminen, vaan itseasiassa koko luonto. Valo on saaste, ja sen Sandberg todella selkeästi tuo monin eri keinoin kirjassaan esille.

Valon ja pimeyden suhde on äärimmäisen kiinnostava, ja Sandberg tarjoilee sen viehättävällä tavalla, omien kokemusten ja kehyskertomusten kautta. Tuntuu vähän hassulta pitää siitä näin paljon, sillä yleensä vierastan tätä paljon: että kerrotaan jostain valtavasta luonnonilmiöstä nyt yhden ihmisen kautta. Sandberg osaa kuitenkin olla kompastumatta liialliseen tarinallistamiseen, mikä taitaakin juuri olla se tekijä, joka hänen kirjansa erottaa niistä vastaavista, joille en oikein lämpeä. Pimeys on ihmisoikeus, mutta se on myös luonnon oikeus, ja vaikka rinnalla on hahmoa jos toistakin, sitä ei käperrytä käsittelemään lineaarisen yksioikoisesti, vaan ihana poukkoilevuus muistuttaa taiten, mihin kaikkeen me pimeää tarvitsemme. Ja millä kaikilla tavoin olemme siitä eroon yrittäessämme onnistuneet vain vahingoittamaan itseämme ja ympäristöämme.

Sandbergin oma tunturimatka on hieno pohja kaikelle faktalle, ja se toki kaikkine tyynyn viereen haettuine kirveineen ja painajaisineen tarjoaa myös sitä samastumispintaa moista kaipaaville. Ensimmäiset päivät yksin tunturissa ovat epävarmoja, hauraita ja pelokkaita, ja Sandberg kirjoittaa nuo ristiriitaiset tunteet esiin varsin taitavasti. Kolmantena päivänä, keskiviikkona Finsen tunturin valtaa myrsky, ja Sigri jää jumiin, pelkää maailman ja majan romahtavan ympäriltään. Sigrin seuralainen, taitelija 1930-luvulta "on epävarma niin itsestään kuin majastakin, joka peittyy lumeen. Hän pelkää oman persoonallisuutensa kohta hajoavan. Hänellä ei ole ketään, joka vahvistaisi häntä ihmisenä. Hän jatkaa työntekoa, tuntee, että se on ainoa, mikä voi pitää hänet pystyssä. Lapioi lunta, yrittää päästä ulos. Päivä toisensa jälkeen, voimin, joita ei uskonut omistavansa. Eräänlaisella 'villillä itsepäisyydellä, joka täyttää minut päivittäin uudelleen'."

x

Pimeys on yksi viehättävimpiä kirjoja, joita olen aikoihin lukenut. Se ei ehkä noin kirjallisesti ole mikään mestariteos, sellainen viiden tähden kulttuurituote, mutta se on silti tärkeä, merkityksellinen ja erityisen ihana. Lainasin sen kirjastosta, mutta jo ensimmäisen yhteisen tunturissa vietetyn päivän jälkeen naputtelin sen kirjakaupan virtuaaliseen ostoskoriin, ja nyt odottelen, että saan sen ihan omana vielä hyllyyn, siirtämään kirjastolainasta ylösmerkityt kohdat muistilapuilla ihan omaan versioon. Pimeydessä on myös jotain samaa lempeää vimmaa ja rakkautta omaa aihettaan kohtaan kuin nelisen vuotta sitten lukemassani Bea Uusman Naparetkessä, joka nyt tekisikin mieli lukea tämän perään uudelleen. On valloittavaa, miten omaa intohimoa voikin tällä tapaa kirjojen sivujen kautta lukijaan tartuttaa.

Helmet-haaste 2021: 10. Kirjan nimessä on numero

KESÄN ILAHDUTTAVIN YLLÄTYS – JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

282s.

Siltala 2019

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on niitä harvoja kirjoja, jotka ostin täysin normaalihintaisena, uutena kirjana itselleni tietämättä siitä oikeastaan mitään. Kirjaa oli kehuttu paljon – suurilta osin  sellaisista suunnista, joiden kirjamakuun normaalisti varsin varauksetta luotan – ja koska koronakevät oli pitkä ja tylsä, päädyin naputtelemaan itselleni kirjatilausta joskus maaliskuun ja toukokuun väliin jäävänä sumuisena aikana. Sumuun jäi hetkeksi kirjakin, ja vasta kesälomamatkalukemistoon mökille, ennen omaa Lapin reissuani, tulin todella tarttuneeksi siihen.

Koska ostin Pienen hauen pyydystyksen siitä juuri mitään tietämättä, en tosiaan myöskään lukemista aloittaessa tiennyt laisinkaan mitä tuleman pitää. Se on varsin tyypillistä minulle: en lue kirjoista kirjoitettuja arvioita, pieniä kuvauksia enkä edes kirjan takakansitekstiä ennen kuin olen lukenut itse kirjan. Nautin siitä, että saan sukeltaa täysin tuntemattomaan, oman itseni luomin odotuksin, muiden sanojen antamatta näyttää suuntaa lukemisilleni. Siitä on yleensä lähinnä hyötyä, mutta joskus sokkona kulkeminen johdattaa myös paikkoihin, joista ei todella itseään tiennyt löytävänsä. Ja Pienen hauen pyydystys todella oli juuri sellainen romaani.

Odotin siis etukäteen, jostain kummasta syystä, heleä-äänistä kasvukertomusta, Lapin äänettömiä erämaita, korulauseita ja hempeää kerrontaa. Mutta yhtäkkiä olinkin keskellä absurdia suomaisemaa, peijooneja, murhaajien perässä juoksevia poliiseja, murretta vääntäviä maalaisia Itä-Lapin nurkilla. Enkä ihan toden totta tiennyt, mitä tilanteesta pidin. Olin yhtä pihalla kuin Elina Ylijaakoa kirjassa pidättämään tullut ylikonstaapeli Janatuinen, enkä kirjan nimestä huolimatta lainkaan saanut kiinni, onko kirja niin sanotusti lintu vai kala.

Mutta kalahan se. Suuri, liukas, sulamisvesilampeen jumiin jäänyt hauki, johon rakastuu ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara.

x

Karila on minulle kirjailijana varsin vieras, ja sekin loi kirjaan oman tunnelmansa. Ennen kun sain kiinni kirjan hilpeän humoristisesta otteesta, tuntui kuin olisin lukenut jotain Katja Ketun ja Johanna Sinisalon väliltä. Mutta kun tarina eteni, ja käänteet muuttuivat entistä omaleimaisimmiksi, alkoi Karila saavuttaa tekstissään samaa vallatonta, vakavaa hilpeydentasoa, kuin yksi aiemmista kesälempparikirjoistani, Mike Pohjola Turun palosta kertovassa lukuromaanissaan 1827. Ei näissä sinänsä samaa ollut, ja vertailu nyt muutenkin lähinnä on tympeää, mutta kuitenkin. Pidin samanlaisesta totisesta huumorista, näppärästä sanailusta, täydellisestä tavasta käyttää suomalaista mytologiaa hyväkseen tarinan kirjoittamisessa. Sillä paljon olen lähivuosina juuri tätä kotimaista mytologiaa ammentanutta kirjallisuutta itsekin kuluttanut (no hyvä on, kolme kirjaa olen lukenut, joissa tätä on...), eikä mikään aiemmista ole onnistunut yhdistämään näin oivaltavasti vanhoja hattaroitamme, peikkojamme tai muita mörököllejä todellisuuteen mitä Karila tässä romaanissa teki. Valloittava taito, ja harvinainen, sanoisin.

Joten kyllä. Liityn siis nyt mieluusti Karilan romaania ylistävään joukkioon, ja hilpeää, vetävää ja omaleimaista kirjallisuutta kaipaaville aion jatkossa sumeilematta suositella Pienen hauen pyydystystä. Ihan pientä miinusta toki tekisi mieli antaa hieman heppoisesta loppuratkaisusta, tietynlaisesta siirappisuudestakin jopa ehkä, mutta olihan se vallan suloinen lopetus sinänsä. Itse olisin kaivannut vielä älyttömämpää menoa ja enemmän tästä ajasta irrallaan olevaa irroittelua, mutta se on vain minun kaipuuni se. Karila onnistuu kuitenkin itse siinä, mitä romaanillaan on lähtenyt rakentamaan, ja tuloksena on vallan hieno romaani. Omanlaisensa, ja se jos mikä tuntuu juuri nyt äärimmäisen raikkaalta.

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

NEIL DEGRASSE TYSON : TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE

NEIL DEGRASSE TYSON : 

TÄHTITIEDETTÄ KIIREISILLE

176s. 

Aula & Co 2018

Alkuteos: Astrophysics for People in Hurry // 2017

Suomennos: J. Pekka Mäkelä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

"Ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu on kauneus ja totuus", lauletaan Pyhimyksen ja Saimaan Ylös alas outo lumo -kappaleessa, ja viimein ymmärrän mistä Pyhimys räppää. Kvarkeista. Tai siis no, ymmärrän ja ymmärrän, sillä oma ymmärrykseni noista sympaattisesti nimetyistä alkuhiukkasista on niin pinnallisella tasolla, että se muistuttaa jo sitä suurempaa pölyhiukkasvertausta ihmisestä ja maailmankaikkeudesta, joka yleensä astrofysiikan kohdalla otetaan esiin. Mutta siis niin, tiedän noin käsitteen tasolla siis, että ylös, alas, outo, lumo, pohja ja huippu ovat alkuhiukkasia, ja tämän tiedon minulle tarjoili äänikirjan muodossa amerikkalainen astrofyysikko, tutkija ja tieteen kuuluisa kansantajuistaja Neil deGrasse Tyson kirjassaan Tähtitiedettä kiireisille.

Tähtitiede (ja toisaalta myös kuukauden kotoilun jälkeen kiireisyys) on minulle niin äärimmäisen kaukana omasta käsityskyvystä kuin olla ja voi. Myönnän, että peruskoulufysiikan aiheuttamat traumaattiset ymmärtämättömyyteen ja tyhmyyden tunteeseen palaavat muistot vaikuttanevat asiaan varsin valtavasti, eikä asiaa helpota kamalasti sekään, että juuri vuosi sitten keväällä kertasin yliopistolla koko peruskoulufysiikan oppimäärän, enkä silti tajunnut mistään mitään. Mutta koska tässä nyt on tätä aikaa ollut, ja tietokirjallisuus muutenkin toiminut minulle kaunoa parempana ajatusten todellisuudesta poissiirtäjänä, tarttui kuulokkeisiin siis tähtitiedettä, ja ensimmäistä kertaa elämässäni myös päähän ehkä jonkinlaista oppia myös fysiikasta.

DeGrasse Tyson muistuttaa siitä, mikä on hyvän opettajan yleinen tunnusmerkki: asiaan vihkiytymisen lisäksi omasta aiheestaan pitää osata luoda niin kiinnostava tarina, jotta se kiinnostaa niitäkin, keitä se ei kiinnosta. Ja jos joku, niin deGrasse Tyson sen tähtitieteen kohdalla todella osaa tehdä. Tarinallistaa astrofysiikan, kiinnittää ihmisen egoistisen minäkäsityksensä täydellisesti mittasuhteeseensa: eli siis omaan mitättömyyteensä. Kirjassaan hän avaa niin perustiedot maailmankaikkeuden synnystä sen olemassa olon ehtoihin, oman planeettamme asemasta muuhun maailmankaikkeuteen sekä velvollisuudestamme suojella tätä pientä eloisaa kivipalleroamme kaiken kosmisen käsittämättömyydenkin keskellä. DeGrasse Tyson tuo aiheensa esiin tyylillä, ja onnistuu hurmaamaan minut. Ei siksi, miksi Yuval Noah Harari juuri onnistui hurmaamaan edellisten kuuntelukokemusteni keskellä, eli siksi, että saan vahvistusta jo ajattelemilleni asioille, vaan siksi, että opin jotain täysin uutta ja itselleni uskomatonta. Opin ihan hippusen tähtitiedettä.

DeGrasse Tysonin tekstit on julkaistu aiemmin muissa teoksissa esseinä, mutta ne toimivat myös tällaisena yhteisniteenä erityisen hyvin. Hän on hauska ja paikoin piikikäskin, mutta pysyy kuitenkin varsin kivasti omassa asiassaan eikä lähde liikaa huumoriveikon tielle, kuten näissä kansantajuistamiskirjoissa joskus sattuu tapahtumaan. Hän tekee tieteestä sellaista, kun tieteen minusta pitäisikin olla: käsitettävää myös niille, jotka eivät sitä työkseen tutki. Tiedän kyllä akateemisen maailman allergian populaaria tietokirjallisuutta kohtaan pohjautuvan usein siihen, että oman tutkimusalan keskivertoihmistä paremmin tuntevana nämä popularisoivat kirjat yksinkertaistavat asioita niin paljon, että sieluun välillä sattuu – sattuu minuakin, jos luen jonkin self help -tyylisen kirjan aggressioteorioita, etenkin suoraviivaisia syy-seuraussuhteita – mutta pohjimmiltaan tuo allergisuus tuntuu unohtavan, että tiede tuo asioita tiedoksi meiltä meille. Ei kammiosta kammioon, tutkijalta tutkijalle. Laadukkaan tieteen ansiosta ymmärrämme jatkuvasti enemmän, ja tuon tiedon tulee olla saatavilla myös sillä tasolla, että se auttaa tavan tallaajaa ymmärtämään. Vaikka sitten sillä riskillä, että lukijan ymmärrys laajenee vain vähän, ja hän silti kuvittelee olevansa aiheen asiantuntija. Mutta se on jokaisen lukijan oma riski, se ei ole syy jättää tiedettä jakamatta myös tiedeyhteisön ulkopuolelle. Ja tässä nimenomaisessa kirjassa se jakaminen on kovin onnistunutta, ja siksikin tästä olen jotenkin harvinaisen innostunut. (Vaikka pakko kyllä myöntää, että tämä kirja jo jonkinlaisen pohjatason fysiikasta lukijallaan olettaakin olevan olemassa. Itselleni riitti se peruskoulutason fysiikan kertaaminen, ja toisaalta monen asian Wikipedia-sivujen avulla jo pysyy ihan riittävästi kärryillä.) 

Lopun jonkinlainen humanistisempi essee oli myös mainio, ja allekirjoitin sen sanoman täysin. Vaikka olen itsekin elämää ja toki myös ihmistä arvostava henkilö, saan ääretöntä lohtua siitä, ettei meillä kaikessa kosmisessa mittakaavassa ole oikeastaan mitään hemmetin väliä. Olemme hiuksenohut säie koko maailmankaikkeuden historiassa, ja vaikka aiheuttaisimme tuhon koko maapallolle, ei merkitse loppujen lopuksi yhtään mitään. deGrasse Tysonia on kritisoitu tästä näkökulmasta, sillä sen on nähty merkitsevän sitä, että samapa vaikka tuhota koko maapallo ja jatkaa hedonistista elämää muiden kustannuksella, sillä katoamme täältä lopulta kuitenkin. Olen kuitenkin itse tuosta tulkinnasta eri mieltä: minusta juuri täydellinen merkityksettömyys luo elämään lohdullisuuden. Kun meillä ei ole kuin tämä yksi pieni miljardisosa koko äärettömyydestä, miksi ihmeessä käyttäisimme sitä mitenkään muuten kuin läheistemme ja ympäristömme kunnioittavaan kohtaamiseen. Olemme rakentuneet kaikki samasta kosmisesta tähtipölystä, olemme täydellisen tasa-arvoisia niin pimeän aineen kuin pienten hyönteistenkin kanssa. Olemme ihmislajina niin mitättömän merkityksettömiä, että juuri siksi meidän pitää laittaa oma egomme aisoihin, ja muistaa paikkamme maailmankaikkeudessa. Osana sen kosmista kokonaisuutta, tämän elämän mahdollistavan planeetan nöyränä asukkaana, joka ottaa vastaan lahjan olemassa olostaan, eikä mielellään käyttäisi sitä koko lajikirjon ja ekosysteemin tuhoamiseen. Maailmankaikkeus ei siitä tuhostakaan tosin mihinkään hetkahda, mutta meille itsellemme tuskin tulee toista mahdollisuutta tätä kaikkea ääretöntä kokea. Joten vähintä mitä voimme tehdä, on pysyä sovussa. Omalla paikallaan. Leikkimättä jumalaa tai tämän kaiken kosmisen kokonaisuuden keskipistettä. 

Helmet-haaste 2020: 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

STEPHEN HAWKING : LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN

STEPHEN HAWKING : 

LYHYET VASTAUKSET SUURIIN KYSYMYKSIIN

249s.

WSOY 2019

Alkuteos: Brief Answers to the Big Questions (2018)

Suomennos: Markus Hotakainen

Toukokuu on ollut tietokirjakuukausi. Olen ahminut vapun jälkeen koko Yuval Noah Hararin suomennetun tuotannon, lukenut Tähtitiedettä kiireisille (Neil deGrasse Tyson, postaus tulossa myöhemmin), aloittanut niin ruokavalion (Jonathan Safran Foer - Me olemme Ilmasto) ja ilmastonmuutoksen välisestä suhteesta kertovan tietokirjan kuin self helpin aiheesta, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (Mark Manson). Näiden kaiken keskellä kuuntelin kuitenkin Stephen Hawkingsin Lyhyet vastauksen suuriin kysymyksiin -äänikirjan, joka lyhyistä vastauksistaan huolimatta on koko kevään tietopaketin ehdottomasti haastavin, syvin ja monipuolisin lukukokemus. Unohtumaton varmasti monella tapaa, ja silti jotain pientä maailmankaikkeuttamme suurempaa, jota ei koskaan ihan täysin voi ymmärtää.

Hawking käsittelee teoksessaan niin astrofysiikkaa, jumalan olemassa oloa, maailmankaikkeuden alkua ja aikaa ennen alkuräjähdystä (vaikkakin: "on mahdotonta mennä alkuräjähdystä edeltävään aikaan, koska ennen alkuräjähdystä ei ollut aikaa"). Puheen keskiöön pääsee myös tekoäly, tulevaisuuden synkeät visiot itse itseään tuhoavan älyllisyyden keskellä sekä niin aika- kuin avaruusmatkailukin, tieteen merkitys ja lopulta jopa muun maailmankaikkeuden asuttaminen. Hawking pohtii jokaista asiaa ja ilmiötä hurjan intensiivisesti, syvästi ja monipuolisesti, ja vaikka kaikenmaailman aikapoimut ja madonreiät olivat minulle hieman tuntematonta kieltä, on tämä sen verran yleistajuinen teos, että suurin piirtein sen mukana pysyy koko kirjan verran. Ei ehkä metrossa kulkiessa ja kaupassa mehuja valitessa – kuten yleensä äänikirjoja kuuntelen – mutta ainakin rauhassa omissa oloissaan, yhteen lukuun kerralla keskittyen.

Lyhyet vastaukset on julkaistu postuumisti Hawkingin kuoleman jälkeen, ja se pitää todennäköisesti siksikin sisällään jopa kolme eri kirjoittajan esipuhetta, kun suomalaisen laitoksen Esko Valtaojakin lasketaan mukaan. Esipuheet sijoittavat Hawkingin tutkimuksen ja osin persoonankin mukavasti osaksi suurempaa kokonaisuutta, mutta voi että minua ottaa päähän niissä toistettu käsitys siitä, että vain nämä faktoin todistettavat kovat tieteet ovat tieteitä, ja esimerkiksi filosofia on tiede, joka ei ole mitään ilman kovia faktoja. Totta tietysti tiettyyn pisteeseen asti tuokin, moni filosofinen ja sosiologinenkin pohdinta tarvitsee toimiakseen ymmärrystä tietyistä luonnonlain alaisista tekijöistä. Mutta se, mikä tässä ärsyttää, on jatkuva unohdus siitä, että myös nämä ns. todistettavat, faktuaalisina pidetyt tieteet tarvitsevat ihan samalla tavalla toimiakseen myös ymmärrystä sosiologiasta, filosofiasta ja humanismista noin ylipäätään. Toki voidaan sanoa, että kvanttifysiikka on olemassa ihmisestä riippumatta, mutta ihminen ei ole olemassa ympäristöstään riippumatta. Jatkuvalla eron teolla luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä ei siis saavuteta mitään muuta kuin raivostuttavaa kilpailua, kun aidosti poikkitieteellisemmällä lähestymistavalla, keskustelulla ja tieteen filosofiaa haastamalla taas voidaan jopa oppia ymmärtämään myös kovia totuuksia huomattavasti paremmin. Ja muistamaan, että edelleen nämä faktoiksikin osoitetut tieteelliset perusasiat ovat vain ihmismielen tapa hahmottaa ympäristöään. Maailma toimii ilman meitäkin, joten tieteelle soisi hieman enemmän lempeyttä sen tosiasian muistamiseen, että meidän tietomme on aina rajallisen tietoisuutemme ja kulttuurisen käsityksemme rakentamia. Se ei poista sitä, etteikö fysiikan lait pätisi siitäkin huolimatta, miten niitä käytämme, mutta jumittumalla yksioikoiseen "näin nämä asiat todistetusti vain menevä" -ajatteluun osoitamme ennemminkin suurta typeryyttä kuin äärimmäistä älykkyyttä.

Kaikki tieto voidaan kumota myöhemmin paremmalla tiedolla, joten Hawking itseäänkin lainaten, on tärkeämpää esittää suuria kysymyksiä kuin kuvitella tietävänsä kaikkeen valmis vastaus. Hawkingin oma uteliaisuus, filosofinen pohdinta ja mielenkiinto maailman yksityiskohtia kohtaan on niin suurta, että nuo esipuheet tuntuivat olevan ihan eri maailmasta itse teoksen kanssa. Joten jos tämä kirja kiinnostaa sinua, skippaa alku ja siirry Hawkingin omiin sanoihin. Ne luovat hurjaa mittasuhdetta meidän pienten tomuhiukkasten ongelmiin, ja muistuttaa, miksi kaiken tämän merkityksettömyyden keskellä juuri on merkityksellistä olla läsnä ja tehdä asioita hyvän, eettisen ja kestävän toiminnan kautta. Hawkingin mielikuvituksesta soisi useammankin ottavan mallia, mutta erityisesti tästä saisi jäädä yhdelle jos toisellekin käteen se lempeys, jolla kaiken tämän nykyisyyden voimme vielä seuraavillekin polville säilyttää. Hawkingin unelmissa se tapahtuu tosin Marsissa, itse pysyisin ehkä kuitenkin mielelläni vielä parikin sukupolvea hyvinvoivalla Maapallollamme. 

Helmet-haaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?

EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?

ELÄINTEN KIEHTOVA KIELI

214s.

Art House 2018

Alkuteos: Dierentalen // 2016

Suomennos: Mari Janatuinen 

Jokainen lemmikin omistava ihminen lienee yhtä mieltä siitä, että omalla kotieläimellä on aivan oma sielunelämänsä, luonteensa ja persoonallisuuden piirteensä. Kaksi samanrotuista koiraa muistuttavat kenties keskenään joissain asioissa toisia, mutta osa on persompia ruualle, osa loukkaantuu jos heidät jätetään huomiotta ja toiset yksinkertaisesti hyväksyvät vain kaiken, mitä eteen tulee. 

Omat kokemukseni koirista ovat ennen Elviä olleet lähinnä sukulaisten koirat sekä au pair -perheeni iso berninpaimenkoira. Suuria persoonia kaikki, ja omasta nyt olisi kymmeniä ja kymmeniä pieniä tarinoita tähänkin kerrottavissa. Mutta mainittakoon lähinnä se, että tässä reilussa kymmenessä vuodessa sitä on yllättävän vahvasti hioutunutkin pienen koiransa kanssa yhteen. Ymmärtää pienestä hengitystavan muutoksesta, mitä mieltä tuo tyyppi on, ja toisaalta taas saa suoran vastauksen omiin tunnetiloihinsa toisen reaktioista. Elvillä on myös aivan oma tahtinsa: se nauttii pitkään nukkumisesta, ja jos se saa valita, se nousee sängystä yleensä viisi vailla kymmenen. Lenkeillä se kiertää mieluiten kotitaloa: vaikka kuusikin kertaa saman korttelin ympäri, mutta sama matka pidemmällä lenkillä ei enää sitä jaksa kiinnostaa. Kun joku itkee tai satuttaa itsensä, se tulee lähelle kuin lohduttaakseen, ja kun sitä itseään sattuu, hakee se lohdutusta meidän jaloistamme. Se viestii, kertoo ja kommunikoi kanssamme jatkuvasti. Sen kielestä on tullut jo niin luonnollista, että tulkitsemme sitä puolisoni kanssa varsin automaattisesti, sen kummemmin kyseenalaistamatta etteikö muka pienellä eläimellämmekin olisi aivan oma kielensä. 

Tämän saman on huomannut Eva Meijer, hollantilainen filosofi, joka on tutkinut erityisesti eläinten kommunikointia. Mistä valaat laulavat? on hänen viime joulukuussa suomeksi ilmestynyt teoksensa, joka käsittelee paitsi kommunikointia, myös oikeaa kieltä, jota eläinlajit kaltaistensa kanssa käyttävät. Tähän asti on tupattu uskoa, että kaikki mitä eläin tekee, on vaistojen varassa mekaanisesti toistettua, reaktiivista toimintaa ilman kykyä tuntea saati suunnitella tulevaa. Eläimen tietoisuus on kielletty vetoamalla erilaisiin peilitesteihin, jotka on kuitenkin suunniteltu mittaamaan sellaista tietoisuutta, joka on vain ihmislajille tyypillistä. Ihminen koettaa järkeistää muut eläinlajit ja niiden älykkyyden etsimällä vain samankaltaisuutta itsensä kanssa, vaikka Meijerin mukaan avain on nimenomaan jokaisen lajin omassa kielessä. Ja sitä hän oivallisesti tässä teoksessaan avaa. 

"Muurahaisten mittareilla tarkasteltuna ihminen ei todennäköisesti ole kovinkaan älykäs, koska ihmiset eivät osaa tehdä yhteistyötä yhtä hyvin kuin ne, kyyhkysen näkökulmasta taas emme ole kovinkaan älykkäitä, koska avaruudellinen hahmottamisemme on huonompi, ja koiran näkökulmasta emme ole yhtä älykkäitä, koska emme osaa suunnistaa hajun perusteella."

Mistä valaat laulavat on ilahduttava filosofinen tietokirja eläinten kielestä - ja siitä, miten totaalisesti ihminen osaakaan sulkea silmänsä muiden lajien viestinnältä niin halutessaan. Eläinten kielten ja kommunikaation tutkimus on vasta alussa, mutta jo nyt on löydetty hyvin vahvoja viitteitä siitä, miten monimuotoista ja kompleksista kieltä eri eläinlajit käyttävät. Se, ettei ihminen ole tätä aiemmin ymmärtänyt, ei johdu siitä, ettei eläinten älykkyys olisi verrannollista ihmislajin älyyn, vaan ennemminkin siitä, että ihminen ei omassa älyttömyydessään ole osannut tulkita muiden eläinten viestintää muusta kuin omasta kontekstistaan. Meijer kirjoittaa sujuvasti ja yleistajuisesti, mutta silti kattavan lähdeluettelon avulla luo varteenotettavaa tieteellistä tekstiä. 

Meijerin teos on rakennettu seitsemän pääluvun avulla, ja ne kulkevat aina ihmiskielestä villieläimiin ja kotieläimiin, eläinpsykologiasta niiden käyttämän kielen kielioppiin ja lopuksi myös moraalin ja empatian kautta siihen, miksi meidän on eläimiä ymmärtääksemme aidosti pyrittävä keskustelemaan niiden kanssa. Teos on kattava, ja vaikka se jättää vielä tässä vaiheessa tutkimusta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, auttaa se maallikkoakin kurkistamaan sinne, mikä tähän saakka on systemaattisesti kielletty: eläinten tietoisuuteen.

Ja tämä tietoisuuden korostaminen onkin aivan ehdottomasti kirjan parhaita puolia. Ihmisen luontosuhde on nimittäin yllättävänkin luonnoton, lähinnä oman navan kaivelua ja samojen napojen etsimistä ympäriltään. Korostamalla eläimen tietoisuutta, moraalisuutta ja oikeudenmukaisuutta pääsemme eläinfilosofisessa keskustelussa viimein siihen, mihin olisi pitänyt siirtyä jo vuosikymmeniä sitten: osaksi luontoa, yhdeksi lajiksi muiden joukossa. Monille tämä on vielä liikaa, mutta se ei johdu ajatuksen luonnottomuudesta, vaan omasta puheestamme, joka tapaa korostaa ihmisen ja eläimen erillisyyttä. Luontoa on historian saatossa pyritty lähinnä hallitsemaan ja kahlitsemaan, mutta vasta tasaveroisuuden avulla voimme oikeasti olla myös osa sitä. Ei ylä- eikä alapuolella, ei luonnollistaen ja luonnollistamatta, vaan yhdenvertaisina eläinlajeina. Lajina muiden joukossa.

"Feministiset tieteenfilosofit ovat myös huomauttaneet, ettö dominointi- ja arvojärjestystekijät painottuvat ennen kaikkea miespuolisten tutkijoiden työssä, ja suuri osa alan tutkijoista on pitkään ollut miehiä. Tämä on vaikuttanut myös mielikuviin joistain eläimistä. Esimerkiksi simpansseja pidettiin pitkään hyvin aggressiivisina, koska juuri niiden aggressiota tutkittiin paljon, kun taas empatiaa ei tutkittu lainkaan."

Jos jotain tältä olisin enemmän kaivannut, niin räväkkyyttä. Kirja oli sympaattinen, mutta se oli myös sen heikkous. Tällainen empaattinen ja filosofinen teos on niin kovin helppo tässä ajassa perustella kumoon vain kovemmalla äänellä, ja kuten tunnettua on, se kovin ääni on yleensä myös se epäempaattisin. Se, joka hiljentää tutkimuksen kritisoimalla eläinten inhimillistämistä, liiallista ihmismäisyyksien etsimistä toisista lajeista. Toisaalta kyseinen kritiikki on kuitenkin paradoksaalista, sillä juuri siihen tiedemiehet ovat itse kaikkein eniten aikojen saatossa syyllistyneet, kuten yllä olevasta lainauksestakin jo voidaan päätellä. Ja toisaalta se on varmasti osin myös totta, mutta ennen kaikkea siksi, että se on niin kovin lajityypillistä ihmiselle. Ihminen inhimillistää muita eläinlajeja, ja koira taas yrittää koirallistaa ihmistä. Sellaisia me eläimet olemme.

Kun puolisoni on tulossa töistä, koiramme siirtyy eteiseen noin 15-30 minuuttia ennen hänen saapumistaan. Mökillä vapaana kulkiessaan se käy vähintään kerran tunnissa tarkistamassa, että sen ihmiset on tallessa, ja palaa sitten nukkumaan mökin alle. Kerrotaan, että koirat tunnistavat ajankulun haihtuneiden hajujen perusteella, laumansa koossa pitäminen taas on Elville ylipäätään tärkeintä, mitä olla voi. Oli syyt ja vaikuttimet missä tahansa, on hyvin vaikea perustella, ettei eläimelläni kuitenkin olisi tietoisuutta, ymmärrystä siitä, että on olemassa myös maailma sen reaktiivisuuden ja sisäisen elämänkin ulkopuolella. Sen sijaan, että Elvi hahmottaisi sitä näkö- tai ihmismäisen puhekyvyn avulla, se käsitteellistää sen hajujen maailman kautta. Se reagoi, mutta myös suunnittelee ja odottaa. Ihan kuin me ihmisetkin. Ja siksi, räväkkyyden puutteestaan huolimatta, toivoisin, että tätä kirjaa lukisi erityisesti ne ihmisolennot, jotka edelleen 1900-lukulaisittain elävät käsityksessä, jonka mukaan ihminen olisi älykkyydeltään muka jollain tapaa jotenkin kovinkin ylivertainen luontokappale. 

ELIZABETH KOLBERT : KUUDES SUKUPUUTTO

ELIZABETH KOLBERT : KUUDES SUKUPUUTTO - LUONNOTON HISTORIA

367s.

Atena 2016

Alkuteos: The Sixth Extinction: An Unnatural History (2014)

Suomennos: Pirkko Vesterinen

Tiedättehän ne tulokaslajit, joiden vaarallisuudesta mediassa aina varoitellaan? Ne pienet kuoriaiset tai tappajaetanat, jotka ovat kulkeneet ties mistä maapallon toisilta laidoilta, muuttaneet ihmiset mukana - vahingossa tai tarkoituksella - koto-Suomeemme, jossa ne nyt tekevät selvää meidän omista lajeistamme? Herkkää luontoa uhkaavia tulokkaita on jos jonkinmoiseen lähtöön, mutta maailman historiassa yksi on ehdottomasti ollut yli muiden. Se on lajina paitsi äärimmäisen sitkeä myös järkyttävän tuhoisa. Se tappaa pikkuhiljaa monimuotoisuuden ympäriltään, valtaa elinalueet ja muuttaa luonnon alkuperäistä järjestystä mielensä mukaiseksi. Sillä ei ole luonnollisia vihollisia, mutta samalla se uhkaa kaikkia niitä alkuperäislajeja, jotka ovat tähän asti saaneet nauttia ravintoketjun huipulla olemisesta. Ei, se ei ole rotta, vaikka voisi toki ollakin. Se on Homo Sapiens, nykyihminen.

" - Ihmisen toiminta on muuttanut maankäyttöä ainakin kolmanneksella, ehkä jopa puolella planeetan maa-alueista.

- Useimmat maailman suurimmista joista on padottu tai niiden uomaa on siirretty.

- Lannoitetehtaat tuottavat enemmän typpeä kuin kaikki maanpäälliset ekosysteemit yhteensä sitovat.

- Kalastus poistaa yli kolmanneksen valtamerien rannikkovesien alkutuotannosta.

- Ihmiset käyttävät yli puolet maailman helposti saatavilla olevasta makean veden valunnasta."

Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto on kovaan tieteeseen ja tieteellisiin julkaisuihin pohjautuva tietokirja, joka esittelee maailman sukupuuttoaallot järjestyksessä niiden syitä ja selitysteorioita pohdiskellen. Se avaa yllättävän moniulotteisesti sitä, millainen evoluution ketju on aikojen saatossa ollut, ja mitä pitää tapahtua, että se niin sanotusti luonnollisesti saa jonkun lajin elinkaaren katkeamaan lopullisesti. Kolbert paljastaa ummikollekin hyvin kansantajuisella, mutta silti asiallisen uskottavalla otteellaan mistä sukupuutot tulevat, mutta ennen kaikkea miksi nykyisin meneillään oleva, ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto on jotain, mikä on vastoin kaikkea ennen koettua.

Kuudes sukupuutto on jaettu 13 lukuun, joista jokainen on omistettu joko tietylle eliökunnalle tai historialliselle ajanjaksolle. Kirja nojaa faktaan, ja se tekee sen uskottavasti. Samalla tätä lukiessa kuitenkin tietynlaiseen tarinallisuuteen huomaa koukuttuvansa, tässä ei nyt todellakaan lueta mitään kouluopusta. Välillä leikkisällä kielenkäytöllä on kuitenkin myös kääntöpuolensa: Kolbertilla on nimittäin muun muassa tapana kommentoida jatkuvasti yhteistyötä hänen kanssaan tekevien tutkijoiden ulkonäköä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Tästä jää toki vaikutelma, että tunnelmaa pyritään keventämään raskaamman tieteellisen faktatiedon välissä, mutta lopulta se tuntuu jotenkin erityisen ärsyttävältä ja turhanpäiväiseltä. Kolbertin puolisarkastiset huomiot tutkimustietoa esitellessä riittää, tutkijoiden ulkonäöllä hassuttelu taas aiheuttaa lähinnä jonkinasteista yliyrittämisen tunnetta. Tai sitten kyse on kulttuurieroista – onhan tämä todella amerikkalainen tietokirja. On se sitä onneksi hyvälläkin, sillä harva kansa osaa tuoda tieteelliset julkaisut yhtä raflaavasti suuren yleisön tietoisuuteen. Kun tämän tiedostaa, pystyy kirjaa taas lukemaan aivan toisella tavalla.

Sukupuuttojen ja luonnon luonnottoman historian lukeminen on pidemmän päälle erityisen pysäyttävää. Se vetoaa tunteisiin, ja niin sen toki kuuluu tehdäkin. Ja kuten muutkin kaltaiseni ihmiset, eniten pohtimaan jättää megafaunaa ja nisäkkäiden katoamista koskevat luvut: vaikka ne eivät ole lajimääriltään mitään verrattuina kadonneisiin kotiloihin, ammoniitteihin tai sammakkoeläimiin, on sukupuutto helpompi käsittää jonkun tutun ja turvallisen kautta. Samaistua suloiseen ja pörröiseen. Ja toisaalta kauhistella sitä, että näiden lajien katoaminen on niin hidasta, ettei ihminen oman elinkaarensa aikana ehdi edes huomata mitä on kadottamassa. Ei tietenkään juuri koskaan ennen kuin on ihan liian myöhäistä.

"Mitä meille tapahtuu itse aiheuttamassamme sukupuuttoaallossa? Yksi mahdollisuus – johon bioversiteettisali viittaa – on se, että lopulta oman 'ekologisen maiseman muokkaamisemme' tekee lopun myös meistä. Tämä ajattelumalli perustuu loogiseen päättelyyn, jonka mukaan vapautettuamme itsemme evoluution rajoitteisten pysymme kuitenkin riippuvaisina maapallon biologisista ja geokemiallisista järjestelmistä. Näitä järjestelmiä häiritsemällä – hakkaamalla trooppisia sademetsiä, muuttamalla ilmakehän koostumusta, happamoittamalla valtameriä – vaarannamme oman selviytymisemme."

Vaikka ihmisen aika maapallolla on sen koko historiaan suhteutettuna hiuksenohut henkäys, on se saanut yksin enemmän aikaan tuhoa ja muutosta kuin moni muu laji yhteensä. Ihmiset muuttavat maailmaa jatkuvasti, ja usein he aiheuttavat muutoksillaan sellaisia tapahtumaketjuja, ettei kukaan olisi osannut arvata niiden lopputulosta ja lopullisuutta. Yksin kukaan ei toisten jälkiä pysty korjaamaan, emmekä ole todennäköisesti koskaan eläneet luonnon kanssa täysin vuorovaikutuksellisessa yhteistyössä, mutta johonkin meistä silti on. Välittämään konkreettisesti ja tekemään kestävämpiä päätöksiä. Sen sanoman kun vain saisi jollain tapaa jaettua ihan ylimmille portaille saakka.

"Ei sillä ole kovin paljon merkitystä, välittävätkö ihmiset vai eivät. Sillä on merkitystä, että ihmiset muuttavat maailmaa."

JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI

JOHANNA SINISALO : ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI

268s.

Tammi 2000

Pride-tunnelmissa jatketaan! Vuorossa on omallakin lukulistalla jo varmaan toistakymmentä vuotta pyörinyt, lähes jo kotimaiseen klassikkoasemaan noussut Sinisalon esikoisteos, jota olen jo jonkin aikaa jemmaillut omassakin hyllyssäni. Usein tähän olen aikonut tarttua, mutta nyt oli viimein sen aika. Sinisalolta olen aiemmin lukenut Enkelten veren, ja pitänyt siitä kovin, joten sekin kaiketi tietynlaisia odotuksia on tälle asettanut. 

"Onko niin että heti kun näen jotakin kaunista, minun saman tien omistettava se? Kameralla tai silmällä tai käsillä. Sulkimella tai sulkemalla ovi.

Vaikka en edes tietäisi mitä sillä teen?"

Teemaviikkoon sopivuudestaan huolimatta tämä romaani on ensisijaisesti tarina ihmisistä ja heidän valtasuhteistaan, käytettiin sitä sitten toisiinsa tai suhteessa luontoon. Se on tarina halusta, omistamisesta ja omistautumisesta. Päähenkilö Mikaelin suhteet muihin miehiin ovat kirjassa paljaita ja hauraita, juuri sellaisia kuin niiden pitäisikin olla: muun ja muiden kannalta merkityksettömiä, jotain niin arkipäiväisen normaalia, että siitä on turha lähteä tekemään numeroa tai pyörittämään tarinaa tietyn suuntautumisen ympärille.

Sen sijaan tarina kietoutuu kauniisti Mikaelin ja hänen sisäpihaltaan löytämän peikonpoikasen, Pessin suhteen kiemuroihin, niihin katajanmarjantuoksuisiin hetkiin kun jotain villiä ja kadonnutta nostetaan luonnosta keskelle rakennettua ja strukturoitua. Pessi on aivan oikea peikko, ja vaikka toki voinemmekin yhdessä myöntää tämän aspektin olevan varsin lähellä erinäisiä fantasiaelementtejä, en silti lähtisi suorilta käsin markkinoimaan tätä kirjaa scifi-teoksena. Se kun tuottaa hämmentäviä ennakkoluuloja itse kullekin, ja vie terän pois siltä, missä kirjassa todella on kyse: inhimillisyydestä ja ihmisyydessä. Siitä, miten pitkälle noita ominaisuuksia voidaan nähdä myös muissa kuin omassa lajissamme. Jos ne vain osattaisiin tunnistaa oikein, edes joskus.

Sinisalon esikoinen on koukuttava kirja, ja sainkin sen luettua juhannushuumassa yhden päivän aikana. Se piti tiukasti otteessaan, eteni rivakasti ja jätti paljon pohdittavaa. Se sai ajattelemaan omaa luontosuhdetta, ihmisen hämmentävää tapaa tahtoa omistaa ja valloittaa, alistaa ja harventaa kaikkea, mikä näillä yhteisillä maillamme liikkui. Se oli myös jonkinlainen osoitus siitä, että niin kovin inhimillisenä kuin ihminen itseään pitääkin, hän itse on loppupeleissä se eläin ja eläimellinen, joksi muita niin kovin väittää. Se tulee ilmi niin suhteessa muihin ihmisiin kuin suhteessa luontoonkin. Hajota ja hallitse, oli kyse sitten valloituksista tai postimyynnin kautta tilatuista vaimoista.

Vaikka Ennen päivänlaskua ei voi olikin varsin tiivistunnelmainen ja omaleimainen tarina, jotain lukukokemuksesta jäi silti hieman minun kohdallani puuttumaan. Se ei yltänyt aivan samoihin mittoihin kuin kovasti pitämäni, Sinisalon myöhempi Enkelten verta -romaani, ja siinä oli ehkä jotain hieman liian suunnitelmallista ja itsetarkoituksellista, että olisin osannut sen rennosti antaa vain viedä. Toki Enkelten veri onkin noin 11 vuotta uudempi, jo kokeneemman kirjoittajan kirjoittama romaani, joten ehkä osa menee senkin piikkiin, mutta hieman enemmän rentoutta ja uskallusta heittäytyä oman tarinansa voiman varaan olisin tältä toivonut. Jokin aukko kaiketi yleissivistyksessä tämän kirjan myötä on nyt kuitenkin täytetty, ja sopiipa tämä myös tosiaan nyt niin viikon lukuteemaan kuin puuttuvaan Helmet-haasteen kohtaankin. Suosittelen joka tapauksessa kokeilemaan tätä teosta, vaikka fantasia-elementit epäilyttäisivätkin. Sinisalo osoittaa erityisen oivallisesti, että suurimmat ennakkoluulot ovat vain lukijan päässä, maagisen realistisista asioista voi kirjoittaa tekemättä niistä liian suurta numeroa. Ja se on taitona todella ihailtava.

Kirjasta muualla: Amman lukuhetki, Jokken kirjanurkka & Villasukka kirjahyllyssä
Helmet-haaste 2018:43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle 

KIMMO OHTONEN : KARHU - VOIMAELÄIN

KIMMO OHTONEN : KARHU - VOIMAELÄIN

178s.

Docendo 2016

Ostin viime jouluna korostetun monta kirjaa läheisilleni joululahjaksi. Kauniita romaaneja lukemista rakastavalle isotädilleni, dekkareita jännitystä kaipaavalle mummille, luontokirjan valokuvauksesta kiinnostuneelle isälleni. Korostetun paljon olen myös tässä lähiaikoina tullut viettäneeksi aikaa isäni kanssa (mittaamattoman suuri kiitos esimerkiksi muuttoavusta ja mökkiseurasta sinne suunnille!), ja koska luonto ja lukeminen kiinnostavat molempia, suositteli isä minua tarttumaan tähän lahjaksi saamaansa teokseen. Osuva oli kuulemma ollut kirjalahja, ja nyt ymmärrän itsekin miksi.

"Valtiovallan suurpetopolitiikkaan liittyviä päätöksiä seuratessa tulee usein kovin lohduton olo. Vaikka salametsästyksen olemassaolo ja sen vaikutus hauraisiin suurpetokantoihin tunnustetaan, sillä ei ole vaikutusta laillisten metsästyslupien myöntämiseen. Olemme erikoinen kansa, niin riippuvainen metsästä ja luonnosta. Silti tuhansilla niin tuotanto- kuin luonnonvaraisillakin eläimillä on tässä maassa huono olla; ne kärsivät, koska päättäjät sallivat niiden julman kohtelun taloudellisen kasvun tai kulttuurin nimissä."

34-vuotias luontotoimittaja ja -valokuvaaja Kimmo Ohtonen on viettänyt elämänsä aikana satoja tunteja niin metsässä kuin pienissä valokuvauskopeissa, oppien tuntemaan paremmin paitsi ympäröivää luontoa ja sen asukkeja myös itseään. Hän on kuvannut, seurannut ja havainnoinut karhuja, ja nyt hän lähteekin kirjan verran syventämään myös lukijoilleen sitä maailmaa, mitä hän noiden persoonallisten metsän kuninkaiden seurassa on oppinut tuntemaan. Kirja on yhtaikaa valokuvataidetta ja syvennys jokaisen omaan luontosuhteeseen Ohtosen omien kokemusten kautta.

Finlandia palkinnon Tieto-kategoriassakin viime vuonna ehdolla ollut kirja on vallan mainio sukellus maamme suurpetojen elämään. Ohtonen kirjoittaa mukavan sujuvasti, ja tuo väliin myös paljon raadollista henkilökohtaisuuttakin - väkivaltaista isää metsään paennut 10-vuotias poika kun löysi piilopaikastaan aivan uuden maailman, jonka parissa hän päätyi myöhemmin tekemään elämäntyötään. Lapsuuden pakopaikasta tuli jotain elämää suurempaa, ja se tunteenpalo näkyy tämän kirjan sivuilla. Eikä Ohtonen toki pelkästään omiin kokemuksiinsa syvenny, vaan tuo esiin jokaisen karhun yksilöllisen persoonallisuuden, lajityypilliset tavat, leikkisyyden, arkuuden ja inhimillisyyden, kaiken sen, joka usein suurpetokeskusteluissa tahtoo monilta unohtua. Hän ottaa myös kantaa salametsästykseen, ihmisen tekemiin viharikoksiin eläimiä kohtaan, jotka ovat yksi suomalaisuuden, etenkin tämän itärajalaisuuden suurimmista häpeäpilkuista. Miten häikäilemöttömästi salametsästäjät osaavatkin käyttää oikeita pelottelukeinoja ajaakseen omia agendojaan, lietsoakseen aivan turhaa petopelkoa pitääkseen yllä sallivaa ilmapiiriä petojen laittomaan hävittämiseen. Kritiikki ulkoistetaan etelän vetelien tietämättömyydeksi tai oikein perussuomalaisesti EU-direktiivien piikkiin, ja oma hauras petokantamme heikkenee ymmärtämättömyyden ja lietsottujen pelkojen edessä. Ihmisen pelko tuntematonta kohtaan on parasta polttoainetta mihin vihaan tahansa.

Vaikka Ohtonen käsittelee kirjassaan myös synkempiä teemoja, ei kirja lohduton ole, päinvastoin. Se tuo omalla panoksellaan tuota metsiemme kuningasta lähemmäksi lukijaansa, tekee siitä osan omaa historiaamme ja metsien ikiaikaisuutta. Sympaattisen sattumanvaraisesti nimetyt karhut aina Tuulista Brutukseen kulkevat omilla erämaillaan, ja toteuttavat sitä ikiaikaista kiertokulkuaan, johon heidät on alunperin luonto mukaan ottanut. Karhut tuntevat toisensa hajuista, leikkivät suolla ja puiden rungoilla, opettavat pentujaan suojautumaan vaaroilta ja puolustavat niiden oikeutta elää viimeiseen asti. Ne ovat tuntevia olentoja siinä missä me itsekin, ja heidän sielunmaailmastaan tiedetään vielä hurjan vähän. Jokainen karhu on oma yksilönsä, ja tärkeä osa metsiämme ja luontoamme. Tällaisten kirjojen avulla niiden tärkeä paikka on helpompi muistaa.

Helmet-haaste 2017: 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia