THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”