PETER ASUI TALOSSA – DELFIINI PISTEESTÄ PISTEESEEN

PIPSA LONKA : PETER ASUI TALOSSA

DELFIINI PISTEESTÄ PISTEESEEN

71s.

Teatterin uusi alkukirjasto

Saatu arvostelukappaleena

Postauksen kuvat: Espoon teatteri

Tiedän että harva näitä jaksaa lukea, ja silti aloitan tällä: näin muutama yö sitten kummaa unta, jälleen. Oli räjähtäviä lähikauppoja ja tuleen sytytettyjä mummoloita, joiden ikkunasta näkyi todellisessa elämässä jo kuolleet isovanhempani onnellisina keskenään jutustellen. Mutta oli kummempaakin: oli toisesta ulottuvuudesta tullut Ihminen, jonka tehtävä oli jotenkin pelastaa meidät meiltä – meidän omalta tuhovoimaiselta keskinkertaisuudeltamme. Ihminen oli sivistyneemmästä, paremmasta maailmasta: tasaveroisesta, omaa elinympäristöään kunnioittavammasta (hyvä on, tämän ehkä keksin hereillä). Mutta erityisesti hänen sivistyneisyyttään kuvasi kielet – Ihminen osasi niitä kaikkia, pystyi koodaamaan minkä tahansa. Delfiinienkin naksutuksen, noin yhtenä esimerkkinä. Ja miten surullisen merkityksettöminä hän meitä pitikään, meitä, jotka kuvittelimme olevan erinomaisuutta opettaa delfiinille englantia sen sijaan, että oppisimme edes kerrankin jotain jostain muusta tavasta elää. Kunnioituksen ja vertaisuuden kautta (hyvä on, tämäkin ehkä lisäsin hereillä ollessani).

Unessa kenties sekottui hieman unen aikaan kesken ollut Pluribus-sarjan maailma ja Pipsa Longan Peter asui talossa -näytelmä, jonka sain luettua joululomalla. Peter on vimmainen, vihainenkin näytelmä eläinten puolesta ja ihmisen itsekkyyttä vastaan – se on kertomus todellisesta Peter-nimisestä delfiinistä, joka joutui 1960-luvulla keskelle ihmisen pöljimpiä kokeita, joka joutui opettelemaan englantia, joka lopulta teki ammeessa itsemurhan kaiken tuon "tutkimusotteen" nimissä. Tai kuten Laura Kytölä sen Helsingin sanomissa kirjoittaa: se on"[näytelmä, joka] tarkastelee eläinrakkauden paradoksia, ihmisen ´rakkaus´ kun voi tuhota eläimen." 

”(rakastan öisiä ukonilmoja, salamointia, jyrinää, kaatosadetta, jopa pelkoa johon herään

millaista on silloin valtameressä?)”

Lonka käsittelee näytelmässä niin näkemäänsä dokumenttia Peteristä, Peterin aikalaisihmisiä sen ympärillä, ihmisen kyltymätöntä halua saada kaikki luonnosta ja elämänmuodoista omien tapojensa ja kriteeriensä hallintaan. Peter on ollut osa koetta, jossa kokonainen talo on vuorattu vedellä, jossa se asui hoitajansa kanssa, jota sen sanottiin rakastaneen kuolettavuuteen asti. Näytelmätekstinä Peter taas on tuskanhuuto ihmisen julmuutta ja loputonta valloitushalua kohtaan, puheenvuoro muunlajisten oikeuksien ja tapojen puolesta. Mikä todella oikeuttaa vangitsemaan päivittäin satoja kilometreja vaeltavan nisäkkään pieneen taloon, mikä saa meidät ajattelemaan, että meidän kielemme on jotenkin opettamisen arvoista? 

Longan näytelmä on julkaistu ensin tekstinä, ja se saa teatteriensi-iltansa helmikuussa Espoon Teatterissa. Jo kirjan kansiin painettuna se on voimakas: teksti kulkee sivuilla, jotka ovat alhaalta siniset, polvenkorkuisesti vettä, se painottaa, kysyy, suuttuu, tuntee kaikkea sitä, mitä ihmisten olisi jo yli kuusikymmentä vuotta sitten pitänyt ymmärtää tuntea. Longan teksti kulkee vauhdilla, mutta pitää koko ajan upeasti pääsanomaansa, Peteriä ja sen kokemuksia keskiössä. Lonka yhdistää niin muita ajattelijoita, tutkimuksia, posthumanistista ajattelua ja tunnetta tavalla, joka viimein tekee oikeutta Peterille. Teatterisovituksen voi jo tämän perusteella uskoa vähintäänkin samaan.

”MUTTA

(ja tämä on se mitä piti sanoa aiemmin, se mikä katosi:)

ei kyse ole siitä, etteivät sanat riittäisi

SANAT RIITTÄVÄT KYLLÄ

- Maggie Nelson

vaan on myös se toinen kieli

LIHAN KIELI, siis elävän lihan, kehon, ruumiin ajatus, se missä kielellä ei ole mitään tekoa, minne se ei koskaan yllä, se ajattelu, kehon oma ajattelu”

Näytökset Espoon Teatterissa 9.2.-7.5.2026,

lisätietoa täällä