SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME
198s.
Fabriikki 2018
Alkuteos: We Have Always Lived in the Castle (1962)
Suomennos: Laura Vesanto
Fabriiki kustannuksella on mitä mainioin kirjallisuuskonsepti: he suomentavat unohtuneita tai marginaaliin jääneitä helmiä, ennen kääntämättömiä klassikoita ja vahvan taiteellisia teoksia. Sen lisäksi heiltä saa aina vuoden kirjat yhdellä tilauksella toimitettua, nauttia jokaisesta teoksesta aivan tuoreeltaan. Nyt kolmatta kirjallisuusvuottaan viettävän kustantamon teemana on naisten kirjoittama kirjallisuus, ja Shirley Jacksonin goottilainen klassikko on vuoden ensimmäinen käännösteos. Ja kuten arvata saattaa, se on jokin aika sitten pudonnut ennakkotilauksen muodossa myös minun postilaatikostani alas.
"Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?
Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.
Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.
Syvälle, syvälle alle mullan hautumaan!"
Blackwoodien komea kartano on ympäröity tiukoin aidoin, joka estää kulkijan oikaisemasta heidän pihansa läpi läheiselle valtatielle. Aitojen sisäpuolella asuvat sisarukset Merricat sekä Constance Blackwood Julian-setänsä kanssa. Koko heidän muu perheensä on kuollut. Kerran viikossa Merricatin tehtävänä on poiketa kylään ruokaostoksille, uskaltautua ihmisten silmien ja pilkkalaulujen alle. Hyvinä päivinä hän suoriutuu tehtävästä ilman suurempaa huomiota, huonoimpina hän kerää särkyneitä kananmunia keskeltä tietä ilkkuvien kyläläisten ympäröimänä. Arki kuitenkin sujuu tietyn, hieman pakkomielteisenkin kaavan mukaisesti, kunnes Constance tekee jotain odottamatonta, ja päästää taloon vieraan ihmisen. Päästää, vaikka Merricatilla on kaikista vahvimmat taikasanat päiväänsä suojaamassa.
En tiedä miten teillä muilla lukijoilla, bloggaavilla etenkin, oma kriittisyys ja ajatustyö lukuhetkien keskellä vaikuttaa itse kirjasta pitämiseen, mutta minulle se on välillä jopa pienimuotoinen ongelma. Oli se jo ennen blogiakin, olen aina vähän turhankin tietoinen tekemisistäni, olemisistani sekä lukemisistani, mutta etenkin nyt kun näistä "pitäisi" osata jotain järkevääkin sanoa, huomaan analysoivani lukemaani koko ajan, joka käänteessä, jokaisen lauseen kohdalla. Pidinkö tästä, miten tuo ja tuo yksityiskohta istuu kokonaisuuteen, olisiko tämä voinut olla jollain tapaa parempikin. Tietyn kriittisyyden takana toki seison edelleen, ja niin tulen jatkossakin tekemään, se on osa minua ja tapaani jäsentää kokemaani, enkä edes voisi kuvitella osaavani kokea kaikkea vain uutena ja mahtavana. Mutta paikoin se on äärimmäisen raivostuttavaa. Kun analysoi vain menemään, eikä osaa nauttia.
Mutta! Kerrankin tässä aiheessa tulee kirjoitusmaneereilleni tyypillinen mutta, mutta positiivisessa mielessä! Tämä kirja on nimittäin pitkästä aikaa sellainen, että sen tunnelma oli niin vangitseva, etten antanut itseni analysoida ollenkaan. Toki tämäkin jälleen oli tietoista, sillä mikäpä minulla ei olisi, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Tällä kertaa onnistuin tietoisesti lakaisemaan tielle tulevat, ylianalyyttiset pohdintani kynnyksen yli kokonaan toiseen huoneeseen ja nauttia.
Ja kyllä minä nautinkin. En edes muista, olenko koskaan ennen lukenut tällaista kirjaa. Kirjaa, jota yhtaikaa tekee mieli hotkia, mutta ei voi, koska yksikin luku käy jollain kummalla tavalla voimille. Kirjaa, jota ensimmäistä kertaa ehkä koskaan tekee mieli kuvata hämmentäväksi, jopa positiivisella tavalla hyvin häiritseväksi. Jackson käytti kirjassaan tehokeinona vahvaa toistoa, samojen asioiden pyörittämistä, jopa liiallisuuksiin menevää ahdasmielisyyden ja ahneuden korostamista. Ja se toimi. Olin kirjan vanki jo ensisivuilta lähtien, nautin sen lukemisesta aina kun ei ahdistanut liikaa.
Tämän, kuten Fabriikin muidenkin kustantamien kirjojen ehdoton vahvuus oli myös sen omaleimaisuus. Sellainen pakottamaton hienous, josta tunnistaa helmen jo alkusivuilta. Myöhemmin tätä kirjaa googletellessani jäin käsitykseen, että Linna on aina ollut kotimme on myös goottilaisen kirjallisuuden saralla jo jonkinmoiseen kulttiasemaan noussut teos, enkä ihmettele sitä lainkaan. Jackson osaa niin ilmiöimäisen hienovaraisesti ja pienin liikkein kuvata kokonaisen elämän, maailman ja kapeaakin kapeamman elinympäristön ja ihmismielen liikkeet moisen pimeyden keskellä, että sietääkin tulla tämä luetuksi. Niin laajalti kuin mahdollista. Jackson pyörittää pientä tarinaansa tiiviisti ja hämmentävänkin koukuttavasti.
Tämän, kuten Fabriikin muidenkin kustantamien kirjojen ehdoton vahvuus oli myös sen omaleimaisuus. Sellainen pakottamaton hienous, josta tunnistaa helmen jo alkusivuilta. Myöhemmin tätä kirjaa googletellessani jäin käsitykseen, että Linna on aina ollut kotimme on myös goottilaisen kirjallisuuden saralla jo jonkinmoiseen kulttiasemaan noussut teos, enkä ihmettele sitä lainkaan. Jackson osaa niin ilmiöimäisen hienovaraisesti ja pienin liikkein kuvata kokonaisen elämän, maailman ja kapeaakin kapeamman elinympäristön ja ihmismielen liikkeet moisen pimeyden keskellä, että sietääkin tulla tämä luetuksi. Niin laajalti kuin mahdollista. Jackson pyörittää pientä tarinaansa tiiviisti ja hämmentävänkin koukuttavasti.
Tällaisissa mysteerikertomuksissa rakastan ennen kaikkea avoimia loppuja ja asetelmaa, jossa lukija jätetään tarkoituksella hieman ulkopuoliseksi ja pimentoon. Jos olisin ollut ylianalyyttisella tuulella, olisin ehkä saattanut hieman pettyä, jälleen kerran yhteen ainoaan lauseeseen, liian selittävään ja siksi turhaan, mutta nyt huitaisin senkin sivuun ja tulin lopputulokseen, että tämä oli tällaisenaan aivan mahtava. Erilaisuuden, erityisyyden ja ahdasmielisyyden kuvaus nousi niin vahvaksi ja toimivaksi, että se antaa anteeksi sen, ettei tämä yltänyt ihan täydellisten mysteeriromaanien kriteeristöni korkeimmalle askeleelle. Ja mitä enemmän tätä kirjaa pohdin ja siitä kirjoitan, sitä enemmän alan pitää tätä ehdottoman nerokkaana teoksena. Yhtenä kevään vahvimmista, ehdottomasti. Goottilaista kirjallisuutta parhaimmmillaan.
Linnasta muissa blogeissa: Lumiomena, Mummo matkalla & Taikakirjaimet