YÖELÄIMIÄ

 

CAMILA SOSA VILLADA : YÖELÄIMIÄ

254s.

S&S 2024

Alkuteos: Las malas // 2019

Suom. Emmi Ketonen

Saatu arvostelukappaleena

Puisto on täynnä naisia, lyhyitä ja pitkiä, siroja ja romuluisia, kulmikkaita ja solakaksi leikeltyjä. He ovat kaikki aikuisia, tavoillaan, nekin jotka ovat vielä alaikäisiä. Elämä on kuitenkin pakottanut heidät omilleen, ulkopuolisuus ja perheiden viha vienyt lapsuuden jo ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaa. Naiset ovat ystäviä, työtovereita, toistensa perhe. He liikkuvat laumassa toisiaan suojellen, kilpenä maailmaa ja sen asenteita vastaan. Itselleen he ovat naisia, muille kauneimmillaan travesteja ja karuimmillaan jotain, mitä en edes tähän halua kirjoittaa. He kuitenkin ovat olemassa, suostui muu maailma siihen tai ei. He ovat, kuuluvat ja näkyvät, yritettiin heitä piilottaa, hiljentää ja siirtää millä voimalla tahansa. He ovat, elävät ja hengittävät, vaikka emme aina suostu edes katsomaan kohti. 

"Minusta oli yksinomaa välttämätöntä, että muutun täksi naiseksi, joka nyt olen. Väkivaltainen lapsuus ja isä, joka pienestäkin verukkeesta viskoi mitä käteen sattui osumaan, irrotti vyönsä ja rankaisi, hurjistui ja sivalsi: puolisoa, lasta, tavaroita, koiraa. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa."

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan esikoinen Yöeläimet on voimakas ja suora autofiktiivinen romaani kahdenkymmenen vuoden takaisesta Córbodan kaupungista ja sen Puistosta, joka on travestiyhteisön omaksi ottamaa aluetta. Yhteiskunnan syrjimät ja hylkimät löytävät toisensa, ja Villada näyttää yhteisön jäsen kerrallaan millaista kadulla tehtävä seksityö ja toisaalta ammatin yhteen tuoma ystävyys sekä karuimmillaan että kauneimmillaan on. Villada kuljettaa lukijan sekä lapsuuteensa että varhaisaikuisuuteensa, ottaa mukaan sekä päivien turvapaikkaan Encarna-tädin vaaleanpunaiseen asuntolaan että Córbodan yöhön etsimään asiakkaita, jotka maksavat travestien ruumiiden koskemisesta. 

Villadan romaani on yhtäältä voimakas ja raju ja silti toisaalta myös pehmeä ja rauhallinen, siten kuin tällaisen elämän eläneen ihmisen kertomus voi pitkän ajan päästä olla. Aika pehmentää ja hioo kulmia, loiventaa surua ja pelkoa, mutta toisaalta näyttää myös suurempia kokonaisuuksia, alkuja, keskipisteitä ja loppuja, tuo yhteen lankoja, joiden hetkeä eläessä ei edes huomannut olleen yhteen solmittuja. Camila Sosa Villada kirjoittaa liioittelematta ja suurentelematta kertoen, maustaen tarinaa ripauksella maagista realismia ja toisaalta myös yhteiskuntakritiikkiä. Villada luottaa lukijaansa ja antaa ymmärtää itse, eikä siltikään mene liian vaikean taakse, vaan näyttää sen mitä päähenkilö itse milloinkin tarinassa on nähnyt. Yöeläimiä on tarina paitsi seksityöstä, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta myös ystävyydestä, yhteisöistä ja yhteiskunnasta.

"Halu kuolla syntyy hyvin nuorena, haavekuva itsemurhasta kypsyy varhain, tulen siitä tietoiseksi jo pienenä. Tiedän, että se on siellä, tunnistan sen selvästi, erotan sen kaikkien muiden halujen joukosta, kun en vielä tiedä vapautuvani siitä muuttumalla travestiksi, että toisin kuin on ilmoitettu, pelastuksekseni koituvat korkokengät ja puuterinpunainen huulipuna."

Loppua kohden Villadan romaani on myös suuri kysymys tilasta ja tilan hallitsemisesta – kenelle kaupunkitila kuuluu, ja mihin ihmiset joutuvat, kun sitä muutetaan jatkuvasti keskiluokkista ihannetta paremmin vastaavaksi? Elämme vihamielisen arkkitehtuurin keskellä myös Suomessa, laitamme puistonpenkkeihin välikaiteita, jottei niillä voi nukkua, parannamme puistojen valaistusta kitkeäksemme nimellisesti rikollisuutta ja kadulla tehtävää seksityötä. Todellisuudessa valot ja nukkumisen estävät penkit eivät kuitenkaan tee mitään muuta kuin siirrä ilmiöitä toiseen paikkaan, kauemmas keskiluokkaisista perheistä, vielä syvemmälle syrjään ja piiloon, pois silmistä ja pois mielestä. Seksityö, transsukupuolisuus, päihteiden ongelmakäyttö, kodittomuus ja rikollisuus eivät katoa poistamalla puistoja, vaan ajaa marginaaliin ajetut ihmiset entistä ahtaammalle, hajottaa heille elintärkeää suojaa antavia yhteisöjä ja saa ihmiset voimaan entistä huonommin kun heidät nähdään ainoastaan "torakoina: riitti kun sytytti valot päälle, niin johtan [he juoksivat] piiloon", kuten Camila Sosa Villada sen ilmaisee. 

Herkkä ja silti murtomaton kerronta vie mukanaan, näyttää sekä rakkauden että kuoleman kaikki mahdolliset puolet. Olen itse menossa ensi viikon viikonloppuna kuuntelemaan Camila Sosa Villadaa Helsinki Lit -tapahtumaan, enkä tämän kirjan perusteella muiden esiintymisiä tällä samalla vimmalla edes osaa odottaa. Sitä odotellessa toivon, että Yöeläimet ja sen rakastavaa hyväksyntää vaativan huudon löytää mahdollisimman moni.

Helmet-haaste 2024: 31. Kirjassa on vammainen henkilö

KUINKA KAUNIITA ME OLIMMEKAAN

IMBOLO MBUE : HOW BEAUTIFUL WE WERE

384s.

Random House 2022

Suomennetut otsikot ja sanat bloggaajan omia vapaita käännöksiä

Kiertelin maaliskuussa melkein kolme tuntia eräässä Amsterdamin keskustan valtavassa kirjakaupassa, hypistelin kymmeniä kirjoja luvaten itselleni, että saan ostaa kotiinviemisiksi kolme. Kaksi ensimmäistä ostostani olen jo lukenut, ne olivat olleet pitkään lukulistallani ja osoittautuivat onnistuneiksi ostoksiksi. Kolmantena ostin täysin kannen (ja Goodreads-arvioiden) perusteella tämän kamerunilaistaustaisen Imbolo Mbuen How beautiful we weren, hieman riskillä, sillä en normaalisti osta kirjoja, joista en tiedä mitään. Riski kuitenkin kannatti, sillä viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin uppoutunut tähän fiktiiviseen Kosawan kylään sijoittuvaan romaaniin, etten ole oikein kuullut enkä nähnyt muuta.

Imbolo Mbuen How beautiful we were alkaa lukuromaanimaisena, heleän kauniina tarinana pienestä Kosawan kylästä jostain päin Afrikkaa, lasten kertomana. Jaguaarista polveutunut kylä elää esi-isiensä jatkumoa miesten metsästäessä ja naisten hoitaessa kotia. 1970-luvun länsimaiset myllerrykset olisivat kaukana Kosawasta, ellei lapsia alkaisi yksi kerrallaan kuolla myrkytysoireiden seurauksena. Kylän vieressä, Gardenissa eli puutarhoilla amerikkalainen yritys Pexton poraa öljyä, mutta yrityksen edustajat vannovat, ettei heidän saastuttamallaan vedellä ole mitään tekemistä lasten kuolemien kanssa. Ei, vaikka yrityksen työntekijät eivät itse juo vettään joesta, vaan hakevat sen pullotettuina kaupungista. Eräänä päivänä kyläläiset saavat tarpeekseen, ja ottavat kohtalon omiin käsiinsä. Romaani etenee vuorotellen 1970-luvulla syntyneiden lasten ja toisaalta Nangin perheenjäsenten näkökulmasta. Nangin perheen isä Malabo on kadonnut, kun hänen nuorempi lapsensa Juba on kuollut – ja palannut henkiin – jättäen äitinsä Yayan, vaimonsa Sahelin sekä vanhemman tyttärensä Thulan odottamaan paluutaan turhaan. Seuraavaksi oikeutta yrittää hakea Malabon veli Bongo, mutta millä seurauksilla?

How beautiful we were on säkenöivän kaunis. Se lähtee liikkeelle varsin klassisesta viihderomaanimaisesta kehyksestä, jossa tutustutaan yhteen perheeseen ja toisaalta tarkastellaan heitä ulkopuolelta toisen kertojanäkökulman kautta. Alkuun epäilyttää hieman, että näinköhän tässäkin on taas sellainen valkoisille lukijoille suunnattu sankaritarina, jossa eksoottisen afrikkalaiset omintakeisine tapoineen tulevat ja voittavat valkoisen kolonialisoijan. Ei sillä, etteikö afrikkalaisten itsensä kertomina tällaisillekin tarinoille varmasti ole tilausta, etenkin omiltaan omille voimauttamistarkoituksissa kirjoitettuna. Niillä on kuitenkin ongelmansa, sillä "vaikeuksien kautta voittoon" -narratiivi on omiaan paitsi etäännyttämään myös häivyttämään globaalin sorron rakenteita luoden kuvaa, että yksilöllä on mahdollisuus muuttaa koko kansakunnan tarina. Päättäväisesti jatkoin kuitenkin lukemista, sillä Mbue kirjoittaa niin upeasti, että ajattelin hyvänmielenromaanin mahtuvan tähän väliin mainiosti. Jossain puolivälin paikkeilla, tai oikeastaan aika reilustikin sen jälkeen huomasin, että olin itse stereotypisoinut tämän kirjan tuohon muottiin sen lainkaan olematta sitä itse: Mbuen yhteiskunnallinen katse kolonialismin ja globalisaation varjossa on tarkka, terävä ja kaunistelematon. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sen selkeämpää on, ettei asiat taianomaisesti parane. Isänsä menettänyt älykäs ja hiljainen Thula lähtee opiskelemaan Amerikkaan voidakseen voittaa Pextonin ja toisaalta korrupotoituneen hallitsijan, Hänen Mahtavuutensa, tiedolla ja lukeneisuudella. Samaan aikaan Kosawaan jääneet ikätoverit yrittävät erilaisia keinoja painostaa Pexton maksamaan aiheuttamistaan vahingoista. Tilanne kiristyy vuosi vuodelta, vuosikymmen toisensa jälkeen, ja kukin yrittää vain parhaansa selviytyäkseen. Mbue tuokin esiin älykkäästi sen, miten pitkät varjot kolonialismilla on, ja toisaalta miten riistokapitalmismi käyttää edelleen hyväkseen tuon varjon jättämiä valta-aukkoja. Kun oma hallinto on täysin korruptoitunut ja välinpitämötän kansalaistensa hyvinvoinnista, mitä yhteisölle enää jää jäljelle? Kuka on vastuussa öljyn pilaamasta juomavedestä, entä kenen maalla Pexton öljyään todella poraa? 

Mbue näyttää romaanissaan asioita, joihin ei ole olemassa selkeää vastausta. Keinotekoiset valtiot, entiset siirtomaat, nykyiset riiston lähteet, sadat ja tuhannet eri heimot, kansainvälinen laki, ihmisoikeudet, oikeus elää omalla maallaan terveenä jättäen sen omille lapsilleen, onko millään enää selkeää syy-seuraussuhdetta saati vastuussa olevaa tahoa, kun maapallon varat ja ihmiset on alistettu markkinataloudelle, meren toisella puolella asuvien ihmisten mukavuuden ja halvan polttoaineen jatkuvalle saatavuudelle? Entä onko yhteisön etu yksilön etu, yhteisön etu kaikkien heimojen etu? Ja miten käy vuosisatoja vanhan kulttuurin, kun amerikkalainen monokulttuuri jyrää alleen paitsi konkreettiset kylät, myös sukupolviketjujen mittaiset perinteet ja elämäntavat?

How beautiful we were on oikea runsaudensarvi, joka jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Romaanina se on sykähdyttävä, laaja kirjo sukupolvi toisensa jälkeen kohdattua vääryyttä, ja parhaillaan se on poliittinen ja kovaääninen. Välillä Mbue hieman lipsuu kokonaisuuden yhtenäisyydestä, ja selittää tiettyjä yksilöpsykologisia asioita ehkä paikoin liiankin auki, tai toisaalta särppii pinnallisesti aiheita, joista saisi vaikka omatkin romaanit, kun taas ihan vain tämän nimenomaisen ydinsanomaan keskittyminenkin olisi jo riittänyt tuottamaan äärimmäisen voimallisen lukukokemuksen, mutta annettakoon se anteeksi, vaikka siitä hieman tuleekin sellainen jokaiselle jotakin -henkinen sivumaku. Siitä huolimatta suosittelen tätä romaania suurella lämmöllä ihan kaikille englanniksi lukeville, ja näkisinpä tämän ehdottoman hyvin käyvän esimerkiksi Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan kirjaston käännöslistoillekin. Upeaa maailmankirjallisuutta, jota tarvitsemme lisää valkoisten näkökulmien keskelle.

“Someday, when you’re old, you’ll see that the ones who came to kill us and the ones who’ll run to save us are the same. No matter their pretenses, they all arrive here believing they have the power to take from us or give to us whatever will satisfy their endless wants.”

Lue koko maailma -haaste: Kamerun

Helmet-haaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

NAISEN TAISTELUT JA MUODONMUUTOKSET

ÉDOUARD LOUIS : 

NAISEN TAISTELUT JA MUODONMUUTOKSET

110s.

Tammi 2022

Alkuteos: Combats et métamorphoses d'une femme, 2021

Suomennos: Lotta Toivanen

Èdouard Louis on eittämättä yksi tämän hetken kuumimpia ranskalaiskirjailijoita. Hän kirjoittaa luokasta, köyhyydestä ja sellaisesta maailmasta, jota sivistyneenä itsensä pitävä eurooppalainen ei enää nyky-yhteiskunnaksi tunnista. Esikoisteos Ei enää Eddy sukeltaa kirjailijan henkilökohtaiseen taustaan, Väkivallan historia taas paneutuu traumaan ja seksuaaliseen väkivaltaan. Tämä uusin, Naisen taistelut ja muodonmuutokset taas on eräänlainen rinnakkaisteos Louisin edelliselle, Kuka tappoi isäni -pienoisromaanille, ja näissä kahdessa kirjassa hän käsittelee köyhyyttä, alaluokkaisuutta ja työväenluokkaa vanhempiensa, ensin isänsä ja nyt äitinsä kautta.

"Olin niin tottunut näkemään äidin onnettomana, että onnellisuus hänen kasvoillaan oli tuntunut skandaalilta, huijaukselta, valheelta joka piti kiireesti paljastaa."

Naisen taistelut ja muodonmuutokset on Louisin kuvaama yhteiskuntaluokka äidin sekä äiti-poikasuhteen kautta kuvattu kertomus naisesta, joka tuli kesken kokkiopintojensa raskaaksi, ja olikin pian jo eronnut kahden lapsen äiti vain parikymppisenä ilman tietoa tulevaisuudesta saati edes pärjäämisestä. Ainoa tie, jolla nuori, kouluttamaton yksinhuoltajaäiti voi hänen sosiaalisissa ympäristöissään pärjätä, on mennä uudelleen naimisiin, ja niin kirjan äiti löytää uuden miehen, Louisin isän, ja yhtäkkiä lapsia onkin viisi, mies alkoholisti ja äiti yksin kotona, kotinsa vankina, nöyryytettynä ja nujerrettuna, miehensä vallan alla. 

Louis jatkaa työväenluokan kuvaamista tuttuun tapaansa avaten toteavaan, selittävään tapaansa miten hänen äitinsä päätyi paikkaan, johon niin moni työtön ja kouluttamaton nainen hänen lapsuudessaan päätyi. Louis kirjoittaakin tarkoituksen mukaista epäkirjallisuutta, tai kuten hän itse sen kirjassaan ilmaisee, "minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä selittää todellisuutta, ainoastaan näyttää se, mutta kirjoitan selittääkseni ja ymmärtääkseni äidin elämää. - - -Koska nyt minä sen tiedän: se mitä kirjallisuudeksi kutsutaan, on rakennettu vastoin äitini kaltaisten ihmisten elämää ja kehoa. koska nyt minä tiedän, että äidistä kirjoittaminen, äidin elämästä kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että uhmaan kirjoittamisellani kirjallisuutta." Naisen taistelut ja muodonmuutokset on tietoinen irrottautuminen siitä narratiivista, jota kirjallisuus lähtökohtaisesti toistaa, se on sen todellisuuden näyttämistä, joka lukevan luokan ulkopuolelle kokonaan jää.

Louisin äiti on nainen, eli ensisijaisesti synnyttäjä, kodinhoitaja ja äiti, ja hän voi vapautua vain vapautumalla miehestään. Sekä tämän kirjan äiti että edellisen romaanin isä ovatkin keskinäisen elämänsä suurimmat vastukset, yhteen hiileen puhaltavan perheen sijaan ihmiset, jotka kostavat toisilleen sen kurjuuden ja nöyryytyksen, jonka keskelle he nyky-yhteiskunnassa ovat joutuneet. Irti pääsee vain pakenemalla, mutta miten neljän lapsen työtön äiti pakenee?

Naisen taistelut on yllättävänkin hellä ja silti paljastava teos äidistä ja naiseudesta kolmekymppisen pojan näkökulmasta kirjoitettuna. Se ei kokonaisuutena yllä samaan vahvuuteen kuin esimerkiksi Kuka tappoi isäni, se toistaa jo toistettua, tosin täysin sen itsekin tiedostaen. Louisin kirjallisuudesta huomaa kyllä, että hän on nimennyt yhdeksi esikuvakseen tuoreen kirjallisuuden nobelisti Annie Ernaux'n, sen verran yhtäläisyyksiä tästä teosparista voi löytää vaikkapa Ernaux'n Isästä / Äidistä -teospariin. Kirjapari jättää mieleen myös jonkinlaisen aavistuksen siitä, että kauempana pysynyttä isää on helpompi käsitellä kirjallisuuden kautta, kun taas lähemmäksi ja läheisemmäksi muodostunut äiti jätetään kirjailijalle itselleen. Sen verran etäiseltä tämä pienoisromaani paikoin tuntui.

COWBOY-NOVELLEJA KALLIOVUORTEN JUURELTA

ANNIE PROULX : NÄIN ON HYVÄ

287s.

Otava 2011

Alkuteos: Fine Just the Way It Is: Wyoming Stories III // 2008

Suomennos: Juhani Lindholm

(+ Lyhyt kantama,

317s.

Otava 2001

Alkuteos: Close Range: Wyomin Stories // 1999

Suomennos: Marja Alopaeus)

Otavan kirjasto toi jälleen lisää hurjan lämmittävää luettavaa; Annie Proulxin lännennovellit. Western-kirjallisuudesta minulla ei näitä ennen juuri ole ollut kokemusta, ainoastaan mieleen tulee joitain vuosia sitten lukemani John Williamsin äärettömän kaunis Butcher's Crossing. Siihen nähden miten satunnaiselta se muihin mielenkiinnon kohteisiini nähden tuntuukin, huomasin tämän lukuhaasteen kautta löydetyn novellikokoelman myötä todella innostuvani genrestä: 1800-luvun uudisraivaajista, keskilännestä ja Kalliovuorista, cowboy-kulttuurista ja periamerikkalaisesta historiallisesta fiktiosta. Se on tavallaan jännä, sillä kotimainen historiallinen fiktio ei mene sitten lainkaan, mutta toisaalta näissä on jotain samaa kuin lempiklassikossani, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, joten kaipa se tietynlainen tuttuus ja lempeä köyhälistön ja yhteiskunnan alemmilla portailla pyörivän luokan kuvaus vaan sitten vetää puoleensa. 

Näin on hyvä on Proulxin Wyoming-sarjan kolmas osa, jonka itse tästä trilogiasta luin ensimmäisenä. Se on tasaisen hyvä, eheä kokonaisuus, vaikka aiheet pyörivätkin niin nykyajasta syvälle Amerikan alkuperäiskansan menneisyyteen, todellisuudesta Saatanaan ja Helvettiin. Kokoelma alkaa vaikuttavalla Suku on rakkain -novellilla, jossa isoisän paljastama sukusalaisuus ei aukea lapsenlapselle aivan toivotulla tavalla. Maagista realismia mukaan tuova Marunalapsi oli hieno ja intensiivinen tarina marunapensaasta, jota lapseton pariskunta hoito jälkeläisenään, villin hienoja ja mustan humoristisia olivat molemmat Helvettiin sijoittuvat tarinat Olen aina pitänyt tästä paikasta sekä Kiusantekoa rämeellä. Kahden viimeisimmän kautta Proulx kuvaa oivaltavasti nyky-yhteiskunnan tilaa, ja sitä toimettomuutta, jonka ihminen on itse Paholaiselle aiheuttanut omalla kiivaalla tuhoavalla tahdillaan. Oma lempitarinani Aasin todistus taas on hiljainen ja kipeä tarina ihmisestä ja valtavasta luonnosta, niistä hiljaisista hengenvedoista joiden ääreen pieni lajimme edustava taipuu syrjäisellä ja suljetulla vaellusreitillä, jonne on suutuspäissään itsekseen lähtenyt. Proulx kuvaa kaikkia hahmojaan äärimmäisellä tarkkuudella, lempeydellä ja oivaltavuudella, ja se onkin sinällään periamerikkalaisinta kirjallisuutta parhaimmillaan. 

x

Ja tämän ylläolevan kirjoittamisen jälkeen ehdinkin myös lukea Wyoming-sarjan aloitusosan, Lyhyen kantaman. Siinäkin pyöritään täysin samoissa maisemissa, kohtaloissa ja tarinoissa, ehkä jollain tapaa karummin ja vähemmän lempeästi? En löytänyt tuosta kolmiosaisen novellikokoelmasarjan ensimmäisestä kokoelmasta sitä samaa lämpöä, oivaltavuutta ja yllätyksellisyyttä, johon Näin on hyvä -kokoelmassa ihastuin, vaikka tarinat sinänsä ihan taidokkaita olivatkin. Vähän toisteisia tosin, sillä kokoelmasta ei loppua kohden jäänyt erityisesti mieleen kuin aivan viimeinen tarina, elokuvaksikin sovitettu Brokeback Mountain. Se oli äärimmäisen kaunis, koskettava ja omaääninen, mutta vaikka siitä kovin pidinkin, kokonaista kokoelmaa sekään ei aivan yksin pelastanut. Mutta täytynee vielä jossain vaiheessa lukea tuo Maan tomua -kakkososakin, sen verran Proulx kuitenkin edelleen jätti lämpöä jälkeensä.

Helmet-haaste 2022: 

Näin on hyvä: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

Lyhyt kantama: 39. Novellikokoelma

AIVAN KYYRYSSÄ

HEIDI BACKSTRÖM & LAURA HAKANEN : 

KYYRY – KIRJA KOTISEUTUVIERAUDESTA

141s.

Avain 2021

Kyyry on tunne, jossa ryhti putoaa, mieli muuttuu hieman harmaaksi, omanarvontunne lähtee livohkaan ja minäpystyvyyden tunne katoaa jonnekin maan uumeniin. Kyyry yllättää aina, sillä silloinkin kun ollaan onnistumisten äärellä, se kuiskaa sisäisellä äänellä, että huijasit kuitenkin. Tai muistuttaa että et sinä silti mitenkään erityinen ole. Ettei nyt vain ylpistytä. Olla olevinaan. Kyyry on tunne, jotain sisäistettyyn häpeään rinnastettavaa, ja se on niin äärimmäisen yksityinen, että sen kanssa on yksin. Silloinkin, kun kaikki ympärilläkin ovat kyyryssä.

Kyyry on taas kirja, jonka tuosta ylläolevasta tunteesta kotiseutuvierauteen yhdistettynä ovat kirjoittaneet kaksi pienistä yhteisöistä tullutta kirjailijaa, Heidi Backström sekä Laura Hakanen. He ovat olleet kyyryssä pitkään – ja kyllästyneet siihen. Niinpä kaksikko lähti tutkimaan kyyryä laajemmin, kasvumpäristön vaikutusta, pienten tehdaspaikkakuntien ja maalaiskylien ahtaan ilmapiirin seurauksia, seurauksia siitä, miltä tuntuu kasvaa kun ei mahdu ympäristön asettamiin kapeisiin normeihin, ei tyydytä kulttuurihimoaan viikonlopun mainoskanavien viihdeohjelmilla ja ABC:n ravintolaillallisilla. Ollaan olevinaan.

Olen kasvanut itsekin aina kyyryssä. Tuntenut, etten kuulu joukkoon, ollut yksinäinen ja ulkopuolinen ystävienkin keskellä. Olen aina tuntenut, että minun pitää pienentyä, jotta kelpaan, minun pitäisi aina olla hieman vähemmän. Hiljempaa, pienempi, vähemmän kärkäs, vähemmän periaatteellinen. Mukautuvampi, tyytyväisempi, eikä missään nimessä niin kriittinen. Niinpä halusin aina pois. Pois pieneltä tehdaspaikkakunnalta, pois kaupungista, jossa olen aina sen ja sen lapsi, lapsenlapsi, sisko tai ystävä. Se, jonka lukioikää määrittää se, millainen olin ala-asteella ja se, kenestä tykkäsin yläasteella. Tunteesta, jossa koko ikäluokkansa tunsi, jos ei suoraan rinnakkaisluokalta niin ainakin jonkun ystävänsä kautta.

Backströmin & Hakasen kirja sukeltaa kotiseutuvierauden kokemukseen varsin monipuolisen asiantuntijakattauksen, omien näkökulmien sekä kokemusasiantuntijahaastatteluiden avulla. Se avaa yksityistä ja salattua – ja juuri sitä kautta niin yhteistä kokemusta siitä, miltä tuntuu olla erilainen paikassa, joka peräänkuuluttaa nimenomaan vaatimatonta samanlaisuutta. Kun oma yhteistö ei tarjoa minkäänlaista esikuvaa erilaisuudesta, kun tavallisuus on suurin valttikortti. Kaikille elämä automarketin kassavastaavana ei kuitenkaan riitä, kaikille auto, omakotitalo ja avioliitto ei ole niitä omia asioita. Joskus sen tietää jo kasvaessa, joskus vasta kun on kokeillut sitä kaikkea, eikä silti ole jostain kumman syystä tyytyväinen.

Lähdin itse kotipaikkakunnaltani heti lukion jälkeen, pakkasin tavarani ja muutin Osloon au pairiksi. Norjalaisvuoden jälkeen suuntasin kohti unelmieni kaupunkia Helsinkiä, sitä samaa, johon olin päättänyt jo kutosluokan luokkaretkellä muuttavani. Helsinki olisi iso, se olisi paikka, jossa saisi luoda itsensä uudelleen. Saisin olla kuka tahansa, saisin olla vapaa aiemmista odotuksista. Saisin aloittaa alusta, saisin olla minä.

Kyyryn tarinoita yhdistää se sisäistetty häpeä, joka tiukkoja normeja ja odotuksia vaalivat yhteisöt lähes jokaiseen aiheuttavat. Ne kasvattavat häpeän lisäksi syyllistämällä, pienentämällä, vaientamalla, antamalla ymmärtää että poikkeavuus on vika eikä voimavara. Kyyryn haastateltavat ovat eri ikäisiä, eri puolilta Suomea, ja silti kokemus on yhteinen. Suomessa odotus kotiseuturakkaudesta on kuitenkin suuri, joten erilaisuuden lisäksi vielä halu myös pysyä poissa tuntuu joltain, jota kuuluu hävetä, jota ei ainakaan saa sanoa ääneen. Poispääsy voi olla vapautus, mutta toisaalta kyyry seuraa herkästi myös mukana, pahimmillaan koko loppuelämän.

Ja sain minäkin lopulta, olla minä. Se tosin vaati kymmenen vieraalta ja juurettomalta tuntunutta vuotta Helsingissä. Se vaati kahta paluuvuotta pienemmälle paikkakunnalle opiskelemaan. Ja se vaati paluuta Helsinkiin, uudestaan, uutena alkuna, yli 3-kymppisenä. Monille kyyryyn vetää kotiseutu, minulle se tuntui koko Suomelta. Tätä kirjaa lukiessanikin huomasin, että ihan samaa tunnetta kotiseutuvieraudesta en jaa (olenhan savolainen, eli yksi vahvimpiin heimoidentiteetteihin kuuluva?), mutta jos laajensinkin ilmiön kuulumattomuuden tunteesta ylipäätään suomalaisuuteen, tiesin tasan mistä puhutaan. Sillä lopulta on ihan sama, missä, millaisessa, minkä kokoisessa ja laajuisessa yhteisössä elää, jos siinä ei tule hyväksytyksi. Sitä käy kaikkialla, kaikille, ja se on kaiken normaalina pidetyn, normalisoidun, pimeä ja haitallinen puoli. Se eristää ja saa meidät pysymään kyyryssä, kaukana täydestä potentiaalista. Se on jotain ylisukupolvista, jotain perisuomalaista, kyseenalaistamatonta.

Mutta tarvitsisiko sen olla? Erilaisuus sisäistyy yksilön häpeäksi, mutta muutos on yhteisöissä. Tunnistamalla sen haitalliset toimintatavat niitä voidaan muuttaa. Sukupolvi kerrallaan. Olemalla olevinaan.

Helmet-haaste 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS

361s.

Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again (2019)

Suomennos: Kristiina Rikman

Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ

366s.

Teos // Schildts & Söderström 2012

Alkuteos: Is

Suomennos: Leena Vallisaari

Jos rakastat perinteisiä kotimaisia historiallisia fiktiota, rakastat todennäköisesti Jäätä. Jos taas kaipaat yllätyksiä ja uusia näkökulmia, etsi jotain muuta luettavaa. Niitä ei tästä Finladia-voittajasta juurikaan löydy.

x

Lundbergin Jää on yksi kirjahyllyni vanhimpia teoksia. Ei siis niinkään iällisesti, toki isovanhemmilta ikuisuuslainatut klassikot ovat painovuodeltaan huomattavasti vanhempia. Mutta noin niin kuin hyllynlämmittäjämuodossa Jää peittoaa nekin kaikki. Jää on ollut oman hyllyni himotuin jo vuonna 2016, mutta se silloin autuaan lukemattomana jäi pitämään vielä kolmeksi seuraavaksi vuodekseenkin paikkaa lähinnä värijärjestyksen mukaan sijaintiaan vaihtelevana teoksena. Hurjan pitkään olen ajatellut tämän lukevani, mutta aina se on jäänyt. Aina on ollut väärä aika, aina on tuntunut, ettei ole sopiva hetki hitaasti aukeavalle teokselle. Kunnes tuli uusivuosi, Helsingin reissu ja Helsinki-kodin kirjahyllyt. Aika napata jotain omaa luettavaksi, kun mukaan otetut teokset oli jo luettu. Kiinnostavimmat kirjat minulla on täällä Joensuussa, joten koska ne eivät olleet viemässä tilaa tältä, oli viimein Lundbergin vuoro.

"Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä."

Petter Kummel saa itselleen papin viran Luodoilta, kaukaa karttojen ulkopuolelta Ahvenanmaan karussa saaristossa. Elämäniloinen ja jopa hieman lapsellisen innokas pappi tuo saareen vaimonsa ja pienen tyttärensä Sannan, ja jo ensi askeleillaan hän päättää viihtyvänsä tässä karussa ympäristössä lopun elämäänsä. Petter tuntee tulleensa Jumalan paratiisiin. Aika kuluu ja pian hän jo voittaakin kahtiajakautuneen seurakuntansa puolelleen, on kuin ei eripuraa huomaisikaan, yhdistää kuin silta, joka Luodoilta on pitkään puuttunut. Oman mausteensa tarinaan tuo lääkärinä Luodoilla toimiva Irina  Gyllen sekä sekalainen sakki luotolaisia, juroja ja luokseenpäästämättömiä. Heidän elämäänsä Lundberg kuvaa lähes neljäsataa sivua, vajaan neljän vuoden ajan. 

Olin jostain syystä saanut päähäni tämän olevan juonivetoinen romaani, ja täytyy sanoa, että vasta kaksi kolmannesta luettuani taisin kunnolla tajuta, ettei se sitä lainkaan olekaan. En tiedä olisinko lukenut Jäätä eri tavalla, jos asetelman olisin jo aiemmin huomannut, ehkä en. En nimittäin luonut ennakkokuvaa niinkään tietoihini tai oletuksiini perustuen, vaan puhtaasti henkilöhahmojen yksinkertaisuudesta ammentaen. Se kun yleensä on nimenomaan juoniromaaneille tyypillistä, rakentaa tällaisia karikatyyreja, joilla on maksimissaan kaksi eri puolta: Monalla äksy, mutta tehokas, Petterillä naiivi, mutta rakastettava. 

Mutta sitä tämä ei siis ollut, juonivetoinen, vaan ennemminkin kiinni (ohuissa ja ennalta-arvattavissa) hahmoissaan ja heidän näennäisen pienessä arjessaan. Luodot olivat myös suuressa osassa, kuten toki perinteisessä kotimaisessa kirjallisuudessa kuuluukin. Sotakin siellä taustalla vielä muistutteli olemassaolostaan, toki jo menneestä, mutta jokaisen arkea omalla tavallaan leimaavana. Pientä ja karua, kuten ulkosaariston saarielämäkin toki on varmasti 1940-luvun lopun Ahvenanmaalla ollut.

Tavallaan se jopa harmittikin, etten tästä oikein saanut mitään irti, pitänyt niin paljon kuin olisin toivonut. Ahvenanmaan luonto ja karu arkisuus sinällään toki kiinnosti, mutta kummastakin aiheesta olen hurjasti vahvempia ja oivaltavampia romaaneja lukenut. Tästä olisi voinut poistaa vaikka puolet, eikä kukaan olisi mitään huomannut, niin paljon turhaa, epäolennaista ja joutokäyntiä kansien väliin mahtui. Se oli harmi, sillä Lundbergillä olisi varmasti potentiaalia ollut väkevämminkin hahmoistaan kirjoittaa. Nyt kaikkea vain tapahtui, mihinkään ei syvennytty kunnolla, tai jos syvennyttiin, se oli satunnaisia kirkkotekstejä, jotka minua vain pitkästyttivät. Tavallaan ihmettelen tämän Finlandia-palkintoja, ja tavallaan en lainkaan: niin täydellisen perinteinen versio kotimaisesta historiallisesta fiktiosta tämä oli. Tätähän täällä on tavattu rakastaa, ja näemmä siihen ei tarvitse edes tuoda mitään uutta, että sillä pärjää. Ja ymmärrän sen kyllä, maailmassa todella kaipaa välillä tuttua ja turvallista, helppoa ja upottavaa. Sellaista, jonka reunoilla saa turvallisesti tuntea jotain ilman, että se järkyttää omaa elämää. Harmi vain, että tähän asetelmaan luotu sadunomaisuus vesitti pois kaiken aidon tunteen ja menetyksen kivun. Se jätti jälkeensä lähinnä hailakan kangastuksen, eikä liikauttanut minussa mitään.

Alan olla yhä varmempi siitä, että minun ja historiallisen fiktion aika alkaa olla jo ohi. Suhteemme oli kaunis ja lämmin, mutta joskus tutustua ja turvallisestakin tekee hyvää lähteä kauemmas, jottei siihen hukkaa omaa itseään. Tai siirtyä lähemmäs edes aikalaiskuvauksia, Sally Salmisen tapaiseen väkevään realismiin. Sellaisten jälkeen Lundbergin Jäät eivät oikein tunnu enää miltään.

Kirjasta on kirjoitettu sen ilmestymisen aikaan paljonkin kirjablogeissa, joista tässä muutamia muita postauksia: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Lumiomena & Rakkaudesta kirjoihin

HARPER LEE : KUIN SURMAISI SATAKIELEN

HARPER LEE : KUIN SURMAISI SATAKIELEN

408s.

Gummerus 2015

Alkuteos: To Kill a Mockingbird // 1960

Suomennos: Maija Westerlund

Jos uskoisin noloihin tunnustuksiin tai lukuvikoihin, eli siihen, että on olemassa muka jonkinlainen "nämä kirjat kaikkien tulee lukea" -kaanon, saattaisin nyt hieman häpeillen tunnustaa, että en todellakaan ole koskaan Harper Leen Kuin surmaisi satakieltä ole ennen tätä lukenut. Mutta koska en usko, nostan tämän nyt lähinnä riemulla blogiini, seuraavaksi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen kirjaksi ja ehkäpä yhdeksi uudeksi lempikirjaksenikin. Niitä kun ei koskaan voi olla liikaa. Eikä koskaan ole liian myöhäistä lukea jotain, joka olisi muka pitänyt jo aikoja sitten olla luettuna.

"You never really understand a person until you consider things from his point of view... Until you climb inside of his skin and walk around in it."

Leen Kuin surmaisi satakielen sijoittuu 1930-luvun alabamalaiseen pikkukylään Maycombiin, jossa 7-vuotias Scout viettää lapsuudenpäiviään veljensä Jemin sekä isänsä Atticuksen kanssa. Scout on kovapäinen poikatyttö, aikaansa sopimaton tai sitä hurjasti edellä. Yhdessä Jemin ja parhaan ystävänsä Dillin kanssa he kulkevat aurinkoisilla kaduilla, keksivät näytelmiä tai yrittävät houkutella naapurinsa mystisen Boo Radleyn ulos talostaan. Eletään yhtä aikaa keveää ja onnellista lapsuutta, mutta myös aikaa, jolloin ihonväri määrittelee ihmisen. Etenkin kun vastaan tulee oikeustapaus, jossa todisteina on lähinnä mustan miehen sana valkoisen miehen sanaa vastaan.

Lee maalaa Maycombin sekä 1930-luvun asennemaailman aistivoimaisen vahvasti esiin, ja Scoutin valinta lapsikertojaksi lisää tarinaan jonkinlaista äärimmäisen viehättävää tuittupäisyyttä, mutta myös naiviutta, helpostilähestyttävyyttä, jonka äärelle pääsee, jos joskus on itsekin lapsi ollut. Tarina on hämmentävänkin hidas, mutta juuri siksi täydellisen kaunis, viivyttelevä, ja juuri siksi niin realistinen. Asioilla ei hoppuilla, draamaa ei luoda kerronnan tueksi, lähinnä kerronta tukee jo olemassa olevien ilmiöiden ilmiömäisen tarkkaa kuvaamista.  Harper Lee on kirjoittanut uskomattoman upean kirjan, ja on mieletöntä, että se tällaiseksi klassikoksi onkin noussut.

Rotuerottelun historiasta on aina pysäyttävää lukea. Siitä tietää, se näkyy populaarikulttuurissa sekä poliittisessa keskustelussa vuodesta toiseen, mutta silti yksittäiset esimerkit ja tarinat jaksavat joka kerta edelleen lyödä raadollisesti päin kasvoja, tehdä tiettäväksi niitä edelleen vaikuttavia rakenteellisen rasismin muotoja, joita yhteiskuntamme on täynnä. Niin Amerikassa, mutta sieltä myös Eurooppaan ja meille Suomeen valuen. Se taito, mikä ihmisellä on erilainen eläimelliseksi alistaa, on aivan uskomaton. Etenkin, kun se tuntuu vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen vain säilyvän, kohteen ehkä silloin tällöin hieman vaihdellen. Vaikka yleensä ei välttämättä sitäkään. 

Lee kirjoittaa tästä toki valkoisesta näkökulmasta, hieman asioiden ulkopuolelta, mutta niin solidaarisesti kuin toisen alisteista asemaa vain etuoikeutettuna on mahdollista kuvata. Scoutin isä, Atticus Finch on kaikessa lapsen silmin katsotussa vilpittömässä hyvyydessään ylimaallisen lohdullinen hahmo, sellainen, joka palauttaa edes jonkinlaista uskoa ihmiskuntaan. Hän on jonkinlainen solidaarisuuden ruumiillistuma, se rohkea askel, joka pyrkii tekemään hyvää ja oikein, vaikka ajan moraali sallisikin enemmän myös itsensä ajattelemisen. 

Nykyfeminismin näkökulmasta tässä(kin) tarinassa on ongelmakohta jos toinenkin, sillä rotusorrosta valkoisten kautta kerrottuna voidaan toki olla perusteellisesti aivan toistakin mieltä. Ei tämä meidän tarinamme ole, saati Scoutin tai Atticus Finchin tragedia, mutta onneksi sitä ei sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Se on tarina etuoikeutetusta näkökulmasta, ja sitä lukiessa on hyvä muistaa, että kaikessa hyvyydessään se näkökulma on myös vallan kapea. Toisaalta kuitenkin kirjallisuutta, kuten taidetta noin ylipäätään, pitää minusta tarkastella ensisijaisesti aina oman aikakautensa, ei nykyhetken kautta. Lähes 60-vuotias teos on kestänyt aikaa lopulta kuitenkin äärimmäisen hyvin, ja suurilta osin sen sanoma voisi olla kiinni aivan yhtä hyvin tässä päivässä kuin 1930-luvun Alabamassa. Vaikkei valkoisuus, tyttöys ja naiseus kirjan keskiössä ollutkaan, Lee käsitteli sitä päähenkilönsä Scoutin kautta kuitenkin lempeän ilkikurisesti, normeja tönien niitä toisten hahmojen kautta toisintaen. Se oli pieni juonne pidemmälle yltävän rotuerotteluhistorian keskellä, mutta sitäkin taitavampi ja aikaansa sopivampi, sanoisin.

En edes muista, milloin olisin lukenut kirjan, jonka kulissit olisivat oikeasti tuntuneet, tuoksuneet ja näyttäytyneet mielessä näin vahvasti kuin tässä Leen klassikkoteoksessa. Tämänkaltaiset kirjat olivat pitkään minulle kaikista rakkaimpia: hitaat ja kokonaisia yhteisöjä eteen kasvattavat, rauhallisesti kokonaisen maailman eteen piirtävät. Ja vaikka tätä olisin rakastanut vaikkapa viitisen vuotta sitten kuuhun ja takaisin, ei se kovin kauas nytkään jää. Maycombissa olisin viihtynyt aivan helposti vielä toisetkin neljä sataa sivua, ja ehkäpä vielä joskus toisten viihdyn uudelleenkin. Upea, klassikkoasemansa ansainnut teos tämä todella on.

Kirjasta lisää muun muassa seuraavissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Ullan luetut, Kirsin Book Club, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Notko, se lukeva peikko, Kirjahyllyn kätköistä & Jokken kirjanurkka
Ja lainaus on englanniksi, koska a. rakastin sitä ja b. en löytänyt sitä enää suomeksi kirjasta, koska unohdin merkitä itselleni muistiin sivun jolla se oli. Hah.

EMMA CLINE : TYTÖT

EMMA CLINE : TYTÖT

304s.

Otava 2016

Alkuteos: The Girls (2016)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Tytöt kiinnosti hurjasti ilmestyttyään, pyörittyään kirjablogeissa, keskellä suurinta hypetystään. Kiinnosti, mutta jäi kuitenkin, jäi samasta syystä kuin kiinnitti huomion: siitä puhuttiin ja kirjoitettiin niin usein, että tuntui ettei sitä ole mahdollista lukea lukematta muiden havaintojen kautta. Niinpä jätin sen lepäämään, unohdinkin hetkeksi. Unohdin, kunnes se tuli vastaan muutamalla eurolla kierrätyskeskuksessa, kunnes nostin sen oman hyllyn himotuimpien listalle, jota olen yllättävänkin kiitettävästi nyt lähiaikoina muutenkin lähtenyt purkamaan. Aika ja tauko teki hyvää, sillä tämä kirja todella ansaitsi tulla luetuksi ilman ennakkokäsityksiä, suuntaan tai toiseen.

"Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi."

Clinen Tytöt lähtee liikkeelle kun Evie, 14-vuotias vanhempiensa eron väliin jäänyt teinityttö huomaa ohimennen maagisen vetovoiman lailla puoleensa vetävän Suzannen, tytön, joka ei oikeastaan ole kaunis, mutta jonka aura vie huomion niinkin maallisista asioista aivan muualle. Oma keskiluokkainen elämä, äidin uudet miesystävät, tuttu ja turvallinen ystävyys Connien kanssa alkaa tuntua mitäänsanomattomalta, liian tavalliselta ja jopa hieman naurettavan lapselliselta kun Suzannen seuralaiset, Helen ja Donna pyytävät Evien mukaansa ranchille, Russelin luo, keskelle yhteisen omistamisen ja rakkauden tilaa, jonka he ovat keskenään jo kuukausia tai vuosiakin jakaneet. Yhteisön taianomainen tunnelma vie Evien mukanaan, ja vaikka varoitusmerkit lienee jollain tapaa olisivatkin olleet ennalta tunnistettavissa, on Evien huomio vain Suzannessa. Aina vain Suzannessa. 

Kultti vie siis mukanaan ja yhdysmerkit Charles Mansoniin ja hänen Perheenseensä ovat selkeästi nähtävissä, vaikka nimet ja paikat kenties ovatkin vaihtaneet kuin ohimennen paikkaansa. Mansonin kultista kiinnostuneille romaani tosin saattaa olla pettymys: se piirtää viivansa huomattavasti vahvemmin tyttöjenvälisen ystävyyden sekä nuoruuden kipuilun ja huomatuksi tulemisen tarpeen ympärille, mansonmainen Russell on vain jonkinlainen taustahumu, niin lukijalle kuin päähenkilölle Eviellekin. Russell/Manson tulee lähelle lähinnä oman kiinnostuksen kautta: kerran jos toisenkin faktoja, henkilöitä ja paikkoja tuli tarkastettua lukemisen ohessa internetin ihmeellisestä maailmasta, ja ne langat, joita kiedoin yhteen kirjan tapahtumien kanssa olivat lähinnä omia, sellaisia, jotka muodostunevat jokaisella täysin omanlaisiksiin, riippuen siitä, miten vahvasti tapahtumat tahtoo todellisuuteen yhdistää.

Koska itse en lähtenyt lukemaan kirjaa suoraan Mansonin kautta, se sai suurimman voimansa paitsi toki heleää ja äärimmäisen tarkkanäköistä kauneutta uhkuvasta kielestään, myös siitä herkän upeasta nuoruuden kuvaamisesta, joka antaa todella teini-iän kipuilulle niin tarkan paikan kuin se vain jälkikäteen, ulkopuolelta kuvattuna kykenee antamaan. Cline on tässä erityisen taitava, ja hän luo Evien kautta eteen myös muistot omista yläkouluikäisistä kivuista, tunteiden lopullisuuden tuntemuksista, halusta olla mukana, olla osa jotain suurempaa. Pysyä mahdollisimman kaukana keskinkertaisuudesta. Alkukirjan verran Cline piti niin upeasti otteessaan, että tarinaa teki mieli säästellä mahdollisimman pitkään, lukea vain pieniä hetkiä kerralla, pitää huoli, että tämän parissa saa olla mahdollisimman pitkään.

Ja sellaisenaan tämä Clinen esikoinen olikin erityisen vahva, jollain hauraan kauniilla tavalla. Siksi ehkä niin harmistuinkin, kun tarinan ja ihmissuhteiden kauneus ja herkkyys eivät oikein kantaneet loppuun asti. Loppu, sen pitkin tarinaa vihjaillut tulevat tapahtumat kun tuntuivat eivät vain tapahtumiensa vaan myös itse kirjoitustyylin puolesta hieman pakotetuilta. Aivan kuin Cline ei olisi itsekään enää ollut oikein kiinnostunut kultin äärimmäisistä loppuvaiheista, kuin hän olisi vain pakottanut tarinansa jonkinlaisiin loppuraameihin, koska niin piti tehdä, ei koska hän olisi sitä halunnut. Se huokui hieman harmillisesti viimeisten kymmenien sivujen yllä, ja jokin taika tästä kirjasta siis taisi lopulta kuitenkin raueta hieman liian aikaisin. 

Tyttöyden kuvauksena kirja oli pakahduttavan kaunis ja tarkka. Sellaisena sitä rakastin, ja sellaisena se jopa ylitti sen, mitä kirjalta olin odottanut. Tavallaan se antaa anteeksi sen, ettei tarina ollut aivan samalla tasolla itse, mutta toisaalta, ehkä joskus lukukokemuksistaankin voi kuoria kermat päältä ja ohittaa ne asiat, joille ei niin lämmennyt. Tällä kertaa teen sen tälle, ja antaudun vain pitämään kiinni siitä upeasta auringon paahtamasta tunnelmasta, jonka Cline on onnistunut sivuilleen luomaan. Sellaisena se on tosiaan upea, ja se riittää. Ainakin tällä kertaa.

Parin vuoden takaisia kirjoituksia Tytöistä: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Pieni kirjasto & Oksan hyllyltä

ANANDA DEVI : NÄISTÄ RAUNIOISTA

ANANDA DEVI : NÄISTÄ RAUNIOISTA

146s.

Fabriikki 2018

Alkuteos: Éve de ses décombres (2006)

Fabriikki kustannuksen uusin, reilu kymmenen vuotta sitten alunperin kirjoitettu Näistä raunioista on mauritiuslaisen kirjailijan Ananda Devin palkittu ja elokuvaksikin muutettu pienoisromaani. Sen tarinaan tarttuu kiinni jo ensisivuilta, ja ennen kuin huomaakaan, sen intensiiviseen maailmaan on uponnut niin, että kirjan lukee lähes yhdeltä istumalta. Tai lukisikin, jos ei haluaisi säästellä sen tunnelmaa itselleen hieman pidemmäksi aikaa.

"Kun naapurusto hiljenee, on kuin saaren äänet ympärillämme muuttuisivat. Kuuluisi uudenlaista musiikkia, vähemmän synkkää sointia, kassakoneiden kilinää, kehityksen säihkettä. Turistit katselevat meitä nenänvarttaan pitkin, vaikka eivät itse sitä huomaakaan. Raha on tehnyt heistä naiiveja. Saamme huijattua muutaman rupian, kunnes he eivät enää luota ystävällisiin, petollisiin kasvoihimme. Saari pukeutuu taivaansiniseen leninkiinsä vietelläkseen heidät. Sen haarovälistä nousee merellinen tuoksu. Täältä käsin me emme näe kauniiksi pynttäytynyttä saarta, eivätkä heidän auringon sokaisemat silmänsä näe meitä. Niin se vain on."

Kaksi päivää sen lukemiseen sitten lopulta vain meni, mutta näennäisestä lyhyydestään huolimatta tämä tarina oli niin tiivis ja ilmaisuvoimainen, että tuntui kun sen parissa olisi viettänyt pidempääkin aikaa. Tuntuu kuin sen maailmaa olisi oikeasti elänyt hetken itsekin.

Näistä raunioista on tarina turistirantojen takaa, sieltä, minne paikalliset ovat pystyttäneet hökkelinsä menetettyään syklonien myötä omat kotinsa. Osa heistä on joutunut sinne vastikään, toiset ovat eläneet sen likaisilla kaduilla aina. Siellä missä paratiisirannat ovat vain yksi, saarelaisille itselleen kuulumaton puoli, kasvaa slummeissa jälleen uusi sukupolvi, jolla on haaveita, muttei välttämättä tulevaisuutta. Tämä sukupolvi toistaa joko jo aina koettua tai kuvittelee hetkellisesti pystyvänsä muuhunkin, mutta lopulta kompastuu itseään toistavaan ennustukseen. Mutta hetkeä ennen kompastusta kaikki on kaunista, sillä jos ei kykene rakastamaan 17-vuotiaana, ei kykene mihinkään muuhunkaan.

Näistä raunioista etenee nuorisonelikon, Sadiqin, Éven, Clélion sekä Savitan kautta. Se on tarina rakastamisesta, itsensä myymisestä, jengeistä ja pienestä toivon hiukkasesta. Ja se tarina on kaunis, mutta äärimmäisen surullinen. 

Devin pienoisromaani todella lumoaa. Se luo runollisella, mutta silti harvinaisen epäitsetoisella kerronnallaan eteen maailmoja, kulttuureita ja tulevaisuuden puutteen luomaa vihamielistä kapinallisuutta, sellaista, joka on jollain tapaa hurjan yleismaailmallista, mutta paikantuu kuitenkin yhteen kurjaan kaupunginosaan. Etuoikeutetuille täysin näkymättömään sellaiseen. Se on hieno ja todella intensiivinen, ja sen lumoa on vaikea saada tallennettua yhteen blogikirjoitukseen. Se täytyy kokea itse.

Devin teos on myös romaani, joka on kaikessa hienoudessaan se syy, miksi olen lähtenyt kahlaamaan koko maailmaa kirjojen kautta läpi. Se, kuten maailmankirjallisuus parhaimmillaan muutenkin, tarjoaa näkökulmia ja kurkistuksia sellaisiin paikkoihin ja yhteiskunnan osiin, joihin ei ikinä pääsisi osalliseksi, ei vaikka matkustaisi jokaiseen maailman kolkkaan ennen kuin olisi niistä mitään lukenut. Etuoikeutettuna, valkoisena länsimaalaisena sitä katsoo jokaista vierailemaansa kulttuuria ulkopuolisena, turistina, juuri niiden valkoisten hiekkarantojen läpi, joiden takana oikeastaan vasta koko se oikea elämä on. Siihen ei pääse kiinni matkustelemalla, ei ainakaan tavallisin hyvinvointimatkoin. Eikä sinne kuulukaan päästä. Ei minun joka paikkaan kuulu kuulua, jokaista kohtaloa päästä kurkistelemaan. Mutta siitä, mihin matkustamisen rajat jättävät minut, kuljettaa kirjallisuus hippusen pidemmälle. Vähän lähemmäs. Kohti sitä niin sanottua ja tässä hetkessä kovin peräänkuulutettua aitoutta, johon minulla ei ole oikeutta eikä pääsyä muuten. Ja kun lukee tämänkaltaisia teoksia, ei siitä hirveästi kiitollisempi voisi olla. Että näinkin maailmaa voi taas ymmärtää hitusen enemmän, hitusen paremmin.

Lue koko maailma -haaste: Mauritius

SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME

SHIRLEY JACKSON : LINNA ON AINA OLLUT KOTIMME

198s.

Fabriikki 2018

Alkuteos: We Have Always Lived in the Castle (1962)

Suomennos: Laura Vesanto

Fabriiki kustannuksella on mitä mainioin kirjallisuuskonsepti: he suomentavat unohtuneita tai marginaaliin jääneitä helmiä, ennen kääntämättömiä klassikoita ja vahvan taiteellisia teoksia. Sen lisäksi heiltä saa aina vuoden kirjat yhdellä tilauksella toimitettua, nauttia jokaisesta teoksesta aivan tuoreeltaan. Nyt kolmatta kirjallisuusvuottaan viettävän kustantamon teemana on naisten kirjoittama kirjallisuus, ja Shirley Jacksonin goottilainen klassikko on vuoden ensimmäinen käännösteos. Ja kuten arvata saattaa, se on jokin aika sitten pudonnut ennakkotilauksen muodossa myös minun postilaatikostani alas.

"Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda?

Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda.

Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan.

Syvälle, syvälle alle mullan hautumaan!"

Blackwoodien komea kartano on ympäröity tiukoin aidoin, joka estää kulkijan oikaisemasta heidän pihansa läpi läheiselle valtatielle. Aitojen sisäpuolella asuvat sisarukset Merricat sekä Constance Blackwood Julian-setänsä kanssa. Koko heidän muu perheensä on kuollut. Kerran viikossa Merricatin tehtävänä on poiketa kylään ruokaostoksille, uskaltautua ihmisten silmien ja pilkkalaulujen alle. Hyvinä päivinä hän suoriutuu tehtävästä ilman suurempaa huomiota, huonoimpina hän kerää särkyneitä kananmunia keskeltä tietä ilkkuvien kyläläisten ympäröimänä. Arki kuitenkin sujuu tietyn, hieman pakkomielteisenkin kaavan mukaisesti, kunnes Constance tekee jotain odottamatonta, ja päästää taloon vieraan ihmisen. Päästää, vaikka Merricatilla on kaikista vahvimmat taikasanat päiväänsä suojaamassa.

En tiedä miten teillä muilla lukijoilla, bloggaavilla etenkin, oma kriittisyys ja ajatustyö lukuhetkien keskellä vaikuttaa itse kirjasta pitämiseen, mutta minulle se on välillä jopa pienimuotoinen ongelma. Oli se jo ennen blogiakin, olen aina vähän turhankin tietoinen tekemisistäni, olemisistani sekä lukemisistani, mutta etenkin nyt kun näistä "pitäisi" osata jotain järkevääkin sanoa, huomaan analysoivani lukemaani koko ajan, joka käänteessä, jokaisen lauseen kohdalla. Pidinkö tästä, miten tuo ja tuo yksityiskohta istuu kokonaisuuteen, olisiko tämä voinut olla jollain tapaa parempikin. Tietyn kriittisyyden takana toki seison edelleen, ja niin tulen jatkossakin tekemään, se on osa minua ja tapaani jäsentää kokemaani, enkä edes voisi kuvitella osaavani kokea kaikkea vain uutena ja mahtavana. Mutta paikoin se on äärimmäisen raivostuttavaa. Kun analysoi vain menemään, eikä osaa nauttia.

Mutta! Kerrankin tässä aiheessa tulee kirjoitusmaneereilleni tyypillinen mutta, mutta positiivisessa mielessä! Tämä kirja on nimittäin pitkästä aikaa sellainen, että sen tunnelma oli niin vangitseva, etten antanut itseni analysoida ollenkaan. Toki tämäkin jälleen oli tietoista, sillä mikäpä minulla ei olisi, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Tällä kertaa onnistuin tietoisesti lakaisemaan tielle tulevat, ylianalyyttiset pohdintani kynnyksen yli kokonaan toiseen huoneeseen ja nauttia.

Ja kyllä minä nautinkin. En edes muista, olenko koskaan ennen lukenut tällaista kirjaa. Kirjaa, jota yhtaikaa tekee mieli hotkia, mutta ei voi, koska yksikin luku käy jollain kummalla tavalla voimille. Kirjaa, jota ensimmäistä kertaa ehkä koskaan tekee mieli kuvata hämmentäväksi, jopa positiivisella tavalla hyvin häiritseväksi. Jackson käytti kirjassaan tehokeinona vahvaa toistoa, samojen asioiden pyörittämistä, jopa liiallisuuksiin menevää ahdasmielisyyden ja ahneuden korostamista. Ja se toimi. Olin kirjan vanki jo ensisivuilta lähtien, nautin sen lukemisesta aina kun ei ahdistanut liikaa.

Tämän, kuten Fabriikin muidenkin kustantamien kirjojen ehdoton vahvuus oli myös sen omaleimaisuus. Sellainen pakottamaton hienous, josta tunnistaa helmen jo alkusivuilta. Myöhemmin tätä kirjaa googletellessani jäin käsitykseen, että Linna on aina ollut kotimme on myös goottilaisen kirjallisuuden saralla jo jonkinmoiseen kulttiasemaan noussut teos, enkä ihmettele sitä lainkaan. Jackson osaa niin ilmiöimäisen hienovaraisesti ja pienin liikkein kuvata kokonaisen elämän, maailman ja kapeaakin kapeamman elinympäristön ja ihmismielen liikkeet moisen pimeyden keskellä, että sietääkin tulla tämä luetuksi. Niin laajalti kuin mahdollista. Jackson pyörittää pientä tarinaansa tiiviisti ja hämmentävänkin koukuttavasti.

Tällaisissa mysteerikertomuksissa rakastan ennen kaikkea avoimia loppuja ja asetelmaa, jossa lukija jätetään tarkoituksella hieman ulkopuoliseksi ja pimentoon. Jos olisin ollut ylianalyyttisella tuulella, olisin ehkä saattanut hieman pettyä, jälleen kerran yhteen ainoaan lauseeseen, liian selittävään ja siksi turhaan, mutta nyt huitaisin senkin sivuun ja tulin lopputulokseen, että tämä oli tällaisenaan aivan mahtava. Erilaisuuden, erityisyyden ja ahdasmielisyyden kuvaus nousi niin vahvaksi ja toimivaksi, että se antaa anteeksi sen, ettei tämä yltänyt ihan täydellisten mysteeriromaanien kriteeristöni korkeimmalle askeleelle. Ja mitä enemmän tätä kirjaa pohdin ja siitä kirjoitan, sitä enemmän alan pitää tätä ehdottoman nerokkaana teoksena. Yhtenä kevään vahvimmista, ehdottomasti. Goottilaista kirjallisuutta parhaimmmillaan.

Linnasta muissa blogeissa: Lumiomena, Mummo matkalla & Taikakirjaimet

ELENA FERRANTE : LOISTAVA YSTÄVÄNI (NAPOLI-SARJA #1)

ELENA FERRANTE : LOISTAVA YSTÄVÄNI

362s.

WSOY 2016

Alkuteos: L'amiga geniale (2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Minulla on ollut pitkään etsinnässä sekä kirjasarja, jonka osiin uppoutua useamman romaanin verran että viihteellisempi romaani, joka silti haastaa edes hieman ajattelemaan, eikä vain tarjoile valmiiksi makunsa menettäneitä purukumikimpaleita pureskeltaviksi. Olen oikeastaan etsinyt näitä kumpaakin nyt vuoden ajan, ihan varsinaisesti mitään hurjan säväyttävää löytämättä. Mutta kuten usein monissa muissakin asioissa, yleensähän ne tuppaavat löytymään kun sitä vähiten odottaa. 

" 'Tiedätkö mikä sana se on?'

'En.'

'Kreikkalainen.'

Katsoin häntä hämmästyneenä. Rino päästi minusta irti ja siirtyi tanssimaan sisarensa kanssa, joka antoi kiljahtaen kirjasen minulle ja alkoi liidellä pitkin huonetta veljensä käsivarsilla. Mitä hän oli sanonut? Gramofonihan oli italiaa, ei kreikkaa. Mutta samassa huomasin, että hyllyssä Sodan ja rauhan alapuolella oli Ferraron kirjaston etiketillä varustettu kirja, jonka nimi oli Kreikan kielioppi. Kreikan. Kielioppi. Lila huikkasi hengästyneenä:

'Odota hetki, niin kirjoitan sen sinulle kreikkalaisin kirjaimin.'

Sanoin että minulla oli tekemistä ja lähdin."

Loistava ystäväni oli ehkä viime vuonna ennemminkin se kirjallinen tapaus, mutta ei kai niidenkään matkaan koskaan liian myöhään mukaan voi lähteä. (Ja liekö hyvää tehnytkin, että pahin hype on jo mennyt ohi, ainakin oman vastarannankiiskeilyn tuntien.) Jos tämä jostain syystä tuntematon vielä jollekin on, kysehän on neliosaisen sarjan avauskirjasta, joka sukeltaa nyt aluksi 1950-luvun Napoliin, sen köyhiin ja rapistuneisiin kortteleihin, jotka ovat asukkailleen koko maailma. Sukupuoli- ja yhteiskuntaluokkarajat ovat tarkat ja erehtymättömät, koulutus joillekin muille kuin lähiölapsille tarkoittu. Siinä maailmassa kasvavat rinnakkain myös Elena, ystävien kesken Lenuccia tai Lenú sekä Rafaella, ystävälleen Lila, muille Lina.

Kirjan tarina käynnistyy, kun yli 60-vuotiaan Linan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo äitinsä olevan kateissa. Tämä ei yllätä vanhaa ystävää yllätä, ennen kuin hän ymmärtää Linan tyhjentäneen asunnostaan jokaikisen merkin itsestään. Näin Elena alkaakin kertoa tarinaa, palaa heidän lapsuutensa Napoliin, aikaan, jolloin kumpikin kirjan päähenkilöistä olivat vielä pieniä lapsia, ja tulkitsivat ympäristöään lapsen silmin, lapsen näkökulmasta.

Ensimmäisen osan aikana ystävykset ehtivät kasvaa kuusitoistavuotiaiksi, toinen opiskellen ja toinen jo työ-/kotitalouselämään jollain tapaa siirtyneenä. Koko kortteli hallitsee vahvasti heidän elämäänsä, ja heille se onkin koko maailma, vaarallinen ja jännitteitä täynnä oleva, mutta silti tuttu ja omasta näkökulmasta samaa, ennakoitavaa kaavaa noudattava. Loistava ystäväni on täyteläinen ja täynnä erilaisia perheitä ja ihmissuhteiden risteymiä, mutta pääpaino on tyttöjen ystävyydessä, ja sen kuvaamisessa Ferrante on ennenkaikkea onnistunut loistavasti. Hän kirjoittaa siitä varjopuolia väistelemättä, totuudenmukaisesti, ottaen mukaan myös kateuden, piikikkään ihailun, keskinäisen kilpailun, toisen voittamisen ja nokittamisen, eli nekin elementit, jotka lähes jokaiseen ystävyyssuhteeseen kuuluu, mutta joista ei jostain syystä oikein puhua saa. Tyttöjen välinen ystävyys on tätä kaikkea, mutta silti sen ydin on rakkaudessa - toisen hyväksymisessä sellaisena kuin hän todella on. 

Vaikka kertojana toimiva Elena on jopa ärsyttävä, kateellinen ja omanapainen, toisenkin elämän omaansa keinotekoisesti liittävä, häntäkin kohtaan osaa olla armollinen, koska ystävyyteen ja omaan epävarmuuteen koskevat tuntemukset tunnistaa. Rehellisyyden lisäksi kirjassa ihanaa ja täyteläistä oli kieli, sen luoma maailma ja yksityiskohtien runsaus, lupa vain koukuttua ja tipahtaa mukaan 50-luvun maailmaan, jossa vasta toivutaan sodan kauheuksista, ja samalla piilotetaan ne niin täydellisesti nuoremmilta kuin vain osataan. Tarina on hurjan täynnä, ja silti en muista milloin olisin viimeksi lukenut näin kritiikittä, mitään puutoksia pohtimatta romaania, jossa ei lopulta tavallaan edes tapahdu juuri mitään.

Ferranten Napoli-sarjan avaus on siis minullekin juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailman hehkutettu. Se on visuaalinen ja elävä, ja sen maailma todella elää kirjan sivuilla. Tuntuu, että viimein, lukuisien etsintäyritysten jälkeen olen löytänyt kerralla sekä viihderomaanin että kirjasarjaan kuuluvan tarinan, josta jo odotella seuraavien osien lukemista. Hieman yllätyksenä omat ennakkoasetelmat huomioon ottaen tuli se, että se näinkin yleisesti hypetettyyn kirjaan kohdistui, mutta otan pitkästä aikaa jo lähes hullaantuneen tunteen mielelläni vastaan. Ihan täysin sataprosenttisen en tätä ehkä rakasta, mutta hyvä alku se on sarjan seuraavia osia ajatellen. Niiltä odotan nyt paljon, mutta toivottavasti sopivalla mittakaavalla.

Loistavasta ystävästä on kirjoitettu paljon, mutta muita postauksia muun muassa seuraavissa osoitteissa: Luettua elämää, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Oksan hyllyltä & Lukuisa

JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL : YÖSSÄ VUORI ROIHUAA

JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL : YÖSSÄ VUORI ROIHUAA

213s.

Fabriikki Kustannus 2017

Alkuteos: Arde el monte de noche

Suomentaja: Laura Vesanto

Kun on syksyn mittaan ensinnäkin löytänyt Fabriikki kustannuksen hienot käännösteokset (Pikku Pippuri, Uiden kotiin & Intohimon saari) sekä onnistunut koukuttumaan itsensä pieniin saariin keskellä valtameriä (Intohimon saari & Tristania), on mahtavaa törmätä taas yhteen kirjaan, jossa kaksi lähiaikojen innostusta kohtaavat toisensa. Tällä kertaa kyseessä on kirjallisuutta Päiväntasaajan Guineasta sekä pieni kyseiseen valtioon kuuluva Annobónin saari Atlantin valtameren ympäröimänä. Joten suuret ovat toiveeni, vahvat odotukseni.

"'Toma suguewa' tarkoittaa 'vetäkää', mutta yhtä hyvin se voisi olla myös 'vedä' tai 'vetäkäähän nytä tai jopa 'vetäkää, hyvät herrat''. Tiedättekö, miksi sanat voi kääntää niin monella tapaa? Siksi että sillä kielellä, jolla laulua lauletaan, ei voi teititellä, mutta mestari puhuttelee kaikkia niin kunnioittavasti, että on kuin hän teitittelisi. Ja koska hän pyytää niin kunnioittavasti, miehet vetävät. Hän pyytää laulaen, ja minusta se on maailman kaunein laulu, sillä kun sen kuulen, palaavat muistot mieleeni, haikeat muistot kotimaasta."

Yössä vuori roihuaa on romaani, jossa suullinen tarinankerronta perinne yhdistyy kirjoitettuun kieleen, ja kertoja tuntuu aidosti kertovan, ei kirjoittavan tarinaansa sen loputtoman tuntuisilla sivuilla. Pieni saari on eristynyt ja kaukana mantereesta, sen vesissä ui valtava määrä kaloja, joita ryöstävät niin ystävävaltiot kuin rosvoavatkin maat, mutta välillä itse saarelaisten on mahdotonta kalastaa, koska kaikki muoviroskatkin on jo sidottu siimoiksi ja aikoja sitten käytetty loppuun. Saaren elämä pyörii paitsi kalastukset, myös maanviljelyn ympärillä, ja kun eräänä päivänä huolimattomuus kohtaa kuivan maan, tuhoaa metsäpalo ensin viljelykset ja sen jälkeen koleraepidemia kaataa valtavan määrän koko saaren väestöstä. Ja koska taikausko ja usko tietynlaiseen tapahtumaketjujen tarkoituksellisuuteen vallitsevat pienessä yhteisössä, on jokainen tapahtuma enne tai rangaistus jostain.

Jos kaipaat kepeää ja helppoa kirjallisuutta, ei ehkä siinä tapauksessa kannata ainakaan heti tarttua Ávila Laurelin käännösteokseen. Kerronta on poukkoilevaa, ja se tosiaan etenee kuin allekirjoittaneen puhe; se aloittaa jostain, kertoo toisen jutun välissä, siitä tulee mieleen kolmas, jonka kautta ehkä päästään palaamaan toiseen ja kun itse olit jo unohtanut, mistä tarina alunperin lähti liikkeelle, palaa se siihen vaivihkaa. Ja samalla kun se tuntuu kutkuttavan tutulta ja omaleimaiselta, se myös vaatii paljon, vaatii keskittymään ja paneutumaan kirjaan, johon ei olla edes lukuja tai varsinaisia kappalejakoja laitettu. Vaikka tämä teos oli vain 213 sivua pitkä, se tuntui huomattavasti sivujaan pidemmältä ja vaativammalta. 

Ja silti siinä oli jotain taianomaisen koukuttavaa, etten osannut laskea sitä käsistäni kun kerran olin aloittanut. Alku kuvaa saaren kanootinveistoperinnettä niin, että tuntuu, kuin olisin mukana raahaamassa valtavaa kanoottia itsekin viidakosta lähimpään, tosin silti kovin kaukana olevaan, rantaan. Se todella herättää saaren ja sen yhteisön eloon, tuo eteen taas kerran sellaisen maailman, johon ilman kirjallisuutta ei millään tapaa olisi mahdollista päästä osalliseksi. Ja vaikka se on ehkä omalta osaltaan hieman haastavakin, on sen loppuun saaminen sitäkin palkitsevampaa. Ja vaikka täytyy myöntää, että ilman marraskuista lue 30 sivua päivässä -haastetta tämä olisi todennäköisesti tullut päätökseensä vasta jouluna, oli jokainen tietoinen päätös lukea tätä oikeasti pienen vaivan arvoista. 

Jos kiinnostuit tästä, mutta tuntuu hieman raskasvetiseltä, kokeile Chigozie Obioman Kalamiehiä. Siinä yhdistyy hieman samanlainen kerronta enemmän juonivetoiseen tarinaan, mikä tekee seuraamisesta helpompaa. Kalamiehet on hieno teos, valitsinpa sen itse viime vuoden vahvimmaksi käännöskirjaksikin. Ja jos taas kiinnostuit tästä, eikä tunnu lainkaan raskasvetiseltä, lue tämä. Ja lue sen lisäksi Tsitsi Dangarembgan Tambu, siinä on paljon samaa vahvuutta kuin tässä. 

Yössä roihuava vuori muissa blogeissa: Pieni Kirjasto, Lukuisa, Mummo matkalla & Kirjapolkuni