FEMINISTISTEN KLASSIKOIDEN PERÄSSÄ – KUULOTORVI

 LEONORA CARRINGTON : KUULOTORVI

197s.

Kosmos 2025

Alkuteos: The Hearing Trumpet, 1974

Suomennos Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Marian Leatherby on 92-vuotias, huonokuuloinen isoäiti, joka asuu poikansa ja tämän perheen luona. Hän rakastaa elämäänsä: kissojaan, tyynylleen munivaa kanaansa sekä maanantaisia retkiä ystävänsä Carmellan luo sekä haaveilee pääsevänsä elämässään vielä Meksikon lämmöstä Lappiin, koiravaljakoiden ja loputtoman lumen keskelle. Eräänä päivänä Carmella antaa hieman enteellisestikin Marianille lahjaksi kuulotorven – sen samaisen, jonka ansiosta Marian saa kotonaan tietää hänen perheensä pitävän häntä täysin seonneena seniilinä höppänänä, josta täytyy ehdottomasti päästä jo pian eroon. Kuormittavaa vanhusta ei nyt kukaan jaksa, ei etenkään perheen moottoripyöriä rakastava poika eikä suklaitaan piilottava miniä, joten vanhainkoti saa nyt viimein kutsua. 

Vaikka Carmella jo kuvitteleekin vanhainkodin betonista rakennetuksi kalterein ja poliisikoirin varustetuksi vankilaksi, josta hän tulee konepistoolinsa kanssa jossain vaiheessa vapauttamaan Marianin, osoittautuu päähenkilömme sijoituspaikka hyvinkin eksentriseksi puutarhaksi, jossa jokaisella asukkaalla on oma asuinrakennuksensa – yhdellä se on kengän, toisella syntymäpäiväkakun muotoinen. Marian taas muuttaa korkeaan torniin, jonka alakerta on kalustettu vain seinämaalauksin, mutta ylempää jo löytyy aivan oma sänkykin. Ja tästä alkaa vanhojen naisten vanhainkodin hyvin vikuroiva, absurdi ja hulvatonkin seikkailu, jossa risteilee niin autoritaarinen vanhainkodin lääkäri tohtori Gambit kuin ruokasalin seinällä silmää iskevän maalauksen nunna Doña Rosalinda Alvarez della Cueva.

"Mikäli muistan oikein, kirjailijat keksivät usein jonkun tekaistun selityksen kirjoittamiselleen, vaikka en todellakaan ymmärrä miksi pitää selitellä jos saa tehdä niin hiljaista ja rauhanomaista työtä. Sotilashenkilöt eivät koskaan pyytele anteeksi sitä että tappavat toisiaan, mutta kirjailijoita hävettää, jos he kynäilevät jonkin kivan leppoisan paperikirjan, jota ei taatusti lue kukaan."

Yli 50-vuotiasta, viimein suomennettua Leonora Carringtonin Kuulotorvea on pidetty yhtenä surrealismin merkkiteoksena, ja tähän olisi varmasti helppo yhtyä, jos olisi koskaan ennen tutustunut näin surrealistiseen romaaniin. Surrealismi taidemuotona on allekirjoittaneelle nimittäin hieman vieras: siitä tulee mieleen lähinnä maalaustaiteen silmät väärissä paikoissa, valuvat esineet ja tietynlainen naivismi, jota ymmärtääkseen täytyisi osata jotain, mitä en todella osaa. Onnekseni käytiin kuitenkin viime keväänä kumppanini kanssa Tampereen taidemuseon surrealismi-näyttelyssä ja sain siellä jonkinlaisen oivalluksen: taidetta ei aina tarvitse ymmärtää, usein riittää ihan vain taiteen kokeminen. Ja tätä kokemusta kokemuksistani yritin käyttää hyväksi myös lukiessani Kuulotorvea, yritin nimittäin ensisijaisesti vain lukea kokeakseni, en ymmärtääkseni. 

Ihan aina Carrington ei lukijaansa päästä helpolla, ja välillä peruutin sivukaupalla huomatessani, etten enää edes tiedä mitä tai mistä luen. Kuulotorvi kun ei ole pelkkä absurdi ja surrealistinen, leikittelevä "satu", vaan se on luettavissa ehdottomasti myös yhteiskunnallisena kommentaarina vanhenevan naisen asemasta – tai ennen kaikkea asemattomuudesta – yhteiskunnassa. Vaikka romaanin päähenkilö Marian on lähinnä huonokuuloinen, tarkoittaa se lähipiirille seniiliyttä ja rasitetta, ja jos yhteiskunnassamme vain on paikka, mihin kuorman voi heivata, se sinne yleensä todella viedään. Carringtonin lempeä huumori, vinon terävä tarkkuus sekä jopa hullunkurisiin mittasuhteisiin päästetty kuvittelukyky tuo tämän puolen esiin kuitenkin niin voimauttavasti, ettei synkkyyteen missään nimessä pidä vaipua. 

Kirjan jälkisanoissa puolalaiskirjailija, Nobelillakin palkittu Olga Tokarczuk (osion suomentanut Tapani Kärkkäinen) kuvaa Kuulotorvea sekä rohkean, älyä haastavan avoimuuden että villin metafyysissyyden piirteillä. Tokarczuk huomauttaa kuitenkin, että Kuulotorvi "karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin" ja jatkaa kirjan "ensimmäisestä virkkeestä alkaen luovan sisäisesti koherentin universumin, joka toimii omien lakiensa mukaan ja asettaa levottomuutta herättäviä kysymyksiä kaikesta siitä, mitä pidämme itsestään selvänä". Carrington antaakin jo tässä puoli vuosisataa vanhassa mestariteoksessaan kyytiä niin patriarkaaliselle logiikalle kuin kapitalistiselle voitontavoittelulle, ja näyttää mitä kaikkea yhteiskunnat voisivat olla, jos ne käyttäisivät omaa energiaansa yhteisöjen olojen parantamiseen muutaman harvan rahakirstun paksuunnuttamisen sijaan.

"Ulkoa kuului yhä lauman ulvontaa, mutta kertosäe oli selvästi muuttunut. Päänahassani tuntui pientä kihelmöintiä, kun havaitsin jostain lähistöltä aivan uuden äänen, joka toi kumma kyllä mieleen jauhelihapasteijat. Juuri silloin minulla ei ollut kuulotorvea korvassa, mutta olin hiljattain kehittänyt kyvyn painaa mieleeni äänen ennakkoaavistuksen, jonka saatoin myöhemmin tulkita kuulotorven kautta."

Surrealistinen, selkeän korkeakirjallinen ja terävä romaani sekä sen suomennos ylipäätään tuntuu tässä ajassa tärkeältä kulttuuriteolta. Ajassa, jossa maailma arvostaa nopeutta, helppoutta, valmiiksi pureskeltua ja itsestään selvää Carrington tarjoaa oikeastaan kaikessa täysin päinvastastaista. Ja se on niin tervetullutta, että kirjan lopetettua sen lukemisen tekisi mieli aloittaa saman tien uudelleen, ihan vain saadakseen hymyillä kaiken tämän villin ja vapaan, määrittelemättömän ja avoimen keskellä.

3 x DYSTOPIA // I WHO HAVE NEVER KNOWN MEN, THEY & THE WALL

Olen osallistunut tänä vuonna instagramissa Lukien läpi vuosikymmenten -lukuhaasteeseen, jossa jokaisena kuuna luetaan yksi kirja aina alenevalta vuosikymmeneltä: tammikuun 2010-luvun kirjasta joulukuun 1900-luvun kirjaan. Säännöt eivät sitä vaadi, mutta itselleni olen vielä lisähaasteeksi asettanut ehdon, ettei kirjailijan tule olla (valkoinen) mies, joten niinpä siis vaan myös klassikkokaanonia uudistamaan. Yllätyksekseni olen pysynyt haasteessa sekä mukana että aikataulussa koko vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vielä sen lisäksi tullut valinneeksi lukemista oman tyypillisimmän mukavuusalueen ulkopuolelta: dystopiakirjojen maailmasta, joita edustaa nyt kaikki nämä kolme yhteenniputettua teosta, I Who Have Never Known Men, They sekä The Wall (suomennettu nimellä Seinä). 

Kaikkia näitä kolmea yhdistää siis paitsi genre, myös naiskirjailijuus, astetta vanhempi alkuperäinen julkaisuhetki sekä dystopioille tyypillinen maailmanjärjestyksen muuttumisen turha selittelemättämyys. Muuten yhtäläisyyksiä ei juuri olekaan; I Who Have on omaperäinen, synkkä tarina nuoresta nimettömästä naisesta, joka joutuu kasvamaan pimeässä sellissä 39 muun naisen kanssa miesvartijajoukon heitä kaltereiden toisella puolella tiiviisti vahtien. Belgialaisen Harpmanin dystopia on todella dystooppinen: se on ilman tunne- ja emotionaalista hoivaa jääneen naisen kertomus ensin tarkkailija- sittemmin ja toimijapositiosta, viileä, vähätunteinen ja silti etäisyydestään huolimatta vahva. I Who Haven pohjavire on tummanharmaa ja kolkko. Brittäisen Dickin They taas on tiivis dystopia maailmasta, jossa he ovat ottaneet vallan. He ovat etäällä, kun Theyn päähenkilö ystävineen yrittää elää rauhassa yhteiskunnan kireäksi ja suljetuksi muuttuneiden sääntöjen keskellä. He eivät sinänsä hallitse tai ole näkyvillä paikoilla, mutta he rankaisevat: polttavat runoilijoiden kädet, repivät kuvataiteilijoilta ne irti, vievät puolisojaan surevat ikkunattomaan torniin. Jossain Theyn rivien välissä on kuitenkin pyyteetön vastarinta, ja vaikka tunnelma on kuolemankauhuinen, jää kyseisestä pienoisromaanista silti jollain tapaa toiveikas pohjavire mieleen. Itävaltalaisen Haushoferin The Wall taas alkaa, kun noin 4-kymppinen nainen herää itävaltalaiselta alppimökiltä koiran kanssa, ja huomaa että hänen ja muun maailman väliin on ilmestynyt näkymätön seinä. Seinän sisäpuolella, naisen ja koiran kanssa, mikään ei ole muuttunut, mutta muualla kaikki on kuolleet. 

Vaikuttavia, mieleenpainuvia ja hyvin voimakkaita teoksia nämä kaikki kolme siis. Se, ettei kahta ensimmäistä ole edes suomennettu, ja se, että vaikka viimeisin on, se on lähes mahdoton enää löytää mistään, eikä kukaan siitä juuri puhu, kuvaa kuitenkin varsin piinaavalla tavalla sitä faktaa, miten miespainotteinen kirjallisuuden klassikkokaanon edelleen on. 2010–2020-luku ja sen tasa-arvokeskustelut on saanut (englanninkielisiä) kustantamoita sitä jonkin verran korjaamaan julkaisemalla uusintapainoksina näitä osin unohdettuja ja osin jopa löytämättömiä helmiä, mutta Suomessa kyseistä ilmiötä saa vielä tunnetusti odotella hetken jos toisenkin. Se on tärkeää, ja kulttuurisesti hyvin merkityksellistä: nämäkin kolme upeaa romaania ovat jääneet piiloon kirjailijan sukupuolen vuoksi, osa pidemmäksi ja osa lyhyemmäksi aikaa. 

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että nämä olisi unohdettu ja nyt uusintajulkaisukierroksella korjattu. Tämä on tärkeä liike, sitä en kritisoi, mutta se ei paikkaa sitä, missä me itseasiassa voisimme kokonaisena yhteiskuntana olla jo nyt, jos nämäkin teokset satojen ja satojen sisartensa aikalaisteostensa tapaan olisi jo silloin julkaisuaikana osattu lukea laadukkaana kirjallisuutena naiskirjallisuuden sijaan. Kirjallisuuden historiassa tarina kun ei ole pelkästään mennyt niin, ettei naiset saaneet tilaa julkaisukentällä vaan heidän kirjansa on myös kautta aikojen, nykypäiviin saakka (heippuli vain Hesarin paatuneet kriitikkosedät!) tupattu lukea naiseuden kuvauksina, kun miesten kirjoittamat kirjat ja hahmot taas ovat Suuria, Yleisinhimillisiä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua (SYJSHJKTVS:iä siis :--). SYJSHJKTVS:t ovat värittäneet minunkin 1990-luvulla lapsuutensa eläneen ihmisen ymmärryksen tarinoista ja toimijuudesta, ja he kelmit ovat antaneet minunkin ymmärtää, että aktiivinen toimijuus ja tekijyys on rakennettu sisään SYJSHJKTVS:n, ja naiseuteen on rakennettu sisään vain ja ainoastaan objektius ja tunteellinen hömppyys. Ei meistä ole yleisesti samaistuttaviksi, mutta voihan naiset toisilleen nyt muutaman tunnekirjan kirjoittaa, jos siltä tuntuu!

Tämä kolmkkko on kuitenkin kaikkea muuta kuin naiskirjaillisuutta naisilta naisille. Nämä kaikki ovat yleisinhimillisiä, monia aikalaismiehiään tarkemmin yhteiskuntaa, ympäristöä, kapitalismia ja esimerkiksi ihmisen luonto- ja taidesuhdetta tarkastestelevia teoksia, joista soisi tehtävän kirjallisuuden graduja ja aikuisia kouluesseitä yläkoulusta lukioon. Harpmanin päähenkilön toimijuus, aktiivinen suunnitelmallisuus ja solidaarisuus ryhmää kohtaan, Dickin päähenkilön rakkaus läheisiä, taidetta ja kauneutta kohtaan sekä Haushoferin luonnon armoilla selviytyjänä elävän päähenkilön luonto- ja eläinsuhde ovat jotain, josta saisi mitä upeimpia analyyseja aikaiseksi. Eikä kukaan, yksikään kirjan hahmoista typisty naiseksi, niinkuin miehet naisista 1960–1990-luvuilla ovat kirjoittaneet. Näiden kirjojen jokainen hahmo on ollut voimakas, aktiivinen ja silti ilman tunkkaisen maskuliinisuuden yliarvottamia ominaisuuksia myös osa luontoa: helliä, hoivaavia, omistautuvia ja solidaarisia. Se ei ole naiseutta, se on Yleisinhimillisyyttä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua. Missäpä lie yhteiskuntana jo olisimmekaan, jos olisimme voineet hahmottaa yleisinhimillisyyden jo vuosikymmeniä näin.

Helmet-haaste:

Harpman: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja

Dick: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

Haushofer: 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu 

Lue koko maailma -haaste:

Harpman: Belgia

Haushofer: Itävalta

OMIA HUONEITA, WOOLFIA JA NAISKIRJOITUSTA

VIRGINIA WOOLF : OMA HUONE

156s.

Tammi 1999

Alkuteos: A Room of One's Own // 1929

Suom. Kirsti Simonsuuri

Virginia Woolfin feministinen kirjallisuuden ehdoton klassikko, Oma huone, on keikkunut lukulistallani lukemattomana kiusallisen pitkään. Ensin se jäi muiden klassikoiden varjoon, sitten se jäi hetkeksi pakollisuuden varjoon – feministisen ajattelijoiden klassikot -kurssilla se kuului kurssilukemistoon, ja hieman kummallisesti toimiva pääni ei kykene lukemaan kunnolla mitään, mitä on pakko – ja lopulta se vaan jäi. Viikko sitten kuitenkin jokin kumma vei minut takaisin ajatuksiin tämän klassikon selättämisestä, ja kyllä, nyt se on viimein luettu. Eihän lukemastani kirjallisuudesta varmaan kuin kolme neljästä viittaa tähän enemmän tai vähemmän.

Kuten monelle feminististä kirjallisuutta tuntevalle on tuttua, Woolfin lähes sata vuotta sitten esittämä teesi naisista ja kirjoittamisesta kuuluu niin, että tullakseen kirjailijaksi, naisella on oltava sekä omaa rahaa että oma fyysinen tila, huone, missä kirjoittaa vapaana yhteiskunnallisten ja perheiden sukupuolirooliodotuksista. Raha takaa riippumattomuuden (avio-)miehestä ja kirjoittamista haittaavasta työstä, oma huone taas vapauttaa keskeytyksistä ja arjen tehtävistä. Woolfin ajatuksenvirtana etenevä teksti on kujeilevaa, karkailevaa ja silti ihailtavan koherenttia, terävää ja hyvinkin osuvaa kritiikkiä yhteiskuntaa kohti. Woolf kirjoittaa Shakespearen kuvitteellisesta sisaresta, yhtä nerokkaasta kuin veljensä, joka ei millään olisi 1500-luvulla voinut nousta Williamin tasolle sukupuolensa tähden, sillä jo halu kirjoittaa ja tehdä teatteria olisi evätty häneltä alkuunsa. Hän kirjoittaa Jane Austenista ja tarpeeksi nerokkaista Brönten sisaruksista (Charlotte ei heihin kuulu, alleviivaa Woolf, sillä Charlotte jää tunteidensa ja katkeruutensa varjoon, mikä osuvasti on edelleen kirjallisuuskritiikissä alaspäin katsottava piirre), George Elliotista ja muista  modernin länsimaisen naiskirjoittajuuden esikuvista, jotka ovat uraauurtavasti nousseet sukupuolestaan huolimatta suurkirjailijoiden joukkoon, luoden pohjaa sille kaikelle naiskirjoittamiselle, jonka varassa nykyään elämme. 

Woolf kirjoittaa oivallisesti juuri tuosta esikuvien ja muiden ajattelijoiden harteille tehtävästä työstä, mikä meinaa vieläkin 2020-luvun keskustelussa silloin tällöin unohtua: harva kun on nero tyhjiössä, vaan meidän kaikkien työ, ajattelu ja kirjallisuus ammentaa juurikin meitä edeltäneistä, heidän työstään, ajattelustaan ja kirjallisuudestaan. Tekisi mieli sanoa, että tämä yhteisöllisempi maailmankatsomus voisi olla jopa naistyypillinen, kun taas miestyypillinen ihailee yksilöitä ja kuvittelee heidät yhteiskunnan vaikutuspiirille immuuneiksi poikkeusyksilöiksi, mutta ehkä kyse on kuitenkin vain ylipäätään patriarkaalisista arvoista, jotka sukupuoleen katsomatta on enemmän tai vähemmän omaksuttu. Sen enempää kuin valta (ja sen väärinkäytökset) eivät kuulu miehelle, ei solidaarisuus ja pehmeät arvot kuulu naiselle, vaikka vakiintunut, mutta ilahduttavasti lähivuosikymmeninä jo hieman horjutettukin ajatusmaailmamme välillä niin antaakin ymmärtää. 

Woolf on taitava kirjoittaja, ja hänen vaikutuksensa moderniin (nais-)kirjoitukseensa on kiistaton. Viimeisimpänä, ja ehkä sen todellisen inspiraation Oman huoneen lukemiselle antoikin yksi kirjoittajaesikuvistani Rachel Cusk Mykkäkoulu-kokoelman esseessään Shakespearen sisaret. Jo joitain vuosia vanha essee ruotii juurikin Woolfin ja toisaalta häntä seuranneen, yhtä merkittävän feministisen ajattelijan Simone de Beuavoirin  ajatuksia ja näkemyksiä naiseudesta ja naiskirjoittajuudesta. Cusk esittää, että siinä missä Beauvoir näkee naisen olevan orjan asemassa oleva, miehisen maailman muruja kerjäävä hahmo, Woolf taas esittää naissukupuolen olosuhteidensa uhrina, jolta kirjallisuuden tuottamiseen tarkoitettu vapaus ja toimintaoikeudet on viety, jonka luonteen ja kirjallisuuden vääristymät johtuvat olosuhteista. Niin tai näin, Cusk muistuttaa, ettei tämä jo sata vuotta käyty keskustelu ole vieläkään aivan siinä tulevaisuudessa, josta nuo molemmat aikansa merkkinaiset kenties 1900-luvun alkupuolella haaveilivat.

Cusk kirjoittaa yllämainitussa esseessään, että "2000-luvun naiskulttuuri tunnustaa vain vaivoin velkansa feminismille" Cusk jatkaa ajatustaan vertaamalla naiserityisen kirjoituksen puutetta siihen, että jos mustat lakkaisivat kirjoittamasta rodullistamisesta ja rasismista, emme päättelisi siitä kuitenkaan sitä, että rasismi ja sen luoman erityispiirteet olisivat kadonneet minnekään, vaikka saatamme kuvitella hieman harhaisesti, että naisten ja miesten välinen tasa-arvo on saavutettu, kun molemmat kirjoittavat yhtä paljon kirjoja. Cusk muisuttaa, että sorto ja yhteiskunnalliset, eroihin perustuvat hierarkkiat ovat enemmän tai vähemmän aina ratkaisemattomissa, mutta ne voidaan ainoastaan neuvotella uudelleen. Niinpä Cusk ehdottaa, että se, jos naiset lopettavat "naiskirjoituksen", kirjoittavat samaa kirjallisuutta samalla viivalla kuin miehet, ei olekaan merkki siitä, että naiset olisivat yhtään vapaampia, vaan ennemminkin siitä, että sorto saa heidät häpeämään omaa naiseuttaan ja naistyypillisiä aiheitaan, ja sitä kautta he pelkäävät tulevansa nähdyksi vain tuon edelleen alempana pidetyn ominaisuutensa kautta. 

"Karkeasti sanoen, jalkapallo ja urheilu ovat 'tärkeitä'; muodin palvonta, vaatteiden ostaminen 'tyhjänpäiväistä'. Ja nämä arvot väistämättä siirtyvät elämästä kirjallisuuteen. Tämä on tärkeä kirja, kriitikko arvelee, koska se käsittelee sotaa. Tämä on mitätön kirja koska sen aiheena on naisten tunteet olohuoneessa." - Virginia Woolf

Cusk esittääkin, ettei oma huone ole niinkään konkreettinen tila, jossa nainen voi kirjoittaa vapaana arkiaskareista ja keskeytyksistä, vaan ennemminkin metafyysinen paikka, jossa kirjoittava nainen voi irrottautua miesten luomien arvojen maailmasta ja kirjoittaa tietoisesti niitä vastaan. Sotakirjallisuus kun on edelleen "arvokkaampaa" kuin naisten arjesta ja tunteista kertova kirjallisuus, miehen elämäkerta vieläkin Suurta Kirjallisuutta, toisin kuin naisen tuottama autofiktio, jota pidetään höperönä, löperönä trendioikkuna aina lukija-arvioista ammattikritiikkeihin asti. Tästä oivallisena esimerkkinä voisin nostaa muun muassa Emmi-Liia Sjöholmin muutaman vuoden takaisen kirjan Paperilla toinen, jonka arvio toisensa perään kauhistuu mainituista tampoonin naruista, naisen harrastamasta seksistä ja tyttöyden kuvauksesta, ja typistää ne yllättävän klassisillakin pienennysargumenteilla "huomionhakuisuudeksi", kainalokarvafeministiseksi provokaatioksi tai ylipäätään vain ällöttäväksi ja häiritseväksi turhanpäiväisyydeksi sen sijaan, että todella onnistuisi katsomaan Sjöholmin taiten esiin nostamia teemoja laajemmasta näkökulmasta. Ja toisena esimerkkinä mainittakoon Helmi Kekkonen, joka ylipäätään kirjoittaa muuten tämän hetken kirkkainta kotimaista naiskirjallisuutta, ja hänen upea ja suuri Olipa kerran äiti -teos, josta valtamedian kriitikot hiljenivät täydellisesti – käsitteleehän kirja niin suoraan naisaihetta, äitiyttä. Se, että äitiys itseasiassa koskee meistä ihan joka ikistä – olemmehan aina äitiemme lapsia – unohtuu juurikin patriarkaalisten arvojen ylivallan vuoksi, ei siksi, että aihe sinällään olisi yhtään sen pienempi kuin vaikkapa miehinen sota- tai urheilukirjallisuus. Meidän arvomme ei ole meidän, henkilökohtainen ei ole niin itse valittua kuin luulemme, mutta yhteiskunta toimii tässä mielessä hieman hassusti, että se saa meidät kuvittelemaan niin. Että me vain satumme kaikki pitämään samoja asioita arvossa sen sijaan, että niiden perimmäinen luonne olisikin pitää yllä ja hallita vallitsevaa järjestelmää.

Ja tämä kaikki tekee myös Oman huoneen lukemisesta hieman katkeransuloista; että tästä Woolfin esiin nostamasta aihekokonaisuudesta me tosissamme keskustelemme edelleen. Woolfin terävät havainnot lähes sadan vuoden takaa ovat edelleen ajankohtaisia. Yhteiskunta keskustelee tässäkin hetkessä siitä, saako nainen olla muuta kuin äiti ja hoitaja, kuuluuko naistyypillisille aloille maksaa kilpailukykyistä palkkaa, kuuluuko hoiva myös miehelle ja onko naisen kirjoittama kirjallisuus nyt todella mistään kotoisin. Ja mikä paradoksaalisinta – tästä ei keskustele vain yhteiskunta, vaan myös (valkoinen) valtavirtafeminismi jumiutuu edelleen olemassa olon oikeutukseen liittyvään keskusteluun aivan samalla tapaa kuin Woolf vuonna 1928. Kyllä, tasa-arvo on edennyt toki Woolfin ajoista. Mutta kysymys kuuluukin, että onko naisia enemmän miehisiksi koetuilla paikoilla naisina vai yksinä hyvistä jätkistä, miesnaisena/naismiehenä miehisenä pidettyjen arvojen keskellä ne myös itselleen omiksi omaksuen? Kuten Cusk kirjoittaa "siellä missä rehellisyyttä kipeimmin kaivataan – juuri siellä missä myönnytykset, väärä tietoisuus ja 'mystifikaatio' uhkaavat taittaa naisen elämän moraalisen selkärangan – se myös kiivaimmin torjutaan. Puhun tietenkin toistoa käsittelevistä kirjoista, fiktiosta jonka aiheena on se mikä on ikuista ja muuttumatonta: kotityö, äitiys ja perhe-elämä. 2000-luvun paljas suvaitsemattomuus näitä aiheita kohtaan on kiistaton todiste siitä, että nainen on uhraamaisillaan olennaisia osia modernista identiteetistään. Niinpä työtä etsivä naiskirjailija huomaa että mystifikaation purkamisessa riittää tekemistä, samoin kuin toisteista naiskokemusta sumun lailla ympätöivän hiljaisuuden murtamisessa. Hän ei voita Man Booker -palkintoa toistoa käsittelevällä kirjalla; kuten Beauvoir havaitsi, hän herättää eenemmän ärtymystä ja vastustusta kuin hyväksyntää. Mikä pahinta, hän joutuu ehkä luopumaan tietyistä etuoikeuksistaan kirjoittaakseen kirjansa. Hän joutuu ehkä tulemaan ulos huoneestaan ja asettumaan vanhalle paikalleen olohuoneen oven taa."

Helmet-haaste 2023: 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon

4 X KELTAINEN // MATALA MAA, NIIN RASKAS ON RAKKAUS, MIEHIÄ ILMAN NAISIA & PÄIVIEN LOPPU

Kirjainstagramissa on menossa marraskuinen #syksynkeltaisetlehdet-lukuhaaste, jossa hurjan moni kirjagrammaaja lukee kilpaa Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Seurailin alkukuun sivusta, kun osan lukutahti ylitti jo viikoissa oman vuosittaisen tahtini, mutta viimein kuun puolivälin paikkeilla hyppäsin itsekin mukaan, jokin aika sitten täälläkin arvioidulla Väkivallan historialla. Haaste veikin täysin mukanaan ja puhkaisi kohdallani jonkin lukujumintapaisen varsin tehokkaasti. Puolen kuun jälkeen kun lukuvuoroon mahtui neljä muutakin Keltaista, sellaisia, joita en ihan takuulla olisi ilman tätä haastetta aivan ensimmäisenä lukenut. Kovin suuria ajatuksia nyt varsinaisesti näistä mikään ei tosin herättänyt sinänsä, mutta ajattelin ne tänne blogiinkin nyt tällaisina lyhytarvioina nostaa kuitenkin mukaan.

HERTA MÜLLER : MATALA MAA

137s.

Tammi 2009

Alkuteos: Niederungen, 1982

Suom. Raija Jänicke

Kirjastosta

Herta Müllerin Matala maa on roikkunut lukulistoillani aina Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteesta asti, ja olinpa sen jo kesällä käynyt kirjastosta kotiin lainaamassakin. Ilman instagramin lukuhaastetta se tosiaan olisi saattanut jäädä lukematta, ja toisaalta yhden lukukerran perusteella sanoisin, että tämä klassikko täytyisi kenties lukea vielä toistamiseenkin, jotta se aukeaisi kunnolla.

Müller kirjoittaa pienestä romaniansaksalaisesta yhteisöstä, svaabilaisuudesta, vähemmistöistä ja sulkeutuneista kylistä ytimekästä, haastavaa ja syvää proosaa. Matalan maan novellit kiertyvät nimikkotarinan ympärille, ja kuvaavat lyhyillä, terävillä lauseilla kokonaista maailmaa välillä absurdeinkin keinoin. Müllerin tyyliin pääsee sisään hieman pinnistelemällä, mutta pääosin tarinat palkitsevat, ja musta huumorikin pilkahtelee esimerksiki Kyläkronikassa erityisen taitavana. Teksti hakkaa eteenpäin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, se ei turhia koristele tai kuvaa. Matala maa on hieno, mutta tosiaan varsin haastava, mutta jätti jälkeensä halun tutustua Müllerin tuotantoon laajemminkin. Suosittelen klassisen kirjallisuuden, tummien sävyjen ja kipakoiden novellien ystäville.

Helmet-haaste: 14. Kirja on osa kirjasarjaa

x x x 

SARA STRIDSBERG : NIIN RASKAS ON RAKKAUS

365s.

Tammi 2026

Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj, 2014

Suom. Outi Menna

Oman hyllyn kirja

Stridsbergin Niin raskas on rakkaus taas on oman hyllyn nosto, kirjamessulöytö kirjailijalta, jota olen jo pitkään halunnut lukea, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kirjan keskiöön nousee osin autofiktiivisyyteen pohjaava tarina isä-lapsi-suhteesta, mielenterveydestä, teini-iästä mielisairaalassa sekä rakkaudenkaipuusta, joka ylittää kaiken, jopa oman elämän. Romaani yhdistelee niin henkilökohtaista ja poliittista kuin yksityistä ja tietoakin, ja sen ruotsinkielinen nimi ohjaakin lukukokemusta aivan eri suuntaan kuin hieman hämmentävästi valittu suomennos.

Niin raskas on rakkaus on todella oodi perheelle, tarina Ruotsin valtavasta mielisairaalakompleksista, mielenterveyden poliittisesta puolesta sekä heistä, kelle ei juuri etuoikeuksia olla suotu. Pirstaleinen tarina kuroutuu hienoksi, sydäntäsärkevän kauniiksi kokonaisuudeksi, ja se on varsin runsas mittaansa nähden. Kudelma kantaa loppuun saakka, ja vaikkei tämä ehkä ihan ensimmäiseksi omaan suosikkisarjaani pääsekään, jättää se niinikään halun lukea Stridsbergiä lisää. Onneksi hänen kaksi muutakin suomennettua romaaniansa löytyvätkin jo valmiiksi hyllystäni.

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

x x x

HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA

276s.

Tammi 2016

Alkuteos: 女のいない男たち, 2014

Suom. Juha Mylläri

Oman hyllyn kirja

Voihan Muris! Kyseinen japanilaiskirjailija oli pitkään yksi suosikeistani, mutta sitten luin 1Q84:n ja jollain tapaa traumatisoiduin. Kolmeen vuoteen en kyseisen kirjailijan teoksiin ole tarttunut, mutta nyt haasteen myötä nappasin jo kertaalleen luetun novellikokoelman uusintakierrokselle nähdäkseni oliko entisessä maussani jotain vikaa vai iskisivätkö nämä tarinat vielä tänäkin päivänä. Ja kyllä, iskiväthän ne.

Murakami on kirjailijana siitä haastava, että kun on edes hieman perehtynyt feministiseen teoriaan ja ylipäätään näkee yhteiskunnan syrjivät rakenteet, ei tämän japanilaisherran misogynialta enää kykene sulkemaan silmiään. Ja niinhän tämänkin kanssa kävi: miehet ovat moniulotteisia, tuntevia, haavoittuneita ja häröileviä yksilöitä, ja naiset nöpöttävine nänneineen ei-kauniine kasvoineen vain pantavia statisteja oudon tunnelmallisessa maailmassa. Toki Murakamia voi lukea hieman toisinkin: hänen miehensä ovat niin reppanoita, että siinä on toki jotain tuoretta, ja katse tosiaan on miehissä kerrankin aika sukupuolittuneesti. Mies katsoo miestä miehenä, ei neutrina, ja se tuo välillä pilkahduksia siitä, että Murakami tietää mitä tekee. 

Melankolinen, symbolinen ja melko realistinenkin novellikokoelma on siis tosiaan nimensä mukaisesti kokoelma miehistä, jotka syystä tai toisesta ovat ilman naisia, joko kokonaan tai erinäisten menetysten muodossa. Näkökulmat ovat kiinnostavia sinänsä, ja osaahan Muris kieltämättä vangitsevan miljöön kirjoihinsa luoda. Suurin osa tarinoista oli tässä viiden vuoden aikana unohtunut, mutta esimerkiksi Kino-novellin baari oli kissoineen ja tunnelmineen yllättävänkin vahvasti mielessä. Kokonaisuutena tämä kokoelma on siis edelleen hieno, ja pidin näistä tarinoista. Tällä kertaa tosin ihan eri tarinoista kuin ensimmäisellä kerralla, vaikkain kummankin kerran lemppari oli nimikkonovelli Miehiä ilman naisia. Se, sietääkö heidän ilman naisia ollakin, on sitten jokaisen lukijan itse tulkittavissa.

Helmet-haaste: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

x x x 

JENNY ERPENBECK : PÄIVIEN LOPPU

314s.

Tammi 2020

Alkuteos: Aller Tage Abend, 2012

Suom. Jukka-Pekka Pajunen

Kirjastosta

Päivien loppu taas tarttui mukaan kirjastosta, ja ihan puhtaasti siksi, että sillä sai pokattua sekä yhden keltaisen kirjaston haasteekirjan mukaan että myös täytettyä historiallisen romaanin kohdan Helmet-haasteesta. Genre on minulle nykyään vaikea, sillä luin joskus historiallisen romaanin jos toisenkin ihan kyllästymiseen asti, eikä nämä oikeastaan koskaan enää jaksa tarjota mitään uutta.

Uutta Päivien lopussa oli kuitenkin rakenne: vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyy tyttö, joka elää katsontakannasta riippuen viisi elämää. Hän kuolee yhtä monesti, mutta tarinoiden välissä intermezzoissa hän herää uudelleen henkiin, kirjailija laittaa lukijansa leikittelemään pienillä muutoksilla tarinoissa, jotka olisivat voineet kuoleman välttää. Niinpä päähahmo ehtii kuolla 8-kuisena vauvana, nuorena teininä, Neuvostoliitossa, Itä-Berliinissä kuin vanhainkodissakin. Kaikki voisi olla täysin toisin pienen pienellä muutoksella, ja tällä ajatuksella filosofisesti leikkiminen on kieltämättä varsin kiinnostavaa.

Itse romaanissa idea on kuitenkin parempi kuin toteutus; se meinaa nimittäin kääntyä jo puolivälin kohdalla itseään vastaan. Toisteisuus kyllästyttää, pakittaminen oli alussa hienoa ja lopussa jo aika päälleliimattua. Henkilöhahmot jäävät myös äärimmäisen litteiksi, ohuiksi kuin paperinuket, eikä heihin varsinaisesti kiinny, heidän kuolemaansa/kuolemattomuuteensa suhtautuu välinpitämättömästi. Toki kokonaisuudessa tärkein hahmo lienee Euroopan 1900-luvun pitkä historia, mutta sekään ei herää näillä sivuilla parhaalla mahdollisella tavalla henkiin. Suosittelisin kirjaa kuitenkin raskaista aiheista keveällä tavalla kirjoitettujen lukuromaanien ystäville, sillä oli tässä hetkensä. 

Helmet-haaste: 3. Historiallinen romaani

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -LUKUHAASTEEN PÄÄTÖS

Joka päivän todella kuuluisi olla naistenpäivä. Naisten oikeuksien kuuluisi olla samalla viivalla miesten oikeuksien kanssa, niin palkka-, etuoikeus- kuin ihmisoikeusmittareillakin katsottuna. Näin ei vielä kuitenkaan ole, ei edes edelläkävijänä tunnetuissa Pohjoismaissa, Suomessakaan, vaikka meillä toki moni on jo paremmin kuin jossain muualla. Se ei kuitenkaan riitä, ei riitä, että on hyvä vain verraten. Hyvä täytyy olla myös omalla asteikollaan, omiensa keskuudessa. Ketään syrjimättä, oli kyseessä sitten sukupuolisuuden kokemus, etnisyys tai vaikkapa uskonto.

Lanseerasimme puolitoista vuotta sitten @ireadlikephoeberuns-Miran kanssa #everydayiswomensdayreadingchallengen, sillä myös kirjallisuuden klassikkokaanon on edelleen äärimmäisen mieskeskeinen. Haasteen on ollut tarkoitus kiinnittää huomiota paitsi lukemiston miehisyyteen myös nostaa esiin muiden kuin miesten kirjoittamia klassikoita. Representaatiolla on väliä, myös siinä minkä ajattelemme klassiseksi kirjallisuudeksi.

Näin haasteen vetäjänä täytyy myöntää, että oman elämäni muut kiireet veivät ehkä tältä toiselta kierrokselta hieman puhtia, mutta niin somessa kuin kirjablogeissakin on ollut ihana huomata, että teidät lukijat se edelleen on pitänyt mukanaan. Kaksi kierrosta myös ainakin toistaiseksi riittää - toki joku halukas saa kolmattakin lähteä vetämään, mutta siltä toivoisin itse vielä rohkeampaa moninaisuutta. Sitä, että seuraavaksi luettaisiin myös muiden kuin valkoisten naisten kirjoittamia klassikoita, että kirjallisuuden kentällä oma etuoikeus myös länsimaisena lukijana tunnistettaisiin paremmin. Tekisin tämän itse, jos aikaa ja puhtia olisi, mutta nyt juuri ei ole. Onneksi se ei kuitenkaan estä painottamasta lukemisiaan jatkossakin yhä moninaisempaan suuntaan. Hastag elää toivottavasti sosiaalisessa mediassa kuitenkin edelleen, joten etenkin kirja-instagramista sen alta kannattaa käydä etsimässä mitä hienompia lukuvinkkejä!

Eli kiitos siis kaikille näistä 1,5 vuodesta, jotka haasteen mukana olette viettäneet! Tähän postaukseen saa linkkailla mahdollisia haastekoontejaan, nostan ne linkeiksi myös itse postaukseen. Ihana kun olette olleet mukana, tämä on ollut hienoa. Valmista tästä ei koskaan tule, mutta askel kerrallaan etenemme toivottavasti koko ajan parempaan suuntaan. Näin ainakin toivon.

Ja tässäpä niitä teidän haastekoosteitanne:

Jokken runonurkka
Kirjan pauloissa

Luettua elämää
Yöpöydän kirjat


Tässä myös linkki edellisen kierroksen koontiin.
Huomaathan blogin yläpalkissa myös listan (yli) 100 naisten kirjoittamasta klassikosta!

SYLVIA PLATH : LASIKELLON ALLA

SYLVIA PLATH : LASIKELLON ALLA 

♥ ♥ ♥ ♥

238s.

Otava 1997

Alkuteos: The Bell Jar // 1963

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, long time no see! Kevät ja kesä on mennyt niin vahvasti erilaisen tiedekirjallisuuden parissa, että omaan lukemistoon on mahtunut lähinnä kaikkea ihanan kevyttä ja helppoa – ja täysin normaalein odotuksin olen aina ajatellut, ettei klassikot sellaista voi olla. Eihän se aivan noinkaan mene, onneksi, ja ylipäätään jako korkeaan ja matalaan, hömppään ja vakavaan kirjallisuuteen on itsestänikin alkanut tuntua hieman turhalta ja tunkkaiselta, joten pitäisi varmaan alkaa tehdä vähän vahvemmin aivotyötä muuttaakseen noita käsityksiä myös itsessään. Sitkeästi ne elää, mutta tiedostaminen on ensimmäinen askel kohti muutosta. Tai jotain. Oman elämänsä Paolo Coelhona näemmä täällä taas.

Mutta itse kirjaan. 

Eshter on nuori lahjakas opiskelija, joka opiskelee englantia collegessa, ja on voittanut kuukauden stipendin New Yorkiin. 50-luvun suurkaupunki imaisee hänet mennessään, ja 11 muun stipendiaatin kanssa hän viettääkin hienoja ja ajalle tyypillisesti myös hyvin itsenäisiä hetkiä ilmaisten tapahtumien, hienojen lounaiden ja uusien ihmisten parissa. Tapahtumat vievät mennessään, ja vaikka hienoinen tyhjyys täyttää mielen kuukauden päätteeksi, odotottaa Eshter kotoaan löytyvän kirjeen, jolla hän pääsisi haluamalleen kirjoituskurssille. Kirjettä ei kuitenkaan tule, ja syvenevän vierauden tunteen kautta Eshter ajautuukin henkisen hyvinvoinnin reunamille.

Lasikellon alla on Sylvia Plathin ainoaksi jäänyt romaani, joka on julkaistu samana vuonna kun hän on itse tehnyt itsemurhan. Lasikellon allaa onkin nimitetty jo aiemmin tietynlaiseksi oman aikansa autofiktiiviseksi teokseksi, kirjaksi, jossa Plath käsittelee omiin kokemuksiinsa perustuvia asioita henkilöhahmonsa Eshterin kautta. Nuoruus, naiseuden odotukset ja mielenterveys laajenevatkin Plathin kautta henkilökohtaisesta poliittisiksi, ja näennäisen helppo ja sujuva romaani pitää sisällään valtavasti tunteita, tarkkanäköisyyttä ja kritiikkiäkin, kun sen rivien väliin oikein tarkasti kurkistaa.

Plathin kieli on kirkasta ja yllättävänkin simppeliä. Pidän sen rytmistä, karkailevuudesta, jostain hieman tajunnanvirtamaisesta juonteesta, joka muistin tapaan kuljettaa lukijansa uusien kokemusten kautta vanhempiin hetkiin, nykyisyyttä selittäviin tai sitä jollain tapaa ennakoiviin. Plath kirjoittaa koukuttavasti, oli kyse New Yorkin pintaliitotapahtumista, kaksinaismoralisista kosijoista tai mielenterveyden pirstaloitumisessa. Hänellä on sana niin hallussa, että kaiken yksinkertaisuudenkin keskellä Plathin taitoa kuvata maailmaa pysähtyy vähän väliä ihailemaan.

Plath käsittelee myös aikansa tabuja rohkeasti ja omaäänisesti. 50-luvun Yhdysvalloissa naimisiin menosta kieltäytyvä nainen on järisyttävä asia, sellaisten normien vastaan uimista, joka ei suurimmalle osalle ihmisistä tule kysymykseenkään. Romaanin päähenkilö Eshter kieltäytyy tästä kuitenkin määrätietoisesti, ja kun hänelle selviää hänen mielitiettynsä käsitys puhtaudesta ja siveellisyydestä, purkautuu myös tuon normin paine hänen omilta harteiltaan. Plath kuvaakin tarkasti sitä miehen ja naisen oletetun siveyden eroa, yhteiskunnan kaksinaismoraalia ja vääristymää, jonka keskellä hän on itsekin aikoinaan elänyt. Romaanin alkuosa tarttuukin tähän tematiikkaan voimalla, vaikka sen suurin sanoma kulkeekin jossain lausumattomissa, rivien välissä, lukijan itsensä löydettävänä. Plath palaa aiheeseen toki myöhemminkin, mutta kantava sanoma ei katoa tekstin siirtyessä keskittymään mielenterveyskuntoutukseen, päin vastoin.

Mielenterveyden järkkymisen kuvaajana Plath taas on taitavimmillaan. Romaani muuttuu juoni- ja tapahtumavetoisesta entistä tunnelmavetoisemmaksi noin puolivälissä, ja siitä alkaakin sen vahvin osuus. Kuolema vetää puoleensa Eshteriä, mutta se on vetänyt puoleensa myös Plathia, ja hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Vaikka oman päänsisäisen maailman nyrjähtäminen alkaa näennäisen pienestä tapahtumaketjusta, Plathilla on taito jättää sen voima ja kokonaisvaltaisuus sanojensa avulla myös kansien väliin. Ja kun tabuista puhutaa, tämä ei selvästi vieläkään, kaikesta huolimatta, ole se, mistä nyky-yhteiskunnassa kuuluu tai saa puhua. Mielen sairastumisesta, paranemisesta, siitä, ettei henkisen maailman paineet jakaudu kaikkialle tasaisesti.

Lopulta siis todettakoon, että Lasikellon alla on todella klassikkoasemansa ansainnut. Se on yleissivistävä ja  romantisointiin taipumaton teos, joka todella kuuluu maailmankirjallisuuden kärkikastiin. Ehkä se osin on jo vanhentunut, enemmän oman kuin tämän ajan kuva, mutta voimaa siinä riittää silti nykyhetken lukijallekin. Toivottavasti näin on vielä seuraavinakin vuosikymmeninä.

HUHTIKUUN LYHYITÄ – TYÖSTÄKIELTÄYMISTÄ, LAURA LINDSTEDTIÄ, EMMA PUIKKOSTA, RAINBOW ROWELLIA & AGATHA CHRISTIETÄ

Onpas vierähtänyt (omien mittapuideni mukaan) kauan edellisestä varsinaisesta kirja-arviopostauksesta! Gradupuuhat ja muut kouluhommat ovat kieltämättä vieneet tavallista enemmän aikaa näin huhtikuun ja päättyvän lukuvuoden kunniaksi, mutta olen minä silti ehtinyt lukea, ei vain ole luetuista huvittanut kirjoittaa. Ja mitä kauemmin lukukokemuksesta on, sitä vähemmän enää kirjasta on sanottavaa. Siitäkin huolimatta, vaikka järisyttävä, hieno ja ajatuksia herättävä lukukokemus takana olisikin. Niinpä palaan tähän jo aeimminkin hyväksi koettuun konseptiin, eli lyhytarvioihin, ja kirjoittelen hieman pienemmällä rimalla muutamia ajatuksia teoksista, jotka huhtikuun alulla olen lukenut. Tähän väliin on vielä näiden jälkeen pari muutakin teosta tosin mahtunut, mutta etenkin viimeksi loppuun saatetusta Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista -novellikokoelmasta sentään riitti kerrottavaa ihan omaankin postaukseen. Mutta hoidetaanpa nämä vanhemmat ensin pois alta, ja palataan Stroutiin hieman myöhemmin!

x

KANKILA, VIREN, SALMENNIEMI, MERILÄINEN, KILPI, EKHOLM, MAUNUKSELA, POSER, HAGLUND & PUROKURU : TYÖSTÄKIELTÄYTYJÄN KÄSIKIRJA

♥ ♥ ♥
  303s.

Into 2019

"Elämme vain kerran. Ruumiimme on ainutkertainen, ja myös toiset ihmiset ovat uhranneet varsin paljon aikaansa, jotta olemme ja säilymme olemassa. Mitä tällä kaikella teemme? Teemme työtä, jonka järjestämisen tapohin ja tavoitteisiin emme voi vaikuttaa. On kyse sitten älyttömien, ehkä jopa haitallisten sovellusten koodaamisesta, öljyn laskemisesta mereen tai potilaiden hoitamisesta huonommin kuin voitaisiin paremmilla resursseilla, työn tekemisen alistaminen vain ulkoiselle päämäärälle – eli pääoman arvonlisäykselle joko yrityksen tuottavuuden kasvattamisen tai julkisten menojen leikkaamisen kautta – tekee mahdottomaksi tehdä työtä sillä tavoin kuin haluaisimme."

Kevään eniten kiinnostanut tietojulkaisu on ehdottomasti ollut Työstäkieltäytyjän käsikirja. Työstäkieltäytyminen, vaihtoehto riistävälle palkkatyölle ja esimerkiksi vastikkeeton perustulo ovat kaikki asioita, jotka kiinnostavat, ja ne jollain utopian tapaisella voimalla palauttavan mielestäni työllisyyskeskustelun myös poliittisesti sille raiteelle, josta se on jo liian kauan sitten päässyt karkaamaan: rahakeskeisyydestä ihmisyyskeskeisyyteen.

Käsikirja esittelee varsin kattavasti niin työstäkieltäytymisen historiaa kuin sen nykyideologiaa ja teorioita, joille sen vahvuus perustuu. Ehdottomasti kiinnostavinta käsikirjassa oli kuitenkin sen murtumiksi nimetyt osuudet, ilmastonmuutos ja hoiva. Ilmastonmuutoksen alla käsiteltiin hyvin kiinnostavalla tavalla sitä, mitä uuden (ja turhan) tuottamiseen ajava työ tekee ympäristöllemme, sekä  kyseenalaistettiin Ossi Nymanin tapaan ajatus siitä, miksi on parempi olla täysin turhan muovikrääsäkaupan myyjä kuin ideologinen työtön. 

Hoivan näkökulma taas tässä kontekstissa on ensisijaisen tärkeä, ja on ihan mahtavaa, miten siitäkin on viimein alettu puhua muussakin kuin naistapaisessa kontekstissa. Nykyjärjestelmässä hoivaa ja uusintavaa työtä on lähes mahdotonta tehdä niin hyvin kuin esimerkiksi jo laki ja ihmisoikeussopimukset vaativat, sillä myös uusintava, eli joko tulevasta, olevasta tai menneestä työvoimasta huolta pitävä, työ on alistettu jo aikoja sitten voiton tavoittelulle tai vähintäänkin tehostamiselle ja älyttömille tavoitteille, jossa laadun sijaan tarkkaillaan säästyneitä euroja.

"Työstäkieltäytyminen merkitsee elämälle sitä, mitä runous merkitsee kielelle. Se paljastaa, että elämässä on mahdollisuuksia, joita emme ole osanneet kuvitella alistuessamme osaamme yhteiskunnassa. Se näyttää, että elämä on ainutkertainen ja siinä voitaisiin tehdä mitä vain."

Vaikka kirja oli vahva ja kiinnostava, kompastui se silti lopulta kokonaisuutena harmillisen paljon toisteisuuteen. Pieni viilaaminen olisi tehnyt varmasti muuten jo ihailtavan terävälle ja provosoivalle viestille hyvää, sillä tämä on tematiikaltaan kirja, jonka toivoisin kaikkien lukevan: sekä niiden, jotka työllisyydestä tai työttömyydestä huonoa omaatuntoa potevat sekä erityisesti niille, joiden mielestä muiden sitä pitäisi potea. Sillä mitä sitten tehdään jos ei työtä? Yleinen harhakäsitys on, että maataan laiskiaisina kotona. Kirjan tuottama ja selkeästi sanoittama näkemys on, että  riistävästä työstä vapautumalla säästetty energia suuntautuu automaattisesti hyödyllisempiin kohteisiin. Yhteiskunnan murrokseen ja muutokseen mahdollisuus on mahdollisuus vain, jos uskallamme rikkoa totuttua. Ja sitä tämä teos tekee, monin eri tavoin. Jonkun mielestä tosin ehkä vähän liiankin monin, mutta kuten teos sen itsekin kirjan päättävässä kollektiivinovellissaan sen sanoo: more is more ja bore is bore. 

x

LAURA LINDSTEDT : YSTÄVÄNI NATALIA

♥ ♥ ( ♥ ) 
220s.

Teos 2019

Arvostelukappale

Yksi blogini ensimmäisiä kirja-arvioita oli tehty Oneironista. Muistan tuon lukukokemuksen edelleen hyvin elävästi, muistan ne tunnelmat ja jälkimaut, jotka eivät vanhasta postauksestani tule ilmi. Muistan hahmot, välitilat ja kohtalot, ja ensimmäisen kosketukseni kulttuurinomimiskeskusteluun, kun Koko Hubara ansiokkaasti osoitti ongelmallisuuden tuoreesta Finlandia-voittajasta. Muistan myös valkoisen kirjallisuusmaailman täydellisen kyvyttömyyden reflektoida omaa toimintaansa, ja hämmentävän kieltäytymisen edes käsittelemään Hubaran esiin nostamaan problematiikkaa. Nyt kolme vuotta myöhemmin Laura Lindstedtiltä on ilmestynyt uusi kirja, ja se ei liity Oneironiin mitenkään. Sitä yritin muistuttaa itselleni myös lukiessa, mutta tuntuu etten ihan täysin onnistunut. Olin liiankin tietoinen ennakkokäsityksistäni, ja uskoisin niiden tulleen hieman minun ja tämän kirjan väliinkin.

"Natalia" on ylitsevuotavan seksuaalisuutensa kanssa painiva päähenkilö, joka hakeutuu terapiaan kun seksi alkaa määritellä koko hänen elämäänsä. "Natalia" on "Natalia" heittomerkeissä, koska hän tulee kuvatuksi terapeuttinsa kautta, toisen silmin nähtynä ja tulkittuna, peitenimellä esiteltynä. Jo alusta alkaen kokeellista kerrostamisterapiaa asiakkaaseensa testaava tohtori huomaa, ettei "Natalia" suostu normaaliin asiakassuhteeseen, hän ei istu sinne, minne asiakkaan kuuluu istuvan, hän ei noudata ajanvarauskäytäntöjä eikä mukaudu passiiviseen autettavan rooliin.

Paitsi terapia, on myös Lindstedtin romaani kerroksellinen ja omalla tavallaan kokeilevakin. Se tempoilee suuntaan ja toiseen, etsii vastausta kysymyksiin kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Mitkä kokemukset ovat niitä, jotka minut ovat tällaiseksi muovanneet? Mitä etsin, kun etsin seuraavaa seksikumppania? Mitä haluan, kun haluan seksiä? Kysymykset on asetettu Natalian sisälle, Natalian hahmoon, jota sukupuolettomaksi ja nimettömäksi jäävä terapeutti oman katseensa kautta kuvaa. Alkuun ajattelin terapeutin pitkään naiseksi, loppua kohden mieheksi, mutta en tiedä onko sukupuolella sinänsä merkitystä tai tarkoitusta. Tärkeämpää on katse ja kertoja: kenen me oletamme katsovan seksuaalista naista? Ja siitä vielä tärkempämpi jatkokysymys: kenelle me oletamme naisen seksuaalisuuden olevan suunnattu? Jo se valinta muodostaa sinällään terapeutin oletetun sukupuolen, ja jos luemme sitä kulttuurisesti tyypillisimmillä tavalla, katsoja on aina mies. Onhan nainen pitkälti jo olemassa miehen katseesta. 

Miehen katseesta, oidipus-komplekseista ja varhaislapsuuden hylkäämiskokemuksista Nataliakin saa voimansa ja vimmansa, niin kirjan hahmona kuin romaaninakin. Lindstedt luo upeasti intertekstuaalisuutta, viittaa niin klassikkoajattelijoihin kuin Liv Strömquistiinkin, maalaa tarinaa feministisenkin perusteorian kautta, ja tekee sen varsin taitavasti. Kirjasta riittäisi puhuttavaa ja tulkittavaa vaikka kuinka moneen postaukseen ja kirjallisuusesseeseen, ja se on yleiseltä tasoltaan sen luokan romaani, etten lainkaan ihmettelisi, jos Lindstedtille tipahtaisi sen myötä jo kolmas Finlandia-ehdokkuus. Se on varma ja hieno kirja.

Ja se varmuus on sen suurin heikkous. Se on niin varma, että se alkaa jo vaikuttaa kirjaeliitin makuun tarkoituksen mukaan tehdyltä: siitä tulevat pitämään niin feministisesti ajattelevat naiseksi oletetut lukijat kuin miehen katseeseen tottuneet mieheksi oletetut. Päälle vielä korkeaa koulutusta, älykkäitä viittautuksia muihin teoksiin ja itsetunnon hivelyä niille, jotka kerrosten välistä syvemmän sanoman irti saavat. Varsin hyvin kirjalta siis. Minulle se tosin oli jo liiankin varma, sillä olen usein sitä mieltä, että liian hiottu ja täydellinen on herkästi myös tylsä. Tämänkin kanssa jäin etäälle, kovinkin kauas, vaikka hienouden tunnistankin. Ehkä toisella lukukerralla tämäkin antaisi enemmän, olenhan samaa jo Oneironin kanssa haaveillut. Tai sitten minun ja Lindstedtin tekstin välissä on vain jokin muuri, jonka vuoksi ajatusmaailmamme ei ihan täysin kohtaa. Sekin on ihan ok tunnistaa.

Haasteet: Lukemattomat naiset II

x

EMMA PUIKKONEN : LUPAUS

♥ ♥ ( ♥ ) 
300s.

WSOY 2019

Emma Puikkonen on jäänyt mieleeni niin ikään edellisen teoksensa Eurooppalaisten unien myötä. Siinä missä edellisessä romaanissaan Puikkonen kuvasi ennen kaikkea eurooppalaista yhteisyyttä globaalien kriisien maailmassa, tipahdetaan tässä uusimmassa tarinassa lähitulevaisuuden Suomeen ilmastokriisin tulvinnassa.

"Ja samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, menevät lapset eri puolilla maailmaa nukkumaan. Seelan hengitys tasaantuu, pallo nitisee ja kääntyy, pimeä laskeutuu maanosien ylle ja tunti tunnin jälleen lapset joka puolella painavat päänsä sänkyihin, alustoille ja kaduille ja kääntävät kasvot kohti öistä valoa."

Lupaus lähtee hurjan vaikuttavasti liikkeelle. Se tiivistää tarinansa äidin ja tyttären suhteeseen, ja vaikuttaa jo ensi sivuilta lähtien kirjalta, joka on suuri ja koskettava. Rinna ja Seela ovat kahden, elävät aivan normaalia elämää lähitulevaisuudessa, jossa tietyt ilmastonmuutokset seuraavat vaiheet ovat jo ottaneet vallan, ja tehneet ilmastoahdistuksesta aidosti konkreettista ja jokapäivästä. Toisaalla Rinnan veli Robert on jäätiköillä tutkimassa ikijään sulamista, vettä, jonka ei pitäisi kulkea siellä, missä se kulkee. Tarinat kietoutuvat yhteen, ja luovat hyvin tunnistettavasti Puikkosen tyyliin rakennetun maailman, jossa aito huoli ja mielen paisuttelemat kauhut nivoutuvat yhdeksi, suureksi ja silti niin äärimmäisen hauraaksi kokonaisuudeksi, ettei vahvinkaan enää tahdo kestää.

Vaikka tarina lähtee vahvasti liikkeelle, se sortuu kuitenkin varsin pian särppimään teemaansa hieman liiankin kauas kaikkein vahvimmasta keskiöstä. Rinnan veljen tarina nyt vielä jaksaa Seelan lisäksi kiinnostaa, mutta kun mukana on kappaleita aina poliitikoista puolisojen vanhempiin, herpaantuu se kaikkein otollisin tarina ja hajoaa palasiksi, aivan kuin päähenkilönsä mielenterveys. Tavallaan siinä on jotain symbolistakin, siinä, ettei kirjankaan kanssa enää löydä mitään yhtä yhteneväistä lankaa, josta pitää kiinni, mutta enemmän se kuitenkin lähinnä turhauttaa, ja vie lukijana jotenkin hurjan etäälle.

Ilmastonmuutos on tärkeä asia, jota soisi nähtävän kaunokirjallisuudessakin enemmän. Toivoisin, että olisi vain jo se vaihe, jossa se ei aina olisi se dystooppinen, päälleliimattu paha, vähän niinkuin helppo pahis, joka ei varsinaisesti sellaisenaan sen suurempaa pureskelua kaipaa. Sen avulla on helppo maalata uhkaavaa tulevaisuutta, sotaa ja kärsimystä vastaan taistelevaa ihmisyyttä, mutta toisaalta tässä ajassa, ilmastokatastrofin mahdollisella kynnyksellä sen soisi olevan jo jotain muutakin. Jotain syvempää, konkreettisempaa ja kokonaisvaltaisempaa. Ehkä on vähän kohtuutontakin toivoa, että sillä enää voitaisiin yllättää, mutta tämän kirjan kanssa valitettavasti hieman tuntui siltä, että tämän tarinan olin jo ennenkin lukenut. Monen monta kertaa. 

x

RAINBOW ROWELL : ELEANOR & PARK

♥ ♥ ♥ ♥ 
  384s.

Viisas elämä 2016

Alkuteos: Eleanor & Park 2012

Suomennos: Terhi Kuusisto

Haeskelin jokin aika sitten IG-Storyssa ideoita hieman kevyempään kirjallisuuteen, ja muutamakin heitti suositukseksi nuortenkirjallisuuden. Rainbow Rowellin Eleanor & Park on ollut mielessäni toki jo kauemmin, olen siihen jo vuosia sitten tainnut kirjablogeissa törmätä. Ja koska kaikki tunteellinen ja helppolukuinen kiinnostaa, mutta yli-imelä ja helppo lähinnä kauhistuttaa, tartuin tähän hieman ristiriitaisin ennakkofiiliksi.

Eleanor & Park on nuortenromaani Parkista, puoliksi korealaisesta amerikkalaispojasta, jonka viereen koulubussissa tupsahtaa eräänä kaameana aamuna punatukkainen ja anteeksipyytelemätön Eleanor. Viikkokausia he istuvat vierekkäin hiljaa, kuljettavat tarinoita luvuissaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, kunnes viimein he saavat ensimmäiset sanansa vaihdettua. Ja sen jälkeen heidän tarinansa onkin aivan ihanasti historiaa.

Onneksi ennakkoluuloni ristiriita oli aivan turha: tämä oli yksi sympaattisimpia ja koskettavimpia kirjoja, joita pitkään aikaan olen lukenut. En näemmä muistanut ottaa tästä mitään lainausta ylös, mutta se osin menee sen kielen yksinkertaisuudenkin piikkiin. Mutta vaikka mitään kielellisesti mullistavaa tämä ei nyt tarjoillutkaan, se tarjosi ihan mielettömän ihanan todellisuuspaon, ja sellaisen rakkaustarinan, jonka tällainen vaativampikin lukija hyväksyy täysin mukisematta. 

Ja pakko myöntää, että ihaninta tässä teoksessa oli se vahva "ollapa jälleen nuori" -tunne, jonka kirja jätti jälkeensä.  Heti sen perään seuraava fiilis oli, että olisipa tämä ollut silloin kun itse olin nuori. Olisin rakastanut tätä kuuhun ja takaisin, mutta onneksi nytkin vähän voi. Ainakin sen oman teinituskaisen itsensä puolesta, se rikkinäinen ja epävarma Laura olisi juuri tätä kaivannut. Ihana ja sympaattinen kirja, jota voi lämmöllä suositella kaikille romantiikannälkäisille eteenpäin.

x

AGATHA CHRISTIE : EIKÄ YKSIKÄÄN PELASTUNUT

♥ ♥ ♥

299s.

WSOY 2014

Alkuteos: And Then There Were None 1939

Suomennos: Helka Varho

Ja täytyyhän mukaan mahtua myös klassikoita! Kaikki lukuhaasteet on nyt tässä gradutuskassa lähinnä tuskastuttaneet lisää, ihan jo tuo omakin naisten klassikkohaaste, joka tuntuu kuumottelevan niskaan, että koita nyt sinäkin jotain vakavaa välissä lukea. Mutta kun lukee (ja yrittää kirjoittaa) vakavaa kaikki päivät pääksytysten, on kevyt ja helppo nyt kiinnostanut huomattavasti enemmän. Onneksi asia hieman helpottui, kun heräsin huomaamaan, että onhan sitä helppoa klassikoissakin. Eikä se tietynlainen yksinkertaisuus, genrekirjamaisuus lainkaan klassikkoutta kalpeammaksi tee. Ja hyvä niin.

Olen onnistunut luistelemaan koko kouluelämäni niin, etten ennen tätä huhtikuuta ole ainoatakaan Agatha Christien dekkaria lukenut. En usko, että varsinkaan tämä Eikä yksikään pelastunut nyt varmastikaan sen suurempia esittelyitä kaipaa, sen verran moni muu tämän tosiaan jo on sentään lukenut. Dekkarit, murhat ja kiperät tilanteet eivät yleensä omaan lukemistooni kuulu, mutta kuten tuo aiempikin nuortenromaani, tämä tuli kyllä niin täydellisesti sopivaan tilanteeseen, ettei parempaa olisi voinut toivoa. Pääsiäiseni kuluikin siis hyvin onnellisesti paitsi litteroinnin myös klassikkodekkarin parissa.

Ja olihan tämä vetävä. Christien varsin vahvasti julki tarjoilema tematiikka moraalista sai jäädä itselleni täysin sivuun, nautin lähinnä siitä, miten helposti kirja eteni, ja miten se vei mukaan silloinkin, kun olin aivan uupunut tuntien ja tuntien koneen näppäimistön näpyttelystä. Kuten ehkä huomata saattaa, jos siis olet postauksen kokonaan tänne asti lukenut, mitä pidemmälle mennään, sen vähemmän minulla enää itse näistä tarinoista on sen syvällisempää kerrottavaa, mutta jos tästä nyt jotain vielä haluaa sanoa, niin ymmärrän täysin klassikkoaseman. Onhan tässä aivan omanlaisensa tunnelma, ja veikkaanpa, että se vuosia mielessä säilyykin. 

Vaikka en mikään suljettujen loppujen ja selitettyjen juonien suurin ystävä olekaan, tämä oli vallan mainio lukukokemus. Tekee itselle varsin hyvää muistaa, että klassikoita löytyy muualtakin kuin joidenkin arvottamasta vakavasta kirjallisuudesa, ja että sitä kevyempää on ihana itsekin välillä lukea. Saatanpa tässä vielä toistekin suunnata dekkariosastolle, sen verran kivuton ja aivoja nollaava tämäkin lukukokemus oli.

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste

MITÄ LUIMME JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTEEN ENSIMMÄISELLÄ KIERROKSELLA

62 eri naisen kirjoittamaa klassikkoa! Niin hurjan monta te luitte ja raportoitte lukemistanne minulle viimeisen puolen vuoden ajalta. Mahtava määrä, etenkin kun ottaa huomioon, että moni ei edes välttämättä lukemiaan erikseen käynyt blogiini/instagramiini listaamassa. Olen ollut viime perjantaista asti erityisen iloinen, että oma Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste sai paitsi jatkoa, myös hurjasti osallistujia toiselle kierrokselle niin täällä blogimaailmassa kuin instagramissakin. Ihanaa, että olette mukana, yhdessähän tästäkin kaikkein parasta tulee! 

Kokosin nyt ensimmäisen kierroksen luetut kirjat yhteen listaan, ja lisään ne myös tuonne yläpalkissa pysyvään vinkkilistaan. Instagramistahan löytyy vähintään samanmoinen määrä klassikkoteoksia lisää #everydayiswomensdayreadingchallenge-tagin alta, joten ainakaan siitä ei haasteeseen osallistumisen pitäisi kiinni jäädä, ettei keksi mitä lukisi. 

J O K A   P Ä I V Ä   O N   N A I S T E N P Ä I V Ä 

- K L A S S I K K O H A A S T E E S E E N   L U E T U T 

K I R J A T   9 . 9 . 2 0 1 8 - 8 . 3 . 2 0 1 9 

Klassikkojen klassikot

Jane Austen : Emma / Kirjavarkaan tunnustuksia 

Jane Austen : Järki ja tunteet / Oksan hyllyltä & Kirjavarkaan tunnustuksia

Jane Austen : Kasvattitytön tarina / Kirjavarkaan tunnustuksia

x

Klassikoita maailmalta

Marguerite Duras : Moderato Cantabile / Täysien sivujen nautinto

Marguerite Duras : Rakastaja / Täysien sivujen nautinto

Nawal El Saadawi : Nainen nollapisteessä / Eniten minua kiinnostaa tie

Anne Frank : Nuoren tytön päiväkirja / Kirjavarkaan tunnustuksia

Selma Lagerlöf : Joululahja ja muita kertomuksia / Kirjan pauloissa

Clarice Lispector : Passio / Mitä luimme kerran

Herta Müller : Matala maa / Kirjan pauloissa

Mercè Rodoreda : Timanttiaukio / Mitä luimme kerran

Francoise Sagan : Tervetuloa, ikävä / @akiespa

Marjane Satrapi : Persepolis / Luettua elämää

Gertrude Stein : Herkät napit / Reader, why did I marry him?

x

Kotimaisia klassikoita

Minna Canth : Papin perhe / Yöpöydän kirjat 

Saima Harmaja : Huhtikuu / @akiespa & Mitä luimme kerran

Anna-Leena Härkönen : Häräntappoase / @akiespa

Tove Jansson : Kesäkirja / Oksan hyllyltä

Eeva Joenpelto : Rikas ja kunniallinen / Luetut, lukemattomat

Maria Jotuni : Kun on tunteet / Mitä luimme kerran

Mariaana Jäntti : Amorfiaana / Reader, why did I marry him?

Aila Meriluoto : Lasimaalaus / @akiespa

Aila Meriluoto : Peter-Peter / Täysien sivujen nautinto

Sally Salminen : Katrina / Kannesta kanteen, Luettua elämää, Bookishteaparty & Mitä luimme kerran

Edith Södergran : Tulevaisuuden varjo / Maria Kuutti

Eeva Tenhunen : Mustat kalat / Luetut, lukemattomat

Märta Tikkanen : Miestä ei voi raiskata / Bookishteaparty

Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina / Oksan hyllyltä

x 

Klassikot lasten- ja nuortenkirjallisuudessa

Marjatta Kureniemi : Onnelin ja Annelin talvi / Yöpöydän kirjat

Marjatta Kureniemi : Puuhiset / Yöpöydän kirjat

Astrid Lindgren : Meidän Marikki / Maria Kuutti

Astrid Lindgren : Ronja, ryövärintytär / @akiespa

Astrid Lindgren : Veljeni Leijonamieli / Maria Kuutti & Bookishteaparty

L.M. Montgomery : Runotyttö maineen polulla / Oksan hyllyltä

L.M. Montgomery : Runotyttö etsii tähteään / Oksan hyllyltä

L.M. Montgomery : Sininen linna / Kirjan pauloissa

Mary Norton : Kätkijät / Yöpöydän kirjat

J.K. Rowling : Harry Potter ja Salaisuuksien kammio / Yöpöydän kirjat

J.K. Rowling : Harry Potter ja Azkabanin vanki / Yöpöydän kirjat

x

Klassikoita fiktion rajojen ulkopuolelta

Hannah Arendt : Totalitarismin synty / @akiespa

Nellie Bly : Kymmenen päivää mielisairaalassa / Yöpöydän kirjat

Rachel Carson : Äänetön kevät / @akiespa

bell hooks : Rakkaus muuttaa kaiken / Luetut, lukemattomat

x

Englanninkielisistä maista tulevat klassikot

Djuna Barnes : Yömetsä / Reader, why did I marry him?

Alison Bechdel : Hautuukoti / Luettua elämää

Lucia Berlin : Tanssia ruusuilla / Luettua elämää

Pearl S. Buck : Hyvä maa / Kirjan pauloissa

Agatha Christie : Helmeilevä kuolema / Luetut, lukemattomat

Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme / Kymmenes kirjain, Bookishteaparty & Oksan hyllyltä

Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen / Mitä luimme kerran

Doris Lessing : Elonjääneen muistelmat / Luetut, lukemattomat

Doris Lessing : Hyvä terroristi / Eniten minua kiinnostaa tie

Daphne du Maurier : Rebekka / Kirjavarkaan tunnustuksia

Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani / Kirjan pauloissa

Sylvia Plath : Lasikellon alla / @akiespa

Sylvia Plath : Sanantuojat / Mitä luimme kerran & Täysien sivujen nautinto

Gertrude Stein : Herkät napit / Reader, why did I marry him?

Alice Walker : Häivähdys purppuraa / Kannesta kanteen & Mitä luimme kerran

Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä / Luetut, lukemattomat

Virginia Woolf : Orlando / Mitä luimme kerran

x

Feministisiä klassikoita

Kathy Acker : Tunnottomien valtakunta / Reader, why did I marry him?

Margaret Atwood : Orjattaresi / Mitä luimme kerran

x

Miten paljon erilaisia kirjoja luimmekaan! Vain muutamaa on luettu useammassa kuin yhdessä blogissa, ja ilahduttavan paljon jo nyt ensimmäisellä kierroksella on mukana muuta kuin kuin niitä kaikkein ilmiselvimpiä klassikoita aina Austenista Brontëihin. Eikä sillä, että heissäkään olisi mitään vikaa, mutta onhan tää nyt koko haasteen kannalta ihan mieletöntä, miten monimuotoinen kattaus jo ensimmäisen puolen vuoden aikana ollaan kokoon saatu. Innolla seuraavaa kierrosta odottaen! Joko te tiedätte mitä aiotte siihen lukea?

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTE // KOONTI JA SEURAAVA OSA!

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää ihan jokaiselle siellä ruutujen takana! Vaikka naistenpäivän poliittisista puolista riittäisi asiaa vaikka omaan postaukseensa, tällä kertaa jatkan kuitenkin lähinnä kirjallisuuden parissa.

Puoli vuotta sitten Miran kanssa pystyyn pistämäni Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen ensimmäinen osa kun on tullut päätökseen ja on aika sekä kerätä sen myötä luettua kirjallisuutta ylös tänne blogiini, myös lanseerata haasteen seuraava osa! Jatkotoiveita tuli useammaltakin suunnalta, ja koska tämä haaste on omakin lempparimme, päätimme jatkaa sitä myös seuraavalla vuodella! Toivotammekin mukaan siis sekä kaikki jo aiemmin osallistuneet että ne, jotka eivät vielä ensimmäiseen osaan mukaan ehtineet, hyvä klassikkokirjallisuus kuuluu ehdottomasti kaikille! Mutta ennen varsinaisia sääntöjä, tehdäänpä pientä loppuyhteenvetoa edellisestä. 

x

ENSIMMÄISEN OSAN KOONTI

Oletko jo lukenut kirjoja tähän haasteen? Edes sen yhden? Ihanaa! Linkkaa tämän postauksen kommentteihin koontipostauksesi tai tee koonti suoraan sinne. Sekä postatut että postaamattomat kirjat lasketaan, pääasia että olet ne lukenut.

Tässä omat haasteeseen lukemat kirjani:

01 Virginia Woolf : Orlando

02 Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen

03 Sally Salminen : Katrina

04 Saima Harmaja : Huhtikuu

05 Sylvia Plath : Sanantuojat

06 Margaret Atwood : Orjattaresi

07 Alice Walker : Häivähdys purppuraa

08 Maria Jotuni : Kun on tunteet

09 Clarice Lispector : Passio

10 Mercé Rodoreda : Timanttiaukio

Oma varovainen tavoitteeni oli kuusi kirjaa, eli yksi kuussa. Innostuin kuitenkin ennakoitua enemmän, ja kasaan sain jopa kymmenen. Erityisesti ilahduttaa kolme neljä viimeisintä, ne ovat tehneet varsin lähtemättömän vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Olen huomannut haasteen myötä muutenkin osanneeni irroittaa hieman enemmän otetta uutuuskirjoista, mikä on tehnyt erityisen hyvää. Seuraavaan haasteeseen asetan itselleni tavoitteeksi 12 kirjaa, mikä toivottavasti on ihan saavutettavissa, koska tällä kertaa haasteaikaa on kokonainen vuosi.

HAASTEEN JATKO-OSA

Koska haasteesta on muodostunut tärkeä osa omaa lukemistoani, halusimme sitä yhdessä edelleen jatkaa. Säännöt ovat edelleen täysin samat, mutta lisäksi mukaan voi ottaa omaa painotustaan lukemisen moninaisuuden lisäämiseksi. Siitä lisää alempana.

• Miten osallistun? Lue haasteaikana 8.3.2019–8.3.2020 vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos, ja olet mukana haasteessa. Tarkoitus on luoda matalan kynnyksen haaste, jossa yksikin kirja riittää osallistumiseen. Kaikki siitä yli menevät ovat vain plussaa. 
• Kuka voi osallistua? Kuka tahansa. Jos sinulla on blogi, kerää haasteen lopuksi luetuista klassikoista koonti tai linkkaa lukemasi klassikot tänne minun blogiini haasteen lopuksi ilmestyvään koostepostaukseen. Sama toimii myös muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Twitterissä tai Instagramissa. Haasteessa voi olla myös ehdottomasti mukana ilman varsinaista alustaa, kokoat vain lukemasi kirjat ja tulet kertomaan ne 8.3.2020 ilmestyvään koosteeseen, jotta saamme jokaisen kirjan mukaan yhteiseen koontiin. Instagramissa haastetta englanniksi ylläpitää ihanaakin ihanampi @ireadlikephoeberuns-Mira.
• Mitä lukea? Omia vinkkilistoja tai yksittäisiäkin vinkkejä otetaan tämän postauksen kommenttiboksissa enemmän kuin mielellään vastaan, ja aiempien perusteella olen koonnut oman listan myös blogiini, joka löytyy tuolta yläpalkista nimellä (Yli) 100 naisten kirjoittamaa klassikkoa. Tähän haasteeseen ovat myös modernit klassikot erityisen tervetulleita, rajat eivät ole tiukkoja saati ehdottomia. Genre on tosiaan vapaa, voit aivan hyvin lukea novelleja, romaaneja, runoja tai vaikka klassikkoaseman saavuttanutta tietokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden alla kaikki klassikkodekkareista klassikkofantasiaan ja klassiseen romanttiseen komediaan käy vallan mainiosti. Halutessaan voi lukea vaikka mahdollisimman monesta eri genrestä kirjoja, tai yhdestä mahdollisimman monta. Tai kahlata läpi pelkää feminististä klassikkokirjallisuutta. Tai lukea sen tasan yhden, mielenkiintoisen, jota on jo pitkään tehnyt mieli lukea, mutta ei ole saanut aikaiseksi. 
• Haluatko lisähaastetta? Naiseus osataan onneksi ymmärtää nykyään jo entistä moninaisemmaksi, joten haluamme moninaisuutta myös mukaan haasteeseemme. Jos kotimaiset sekä englannin kielestä käännetyt perusklassikot jo alkavat olla hallussa, suosittelemme tarttumaan esimerkiksi aasialaisiin, oseanialaisiin, eteläamerikkalaisiin ja afrikkalaisiin klassikoihin. Muunsukupuolisuus ja transsukupuoliset kirjailijat ovat historiassa klassikkotasoisissa teoksissa näkymättömissä, mutta jos on vaikeuksia löytää heidän kirjoittamaansa kirjallisuutta vanhemmista teoksista, tässä kohti erityisen hyvin mukaan pääsee moderneilla klassikoilla. Sukupuolten kirjo on laaja ja moninainen, joten emme siis jääkö liikaa jumiin haasteen naisklassikkosanaan. 
• Miksi klassikkohaaste? Kuten Saara Turunen Sivuhenkilö-romaanissaankin kertoo, klassikot syntyvät siitä, kun tiettyyn kirjaan viitataan tarpeeksi usein klassikkona. On aika ottaa klassikkous haltuun myös muilta kuin ei-valkoisilta heteromiehiltä, ja viitata systemaattisesti heidän kirjoittamiinsa klassikkoteoksiin. Siksi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste.
• Osallistutko jo kirjablogien vuosittaisiin Klassikkohaasteisiin? Lue seuraavaan naisen kirjoittama klassikko, ja voit osallistua samalla kirjalla kumpaankin haasteeseen. Päällekkäisyys on tässä vain positiivinen asia! 
• Jos postaat aiheeseen liittyviä julkaisuja somessa, käytä hastagia #everydayiswomensdayreadingchallenge. Hastag on englanniksi, koska julkaisemme haasteen instagramissa myös kansainvälisille kirjainstagrammaajille!
• Jos/kun kiinnostuit haasteesta, ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenttikentässä! Voit samalla kertoa oman lempiklassikkosi, jonka nainen on kirjoittanut, tai vaikkapa pohdiskella, mitä haasteeseen tahtoisit lukea. Toisaalta mitään sitoumuksia tämä ei edellytä, joten tässä vaiheessa pelkkä huikkaus mukana olosta riittää. Ilmottautua voi missä vaiheessa tahansa, kunhan kirjansa ehtii lukea vuoden 2020 naistenpäivään mennessä!
• Ja kuvaa saa käyttää halutessaan haastepostauksen kuvituskuvana, kunhan linkkaat sen alle minun blogini. ♥

Kiitos siis jo tähän asti osallistuneille ja tervetuloa jatkohaasteeseen! 

Lukuiloa ja uusia kokemuksia teille toivotellen, Laura ja Mira

MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO

MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO

207s.

Otava 1988

Alkuteos: La plaça del Diamant // 1962

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteen ensimmäinen osa on tällä viikolla tulossa päätökseensä, mutta ei huolta, jatkoa on luvassa. Vielä yhden naisen kirjoittaman klassikon ehdin kuitenkin tähän ensimmäiseen osaan lukea, ja jälleen kerran, mielettömän vaikuttava teos oli kyseessä.

Yhteiskunnallisista levottomuuksista ja sodista on kirjoitettu kokonainen maailman sivu. Jo klassikkokaanonia tarkastellessa voidaan varsin hyvällä omallatunnolla todeta, että kirjallisuus on yksi keskeisiä ihmiskunnan keinoja käsitellä tällaisia kollektiivisia, ylisukupolvisia traumoja. Sota, ja monin paikoin erityisesti sisällissota tuhoaa jotain yhteisestä sielusta, ja sen käsittelemiseen tarvitaan taidetta. Suuria teoksia suurine tarinoineen. Mutta kuinka usein nämä kansakuntansa keskeisimmiksi klassikoiksi nousseet teokset ovat naisten kirjoittamia, naisten oloista ja elämästä sodan keskellä kertovia tarinoita? Varsin harvoin, väittäisin.

Katalonialaisen Mercè Rodoredan Timanttiaukio nousi kotimaisten kirjallisuusblogien lukemistoon Saara Turusen Imagessa viime kesänä julkaistun esseen myötä. Harvakseltaan sitä edelleen on luettu, mutta osuvaa sinänsä, että muiden postauksia löytyy lähinnä Turusen esseen julkaisun jälkeiseltä ajalta. Itseltäni essee oli mennyt ohi, mutta törmäsin teokseen silti samalla polulla, välillisesti Lukuvika-podcastin kautta. Timanttiaukio on katalonialaisessa kirjallisuudessa hyvin merkittävä teos, ja on hienoa, että se on löytänyt myös täällä Suomessa ainakin jonkin verran vuosikymmenten jälkeen uusia lukijoita. Tämä jos mikä romaani on todella sen ansainnut.

"Musikantit soittivat paitahihasillaan ja hikosivat. Äiti oli kuollut vuosia sitten, niin ettei hänestä ollut minua neuvomaan, ja isä oli uusissa naimisissa. Isä oli uusissa naimisissa ja minä ilman äitiä, joka ei eläissään muuta tehnyt kuin piti minusta huolta. Isällä oli uusi vaimo, ja minä tyttöparka yksin Timanttiaukiolla odottamassa että arvottaisiin kahvikannut. Ja Julieta huusi kovaa, jotta sen ääni kantautuisi musiikin yli, että 'älä istu, ettei puku rypisty!', ja kukilla verhottujen sähkölamppusilmien ja yhteenliisteröityjen paperiköynnösten katsellessa, ja kun kaikki olivat oikein iloisia, ja minä muissa maailmoissa, joku kuiskasi korvaani: 'saanko luvan?'"

Timanttiaukiolla nuori Natàlia tapaa nuoren miehen, joka laittaa koko hänen tulevaisuutensa uusiksi. Sulhanen vaihtuu nuoresta ja herkästä Perestä määrätietoiseen Quimetiin, joka jo ensitapaamisella ilmoittaa tekevänsä Natàliasta vaimonsa. Kiihkeä ja tulinen tuttavuus vaikuttaa koukeroiselta, Quimet omistavalta ja oikukkaalta, eikä Natália saa pitää edes nimeään, kun tuore sulhanen päättää ristiä hänet Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Vuodet vierivät, Colometa taipuu taipumistaan, ja yhtäkkiä huomaakin elävänsä keskellä Espanjan sisällissotaa, veristä ja levotonta.

Sodan keskellä maailma muuttuu valottomaksi, teräväksi, pöhöttyneiksi vatsoiksi ja absoluuttiseksi näläntunteeksi. Mitään ei ole enää jäljellä, ei ruokaa eikä halua elää. Rodoreda kuvaa ihmisyyden katoamista äärimmäisen tarkasti, mutta kurjuudella tai kauheuksilla mässäilemättä. Hän kuljettaa päähenkilönsä läpi monenlaisen arjen, niukkudesta täyteen köyhyyteen, valoisasta totaaliseen pimeään. Kuvaus on hieno ja monitasoinen, mutta ennen kaikkea se on tärkeä, sillä se antaa kerrankin äänen sodan keskellä, kotona tupajumin tapaan kituuttavalle naiselle ja tämän lapsille. Ei sotasankareille tai antisankareille, vaan niille tuhansille, sadoille tuhansille ja jopa miljoonille naisille, jotka elävät omaa kauhuaan päivästä toiseen. Kauhu ei ole kaunista, eikä selviytyminen itsestäänselvää. Pimeimmällä hetkellä mielikin pimenee, ja se alkaa etsiä keinolla millä hyvänsä vapautusta maallisesta kärsimyksestä.

Ja juuri tämän takia Rodoreda onnistuu siinä, mitä usein samaa toistavat sotaklassikot eivät näe: se kuvaa mielenjärkkymistä rehellisenä osana sodan traumaa, ja se tuo sen esiin inhmillisesti ja kauhistelematta. Ehkä tunteista puhuminen kuuluu naisten oikeuksiin paremmin kuin miesten, mutta on pysäyttävää miten näitä tapahtumia voidaan kuvailla näin vahvasti sisäisen maailman kautta, ei aina vain taistelukentillä sankareiden ja marttyyreiden veren keskellä. Barcelonan kaduilla itsekin kulkeneena kaupungin henki nousee eloon uudelleen tämän kirjan sivuilla, näyttää historiansa aivan uudesta näkökulmasta.

Rodoredan romaania pidetään yhtenä katalonialaisen kirjallisuuden tärkeimpänä teoksena, enkä lainkaan ihmettele miksi. Sen suurentelematon arkisuus on taianomaisen hienovireistä, ja Timanttiaukio on yhtaikaa tarina Barcelonasta ja suuremmasta maailmasta. Se ei ole sankari- tai selviytymistarina, vaan se on tarina arjesta, jossa niin monet ihmiset ovat joutuneet elämään, toiset selviten ja toiset selviämättä. Se ei glorifioi sodan läpikäyneitä ja pimeästä tunnelista poispäässeitä, ja se on itselleni yksi hienoimpia asioita koko romaanissa. Rodoredan tarina on todella sellainen, että se tulisi myös Suomessa nostaa muiden sodasta kertovien teoksien rinnalle. Tätäkin näkökulmaa kun soisi useamman lukevan.

Timanttiaukiosta muualla kirjablogeissa: Kirjaluotsi, Hyönteisdokumentti & Tekstiluola. Ehdoton lukusuositus myös tälle Saara Turusen kirjaa käsittelevälle esseelle.