keskiviikko 27. helmikuuta 2019

VAATIVAA JA VANGITSEVAA – CLARICE LISPECTOR : PASSIO


CLARICE LISPECTOR : PASSIO – RAKKAUS G.H.:N MUKAAN
206s.
Teos 2014
Alkuteos: A Paixão Segundo G.H. // 1964
Suomennos: Tarja Härkönen

Kirjaston kirja on täynnä merkintöjä, väliin liimattuja pieniä post it -lappuja, joihin on kirjoitettu jotain, tai jätetty vain tyhjänä merkitsemään paikkaa, joka räjäytti jotain sisälläni. Monissa kirjoissa niitä on maksimissaan kolme, ehkä joskus neljä, lempikirjoissani lähes joka sivulla. Passioon niitä ehti kertyä tällä kertaa 17, ennen kuin päätin lopettaa lappujen tuhlaamisen. On ihan yhtä helppoa selailla kirjaa jälkikäteen lapuitta kuin ottaa selkoa, mikä jokaiselle sen sivulle liimattu lappu mahtoi minulle milloinkin tarkoittaa.

"Mikään ei antanut minulle aihetta aavistaa minne olin menossa. Mutta olenkin ollut aina huono erottamaan, mihin suuntaan asiat ovat olleet menossa; aina kun ne ovat saavuttaneet lakipisteensä, minusta on tuntunut kuin jokin olisi revennyt, hetket räjähtäneet tiettynä tarkkana ajankohtana sen sijaan että olisivat jatkuneet keskeytymättä entiseen tapaansa."

Luin viime viikolla brasilialaisen kirjailijan Clarice Lispectorin Passion, ja olen tilanteessa, jossa yhtaikaa tiedän tasan tarkkaan mitä luin ja samalla en yhtään. Itse kirjan tapahtumat voi tiivistää näin: yläluokkainen valkoinen taitelijanainen viettää aamua kotonaan yksin, ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, sillä hänen musta kotiapulaisensa Janair on lähtenyt. Parvekkeen kautta hän päättää lähteä siivoamaan sitä pimeää ja sottaista luolaa, jonka otaksuu palvelijattarensa jättäneen jälkeensä. Huoneessa hän kuitenkin sokaistuu valosta ja puhtaudesta – huomaa seinällä vain irvokkaan hiilipiirroksen, joka ensi kertaa pakottaa hänet huomaamaan, miten hänen palvelijansa onkaan vihannut häntä. Hänen valkoisuuttaan. Sitä, jota hän on pitänyt aina niin vahvana normina, ettei ennen tuota aamua ole huomannutkaan.

Huoneessa hetken oltuaan G.H. törmää suurimpaan pelkoonsa, torakkaan. Hieman vahingossa torakka iskeytyy kuoliaaksi, ja samalla hetkellä ratkeaa myös jonkinlainen railo G.H.:n sielun ja ruumiin välille. Tai jotain.

"Sillä nykyisyydessä ei ole toivoa eikä nykyisyydessä ole tulevaisuutta: tulevaisuus on tismalleen nykyisyys uudestaan."

Tai jotain. Se kuvaa hyvin paljon sitä, mikä oman ymmärtämiseni ja ymmärrykseksi luulemani rajalla häilyy tämän kirjan kanssa. Yhtäkkinen matka ihmisyyden ja identiteetin syvimmille juurille tempaa kuitenkin mukaansa, vaikka se tuntuukin vaativalta ja selvittämättömältä. Jokin tämän vaativuuden kanssa kuitenkin loksahti paikalleen: Lispector käsittelee kirjan sivuilla ajatuksia niin määrittelemättömän hienolla filosofisella tarkkuudella, että itse ymmärtämisestä tulee toissijaista, kun jokaisen sana ja lauseen paikka on niin tarkkaan harkitun hieno, syvä ja jollain henkilökohtaisella tavalla äärimmäisen osuva. Se on kuin sukellus täysin uudenlaiseen maailmaan, josta henkii kuitenkin sellaista ikiaikaisuutta, että siinä on kotonaan. Kuin maalla vuosimiljoonia asunut palaisi mereen, sopeutuisi jälleen vedenalaiseen elämään.

Torakan tappamista edeltävä kohtaus taas on yksi lukuhistoriani vaikuttavimmin kuvatuista tapahtumasarjoista; on lähes uskomatonta, miten tarkasti Lispector kuvaa kahden eläimen välistä valta-asetelmaa, sitä millä oikeudella ja jopa neutraaliudella vahvempi voi murskata heikomman. Ja miten asetelma olisi täysin sama, jos torakan ja ihmisen mittasuhteet kääntyisivätkin toisin päin. Tuo lyhyt, kerronnan kanssa jossain kronologisessa ajassa kulkeva kohtaus on kuitenkin vain pieni säie siitä, mihin Lispector kykenee. Siirtyessään sisäiseen – vai pikemminkin rajattomaan? – maailmaan, hän kurkottelee sellaisiin ulottuvuuksiin, joita harvassa romaanissa edes kyetään kuvittelemaan. Käsitykseni mukaan hän purkaa niiden kautta jonkinlaisia teoroita ja ajatuksia identiteetistä, olemisesta, puhtauden suhteesta likaisuuteen. Kaikkea upeaa ja monikerroksista, joka avautunee jokaiselle lukijalle omanlaisenaan. Pakko tosin myöntää; minulle myös varsin vajavaisena vain yhden lukukerran perusteella, sillä kun lukemisesta on kulunut päiviä, katoaa punainen lanka hiljalleen. Ei siksi, että se olisi mitäänsanomaton, vaan ennemminkin siksi, että täysin tämän kirjan lumoihin päästäkseen huomaan, että kirja olisi pitänyt lukea vähintään kahdesti. Vielä nyt minun ja kirjan välissä on jotain torjunnan tapaista.

"Jospa minulle kävi niin että yhtäkkiä minä ymmärsin – ja jotta tekisin aidon vaikutelman, minun vain pitää olla edelleen ikään kuin se kaikki olisi mennyt yli ymmärrykseni, olla edelleen ikään kuin en olisi tajunnut mitään. Kaikkinainen yhtäkkinen ymmärtäminen muistuttaa suuresti sitä välähdystä, kun ihminen tajuaa ettei hän ymmärrä."

Skippaan yleensä varsin huoletta kääntäjien jälkisanat tai prologit, mutta tässä teoksessa ehdottomasti esiinnostamisen arvoista on suomentaja Tarja Härkösen loppukommentit. Ne ensinnäkin onnistuivat selkeyttämään moniakin ajatuksia, jotka olivat vain käväisseet päässäni sen tarkemmin hahmottumatta oman lukukokemuksen keskellä, mutta toisekseen myös sijoittamaan tarinan Clarice Lispectorin omaan elämään. Härkönen antaa avaimia tarinan ymmärtämiseen, mutta toisaalta hän on tehnyt sen jo uskomattoman elävällä ja moniulotteisella käännöksellään. Vaikka toki alkukieltä en itse kykenisi lukemaankaan, tuntuu, että tämän hienommin Lispectorin ääntä ei suomeksi edes voisi kuulla. 

Härkönen mainitsee myös Lispectorin itsensä kokeneen olevan hyvin intuitiivinen kirjailija, ja se avaa minulle tarinasta ehkä kaikkein eniten. Kuten aavistelinkin, tämä kertomus – tai mikä se ikinä lopulta sitten onkaan – on syntynyt jostain sisältä ulos, raameitta maailmaan tulleena. Passio löytää muotonsa lukijansa kautta, ja joskus se voi vaatia aikaa. Uskon, että se vaatii sitä minultakin, ja se vaatii vielä useita lukukertoja, jotta todella myös tunnen ymmärtäneeni, mutta toisaalta se lienee myös hienon ja iättömän kirjallisuuden merkkejä. 

Loppuun lainaan vielä bloggaajakollegani Ompun sanoja, sillä hän kiteyttää tämän kirjan harvinaisen hyvin muutamaan virkkeeseen: "Passio on lukijansa psykoanalyysiä. Kun viimeisen sivun on lukenut, ei vielä ole lukenut mitään, sillä silloin kaikki vasta alkaa. Vain hyvin harva kirja puhuttelee niin kokonaisvaltaisesti, että siitä jää jälkiä lihasmuistiin asti."

Maailmanvalloitushaaste: Brasilia
Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie & Tekstiluola

2 kommenttia :

  1. Oivaltava postaus tästä haasteellisesta, mutta erittäin kiinnostavasta ja ehdottoman erilaisesta, kaikesta aiemmin lukemastani poikkeavasta teoksesta, johon innolla ja odotuksin tartuin. Itse en yhdellä lukemalla Härkösen avaavista loppukommenteista huolimatta löytänyt sopivaa avainta tähän oveen, mikä harmitti, mutta... Tuo siteeraamasi Ompun lause on tosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin tämä avautui lähinnä paikoitellen, mutta toisaalta kyseessä oli kuitenkin teos, jota pystyi lukemaa yhtä intuitiivisesti kuin se oli kirjoitettukin. Toivon, että toinen lukukerta sitten joskus jo tuo taas aivan uuden maailman mukanaan!

      Poista