TASMANIA

PAOLO GIORDANO : TASMANIA

298s.

Aula & Co 2023

Alkuteos: Tasmania 2022

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Saatu arvostelukappaleena

Paolo Giordano lukuromaani Tasmania on sellainen täsmäiskuarvostelukappale, joka ihan takuulla olisi jäänyt lukematta, jos se ei olisi kotiin kustantamon tarjouksesta lähetetty luettavaksi. Giordano on minulle uusi kirjailija, vaikka hänen edellinen suomennettu romaaninsa Jopa taivas on meidän on ollut jo muutaman vuoden lukemattomana kirjahyllyssäni. Lähes 600-sivuista edellistään puolet ohkaisempi Tasmania vaikutti kuitenkin jo pituutensa puolesta helpommalta lähestyä, ja niinpä se tarttui kirjamessujen alla lukuun.

Tasmanian päähenkilö Paolo on alle nelikymppinen kirjoittaja, kirjaa työstävä kirjailijantapainen, lapsettomuuteen avioliitossaan päätynyt lapsettomuuden surija, joka päätyy vanhan kämppiksensä Guilion kautta Pariisiin. Tuolla hän tapaa omintakeisen tutkijan Novellin, jonka tutkimuksen kohteina ovat pilvet sekä pilvien tarina ilmastosta ja sen vääjäämättömästä muutoksesta. Novelli vetää oman fyysikon uransa jättänyttä Paoloa puoleensa, ja hän tempautuu mukaan omintakeiseen ystävyyteen. Samaan aikaan Eurooppaa järkyttää terroristi-iskujen aalto, ilmastokriisi ja jollain tapaa myös maskuliinisen aseman murtuminen, ainakin jos kirjan tematiikkaa on uskominen.

Giordano kirjoittaa poukkoilevaa ja hajanaista tekstiä, jossa yhtäällä ollaan kiinni Paolon hapuilevassa pakomatkassa minuudestaan ja toisaalla luetaan yhtäkkiä muutama luku Hiroshiman ja Nagasakin pommi-iskuista. Romaani on sellainen tyypillinen "miesromaani", josta jää fiilis, että kirjailija itse on keksinyt viisi romaanin alkua, mutta ei saanut yhtäkään loppuun, joten hän tunkee kaikki pöytälaatikkotekstit samaan kirjaan ja nivoo ne sitten etunimikaimapäähahmonsa elämään vain jotenkin mukaan. Mutta yllättävää kyllä, se toimi, tällä kertaa. 

Jos tämän lukisi ilman miehisen identiteetin tarjoamaa näkökulmaa ihan vain ajankuvana, ottaisi päähän monikin tunkkainen asia: naisille jäävä tunnetyö, kotona kärsivällisesti odottava vaimo kun "mies vähän hakee itseään", iän ikuinen miehinen nurina siitä, miten hankalaa kaikki on maailmassa, jossa kaikki on rakennettu häntä varten. Mutta toinen lukutapa, jonka itse ajauduin valitsemaan, tarjoaa kurkistuksen maskuliinisuuden murrosta elävään maailmaan, jossa oma paikka täytyykin hakea itse ylhäältä saadun sijaa. Jälkimmäinen lukutapa tarjoaa henkilökohtaisempaa ja sitä kautta hieman poliittistakin kulmaa siihen, miltä tuntuu yhtäkkiä elää miehenä yhteiskunnassa, kun omasta vuosisatoja kestäneestä etuoikeuspaketista on edes jossain määrin tullut yksi identiteetti muiden joukossa. Kun yliopiston professuureihin ei enää vain kävellä, kun ura ei näytä siltä kuin suunnittelu, kun elämä 40 ikävuoden kynnyksellä ei täytäkään toiveita. 

Giordanon tekstistä tulee hieman mieleen Paul Auster – tai lukutavasta riippuen kaikki maailman mieskirjailijat, joiden mielestä miehen kokemus on kaikkien kokemus – etenkin kun hän onnistuu nivomaan yllättävän satunnaiset langat viimein kirjan viimeisessä luvussa yhteen. Vaikka miehisyydestä on toki kirjoitettu kokonainen maailman sivu, jotain herkkää ja ajatonta Giordano onnistuu kuitenkin lukuromaanissaan tavoittamaan, ja huomaan nauttineeni tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Ehkäpä vielä joskus saan luettua sen paksummankin Giordanon tuolta hyllystäni.

Helmet-haaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

MAKEAA VETTÄ

AKWAEKE EMEZI : MAKEAA VETTÄ

232s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Fresh Water // 2018

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Ada on isänsä rukous, lahja jumalilta, jumalten lapsi. Adan isä Saul ei aivan ymmärrä, mitä on rukoillut, mitä rukoiltuaan saanut, kun hänen vaimonsa Saachin kohdussa kasvava alkio onkin monta, on ruumiillistunut Ala-jumalan lapsi, portista kulkeneet velisiskot, jotka asettuvat ihmisruumiiseen asumaan. Ada saa elää lapsuuttaan nukkuvat velisiskot sisällään, mutta kun hän ensimmäisen kerran rikkoutuu, huutaa syliä, ei ihmisvanhemmat enää olekaan missään, eivät vastaa, eivät ota syliin. Eikä ota Yeshuakaan, tuo menneiden aikojen profeetta, joka kerran on lihaksi jo kaksi vuosisataa sitten muuttunut.

Akwaeke Emezin, nigerialaistaustaisen ja sittemmin yhdysvaltoihin muuttaneen kirjailijan esikoinen Makeaa vettä on yksi taitavimpia romaaneja, joita olen hetkeen lukenut. Muiden arvioiden mukaan romaania on luettu niin vertauskuvana mielen pirstaloitumiselle, dissosiaatiohäiriölle kuin tietynlaiselle omaelämäkerrallisuudellekin, mutta minulle se on ennen kaikkea Emezin upea, taitava ja äärimmäisen syvä kuvaus identiteetistä, sen moninaisesta palapelimäisyydestä, päähahmon matkasta omaan jumaluuteensa, kasvu ọgbanjeksi. 

Länsimaisella ihmisellä on valtava tarve määritellä, lokeroida, kategorisoida, luokitella, luetteloida, laittaa ihmismieli siistiin järjestykseen, ymmärtää ymmärtämätön, selittää selittämätön. Ja sen huomaa, kun länsimainen lukee Emezin esikoista. Kyllä, olen se itsekin, mutta tavallaan jo tämän suomenkielisen painoksen takakansi teksti pienentää romaanin joksikin sellaiseksi, jota se ei ole: traumakuvaukseksi, koskettavaksi kasvukertomukseksi, "erityislaatuiseksi tavaksi kokea todellisuus". Tokihan romaani on aina omalla tavallaan lukijansa oma, mutta tällaiseen kategorisoivaan tapaan tukeutuva luenta kaventaa kirjan aivan liian pieneksi, yksinkertaiseksi ja tavallaan hallittavaksi vain siksi, ettemme osaa ajatella laajemmin. Että mielenterveys ja diagnosoitava häiriö kuulostaa tutummalta kuin ihmisruumiin saanut jumaluus. Että määritelmällisyys, oli kyse sitten sukupuoli- tai seksuaali-identiteetistä, tai ihan vain identiteetistä ylipäätään, on aina helpompaa kuin määrittelemätön, binäärien väliin jääminen, sukupuolettomuus, kategorisoimattomuus. Siksi sanoisinkin, että vain lokerointiin perustuva luenta on hieman laiskaa, vaikka se toki antaakin hallinnan tunnetta, mahdollisuuden ajatella ymmärtävänsä, ja mikä jostain syystä nykyään tärkeintä, samastuvansa.

Emezin esikoinen karkaa kuitenkin äärettömyyksiin, ei piittaa lokeroista kuten ei piittaa päähenkilö ada velisiskoineenkaan. He ovat he, yhdessä marmorihuoneessa, saavuttamattomissa tavalla, jota vain toinen ọgbanje saattaa ymmärtää. Emezin romaani laajenee reunattomassa tilassa, pyörittää ja näyttää asioita sisältä päin tavalla, johon kirjallisuus harvoin yltää. Se on hämmästyttävä ja häikäisevä, ja se pitää kokea itse. Tavalla mikä kullekin on se kaikista sopivin.

Helmet-haaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA

KUKKA RANTA & JAANA KANNINEN :

VASTATUULEEN – SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA

263s.

S&S 2019

Suomalaisten tietämys saamelaisuudesta ja sen historiasta on varsin hataraa ja räikeänkin stereotypista, eikä opetussuunnitelmamme ole meidän kouluaikoinamme juurikaan oman alkuperäiskansamme historiaa, saati nykyistä asemaa suomensuomalaisille juurikaan opettanut. Ja jos rehellisiä ollaanm eipä saamelaisuudesta puhuttu luokanopettajan kelpoisuuden antavissa opinnoissanikaan laisinkaan - ei historian, yhteiskuntaopin eikä edes antirasismia käsittelevän valinnaisen kurssinkaan sisällä. Sanallakaan. Ja nämä opinnot kävin lukukaudella 2018-2019. Toki tietoa löytyy, kun sitä osaa etsiä, mutta siinäpä se juju onkin: jos tietoa täytyy etsiä, jää ymmärrys oman alkuperäiskansamme asemasta yksilön harteille. Stereotypiat yksittäisten ihmisten suoristamisiksi, yleissivistävän tiedon esiin tuominen saamelaisaktivistien harteille.

Tätä kapeaa tietokäsitystämme vastaan toimittajat Kukka Ranta sekä Jaanan Kanninen ovat lähteneet kirjoittamaan laajaa tietokirjaa, joka pureutuu ensisijaisesti Suomen valtionkin alueella olevan Saamenmaan asemaan ja historiaan. Vastatuuleen liikkuu kolonialismista rotuoppiin ja sitä kautta aluekiistoihin ja valtaväestön äärimmäiseen tietämättömyyteen, mitä perinne-elinkeinojen toteuttaminen todella Pohjois-Lapissa tarkoittaa, ja miten esimerkiksi jäämerelle ulottuva junarata uhkaisi kokonaisen kolttasaamelaisen kulttuurin olemassaoloa. Ja kuinka moni meistä edes osaa nimetä Suomessa asuvat saamelaiskansat? Tietää kuinka montaa eri saamen kieltä Saamenmaalla puhutaan? 

x

Käsityksemme saamelaisuudesta on siitä erikoinen, että me emme ole oikeastaan missään historian vaiheessa onnistuneet katsomaan peiliin, ja nähneet sitä sortoa, jota omankin valtiomme rajojen sisällä järjestään on tapahtunut. Nauramme saamelaisketseille, mutta pidämme Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntöä vähän hupsuna, ja parhaimmillaankin liioteltuna. Nostamme nyrkit pystyyn ja vastustamme rasismia, mutta kuvittelemme, että siitä kärsivät vain iholtaan eri väriset ihmiset, eivät pakkosuomalaistetut saamelaiset. Ja sehän siinä taas niin nurinkurista onkin: kun rasismi määritellään vain yhden yksilön kurjaksi kokemukseksi siitä, että häntä haukutaan, lyödään tai kiusataan erivärisen ihonsa vuoksi, kuvittelemme ettei rasismi koske meitä. Että kun meidän poliisimme ei lähtökohtaisesti tapa mustia pidätystilanteissa, rasismia ei ole. Ettei meidän yhteiskuntamme syrji, kun minä en syrji.

Mutta niinhän asia ei valitettavasti ole. Rasismi on todellisuudessa rakenteellinen vallan muoto, jossa ihmisiltä odotetaan piiloisesti mahdollisimman vahvaa tietynlaisuutta. Tietynlaisuushan on tunnetusti valkoisuutta, mutta se on myös kantaväestöön kuulumista, virheetöntä suomen kieltä, kulttuurillisesti mahdollisimman keskiverroksi sulautunutta. Ja kun millä tahansa tavallla poikkeaa siitä odotetusta tietynlaisuudesta, tulee syrjityksi. Ei saa kutsua työhaastatteluun, koska nimi ei kuulosta suomalaiselta. Ei pääse etenemään työpaikalla, koska iho ei ole kantasuomalaisen kalpea. Ei saa nostaa haloota syrjinnästä ilman, että tulee leimatuksi oman etnisen ryhmänsä kiukuttelevaksi edustajaksi. Ei itseasiassa saa sanoa mitään, tehdä yhtään virhettä, myöhästyä edes töistä ilman, että se leimataan vähemmistöryhmään kuuluvan ihmisen tyyppipiirteeksi. Ja sitä rasismia meidän etuoikeutettujen, kantasuomalaisten on välillä äärimmäisen vaikea havaita. Emme näe sitä, sillä se on hyödyttänyt meitä. Olemme menneet monien muiden pätevien ohi edes huomaamatta, että tilasta tai paikasta on tarvinnut edes paperilla kilpailla. Menemme ja nautimme, ja kuvittelemme, että olemme päässeet perille ihan itse. Omalla kovalla työllä. Niskasta kiinni ottamalla.

Ja se on raakaa ymmärtää. Ja vielä raaempaa on ymmärtää, että kaikessa tasa-arvoisuudessaankin elämme valtiossa, joka ei ole vieläkään ratifioinut esimerkisi ILO 169 -sopimusta, joka takaa alkuperäiskansoille aseman sortamattomana kansana. Että emme edes tiedä juuri mitään alkuperäiskansasta, jonka kanssa elämme saman valtion rajojen sisällä. Että olemme onnistuneet kadottamaan useita saamen kieliä, sillä pakkosuomalaistaminen on todella ollut todellisuutta. 

Onneksi asioista jo hieman enemmän nykyään kuitenkin puhutaan ja kirjoitetaan. Mutta se ei vielä riitä. Meidän täytyy nähdä, että rakenteellinen rasismi ja syrjintä on totta myös täällä Suomessa, jotta voimme alkaa oikaista sitä. Meidän täytyy ottaa vastuu saamelaisten kohtelemisesta, mutta ennen kaikkea antaa viimein ääni heille, joita on vuosikausia hiljennetty. Tämä kirja on sille hyvä alku. Seuraavaksi sitten kuitenkin jotain suurempaa ja konkreettisempaa, kiitos.

Helmet-haaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

VAATIVAA JA VANGITSEVAA – CLARICE LISPECTOR : PASSIO

CLARICE LISPECTOR : PASSIO – RAKKAUS G.H.:N MUKAAN

206s.

Teos 2014

Alkuteos: A Paixão Segundo G.H. // 1964

Suomennos: Tarja Härkönen

Kirjaston kirja on täynnä merkintöjä, väliin liimattuja pieniä post it -lappuja, joihin on kirjoitettu jotain, tai jätetty vain tyhjänä merkitsemään paikkaa, joka räjäytti jotain sisälläni. Monissa kirjoissa niitä on maksimissaan kolme, ehkä joskus neljä, lempikirjoissani lähes joka sivulla. Passioon niitä ehti kertyä tällä kertaa 17, ennen kuin päätin lopettaa lappujen tuhlaamisen. On ihan yhtä helppoa selailla kirjaa jälkikäteen lapuitta kuin ottaa selkoa, mikä jokaiselle sen sivulle liimattu lappu mahtoi minulle milloinkin tarkoittaa.

"Mikään ei antanut minulle aihetta aavistaa minne olin menossa. Mutta olenkin ollut aina huono erottamaan, mihin suuntaan asiat ovat olleet menossa; aina kun ne ovat saavuttaneet lakipisteensä, minusta on tuntunut kuin jokin olisi revennyt, hetket räjähtäneet tiettynä tarkkana ajankohtana sen sijaan että olisivat jatkuneet keskeytymättä entiseen tapaansa."

Luin viime viikolla brasilialaisen kirjailijan Clarice Lispectorin Passion, ja olen tilanteessa, jossa yhtaikaa tiedän tasan tarkkaan mitä luin ja samalla en yhtään. Itse kirjan tapahtumat voi tiivistää näin: yläluokkainen valkoinen taitelijanainen viettää aamua kotonaan yksin, ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen, sillä hänen musta kotiapulaisensa Janair on lähtenyt. Parvekkeen kautta hän päättää lähteä siivoamaan sitä pimeää ja sottaista luolaa, jonka otaksuu palvelijattarensa jättäneen jälkeensä. Huoneessa hän kuitenkin sokaistuu valosta ja puhtaudesta – huomaa seinällä vain irvokkaan hiilipiirroksen, joka ensi kertaa pakottaa hänet huomaamaan, miten hänen palvelijansa onkaan vihannut häntä. Hänen valkoisuuttaan. Sitä, jota hän on pitänyt aina niin vahvana normina, ettei ennen tuota aamua ole huomannutkaan.

Huoneessa hetken oltuaan G.H. törmää suurimpaan pelkoonsa, torakkaan. Hieman vahingossa torakka iskeytyy kuoliaaksi, ja samalla hetkellä ratkeaa myös jonkinlainen railo G.H.:n sielun ja ruumiin välille. Tai jotain.

"Sillä nykyisyydessä ei ole toivoa eikä nykyisyydessä ole tulevaisuutta: tulevaisuus on tismalleen nykyisyys uudestaan."

Tai jotain. Se kuvaa hyvin paljon sitä, mikä oman ymmärtämiseni ja ymmärrykseksi luulemani rajalla häilyy tämän kirjan kanssa. Yhtäkkinen matka ihmisyyden ja identiteetin syvimmille juurille tempaa kuitenkin mukaansa, vaikka se tuntuukin vaativalta ja selvittämättömältä. Jokin tämän vaativuuden kanssa kuitenkin loksahti paikalleen: Lispector käsittelee kirjan sivuilla ajatuksia niin määrittelemättömän hienolla filosofisella tarkkuudella, että itse ymmärtämisestä tulee toissijaista, kun jokaisen sana ja lauseen paikka on niin tarkkaan harkitun hieno, syvä ja jollain henkilökohtaisella tavalla äärimmäisen osuva. Se on kuin sukellus täysin uudenlaiseen maailmaan, josta henkii kuitenkin sellaista ikiaikaisuutta, että siinä on kotonaan. Kuin maalla vuosimiljoonia asunut palaisi mereen, sopeutuisi jälleen vedenalaiseen elämään.

Torakan tappamista edeltävä kohtaus taas on yksi lukuhistoriani vaikuttavimmin kuvatuista tapahtumasarjoista; on lähes uskomatonta, miten tarkasti Lispector kuvaa kahden eläimen välistä valta-asetelmaa, sitä millä oikeudella ja jopa neutraaliudella vahvempi voi murskata heikomman. Ja miten asetelma olisi täysin sama, jos torakan ja ihmisen mittasuhteet kääntyisivätkin toisin päin. Tuo lyhyt, kerronnan kanssa jossain kronologisessa ajassa kulkeva kohtaus on kuitenkin vain pieni säie siitä, mihin Lispector kykenee. Siirtyessään sisäiseen – vai pikemminkin rajattomaan? – maailmaan, hän kurkottelee sellaisiin ulottuvuuksiin, joita harvassa romaanissa edes kyetään kuvittelemaan. Käsitykseni mukaan hän purkaa niiden kautta jonkinlaisia teoroita ja ajatuksia identiteetistä, olemisesta, puhtauden suhteesta likaisuuteen. Kaikkea upeaa ja monikerroksista, joka avautunee jokaiselle lukijalle omanlaisenaan. Pakko tosin myöntää; minulle myös varsin vajavaisena vain yhden lukukerran perusteella, sillä kun lukemisesta on kulunut päiviä, katoaa punainen lanka hiljalleen. Ei siksi, että se olisi mitäänsanomaton, vaan ennemminkin siksi, että täysin tämän kirjan lumoihin päästäkseen huomaan, että kirja olisi pitänyt lukea vähintään kahdesti. Vielä nyt minun ja kirjan välissä on jotain torjunnan tapaista.

"Jospa minulle kävi niin että yhtäkkiä minä ymmärsin – ja jotta tekisin aidon vaikutelman, minun vain pitää olla edelleen ikään kuin se kaikki olisi mennyt yli ymmärrykseni, olla edelleen ikään kuin en olisi tajunnut mitään. Kaikkinainen yhtäkkinen ymmärtäminen muistuttaa suuresti sitä välähdystä, kun ihminen tajuaa ettei hän ymmärrä."

Skippaan yleensä varsin huoletta kääntäjien jälkisanat tai prologit, mutta tässä teoksessa ehdottomasti esiinnostamisen arvoista on suomentaja Tarja Härkösen loppukommentit. Ne ensinnäkin onnistuivat selkeyttämään moniakin ajatuksia, jotka olivat vain käväisseet päässäni sen tarkemmin hahmottumatta oman lukukokemuksen keskellä, mutta toisekseen myös sijoittamaan tarinan Clarice Lispectorin omaan elämään. Härkönen antaa avaimia tarinan ymmärtämiseen, mutta toisaalta hän on tehnyt sen jo uskomattoman elävällä ja moniulotteisella käännöksellään. Vaikka toki alkukieltä en itse kykenisi lukemaankaan, tuntuu, että tämän hienommin Lispectorin ääntä ei suomeksi edes voisi kuulla. 

Härkönen mainitsee myös Lispectorin itsensä kokeneen olevan hyvin intuitiivinen kirjailija, ja se avaa minulle tarinasta ehkä kaikkein eniten. Kuten aavistelinkin, tämä kertomus – tai mikä se ikinä lopulta sitten onkaan – on syntynyt jostain sisältä ulos, raameitta maailmaan tulleena. Passio löytää muotonsa lukijansa kautta, ja joskus se voi vaatia aikaa. Uskon, että se vaatii sitä minultakin, ja se vaatii vielä useita lukukertoja, jotta todella myös tunnen ymmärtäneeni, mutta toisaalta se lienee myös hienon ja iättömän kirjallisuuden merkkejä. 

Loppuun lainaan vielä bloggaajakollegani Ompun sanoja, sillä hän kiteyttää tämän kirjan harvinaisen hyvin muutamaan virkkeeseen: "Passio on lukijansa psykoanalyysiä. Kun viimeisen sivun on lukenut, ei vielä ole lukenut mitään, sillä silloin kaikki vasta alkaa. Vain hyvin harva kirja puhuttelee niin kokonaisvaltaisesti, että siitä jää jälkiä lihasmuistiin asti."

Lue koko maailma -haaste: Brasilia
Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him?, Eniten minua kiinnostaa tie & Tekstiluola

JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ

JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ

174s.

Into 2018

Ihmisiä tavataan pitää kurissa ja sovussa valtavan häpeäkulttuuriin kautta, jossa jokainen, joka erottuu, poikkeaa tai muokkaa käsitystä "normaalista", laitetaan sosiaalisen kontrollin keinoin kuriin, häpäistään ulkoa tai jopa sisäsyntyisesti. Tehdään tietoisesti olo, että on oikeanlaisia ja vääränlaisia, ja pakotetaan kaikki siihen hurjan pieneen muottirivistöön, johon oikeastaan ei mahdu edes ne normaaleimmat. Mitä ihmeen satuhahmoja ne liene sitten ovatkin.

Tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen kontrolli on välttämätön. Nyky-yhteiskunta ei pyörisi ilman yhteisiä sääntöjä, tällainen massa ihmisiä ei toimisi saman tavoitteen mukaisesti, jos kaikki huitelisivat minne sattuu, eikä yhteiskunnan rattaat pyörisi sitäkään vähää kuin ne nyt kuvitteellisella mukulakivikadulla kolistelevat eteenpäin. Kyse on paitsi laista, myös moraalikoodistosta, tavasta saada olla ihminen. Mutta siinä missä joillain on harhainen käsitys tämän lain, moraalin ja etiikan syntyneen jossain ikiaikaisissa yli-inhimillisissä jumalpippaloissa, oikesti kyse on vain kunkin hetken yhteisesti sovituista säännöistä. Ja niissä säännöissä kaikkein parasta on se, että yhteisen hyvän mukaan ne muuttuvat.

Ja nyt on ihan viimeistään tullut aika muuttaa meidän käsitystämme sukupuolesta. Tavasta olla ihminen. Translaista.



Holman, Järvenpään & Tervosen kokoama tietokirja pitää sisällään paitsi erityisen mainioita sarjakuvia Pii Anttoselta, Apila Pepita Miettiseltä sekä Kimmo Lustilta, on se myös 15 muunsukupuolisen henkilökohtainen tarina. Alunperin Miettisen & Holman opinnoista lähtenyt muunsukupuolisten valokuvausprojekti kasvoi ensin Voima-lehden juttusarjaksi, ja siitä upeaksi kirjaksi. Kirjaksi ihmisistä, jotka eivät mahdu yhteiskuntamme keinotekoisiin sukupuolirooleihin, joista joillekin kiinnipitäminen tuntuu henkeäkin tärkeämmältä. Ja se todella kostautuu, sillä erinäisten raporttien mukaan jopa 40 % transsukupuolisista on elämänsä aikana yrittänyt itsemurhaa. Kun asioista ei puhuta avoimesti, synnytämme kulttuurin, jossa erilaisuus on häpeä. Ja kaikki, mikä poikkeaa cisheteronormeista on erilaista. Piilotettavaa. Poistettavaa.

Jos jo minusta, valkoisesta cisnaisesta, joka tällä hetkellä elää heterosuhteessa, nämä normit tuntuvat ahdistavilta, ja olen pienen elämäni aikana ehtinyt kerran jos toisen tuntea itseni vääränlaiseksi, epänaiselliseksi, mennyt mukaan siihen yhteiskunnan odotukseen, jossa minun kuuluu kiinnostua tietyistä asioista ollakseni enemmän sukupuoltani, jota en edes kotona istu ja tunne aktiivisesti olevani, voin vain kuvitella, miltä se tuntuu niistä, jotka eivät tunne omaa kehoaan tai ulkoamääriteltyä sukupuolta omakseen. Jos minä sanon, etten tunne itseäni päivittäin naiseksi, olen silti etuoikeutettu, koska mahdun kuitenkin kaikin osin ulkopuoliseen määritelmään naisesta. En vain usko siihen, että kaikkien sukupuoli ilmenee samalla tavalla. Yhteiskunnan odotusten tavalla.



Mutta minä olen päässyt helpolla, ja sen ymmärtää, kun lukee näitä Näkymättömän sukupuolen tarinoita. Ja se minun kuuluukin ymmärtää, ei tämä ole minun tarinani. Eikä minun tehtäväni ole tätä kertoa, vaan antaa tilaa muunsukupuolisten puhua omista kokemuksistaan itse. Olla enemmistönä puolella, sillä koskaan ei ole ainoastaan vähemmistön tehtävä yksin saada kaikkia normeja kaadettua. Vaatia uutta translakia, sellaista, joka ei loukkaa ihmisoikeuksia. Siinä missä Ruotsi jo maksaa sukupuolenkorjausleikkauksen vuoksi pakkosteriloiduille ihmisille korvauksia, Suomessa vasta vaaditaan niistä luovuttavan. Me emme ole edelläkävijöitä kaikessa, ja etenkin nykyisen hallituksen aikana sen on todella saanut tuntea. Nämä ihmiset ovat kuitenkin meitä, omanlaisiaan, kuten jokainen meistä on. He ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin kaikki muutkin, he ansaitsevat oikeuden olla olemassa omina itseinään. Käsittämätöntä lähinnä on se, että näinkin itsestäänselvää asiaa pitää muka jollekin edelleen puolustella.

Valto, Ree, Apila, Juno, Panda, Kimmo, Timja, Viima, Kuisma Ilves, Elie, Pii, Leo, Noki, Martu ja Hene jakavat tarinansa ja se on upeaa. Kun sosiaalisen kontrollin ja normistomme sisällä pahoinvoivat ihmiset nykyään purkavat oloaan nettikiusaamisen ja vihapuheen kautta, tällaisten tarinoiden jakaminen on jopa välttämätöntä. Se on tärkeää. Se on upeaa siksi, että mitä useampi antaa äänensä näennäisen normiston ulkopuolelta, sen enemmän meitä/heitä on, eikä kukaan kaikkia yksinkertaisesti ehdi vastustaa. Se on välttämätöntä siksi, että mitä erilaisempia tarinoita kuulemme, sen enemmän opimme ymmärtämään ja poistumaan kapeista laatistoistamme. Ja se on tärkeää siksi, että meidän jokaisen tarina on sellainen, että siitä tulisi tehdä kirja. Meidän tulee lukea, tutustua ja ymmärtää myös sellaista, jota emme itse automaattisesti ole ja koe, koska vain niin voimme ymmärtää heitä myös arjessa, olla sensitiivisempiä, seistä tukena. Hajottaa yhdessä normistokenttää jopa sen sisäpuolelta, jotta ne viimeisillä voimillaan vanhentuneista binäärikäsityksistään kiinnipitävät eivät enää edes tiedä ketä vastaan taistelevat. Tosin itseään kai he lopulta, sillä välillä tekisi mieli mennä ja kysyä, että mikä ihme teitä tässä ihmisyydessä oikein pelottaa? 

Helmet-haaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

#lukemattomatnaiset: Naisten kirjoittama tietokirja