JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ
174s.
Into 2018
Ihmisiä tavataan pitää kurissa ja sovussa valtavan häpeäkulttuuriin kautta, jossa jokainen, joka erottuu, poikkeaa tai muokkaa käsitystä "normaalista", laitetaan sosiaalisen kontrollin keinoin kuriin, häpäistään ulkoa tai jopa sisäsyntyisesti. Tehdään tietoisesti olo, että on oikeanlaisia ja vääränlaisia, ja pakotetaan kaikki siihen hurjan pieneen muottirivistöön, johon oikeastaan ei mahdu edes ne normaaleimmat. Mitä ihmeen satuhahmoja ne liene sitten ovatkin.
Tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen kontrolli on välttämätön. Nyky-yhteiskunta ei pyörisi ilman yhteisiä sääntöjä, tällainen massa ihmisiä ei toimisi saman tavoitteen mukaisesti, jos kaikki huitelisivat minne sattuu, eikä yhteiskunnan rattaat pyörisi sitäkään vähää kuin ne nyt kuvitteellisella mukulakivikadulla kolistelevat eteenpäin. Kyse on paitsi laista, myös moraalikoodistosta, tavasta saada olla ihminen. Mutta siinä missä joillain on harhainen käsitys tämän lain, moraalin ja etiikan syntyneen jossain ikiaikaisissa yli-inhimillisissä jumalpippaloissa, oikesti kyse on vain kunkin hetken yhteisesti sovituista säännöistä. Ja niissä säännöissä kaikkein parasta on se, että yhteisen hyvän mukaan ne muuttuvat.
Ja nyt on ihan viimeistään tullut aika muuttaa meidän käsitystämme sukupuolesta. Tavasta olla ihminen. Translaista.
Holman, Järvenpään & Tervosen kokoama tietokirja pitää sisällään paitsi erityisen mainioita sarjakuvia Pii Anttoselta, Apila Pepita Miettiseltä sekä Kimmo Lustilta, on se myös 15 muunsukupuolisen henkilökohtainen tarina. Alunperin Miettisen & Holman opinnoista lähtenyt muunsukupuolisten valokuvausprojekti kasvoi ensin Voima-lehden juttusarjaksi, ja siitä upeaksi kirjaksi. Kirjaksi ihmisistä, jotka eivät mahdu yhteiskuntamme keinotekoisiin sukupuolirooleihin, joista joillekin kiinnipitäminen tuntuu henkeäkin tärkeämmältä. Ja se todella kostautuu, sillä erinäisten raporttien mukaan jopa 40 % transsukupuolisista on elämänsä aikana yrittänyt itsemurhaa. Kun asioista ei puhuta avoimesti, synnytämme kulttuurin, jossa erilaisuus on häpeä. Ja kaikki, mikä poikkeaa cisheteronormeista on erilaista. Piilotettavaa. Poistettavaa.
Jos jo minusta, valkoisesta cisnaisesta, joka tällä hetkellä elää heterosuhteessa, nämä normit tuntuvat ahdistavilta, ja olen pienen elämäni aikana ehtinyt kerran jos toisen tuntea itseni vääränlaiseksi, epänaiselliseksi, mennyt mukaan siihen yhteiskunnan odotukseen, jossa minun kuuluu kiinnostua tietyistä asioista ollakseni enemmän sukupuoltani, jota en edes kotona istu ja tunne aktiivisesti olevani, voin vain kuvitella, miltä se tuntuu niistä, jotka eivät tunne omaa kehoaan tai ulkoamääriteltyä sukupuolta omakseen. Jos minä sanon, etten tunne itseäni päivittäin naiseksi, olen silti etuoikeutettu, koska mahdun kuitenkin kaikin osin ulkopuoliseen määritelmään naisesta. En vain usko siihen, että kaikkien sukupuoli ilmenee samalla tavalla. Yhteiskunnan odotusten tavalla.
Mutta minä olen päässyt helpolla, ja sen ymmärtää, kun lukee näitä Näkymättömän sukupuolen tarinoita. Ja se minun kuuluukin ymmärtää, ei tämä ole minun tarinani. Eikä minun tehtäväni ole tätä kertoa, vaan antaa tilaa muunsukupuolisten puhua omista kokemuksistaan itse. Olla enemmistönä puolella, sillä koskaan ei ole ainoastaan vähemmistön tehtävä yksin saada kaikkia normeja kaadettua. Vaatia uutta translakia, sellaista, joka ei loukkaa ihmisoikeuksia. Siinä missä Ruotsi jo maksaa sukupuolenkorjausleikkauksen vuoksi pakkosteriloiduille ihmisille korvauksia, Suomessa vasta vaaditaan niistä luovuttavan. Me emme ole edelläkävijöitä kaikessa, ja etenkin nykyisen hallituksen aikana sen on todella saanut tuntea. Nämä ihmiset ovat kuitenkin meitä, omanlaisiaan, kuten jokainen meistä on. He ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin kaikki muutkin, he ansaitsevat oikeuden olla olemassa omina itseinään. Käsittämätöntä lähinnä on se, että näinkin itsestäänselvää asiaa pitää muka jollekin edelleen puolustella.
Tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen kontrolli on välttämätön. Nyky-yhteiskunta ei pyörisi ilman yhteisiä sääntöjä, tällainen massa ihmisiä ei toimisi saman tavoitteen mukaisesti, jos kaikki huitelisivat minne sattuu, eikä yhteiskunnan rattaat pyörisi sitäkään vähää kuin ne nyt kuvitteellisella mukulakivikadulla kolistelevat eteenpäin. Kyse on paitsi laista, myös moraalikoodistosta, tavasta saada olla ihminen. Mutta siinä missä joillain on harhainen käsitys tämän lain, moraalin ja etiikan syntyneen jossain ikiaikaisissa yli-inhimillisissä jumalpippaloissa, oikesti kyse on vain kunkin hetken yhteisesti sovituista säännöistä. Ja niissä säännöissä kaikkein parasta on se, että yhteisen hyvän mukaan ne muuttuvat.
Ja nyt on ihan viimeistään tullut aika muuttaa meidän käsitystämme sukupuolesta. Tavasta olla ihminen. Translaista.
Holman, Järvenpään & Tervosen kokoama tietokirja pitää sisällään paitsi erityisen mainioita sarjakuvia Pii Anttoselta, Apila Pepita Miettiseltä sekä Kimmo Lustilta, on se myös 15 muunsukupuolisen henkilökohtainen tarina. Alunperin Miettisen & Holman opinnoista lähtenyt muunsukupuolisten valokuvausprojekti kasvoi ensin Voima-lehden juttusarjaksi, ja siitä upeaksi kirjaksi. Kirjaksi ihmisistä, jotka eivät mahdu yhteiskuntamme keinotekoisiin sukupuolirooleihin, joista joillekin kiinnipitäminen tuntuu henkeäkin tärkeämmältä. Ja se todella kostautuu, sillä erinäisten raporttien mukaan jopa 40 % transsukupuolisista on elämänsä aikana yrittänyt itsemurhaa. Kun asioista ei puhuta avoimesti, synnytämme kulttuurin, jossa erilaisuus on häpeä. Ja kaikki, mikä poikkeaa cisheteronormeista on erilaista. Piilotettavaa. Poistettavaa.
Jos jo minusta, valkoisesta cisnaisesta, joka tällä hetkellä elää heterosuhteessa, nämä normit tuntuvat ahdistavilta, ja olen pienen elämäni aikana ehtinyt kerran jos toisen tuntea itseni vääränlaiseksi, epänaiselliseksi, mennyt mukaan siihen yhteiskunnan odotukseen, jossa minun kuuluu kiinnostua tietyistä asioista ollakseni enemmän sukupuoltani, jota en edes kotona istu ja tunne aktiivisesti olevani, voin vain kuvitella, miltä se tuntuu niistä, jotka eivät tunne omaa kehoaan tai ulkoamääriteltyä sukupuolta omakseen. Jos minä sanon, etten tunne itseäni päivittäin naiseksi, olen silti etuoikeutettu, koska mahdun kuitenkin kaikin osin ulkopuoliseen määritelmään naisesta. En vain usko siihen, että kaikkien sukupuoli ilmenee samalla tavalla. Yhteiskunnan odotusten tavalla.
Mutta minä olen päässyt helpolla, ja sen ymmärtää, kun lukee näitä Näkymättömän sukupuolen tarinoita. Ja se minun kuuluukin ymmärtää, ei tämä ole minun tarinani. Eikä minun tehtäväni ole tätä kertoa, vaan antaa tilaa muunsukupuolisten puhua omista kokemuksistaan itse. Olla enemmistönä puolella, sillä koskaan ei ole ainoastaan vähemmistön tehtävä yksin saada kaikkia normeja kaadettua. Vaatia uutta translakia, sellaista, joka ei loukkaa ihmisoikeuksia. Siinä missä Ruotsi jo maksaa sukupuolenkorjausleikkauksen vuoksi pakkosteriloiduille ihmisille korvauksia, Suomessa vasta vaaditaan niistä luovuttavan. Me emme ole edelläkävijöitä kaikessa, ja etenkin nykyisen hallituksen aikana sen on todella saanut tuntea. Nämä ihmiset ovat kuitenkin meitä, omanlaisiaan, kuten jokainen meistä on. He ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin kaikki muutkin, he ansaitsevat oikeuden olla olemassa omina itseinään. Käsittämätöntä lähinnä on se, että näinkin itsestäänselvää asiaa pitää muka jollekin edelleen puolustella.
Valto, Ree, Apila, Juno, Panda, Kimmo, Timja, Viima, Kuisma Ilves, Elie, Pii, Leo, Noki, Martu ja Hene jakavat tarinansa ja se on upeaa. Kun sosiaalisen kontrollin ja normistomme sisällä pahoinvoivat ihmiset nykyään purkavat oloaan nettikiusaamisen ja vihapuheen kautta, tällaisten tarinoiden jakaminen on jopa välttämätöntä. Se on tärkeää. Se on upeaa siksi, että mitä useampi antaa äänensä näennäisen normiston ulkopuolelta, sen enemmän meitä/heitä on, eikä kukaan kaikkia yksinkertaisesti ehdi vastustaa. Se on välttämätöntä siksi, että mitä erilaisempia tarinoita kuulemme, sen enemmän opimme ymmärtämään ja poistumaan kapeista laatistoistamme. Ja se on tärkeää siksi, että meidän jokaisen tarina on sellainen, että siitä tulisi tehdä kirja. Meidän tulee lukea, tutustua ja ymmärtää myös sellaista, jota emme itse automaattisesti ole ja koe, koska vain niin voimme ymmärtää heitä myös arjessa, olla sensitiivisempiä, seistä tukena. Hajottaa yhdessä normistokenttää jopa sen sisäpuolelta, jotta ne viimeisillä voimillaan vanhentuneista binäärikäsityksistään kiinnipitävät eivät enää edes tiedä ketä vastaan taistelevat. Tosin itseään kai he lopulta, sillä välillä tekisi mieli mennä ja kysyä, että mikä ihme teitä tässä ihmisyydessä oikein pelottaa?
Helmet-haaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
#lukemattomatnaiset: Naisten kirjoittama tietokirja
