SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA

KUKKA RANTA & JAANA KANNINEN :

VASTATUULEEN – SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA

263s.

S&S 2019

Suomalaisten tietämys saamelaisuudesta ja sen historiasta on varsin hataraa ja räikeänkin stereotypista, eikä opetussuunnitelmamme ole meidän kouluaikoinamme juurikaan oman alkuperäiskansamme historiaa, saati nykyistä asemaa suomensuomalaisille juurikaan opettanut. Ja jos rehellisiä ollaanm eipä saamelaisuudesta puhuttu luokanopettajan kelpoisuuden antavissa opinnoissanikaan laisinkaan - ei historian, yhteiskuntaopin eikä edes antirasismia käsittelevän valinnaisen kurssinkaan sisällä. Sanallakaan. Ja nämä opinnot kävin lukukaudella 2018-2019. Toki tietoa löytyy, kun sitä osaa etsiä, mutta siinäpä se juju onkin: jos tietoa täytyy etsiä, jää ymmärrys oman alkuperäiskansamme asemasta yksilön harteille. Stereotypiat yksittäisten ihmisten suoristamisiksi, yleissivistävän tiedon esiin tuominen saamelaisaktivistien harteille.

Tätä kapeaa tietokäsitystämme vastaan toimittajat Kukka Ranta sekä Jaanan Kanninen ovat lähteneet kirjoittamaan laajaa tietokirjaa, joka pureutuu ensisijaisesti Suomen valtionkin alueella olevan Saamenmaan asemaan ja historiaan. Vastatuuleen liikkuu kolonialismista rotuoppiin ja sitä kautta aluekiistoihin ja valtaväestön äärimmäiseen tietämättömyyteen, mitä perinne-elinkeinojen toteuttaminen todella Pohjois-Lapissa tarkoittaa, ja miten esimerkiksi jäämerelle ulottuva junarata uhkaisi kokonaisen kolttasaamelaisen kulttuurin olemassaoloa. Ja kuinka moni meistä edes osaa nimetä Suomessa asuvat saamelaiskansat? Tietää kuinka montaa eri saamen kieltä Saamenmaalla puhutaan? 

x

Käsityksemme saamelaisuudesta on siitä erikoinen, että me emme ole oikeastaan missään historian vaiheessa onnistuneet katsomaan peiliin, ja nähneet sitä sortoa, jota omankin valtiomme rajojen sisällä järjestään on tapahtunut. Nauramme saamelaisketseille, mutta pidämme Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntöä vähän hupsuna, ja parhaimmillaankin liioteltuna. Nostamme nyrkit pystyyn ja vastustamme rasismia, mutta kuvittelemme, että siitä kärsivät vain iholtaan eri väriset ihmiset, eivät pakkosuomalaistetut saamelaiset. Ja sehän siinä taas niin nurinkurista onkin: kun rasismi määritellään vain yhden yksilön kurjaksi kokemukseksi siitä, että häntä haukutaan, lyödään tai kiusataan erivärisen ihonsa vuoksi, kuvittelemme ettei rasismi koske meitä. Että kun meidän poliisimme ei lähtökohtaisesti tapa mustia pidätystilanteissa, rasismia ei ole. Ettei meidän yhteiskuntamme syrji, kun minä en syrji.

Mutta niinhän asia ei valitettavasti ole. Rasismi on todellisuudessa rakenteellinen vallan muoto, jossa ihmisiltä odotetaan piiloisesti mahdollisimman vahvaa tietynlaisuutta. Tietynlaisuushan on tunnetusti valkoisuutta, mutta se on myös kantaväestöön kuulumista, virheetöntä suomen kieltä, kulttuurillisesti mahdollisimman keskiverroksi sulautunutta. Ja kun millä tahansa tavallla poikkeaa siitä odotetusta tietynlaisuudesta, tulee syrjityksi. Ei saa kutsua työhaastatteluun, koska nimi ei kuulosta suomalaiselta. Ei pääse etenemään työpaikalla, koska iho ei ole kantasuomalaisen kalpea. Ei saa nostaa haloota syrjinnästä ilman, että tulee leimatuksi oman etnisen ryhmänsä kiukuttelevaksi edustajaksi. Ei itseasiassa saa sanoa mitään, tehdä yhtään virhettä, myöhästyä edes töistä ilman, että se leimataan vähemmistöryhmään kuuluvan ihmisen tyyppipiirteeksi. Ja sitä rasismia meidän etuoikeutettujen, kantasuomalaisten on välillä äärimmäisen vaikea havaita. Emme näe sitä, sillä se on hyödyttänyt meitä. Olemme menneet monien muiden pätevien ohi edes huomaamatta, että tilasta tai paikasta on tarvinnut edes paperilla kilpailla. Menemme ja nautimme, ja kuvittelemme, että olemme päässeet perille ihan itse. Omalla kovalla työllä. Niskasta kiinni ottamalla.

Ja se on raakaa ymmärtää. Ja vielä raaempaa on ymmärtää, että kaikessa tasa-arvoisuudessaankin elämme valtiossa, joka ei ole vieläkään ratifioinut esimerkisi ILO 169 -sopimusta, joka takaa alkuperäiskansoille aseman sortamattomana kansana. Että emme edes tiedä juuri mitään alkuperäiskansasta, jonka kanssa elämme saman valtion rajojen sisällä. Että olemme onnistuneet kadottamaan useita saamen kieliä, sillä pakkosuomalaistaminen on todella ollut todellisuutta. 

Onneksi asioista jo hieman enemmän nykyään kuitenkin puhutaan ja kirjoitetaan. Mutta se ei vielä riitä. Meidän täytyy nähdä, että rakenteellinen rasismi ja syrjintä on totta myös täällä Suomessa, jotta voimme alkaa oikaista sitä. Meidän täytyy ottaa vastuu saamelaisten kohtelemisesta, mutta ennen kaikkea antaa viimein ääni heille, joita on vuosikausia hiljennetty. Tämä kirja on sille hyvä alku. Seuraavaksi sitten kuitenkin jotain suurempaa ja konkreettisempaa, kiitos.

Helmet-haaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

KENEN TARINOILLE OLEMME TOTTUNEET KUMARTAMAAN? - SUKUPUOLENA IHMINEN -PROJEKTI

(kuva: Vesa Tyni / sukupuolenaihminen.fi)

Sukupuolena ihminen -projektissa on nimensäkin mukaisesti kyseessä ihmiset ja sukupuoli, ja se on jatkunut Suomessa jo kolme vuotta. Projektin takana olevat ihmiset ovat halunneet luoda paikan, jossa ääneen pääsee eri ikäiset transsukupuoliset ihmiset ympäri maan. Sen tarkoitus on antaa transsukupuolisille ihmisille tilaa ja ääntä, väistää hetkeksi sivuun ja antaa heidän omien tarinoiden saolla pääosassa, eikä tällä kertaa tulla kerrotuiksi toisten kautta tai suhteessa cis-sukupuolisuuteen. Suora lainaus sivuilta kertoo, että "emme voi puhua toisten äänellä, mutta voimme puhua heidän puolestaan niin, että heidän omalle äänelleen tulee lisää tilaa. Haluamme haastatteluin ja valokuvin kertoa, millaista on olla transsukupuolinen nykypäivän Suomessa: mitä sukupuoli tarkoittaa kenellekin, miten muut ihmiset suhtautuvat, mitä toivoo ympäröivältä yhteisöltä, miltä transsukupuolisuus tuntuu."

Yksi projektiin osallistunut henkilö on Zoe, 43-vuotias transnainen. Hän tiesi jo nuorena, ettei jollain tapaa sovi perheeseensä, hän kasvoi kulttuurissa, jossa tunteelle väärään sukupuoleen syntymisestä ei ollut tilaa. Tila oli cis-sukupuolisilla heteroilla, heteronormatiivisuudessa, ja myös nekin vähäiset tarinat, jotka transsukupuolisuudesta oli kerrottu, kerrottiin aina joko cis-sukupuolisen kautta tai suhteessa heihin. Ja niin kerrottiin Suomessa suurella volyymilla ensin myös hänen tarinansa. 

"Hän kertoi mulle heti alussa, kun hän ryhtyi kirjottamaan tästä kirjaa. Me sovittiin, ettei hän käytä siinä mun muistojani tai ajatuksiani, ja niin se tehtiin. Hän luki kirjan mulle ääneen toukokuussa 2017, ennen sen julkaisua. Mä en tiennyt, mitä sanoa. Sanoin että se on kaunis. 

 Hän sanoi että se on täynnä rakkautta, mutta musta se ei tunnu siltä. Hän on sanonut monta kertaa, ettei rakasta mua enää, että mä olen hyväksikäyttänyt häntä, että mä olen pettäjä ja tuhoaja. Siksi mä en voi ymmärtää, miten se kirja on täynnä rakkautta. Eikä se kirjan nimi pidä paikkaansa: mä en ikinä kadonnut. Mä en kadonnut."
- Zoe

Zoe, tai kuten Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -autofiktiivisen romaanin lukeneet hänet tuntevat, Lili ei todella koskaan kadonnut. Hän muuttui, toki, kuten moni meistä muuttuu vuosien varrella, pitkien avioliittojen keskellä. Kadottaa itsensä toisten odotuksiin tai ottaa suuren askeleen ja on vihdoin rehellinen itselleen. Ja kuten kahden ihmisen suhteessa yleensä, on usein suuri muutos toiselle järkytys. Shokki, jopa. Se on toki inhimillistä, mutta joskus surukin täytyy osata suhteuttaa, kanavoida rehellisiin uomiinsa. Sillä ongelmalliseksi tällainen surukerronta muuttuu sitten, kun siitä tehdään cis-heteronaisen tragedia. Puhumattakaan siitä kun mukaan tulee raha, haastattelut suurissa medioissa, haltioitunut ihailu kirjablogisfäärissä ja kirjamessuilla, kustantamon mainonnassa. Kun tragedia onkin yhtäkkiä cis-naisen, etuoikeutetun, sen, jonka ei koskaan ole tarvinnut sisintään yhteiskunnan rakenteiden takia piilottaa. 

Tämä haastattelu on tärkeä. Se on merkityksellinen, ja se pysäyttää pohtimaan kenen tarinoita meidän kulttuurissamme on totuttu kuulemaan ja kenellä on oikeus kertoa tarinoita toisista. Miksi on ongelmallista, että suremme yhdessä sen etuoikeutetun surua, koska se tuntuu tutummalta, vaikka se onkin saanut alkunsa toisen kokemuksia käyttäen. Toista vain itsensä kautta peilaten.

Haastattelu on myös merkityksellinen, koska se nostaa ainakin itselleni suuren kysymyksen siitä, missä menee eettisen ja aidosti moninaisuuden puolella olevan markkinoinnin rajaviivat. Miksi on oikeasti äärimmäisen ongelmallista myydä kirjaa jo takakansitekstissä jälleen kerran cis-naisen inhimillisenä tragediana. Kuten jo aiemmin kyseistä kirjaa käsittelevässä postauksessa totesin, ihmeellisyys ja traagisuus ovat tällä kertaa ihan jossain muualla kuin Ahavan autofiktiivisen romaanihenkilön puolison muuttumisessa omaksi itsekseen. Sellaisena se kuitenkin myytiin, ja sellaisena sen suuri yleisö osti. Sen oikeellisuutta olisi todella hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, etenkin jos (ja toivottavasti kun) ajattelee olevansa aidosti moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolella. Jos tarinoista myy vain jo valmiiksi valta-asemaltaan korkeamman tarina, ja jos näitä tarinoita edelleen kritiikittä kumarretaan, voiko rakenteetkaan koskaan muuttua?

Lukekaa siis Zoen koko haastattelu täältä, oli Ahavan teos teille tuttu tai ei. Lisätietoa Sukupuolena ihminen -projektista löydät täältä. Suosittelen seikkailemaan kyseisillä sivuistoilla pidempäänkin. Ajatuksen kanssa.

(EDIT 9.9. lisäisin pienen sisältövaroituksen kommentteihin, etenkin niille, joille tämä transasia on henkilökohtainen ja herkkä.

Minut tekee äärimmäisen surulliseksi se, miten sekä tämä keskustelu täällä että samankaltainen keskustelu mediassa pyörähtää aina yhden ja saman navan ympärille; ja se napa on valkoisen heteromiehen/-naisen napa. Nimittäin jos edes puolet tästä puolusteluun käytetystä energiasta käytettäisiin aidosti siihen, kenestä nytkin keskustelu avattiin: transsukupuolisesta ihmisestä ja hänen asemastaan yhteiskunnassa, olisi tasa-arvokeskustelumme jo jonkinlaisilla siedettävillä asteilla. 

Tämä oli Zoen tarina. Ei avaus Ahavan kirjasta. Ja se on mennyt harmillisen monelta valitettavasti ohi.)

JANI TOIVOLA : MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN

JANI TOIVOLA : MUSTA TULEE ISONA VALKOINEN

266s.

Siltala 2016

Mielestäni on mahtavaa, että ihmiset, jotka ovat hädintuskin ylittäneet 40 vuoden rajapyykin, kirjoittavat muistelmia, elämäkertoja, omia tarinoitaan. Tämä kaiketi on jonkinasteinen trendi etenkin valtameren toisella puolella, mutta se on tervetullut tänne meillekin. Ei ihmisen tarvitse odottaa 80-vuotiaaksi saadakseen kertoa eläneensä, ajatelleensa asioita elämästään. Ja mitä pidemmälle Toivolan muistelmateosta luin, sen onnellisempi olin, ettei Janikaan odottanut. En ehkä olisi tätä 40 vuoden päästä tullut itse lukeneeksikaan.

"Lapsena saatoin harmitella, että miksei mummo muistuta enemmän Aira Samulinia, pukeudu verkkosukkiin ja käy tanssimassa Lepakossa. Vanhempana ymmärsin, että mummosta oli harmaus ja arkuus kaukana. Rohkeutta on niin monenlaista, myös hiljaisempaa ja arkiviisaampaa lajia."

Jani Toivola lienee kaikille enemmän tai vähemmän tuttu hahmo, joko entisenä Idols-tuomarina tai näyttelijänä, seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana tai Suomen ensimmäisenä mustana kansanedustajana. Minulle oli yllätys, että hän myös kirjoittaa, mutta niin, kuten juuri totesin, onneksi hän tekee sitäkin.

Toivolan tarina on tarina ennen kaikkea itsensä ja unelmiensa tavoittelevan ihmisen polusta siihen pisteeseen, johon hän haaveidensa kautta on nyt päätynyt. Toivola on lapsesta asti unelmoinut tähteydestä, suuruudesta, mutta myös suurperheen äitiydestä. Hän on valloittanut kuulijakuntansa tarkkanäköisellä ja herkällä eläytymisellään, ja hän vangitsee sillä samalla vahvuudella lukijansakin. Kirjasta tosin käy varsin pian selväksi, että ennen kaikkea taitelijana hän on tanssija ja näyttelijä, ei ehkä niinkään kirjailija, mutta joudun taas hieman torumaan itseäni näin ajatellessani. Muistuttamaan, että muutkin saavat kirjoittaa kuin sanataiteen maisterit. Tai ne, joiden näppäimistöillä sanat muuttuvat joksikin ylimaallisen kauniiksi.

Ei Toivola huonosti kirjoita, ei missään tapauksessa. Ja se, mikä ehkä hieman keskinkertaisesta kielestä puuttuu, täydentyy jo yllämainitulla tarkkanäköisyydellä, herkällä taidolla havainnoida paitsi ympäröivää maailmaa, ennen kaikkea sitä suunnatonta syvyyttä, jonka hän omien kokemustensa kautta itsessään näkee. Toivola tuntee ja aistii suuresti, ja vaikkei se ihan täysin täyttä voimaansa paperilla tavoitakaan, saa hänen kerronnastaan kiinni, miten upeasti hän osaa itselleen kokemuksensa ja käänteensä sanoittaa. Tai en tiedä onko sanoittaakaan oikea sana, tunnistaa ehkä. Jäsentää.

Koskettavinta tässä kirjassa oli se hauras ja kaunis inhimillisyys, mikä Toivolasta huokuu ja hänen henkilökohtaisuudestaan huokuu. Terävintä taas kirjan loppupuolen osio, jossa selvästi jo kokeneena poliitikkona ja puhujana toiminut Toivola pureutuu median ja vallan yhteenliittymään. Siihen, miten 10 vuotta Toivolan antamien haastatteluiden jälkeen Mustaa Barbaaria haastellaan edelleen valtamediassa ihonvärin kautta, näytekappaleena. 

En halua sanoa tätä rohkeaksi, koska rohkeus on valinta, ja kuten Toivola itsekin kirjassaan kirjoittaa, "ei minulla eikä kenelläkään muullakaan seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvalla ole varaa sellaiseen yleellisyyteen kuin olla ottamatta kantaa." Eikä minun mielestäni tässä maassa ja maailmassa kellään ole, ei niin kauan kun emme elä utopiassa. Miksi on rohkeaa ottaa kantaa ihmisyyteen ja jopa ihmisoikeusasioihin, kun lähinnä sen pitäisi olla se normi? Tavallisen hiljaa olonhan sitä lähinnä jotain epänormaalia, poikkeavaa,  epärohkeaa, jotain, josta erikseen täytyisi vetelyys esiin nostaa. 

Eikä sillä, ei kaikki uskalla, tahdo tai halua. Eikä kaikkien pidäkään. Mutta pelon ja uskaltamattomuuden vastakohta ei ole mielestäni rohkeus. Toivolan tapauksessa pelon vasta kohta on usko ihmisyyteen. Ja jollain tapaa ihmisrakas minusta tämä kirja ennen kaikkea on. Armollinen, kaunis ja itsensä hyväksyvä, mutta ennen kaikkea myös muut yhtä herkkinä ja kauniina näkevä. Jopa rakastava. Tämä kirja oli harvinaisen paljas ja aito. Aikakautena, jolloin olemme tottuneet ihmiset kaikkina muina, paitsi noina kahtena asiana näkemään. Ja se on osa ihanaa murrosta se.

Helmet-haaste 2018: 20. Taiteilijaelämäkerta
Kirjasta muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Reader, why did I marry him?, Sivulauseita & Bibbidi Bobbidi Book

JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ

JENNI HOLMA, VEERA JÄRVENPÄÄ & KAISU TERVONEN : NÄKYMÄTÄN SUKUPUOLI - EI-BINÄÄRISIÄ IHMISIÄ

174s.

Into 2018

Ihmisiä tavataan pitää kurissa ja sovussa valtavan häpeäkulttuuriin kautta, jossa jokainen, joka erottuu, poikkeaa tai muokkaa käsitystä "normaalista", laitetaan sosiaalisen kontrollin keinoin kuriin, häpäistään ulkoa tai jopa sisäsyntyisesti. Tehdään tietoisesti olo, että on oikeanlaisia ja vääränlaisia, ja pakotetaan kaikki siihen hurjan pieneen muottirivistöön, johon oikeastaan ei mahdu edes ne normaaleimmat. Mitä ihmeen satuhahmoja ne liene sitten ovatkin.

Tiettyyn pisteeseen asti sosiaalinen kontrolli on välttämätön. Nyky-yhteiskunta ei pyörisi ilman yhteisiä sääntöjä, tällainen massa ihmisiä ei toimisi saman tavoitteen mukaisesti, jos kaikki huitelisivat minne sattuu, eikä yhteiskunnan rattaat pyörisi sitäkään vähää kuin ne nyt kuvitteellisella mukulakivikadulla kolistelevat eteenpäin. Kyse on paitsi laista, myös moraalikoodistosta, tavasta saada olla ihminen. Mutta siinä missä joillain on harhainen käsitys tämän lain, moraalin ja etiikan syntyneen jossain ikiaikaisissa yli-inhimillisissä jumalpippaloissa, oikesti kyse on vain kunkin hetken yhteisesti sovituista säännöistä. Ja niissä säännöissä kaikkein parasta on se, että yhteisen hyvän mukaan ne muuttuvat.

Ja nyt on ihan viimeistään tullut aika muuttaa meidän käsitystämme sukupuolesta. Tavasta olla ihminen. Translaista.



Holman, Järvenpään & Tervosen kokoama tietokirja pitää sisällään paitsi erityisen mainioita sarjakuvia Pii Anttoselta, Apila Pepita Miettiseltä sekä Kimmo Lustilta, on se myös 15 muunsukupuolisen henkilökohtainen tarina. Alunperin Miettisen & Holman opinnoista lähtenyt muunsukupuolisten valokuvausprojekti kasvoi ensin Voima-lehden juttusarjaksi, ja siitä upeaksi kirjaksi. Kirjaksi ihmisistä, jotka eivät mahdu yhteiskuntamme keinotekoisiin sukupuolirooleihin, joista joillekin kiinnipitäminen tuntuu henkeäkin tärkeämmältä. Ja se todella kostautuu, sillä erinäisten raporttien mukaan jopa 40 % transsukupuolisista on elämänsä aikana yrittänyt itsemurhaa. Kun asioista ei puhuta avoimesti, synnytämme kulttuurin, jossa erilaisuus on häpeä. Ja kaikki, mikä poikkeaa cisheteronormeista on erilaista. Piilotettavaa. Poistettavaa.

Jos jo minusta, valkoisesta cisnaisesta, joka tällä hetkellä elää heterosuhteessa, nämä normit tuntuvat ahdistavilta, ja olen pienen elämäni aikana ehtinyt kerran jos toisen tuntea itseni vääränlaiseksi, epänaiselliseksi, mennyt mukaan siihen yhteiskunnan odotukseen, jossa minun kuuluu kiinnostua tietyistä asioista ollakseni enemmän sukupuoltani, jota en edes kotona istu ja tunne aktiivisesti olevani, voin vain kuvitella, miltä se tuntuu niistä, jotka eivät tunne omaa kehoaan tai ulkoamääriteltyä sukupuolta omakseen. Jos minä sanon, etten tunne itseäni päivittäin naiseksi, olen silti etuoikeutettu, koska mahdun kuitenkin kaikin osin ulkopuoliseen määritelmään naisesta. En vain usko siihen, että kaikkien sukupuoli ilmenee samalla tavalla. Yhteiskunnan odotusten tavalla.



Mutta minä olen päässyt helpolla, ja sen ymmärtää, kun lukee näitä Näkymättömän sukupuolen tarinoita. Ja se minun kuuluukin ymmärtää, ei tämä ole minun tarinani. Eikä minun tehtäväni ole tätä kertoa, vaan antaa tilaa muunsukupuolisten puhua omista kokemuksistaan itse. Olla enemmistönä puolella, sillä koskaan ei ole ainoastaan vähemmistön tehtävä yksin saada kaikkia normeja kaadettua. Vaatia uutta translakia, sellaista, joka ei loukkaa ihmisoikeuksia. Siinä missä Ruotsi jo maksaa sukupuolenkorjausleikkauksen vuoksi pakkosteriloiduille ihmisille korvauksia, Suomessa vasta vaaditaan niistä luovuttavan. Me emme ole edelläkävijöitä kaikessa, ja etenkin nykyisen hallituksen aikana sen on todella saanut tuntea. Nämä ihmiset ovat kuitenkin meitä, omanlaisiaan, kuten jokainen meistä on. He ansaitsevat samat ihmisoikeudet kuin kaikki muutkin, he ansaitsevat oikeuden olla olemassa omina itseinään. Käsittämätöntä lähinnä on se, että näinkin itsestäänselvää asiaa pitää muka jollekin edelleen puolustella.

Valto, Ree, Apila, Juno, Panda, Kimmo, Timja, Viima, Kuisma Ilves, Elie, Pii, Leo, Noki, Martu ja Hene jakavat tarinansa ja se on upeaa. Kun sosiaalisen kontrollin ja normistomme sisällä pahoinvoivat ihmiset nykyään purkavat oloaan nettikiusaamisen ja vihapuheen kautta, tällaisten tarinoiden jakaminen on jopa välttämätöntä. Se on tärkeää. Se on upeaa siksi, että mitä useampi antaa äänensä näennäisen normiston ulkopuolelta, sen enemmän meitä/heitä on, eikä kukaan kaikkia yksinkertaisesti ehdi vastustaa. Se on välttämätöntä siksi, että mitä erilaisempia tarinoita kuulemme, sen enemmän opimme ymmärtämään ja poistumaan kapeista laatistoistamme. Ja se on tärkeää siksi, että meidän jokaisen tarina on sellainen, että siitä tulisi tehdä kirja. Meidän tulee lukea, tutustua ja ymmärtää myös sellaista, jota emme itse automaattisesti ole ja koe, koska vain niin voimme ymmärtää heitä myös arjessa, olla sensitiivisempiä, seistä tukena. Hajottaa yhdessä normistokenttää jopa sen sisäpuolelta, jotta ne viimeisillä voimillaan vanhentuneista binäärikäsityksistään kiinnipitävät eivät enää edes tiedä ketä vastaan taistelevat. Tosin itseään kai he lopulta, sillä välillä tekisi mieli mennä ja kysyä, että mikä ihme teitä tässä ihmisyydessä oikein pelottaa? 

Helmet-haaste 2018: 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

#lukemattomatnaiset: Naisten kirjoittama tietokirja

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

ANGIE THOMAS : VIHA JONKA KYLVÄT

398s.

Otava 2017

Alkuteos: The Hate U Give (2017)

Suomentaja: Kaijamari Sivill

The Hate  U Give pyöri hurjan paljon kirjainstagrameissa koko alkuvuoden, kevään ja kesänkin. Olin laittanut sen kyllä merkille, mutta silti täysin yllättäen huomasin ihan muutama viikko sitten, että sehän on sekä suomennettu että saatavilla lähikirjastoni nuorten osastolta, joten ensimmäisenä lainaajana sen taisin uunituoreena käteeni käydä hakemassa, sitä kun ei oltu vielä edes ehditty hyllyttää. Varsin, harmillisenkin vähän ylipäätään yleensä luen nuorten- ja nuortenaikuisten kirjallisuutta, mutta tämän aiheen kohdalla siihen ei juurikaan epäiröittänyt tarttua.

"Faija sanoi mulle kerran, että jokainen musta mies on perinyt esi-isiltään raivon, joka on syntynyt sillä hetkellä kun ne ei ole pystyneet estämään sitä, että orjanomistaja satuttaa niiden perhettä. Faija sanoi myös, ettei oo mitään vaarallisempaa ku se, että se raivo herää."

Kun Starr oli 12-vuotias, hänelle on pidetty puhe paitsi kukista ja mehiläisistä, myös siitä mitä pitää tehdä, jos poliisi pysäyttää. Tee täsmälleen kuin poliisi käskee. Pidä kädet näkyvissä. Älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Puhu vain kun sua puhutellaan. Neljä vuotta myöhemmin hän on palaamassa bileistä kotiin ystävänsä kanssa, ja joutuu kohtaamaan sen tilanteen, johon häntä on koko elämä valmisteltu. Kun kesken poliisitarkastuksen Starrin ystävä Khalil kurottautuu autoon kysymään onko Starrilla kaikki ok, ampuu poliisi hänet, hänen aseettoman ystävänsä, keskelle katua. 

Thomasin nuortenromaani lähtee liikkeelle vauhdilla, ja se kuvaa taitavasti 16-vuotiaan ghettotytön elämää keskellä parempiosaisten valkoisten lukiota, kiintiömustana rikkaiden maailmassa, tavallisena entisen jengiläisen tyttönä laitakaupungilla, jossa on lähes normaalia lähteä bileistä kotiin sen jälkeen kun joku on ammuttu. Kun Starr on silminnäkijänä paikalla jälleen kerran yhdessä poliisi ampuu aseettoman mustan nuoren -tilanteessa, keikahtaa hänen maailmansa raiteiltaan jo toistamiseen, murtuu kulissit ja kahden eri tytön roolit, joita hän on tottunut pitämään yllä niin kotona kuin koulussakin.

Thomasin keskeisimpänä teemana on rakenteellinen rasismi ja poliisiväkivalta- ja murhat, ja sitä hän tuo vallan voimakkaasti ja vaikuttavasti esikoisteoksensa sivuilla esiin. Nuortenromaani kun kyseessä on, tai esikoinen, tai mikä syy aihepaljouteen nyt ikinä onkaan, on siihen sivuun saatu myös aikamoisen vaikuttava sivuteemakirjasto: on ekojen kertojen odottamista poikaystävän kanssa, pohdintaa onko valkoisen poikaystävän kanssa oleminen ylipäätään rikos omaa yhteisöä kohtaan. On pompottelevat ystävät, jotka eivät edes näe olevansa rasisteja, koska hei vitsillä vain, miten sä vieläkin jaksat. On perhesuhteita, vanhempien välistä draamaa, oikeuskäyntejä, jengirikoksia, uhkailuja, vähemmistöliittoumia, musiikkia, koripalloa, hieman naivin tuntuisia kaikki järjestyy -kuvioita, slangia ja mellakoita. Itselle lukiessa meinaa niiden parissa tulla jo ähky, mutta sitten muistaa miltä itsestä vielä 14 vuotta sitten tuntui, ja tätähän se oli. Draamaa ja ähkyä, maailmantuskaa hieman joka suuntaan. Eli vallan realistista 16-vuotiaan elämää, vaikka itse sen elikin täysin erilaisissa oloissa.

"Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä [rasistisia] juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa ihan normaalilta. Mitä järkee, minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?"

Vaikka välillä tunnuin hieman hukkuvan kaikkien eri aiheiden särppimisen keskellä, ja toisinaan taas puutuvani hieman tiivistystä kaipaavien kohtien kohdalla, jäin pohtimaan paljon sitä, mihin törmäsin aiemmin jo Ahavan uusimman romaanin parissa. Siinä, missä sen kanssa kaikki oli kaunokirjallisesti kohdallaan aina kieltä ja rakennetta myöten, iskivät näkökulmavalinnat, itsekritiikittömyys ja valta-aseman terällä leikittely niin vyön alle, ettei siitä enää voinut puhtaasti pitää. Tämän kanssa taas kävi hieman päinvastoin: kirja ei tuntunut kirjallisesti kovinkaan korkealaatuiselta, mutta sen sanoma oli niin suuri, voimakas ja aito, että kaiken tuollaisen hifistelyn puutteen antaa sille kyllä anteeksi. Sillä kun vain mietin, että mikä minä olen valkoisena hyvinvointilapsena sanomaan, minkälaista maailmankirjallisuuden kuuluu olla? Että kun viimein saamme sisältä kirjoitetun teoksen, ghetosta ghettoon ja samalla meille kaikille suunnatun, minäkö voin sanoa, että minusta se olisi kirjoitettu jotenkin väärin? Se kun ei vastaakaan sitä yleistä käsitystä laadukkaasta kaunokirjallisuudessa, koska siinä puhutaan, kuten ihmiset oikeasti puhuvat? Koska se tuntuu hieman epätasaiselta, kun ihan kaikkea ei vain itse ymmärrä, kun ei sitä arkea elä? Eihän kirjallisuus kuulu vain kirjaeliitille, se kuuluu kaikille. Ja jos se kirjaeliitti sattuu välillä jotain muutakin kuin itselleen suunnattua lukemaan, on se todennäköisesti vain tervetullutta. Siltä varmaankin niistä ulkopuolisista on tuntunut aina, että ihan kuin tätä ei olisi minulle kirjoitettu, ja silti siitä voi oppia jonkinlaista empatiaa. Ja se jos mikä tekee varsin hyvää.

Tärkeä ja tervetullut kirja tämä todella  on, yhdyn kyllä muitta mutkitta siihen kuoroon. Jos mahdollista, lukekaa tämä englanniksi. Vaikka suomennos olikin mitä mainioin, olen varma, että suurin osa tämän voimasta pääsee parhaiten esiin sen alkuperäisellä kielellä, niillä sanoilla ja sanonnoilla, joita meidän omassa kielessämme ei yksinkertaisesti ole. Ja jos englanti ei taivu, lukekaa se suomeksi. Kunhan luette, tämä on tärkeä. Ja tästä tehtävää leffaa odotellessa katsokaa myös Ylen Ulkolinjan USA ja rotusodan uhka -dokkari Areenasta, sekin oli varsin vaikuttava. Vielä kolmisen viikkoa se siellä katsottavana on. Näiden tarinoiden jälkeen en voi kuin ihmetellä, miten tuota sortoa on niin kauan kestetykin ilman suurempaa vastarintaa.

Helmet-lukuhaaste 2017: 42. Esikoisteos

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT

KOKO HUBARA : RUSKEAT TYTÖT 

TUNNE-ESSEITÄ 

 236s. 

Like 2017 

Arvostelukappale 

Koko Hubara on kirjoittanut tärkeän kirjan. Hän ei ole kirjoittanut sitä minulle. Ja se on oikeastaan tärkeintä, mitä tästä kirjasta voin sanoa.

"Kutsun näitä esseitä nimenomaisesti ja tarkoituksella tunne-esseiksi. Viime aikoina olen törmännyt säännöllisesti lehtijuttuihin ja some-keskusteluihin, missä on mollattu tunteen perusteella päättämistä, minä-journalismia, arkisia tarinoita. Mutta tunteet ja järki eivät sulje toisiaan millään tavalla pois, kuten eivät vapaus ja vastuukaan." 

Kaiken muun sanominen tästä kirjasta on hyvin vaikeaa. Tämä ei ole minun tonttini. Nämä eivät ole minun kokemuksiani. Minä olen osa sitä valtavoimaa, enemmistöä, rakenteita, joiden vuoksi Ruskeat Tytöt on kirjoitettu muille Ruskeille Tytöille. Ja vaikken osaakaan kirjoittaa tämän edessä muita kuin päälauseita, se ei tarkoita sitä, etteikö tämä kirja olisi ollut hyvä.

Se oli mielettömän hyvä. Se oli terävä, tarkka ja lempeä, syyllistämättä. Se oli aivan järjettömän hyvin, tunteellisesti ja avoimesti kirjoitettu. Sen teksti soljui, oli laadukkainta mitä aikoihin olen lukenut. Se oli kirja, jonka toivoisin kaikkien sellaisten Tyttöjen ja Poikien lukevan, jotka jakavat Hubaran kokemukset, tunteet ja valkoisen enemmistön ehdoilla eletyn elämän. Sen, miten missään naistenlehdissä ei esitellä samaistuttavana kauneutena itsensänäköisiä ihmisiä, sen, että hyvälläkin tarkoittavat ihmiset aloittavat tutustumisen Hubaraan utelemalla miten hän on saanut alkunsa. Tulisiko minulle mieleenikään kysyä samaa kantasuomalaiselta? Että hei, onpa kiva tavata, missäs vanhempasi ovat tavanneet? Ei. Mutta se on jotain, mitä Ruskeilta Tytöiltä kysytään, minkälaisten ajatusten ajattelusta huomaan itsekin jääväni kiinni tämän kirjan luettuani. 

Minä en voi taistella kenenkään puolesta, heidän äänellään, siitä paikasta, jonka jokainen tässä yhteiskunnassa ansaitsisi. Mutta minä voin seistä heidän vierellään, tukea heitä, puuttua tilanteissa ja kyseenalaistaa normeja, olla hereillä yhtä tasavertaisesti kuin ihminen tuntuu "luonnostaan", eli valtanormien ja tiettyyn tapakulttuuriin kasvaneena, olevan sille, johon eniten samaistuu. Nähdä syrjivät rakenteet ja tehdä kaikkeni sen eteen, että ne voidaan purkaa. Puuttua, jos näen jotain niin äärimmäisen väärää, kuten seksuaalista häirintää tai ahdistelua, vaikka kaksinaismoralistinen yhteisömme, maamme ja uutisointimme ei pidäkään sitä yhtä  jos se tapahtuu valkoiselta mieheltä ei-valkoiselle naiselle, jos se ei uhriuta jotain muka minunkaltaistani. Rohkeutta nostaa muitakin kuin muka tutun näköisiä kasvoja esille, ylemmäs, ääneen. 

Mutta silti, nyt ei ole kyse minusta, nyt on kyse siitä, että moni sellainen ihminen, suomalainen, täysin vääristä syistä näkymötän ja äänetön, on saanut nyt Hubaran kautta äänen. Ja sen äänen en toivoisi hiljenevän. Ja siksi minusta jokaisen, myös muiden valkoisten ja etuoikeutettujen, pitäisi lukea tämä kirja. Ymmärtää, miten sanojen ja tekojen välillä on eroa. Ja ennen kaikkea, ihan vain ymmärtää. Muitakin kuin aina vain itseään ja näennäisesti itsensäkaltaisia.

Helmet-haaste 2017: 30. Kirjan nimessä on tunne (hieman väljä tulkinta juu, mutta näissä tunne-esseissä on niin paljon tunnetta, että se riittää alaotsikkonakin täyttämään minulle tämän kohdan.)

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

PETINA GAPPAH : MUISTOJEN KIRJA

♥ ♥ ♥

307s.

Tammi 2017

Alkuteos: The Book of Memory, 2015
Suomennos: Tero Valkonen

Arvostelukappale

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia, Gappahin Muistojen kirja saapui käsiini maaliskuun alussa, ja se siinä on nyt lukutyylilleni tyypillisesti pyörinyt parisen viikkoa, kärsien hieman hajanaisesta lukemisesta ja tauoista, mutta pitänyt silti pauloissa jo ensiavaamisestaan lähtien. Kannet ovat voimakkaan kauniit, ja varsin on voimakas kirjan jälkimakukin.

"Muistot ovat tulvineet koko sen ajan, kun olen täällä ollut. Jo kauan ennen kuin Verhan Sithole pyysi kirjoittamaan kaiken sinulle, minulla on ollut loputonta tilaa, jossa en ole voinut kuin ajatella ja puntaroida. Meidät suljetaan yöksi selleihin puoli viideltä iltapäivällä, ja sireeni soi puoli viidelta aamulla, eli siihen väliin jää kaksitoista tyhjää tuntia vailla mitään tekemistä. Luettavaa ei ole, paitsi Raamattu, enkä minä voi puhua kenenkään kanssa, koska minulla on oma selli."

Memory istuu Hararen pahamaineisessa vankilassa kuolemaantuomittuna varakkaan valkoisen miehen murhasta, joka on sattumoisin testamentannut hänelle koko omaisuutensa. Hän on itsekin valkoinen, mutta aivan väärällä tavalla, hän on albiinona syntynyt musta, joka joutuu elämään alistetun enemmistön vähemmistössä Zimbabwessa, silmiinpistävän vääränlaisena ja väärinymmärrettynä. Hän alkaa kirjoittaa tarinaansa  yhdysvaltalaiselle journalistille, ja toivoo edes saamansa huomion kautta käännettyä oman tuomionsa oikeampaan suuntaan, saadakseen reilun oikeudenkäynnin, jossa myös totuudella on väliä. 

Gappahin romani tuo Zimbabwen politiikan pauhun hienosti esiin tarinan taustalla, ja se saa sukeltamaan taas aivan uuteen maailmaan, sellaiseen, johon vain kirjojen sivuilla pääsee. Kolonialismi on ohi, mutta valkoiset ovat edelleen niitä etuoikeutettuja, hekin, jotka ovat taistelleet mustien kapinallisten puolella. Kun Memoryn toinenkin sisaruksista kuolee hukkumalla, äiti kuljettaa albiinolastaan ennustajalta toiselle kumotakseen päälle langetetut kiroukset ja maailma tuntuu lähinnä vain siirtyvän järkkymisestä seuraavaan, vie kohtalo hänet valkoisen professorin talouteen, yksityiskouluun, yliopistoon ja maailmaan, johon moni vain vaivoin pystyy kurottelemaan.

Memoryn tarina kuroo yhteen hänen oman henkilökohtaisen historiansa ajan poliittisen tilan kanssa, ja se sukeltaa tarinankerronnassaan myös afrikkalaisten myyttien maailmaan, jossa ngozit saavat äidit tappamaan lapsensa ja esi-isien murhat vaikuttavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen kirouksenomaisesti. Se on tarina paitsi syyttömyydestä, myös valtavasta sisäisestä syyllisyydestä ja ketjuista, joiden syyt ja seuraukset menevät niitä eläessä varsin vahvasti sekaisin. Vaikutuin itse kirjassa erityisesti sen vahvuudesta kuvata zimbabwelaista arkea, niin etuoikeutetun vähemmistön helmoissa kuin siellä tomuisemmilla kaduilla, jossa kauniit vaatteet puettiin vain syntymäpäivien ja joulujen ajoiksi päälleen. Tarina, ajalleen tyypilliseen tapaan, eteni monessa eri aikatasossa, se kulki milloin lapsuudessa, milloin nuoruudessa, milloin ennakoiden jossain, jota taustoitettiin vasta myöhemmin. Se eli Memoryn elämää Lloydin kartanolla, mutta se asui myös lapsuudenkodissa, josta Memory lähti 9-vuotiaana. Se kuvasi myös karusti ja pistäväntuoksuisesti sitä vankila-arkea, joka Memorylle oli nykyhetki, ja se toi esiin myös monien sivuhenkilöidensä kohtalonväläyksiä ja tarinoita. Se oli ennen kaikkea tarina inhimillisten tapahtumien ketjuista.

Se, johtuiko näennäinen irrallisuuden tunne kirjan kanssa lopulta itse teoksesta vai omasta hieman joka suuntaan yhtaikaa särppivästä lukutavastani, ei ehkä minulle tule selviämään, mutta tätä kannattaa ehdottomasti muidenkin kokeilla. Vaikka kirja ei tunnetasolla niin vahvasti ihon alle tullutkaan kuin moni muu vastaava, on se silti tärkeä lukukokemus, sellainen, jonka parissa pystyy vaikuttumaan, vaikka seuraakin tapahtumia jopa hieman kliinisesti sivusta. Tarinassa, tematiikassa ja kokonaisuuden yhteenkietoutumisissa on kuitenkin voimansa, ja jos tätä rataa jatkaa muutkin kevään uutuudet, vahvoilla ollaan. Ja niinhän se menee, että välillä meille etuoikeutetuille länsimaisillekin tekee ihan hyvää olla se ulkopuolinen.

Helmet-haaste 2017: 23. Kirjassa selvitetään rikos

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON 

♥ ♥ ♥ ♥ 

186s.

Tammi 2016

Alkuteos: God Help the Child (2015)
Suomennos: Kaijamari Sivill

En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon aivan tuoretta, joko tänä vuonna alunperin julkaistua tai käännettyä kirjallisuutta. Vuoden 2016 kirjoihin kuuluu myös Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, kirja joka on valloittanut kirjabloggaajia jo varsin vahvaan tahtiin alkuvuoden aikana. Katrin blogista itsekin tämän helmikuussa lukulistalleni nappasin, Taina Maagisen realismin arvioon törmäämisen jälkeen nappasin sen kirjaston varauslistallekin.

"Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä." (s. 147)

Luoja lasta auttakoon on nobelistikirjailija Toni Morrisonin uusin teos, 85-vuotiaan kirjalijan raikas ja vahva romaani keskeltä nuoruutta ja sen kipupisteitä kun lapsuudesta pitäisikin siirtyä itsenäisesti aikuisuuteen. Kirja sijoittuu nykyaikaan, mutta sen tarina ja teemat ovat niin universaaleja ja aikaa kestäviä, ettei ajalla eikä paikalla varsinaisesti ole merkitystä. Kirja lähtee liikkeelle sinisenmustana maailmaan tulleen Lula Annin syntymästä, siitä kipuilusta, jonka tuo syvä ihonväri vaaleammassa äidissään Sweetnessissä aiheuttaa. Isä jättää liian mustan perheensä, äidin on vaikea edes koskettaa tytärtään. Tästä lähtee liikkelle nimensä Brideksi muuttaneen nuoren naisen tarina, ja se onkin vahva huuto hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä.

Luoja lasta auttakoon on tiivis, riisuttu ja osuva teos. 

Se on raikas ja vahva, ja vaikka se tunnetasolla 

jäikin hieman etäiseksi, on se kirjana todella hyvä.

180-sivuinen kirja pakkaa hyvinkin karsitusti itsensä täyteen tärkeitä teemoja ja vertauskuvallisuutta. Se osuu todella oivallisesti asiaansa, käy läpi lapsuuden kivut matkalla aikuisuuteen, omien tekojen ja kokemusten suhteen tulevaisuuteen. Kirja oli yllättävänkin helppo lukea, en tosin tiedä yllätyinkö siksi, että oletin, että nobelkirjailija kirjoittaisi raskaammin vai siksi, että edellinen tuntui tahmeammalta, mutta tämän teoksen tyyli vei kyllä vahvasti mukanaan. Luoja lasta auttakoon onnistui olemaan kokoonsa nähden suuri teos, ja se siitä tekikin varsin upean lukea. Se käsittelee asioita kiehtovasti yhtä aikaa täysin suoraan ja vertauskuvallisesti, rehellisesti ja valheen ilmitulemisen kautta. Kirja on yhtaikaa paikallaan ja liikkeessä, siinä on realistinen ote, mutta silti se osaa hämmentää jatkuvalla tapahtumasarjallaan, jonka ei ole enää tarkoituskaan olla sitten kuitenkaan aivan realistinen. Kirja imee hyvin vahvasti mukaansa, se pitää otteessaan ja antaa lukijalleen paljon, vaikken tällä kertaa siitä silti ihan täysin viiden sydämen verran irti saanutkaan. Ehkä tämä siis kuuluu siihen hyvien kirjojen kategoriaan, joista pitää kovasti, vaikkei rakastunutkaan. Hyvä kirja ja lempikirja kun ovat käsitteinä aivan erit, lempikirjojen kun ei aina tarvitse edes välttämättä olla näinkään hyviä osuakseen itsessään johonkin aiheuttaen pitkiäkin tunnereaktioita. Tätä suosittelen kuitenkin lämpimästi, harvoin näin laadukkaasta kirjallisuudesta saa nauttia.