KENEN TARINOILLE OLEMME TOTTUNEET KUMARTAMAAN? - SUKUPUOLENA IHMINEN -PROJEKTI

(kuva: Vesa Tyni / sukupuolenaihminen.fi)

Sukupuolena ihminen -projektissa on nimensäkin mukaisesti kyseessä ihmiset ja sukupuoli, ja se on jatkunut Suomessa jo kolme vuotta. Projektin takana olevat ihmiset ovat halunneet luoda paikan, jossa ääneen pääsee eri ikäiset transsukupuoliset ihmiset ympäri maan. Sen tarkoitus on antaa transsukupuolisille ihmisille tilaa ja ääntä, väistää hetkeksi sivuun ja antaa heidän omien tarinoiden saolla pääosassa, eikä tällä kertaa tulla kerrotuiksi toisten kautta tai suhteessa cis-sukupuolisuuteen. Suora lainaus sivuilta kertoo, että "emme voi puhua toisten äänellä, mutta voimme puhua heidän puolestaan niin, että heidän omalle äänelleen tulee lisää tilaa. Haluamme haastatteluin ja valokuvin kertoa, millaista on olla transsukupuolinen nykypäivän Suomessa: mitä sukupuoli tarkoittaa kenellekin, miten muut ihmiset suhtautuvat, mitä toivoo ympäröivältä yhteisöltä, miltä transsukupuolisuus tuntuu."

Yksi projektiin osallistunut henkilö on Zoe, 43-vuotias transnainen. Hän tiesi jo nuorena, ettei jollain tapaa sovi perheeseensä, hän kasvoi kulttuurissa, jossa tunteelle väärään sukupuoleen syntymisestä ei ollut tilaa. Tila oli cis-sukupuolisilla heteroilla, heteronormatiivisuudessa, ja myös nekin vähäiset tarinat, jotka transsukupuolisuudesta oli kerrottu, kerrottiin aina joko cis-sukupuolisen kautta tai suhteessa heihin. Ja niin kerrottiin Suomessa suurella volyymilla ensin myös hänen tarinansa. 

"Hän kertoi mulle heti alussa, kun hän ryhtyi kirjottamaan tästä kirjaa. Me sovittiin, ettei hän käytä siinä mun muistojani tai ajatuksiani, ja niin se tehtiin. Hän luki kirjan mulle ääneen toukokuussa 2017, ennen sen julkaisua. Mä en tiennyt, mitä sanoa. Sanoin että se on kaunis. 

 Hän sanoi että se on täynnä rakkautta, mutta musta se ei tunnu siltä. Hän on sanonut monta kertaa, ettei rakasta mua enää, että mä olen hyväksikäyttänyt häntä, että mä olen pettäjä ja tuhoaja. Siksi mä en voi ymmärtää, miten se kirja on täynnä rakkautta. Eikä se kirjan nimi pidä paikkaansa: mä en ikinä kadonnut. Mä en kadonnut."
- Zoe

Zoe, tai kuten Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -autofiktiivisen romaanin lukeneet hänet tuntevat, Lili ei todella koskaan kadonnut. Hän muuttui, toki, kuten moni meistä muuttuu vuosien varrella, pitkien avioliittojen keskellä. Kadottaa itsensä toisten odotuksiin tai ottaa suuren askeleen ja on vihdoin rehellinen itselleen. Ja kuten kahden ihmisen suhteessa yleensä, on usein suuri muutos toiselle järkytys. Shokki, jopa. Se on toki inhimillistä, mutta joskus surukin täytyy osata suhteuttaa, kanavoida rehellisiin uomiinsa. Sillä ongelmalliseksi tällainen surukerronta muuttuu sitten, kun siitä tehdään cis-heteronaisen tragedia. Puhumattakaan siitä kun mukaan tulee raha, haastattelut suurissa medioissa, haltioitunut ihailu kirjablogisfäärissä ja kirjamessuilla, kustantamon mainonnassa. Kun tragedia onkin yhtäkkiä cis-naisen, etuoikeutetun, sen, jonka ei koskaan ole tarvinnut sisintään yhteiskunnan rakenteiden takia piilottaa. 

Tämä haastattelu on tärkeä. Se on merkityksellinen, ja se pysäyttää pohtimaan kenen tarinoita meidän kulttuurissamme on totuttu kuulemaan ja kenellä on oikeus kertoa tarinoita toisista. Miksi on ongelmallista, että suremme yhdessä sen etuoikeutetun surua, koska se tuntuu tutummalta, vaikka se onkin saanut alkunsa toisen kokemuksia käyttäen. Toista vain itsensä kautta peilaten.

Haastattelu on myös merkityksellinen, koska se nostaa ainakin itselleni suuren kysymyksen siitä, missä menee eettisen ja aidosti moninaisuuden puolella olevan markkinoinnin rajaviivat. Miksi on oikeasti äärimmäisen ongelmallista myydä kirjaa jo takakansitekstissä jälleen kerran cis-naisen inhimillisenä tragediana. Kuten jo aiemmin kyseistä kirjaa käsittelevässä postauksessa totesin, ihmeellisyys ja traagisuus ovat tällä kertaa ihan jossain muualla kuin Ahavan autofiktiivisen romaanihenkilön puolison muuttumisessa omaksi itsekseen. Sellaisena se kuitenkin myytiin, ja sellaisena sen suuri yleisö osti. Sen oikeellisuutta olisi todella hyvä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, etenkin jos (ja toivottavasti kun) ajattelee olevansa aidosti moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden puolella. Jos tarinoista myy vain jo valmiiksi valta-asemaltaan korkeamman tarina, ja jos näitä tarinoita edelleen kritiikittä kumarretaan, voiko rakenteetkaan koskaan muuttua?

Lukekaa siis Zoen koko haastattelu täältä, oli Ahavan teos teille tuttu tai ei. Lisätietoa Sukupuolena ihminen -projektista löydät täältä. Suosittelen seikkailemaan kyseisillä sivuistoilla pidempäänkin. Ajatuksen kanssa.

(EDIT 9.9. lisäisin pienen sisältövaroituksen kommentteihin, etenkin niille, joille tämä transasia on henkilökohtainen ja herkkä.

Minut tekee äärimmäisen surulliseksi se, miten sekä tämä keskustelu täällä että samankaltainen keskustelu mediassa pyörähtää aina yhden ja saman navan ympärille; ja se napa on valkoisen heteromiehen/-naisen napa. Nimittäin jos edes puolet tästä puolusteluun käytetystä energiasta käytettäisiin aidosti siihen, kenestä nytkin keskustelu avattiin: transsukupuolisesta ihmisestä ja hänen asemastaan yhteiskunnassa, olisi tasa-arvokeskustelumme jo jonkinlaisilla siedettävillä asteilla. 

Tämä oli Zoen tarina. Ei avaus Ahavan kirjasta. Ja se on mennyt harmillisen monelta valitettavasti ohi.)