keskiviikko 27. tammikuuta 2021

KESKUSTELUJA KOLLEGOIDEN KESKEN – KOSKELA & TUOMI : TOISIN TEHTY


MINJA KOSKELA & ELINA TUOMI : 
TOISIN TEHTY – KESKUSTELUJA KOULUSTA
208s.
S&S 2020
Saatu arvostelukappaleena

Jos joku ei sitä vielä tiennyt, olen blogielon ulkopuolella ammatiltani opettaja. Aiemmin työskentelin vuosia varhaiskasvatuksessa esiopettajana, sittemmin opiskelin erityisopettajaksi, kelpoisuusalueena kaikki varhaiskasvatuksesta yläkoulun laaja-alaiseen erityisopetukseen saakka, luokanopettajan kelpoisuuden antavat opinnot yhtenä sivuaineena. Lisäksi alani akateeminen puoli kiinnostaa, ja jossain vaiheessa niin sanotun kenttätyön jälkeen näen hyvinkin mahdollisena, että hakeudun itse myös vielä tutkijakoulutuksen pariin tällä omalla alallani. Kun siis luen ja arvioin tätä kirjaa, luen sitä vahvasti oman ammattiminäni kautta, toisin kuin kirjallisuutta täällä blogissa siis yleensä. Siten en siis ehkä niinkään nyt arvioi lukemaani kirjaa vaan ennemminkin keskustelen sen kanssa. 

Lisäksi alkuun lienee tarpeen myös määritellä, mistä koulussa oikeastaan on kyse. (Aah, katsokaa, Laura on päässyt lempiaiheensa pariin!) Pitkään julkistakin keskustelua kun on tuntunut leimaavan koulun akateeminen puoli, eli siis se, joka tallettaa tietoa oppilaiden päähän ja valmentaa pieniä ihmisiä kohti yhteiskunnallista osallisuutta tulevina täysivaltaisina (työn-)tekijöinä. Nyttemmin keskusteluun on onneksi päässyt myös jo jonkin verran koulun sosiaalipoliittinen puoli, joka itseasiassa on myös se, joka opetussuunnitelmassa ensimmäisenä mainitaan: sen sijaan, että koulun oleellisin tehtävä olisi siis siirtää akateemista tietoa sukupolvelta toiselle, sen merkitys eettisyyteen sekä ihmisyyteen kasvattamisessa onkin itsesiassa huomattavasti oleellisempi osa koko järjestelmää (ainakin näin erityisopettajanäkökulmasta, huom.). Koulu sellaisena kuin sen käsitämme ei siis ole vain lukemista, laskemista tai pakkohiihtoa, vaan kokonaisuutena se on laaja sosiaalinen ja psyykkinen oppimisympäristö, joka muovaa kulloisenkin arvojärjestelmän mukaisesti sitä miten ja mihin meidän lastemme tulisi kasvaa. Koulua koskeva keskustelu kuitenkin varsin helposti jos nyt ei vääristy, niin ainakin vinoutuu, sillä kuten Tuomikin tässä kirjassa toteaa, koulua kelpaa mediassa kommentoimaan kuka tahansa, joka sen ovella on joskus kääntynyt. On toki totta, että lähes jokainen meistä sitä on jossain elämänsä vaiheessa käynyt. Mutta se, että täydellä itsevarmuudella sen rakenteisiin otetaan kantaa vain siksi, että 70-luvulla itsellään oli siellä kivaa tai kurjaa, vinouttaa koulukeskustelua. Eikä (keltaisen) lehdistön rakastamat klikkiotsikot kamalista opetussuunnitelmista ja katastrofaalisista ylilyönneistä tokikaan auta juuri asiaa. (En toki sano, ettei koulusta saisi lainkaan keskustella jos ei kuulu systeemiin ammatin puolesta, en todellakaan. Mutta jos haluaa osallistua keskusteluun ilman kytköksiä tämän päivän koulumaailmaan, voi aloittaa vaikka tämän kirjan lukemisesta. Jatketaan sen jälkeen keskustelua yhdessä.)

Ja sitten itse kirjaan. Musiikinopettajan ja myöhemmin väitöstutkija Minja Koskelan sekä kuvataideopettajan Elina Tuomen Toisin tehty – keskusteluja koulusta on kattava perusteos siitä, millainen 2020-luvun koulu on, ja mitä ongelmia sen sisään mahtuu niin opettaja- kuin yhdenvertaisuusnäkökulmastakin tarkasteltuna. Kirja itsessään jakautuu kolmeen päälukuun, opettajanäkökulmaan, oppilasnäkökulmaan sekä koulukulttuurinäkökulmaan, ja tekstit suurin piirtein vaihtelevat Koskelan & Tuomen välillä, vaikkakaan eivät ihan kauheasti keskustele keskenään. Koskela tuo kokonaisuuteen ehkä hieman akateemisempaa ja itsereflektiivisempää otetta, Tuomi taas esittelee taidokkaasti sitä arkitodellisuutta, joka koulumaailmassa vallitsee. 

Koskela & Tuomi tarjoavatkin siis ansiokkaasti popularisoidun kattauksen nykykoulun tilaan ja tutkimukseen. Ja kun sanon popularisoidun, tarkoitan sitä kaikella lämmöllä ja positiivisuudella: koulutuspolitiikkaa ja koulumaailmaa kun olen itse tottunut tarkastelemaan vain vahvan tieteellisen tekstin näkökulmasta, tuntuu raikkaalta lukea todellisia kommentteja kentältä, siitä miltä työ ruohonjuuritasolla näyttää, tuntuu ja kuulostaa. Valittu näkökulma on onnistunut, sillä parhaimmillaan se avaa keskustelua juurikin kollegiaalisesti, mutta toisaalta tarjonnee suht hyvän kattauksen koulumaailmaan myös niille lukijoille, jotka eivät itse alalla työskentele, mutta ovat siitä kiinnostuneita. Osiin teksteistä olisin kuitenkin ehkä kaivannut lisää syvyyttä, ja ennen kaikkea oppilaskeskeistä näkökulmaa, mutta toisaalta voi olla, että kyse on enemmän siitä, että olen itsekin esimerkiksi feminististä pedagogiikkaa lukenut, ja sosioekonomiseen epätasa-arvoon niin sanotusti perehtynyt, että tieto vain oli itselleni jo tuttua. On siis ehkä vähän vaikea hahmottaa, jäikö tekstit oikeasti pinnallisiksi vai onko kyse vain siitä, että valittu tekstimuoto tarkastelee asioita tarkoituksella ylätasolla, ja kiinnostuneet niistä sitten voivat itse enemmän tietoaan syventää.

Yleisesti ottaen keskustelun puutteesta huolimatta kirjan tekstit tukivat mukavasti toisiaan. Koskela & Tuomi haastavat opettajia ajattelemaan työtään eri näkökulmista kuin koulutuspoliittinen keskustelu ylipäätään automaattisesti tekee, ja toisaalta koulun rakenteellisuuden esiintuominen on myös tärkeä näkökulma. Koululaitoksesta keskustellessa kun on erityisen tärkeä muistaa, että koulu on laaja, poliittisestikin latautunut instituutio, jossa myös valta on niin sanotusti institutionalisoitunutta, eli rakenteisiin piiloutunutta. Tästä keskustellaan hämmentävän vähän, ja opettajien oma valtasuhdereflektointi etenkin oppilaita kohtaan on vielä suhteellisen lapsen kengissä. Se mitä, miten ja miksi opetetaan, on aina arvokysymys, ja toisaalta opettajakunnan keskiluokkaisuus ja korkeakoulutus leimaa osin myös keskustelua: se kun harvoin osaa ottaa kovinkaan inklusiivisesti huomioon esimerkiksi oppilaiden yhteiskuntaluokkataustaa, yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutusta oppilaan opiskelukykyyn tai toisaalta edes sitä, miten erilaiset kotiolot ylipäätään tukevat tai ovat tukematta lapsen koulunkäyntiä, minkä onneksi sekä Koskela että Tuomi omissa teksteissään toivat esiin. Yleisesti ottaen nimittäin tällaisella huomiottajättämisellä on vaaransa, sillä silloin esimerkiksi oppilaan kyvyttömyys toimia normitettujen, mutta sanoittamatta jätettyjen odotusten mukaisesti typistyy yksilöön: sen sijaan, että syrjiviä rakenteita tarkasteltaisiin kriittisesti, syy valuu yhden oppilaan ja hänen puutteidensa niskaan, jolloin opettaja vapautuu tarkastelemasta omaa toimintaansa suhteessa institutionaaliseen valtaan. Tätä näkökulmaa siis kyllä tuotiin tässäkin teoksessa esiin, mutta oman tutkimuksenikin valossa siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Tai no, siitä ei edelleenkään puhuta, vaikka pitäisi.

Ja niinpä lopulta vielä kaikkien näiden tärkeiden ja hienojen tekstien jälkeen haluan kysyä aiheesta kiinnostuneilta myös oman lempikysymykseni: kun koulua tarkastelee kriittisesti, unohdammeko me jatkuvasti, että se valta, jota se toisintaa ja uusintaa ei ole pelkästään piilossa rakenteissa vaan itseasiassa juuri meidän opettajien päivittäin uudelleen tuottamaa ja toteuttamaa? Että ihan samoin kuin yhteiskunnassakin, institutionalisoitunut valta on juurikin sen toimijoiden purettavissa, mutta jos sen siirtää edes puheen tasolla jonnekin epämääräiseen rakenteeseen, vapautuukin itse tarkastelemasta omaa toimintaan ja valta-asemaansa kriittisessä valossa. Tiedän, että opettajana työn vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta, ja on tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei yksittäinen opettaja voi tehdä, mutta kuten Me Too -liikkeessä on oleellista olla jumittumatta #notallmen-näkökulmaan, ei koulutuskeskustelussa saa myöskään juuttua #notallopettaja-näkökulmaan. Sillä ketä varten koulu lopulta on olemassa? Yhteiskuntaa? Opettajia? Vai yksittäisiä oppilaita, jotka pahimmillaan jäävät ilman tarvittavaa tukea, koska heidän toimijuutensa häivyttyy aina kaiken suuremman tieltä kun keskitymme jatkuvasti keskustelemaan kaikesta muusta? Tiedän, tämä on vahvasti erityispedagoginen näkökulma. Mutta juuri sitä näkökulmaa kaipaisin lisää, niin opettajakoulutukseen kuin koulutuspoliittiseen keskusteluunkin. Ilman sitä aitoon osallisuuteen perustuva, inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, saati koululaitos, ei toimi.

Helmet-haaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja 

perjantai 22. tammikuuta 2021

AJATUSMAAILMAN MUUTTAJA – MINNA SALAMI : AISTIEN VIISAUS

MINNA SALAMI : 
AISTIEN VIISAUS – MUSTAN FEMINISMIN NÄKÖKULMA KAIKILLE
240s.
S&S 2020
Alkuteos: Sensuous Knowledge: A black feminist approach to everyone
Suomennos: Sini Linteri
Saatu arvostelukappaleena

Minna Salami on nigerialais-suomalainen bloggaaja, yhteiskuntakriitikko ja puhuja. Ja nyt myös kirjailija, vahvan mustan feminismin kautta koko yhteiskunnallisen tiedon ja sen rakenteiden taitava, tarkkanäköinen haastaja. Ja Aistien voima on yksi tärkeimpiä kirjoja, joita olen vuosiin lukenut.

Aistien voima on Bernardine Evaristoa lainaten haastava ja kekseliäs tutkielma. Se on esseeteos, joka ei pelkästään kyseenalaista koko europatriarkaalista, eli eurooppa- ja mieskeskeistä yhteiskuntaa vaan käsitystämme siitä, mitä tieto ja tietäminen on, ja miten koko tuon konseptin voi ajatella uusiksi. Ja Salami ei pelkästään paljasta ja osoittele, kuten feministinen kirjallisuus lähivuosina ehkä hieman on typistynyt tekemään, mutta paikkansa ehdottomasti sillekin, vaan se tuo ja luo aidosti uutta vanhan tilalle. Se toki paljastaa ja haastaa, mutta sillä kaikkein voimallisimmalla tavalla; kirjoittamalla uutta vanhojen käsitystemme päälle.

Salamin teos jakautuu yhdeksään eri esseeseen, näkökulmiin tiedosta, vapautumisesta, dekolonisaatiosta, identiteetistä, mustasta, naiseudesta, sisaruudesta, vallasta ja kauneudesta. Se on luonteeltaan osin hieman teoreettista ja paikantuu ylätasolle (mitä itse henkilökohtaisesti rakastan, kaikenlainen filosofinen pyörittely kun on yksinkertaisesti ihanaa), mutta tuo myös kohti arkea, henkilökohtaisuutta ja kehollisuutta. Musta feminismi on koko Salamin ajattelun taustalla vaikuttava, rihmastoinen ja suuri voima, eikä se ole vain yksi näkökulma tähän kaikkeen, vaan koko pohjan luova verkosto. Silti se tarjoaa ennen kaikkea sisaruutta, juuri sitä sellaista lempeää inklusiivisuutta ja mukaanottamista, jota välillä feministipiireistä parjataan puuttuvan. Se luo yhtenäisen ja laajan vastarinnan, jolla oikeasti on merkitystä europatriarkaalisen tiedon (ja maailman) haastajana. 

Ja kun sanon, että Salami haastaa europatriarkaalisen tietokäsityksen, hän todella niin tekee. Salami tekee sen olemassa olon niin näkyväksi, että omien ajatusketjujen vinoutunut käsitys tiedosta tulee varsin räikeän selväksi. Ja se toki on tarkoituskin: lempeällä, perustelevalla ja uudenlaisia tarinoita ja tietokäsityksiä tarjoamalla Salami alleviivaa niin sanotun syväeuropatriarkaalisen tiedon luonteen, näkemyksen siitä, miten vallitsevaan tietoon kasvaminen on saanut meistä ihan jokaisen enemmän tai vähemmän kuvittelemaan, että nykyinen järjestelmä on tällaisenaan annettu ja sitä kautta muuttumaton. Olen itse jo pitänyt omaa ajatusmaailmaani hieman tästä essentiaaliseksikin kutsutusta näkemyksestä irtaantuneena, mutta kuten Salami osoittaa, matkaa on vielä paljon kuljettavana. Europatriarkaattinen tieto lävistää koko länsimaisen elämänkatsomuksen, ja se toisintuu ja uusintuu kulttuurissamme niin vahvasti, että vaatii todella määrätietoista toisinkatsomista, että sen vaikutusmallit ihan jo omassakin päässä tulevat selkeiksi. Ja siitähän tiedon uudelleen rakentuminen lähtee: että huomaa sen ylipäätään olevan rakentunutta, ei ylhäältä tietynlaiseksi annettua.

Hyvänä esimerkkinä tästä lienee juuri karrikoiden esitetty tunteen ja järjen vastakkainasettelu, mielen ja kehon vasta-asettelusta nyt puhumattakaan. Opiskelen tässä töiden ohella itse neuropsykiatriseksi valmentajaksi, ja koulutuspäivät alkavat aina jonkinlaisella meditointiharjoituksella. Ja oi kyllä: huomaan, että "tieteelliseen tietoon" virittynyt mieleni pitää moista kehollisuutta vähän huruiluna, turhana hömppänä Oikean Ja Wakavan Tiedon tiellä. Ja sitähän se ei ole. Se, tunteisiin ja kokemuksiin perustuva tieto kun vain yksinkertaisesti on feminiinisenä, eli sitä kautta huonona ja heikkona, pidettyä tiedon tapaa, ja siksi europatriarkaalinen tietokäsitys siirtää sen syrjään. Omasta vastahangasta kiinni jääminen sattuu, sillä olen todella mielestäni arjessa Kovien Faktojen vastustaja, mutta silti sisäisesti tuntuu, että kaikki on oikein vain juuri niiden määrällisesti mitattavien mittareiden kautta. Onnea on, että tieteessäkin pikkuhiljaa ollaan herätty huomaamaan, että maailma kaikessa kompleksisuudessaan ei yksinkertaisesti ole määrällisesti mittattavaa ja sitä kautta hahmotettavaa sekä testattavaa, mutta pitkä matka meillä tässäkin on vielä kuljettavana. Matka, jolle olisi todella tärkeä saada mukaan myös ne laadulliset, keholliset ja aistivoimaiset tavat hahmottaa ympäristöä, maailmaa ja sen ilmiöitä, jotta niiden ymmärtäminen olisi syvempää. Jotta jokainen puoli meissä tulisi aidosti kuulluksi ja kohdatuksi. Jotta tieto ei olisi vääristynyttä, patriarkaattista ja kovaa ollakseen Tietoa.

Ja kuten tosiaan sanottu, Salamin tapa korvata europatriarkaalinen tieto on tarjota tilalle uusia tarinoita. Hän yhtyy muiden mustien feministien kaanoniin, jossa ilolla, rakkaudella ja kehollisuudella viedään tilaa tunteettomuudelta ja kehosta irti pakotetulta tavalta käsittää maailmaa. Kun yhteiskunta on rakentunut ajatukselle, jossa järki voittaa tunteen, järki on miehistetty ja vastaavasti tunteet naisellistettu, olemme tilanteessa, jossa jätämme kokonaan huomiotta yhden suurimmin itseemme ja toimintaamme vaikuttavan voiman. Onneksi, muuallakin kuin Salamin kirjassa, tämä tietokäsitys on pikkuhiljaa murtumassa, sitä haastetaan vasemmalta, feministipiireistä, kasvatustieteissä, psykologiassa ja kaikessa, johon ei-mieskeskeinen tutkimus on viime vuosina saanut laajemmin jalansijaa. Mutta työtä on edelleen tehtävänä. Lapsia kasvatettavana tunteiden ymmärtämiseen, tunnistamiseen ja sitä kautta säätelyyn. Ihmisiä opetettava pehmeyteen ja solidaarisuuteen. Yhteiskuntia rakennettava kestävyyteen. Ja ennen kaikkea: elämää opeteltava hahmottamaan elämänkaarina ja pitkinä prosesseina, ei tuottavuutena, pikavoittoina ja määrällisinä mittareina. Kehollisuuden, aistivoimaisuuden ja ihan vain inhimillisyyden unohtamisesta kun kärsii kaikki.

Helmet-haaste 2021: 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa 

torstai 14. tammikuuta 2021

PÄÄOMANI

MILJA SARKOLA : PÄÄOMANI
165s.
Teos 2020

On yksi lempiasioitani, kun lukemani kirjat onnistuvat järjestäytymään peräkkäin niin, että lukukokemuksista tulee jatkumia, keskenään keskustelevia kokonaisuuksia, joiden keskuudesta ei välttämättä enää edes muista mistä teoksesta mikäkin ajatus on lähtenyt. Kahdesta edellisestä toisiinsa limittyneestä, Aura Nurmen Leijonapatsaista ja Édouard Louisin Ei enää Eddystä jo tänne kirjoittelinkin, niiden työväenluokka- ja köyhyyspyörteestä taas hyppäsin seuraavaksi täysin toiselle laidalle, Milja Sarkolan Pääoman, ylemmän keskiluokkaisuuden, puolen miljoonan euron asuntolainojen, rahastosijoitusten ja Pierre Bourdieun sosiologisiin teorioiden pariin.

Pääomani on tiivis romaani suomenruotsalaisesta teatteriohjaajasta, joka laskee rahojaan sentin tarkkuudella, kerryttää varallisuuttaan ja hahmottaa koko ympäröivää todellisuuttaan sen taloudellisten hyötysuhdeverkostojen kautta. On mies ja on poika, on premium-asiakkuus Aktiassa, menestyksekäs ura ja apurahoja, joiden avulla voi lähteä viettämään kulttuurimatkaa Berliiniin tai residenssiviikkoja Yhdysvaltoihin rahaa jopa säästäen kun ei tarvitse käyttää omaa pääomaa useampaan päivään.

Sarkolan romaanin päähenkilö on rahallisen pääomansa kanssa lähes neuroottisen tarkka, ja vaikka yksinkertaista kirja olisikin lukea yksittäisen ihmisen pakkomielteenä istua varallisuutensa päällä, on romaani oikeastaan kokoaan hurjasti laajempi näkökulma nykykapitalistiseen yhteiskuntaan, keskiluokkaiseen opportunistiseen ajattelutapaan, jossa taloudellisen hyödyn maksimointi ajaa kaiken edelle. Täysin sopimusten varaan perustuva rahan arvo tuo näennäistä turvaa maailmassa, jossa kaikki pyörii sen ympärillä. Mutta pääoma ei ole vain taloudellista, vaan rivien välissä Sarkola kuvaa taitavasti esimerkiksi Bourdieun käsittelemää kulttuurillista pääomaa, jossa sosiaaliset suhteet, äly, koulutus, kokemukset, perhesuhteet ja luokkatausta ruokkivat yhteiskuntaa, jossa pääoma todella menee pääoman luo. Tarina on voimakas, ja se saa jopa räikeät mittasuhteet, kun kirjan sattui lukemaan Louisin Ei enää Eddyn -köyhyys- ja työväenluokkakuvauksen perään. Sarkolan romaanissa luokkakuvaus on hienovireisempää, mutta niin tarkkaa ja jokaiseen päätökseen ja hetkeen päähenkilön kautta limittyvää, että siitä tulee silti näkyvä ja äärimmäisen taitava yhteiskunnallinen kuvaus. 

Sarkolan erityistaito onkin kuvata tiettyä yhteiskuntaluokkaa ikäänkuin vertaisasemasta, osoittelematta tai moralisoimatta, mutta tuomalla silti selkeästi näkyviin mihin kaikkeen esimerkiksi juuri taloudellisesti turvattu elämä ulottaa lonkeroitaan. Luokkaeroista puhutaan Suomessa ehkä jo hieman enemmän, mutta puhe on silti varsin kuplautunutta: teen itse töitä tälläkin hetkellä lähiöissä, eikä sosioekonomisten tekijöiden vaikutusta esimerkiksi perheiden tilanteissa aina osata ottaa arjen keskusteluissa tarpeeksi hyvin huomioon. Ihmisiltä odotetaan vähintään samaa kulttuurista osaamista, suhteisuutta ja taitavuutta mihin itsellä on ollut rahkeita, ja harva onnistuu hahmottamaan, että ne rahkeet eivät ole itse vaivalla aina hankittuja, vaan syntymän kautta etuoikeuksina saatuja. Luokkakysymykset ovat oleellisia, kun oman alani ammattikasvattajat kohtaavat erilaisista taustoista tulevia vanhempia ja heidän lapsiaan, mutta silti eriarvoistumiskeskustelussa välillä lipsahdetaan enemmän yksilön syyttelyyn kuin laajempien rakenteiden tarkasteluun.

Kuten huomata siis saattaa, Sarkolan romaani osui varsin vahvasti oman mielenkiinnonkohteideni alueelle, ja puhuisin täällä blogissakin vaikka miten pitkään mieluusti luokkataustoista ja niiden vaikutuksista tähän ihmiseloon. Ajatus meinaa karata, mutta otan sen kiinni ja säästän myöhempää varten, ehkä enemmän myös omaan työ- ja mahdollisesti tulevaan tutkimusympyrään. Pääomaan palaan nyt sen verran, että kirjana se oli tosiaan äärimmäisen mielenkiintoinen, kiinnostavalla tavalla terävä ja teoreettinen, erityisesti myös yhteiskunnallinen. Rahasta puhuminen on kirjallisuudessa tällä tasolla harvinaista, ja tämä kirja on siihen aiheeseen oivallinen avaus. Paikoin Sarkolan teksti saavuttaa jopa joitain hieman rachelcusk'maisia sivustakatsovan tarkkailijan oivallisia positioita, joita tässä aivan erityisesti fanitin. Hieno romaani auennee toisella lukukerralla vielä vahvemmin.

Helmet-haaste 2021: 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

sunnuntai 10. tammikuuta 2021

LUOKKAMATKOILLA – LEIJONAPATSAILLA & EI ENÄÄ EDDY

AURA NURMI : LEIJONAPATSAILLA
86s.
Otava 2020

&

ÉDOUARD LOUIS : EI ENÄÄ EDDY
190s.
Tammi 2019
Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule // 2014
Suomennos: Lotta Toivanen

Luin heti tammikuun alkuun kaksi kirjaa perätysten, niin tyystin erilaista, että niistä tuntuu hassulta kirjoittaa yhdessä, ja silti toisiaan risteävää, että se on luontevampaa kuin kirjoittaa peräkkäin kaksi postausta toistaen samoja sanoja. Aura Nurmen Leijonapatsailla on kirkkaan kaunis proosarunoteos, kirjastolaina, odottanut vuoroaan ikuisuuden, tarttunut lukemistoon monien kehujen kautta. Édouard Louisin Ei enää Eddy taas on ollut jo kesäkuusta asti lainassa ystävältä, hautautunut hyllyyn muiden lukemattomien seuraksi, ennakko-oletuksena jonkinlainen kurjuusporno ja väkivaltamässäily. 

Kirjallisuuskeskustelun keskiluokkaisuus – ja välillä jopa tietynlainen elitismiin kallistuminen – on kiinnostava ilmiö. Tuntuu, että usein hegemonista kirjallisuusmielipidettä edustaa juuri se stereotypinen, korkeastikoulutettu, ehkäpä itsekin alalla oleva henkilö, joka arvottaa herkästi kaiken korkeaan ja matalaan, sitä kautta siis tietenkin oikeanlaiseen ja vääränlaiseen tapaan kuluttaa kulttuuria. Silloin tällöin kirjakeskustelu on täynnä arvokiistoja, kuplia ja arvottamista, kuten toki taide ja kulttuuri noin yleensäkin, ja sellaista ylevää arvokkuutta rakennetaan usein varsin tietoisesti tekemällä eroa massoihin (eli rahvaaseen, joka lukee väärin). Marginaalista tulee upeaa ja hienoa (ja oikeanlaista), suurta yleisöä miellyttää vain kevyt ja turmeleva. Sama diskurssi on pyörinyt aiheen ympärillä jo vuosikymmeniä, ellei jopa saa kaikuja jo aiemmilta vuosisadoiltakin, kun ylemmän luokan on täytynyt tehdä selkeää eroa alempiin, mutta vaikka se muuttaa muotoaan ja nyanssit sijoittuvat eri tavoin, siellä se on olemassa, pinnan alla, kulttuurihenkilöiden kolumneissa ja Suurten Kriitikoiden Arvioissa. Ja samalla sitten ollaan toki myös moralistisesti huolissaan, ettei nykynuoret tai alemmat yhteiskuntaluokat lue. 

Ja miten tämä nyt sitten taas näihin kahteen kirjaan liittyy? Kenties siten, että koska kirjoja kirjoittavat erityisesti kirjoja lukevat keskiluokkaiset ihmiset, on nykykirjallisuudenkin kentässä työväenluokkainen kirjallisuus selkeässä vähemmistössä, ainakin mitä kaikkein myydyinpään, saati arvostetuimpaan kirjallisuuteen tulee. Kun kirjallisuus on keskiluokkaista, se kertoo keskiluokasta. Köyhyydestä, perheväkivallasta, homofobiasta, toksisesta maskuliinisuudesta, hyväksikäytöstä ja kesäyönlämpöistä siideriä juovista teineistä kirjoitetaan kyllä, mutta yleensä erikseen luokkataustasta irroitettuna, ei kokonaisena luokkakokemuksena. Ei rakenteellisena tekijänä, joka leimaa kokonaisia elämiä. Tai kuten Louis romaaninsa aloittaa, "minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään."

Nurmen Leijonapatsailla sijoittuu 2000-luvun vaihteen Hankoon, pieneen yksiöön ja siellä asuvaan suureen sisarusparveen äiteineen. Louisin Ei enää Eddy on suurinpiirtein samoissa ajoissa pyörivä romaani Pohjois-Ranskan pieneen kylään, jossa tiet ovat asvaltoimattomia ja miehet perheen hallitsijoita. Nuoruus on erilaista Hangossa ja Ranskassa, mutta vain vivahteina. Köyhyys ja omille jaloille ilman suurta tukiverkostoa nouseminen taas varsin universaalia, mutta silti sellaista, jota yhtaikaa julkisessa keskustelussa kaikilta odotetaan lähtökohdista huolimatta. Työväenluokkaisuus piiloutuu, sillä sitä opetetaan häpeämään kulttuurissa, jossa jokainen on näennäisesti oman onnensa seppä, ja ihmistä arvostetaan vain tietyn rajan ylittävistä saavutuksista, ei siitä, millaisen henkilökohtaisen matkan hän itse on tehnyt. 

Tietyllä tapaa tähän sitten ne yhtäläisyydet loppuvatkin: Nurmi kun kuvaa kirkkaalla säkeellään nuoruutta, kasvamisen kipua, väkivaltaa ja toisten silmien alle alistumista rivien väleissä, hiljaa ja sinänsä alistumatta, Louis taas tuo kaiken Nurmen sanomatta jääneen mäiskien silmille, verta roiskuvine kissanpoikasmuovipusseineen ja isiään hakkaviine poikapuolineen. Olen itse ehkä enemmän Nurmen tyylin ystävä, se jättää hiljaisella voimallaan vahvemman jälkitunnelman, mutta Louisilla on ehdottomasti myös vahvuutensa: toteava ja peittelemätön kirjoitustyyli tekee todella räikeän näkyväksi sen, jonka on väitetty jääneen jo barbaariseen historiaamme aikapäiviä sitten. Mutta sitähän se ei ole, se vaan on piilossa, rakenteiden pahnan pohjimmaisena, siistitty pois salonkikelpoisen keskiluokkaisen representaation tieltä. Se on väärin elettyä elämää, josta yleisen tarinan mukaan kuka tahansa voi nousta kun vaan tarpeeksi yrittää. Ottaa itseään niskasta kiinni, niin sanotusti.

Vahvoja, voimakkaita ja iholle piirtyviä kirjoja nämä siis molemmat. Henkilökohtaisia olematta tirkisteleviä, ennemminkin vaivatta kokoaan suuremmiksi kasvavia. Nurmen tapa kirjoittaa on kaunis olematta päälleliimattu ja kikkaileva, ja sitä ihailen valtavasti. Louis, no, hän taas kirjoittaa suoraan, toteavasti ja iljettävimpiä yksityiskohtia kaihtamatta. Se on toisaalta omiaan typistämään hahmot päähenkilöä lukuunottamatta hieman paperinukkemaisiksi, mutta toimii tehokeinona. Ymmärrystä ja empatiaa ei Eddyn kasvumaailmassa ole, joten sitä ei sieltä myöskään ympärille valu. Ja toisaalta: Leijonapatsaat on turhan yksioikoista ja hieman ahdastakin tunkea vain tämän yhden tulkintakehyksen, köyhyyden ja luokkaerojen kapeaan laatikkoon, se on niin paljon enemmän, kokoaan suurempi, kirkas ja tarkka, pieni maailma säkeiden välissä. Ei enää Eddy taas käpertyy lähes ainoastaan siihen, ja se on yhtaikaa sen heikkous ja äärimmäinen vahvuus. Vain ulkopuolisuuden tunteesta saa kasaan tällaista tarkkanäköisyyttä, rakenteiden kuvailua siellä missä elämän ankeus on muille vain annettua arkea.

Helmet-haaste 2021:
Leijonapatsailla: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä
Ei Enää Eddy: 11. Kirja kertoo köyhyydestä

lauantai 2. tammikuuta 2021

20 KIRJAA VUODELTA 2020

5  x R I S T I R I I T A I S I M M A T
ELI JOISTA EN IHAN ITSEKÄÄN SAA KIINNI PIDINKÖ VAI EN


5 x V A I K U T T A V I M M A T    T I E T O K I R J A T
ELI NE, JOTKA MUUTTIVAT ENITEN OMAA AJATTELUANI


5 x S U U R I M M A T   Y L L Ä T T Ä J Ä T
ELI KIRJAT, JOILTA TOKI JOTAIN ODOTIN, MUTTEN NÄIN PALJOA AJATELLUT SAAVANI


5 x  H E N K I L Ö K O H T A I S E S T I    T Ä R K E I M M Ä T
ELI KIRJAT, JOITA YKSINKERTAISESTI RAKASTIN



+ e k s t r a n a:
5 x L E M P I S I T A A T T I
ELI PIENET YKSITYISKOHDAT, JOTKA HALUAISIN MUISTAA AINA

"Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu."
Frank Martela : Elämän tarkoitus

"28. Se, että silmäsairauksissa kuvat voivat säilyä verkkokalvolla neljästätoista seitsemääntoista minuuttia tai kauemminkin, merkitsee näköelimen äärimmäistä heikkoutta ja palautumiskyvyttömyyttä. Intohimoisen vihan tai rakkauden kohteen häilyminen silmien edessä taas viittaa aistien sijaan henkiselle puolelle."
Goethe : Värioppi

3 "Kaikki mikä on mielen käsitteistettävissä on lähtökohtaisesti epätäydellistä ja rajallista ja siksi tuhoisaa, jos sitä palvotaan varauksetta. Älä toivo olevasi onnellisempi. Älä toivo vähempää kärsimystä. Älä toivo kasvavasi ihmisenä. Älä toivo pääseväsi vioistasi.

Toivo nykyisyyttä. Toivo loputtomia mahdollisuuksia ja pakottavia välttämättömyyksiä, joita jokainen hetki pitää sisällään. Toivo vapauden mukanaan tuomaa kipua. Toivo onnellisuuden synnyttämää kipua. Toivo tietämättömyydestä kumpuavaa viisautta. Toivo antautumisen synnyttämää voimaa. Ja sitten toimi, kaikista näistä asioista huolimatta."
Mark Manson : Kaikki menee päin h*lvettiä

"Sanoin, että kysymys lähtemisestä ja jäämisestä on yleensä sellainen, jonka esitämme itsellemme vain yksityisesti jopa niin, että se melkeinpä muodostaa itsemääräämisoikeutemme sisimmän ytimen."
Rachel Cusk : Kunnia

5 "Aivan muuten vain Malcom mainitsi minulle Keski-Kalifornian pohjoisosassa asuvan Wintu-heimon, joka ei kuvaile kehonosia sanoilla vasen tai oikea vaan käyttää niiden sijaan pääilmansuuntia. Minua kiehtoi tämä kuvaus kielestä ja sen takaisesta kulttuurisesta kuvastosta, jossa oma minuus on olemassa vain suhteessa muuhun maailmaan ja jossa ihmistä ei ole ilman vuoria, aurinkoa tai taivasta."
Rebecca Solnit : Eksymisen kenttäopas


x

Voihan 2020. Kokonaisen vuoden summaaminen tuntuu aina oudolta, mutta tänä juuri päättyneenä se on erityisen vaikeaa, suhmuraista ja omituista. Kaikki on tavallaan yhtä suurta puuroa ja silti irrallista, enkä oikein ymmärrä, miten kaiken keskellä edes lopulta sain kuin sainkin 44 kirjaakin luettua. Vähemmän kuin aiempina vuosina, toki, mutta silti paljon, jatkuvasti ja hieman joka välissä kuitenkin jotain. Vaikeaa se paikoin oli, enkä muista kuin muutaman hassun kerran, kun olen todella kirjan imuun viime vuonna päässyt, mutta loppuun sain silti kovin monta, ja varsin hyvääkin vielä.

Lukukokemuksia kuitenkin leimaa sama outo, yhteenkasvanut tunnelma kuin koko vuotta. Onnistuin välttelemään yhden tähden kirjoja mallikkaasti, mutta toisaalta luin vain muutaman, joille viisikään rohkenisi antaa. Kaikki on vähän tasapaksua, ja moni kaikkein laadukkaimman oloinen kirja jäikin viime vuonna kesken, kun aika tuntui niin väärältä: en halua lukea huikean upeaa, kun pää on kykenemätön vastaanottamaan. Mutta jospa ne sellaiset aloitetut saisi vaikka sitten tänä vuonna loppuun, oikeammalla ja paremmalla lukuhetkellä. Sellaisia on tulossa (onhan?).

Kun normaali on romutettu jo aikaa sitten, ja kaikesta kummasta on tullut tavallista, en tiedä mitä sen kummempaa tältä juuri alkaneelta vuodelta edes odottaa. Toisaalta edellisestä nyt kuvittelisi ainoan suunnan olevan vain ylöspäin, mutta pitkän jumittavan vaiheen jälkeen tuntuu, että oma lukeminen on ylipäätään vähän kriisissä. Mutta lähtee, jos on lähteäkseen, jääköön jumiin, jos siltä tuntuu. En jaksa, enkä haluakaan pakottaa yhtään mitään, nyt tekee mieli hetki vain ajelehtia virran mukana ja odottaa että mukavat yllätykset vain tipahtelevat tielleni. Se, miten todennäköistä sellainen sitten on, on tulevaisuuden murhe, mutta koska kaikki lopulta menee ohi, menee ihan varmasti tämäkin. 

Edellisvuosien vuosikatsaukset