sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

ANTEEKSI, MUTTA NYT EI PYYDELLÄ ANTEEKSI – ANU KAAJA : KATIE-KATE

ANU KAAJA : KATIE-KATE
261s.
Teos 2020
Saatu arvostelukappaleena

Katie-Kate kauniissa asetelmassa valkoisella pöydällä, teekupin ja kukkakimpun vieressä, värit käyvät kieltämättä yhteen, mutta kun kirjan kankaisia kansia pitää kädessään, ja tuntee spermaa jäljittelevän muovin sen yläreunassa, tietää, että tämä kirja käy juuri tällä tavalla ottamaani kuvaan kaikkein huonoimmalla mahdollisella tavalla, ja silti siinä se nyt sitten on. Se on yhtaikaa Katie (Price) ja Kate (Middleton), huora ja Madonna, tai ei Madonna vaan prinsessa, prinsessasatu, johon jotkut syntyvät, ja jonka jotkut kirurgiveitsien avulla täyteaineilla itselleen hankkivat, se on tahmainen, likainen ja kipeä, terävä, raaka ja kamala.

"Diana oksentaa ruokansa, Kuningatar syö muronsa ja Kate Middleton nielee myslinsä, kohtuullisen määrän. Sillä on yleisesti tunnettu tosiasia, että nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa, Kate Middletonin tapauksessa sen verran, että laihuus säilyy, mutta kruununperimys voi jatkua."

Katie-Kate iskee tyylillä, latteasti sanottuna (sekä kustantajan omaa esittelytekstiä lainaten) anteeksipyytelemättä. Mutta nyt mietin miksi niin sanotaan vain naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta, miksi anteeksipyytelemättömyys on feminismiä? Ovathan miehet kirjoittaneet jo historian sivun asiansa Suurina Totuuksina, eikä heistä kukaan takuulla ole pyydellyt anteeksi. Eikä heitä myöskään siitä kiitetä, sehän on itsestäänselvyys, eikä sellaisia todellakaan pyydetä anteeksi. Että Mieheltä Tulee Tykinsuusta Totuus. Jos se tulee naiselta, anteeksi jätetään erikseen pyytämättä, eli alleviivataan, että olisi voinut kuitenkin pyytää. Että on nyt uroteko, kun ei sitten kuitenkaan pyydetty. Omaa ääntä anteeksi. Omaa olemassa oloa anteeksi. Anteeksi. Anteeksi, mutta nyt ei todellakaan pyydetä anteeksi.

Puoliväliin Katie-Kate on vakava kuin Camille Rainvillen Be a Lady They Said -runo (joka on upotettu tuohon alle Cynthia Nixonin lukemana), hilpeä kuin Liv Strömquistin piikikkäät ja äärimmäisen tarkkanäköiset sarjakuvat naisten asemasta ja mädältä haisevasta patriarkaatista. Madonna-huora-kulttuurista, jossa Madonnan korvaa eteerisen kauniit tosielämän prinsessat, mutta huorat pysyvät huorina ajasta toiseen. Siitä, miten nainen on aina liikaa tai liian vähän, olemassa rintojen, huulten ja takapuolen koon kautta, miehen katseen alla, miehen katseen kohteena, mutta silti vähintäänkin väärin. Anteeksi, kun emme siis ole tarpeeksi.




Puolivälin jälkeen Katie-Kate taas ei ole enää mitään, mitä se ei jo alkuun ollut. Se on vain sitä, mitä se on koko ajan ollut, ja se p u u d u t t a a, puuduttaa kuin se valtavirtaporno, jota kirja käsittelee ja ei käsittele, patriarkaatti, jota koko maailmamme on täynnä. Terävin terä kuitenkin tylpistyy, kun sitä käytetään silpomaan koko ajan samaa, kun mikään ei laajene – tai kun vain naisen elimet pornokuvastossa laajenevat päättömien penisvartaloiden astuessa kuvaan tai sisään – mikään ei muutu, kun jumiudutaan yhteen ja samaan kahdeksi sadaksi kuudeksikymmeneksi ja yhdeksi sivuksi. Porno, seksi tai patriarkaatin murtaminen ei sinänsä kirjassa kyllästytä – olen hyvin paljon samaa mieltä kuin Emmi-Liia Sjöholm vasta Hesarin avoimuutta käsittelevässä jutussaan, että jos toisen avoimuus ja tabujen käsittely häiritsevät, syytä kannattaa etsiä käsittelijän sijaan itsestään ja omista sisäisistä rajoittajistaan – mutta tuntuu, kuin kirjan kirjalliset ansiot olisivat täydellisesti unohdettu, kun sisältöä tuutataan näin täyslaidallinen. Kritiikki osuu alusta loppuun yhteen ja samaan, ja siinä missä kirjan alkupuoliskolla vielä hihkuin riemusta, että nyt meillä viimein on oma kotimainen Liv Strömquist, unohdin loppua kohden vertauksen jo kokonaan. Strömquist kun osaa lopettaa ajoissa, jotta esiin nostetusta jutusta tulee tehokas, Kaaja taas venyttää juttuaan niin pitkälle, että se alkaa osin jo tuntua selitetyltä vitsiltä. Anteeksi, mutta pakko kysyä, että milloin överiys tehokeinona on sopiva määrä, ja milloin överi menee överiksi?

Niin. Liika on liikaa on liikaa on liikaa, se käy kieltämättä kirjan tyyliin niin äärimmäisen hyvin, että tuntuu vähän tyhmältä siitä edes kirjaa kritisoida, mutta kun en vain enää jaksanut, eikä kirjakaan jaksanut, enkä tiedä kuka tätä jaksaa, kun tätähän tämä todellisuus ja patriarkaatti on, eikä sitä pitäisi kenenkään jaksaa. Anteeksi, mutta kuka tätä edes voisi jaksaa.

Helmet-haaste 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos 

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti