ALPHABETICAL DIARIES

SHEILA HETI : ALPHABETICAL DIARIES

163s.

Fitzcarraldo Editions, 2024

Sheila Hetin Motherhood sekä Pure Colour -romaanit/teokset/miten ne ikinä nyt määritteleekään, ovat ehdottomasti yksiä lempi kirjojani viimeisen vuosikymmenen ajalta. Hetin suora, omaleimainen kerrontatapa yhdistettynä lempeän inhimilliseen epävarmuuteen, etsimiseen ja ehkä-lauseisiin iskee niin suoraan johonkin omaan kohtaani, että näiden hänen kirjojensa lukeminen on yleensä sekä parantavaa että jollain tapaa myös hykerryttävää. Ja niin se oli nytkin, muistelmamaisen Alphabetical Diariesin kanssa, joka koostuu Hetin omien päiväkirjamerkintöjen eriskummallisesta jatkumosta: Heti on irroittanut jokaisen virkkeen omakseen, ja yhdistänyt ne sen jälkeen aakkosjärjestykseen tähän pieneen, eriskummalliseen omaelämäkerralliseen teokseensa.

"Converse your energies. Control negative thinking. Count your money and see hoe you're doing. Crazy to spend ninety dollars on the scarf – but I'm crazy! Create fiction. Crushes on men. Crying about Lars. Curiosity is not a good reason to get married."

A:sta Z:aan Hetin kanssa kulkeminen on seikkailu: se on kirjaimellisesti sattunnaisia virkkeitä peräkkäin aseteltuna, sanoja sieltä ja toisia täältä. Mikään ei tunnu liittyvän mihinkään, ja silti kansien välissä on kaunis, herkkä, etsivä ja hetimäisellä tavalla hauskan provosoiva muistelmateos kirjoittamisesta, rakkauksista, riippuvuudesta miehiä ja seksiä kohtaan, hieman kieroista rakkaussuhteista ja toisaalta lempeistä ystävyyksistä. Ja silti – Alphabetical Diaries on yhtä monta kuin sillä on lukijoitakin. Jokaiselle muodostunee oma kokonaisuutensa, jokainen tarttunee eri kohtiin, eri virkkeisiin, eri ajatuksiin. Päiväkirjansa paljastamalla Hetin voisi ajatella paljastavansa itsestään kaiken, mutta aakkostaen järjestettyinä hän jättää enemmän ilmaan kuin yhdistelee. Luulisin.

Aakkostettuja päiväkirjoja lukiessa en voi kuitenkaan olla huomaamatta, miten hauskalla tavalla ihminen etsii ja sitä kautta myös löytää yhteyksiä sieltäkin, missä niitä ei ole. Vaikka kaikki on aivan satunnaista, irti asiayhteyksistä, kiinni ainoastaan virkkeen ensimmäisissä kirjaimissaan, muodostuu kaikesta jotain eheää ja pulppuavan kaunista. Hetin ääni on vahva ja tunnistettava, etenkin pidemmissä, polveilevissa ajatuksissa, ja onkin vinkeää huomata, miten vähän kerronta lopulta on kiinni loogisuudessa, järjestyksessä ja tavanomaisina pitämissämme järjestyksissä, ja miten paljon voi löytää, yhdistää ja tunnistaa ilman lineaarista etenemistäkin. 

Ja toisaalta, kuten Heti itsekin kirjassa kirjoittaa, "the part of the brain that sees patterns is less intelligent than that sees probalities." Eli vapaasti käännettynä: "se osa aivoista, joka näkee säännönmukaisuuksia, on vähemmän älykäs kuin se osa, joka näkee mahdollisuuksia." Ja sitäkin, tai ehkä: juuri sitä, tämä pieni, hieno ja ihmeellinen kirja on täynnä – mahdollisuuksia, joita voi yhdistää, yhdistellä ja kiinnittää toisiinsa loputtomasti. On tavallaan yhdentekevää, milloin Heti kirjoittaa häntä kurjasti kohdelleesta Larsista, ja milloin vuorossa on ongelmallinen suhde Paveliin, ja missä lauseessa hän taas viittaa ystäviinsä Claireen tai Lemonsiin – lopulta lukija yhdistää vihjeiden mukaan osia toisiinsa, mutta saa silti korkeintaan lopputulokseksi totuuden paljastamisen sijaan valistuneen arvauksen.

Ja juuri tätä minä Sheila Hetissä rakastan: päämäärättömyyden ylistystä. Että mikään ei ole koskaan täysin varmaa, ja siitäkin voi kirjoittaa aivan mahdottoman upeaa kirjallisuutta.

V.S. LUOMA-AHO : DELETE

V.S. LUOMA-AHO : DELETE

135s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Luoma-ahon delete on kirja, johon en takuulla olisi osannut tarttua, ellei se olisi minulle yllätysarvostelukappaleena kotiin ilmestynyt. Saan näitä jonkin verran, ja osa jää lukematta, maailma kun on täynnä kirjoja ja oma kiinnostus tempoilee välillä varsin eri suuntaan kuin mitä milläkin hetkellä olisi tarjolla. Deletellä oli ehkä uhkana hieman sama kohtalo, se epämääräinen pino, joka saattaisi kiinnostaa jos muuta luettavaa ei olisi, mutta jostain syystä se siirtyikin siihen pinoon, jossa on oikeasti ne kiinnostavimmat. Ehkä se meni sinne, koska olen törmännyt jossain muistamattani positiivisiin arvioihin kirjasta. Tai ehkä se meni sinne ihan vain siitä pinnallisesta syystä, että kirjan kansi viehättää. Se tietynlainen muodoton ja epämääräinen, outo ja vikuroiva. Joten sellaista aloin odottaa myös sisällöltä. (Ja sitä sain. Emme varmaan muuten olisi tässä, kirjapostauksen äärellä.)

"Uni ja valve muodostavat siis hetkellisesti yhteisen, 

vaahtoavan tilan. Sitten tila lyhistuu, kuin ilma 

puristuisi keuhkoistani.

Ennen luhistumista, noiden muutamien sekuntien 

tai silmänräpäyksen ajan muistan ja ymmärrän, että 

se on aina täällä, ettei se koskaan mene kauas.

En tiedä, mikä se on.

Tajusin, että tätä on jatkunut vuosia, kuin varjona 

elämän takana, aina. Kuolema ei auta. Minun pitää 

yrittää muistaa tämä päivällä.

Minun pitää muistaa tämä, kun olen hereillä. 

Pelkkä herääminen ei auta."

Luoma-ahon deletessä 13 keskenään erilaista tekstiä ja jonkinlainen esiteksti, kuvitteellinen metakeskustelu kirjasta ja sen saamasta arviosta niin Satakunnan kansan, Hesarin kuin Saarikosken Saskankin äänillä. Kustantamo luonnehtii markkinointiteksteissään deleteä "häiritseväksi lyhytproosaksi", ja on se varmasti sitäkin. Luoma-aho on aiemmin tunnettu erityisesti runoteoksistaan, joskin kirjailija itse on ainakin joitain vuosia sitten ollut Ylen haastattelussa jo erinäisten genreraja-aitojen vastahangoittelija. Ja hyvä niin. Tähänkin teokseen mahtuu niin Tinder-bioja, esseitä, sairaskertomuksia kuin luentojakin, ja se kaikki toimii yhdessä, hurjan hyvin juuri siksi, ettei sitä pakoteta liittymään tai kietoutumaan millään teennäisillä silloilla tai pakotetuilla genrerajoilla.

Deletessä leikitellään muodolla, visuaalisuudella, nykyhetkeen kuuluvilla ilmiöillä mutta myös erityisen ajattomilla ja yleisinhimillisillä huomioilla. Muotonsa – tai oikeastaan sen vikuroivan puuttumisen – puolesta Luoma-aho liittyy jotenkin omassa päässäni Pontus Purokurun Römaanin (jonka luin toissasyksynä, mutten tainnut siitä koskaan kirjoittaa, harmi!) ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun maailmaan, ja on silti aivan omanlaisensa. Ehkä eniten siksi, että näistä kaikista kolmesta etäisesti samanlaisesta Luoma-aho ottaa muodon/muodottomuuden kaikkein parhaiten haltuun, tekee siitä osan sisältöä eikä jotenkin sellaista vähän päälleliimattua kikkailua, mihin tällainen herkästi saattaisi kallistua. Delete on kokoelma mutta kokonainen, leikkivä, leikittelevä ja täysin totinen, absurdikin. 

Deleteen valuu vahvasti nykyhetken pirstaileisuus (vai tekeekö se sen juurikin itse näkyväksi?), se mistä tätä hetkeä aina jaksetaan kritisoida, että ennen oli paremmin kun oli miehet rautaa laivat puuta tarinat suuria ja lineaarisia. Mutta eivät ne ole, vaikka perinnekerronta menee niin, oikoo mutkia ja yhdistää sellaisia asioita toisiinsa, jotka eivät pakottamallakaan kosmisessa merkityksettömyydessä yhteen kuulu. Ihminen hahmottaa maailmaa tarinoiden kautta, onhan se totta, mutta tarinallisuus pakottaa aina kaiken yhteen ja samaan muottiin, kirjoitin siitä juuri Rainbow Milkinkin kanssa, enkä oikein enää jaksa sitä. Tai: jaksan, mutta rakastan myös vaihtelua ja vaihtuvuutta, uusia näkökulmia, uutta ja rajoja rikkovaa, sitä ettei rajoja oikeastaan enää edes ole. Ei ole muottia, johon teksti pakotetaan, on vain tekstiä joka on tekstinä itsenään upeaa. 

Minulle Luoma-ahon delete siis menee siihen samaan määrittelemättömän kirjallisuuden jatkumoon, jota lähivuosina olen alkanut rakastaa vain enemmän ja enemmän. Jos kirjalle ei voi antaa selkeää genreä, se houkuttaa ja vetää puoleensa, on jollain kauniilla tavalla koko maailma kerrallaan ilman pakollista yhteen muottiin typistämistä. Rakastan sitä Maggie Nelsonissa, Tove Janssonissa, edellisessä lukemassani Han Kangin Valkoisessa kirjassa ja nyt tässä. Kun arjen ja elämän pienet yksityiskohdat nousevat keskiöön, nousee jollain tapaa inhimillisyys keskiöön. Se on pois siitä totutusta, tiettyyn valta- ja arvoasetelmaan nojaavasta tavasta tuottaa tarinoita, ja toisaalta se on lisää ihan jokaiselle. Niin kokemuksellisuudelle mutta ennenkaikkea kirjallisuudelle taiteena. Nykykirjallisuus best.

(Ja silti mietin pakostakin, että suhtauduttaisiinpa myös laajemmissa kritiikeissä muidenkin kuin jäbäoletettujen nykykirjallisuuteen näin: että tällainen uusi, omanlaisensa ääni on noussut uudistamaan kirjallisuutta, onpa hienoa. Eikä näin: jaahas, taas joku kohdullinen kertoo tamppoonin naruista autofiktion muodossa, onpa tylsää tämä geneerinen naiskirjallisuus. Kyllä ne miehet sitten osaa uudistaa kun eivät tartu niinkin banaaliin asiaan kuin sukupuoleen! Ottakaas tyttöset mallia!)

Helmet-haaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla

ANTEEKSI, MUTTA NYT EI PYYDELLÄ ANTEEKSI – ANU KAAJA : KATIE-KATE

ANU KAAJA : KATIE-KATE

261s.

Teos 2020

Saatu arvostelukappaleena

Katie-Kate kauniissa asetelmassa valkoisella pöydällä, teekupin ja kukkakimpun vieressä, värit käyvät kieltämättä yhteen, mutta kun kirjan kankaisia kansia pitää kädessään, ja tuntee spermaa jäljittelevän muovin sen yläreunassa, tietää, että tämä kirja käy juuri tällä tavalla ottamaani kuvaan kaikkein huonoimmalla mahdollisella tavalla, ja silti siinä se nyt sitten on. Se on yhtaikaa Katie (Price) ja Kate (Middleton), huora ja Madonna, tai ei Madonna vaan prinsessa, prinsessasatu, johon jotkut syntyvät, ja jonka jotkut kirurgiveitsien avulla täyteaineilla itselleen hankkivat, se on tahmainen, likainen ja kipeä, terävä, raaka ja kamala.

"Diana oksentaa ruokansa, Kuningatar syö muronsa ja Kate Middleton nielee myslinsä, kohtuullisen määrän. Sillä on yleisesti tunnettu tosiasia, että nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa, Kate Middletonin tapauksessa sen verran, että laihuus säilyy, mutta kruununperimys voi jatkua."

Katie-Kate iskee tyylillä, latteasti sanottuna (sekä kustantajan omaa esittelytekstiä lainaten) anteeksipyytelemättä. Mutta nyt mietin miksi niin sanotaan vain naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta, miksi anteeksipyytelemättömyys on feminismiä? Ovathan miehet kirjoittaneet jo historian sivun asiansa Suurina Totuuksina, eikä heistä kukaan takuulla ole pyydellyt anteeksi. Eikä heitä myöskään siitä kiitetä, sehän on itsestäänselvyys, eikä sellaisia todellakaan pyydetä anteeksi. Että Mieheltä Tulee Tykinsuusta Totuus. Jos se tulee naiselta, anteeksi jätetään erikseen pyytämättä, eli alleviivataan, että olisi voinut kuitenkin pyytää. Että on nyt uroteko, kun ei sitten kuitenkaan pyydetty. Omaa ääntä anteeksi. Omaa olemassa oloa anteeksi. Anteeksi. Anteeksi, mutta nyt ei todellakaan pyydetä anteeksi.

Puoliväliin Katie-Kate on vakava kuin Camille Rainvillen Be a Lady They Said -runo (joka on upotettu tuohon alle Cynthia Nixonin lukemana), hilpeä kuin Liv Strömquistin piikikkäät ja äärimmäisen tarkkanäköiset sarjakuvat naisten asemasta ja mädältä haisevasta patriarkaatista. Madonna-huora-kulttuurista, jossa Madonnan korvaa eteerisen kauniit tosielämän prinsessat, mutta huorat pysyvät huorina ajasta toiseen. Siitä, miten nainen on aina liikaa tai liian vähän, olemassa rintojen, huulten ja takapuolen koon kautta, miehen katseen alla, miehen katseen kohteena, mutta silti vähintäänkin väärin. Anteeksi, kun emme siis ole tarpeeksi.

Puolivälin jälkeen Katie-Kate taas ei ole enää mitään, mitä se ei jo alkuun ollut. Se on vain sitä, mitä se on koko ajan ollut, ja se p u u d u t t a a, puuduttaa kuin se valtavirtaporno, jota kirja käsittelee ja ei käsittele, patriarkaatti, jota koko maailmamme on täynnä. Terävin terä kuitenkin tylpistyy, kun sitä käytetään silpomaan koko ajan samaa, kun mikään ei laajene – tai kun vain naisen elimet pornokuvastossa laajenevat päättömien penisvartaloiden astuessa kuvaan tai sisään – mikään ei muutu, kun jumiudutaan yhteen ja samaan kahdeksi sadaksi kuudeksikymmeneksi ja yhdeksi sivuksi. Porno, seksi tai patriarkaatin murtaminen ei sinänsä kirjassa kyllästytä – olen hyvin paljon samaa mieltä kuin Emmi-Liia Sjöholm vasta Hesarin avoimuutta käsittelevässä jutussaan, että jos toisen avoimuus ja tabujen käsittely häiritsevät, syytä kannattaa etsiä käsittelijän sijaan itsestään ja omista sisäisistä rajoittajistaan – mutta tuntuu, kuin kirjan kirjalliset ansiot olisivat täydellisesti unohdettu, kun sisältöä tuutataan näin täyslaidallinen. Kritiikki osuu alusta loppuun yhteen ja samaan, ja siinä missä kirjan alkupuoliskolla vielä hihkuin riemusta, että nyt meillä viimein on oma kotimainen Liv Strömquist, unohdin loppua kohden vertauksen jo kokonaan. Strömquist kun osaa lopettaa ajoissa, jotta esiin nostetusta jutusta tulee tehokas, Kaaja taas venyttää juttuaan niin pitkälle, että se alkaa osin jo tuntua selitetyltä vitsiltä. Anteeksi, mutta pakko kysyä, että milloin överiys tehokeinona on sopiva määrä, ja milloin överi menee överiksi?

Niin. Liika on liikaa on liikaa on liikaa, se käy kieltämättä kirjan tyyliin niin äärimmäisen hyvin, että tuntuu vähän tyhmältä siitä edes kirjaa kritisoida, mutta kun en vain enää jaksanut, eikä kirjakaan jaksanut, enkä tiedä kuka tätä jaksaa, kun tätähän tämä todellisuus ja patriarkaatti on, eikä sitä pitäisi kenenkään jaksaa. Anteeksi, mutta kuka tätä edes voisi jaksaa.

Helmet-haaste 2020: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö 

JOHANNES EKHOLM : RAKKAUS NIINKU

JOHANNES EKHOLM : RAKKAUS NIINKU

414s. 

Otava 2016

Kolmekymppinen, työttömäks jääny jäbä muuttaa isälleen Kirkkonummelle, kun työpaikka ja rahat on menny ja siin samalla sit jonkinlainen itsekunnioituski. Isä on kirjottanu just "Suomen Knasu" -romaaninsa, Joona alkaa nauhottaa ite päivittäisiä keskusteluita saadakseen aikaseks omansa. Chattii, riitoi ja baarijutteluu, siitä tää puhekielinen romaani saa alkuasetelmansa.

Alkuun kyl sanon, et olin aika ennakkoluulone. Meni pari vuotta, et sain ees aikaseks lainaa tän, saati myöntää et aion sen lukee. Monii täs on häirinny se sellanen cis-jäbän oman navan kaivelu, mitä maailmassa on ihan tarpeeks muutenki, mua taas häiritsi se hälinä, mitä kirjan ympärillä pari vuotta sitte käytiin. Ei ees hirveesti, mut sen verran kuitenki, et tuntu ettei sen keskellä saanu rauhassa miettii, mitä mieltä ite olis, ja niin tää sit jäi. Mut sit luin tossa ennen jouluu Pontus Purokurun esseekokoelman, jonka joku teksteistä viittas toistuvasti tähä. Kiinnostuin uudellee, ja parin viikon kamppailun jälkeen tää on viimein luettu, jes!

"JOONA

löysin ryppysen paperilapun takin

taskusta tänää, siin oli artikkeli:

'maailman yksinäisin valas laulaa

taajuudella mitä muut valaa eivät kuule'

SAD91RL

muistan ton! ihanan runollinen otsikko

vaik se juttu ei pitäny paikkaansa

JOONA

eiks se ollu yxin?

SAD91RL

muistaakseni oli nii et muut kyl kuulee, eli

spessutaajuudet oli vaa erikoisuudentavotteluu

JOONA

eli perus y-sukupolven sinivalas"

Ja pakko myöntää, et mäkin tosiaan kyl yllätyin. Yllätyin, kui syvälle ja monikerroksisiin vesiin tää alkunsa jälkeen pääs, ja miten taitavasti Ekholm on saanu päähenkilöstä Joonasta tehtyy ihan sairaan raivostuttavan ja raskaan tyypin. Tykkäsin kans tosi paljon, miten toistoo käytetään aika hienosti tehokeinona, ja miten älyttömän sokeita omalle itelle ollaa, ja silti pokkana syytetää edellisii sukupolvii samoist virheist, joita ite sit vaan painelee sumeilematta tekemää. Täl oli mua jotenki tosi paljon kiinnostava yhteiskunnallinenkin kaiku, ja tykkäsin siitäkii kyl kovasti, mut eniten mua viehätti täs nyt kuitenkin se sukupolvien ketju, se virheitten toistamine, vaik ite on muka niistä samoista jutuista koko elämänsä kärsiny. Se Joonan ja sen isän suhde, joka on monella tapaa aika universaali vanhempi-lapsisuhteen kuvaus, miesten näkökulmast nyt vaa tällä kertaa, se oli mulle ainaki kaikkei hienointa. Se loi koko tarinalle mielenkiintosen kehyksen niinku, ja sai jaksamaan myös kaikkein raskaimman kaivelun yli.

Samalla se teoksen taustalla oleva melankolia, masennus ja rasittavuus loi kans kyl aika kivaa kontrastia paikoin siihen tietyllä tapaa filosofiseenki sanomaan. Mut oon kyl kans vähä sitä mieltä, et on aika väsynyttä nimetä tää jokski "sukupolven ääneks", niputtaa kaikki kokemukset vaa jokski tiettynä aikana syntyvien yhteisiks kokemuksiks ja silleen samal sit sivuuttaa se tavallaan syvempi merkitys ja "sanoma" tän taustalta. Ehkä se sit on vähän vanhempien ukkeleiden tapa lukee tätä, koittaa tajuu jotain, mist ne ite on jo automaattisesti ulkopuolella, ja pistää se oma ulkopuolisuus niinku kirjan syyks sen sijaan et sitä reflektois itessän. Se kai heille suotakoon, mut joskus vois kans herää vähän huomaa, et maailma on muittenki ku vaa heijän, ja sekin pitäs osata ehkä ottaa sit jotenki huomioon.

Mulle tää ei siis ollu sukupolviromaani, vaan ennemminki tarina tästä ajasta mitä nyt eletää. Tavallaan se toisti kyl tosi uskollisesti kaikki ne y-sukupolvistereotypiat mitä keksiä vaa voi, etenki noi niinku etuoikeutetun valkosen miehen näkökulmast. Mut ei se sit lopulta nii hirveesti haitannu, tarinalla oli kuitenki joku taustakin, ja tuntu et pääosin se metataso oli vähän hämäystä, se et kirjailija kertoo kirjailijasta, joka kirjottaa kirjaa. Aika pitkälle tohon asetelmaan kyl vaa uppos, mut loppuu kohti se ite tarina siel taustalkin nous sitä tyypillisintä isommaks ja just siitä noususta jotenkin itekkin tykkäsin eniten. Se kasvatti tän pois vaan siitä onko-tää-nyt-totta-vai-onko-sillä-väliä-asetelmasta, ja se teki koko kirjalle tosi hyvää. Mitä pidemmälle tätä kirjaa luki, sen enemmän vaan tykkäsin.

Et kaikenkaikkiaan tää oli kyl raikas, siisti ja omanlaisensa lukukokemus. Tunnistan kyl, et on tosiaan tavallaan aika kulunutta, et cismies kertoo kuin raskasta hänellä tässä matosessa maailmassa on, mutta jokin täs nyt kuitenkin lopulta ylitti sen ärsyttävyyden ja pääs sit kallistuu plussan puolelle. Ja erityispisteet ton kirjan ulkoasusta, haha sitä mä kyl rakastin. :D Takakansi etenkin parasta, mua muutenkin tollanen kämänen estetiikka on lähiaikoina kiinnostanu. Se yhdistettynä ei-yhtään kämäseen sisältöön, ni oli tää kyl hyvä. 

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

ALEJANDRO ZAMBRA : KOTIINPALUUN TAPOJA

155s.

Fabriikki 2017

Alkuteos: Formas de volver a casa

Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan juonta, henkilöitä, miljöötä, oikeastaan mitään, mikä kansien sisällä on, tuntuu brutaalilta laittaa muutamaan lauseeseen. Voisin sanoa, että tämä on tarina kahdesta lapsesta, jotka kohtaavat maaliskuussa 1985 kun maanjäristys on juuri ravistellut Chileä ja saanut pelokkaat aikuiset leiriytymään talojensa ulkopuolelle. Tai sitten voisin kertoa, että se on tarina kahdessa eri tasossa, se on tarina tarinasta: tarina siitä, miten tarinaa kirjoitetaan, kahden fiktion tason kaunis yhteenkietoutuma. Tai voisin kertoa, että se on tarina kirjailijasta, 3-kymppisestä miehestä, joka pohtii kenen tarinoita hän saa kirjoittaa. 

Tämä on tosiaan tuota kaikkea. Mutta nuo lauseet kertovat tämän kirjan maailmasta niin vähän, että ne olisi sama pyyhkiä kaikki pois.

"Siinä oli jotain kaunista, sillä mitäpä me noina aikoina olisimme olleet ellemme sivuhenkilöitä, kaikki me sadat lapset, vaeltaessamme kaupungin halki farkkulaukkuja olalla tasapainotellen. Naapurit kokeilivat laukkujemme painoa ja saimme kuulla aina saman vitsin: Kiviäkö sinä täällä kannat? Kyynelkaasukranaatit lentelivät Santiagon keskustassa, mutta meidän kivemme olivat algebran tai biologian tai Flaubertin tiiliskiviä."

Kirjoitin jokin aika sitten niin ikään Fabriikin kustantaman Islannissa ei ole perhosia -romaanin kohdalla, että siitä ei voi kertoa, se täytyy kokea. Oikeastaan voisin mitään lisäämättä sanoa täysin samaa tästä pienoisromaanista, ja jättää asian siihen. Toivoa, että kaikki te siellä, jotka tätä postausta nyt satutte lukemaan, ymmärrätte, että se oli painokkaasti sanottu. Että jos et lue, ette koe jotain, mitä todella kannataisi kokea. Islannin perhosten kanssa se lauseeseen kiedottu kehoitus oli vielä pehmeä, ehkä ennemminkin toive, että näkisivätpä kaikki maailman näin kauniina kuin sen tämän kirjan kautta voi kokea. Tämän kanssa haluaisin upottaa tuohon yhteen lauseeseen jotain vielä painavampaa. Sanoa, että se täytyy kokea. En vain tiedä mihin vedoten. Paitsi tietenkin omaan tunteeseeni.

Mutta sepä se tosiaan onkin, se oma tunne. Kuinka pitkälle minun rakkauteni johonkin kirjaan riittää, kun puhutaan sen todellisesta arvosta? Miten se, että minä pääsin jollain henkilökohtaisella tasolla harvinaisen sisälle tähän tarinaan, antaa kenellekään muulle oikeastaan yhtään mitään? Tuntuu hurjan ristiriitaiselta, mutta ehkä se meneekin herkästi näin: mitä tärkeämpi joku kirja minulla itselleni on, sitä vaikeampi sitä on muille suositella. Ei siksi, että pelkäisin sitä, ettei joku muu tästä pidä. Vaan ennemminkin siksi, että se rakkaus tiettyä kirjaa kohtaan on jossain niin syvällä, että olen tämän kirjan kohdalla tunnistavinani sen, ettei tämä kaikille tällaisena aukea. Ehkä siksi vain pitää tyytyä kehoittamaan kokeilemaan itse. Tämä voi olla muillekin suuri tai se voi olla lempeän pieni. En ihan täysin itsekään hahmota, miksi siitä minulle kasvoi lukuhetkessään valtava.

Fabriikin vuoden 2017 käännösromaanien teema oli kokeellinen kirjallisuus, ja tässä se kokeellisuus todella palkitsee. Se on koukuttavaa ja monikerroksista, muttei mene silti liian solmuun oman erilaisuutensa parissa. Se tulee niin arkisen lähelle, että tämän luulisi olevan suurempikin klassikoteos maailman kirjallisuuskartalla. Sen omaäänisyys on niin luontevaa, että hetken voisi kuvitella lukevansa tällaisiä kirjoja ainoastaan. Luonteva, vähäeleinen ja jollain tapaa hurjan tyylipuhdas romaani tämä olikin. Ja se jätti lukijalleen uskomattoman paljon tilaa.

Zambra onnistuu antamaan äänen niille maansa historian sivuhenkilöille, lapsille, jotka elivät autuaan naiivia lapsuuttaan aikana, jolloin aikuiset joutuivat valitsemaan puolensa hyvän ja pahan välillä, hyvästä ja pahasta, joiden välillä ei ollutkaan sellaista kuilua kuin sadut antavat ymmärtää. Se muistuttaa meitä siitä, miten meillä on tapana tehdä oman elämämme pienimmistäkin asioista suuria ja mullistavia, koko elämän meitä vainoavia traumoja, mutta joutuessamme aidosti laittamaan ne mittasuhteisiin, tuntuvat ne jopa hävettävän pieniltä. Että tällaisestako minä kärsin ja kehtaan ääneen valittaa. Toki jokaisen suru on omansa kokoinen, eikä se, että surua on muuallakin tietenkään poista oikeutta  tuntea tulleeksi maailman runtelemaksi, mutta välillä on hyvä katsoa silmiin myös niitä, joita se on aidosti runnellut. Etenkin niitä kaikkein lähimpiä. Zambra kuvaa tätä kaikkea kuitenkin niin ymmärtävästi ja lempeästi, jopa hellästi, että sen äärellä lähes pakahtuu.

"-- minä tajusin jo vuosia sitten, että halusin elää tavallista elämää. Että kaikkein eniten halusin olla vain rauhassa. Olen jo kokenut tunteet, kaikki tunteet. Haluan elää rauhassa, yksinkertaista elämää. Elämää, jossa käydään puistossa kävelyllä."

Muualla: Kirjojen kauneudesta & Mummo matkalla
Lue koko maailma -haaste: Chile
Helmet-haaste: 36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

KÄTLIN KALDMAA : ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA

KÄTLIN KALDMAA : ISLANNISSA EI OLE PERHOSIA

352s.

Fabriikki 2017

Alkuteos: Islandil ei ole liblikaid (2013)

Suomennos: Outi Hytönen

Joskus kirjan edessä vain jää sanattomaksi. Se voi olla merkki siitä, ettei saanut mitään, tai merkki että sai, muttei tiedä mitä. Joskus se voi olla merkki siitä, että tietää mitä, muttei saa sitä sanoiksi. Ja joskus sai niin paljon, ettei sille edes ole sanoja. 

Jotain näiden kaikkien väliltä oli Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia -romaani.

Se oli
sukusaaga
kansantaru
runo
eikä ollutkaan

Se ei ollut 

helppo

vaikea

eikä kumpaakaan

Jos se jotain on,

sellaista,

mikä

 pitää

kokea

itse.

"Eikä se mies kääntänyt koko kuulustelun aikana katsettaan Gudrunista. Äkkiä Raudhollin Ragnhildur katsoi häntä terävästi syvälle silmiin, niin että miehestä tuntui kuin hän olisi nielaissut palavan miekan, joka olisi henkitorvessa muuttunut tulikuumaksi, notkeaksi käärmeeksi. Hän hypähti pystyyn, punastuneena, haukkoi henkeä ja sanoi jotain hevosista, niin että miehet saivat kerrasta jalat alleen ja kompuroivat peräkanaa ulos ovesta. Ovi jäi selälleen. Oviaukosta näkyi vuori. Korkea, loputon."

Kaldmaa leikittelee upeasti kansantaruilla, nykypäivällä, maagisella ja realismilla, ja hänen kerrontansa on niin keveää ja kaunista, ettei sen kanssa edes huomaa olevansa täysin vierailla vesillä. Eikä sen kanssa olekaan, vaikka välillä huomaa hämmentyneensä kun oli mielestään jossain muualla vielä juuri äsken.

Mutta ennen kaikkea ollaan Islannissa, pienellä, karuluontoisella saarella tuulen, vuorten, peikkojen ja meren ympäröimänä. Kaldmaa herättää miljöönsä henkiin, ja se todella henkii jotain ikiaikaista, suurta ja tarunhohtoista, joka hiljalleen kulkee kohti tätä päivää, tämän päivän ongelmia, lumeen jumiutuvia autoja ja yksin jääneitä valkoisia taloja. Islanti on itsekin niin vahva päähenkilö tarinassa, että se elää kansantarujen ja koko tarinan läpi kuin hengittäen itsekin. Ja sen kaikennähneellä pienellä niemenkärjellä elää ja hengittää myös Gudrun ja Jón, kaksin, täysin eristyksissä, aloittamassa jotain, joka vyöryy väistämättä kohti tätä päivää jättäen aina jälkensä niihin, jotka edellisiä seuraavat.

Juonesta, tarinasta, ympäristöstä tai kielestä en oikein osaa enkä haluakaan sanoa mitään. Tyydyn tässä kohti Lumiomena-Katjan tapaan vain toteamaan, että lukekaa tämä kirja, kokekaa tämä itse. Minulle tämä ei ollut helppo, se vaati aikansa, keskittymisensä, heittäytymisensä. Välillä ehkä liiankin kanssa, sillä etäännyin tarinasta, en ehkä tuntenut sitä niin kovin kuin olisin voinut. Toisaalta se harmittaa, toisaalta ei haittaa, sillä ei kai kaikkien kirjojen tarvitse olla omia tunnekirjojaan, ei kai kaikkia tarvitse suunnattomasti rakastaa ihaillakseen niiden kauneutta. Sillä sitä tämä ennen kaikkea oli, kaunis ja visuaalinen. Niin monella tapaa.

Vaikka tällä kertaa sanoja on puolet vähemmän kuin yleensä, en ehkä jatka tämän enempää.

Paitsi että kiitän. Kirjailijaa kirjasta, tietenkin, mutta 

myös Fabriikkia kustantamisesta. 

On ilo, onni ja kunnia, että 

Suomeenkin käännetään tällaista kirjallisuutta, sitä, jonka 

kanssa ei välttämättä rahallisesti paistattelemaan pääse, mutta joka vie kirjallisuutta sellaisiin suuntiin, ettei niistä aiemmin tiennytkään. 

Sitä, tätä, me tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta. 

Islannin perhosista muualla: Tekstiluola & Täysien sivujen nautinto
Lue koko maailma -haaste: Viro

Helmet-haaste 2018: 08. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

MIKE POHJOLA : SINÄ VUONNA 1918

MIKE POHJOLA : SINÄ VUONNA 1918

527s.

Gummerus 2018

Arvostelukappale

Pohjola hurmasi vuosi sitten hulvattomalla 1827-romaanillaan, joka paljasti kuka todella oli syyllinen Turun tulipaloon. Jostain syystä tuo kirja jäi yhdeksi mieleenpainuneimmaksi ja viihdyttävimmäksi lukukokemukseksi koko vuonna, ja kun joulun alla kuulin Pohjolalta ilmestyvän tänä kevättalvena immersiivisen lukuromaanin sisällissodasta, kiinnostuin välittömästi. Immersiivisyys on tuttua lähinnä muutamasta Annantalon lastennäyttelystä/-esityksestä, joissa työn puolesta olen päässyt käymään, mutta myös eräästä oman lapsuuteni satukirjasta, jossa sai omilla valinnoillaan jatkaa matkaa valitsemaansa suuntaan. Kuinka koukuttavaa, sama satu kun saattoi loppua ihan miten tahansa!

Mutta nyt on aika lähteä Pohjolan kanssa matkalle kohti viime vuosisadan toista vuosikymmentä. Ja koska Pohjola kertoo oman tarinansa hyvin osallistavasti, on aika tehdä se sama nyt postauksessa. Joten ole hyvä, istu mukavasti ja valmistaudu kokoamaan tästä postauksesta oma arviointisi. Hylkää perinteinen lukeminen, ja keskity tekemään valintoja: niitä seuratessasi siirry aina siihen osaan, jonka valitset, kunnes pääset loppuun asti. Se loppu ei edes ole aivan niin kaukana kun postaus nopealla vilkaisulla saattaisi antaa ymmärtää.

Aloitetaan:

Jos koet, että romaanin, olipa se kuinka immersiivinen tahansa, tulee olla eheä ja kerronnaltaan täysin toimiva, siirry postauksen osaan 1. 

Jos taas kokeellisuus ja osallisuuden tunne antaa mielestäsi anteeksi pienet yksittäissäröt, siirry postauksen osaan 2.

O S A  1: Ensimmäinen tarinani, kommunistityttö Marian kohtalo oli varsinainen antikliimaksi. Hän tuli huutokaupatuksi, mutta pakeni, joutui vankilaan ja kuoli. Jaaha. 

Seuraavaksi kokeilin pohjanmaalaisen Lars-pojan tarinaa. Se sentään meni pidemmälle, mutta välissä unohtui muun muassa hänen ruotsinkielisyytensä saati sitten aatelisuutensa. Nyt kuitenkin päästiin sotaan asti, taisteltiin ja palattiin sankareina kotikonnuille. Mikään ei tosin ollut enää kuin ennen, olo oli pöllämystynyt kun vielä hetki sitten huutolaislapsesta ottolapseksi tsaarinaikaisella Venäjällä kasvanut nuori olikin itsenäisen Suomen kansalainen. Kaikkea sitä.

Pohjola lähtee kunnianhimoiseen hankkeeseensa rohkeasti, ja valinnat ohjaavat lukusuuntaa jo muutaman ensimmäisen kappaleen parissa. Ja kuten jo ensimmäisistä lukukokemusesimerkeistäni huomaa, lähtevät ne totaalisesti täysin eri suuntiin, ja valinnoista - tai monissakin kohdissa arpaonnesta - riippuen oltiin vaikka minkälaisten käänteiden keskellä. Harmi vain kun se, mitä tässä tavoiteltiin ei ehkä ihan riittänyt. Tiedän, että kokeellisuus ja immersiivisuus vaatii paljon, mutta jos tarinoista tulee epäuskottavia ja ne eivät pidä edes omaa logiikkaansa, on pettymys hieman väistämätön, etenkin kun tältä odotti hurjasti.

Jos käsittelet pettymystä syventymällä kohtiin, jotka olisivat voineet mielestäsi toimia paremmin, siirry postauksen osaan 3.

Jos taas käsittelet pettymystä etsimällä kuitenkin muutamia mukavia valonpilkahduksia, siirry postauksen osaan 4.

O S A   2: Eräässä tarinassani olin juutalaistyttö, joka sattuman sanelemana päätyy punakaartilaiseksi, mutta onnellisen tarinakulkunsa kautta kuitenkin pelastuu ja pääsee takaisin kiinni siihen elämään, josta joskus aikoinaan sotaan riivittiin mukaan. Vaikkei uskonto osallistumiselta pelastanut, ei se johtanut kuolemaan eikä vankileireillekään, joten todennäköisesti kohtalostani sain kaiken kaikkiaan todella olla onnellinen.

Pohjola on kunnianhimoinen ja toteutuksensa kanssa rohkean monipuolinen. Vaikka näin paksu teos pitää sisällään alle kolmesataa lukua (joka siis tässä tapauksessa ei ole mitenkään hurjasti), pääsee jokaisella lukukerralla täysin eri suuntiin ja eri ihmisten päiden sisään. Sinä-kertoja toimii, sillä eläytyminen on tässä tärkeämpää kuin täysin sataprosenttisesti pitävä tarina. Ja siihen Pohjola panostaa, sillä vaikka jokainen kohtalo on oikeastaan vain pintaraapaisu, tekisi niitä mieli itsekin laajentaa entisestään, jatkaa kuvitteluleikkiä, sukeltaa sisällissodan aikaiseen maailmaan. Kirja tekee mieli aloittaa uudestaan ja uudestaan, ja lukutahti kiihtyy vain entisestään, kun tietyissä tutuissa risteyskohdissa voi nopeuttaa tahtia ja hypätä aina vain uuden langanpäähän kiinni. Ja niitä lankoja tässä todella riittää. 

Jos haluat jos haluat käsitellä onnistunutta kirjaa yksittäisen kirjan tasolla, siirry postauksen osaan 5.

Jos haluat käsitellä onnistunutta kirjaa yleisemmällä tasolla, ja pohtia sen vertauskuvallisuutta, siirry postauksen osaan 6.

O S A  3 : Kun samaan ratkaisuun voi päätyä useampaa eri reittiä (mikä toki on täysin järkevää, muutenhan kirja paisuisi aivan mahdottomaksi), huomaa, miten ihan jokainen pala ei kiinnitykään toiseensa palapelin palan lailla, vaan useimmiten sopivuudestaan huolimatta siihen jää ikäänkuin pieni reikä, jota immersiivisyys ei paikkaa. En kirjoita immersiivisiä kirjoja, mutta jos tekisin jotain tämän kanssa toisin, vähentäisin todennäköisesti vaihtoehtojen määrää, panostaisin enemmän niiden laatuun ja pitävyyteen. Toinen vaihtoehto toki olisi ollut syventää jo tämän vaihtoehtomäärän tarinoita, mutta sellaisen lopputulos olisi todennäköisesti ollut yli 2000-sivuinen opus, joten ymmärrettävästikin sitä olisi saattanut olla ehkä hieman haastavaa myydä. Se olisi kuitenkin lopulta ollut se, joka olisi pitänyt syviä, ehjiä ja loogisesti paikkansa pitäviä tarinoita sisällään, ja se olisi ollut se, mitä tältä ehkä odotinkin. Mutta ehkä ihan kaikkea ei aina toiveistaan huolimatta voi saada.

Myös naishahmojen kuvailu ja rakentaminen jäi hieman köyhäksi. Vaikka valkoisissa ei  ehkä todellisuudessa juurikaan naisia olisi taistellut, ei tämän sukupuolen ainoa tehtävä saa olla hahmo, jonka voi jollain tapaa, aina vain uudelleen ja uudelleen raiskata. Jos kirjoittaa fiktiivistä teosta, on yksinkertaisesti laiskuutta olla keksimättä erilaisia kohtaloita myös naisille. Se ei kuvaa todellisuutta, vaan mielikuvituksen rajallisuutta.

Todennäköisesti myös sinua varten on olemassa jossain joku toinen kirja, joka onnistuu tässä paremmin. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  4 : Epäuskottavaa tai ei, ehkä tästä kuitenkin voi ajatella, että näin usean eri palan yhteenliimaamisessa täytyy joustaa jossain toisessa. Lopulta tässä jää varsin paljon tilaa myös omalle mielikuvitukselle, ja koska kirjoittaja vastuuttaa lukijansa jo kohtaloiden valinnoissa, voihan ajatella hänen toivovan lukijan samalla täyttävän ne aukot, johon kirja ei itsessään joka kohdassa kykene. Ja toisaalta, jos lopulta kyse on muutaman kymmenen, maksimissaan sadan sivun mittaisista yksittäisistä tarinoista, voiko niiltä odottaakaan syväluotaavia hahmoja ja ympäristön tyhjentävää kuvausta? Tuskin. Ja jos sellaista kaipaa, kannattaa kokeilla Pohjolan omaa, edellistä romaania 1827, joka kertoo Turun palosta. Se oli mainio, kokonainen ja hulvaton. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  5 : Kirjan ehdottomia onnistumisia olivat yksittäisten tarinoiden moninaisuuden lisäksi jatkuva risteäminen jo tutuissa tarinoissa: saatat olla samassa paikassa puolueettomana juutalaistyttönä missä äsken olit valkoinen upseeri. Niinhän se todellisuudessakin menee, ja silti kohtalo tai sattuma, kumpaan ikinä uskookin enemmän, johdattaa sinut aivan eri suuntaan kuin muut tilanteen kanssasi jakaneet. Jossain vaiheessa ohivilahtavat luvut alkavat myös koukuttaa: mitä valintoja pitää tehdä päästäkseen siviiliksi kansalaissodassa? Akselin vaimoksi? Kun kolmenkaan yrityksen jälkeen ei onnistu, alkaa tuo tavoiteltu poikamies tuntua haastavalta saaliilta, mutta samalla kirja entistäkin mielenkiintoisemmalta, kun on taas kulkenut uuden ja erilaisen kohtalon, nyt tataarina oikukkaan tarinan seurassa, seuraavaksi venäläisenä murheellisessa tarinassa. Ketä sitten kokeilisin? Tämä kirja ei todella lopu koskaan, oikeastaan vasta sitten kun on päättänyt saaneensa tarpeeksi. Tiedä sitten milloin sellainen hetki vielä eteen tulisi. 

Jos nyt aloit kuitenkin hieman epäillä, voiko näin moniosainen palapeli todellisuudessa toimia, ja ennenkaikkea luoda tarpeeksi uskottavia yksittäisiä tarinoita, siirry postauksen osaan 4.

Jos kaikki vaikuttaa edelleen ihan loistavalta, ja haluat kuulla aiheesta vieläkin lisää, siirry postauksen osaan 6.

Jos tämä kuulostaa jo hyvältä, ja tahtoisit siirtyä lukemaan jo itse kirjaa, siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  6 : Parhaimmillaan tämä kirja on myös meta-tasolle vietynä mainio vertauskuva vuoden 2018 Suomesta: kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa, ja heistä olisi voinut tulla mitä tahansa, jos he olisivat tehneet minkä tahansa ratkaisunsa toisella tavalla. Se toki näkyy jokaisenelämässä nykyäänkin, ja on sinänsä jo hurjan mielenkiintoinen ajatusleikki itsessään (kunhan ei taivu ikävänpuoleiseksi jossitteluksi), mutta ennen kaikkea se kuvaa kahtiajakautunutta isänmaatamme sisällissodan kynnyksellä lempeän kuvaavasti. Puolensa valitseminen oli vaikeaa jokaiselle, ja jonkinlaisen välähdyksen siitäkin sai itse pohtiessaan mikä laulu laulaa huutolaismarkkinoilla, kenet valinta houkuttelee sinusta markkoja tarjoamaan, mitä taas tehdä kun eteesi tuodaan karannut vanki ja sinun tehtäväsi on päättää toisen hengestä. Ratkaisevia hetkiä harvoin pystyy peruuttamaan, siirtymään sittenkin epämiellyttävästä luvusta edellisen valinnan kautta johonkin toiseen, mutta tämän kirjan sivuilla sekin näkyy ja vankilaan kuolleen tytön kohtalo pysäyttää siinä missä se olisi vartavasten omaksikin romaanikseen rakennettu. 

Jos haluat lukea vielä ihan vähän hehkutusta, joka ei oikeastaan edes enää välttämättä liity varsinaisesti tähän kirjaan, siirry postauksen osaan 7.

Jos tuli kiitos jo ihan selväksi, siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  7 : Osallisuuden ja immersiivisyyden toivoisi olevan sitä jotain, joka voisi niin sanotusti pelastaa myös tulevaisuuden kirjallisuuden ja taiteen. Siinä on jotain koukuttavaa, pelillistäkin. Kun et olekaan vain passiivinen vastaanottaja, vaan pääset aidosti kokeilemaan ja tekemään, olet mukana maailmassa ja huomaat antavasi sen pieniä kauneusvirheitäkin anteeksi, koska kerrankin saat tehdä jotain. Kokemus on sinun käsissäsi, ei vain sen joka sinulle jotain on antanut koettavaksi. Ja silti se on sen kokemuksen tarjoajankin. Välillä, täysin ajatuksenvirtaisena sivuhuomautuksena nyt sanoen, tuntuu, että osallisuuden ajatellaan olevan jotain, joka siirtää vastuun kokonaan tekijältään pois, antaa sen vain osallistujille. Mutta eihän se ole osallisuutta, se on ihan vain laiskuutta. Ja siihen Pohjola ei todellakaan kirjansa kanssa syyllisty, sillä hän on saanut kasaan sen verran mainion paketin, että sen varassa pärjää myös osallistettava. Ilman tuota työtä lopulta meidän pitäisi kirjoittaa teoksemme itse, ja mitä osallisuutta se nyt olisi. Ei ainakaan sitä, mikä idealistinen tausta-ajatus taitaa olla. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

L O P P U : Päädyit tähän osioon mitä kautta tahansa, voidaan Pohjolan tapaan kiittää osallistumisesta ja kaikenkattavasta lukemisesta. Voit myös palata alkuun ja tehdä valintasi uudelleen, kokeilla miltä tuntuu asennoitua kirjaan toisella tavalla, ja katsoa vaikuttaako se haluusi tarttua tähän itsekin. Tai vaikka jakaa siitä jo omia ajatuksia, jos sellaisia olet ehtinyt kerryttämään. Niin tai näin, onhan tämä omalla kunnianhimoisella tavallaan kyllä mitä mainioin tapa välillä lukea. Ja poistua niiltä kaiken maailman aluilta, joissa nyt mukavinta on. Pohjolaa ei ainakaan rohkeudenpuutteesta voi syyttää, joten ehkä minäkin menen, ja luen vielä kerran kiellon päälle yhden tarinapolun jälleen alusta. Tämä kirja kun ei ainakaan kesken pääse loppumaan.

Helmet-haaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL : YÖSSÄ VUORI ROIHUAA

JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL : YÖSSÄ VUORI ROIHUAA

213s.

Fabriikki Kustannus 2017

Alkuteos: Arde el monte de noche

Suomentaja: Laura Vesanto

Kun on syksyn mittaan ensinnäkin löytänyt Fabriikki kustannuksen hienot käännösteokset (Pikku Pippuri, Uiden kotiin & Intohimon saari) sekä onnistunut koukuttumaan itsensä pieniin saariin keskellä valtameriä (Intohimon saari & Tristania), on mahtavaa törmätä taas yhteen kirjaan, jossa kaksi lähiaikojen innostusta kohtaavat toisensa. Tällä kertaa kyseessä on kirjallisuutta Päiväntasaajan Guineasta sekä pieni kyseiseen valtioon kuuluva Annobónin saari Atlantin valtameren ympäröimänä. Joten suuret ovat toiveeni, vahvat odotukseni.

"'Toma suguewa' tarkoittaa 'vetäkää', mutta yhtä hyvin se voisi olla myös 'vedä' tai 'vetäkäähän nytä tai jopa 'vetäkää, hyvät herrat''. Tiedättekö, miksi sanat voi kääntää niin monella tapaa? Siksi että sillä kielellä, jolla laulua lauletaan, ei voi teititellä, mutta mestari puhuttelee kaikkia niin kunnioittavasti, että on kuin hän teitittelisi. Ja koska hän pyytää niin kunnioittavasti, miehet vetävät. Hän pyytää laulaen, ja minusta se on maailman kaunein laulu, sillä kun sen kuulen, palaavat muistot mieleeni, haikeat muistot kotimaasta."

Yössä vuori roihuaa on romaani, jossa suullinen tarinankerronta perinne yhdistyy kirjoitettuun kieleen, ja kertoja tuntuu aidosti kertovan, ei kirjoittavan tarinaansa sen loputtoman tuntuisilla sivuilla. Pieni saari on eristynyt ja kaukana mantereesta, sen vesissä ui valtava määrä kaloja, joita ryöstävät niin ystävävaltiot kuin rosvoavatkin maat, mutta välillä itse saarelaisten on mahdotonta kalastaa, koska kaikki muoviroskatkin on jo sidottu siimoiksi ja aikoja sitten käytetty loppuun. Saaren elämä pyörii paitsi kalastukset, myös maanviljelyn ympärillä, ja kun eräänä päivänä huolimattomuus kohtaa kuivan maan, tuhoaa metsäpalo ensin viljelykset ja sen jälkeen koleraepidemia kaataa valtavan määrän koko saaren väestöstä. Ja koska taikausko ja usko tietynlaiseen tapahtumaketjujen tarkoituksellisuuteen vallitsevat pienessä yhteisössä, on jokainen tapahtuma enne tai rangaistus jostain.

Jos kaipaat kepeää ja helppoa kirjallisuutta, ei ehkä siinä tapauksessa kannata ainakaan heti tarttua Ávila Laurelin käännösteokseen. Kerronta on poukkoilevaa, ja se tosiaan etenee kuin allekirjoittaneen puhe; se aloittaa jostain, kertoo toisen jutun välissä, siitä tulee mieleen kolmas, jonka kautta ehkä päästään palaamaan toiseen ja kun itse olit jo unohtanut, mistä tarina alunperin lähti liikkeelle, palaa se siihen vaivihkaa. Ja samalla kun se tuntuu kutkuttavan tutulta ja omaleimaiselta, se myös vaatii paljon, vaatii keskittymään ja paneutumaan kirjaan, johon ei olla edes lukuja tai varsinaisia kappalejakoja laitettu. Vaikka tämä teos oli vain 213 sivua pitkä, se tuntui huomattavasti sivujaan pidemmältä ja vaativammalta. 

Ja silti siinä oli jotain taianomaisen koukuttavaa, etten osannut laskea sitä käsistäni kun kerran olin aloittanut. Alku kuvaa saaren kanootinveistoperinnettä niin, että tuntuu, kuin olisin mukana raahaamassa valtavaa kanoottia itsekin viidakosta lähimpään, tosin silti kovin kaukana olevaan, rantaan. Se todella herättää saaren ja sen yhteisön eloon, tuo eteen taas kerran sellaisen maailman, johon ilman kirjallisuutta ei millään tapaa olisi mahdollista päästä osalliseksi. Ja vaikka se on ehkä omalta osaltaan hieman haastavakin, on sen loppuun saaminen sitäkin palkitsevampaa. Ja vaikka täytyy myöntää, että ilman marraskuista lue 30 sivua päivässä -haastetta tämä olisi todennäköisesti tullut päätökseensä vasta jouluna, oli jokainen tietoinen päätös lukea tätä oikeasti pienen vaivan arvoista. 

Jos kiinnostuit tästä, mutta tuntuu hieman raskasvetiseltä, kokeile Chigozie Obioman Kalamiehiä. Siinä yhdistyy hieman samanlainen kerronta enemmän juonivetoiseen tarinaan, mikä tekee seuraamisesta helpompaa. Kalamiehet on hieno teos, valitsinpa sen itse viime vuoden vahvimmaksi käännöskirjaksikin. Ja jos taas kiinnostuit tästä, eikä tunnu lainkaan raskasvetiseltä, lue tämä. Ja lue sen lisäksi Tsitsi Dangarembgan Tambu, siinä on paljon samaa vahvuutta kuin tässä. 

Yössä roihuava vuori muissa blogeissa: Pieni Kirjasto, Lukuisa, Mummo matkalla & Kirjapolkuni