VAHALAPSI

 OLGA RAVN : VAHALAPSI

176s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Voksbarnet, 2023

Suomennos: Sanna Manninen

Pyydetty arvostelukappaleena

Hurmaannuin Olga Ravnin kirjallisuudesta viime vuoden lopullta luettuani Alaiset – 2100-luvun työpaikkaromaanin. Kiinnostuin hänestä aivan puhtaasti Helsinki lit 2025 -kiinnityksen vuoksi, häntä kun käytettiin ikisuosikkini Olivia Laingin kanssa jo ennakkomainonnassa suurena, houkuttelevana vierasnimenä. Kirjailija Helmi Kekkosen ja Olga Ravnin haastattelu Savoyn lavalla olikin aivan ehdottomasti koko käännöskirjallisuusfestarin parhaita paloja – Kekkosen rauhallisuus ja harkitsevuus yhdistettynä Ravnin pulppuavaan rönsyilevyyteen oli aivan ihanaa seurattavaa, ja heidän välisensä dynamiikka toimi parhaalla mahdollisella tavalla: tuoden lisää kirjallisuuteen kahden erilaisen lähestymistavan ja silti samantapaisen käsitysmaailman yhteen tuoden.

Litissä Ravn puhui Kekkosen kanssa paitsi äitiyskirjastaan Minun työni, myös juuri suomeksi ilmestyneestä kauhuromaanistaan Vahalapsi. Romaani sijoittuu 1600-luvun Tanskaan, kuninkaan määräämään uuteen noitavainolakiin, jolla pyrittiin pitämään maaseudun naiset ja vaimot kurissa, vankistamaan kuninkaan asemaa sekä kristinuskon sijaa kuningaskunnassa. Tarinan kertojana on Vahalapsi, vahasta valettu nukke, joka näkee, kuulee ja tuntee kaiken minkä ihmiset, eläimet ja muut elollisetkin ympärillään. Se seuraa mykkänä tapahtumia, kun naisten välisestä ystävyydestä, rakkaudesta, solidaarisuudesta ja ikiaikaisista kansanperinnetiedoista pyritään luomaan jotain vaarallista, likaista ja saatanallista. 

Vahalapsen taustalla on aidot historialliset noitaoikeudenkäynnit neljän sadan vuoden takaa. Ravn kertoi Litissä lähteneensä liikkeelle ytimestä, tutkivansa miten pitkälle yhdestä tapahtumasta voi laajentaa kauemmas ja kauemmas. Lopputuloksena on hallittu, voimakas ja taiten rakennettu romaani, joka näyttää pohjoismaisen naisvihan historian julman puolen hyvinkin inhimillisessä ja silti genreen sopivassa piinaavassa, lian ja ulosteen hajuisessa likaisessa todellisuudessaan. Varaton aatelisnainen Christenze joutuu lähtemään jo yhdestä kaupungista noituusepäilyjen vuoksi, ja vaikka hän miten vannoo olevansa loppuelämän yksin, löytää hän uuden yhteisön, uudesta paikasta. Naisten välinen rakkaus on kuitenkin liian voimakasta – täälläkin. Se täytyy tappaa, pakanallisuuden nimissä, muka-modernin yhteiskunnan esiaikana. Ravn kuvaakin taiten valtaa ja julmuutta, petturuutta ja pelkuruutta, luontoa ja taikaa sen ympärillä.

"Tule tänne, kultapieni, Maren sanoi, ja tyttö kapusi Marenin syliin, ja siinä äiti liekutti lastaan ja yritti pidellä itkua vaikka kyyneleet vierivät hänen kasvoillaan. Hän kallisti päätään taaksepäin ja avasi suunsa äänettömään huutoon. Näin taas sydämen hänen suussaan. Ja aortta puhui minulle pitkin kaltaisin merkein, jotka olivat kultaketjuja yössä. Maren työnsi minut jalallaan sängyn alle.

Äiti, kysy minula mikä on pinteli, tyttö sanoi.

No, mikä on pinteli?

Sellainen nauha, jolla sidotaan hiuksen kiinni.

Niin on. Nyt on aika mennä nukkumaan."

Ravn laittaa genret kokonaan uusiksi: kauhusta on jäljellä toki yliluonnollisena pidetty kertojaratkaisu ja toisaalta myös upeasti rakennettu, koko kirjan läpi kantava piinaava ja pelonsekainen tunnelma, historiallisesta fiktiosta taas tositapahtumiin perustuva ajankuva ja sen hyödyntäminen modernimpienkin ilmiöiden tarkasteluun – ja silti tätä on hyvin vaikea mahduttaa minkään tietyn genren, tietyn kategorian alle. Ravn käyttää taiten erilaisia kerronta- ja kertojaratkaisuja, mutta ennen kaikkea Vahalapsi on tutkielma naisen asemasta, naisten välisestä solidaarisuudesta sekä sen vaarallisuudesta hallitsevalle luokalle. Ja se jos mikä on omiaan käynnistämään noitavainoja. 

hulihuli Kirjoitin jo Alaisia lukiessani, että "en ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi." Samaa voisi sanoa myös Vahalapsesta – ketä me vainoamme, kun ajat on tiukat ja kenen solidaarisuuden me haluamme rikkoa oman vallan tavoittelumme nimissä 2020-luvun "hyvinvointivaltioissa"? Helmi Kekkonen on aloittamassa kysymyksen Ravnilta alustaen sen kertomalla nähneensä erään baarin vessassa feministisissä piireissä usein nähden sloganin ja siitä tehdyn tarran, jossa lukee: "we are the granddaughters of the witches you couldn't burn". Hän ehtii hädin tuskin lauseen loppuun, kun Ravn keskeyttää: me emme ole polttamattomien noitien lapsenlapsia, me olemme hyvin todennäköisesti heitä roviolle heittäneiden lapsenlapsia ja kollektiivisesti vastuussa tuon ajan tuhosta ja hävityksestä. Nyky-yhteiskuntaa katsoessa en voisi olla enempää samaa mieltä.

IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

186s.

Graywolf Press, 2022 

“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

AAVEKAUPUNKI

KEVIN CHEN : AAVEKAUPUNKI

380s.

Aula & Co 2024

Alkuteos: 鬼地方, 2016

Suomennos: Rauno Sainio

Ch'en T'ien-hung on seitsenlapsisen perheen nuorin – häntä ennen on syntynyt viisi kirottua tyttöä peräkkäin, viimein yksi poika ja pahnan pohjimmaisena vielä toinen poika. Sitäkin epäonnistuneempi tosiaan, miehistä kiinnostunut haihattelija. Aikuistuttuaan hänet ajetaan pois kotikylästä, pois kotimaasta, kauas Eurooppaan, jossa Taiwania ei olla muistettu edes lisätä maailmankartalle. 10 vuotta myöhemmin hän palaa – istuttuaan vankilassa miehen taposta. Koska perheen ankara ja T'ien-hungn karkoittanut äitikin on jo kuollut, siskot ympäri Taiwanin kerääntyvät paikalle ottamaan vastaan hyljeksittyä pikkuveljeään.

Olin vuosi sitten kuuntelemassa Helsinki Litissä Kevin Chenin haastattelua. Ville Blåfieldin ja Chenin haastattelu avasi Litin lauantain, ja se oli varsinainen herkku: Chen oli lavalla valloittava, valovoimainen ja vangitseva. Hänen lavakarismansa syntyi inhimillisyydestä, puhtaasta ilosta miten moni häntä oli kuuntelemassa, villistä poukkoilevuudesta ja silti koherentista kokonaisuudesta – aivan kuin hänen viime vuonna suomennettu romaaninsa Aavekaupunkikin. Kirja on ollutkin viime keväästä asti lukulistalla, ja viimein oman Lue maailma vuodessa -lukuhaasteeni ansiosta sain tartuttua siihen. 

Aavekaupunki on upea, rönsyävä ja pohjavireeltään yhteiskuntakriittinen runsaudensarvi, joka käy läpi yhden kokonaisen perheen historian avulla läpi myös Taiwanin matkan Japanin vallan alta Kiinan sisällissotaan ja Manner-kiinan sekä Taiwanin eriytymiseen. Chen kuljettaa lukijan kapitalismin ja vanhoillisen patriarkaatisen yhteiskunnan nurjapuolille, ja näyttää millaisissa pienissä kylissä ihmiset edelleen työskentelevät globaalin pohjoisen sekä muutaman yksittäisen punaisilla rahakuorilla itselleen taloudellista mahtia haalineen paikallisen vaurastumisen keskellä – miten globalisaatio ei olekaan hyödyttänyt ihmisiä globaalissa etelässä ja miten lyhyessä ajassa se on tuhonnut vuosisatoja kestäneet elintavat. Keskushenkilönsä T'ien-hungin kautta Chen näyttää, että lopulta ihmisoikeudet ovat olemassa vain niille, jotka yhteiskunnan omistavat paksuimmat rahakuoret.

Aavekaupunki vei minulta lähes kokonaisen toukokuun. Aloitin sen ihan ensimmäisinä päivinä, ja sain loppuun vasta vajaa viikko ennen kuun vaihtumista kesäisemmäksi. Aavekaupunki vilisee henkilöhahmoja – ja tietenkin neljällä ensimmäisellä siskolla sekä kahdella viimeisellä pojalla on keskenään hyvinkin samanlaiset nimet, jotta lukijan pää varmasti pysyisi pyörällä. Yksi luku on aina yhden henkilöhahmon kertoma, ilman logiikkaa siitä kuka kertoo mitä ja mistäkin. Välillä ääneen pääsee myös itsemurhan tehnyt viides sisko sekä aiemmin kuollut perheen isä – aaveet, joiden varassa koko taiwanilainen uskomusjärjestelmä pitkälti pyörii. Aaveet ovat totta, he näkevät ja kuulevat kaiken, he jäävät paikkoihin, joista joutuivat lähtemään mitä brutaalein tavoin. He ovat läsnä kaikkialla ja kaikessa, ja vain korruptoituneimmat sielut pystyvät jättämään ne huomiotta. 

Chen puhuu aaveista myös Helsinki Litissä: entisten sukupolvien sielut ovat jokaisessa puussa, jonka ihminen ohittaa, eikä menneisyyttään näin koskaan voi päästä pakoon. Berliinissä nykyään asuva kirjailija näkee globaalin pohjoisen ja etelän eron, ja osaa käsitellä sen ristiriitoja taiten, näyttää meille edelliset sukupolvet jatkuvasti unohtaville ja historiattomuuteen tottuneille ihmisille, millaisten yhteisöjen keskellä olemme ennen eläneetkään. Ja miltä me edelleen suljemme silmämme – omien tekojemme seurauksilta, niiltä uhrauksilta, joita toistemme kustannuksilla olemme tehneet, niiltä selkärangoilta, joilta jatkuvasti viemme ja riistämme ylläpitääksemme nykyistä maailmaamme. Chen ei tee tätä mitään osoitellen tai ilkkuen, vaan kaikessa paljoudessaan hän antaa tarinansa puhua. Tarinan, jossa ehkä voi olla jopa jokunen rönsy liikaa hieman yksinkertaisemman ilmaisun ystäville, mutta ei tätä romaania ainakaan näkökulmien puutteesta voi syyttää. Hieno teos, jonka kanssa vietti hyvinkin mieluusti kolmisen viikkoa.

Lue maailma vuodessa: 5. Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

RIKKOMUKSIA

LOUISE KENNEDY : RIKKOMUKSIA

367s.

S&S 2025

Alkuteos: Trespasses, 2022

Suomennos: Maija Heikinheimo

Saatu arvostelukappaleena

Pohjois-Irlanti vuonna 1975. Vuosikymmeniä kestäneet Pohjois-Irlannin kolonialisaation seuraukset näkyvät jatkuvasti kasvaneissa levottomuuksissa, kun alueen alkuperäinen väestö, katolilaiset alkavat vaatia 1960-luvun lopulla tasavertaisia oikeuksia protestanttien kanssa. 24-vuotias katolinen Cushla, alkoholisti äidin nuorin lapsi ja alakoulun opettaja, tuuraa aina silloin tällöin perheen pubissa. Eräänä iltana hän tapaa siellä lähes edesmenneen isänsä ikäisen naimisissa olevan Michaelin, liberaalin asianajajan. Protestantin. Michael pyytää Cushlaa iirin kielikerhon tueksi. Mutta salaiseksi rakkaustarinaksihan se kaikki nopeasti menee.

"Pohjois-Irlannin asioiden ministerin mukaan viime aikoina lisääntyneet surmat kaupungin länsiosissa ilmenivät tasavaltalaisaatteen sisäistä vihanpitoa. Hän painotti IRA:n aselevon olevan edelleen voimassa. 

Puolisotilaallinen ryhmittymä Protestant Action Force on ottanut vastuulleen kahden miehen ampumisen kuoliaaksi baarissa New Lodgen asuinalueella Belfastissa.

'Bye Bye Baby' on edelleen listaykkösenä.

Minun isäni voi jo paremmin, Davy sanoi."

Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia on kiihkeä lukuromaani Pohjois-Irlannista. Se sukeltaa miljööseensä yksittäisten henkilöiden, lähinnä Cushlan, hänen perheensä, rakastajansa, yhden työtoverinsa ja työssä tutuksi tulleen 7-vuotiaan Davyn perheen kautta. Levottomuudet eli kansalaisliikkeestä alkunsa saaneet kapinat, pommi-iskut, salamurhat ja kostonkierteet ovat lähinnä taustalta kuuluvaa kumua, Cushlan opettaman luokan aamupäivän uutiskatsauksen aiheita. Aina välillä osuu jonnekin lähistölle, mutta suurimmaksi osaksi elämän keskiössä on kuitenkin kielletty rakkaus, äidin syöksykierre sekä Davyn perheen autteleminen minkä töiltään ehtii. Rikkomuksia keskittyy lähinnä Cushlan ja Michaelin suhteeseen, kahden eri uskontokunnan stereotypioiden kohtaamiseen, poliittisesti ja ajan moraalikäsityksen kannalta hyvinkin arveluttavalle ihmissuhteelle.

Alkuun romaani viekin täysin mukanaan: se on välillä kielellisesti jopa lapsekas, mutta jostain syystä tällaisen kerronnan antaa vilistää ohi, sen verran hyvin tarina alkuun vetää mukaansa. Jossain kohtaa tulee kuitenkin stoppi: Kennedy on eittämättä taitava kirjoittaja ja belfastilaisena 1970-luvun tapahtumien kuvaaja, mutta henkilöhahmot alkavat muuttua niin puuroisen epäuskottaviksi ja ohuiksi karikatyyreiksi että kyllästyn. Puran tuntojani tuohtuneena kumppanilleni: tuntuu, että tämä on enemmän elokuvakäsikirjoitus kuin kirja – rivien välit ovat täynnä aukkoja, jotka visuaalisesti olisi selitettävissä pienillä vilkaisuilla, äänenpainoilla ja kuvakulmilla, mutta jotka paperilla tuntuvat avaavan auki vain itsestään selviä asioita ja unohtavat kertoa niitä, jotka juuri kirjallisesti, kirjallisuudellisesti, ansaitsisivat tulla käytetyiksi. Jätän kirjan kesken, kokonaiseksi kuukaudeksi. 

Puuhaan muuta. Luen muuta – välillä en lue ollenkaan. Jumitun töihin, pelaan Playstation-pelejä. Vaihdan ns. omiin kirjoihin: Samantha Harveyhin, Sheila Hetiin, esseisiin eläimistä ja tatuoinneista. Olen pääosin muualla kuin Helsingissä, enkä pakkaa Kennedya edes mukaani. Mutta kun palaan pääsiäiseltä pitkästä aikaa kotiin, viikoksi ihan itsekseni pikkuyksiööni, en jaksa aloittaa mitään uutta. Väsyttää ja uuvuttaa. Ja yhtäkkiä Rikkomukset alkavat vetää uudelleen. Kyllä, Rikkomusten kieli on edelleen jotenkin vähän turhan kepeää ja kerroksetonta makuuni. Kyllä, asiat tapahtuvat edelleen vähän epäuskottavasti tai ainakin liian heppoisesti pohjustettuina. Mutta juuri se itseasiassa saa kaiken perinteisen kevätväsymyksen takia aivot jopa lepäämään: on ihanaa kun ei tarvitse ajatella mitään. On ihanaa, kun asiat vain tapahtuvat, ja vihjettä tulevasta ei tarvitse edes yrittää havannoida, koska ei sellaista oikeastaan ollutkaan. Elokuvallisuuskin muuttuu mahdollisuudeksi – saan kuvitella itse katseet ja äänenpainot! Ja niinpä ahmin kirjan toisen puoliskon muutamassa päivässä loppuun.

Loppua kohden Rikkomuksia saakin uusia kierroksia, kun aiemmin taustalla kumunneet hankaluudet osuvat niin sanotusti kohdalle. Kennedy kietoo poliittisen ja henkilökohtaisen yhteen, joskin vähän kömpelösti, mutta kietoo kuitenkin. Ja jokin tässä kirjassa todella vetää puoleensa – se on yhtaikaa kiinnostavaa lähihistoriaa hirvittävine yksittäisine ihmiskohtaloineen, sotaa muistuttavine todellisuuksineen ja silti myös todellisuuspakoa ja ihanan juoksuttavia juonikuvioita vähän pehmenneen pään lepohetkiin. Ja vaikka lopulta annan kirjalle vain muutaman tähden kirjalistaussovelluksissa, tekee mieli suositella tätä kirjaa kovinkin paljon eteenpäin – tässä todella on viehättävä lukuromaani sellaisten parissa viihtyville. On aivan ihana olla yksi heistä juuri nyt.

Lue koko maailma, extra: Pohjois-Irlanti

SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait

MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

HAN KANG : ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

268s.

Gummerus 2024

Alkuteos: 작별하지 않는다, 2021

Suom. Taru Salminen

Saatu arvostelukappaleena

Sydämeni on rikki. 

Ja samalla: yksikään kirjaa lukiessani suunnittelemista tavoista kirjoittaa tästä kirjasta ei enää päde.

Älä jätä hyvästejä -romaanin jälkeen sanat, määritelmät pakenevat yritystä arvioida. Yritystä tulkita, etsiä symboleja, selittää. 

Älä jätä hyvästejä tekee sen kaiken itse, joten juuri mikään ei tunnu enää miltään, yksikään sana ei riitä, tee oikeutta, kerro eikä näytä todellisuutta.

Sanoja kyllä on. 

Mutta niiden käyttämäninen tuntuu mahdottomalta.

"Luin lapsuudessani, että lumihiutaleen syntymiseen tarvitaan äärimmäisen pieni pöly- tai tuhkahiukkanen. Pilvet eivät koostu ainoastaan vesimolekyyleistä, vaan ne ovat täynnä veden haihtumisen myötä maasta kohonneita pöly- ja tuhkahiukkasia. Kun kaksi vesimolekyyliä yhdistyy ja muodostaa lumikiteen, pöly- tai tuhkahiukkasesta tulee sen ydin. Molekyylikaavan mukaan kuusisakaraiset kiteet törmäävät laskeutuessaan toisiin kiteisiin, joiden kanssa ne yhdistyvät. Mikäli pilvien ja maan välinen etäisyys olisi ääretön, lumihiutaleetkin suurentuisivat äärettömiin, mutta laskeutumiseen ei kulu tuntia enempää aikaa. Lumikiteiden keveys on lukuisissa yhdistyimisissä sakaroiden väleihin syntyneen tyhjän tilan ansiota. Äänet imeytyvät tyhjään tilaan, jolloin ympäristökin vaimentuu. Kiteet näyttävät valkoisilta, koska sakarat heijastavat valoa äärettömän moneen suuntaan."

Älä jätä hyvästejä on tuoreen nobelistin uusin, suoraan koreasta äärimmäisen taiten Taru Salmisen suomentama romaani kuolemasta, joukkomurhista, vaietuista sukutraumoista ja höyhenen keveistä asioista, jotka symboloivat paitsi korealaisessa kulttuurissa surua ja sen puhtautta, luovat myös oksymoronisen törmäyksen, törmäyttämisen, sen äärimmäisen hiljaisen tilan, jossa kaikkein järkyttävin on lumihiutaleen ytimen pöly- tai tuhkahiukkanen ja lapsen kasvoille sulamattomat kuusisakaraiset kiteet saavat hiljaisuuden huutamaan. 

"Vesi ei katoa vaan kiertää ikuisesti. Ei voida sanoa, etteivät kasvoilleni putoilevat lumihiutaleet ole samoja, joita putoili Inseonin kasvoille tämän lapsuudessa. Päästän irti polvistani, kun mieleeni muistuvat seuraavaksi ihmiset, jotka Inseonin äiti oli nähnyt koulun hiekkakentällä. Pyyhin turran nenäni ja silmäluomeni. Ei voida sanoa, ettei käteeni nyt tarttunut lumi ole lunta, jota kerrostui silloin heidän kasvoilleen."

Han Kang on kirjoittanut paljon. Suomennettu näitä teoksia on neljä, joista osin kahden kanssa limittyy, yhdistyy, kiteytyy Älä jätä hyvästejäkin: se palaa toisaalta äärimmäisiin Ihmisen tekoihin, ja jatkaa niistä Valkoisen kirjan surun fragmentteihin. Se on yhtaikaa täysin uutta, jälleen eri tavoin maailmaa lähestyvää Kangia kuin aiemmat suomennokset ja silti tuttua, melankolista, hiljaista omantunnon ääntä, näyttämistä ja muistuttamista. Kun Valkoinen kirja käsittelee ennen kertojan syntymää kuolleen isosisaruksen jälkeen jättämää ikuista valkoista suruverhoa, Ihmisen teot on taas brutaali kuvaus 1980-luvun Gwangun opiskelijamielenilmauksista, jotka Etelä-Korean hallinto tukahdutti ennennäkemättömän verisesti. Älä jätä hyvästejä taas on maagisen kaunis kertomus edellisen kirjansa painajaisista pääsemättömän Gyeonghan yrityksestä ehtiä ajoissa Jejun saarelle: pieneen syrjäiseen taloon, jossa Souliin tuodun, pahasti loukkaantuneen ystävänsä Inseonin pieni valkoinen lintu, Ami, on jäänyt ilman vettä ja hoivaa kun hänen tajuton huoltajansa on kuljetettu hoitoon. Samalla perille päästyä – vai sen jälkeen vai ennen sitä vai yhtaikaa ? – auki alkaa kiertyä Jejun saaren omat sanoinkuvaamattomat hirveydet juuri ajalta ennen hiljaista ja lännessä unohdettua Korean sotaa, sitä samanlaista jota lännen kylmäveriset käyttivät jälleen vain oman keskinäisen pullistelunsa sivunäyttämönä. Älä jätä hyvästejä on kuin kaksi aiemmin mainittua kirjaa yhdessä – brutaalia kauheutta ja sydäntä särkevää surua.

Kun Älä jätä hyvästejä on luettu, maailma näyttää taas toiselta. Kiteyden väliin jäävä hiljaisuus on ääretön. Ytimen julmuus särkisi kaiken, jos sitä ei suojaisi yhdessä päätetty huutamattomuus.

Kaiken tämän päälle on jälleen rakennettu yksi demokratia. Kaikki tämä on laskettu lännessä, Etelä-Koreassa, yhteisessä päätetyssä totuudessa onnistumiseksi. Kaikesta tästä ja tämän kaltaisen toistumisesta vuosikymmenestä toiseen me kaikki olemme kollektiivisessa vastuussa niin kauan kun hiljaisuus on se äänekkäin ääni mikä ytimen ympärille kiertyy.

Helmet-haaste: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

MIES JOKA NÄKI KAIKEN

DEBORAH LEVY : MIES JOKA NÄKI KAIKEN

262s.

S&S 2024

Alkuteos: The Man Who Saw Everything, 2015

Suom. Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Luin viime kuussa uudelleen Deboreah Levyn Uiden kotiin -romaanin, ja muistin jälleen miksi Levy on noussut viime vuosina yhdeksi uudeksi lempikirjailijakseni: Levyn taitava ja psykologisesti uskottava henkilöhahmojen luomiskyky yhdistyy niin ihanan vikuroivaan huumoriin, taitavaan rakenteelliseen leikittelyyn sekä laajempien yhteiskunnallisten ilmiöiden käsittelyyn yksittäisten hahmojen kautta, että harva nykykirjailija pystyy samaan terävyyteen. Minulla Levyä on vielä jonkin verran onneksi myös lukematta, mutta nyt heinäkuun lukuvuoroon pääsi alkukesästä suomeksi ilmestynyt Mies joka näki kaiken.

x

Mies joka näki kaiken -romaanin päähenkilö, aloitteleva historiantutkija Saul Adler, matkustaa Itä-Saksaan vuonna 1988, muutamia hetkiä ennen muurin ja maailmojen romahtamista. Hän tutkii Saksan sivistyneistön suhtautumista Natsi-Saksaan, mutta todellisuudessa muutaman vuoden alle kolmikymppinen Adler keskittyy lähinnä maailmaan sekä siihen, miten hän itse sen kokee: mahdollisuutena itselleen, omille toiveille, haaveille ja haluilleen. Juuri ennen lähtöä lahjakas valokuvaajalupaus Jennifer jättää Saulin tämän kosittua tyttöystäväänsä, ja nyt elämä on auki ja mahdollinen nuorelle ja rakkautta janoavalle Adlerille. Saksassa hän tapaa kauniin Walterin, kääntäjänsä, asuu tämän äidin ja siskon luona, ja yrittää ymmärtää paitsi kommunistista järjestelmää myös sitä isänsä ja veljensä karsastamaa, menehtyneen äitinsä helmiä käyttävää pikkupoikaa, joka hän on joskus ollut.

Mies joka näki kaiken on kahteen osaan, syyskuuhun joitain kuukausia ennen Berliinin muurin kaatumista sijoittuvaan ensimmäiseen osioon sekä toiseen, vuoden 2015 Brexit-Britanniaan sijoittuvaan osioon. Molemmat osiot alkavat samalla tapaa: Saul jää auton alle Abbey Roadilla, sillä samaisella suojatiellä, jossa The Beatles levyn kannessaan poseerasi. Alkuun romaani on näennäisen helppo, lineaarisesti etenevä kasvutarina, mutta hieman ennen puoliväliä Levy heittää kaiken kutkuttavalla tavalla ympäri. Ja taiten heittääkin.

 Vaikka odotukseni alkavat olla verraten korkealla, Levy onnistuu lunastamaan ne jälleen. Hän rakentaa romaaninsa henkilöistä, Saul Adlerista ja etäisen tuntuisesta tyttöystävästä Jennifer Moreausta sekä saksalaisesta tulkista Walter Müllerista niin kokonaisia, inhimillisiä ja eheän rikkinäisiä hahmoja, että heidän fiktiivisyytensä sekoittuu todellisuuteen vaikuttavin keinoin. Se mikä on kirjan ensimmäisessä osassa totta, näyttäytyykin toisen osan luettua aivan uudelta, jos enää edes todenmukaiselta. Ja tätä kautta Levy näyttää myös sen viiltävän inhimillisyyden, mikä meissä jokaisessa piilee: sen tiukan ja kipeän projisoinnin, jonka kautta näemme muissa ihmisissä lähinnä omia vikojamme, jonka avulla selitämme itsemme ja elämämme sankareiksi ja omilla tavoillaan välittävät lähimmäiset meitä vastaan rikkoneiksi. Olemme todella oman elämämme parhaita asianajajia itsellemme ja toisten elämien kipeimpiä tuomareita toisillemme.

Romaani on Levylle tyypilliseen tapaan toisaalta mahdollista lukea myös pelkän juonivetoisen ihmissuhdetarinan sijaan huomattavasti laajemmassakin mittakaavassa: Saul Adler kun kasvaa Levyn sosialistiseen DDR:ään sijoittamana kommunisti-isän poikana myös vertauskuvaksi kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä, jossa kaiken täytyy aina olla suurempaa, kauniimpaa, parempaa ja onnellisempaa. Kuten meidän markkinavetoisessa maailmassamme, onni on aina jossain muualla, jonkun muun puun takana kuin sen, jonka äärellä hän silloisenkin kumppaninsa kanssa istuu. Meitä, kuten Saul Adleriakin, ohjaa lähinnä omat, egoistiset ja hedonistiset halumme, emmekä välitä niiden seurauksista tai pitkittäisvaikutuksista, jos ne tuovat meille lyhyellä tähtäimellä helpotuksen. Ja tässäpä on iskevä silta hieman sivulauseessa mainittuun päähenkilö-Adlerin väitöskirjatutkielmaankin: ei ole vaikea myöntää juuri Natsi-Saksan ylimystön kannattaneen rotuerottelua ja ihmisoikeusrikoksia, koska se hyödytti heitä suoraan: juutalaisten omaisuus jaettiin uudelleen, ja se jaettiin juuri heille, niin kulttuurisessa, sosiaalisessa kuin taloudellisessakin mielessä. Samahan tapahtuu maailmassa myös juuri nyt, kun kotimainen natsivitsihallituksemme haalii yhteisen omaisuuden jo valmiiksi varakkaille ja samalla tekee suoraa asekauppaa kansanmurhaa toteuttavan valtion kanssa. Minä minä minä, ei koskaan kukaan muu, sanoo kapitalismi, sinimusta hallitus sekä Levyn romaanin Saul Adler.

Adler ihmishahmona, kirjan päähenkilönä ei toki ole yhtä armoton ja karu, ja Levy kuvaakin häntä lempein ja ymmärtävin ottein. Ihminen on sitä miksi hän kasvaa ja tulee kasvatetuksi, ja tässä maailman tilassa valkoisen miehen on helppo kasvaa oman napansa ympärille. Sivuun jää muu totuus – niin sen entisen tyttöystävän, jonka työstä ei tulla koskaan kysyneeksi kuin itäsaksalaisen rakastajankin, sillä vaikka toinen huutaisi korvaan vaihtoehtoista totuutta, ei aikamme valkoinen mies sitä kuule. Ei hänen tarvitse, hänellä on jo kaikki. Ja samalla hän viimeiseen hengen vetoon asti kysyy, että miksi aina minä, miksi aina minulle, miksen minä saa koskaan tarpeeksi.

Miksiköhän.

Muut Levyn teosten arviot täällä: 

Living Autobiography -trilogia x Uiden kotiin x August Blue x Kuumaa maitoa

Helmet-haaste 2024: 39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

KUINKA KAUNIITA ME OLIMMEKAAN

IMBOLO MBUE : HOW BEAUTIFUL WE WERE

384s.

Random House 2022

Suomennetut otsikot ja sanat bloggaajan omia vapaita käännöksiä

Kiertelin maaliskuussa melkein kolme tuntia eräässä Amsterdamin keskustan valtavassa kirjakaupassa, hypistelin kymmeniä kirjoja luvaten itselleni, että saan ostaa kotiinviemisiksi kolme. Kaksi ensimmäistä ostostani olen jo lukenut, ne olivat olleet pitkään lukulistallani ja osoittautuivat onnistuneiksi ostoksiksi. Kolmantena ostin täysin kannen (ja Goodreads-arvioiden) perusteella tämän kamerunilaistaustaisen Imbolo Mbuen How beautiful we weren, hieman riskillä, sillä en normaalisti osta kirjoja, joista en tiedä mitään. Riski kuitenkin kannatti, sillä viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin uppoutunut tähän fiktiiviseen Kosawan kylään sijoittuvaan romaaniin, etten ole oikein kuullut enkä nähnyt muuta.

Imbolo Mbuen How beautiful we were alkaa lukuromaanimaisena, heleän kauniina tarinana pienestä Kosawan kylästä jostain päin Afrikkaa, lasten kertomana. Jaguaarista polveutunut kylä elää esi-isiensä jatkumoa miesten metsästäessä ja naisten hoitaessa kotia. 1970-luvun länsimaiset myllerrykset olisivat kaukana Kosawasta, ellei lapsia alkaisi yksi kerrallaan kuolla myrkytysoireiden seurauksena. Kylän vieressä, Gardenissa eli puutarhoilla amerikkalainen yritys Pexton poraa öljyä, mutta yrityksen edustajat vannovat, ettei heidän saastuttamallaan vedellä ole mitään tekemistä lasten kuolemien kanssa. Ei, vaikka yrityksen työntekijät eivät itse juo vettään joesta, vaan hakevat sen pullotettuina kaupungista. Eräänä päivänä kyläläiset saavat tarpeekseen, ja ottavat kohtalon omiin käsiinsä. Romaani etenee vuorotellen 1970-luvulla syntyneiden lasten ja toisaalta Nangin perheenjäsenten näkökulmasta. Nangin perheen isä Malabo on kadonnut, kun hänen nuorempi lapsensa Juba on kuollut – ja palannut henkiin – jättäen äitinsä Yayan, vaimonsa Sahelin sekä vanhemman tyttärensä Thulan odottamaan paluutaan turhaan. Seuraavaksi oikeutta yrittää hakea Malabon veli Bongo, mutta millä seurauksilla?

How beautiful we were on säkenöivän kaunis. Se lähtee liikkeelle varsin klassisesta viihderomaanimaisesta kehyksestä, jossa tutustutaan yhteen perheeseen ja toisaalta tarkastellaan heitä ulkopuolelta toisen kertojanäkökulman kautta. Alkuun epäilyttää hieman, että näinköhän tässäkin on taas sellainen valkoisille lukijoille suunnattu sankaritarina, jossa eksoottisen afrikkalaiset omintakeisine tapoineen tulevat ja voittavat valkoisen kolonialisoijan. Ei sillä, etteikö afrikkalaisten itsensä kertomina tällaisillekin tarinoille varmasti ole tilausta, etenkin omiltaan omille voimauttamistarkoituksissa kirjoitettuna. Niillä on kuitenkin ongelmansa, sillä "vaikeuksien kautta voittoon" -narratiivi on omiaan paitsi etäännyttämään myös häivyttämään globaalin sorron rakenteita luoden kuvaa, että yksilöllä on mahdollisuus muuttaa koko kansakunnan tarina. Päättäväisesti jatkoin kuitenkin lukemista, sillä Mbue kirjoittaa niin upeasti, että ajattelin hyvänmielenromaanin mahtuvan tähän väliin mainiosti. Jossain puolivälin paikkeilla, tai oikeastaan aika reilustikin sen jälkeen huomasin, että olin itse stereotypisoinut tämän kirjan tuohon muottiin sen lainkaan olematta sitä itse: Mbuen yhteiskunnallinen katse kolonialismin ja globalisaation varjossa on tarkka, terävä ja kaunistelematon. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sen selkeämpää on, ettei asiat taianomaisesti parane. Isänsä menettänyt älykäs ja hiljainen Thula lähtee opiskelemaan Amerikkaan voidakseen voittaa Pextonin ja toisaalta korrupotoituneen hallitsijan, Hänen Mahtavuutensa, tiedolla ja lukeneisuudella. Samaan aikaan Kosawaan jääneet ikätoverit yrittävät erilaisia keinoja painostaa Pexton maksamaan aiheuttamistaan vahingoista. Tilanne kiristyy vuosi vuodelta, vuosikymmen toisensa jälkeen, ja kukin yrittää vain parhaansa selviytyäkseen. Mbue tuokin esiin älykkäästi sen, miten pitkät varjot kolonialismilla on, ja toisaalta miten riistokapitalmismi käyttää edelleen hyväkseen tuon varjon jättämiä valta-aukkoja. Kun oma hallinto on täysin korruptoitunut ja välinpitämötän kansalaistensa hyvinvoinnista, mitä yhteisölle enää jää jäljelle? Kuka on vastuussa öljyn pilaamasta juomavedestä, entä kenen maalla Pexton öljyään todella poraa? 

Mbue näyttää romaanissaan asioita, joihin ei ole olemassa selkeää vastausta. Keinotekoiset valtiot, entiset siirtomaat, nykyiset riiston lähteet, sadat ja tuhannet eri heimot, kansainvälinen laki, ihmisoikeudet, oikeus elää omalla maallaan terveenä jättäen sen omille lapsilleen, onko millään enää selkeää syy-seuraussuhdetta saati vastuussa olevaa tahoa, kun maapallon varat ja ihmiset on alistettu markkinataloudelle, meren toisella puolella asuvien ihmisten mukavuuden ja halvan polttoaineen jatkuvalle saatavuudelle? Entä onko yhteisön etu yksilön etu, yhteisön etu kaikkien heimojen etu? Ja miten käy vuosisatoja vanhan kulttuurin, kun amerikkalainen monokulttuuri jyrää alleen paitsi konkreettiset kylät, myös sukupolviketjujen mittaiset perinteet ja elämäntavat?

How beautiful we were on oikea runsaudensarvi, joka jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Romaanina se on sykähdyttävä, laaja kirjo sukupolvi toisensa jälkeen kohdattua vääryyttä, ja parhaillaan se on poliittinen ja kovaääninen. Välillä Mbue hieman lipsuu kokonaisuuden yhtenäisyydestä, ja selittää tiettyjä yksilöpsykologisia asioita ehkä paikoin liiankin auki, tai toisaalta särppii pinnallisesti aiheita, joista saisi vaikka omatkin romaanit, kun taas ihan vain tämän nimenomaisen ydinsanomaan keskittyminenkin olisi jo riittänyt tuottamaan äärimmäisen voimallisen lukukokemuksen, mutta annettakoon se anteeksi, vaikka siitä hieman tuleekin sellainen jokaiselle jotakin -henkinen sivumaku. Siitä huolimatta suosittelen tätä romaania suurella lämmöllä ihan kaikille englanniksi lukeville, ja näkisinpä tämän ehdottoman hyvin käyvän esimerkiksi Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan kirjaston käännöslistoillekin. Upeaa maailmankirjallisuutta, jota tarvitsemme lisää valkoisten näkökulmien keskelle.

“Someday, when you’re old, you’ll see that the ones who came to kill us and the ones who’ll run to save us are the same. No matter their pretenses, they all arrive here believing they have the power to take from us or give to us whatever will satisfy their endless wants.”

Lue koko maailma -haaste: Kamerun

Helmet-haaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

SINUN, MARGOT

MERI VALKAMA : SINUN, MARGOT

556s.

WSOY 2021

Markus ja Rosa kahden lapsensa kanssa muuttavat keskelle edistyksellistä ja hienoa Itä-Saksaa, DDR:ää ja Berliiniä, paikkaan jossa solidaarisuus voittaa kapitalistisen ahneuden, reaalisosialismi ohjaa resurssit sinne, missä ne tuottavat eniten hyvää. On 1980-luvun alku. 

Viljan isä on juuri kuollut, ja Vilja löytää pinon kirjeitä, jossa Margot odottaa rakastettuaan Erichiä ja heidän lastaan Kastanjaa takaisin. Vilja kysyy kirjeistä äidiltään, mutta kuten aiemminkin, kyselyt lapsuudesta ja nuoruudesta torjutaan, siirretään sivuun, vaietaan kuoliaiksi. Viljan isä on Markus, äiti Rosa. On 2010-luvun alku.

Kahdessa eri aikatasossa kertova kotimainen esikoisteos, runsaudensarvi ja lukijoiden rakastama lukuromaani, Meri Valkaman esikoinen Sinun, Margot on poukkoileva, mutta silti yllättävän yhtenäinen teos, joka yhdistää sosialismin kaatumisen ainutlaatuisella tavalla erään perheen murenemisen tarinaan. Mitä kaikkea kauniin ulkokuoren alla onkaan? Miten yhdessä pysymisen ihanne selviää, kun vastassa on yksilön tarpeet ja toiveet? Mitä tarkoittaa vapaus yhteiskunnassa, joka sulkee toisinajattelijat leireille? Entä mitä tarkoittaa vapaus yksilölle, jolle perhe tuntuu kaikkein tärkeimmältä? Romaani vuorottelee Markuksen ja Rosan näkökulmissa 1980-luvun Berliinissä, ja toisaalta siirtyy ajassa päälle vuosikymmenten päähän, kun Vilja yrittää ymmärtää lapsuuttaan ja ristiriitaisia muistojaan ajasta Saksassa. Miksi veli ei muista samoja asioita äidistä kuin hän, miksi kaikki yhtäkkiä vain romahti ympäriltä?

Sinun, Margot on juuri sellainen Suuri Tarina, historillisen fiktion ilmentymä, joka onnistuu kasaamaan kansiensa sisään varsin runsaan määrän erilaisia teemoja, hahmoja ja tarinoita. Vähempikin olisi riittänyt, ja se olisi voinut tehdä jopa hyvää kokonaisuudelle: rakkautta, vanhemmuutta, uusioperhettä, sisaruutta, omia suhteita, muiden suhteita, tuhoa ja etenkin valehtelua kirkastamalla, vähentämällä tai suoraan jopa karsimalla ne parhaat teemat, kuten muistamiseen liittyvä hataruus, vapauden tematiikka, voittajien kirjoittama historia (liittyy sekä yksilöön että kokonaiseen kansakuntaan) ja lapsuus toukkaroivien aikuisten ympäröimänä olisi saaneet paremmin niiden ansaitsemaa sijaa. Valkama rinnastaa upealla tavalla yksityisen ja yhteiskunnallisen, muistin ja muistia varten olemassa olevat tarinat toisiinsa, mutta fokus kieltämättä katoilee, kun keskusjuoni karkailee suuntaan jos toiseen.

Kirja kysyy selväsanaisesti, kuka ihminen – tai toiseelta kokonainen kansakunta – on, jos hän ei muista menneisyyttään. Tämä kysymys on kiehtova, ja Valkama pyörittääkin sitä ympäri kauniisti, antaen pienien palojen kerralla löytyä yhtaikaa lukijalle, Viljalle sekä kaatuvalle sosialismille. Sosialismista olisin mieluusti lukenut lisääkin, elämästä 1980-luvun DDR:sta, mutta kuten lopulta hieman kaikki teemat, jäi sekin aika ohueksi raapaisuksi. Toisaalta sen antaa anteeksi, sillä kirja on selvästi suuren yleisön teos, sellainen, jossa jostain on karsittava päästäkseen mahdollisimman monen hyllyihin. Sitä suuntaan tai toiseen arvottamatta, kirja toteuttaa kerrontaansa tyylilleen uskollisena, kaikessa totutussa turvallisuudessaan.

Lukukokemuksena tämä oli nopea, helppo ja upottava, ja on kiehtovaa, miten näin viihteellisenkin luennan kestävään kirjaan on saatu mukaan isoja yhteiskunnallisia teemoja ilman, että tarina menee joko luennoinniksi tai mutkien oikomiseksi. Kaunis teos, joka tosin jättää enemmän tiedonnälkää aihettaan kohti kuin ehkä varsinaista muistijälkeä omana itsenään. 

Helmet-haaste 2022: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole

VIIHDETTÄ VAILLA – 3 X ÄÄNIKIRJA, JOTKA VIEVÄT MENNESSÄÄN

Syksyn muuttokiireet ja monen paikkakunnan välillä sahaaminen ovat vieneet mukanaan, ja tuntuu, etten iltaisin enää jaksanut kirjan sivuja avata nukahtamatta. Puuhaa kuitenkin riitti sen verran paljon, että taustalla soineita äänikirjoja tuli kulutettua kuukauden sisään ehkäpä enemmän kuin koskaan aiemmin yhteensä. Lempivillitykseni tänä vuonna ovat olleet englanninkieliset kirjat: ne, joihin ei vielä suomeksi pääse käsiksi, mutta joista koko kirjasome on puhunut jo vuoden tai pari. En ole ihan kartalla suomenkielisestä viihdekirjallisuudesta, joten näihin oli jollain tapaa myös helpompi tarttua. Karttuipa taas hieman englanninkielen sanasto, ja toisaalta pääsipä hetkeksi ainakin todella kauas omasta arjesta. Joten jos äänikirjat ja vielä suomentamattomat teokset kiinnostavat, tässä kolme varsin suosittelun arvoista äänikirjaa teillekin!

ANN PATCHETT : COMMONWEALTH

322s. // 10h34min

Harper 2016
Lukija: Hope Davis

Ann Patchettin Commonwealth on amerikkalainen perhedraama parhaimmillaan. Se käynnistyy 1960-luvun länsirannikolta, Frannyn ristiäisissä, jossa kuokkimaan tullut Bert Cousins huomaa suutelevansa Frannyn äitiä Beverlyä, ja myöhemmin muutaman vuoden päästä vievänsä tämän vihille. Bert ja Beverly yhdistävät perheensä, ja yhteensä kuudesta lapsesta tulee toisilleen jotain sisarusten kaltaista. Kahden risteävän perheen tarina yltää aina nykypäivään saakka, kun perheen salaisuus paljastuu kaikille niistä tehdyn elokuvan muodossa. 

Commonwealth on lempeä ja rauhallinen tarina, eikä se ehkä toimi kaikkein suurimmille toiminnan ja menon sekä meiningin ystävälle, mutta tarkkanäköisen ja viipyilevän ihmiskuvauksen viihteellisempänä kirjana se on erityisen mainio. Patchett käyttää kirjassa hyväkseen vaihtelevia näkökulmia, eri ihmisten risteäviä muistoja siitä mitä nuoruuden kuumina kesinä tapahtui. Joissain tarinoissa olisin tahtonutkin viipyä itsekin vielä pidempään, kuulla syvemmin mitä sisaruksille lapsuuden jälkeen tapahtui, mitä rivien välit jättivät kertomatta. Pieni salaperäisyys ja kertomatta jättäminen toimivat kuitenkin hienoina tehokeinoina, sillä itselleni yksi parhaita piirteitä viihdekirjallisuudessa on tietynlainen rohkeus jättää asioita avoimiksi, olla selittämättä liikaa. Tästä kirjasta jäi tunne, että sen ei todella olisi halunnut loppuvan, ja se jos mikä on merkki varsin kelvollisesta luku- tai kuuntelukokemuksesta.

TAYLOR JENKINS REID : 

THE SEVEN HUSBANDS OF EVELYN HUGO

391s. // 12h10min

Atria Books 2017
Lukijat: Julia Whelan, Robin Miles & Alma Cuervo

Hurmaannuin (ja lopulta enemmän kuitenkin ärsyynnyin) Taylor Jenkins Reidin uusimman Daisy Jones & the Six -äänikirjan kanssa reilu kuukausi takaperin, ja pienen tauon jälkeen uskaltauduin hänen edellisen romaaninsa, The Seven Husbands of Evelyn Hugon pariin. Siinä missä Daisy Jones oli fiktiivinen bändielämäkerta, on Evelyn Hugo fiktiivinen tarina Hollywoodin kuumimmasta tähdestä ja hänen seitsemästä avioliitostaan. Se lähtee liikkelle kun Evelyn Hugo tahtoo viimeisinä elinvuosinaan viimein tulla ulos mystisyyden kaapista, ja tarjoaa elämäkertaansa Moniquelle, nuorelle, mutta tuntemattomalle toimittajalle. Kirja kuulostaa heteronormatiivisemmalta kuin onkaan, ja tuo kontrasti tekee teoksesta lopulta varsin mielenkiintoisen.

Kuten jo aiemman lukukokemuksen parissa taisin todeta, Jenkins Reid on hurjan taitava kirjoittamaan monipuolisia ja aidonoloisia hahmoja vikoineen päivineen. Tarinan keskiössä oleva Evelyn Hugo on tästä erinomainen taidonnäyte, ja vaikka lopulta 90% sivuhahmoista typistyy varsin latteiksi ja yksiulotteisiksi, ohittuu tuo fakta varsin nopeasti, sillä tarina ei tosiaan keskity heihin. Kun Daisy Jones muutti 70-luvun rock'n roll -maailman todeksi, tekee tämä saman Hollywood-glamourille.

Tosin. Siinä missä ylläolevan Commonwealthin ei olisi suonut loppuvan, tämän kanssa taas odotin loppua lähinnä kauhulla. Eikä missään nimessä siksi, että kirja olisi ollut huono, päin vastoin, itse päätarinan kanssa olisi senkin parissa viihtynyt vaikka pidempäänkin. Syy pelolle oli kuitenkin aiemmin lukemani Jenkins Reidin Daisy Jonesin: tiesin jo valmiiksi, että tällä kirjailijalla on tapana yliselittää ja yliyhdistää jok'ikinen pieninkin lanka, mikä tarinaan on mahtunut. Ja niinhän tässä kävi, kuten tarina jo alusta asti tosin itsekin antoi ymmärtää. Itse Evelyn Hugoa koskeva lanka oli kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu, mutta kun se ristesi Moniquen tarinan kanssa, keikahdettiin taas hieman pateettisuuden puolelle. Ei tosin niin pahasti kuin Daisy Jonesissa, pelkäsin oikeasti jotain vieläkin pahempaa, mutta sen verran kuitenkin, että loppufiilikseksi jäi hieman enemmän ärsytys kuin vaikuttuneisuus.

Mutta tästä ärsytyksestäkin huolimatta sanon kuitenkin, että Jenkins Reid kirjoittaa kyllä vetävintä viihdettä, mitä hetkeen olen lukenut. Tässä on paljon ongelmia – en edes aloita rodullistettujen hahmojen kohdalla esiin tulevaa kulttuurinomimiskeskustelua nyt  – mutta viihdekirjallisuudeksi tässä on äärimmäisen ilahduttava naiskuva. Naiset kun ovat Jenkins Reidin kirjoissa omaäänisiä, vahvoja, toiminnan keskipisteitä ja omia toimijoitaan, ei pelkkiä miesten perässä juoksevia passiivisia kehoja. Toki täytyy kyllä myöntää, ettei tämä ehkä silti täysin feministisen viihdekirjallisuuden kriteereitä sinänsä vielä täytä, sillä kirja tarjoilee jälleen kauniiden ihmisten glamoureja tarinoita kauniille ihmisille, mutta no, ei kai maailma yhdellä kertaa valmiiksi tulekaan, vaan askel kerrallaan. Hyvä alku, tämäkin. 

OYINKAN BRAITHWAITE : 

MY SISTER, THE SERIAL KILLER

226s. // 4h30min

Doubleday Books 2018
Lukija: Weruche Opia

Braithwaiten My Sister, the Serial Killer oli ilahduttava nigerialaislöytö nigerialaisella lukijalla. Tuntuu, että maailmassa kuulee aivan tarpeeksi amerikkalais- ja brittiaksenttienglantia, vaikka kyseinen kieli on äidinkieli hurjan monelle muualtakin tulevalle puhujalle. Kunniaa teokselle paikallinen aksentti tekikin, ja paitsi että lukijana toimivan Opian ääntä oli leppoisa kuunnella, teki hänen lukutyylinsä myös kunniaa itse tarinalle.

My Sisterin tarina lähtee liikkeelle kun Korede saa puhelun hätäiseltä siskoltaan Ayoolalta. Ayoolan poikaystävä on hyökännyt hänen kimppuunsa, ja itsepuolustuksekseen Ayoola on puukottanut miehen hengiltä. Lähisuhdeväkivalta on kamalaa, mutta kun kyseinen poikaystävä on itseasiassa jo kolmas, joka Ayoolalta sattuu kuolemaan, herää Koreden epäilykset.

Koreden sekä Ayoolan suhdetta ruotiva – sekä kummallisia murhia pohtiva – teos kiertyy sisarusrakkauden ja -kateuden ympärille. Siinä missä Korede puurtaa ja työskentelee tuodakseen rahaa perheen pöytään, Ayoola viettää leppoisaa elämää komeiden ja rikkaiden miesten siivellä. Vaikka miehiä sattuukin kuolemaan varsin tasaiseen tahtiin, on pikkusisko-Ayoolan huoleton suhtautuminen elämäänsä jopa tragikoomista. Ja kun mustan koomisena tätä trilleriä esimerkiksi Goodreadsissa mainostetaankin, odottaa tältä jotain riemukkaan feminististä, piikikästä ja oivaltavaa. 

My Sisterin asetelma on kieltämättä herkullinen, mutta valitettavasti toteutus ei aivan yllä ennakko-odotusten mukanaan tuomalle tasolle. Musta huumori jää aidon riipaisevien aiheiden alle, ja tuntuu, ettei Braithwaite oikein osaa päättää kumpaan panostaa: synkkään komiikkaan vai aidosti tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Kun päätös jää tekemättä, jää tarinakin huojumaan kahden reunan välille, eikä siitä meinaa saada varsinaisesti sen kummempaa otetta. Kuuntelukokemuksena se on keskiverto, nopea ja sinänsä helppo, mutta sekä trillereiden, mustan huumorin että feministisen kirjallisuuden ystäville löytyy myös tyylipuhtaampia teoksia vaikka millä mitalla. Ihan jo nigerialaisestakin kirjallisuudesta, otaksuisin.

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA // KLASSIKKOHAASTE x 2

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA

360s.

WSOY 1986

Alkuteos: The Color Purple (1982)

Suomennos: Kersti Juva

Oletko ajatellut, että Kathryn Stockettin Piiat ovat hyvä kuvaus rodullistettujen ihmisten historiasta Yhdysvalloissa? Jos olet, mutta et ole lukenut vielä Alice Walkeria tai Toni Morrisonia, tee se nyt. Valkoisin silmin kerrotut tarinat eivät näiden jälkeen tunnu enää miltään.

x

Häivähdys purppuraa kertoo nuoresta Celiasta. Celia on naitettu puoliväkisin vanhemmalle miehelle, mieli jo valmiiksi turtana seksuaalisesta hyväksikäytöstä, teini-iässä saatujen lapsiensa katoamisesta. Väkivallasta ja syrjinnästä, pahasta olosta ja turtumuksesta. Kirja on kirjemuodossa Jumalalle piirrettyä vuodatusta, puhekielistä, silmittömän suoraa ja vahvaa. Se on tarina siskoksista, mutta se on myös äärimmäisen vahva yhteiskunnallinen kannanotto sorrosta, syrjinnästä ja koloanilismista. Sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

"Rakas Jumala,

Äiti on kuollu. Kun se kuoli se kirosi ja huus. Se huus mulle. Se kirosi mua. Minä olen iso. Minä olen hidas. Kun minä tulen kaivolta vesi on lämmintä. Kun tarjotin on valmis ruoka on kylmää. Kun pennut on valmiit kouluun on jo ruoka aika. Äijä ei sano mitään. Se istu sängyn vieressä ja piti sitä kädestä ja poras ja sano että Älä jätä mua älä mene pois."

Alice Walkerin Häivähdys purppuraa on kirja, jonka kävin lainaamassa heti Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen aluksi. Aloitinkin sen jo syyskuussa, mutta ensimmäiset 130 sivua etenivät hitaasti, muutamia kymmeniä sivuja kuukaudessa, kunnes kirjaston uusimisvara alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan. Ja kuin maagisesta iskusta huomasin yhtäkkiä lukevani loput 230 sivua yhteen putkeen. Täysin haltioituneena.

Tai no. Haltioitunut kuulostaa jotenkin väärältä, siltä kuin istuisin ja ihastelisin jälkikäteen mustien historiaa ja rasismia kuin se olisi parastakin viihdettä. Sillä ei se ole. Tämänkaltaisen kirjallisuuden en toivoisi kenellekään toimivan viihdykkeenä. Toivoisin sen toimivan ikkunana elämään, jota itse ei koskaan ole kokenut, mutta jonka ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää, jotta ylipäätään pystyy ymmärtämään intersektionalismia. Syrjinnän kerroksittaisuutta, rasismin historiaa ja nykyhetkeä, rakenteellisuutta ja jälkikolonalismia. Kaikkea, minkä mennyt tässä päivässä lävistää.

Toisin kuin esimerkiksi alussa mainittu Stockettin Piiat, tämä ei ole mitään valkoisille suunnattua hyvänmielenkirjallisuutta. Sellaista, jossa musta nainen on typistetty stereotypiaksi, maagiseksi hyväksi, joka vain valkoisen katseen kautta nousee olemassa olevaksi, tai Piikojen tapauksessa, valkoisen pelastajan kohteeksi*. Walker sen sijaan asettelee sanomansa terävästi ja lukijaansa säästelemättä, ja se tässä kirjassa on hienointa. Hänen tematiikkansa on suurta, ja se sisältää kaikkea, mitä elämä karuimmillaan on: paitsi jo mainittua sortoa ja kolonalismia, myös rakkautta ihmiseen, jota ei koskaan saa omaksi. Se ei kaihda elämän kääntöpuolia, eikä kaunistele niistä mukavammin pureskeltavaa. Se tarjoaa sanomansa realistisesti, mustalla huumorilla maustettuna, puhekielisenä ja vahvana. Kuten tahtomattaan Isännälle naitettu Celia, se alistuu siihen, mihin alistua kuuluu. Sitähän ihmisiltä yhteiskunnassa on vaadittu. 

Alice Walker muistuttaa alleviivaamatta erityisen vahvasti sen, miksi omasta historiasta on tärkeä kuulla ääntä heiltä, jotka sen itse ovat kokeneet. Hän muistuttaa, että kertomuksella on aitoa voimaa vain, kun se ei tiivisty puhkikulutetuiksi narratiiveiksi ja stereotyyppisiksi kuvauksiksi ihmisistä, jotka toistavat rodullistettua olemustaan niin kuin heidät Toisina on totuttu näkemään. Hän muistuttaa, että nämä tarinat eivät ole tarkoitettu hyvän yön tarinoiksi. Kersti Juvan taidokas suomennos tuo myös kaiken tämän hyvin voimallisesti eteen, juuri mitään alkuperäisestä menettämättä. Käännös luo kirjalle kunniaa, vaikka tämä on sellainen teos, jonka joskus vielä haluan alkukielellä itsekin uudelleen lukea.

Kun naisten kirjoittamia klassikoita esiin nostava klassikkohaasteemme alkoi, toivoin itse juuri löytäväni tämänkaltaista kirjallisuutta. Suurta, suoraan omien kokemuksesta ammentaa, kenenkään omimatonta. Moninaista, ymmärtämään auttavaa, kokemuksia sanoittavaa. Mutta tässä vaiheessa täytyy muistaa, että Walkerin, kuten esimerkiksi Toni Morrisoninkin, kirjallisuuden kohdalla minun tunteideni ja muka-samaistumisieni täytyy todella siirtyä sivuun. Kun tätä ei ole kirjoitettu hyvän mielen viihdykkeeksi, täytyy myös muistaa, ettei tämä ole minun tarinani. Se, että sen saan lukea, on kunnia, mutta nöyrästi valkoisen lukijan täytyy osata myös siirtää itsensä sivuun. Oppia ehkä uutta, mutta muistaen aina millaisten kokemusten kustannuksella se on tapahtunut. Meidän tehtävämme on varmistaa, että maailmassa on tilaa myös niille äänille, joilla jonkinlaista etuoikeutusta sen kuuluvaksi saamiseen ei ole valmiiksi tarjolla. Vaikka se sitten tarkoittaisi oman itsemme sivuun siirtämistä.

(* Piioista vielä: Jos olet lukenut kyseisen teoksen, suosittelen ehdottomasti lukemaan myös Roxane Gayn esseen Kanan friteeraamisen lohdullisuudesta ja muita ihmeellisiä muistoja 1960-luvun Mississippistä: ajatuksia teoksesta Piiat teoksessa Bad Feminist. Se sai minutkin näkemään tuon viihderomaanin aivan uusin silmin, sanoittamaan taustahäiriön, josta en itse kirjaa lukiessani täysin saanut kiinni.)

Osallistun kirjalla sekä omaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseemme että bloggaajien puolivuosittaiseen klassikkohaasteeseen, jota ylläpitää tällä kertaa Tarukirja-blogi.

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ

366s.

Teos // Schildts & Söderström 2012

Alkuteos: Is

Suomennos: Leena Vallisaari

Jos rakastat perinteisiä kotimaisia historiallisia fiktiota, rakastat todennäköisesti Jäätä. Jos taas kaipaat yllätyksiä ja uusia näkökulmia, etsi jotain muuta luettavaa. Niitä ei tästä Finladia-voittajasta juurikaan löydy.

x

Lundbergin Jää on yksi kirjahyllyni vanhimpia teoksia. Ei siis niinkään iällisesti, toki isovanhemmilta ikuisuuslainatut klassikot ovat painovuodeltaan huomattavasti vanhempia. Mutta noin niin kuin hyllynlämmittäjämuodossa Jää peittoaa nekin kaikki. Jää on ollut oman hyllyni himotuin jo vuonna 2016, mutta se silloin autuaan lukemattomana jäi pitämään vielä kolmeksi seuraavaksi vuodekseenkin paikkaa lähinnä värijärjestyksen mukaan sijaintiaan vaihtelevana teoksena. Hurjan pitkään olen ajatellut tämän lukevani, mutta aina se on jäänyt. Aina on ollut väärä aika, aina on tuntunut, ettei ole sopiva hetki hitaasti aukeavalle teokselle. Kunnes tuli uusivuosi, Helsingin reissu ja Helsinki-kodin kirjahyllyt. Aika napata jotain omaa luettavaksi, kun mukaan otetut teokset oli jo luettu. Kiinnostavimmat kirjat minulla on täällä Joensuussa, joten koska ne eivät olleet viemässä tilaa tältä, oli viimein Lundbergin vuoro.

"Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä."

Petter Kummel saa itselleen papin viran Luodoilta, kaukaa karttojen ulkopuolelta Ahvenanmaan karussa saaristossa. Elämäniloinen ja jopa hieman lapsellisen innokas pappi tuo saareen vaimonsa ja pienen tyttärensä Sannan, ja jo ensi askeleillaan hän päättää viihtyvänsä tässä karussa ympäristössä lopun elämäänsä. Petter tuntee tulleensa Jumalan paratiisiin. Aika kuluu ja pian hän jo voittaakin kahtiajakautuneen seurakuntansa puolelleen, on kuin ei eripuraa huomaisikaan, yhdistää kuin silta, joka Luodoilta on pitkään puuttunut. Oman mausteensa tarinaan tuo lääkärinä Luodoilla toimiva Irina  Gyllen sekä sekalainen sakki luotolaisia, juroja ja luokseenpäästämättömiä. Heidän elämäänsä Lundberg kuvaa lähes neljäsataa sivua, vajaan neljän vuoden ajan. 

Olin jostain syystä saanut päähäni tämän olevan juonivetoinen romaani, ja täytyy sanoa, että vasta kaksi kolmannesta luettuani taisin kunnolla tajuta, ettei se sitä lainkaan olekaan. En tiedä olisinko lukenut Jäätä eri tavalla, jos asetelman olisin jo aiemmin huomannut, ehkä en. En nimittäin luonut ennakkokuvaa niinkään tietoihini tai oletuksiini perustuen, vaan puhtaasti henkilöhahmojen yksinkertaisuudesta ammentaen. Se kun yleensä on nimenomaan juoniromaaneille tyypillistä, rakentaa tällaisia karikatyyreja, joilla on maksimissaan kaksi eri puolta: Monalla äksy, mutta tehokas, Petterillä naiivi, mutta rakastettava. 

Mutta sitä tämä ei siis ollut, juonivetoinen, vaan ennemminkin kiinni (ohuissa ja ennalta-arvattavissa) hahmoissaan ja heidän näennäisen pienessä arjessaan. Luodot olivat myös suuressa osassa, kuten toki perinteisessä kotimaisessa kirjallisuudessa kuuluukin. Sotakin siellä taustalla vielä muistutteli olemassaolostaan, toki jo menneestä, mutta jokaisen arkea omalla tavallaan leimaavana. Pientä ja karua, kuten ulkosaariston saarielämäkin toki on varmasti 1940-luvun lopun Ahvenanmaalla ollut.

Tavallaan se jopa harmittikin, etten tästä oikein saanut mitään irti, pitänyt niin paljon kuin olisin toivonut. Ahvenanmaan luonto ja karu arkisuus sinällään toki kiinnosti, mutta kummastakin aiheesta olen hurjasti vahvempia ja oivaltavampia romaaneja lukenut. Tästä olisi voinut poistaa vaikka puolet, eikä kukaan olisi mitään huomannut, niin paljon turhaa, epäolennaista ja joutokäyntiä kansien väliin mahtui. Se oli harmi, sillä Lundbergillä olisi varmasti potentiaalia ollut väkevämminkin hahmoistaan kirjoittaa. Nyt kaikkea vain tapahtui, mihinkään ei syvennytty kunnolla, tai jos syvennyttiin, se oli satunnaisia kirkkotekstejä, jotka minua vain pitkästyttivät. Tavallaan ihmettelen tämän Finlandia-palkintoja, ja tavallaan en lainkaan: niin täydellisen perinteinen versio kotimaisesta historiallisesta fiktiosta tämä oli. Tätähän täällä on tavattu rakastaa, ja näemmä siihen ei tarvitse edes tuoda mitään uutta, että sillä pärjää. Ja ymmärrän sen kyllä, maailmassa todella kaipaa välillä tuttua ja turvallista, helppoa ja upottavaa. Sellaista, jonka reunoilla saa turvallisesti tuntea jotain ilman, että se järkyttää omaa elämää. Harmi vain, että tähän asetelmaan luotu sadunomaisuus vesitti pois kaiken aidon tunteen ja menetyksen kivun. Se jätti jälkeensä lähinnä hailakan kangastuksen, eikä liikauttanut minussa mitään.

Alan olla yhä varmempi siitä, että minun ja historiallisen fiktion aika alkaa olla jo ohi. Suhteemme oli kaunis ja lämmin, mutta joskus tutustua ja turvallisestakin tekee hyvää lähteä kauemmas, jottei siihen hukkaa omaa itseään. Tai siirtyä lähemmäs edes aikalaiskuvauksia, Sally Salmisen tapaiseen väkevään realismiin. Sellaisten jälkeen Lundbergin Jäät eivät oikein tunnu enää miltään.

Kirjasta on kirjoitettu sen ilmestymisen aikaan paljonkin kirjablogeissa, joista tässä muutamia muita postauksia: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Lumiomena & Rakkaudesta kirjoihin

TURVALLISEN KAUNISTA - MINNA RYTISALO : ROUVA C.

MINNA RYTISALO : ROUVA C.

367s.

Gummerus 2018

Arvostelukappale

Rytisalon esikoinen valloitti paitsi kirjablogit, myös minut muutama vuosi takaperin. Lempi oli uskomattoman kaunis, karu ja kaiken herkkyytensä keskelläkin yllättävä, sanattomaksi jättävä. Upea, yhdellä sanalla sanottuna siis. Siksipä niin kirjablogimaailma kuin allekirjoittanutkin on tuntunut olevan koko alkusyksyn erityisen odottavalla kannalla Rytisalon uusimman teoksen, Rouva C:n suhteen. Se on näkynyt jo nyt paljon blogeissa, ja aivan takuulla kehuvyöry tulee jatkumaan pitkin loppuvuotta, uskaltaisin väittää.

Tällä kertaa Rytisalo kirjoittaa Rouva C:sta, Minna Canthista, historiamme yhdestä suurimmista kirjailijoista, naisesta, joka on ainoa sukupuolensa edustaja, jota Suomessa vielä tänäkään päivänä liputetaan. Ja koska itse kirjailija että kirjailija, joka kirjailijasta kirjoittaa ovat Minnoja molemmat, jatkossa viittaan Minna Rytisaloon vain sukunimellä, etunimeä Minna käyttäessäni puhun kirjan päähahmosta, Minna Canthista. Ihan vain selvyyden vuoksi.

"Uuden edessä määrätietoinenkin voi epäröidä vaikkei se ulospäin näy, ja varmaa esittävä pelätä. Sekunnin puolikkaassa ehtii joskus havaita lukemattoman määrän asioita, penkkirivit, salin etuosan korokkeen ja kateederin, jonkun paksut hiukset ja toisen likaiset saappaat, lyhyen naurunhelähdyksen ja röyhelöisen helman, ruusuisen hajuveden, matalan miesäänen. Havaintojen ruuhkassa huolestuu, että kaikkiko ne jo toisensa tuntevat, miten täältä oman paikkansa löytäisi."

Rouva C. alkaa edellisestä lainauksesta, ajasta, jolloin Minna Canth oli vielä Mina Johansson, kangaskauppiaan tytär Kuopiosta, joka jännittyneenä aloittaa opettajaseminaarinsa järvikaupungissa. Paikalla ovat niin rehtori Cygnaues kuin luonnontieteen lehtori Canth'kin, sekä hurja määrä tulevia kansankynttilöitä. Niitä opettajaoppilaita, joiden tehtävä on kattaa Suomen maa kansakouluilla, sivistää rahvas ja nostaa maamme kurjuudesta yhteisen sivistyneisyyden avulla.

Rytisalon romaani sijoittuu sekä Minnan seminaarivuosiin että myöhempään avioliittoon lehtori Canthin kanssa. Ennen kaikkea romaani on rakkaustarina, hiljalleen kasvava kertomus kumppanuudesta, joka oli vähintäänkin normistoja rikkova vielä 1800-luvulla. Vaikka näkökulmat vaihtelevat tarinan sisällä aina lehtori Canthista Minnan ystävään Floraan, on keskiössä koko ajan Minna. Joko itsensä tai muiden kautta peilattuna, vahvana ja herkkänä omana itsenään. Niin vahvana, että se on ollut usein liikaa niin kanssaihmisille, sen aikaisen yhteiskunnan normistolle kuin osin hänelle itselleenkin. Rytisalo onkin aivan uskomattoman taitava käyttämään näitä näkökulman muutoksia sen ristiriidan peilinä, joka Minnan edistyksellisen ajatusmaailman ja 1800-lukulaisen yhteiskunnan normiston välillä on. Vaikka huomio siirtyy hetkeksi pois Minnasta, se onnistuu kuvaamaan häntä vain entistä kokonaisempana. Ja tätä taitoa Rytisalolta ei voi kuin ihailla. 

Hetkeäkään Minna ei siis tarinassa ole yksin. Eniten hänet kuitenkin kuvataan suhteessaan aviomieheensä Ferdinand Canthiin, ja se tästä rakkausromaanin tekeekin. Minna on olemassa suhteessa aviomieheensä, vaikkakin vallan tasaveroisesta sellaisesta. Aviomiehen rooli on ollut huomattavan suuri, sillä eihän nainen tuohon aikaan voinut vahva olla ilman puolison lupaa, vaikka tiedostamatta annettuakin. Vaikka se nurinkuriselta tuntuukin, on ainakin tämän kertomuksen Minnan vahvuus hurjasti sivistyneen ja edistyksellisen miehen käsissä, armoillakin.

Yksi mielenkiintoisimpia kohtia tässä kirjassa oli se fakta, ettei Rytisalon maalaama Canth käynyt yhteen lainkaan sen itseni rakentaman mielikuvan kanssa. Se tuntui haastavalta lukiessa, se tuntui vääryydeltä oikeasti elänyttä henkilöä kohtaan. Mutta kun aloin pureskella tarkemmin tätä pääni sisäistä ristiriitaa, tajusin yhden asian: Rytisalon Minna ei kohdannut minun mielikuvaani, koska olin jostain syystä rakentanut päässäni kuvan kovasta, määrätietoisesta feministi-Minnasta, joka ei miesten hyväksyntää tarvitse ja avioliittonsa kautta maailmaa näe. Ja vaikkei se nyt ehkä ihan suoraan Rytisalon ansiota ollutkaan, oli varsin herättävää jäädä itselleen kiinni näin valtavan kapeasta narratiivista, kertomuksesta millainen feministin muka pitäisi olla. Olenhan itsekin feministi, enkä lähelläkään sitä, mitä sellaiselta mielikuvissani vaadin. Siksikö olen itseänikin aina pitänyt vähän huonona feministinä, kun olen ollut epäonnistumisissani vetäytyvä, en tarpeeksi vahva? Kokenut että herkkyys vie muka jollain tapaa voimaa pois, vaikka juuri se ehkä lopulta onkin se yksi suurimpia tekijöitä, jotka itselleni voimaa nimenomaan on aina antanut lisää? Mielenkiintoinen ajatus, ja kaipaa selvästi lisää pohdintaa, joskus, jossain.

Mutta palataan itse kirjaan. Rytisalo kirjoittaa uskomattoman heleästi, herkästi ja aistikylläisesti. Kerronta ei kuitenkaan kaadu kauneuteen, vaan soljuu puromaisesti hiljalleen eteenpäin, kiihtyy virtapaikoissa ja jää pyörimään kivien ympärille elämän suvantokohdissa. Aikasiirtymät, niin loikkivia kuin ne ovatkin, eivät minua päässeet häiritsemään, toivat elämän eteen sellaisena kuin se olisi voinut olla; pieninä välähdyksinä sieltä täältä.

Kauneus ei siis kompastuttanut itse kerrontaa, mutta jotain se tarinalle teki, ja se on ehkäpä jonkinlainen satumaisuus. Siitä tulee jollain hieman omaleimaisella tavalla mieleen lähinnä aikuisille suunnattu hyvänmielentarina, vähän kiillotettu ja kilpenä arjen kamaluudelle toimiva. Valinta tuntuu nurinkuriselta, jos sitä vertaa Canthin omaan realismiin ja sen voimakkuuteen, mutta toisaalta tämä Canth on selvästi Rytisalon oma, ei yleisiin mielikuviin milläänlailla nojautuva. Rytisalo on kirjoittanut Canthistaan tällaisen, ja se hänelle suotakoon. Tarkkana kannattaa lähinnä olla siinä vaiheessa, jos tämän pohjalta meinaa keikahtaa ajattelemaan todellisuudessakin elänyttä Rouva C:ta, puhumaan kirjasta elämäkertana, sillä sitä tämä ei erityisestikään ole. Paikoin yltiökauneus ja huuruisen upea rakkaustarina oli ainakin minulle nimittäin liiankin imelää, ja se vei jollain tapaa uskottavuutta tarinan Minna Canthilta. Jotain rosoa tämä olisi kaivannut, vieläkin enemmän. Kokonaisuutta, kokonaisvaltaisuutta, uskallusta olla edes hieman samaan suuntaan aatemaailmassaan esikuvaansa edellä. Nämä ratkaisut kun osiltaan olivat vähän liiankin varmoja ja liiankin rakastettavaksi tehtyjä. Ja nimenomaan Minna Canthin kohdalla se on jopa hieman harmillisen turvallista.

Mutta niin. Upeasti ja kokonaisen Minnan esiinluovasti Rytisalo kirjoittaa. Ja kuten ehkä tarkoituskin oli, minäkin tästä pidin. Joskus kauneus ja sopiva kärsimys siellä kaukana tekee ihan hyvää, kunhan sen satumaisuuden tiedostaa. Kauniillekin tarinoille on paikkansa, ja tämä romaani siihen rintamaan ehdottomasti kuuluu.

Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste: A book you can relate to

Fiktiivistä elämäkertaa Canthista muualla kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi & Kirjan pauloissa