ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

HAN KANG : ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

268s.

Gummerus 2024

Alkuteos: 작별하지 않는다, 2021

Suom. Taru Salminen

Saatu arvostelukappaleena

Sydämeni on rikki. 

Ja samalla: yksikään kirjaa lukiessani suunnittelemista tavoista kirjoittaa tästä kirjasta ei enää päde.

Älä jätä hyvästejä -romaanin jälkeen sanat, määritelmät pakenevat yritystä arvioida. Yritystä tulkita, etsiä symboleja, selittää. 

Älä jätä hyvästejä tekee sen kaiken itse, joten juuri mikään ei tunnu enää miltään, yksikään sana ei riitä, tee oikeutta, kerro eikä näytä todellisuutta.

Sanoja kyllä on. 

Mutta niiden käyttämäninen tuntuu mahdottomalta.

"Luin lapsuudessani, että lumihiutaleen syntymiseen tarvitaan äärimmäisen pieni pöly- tai tuhkahiukkanen. Pilvet eivät koostu ainoastaan vesimolekyyleistä, vaan ne ovat täynnä veden haihtumisen myötä maasta kohonneita pöly- ja tuhkahiukkasia. Kun kaksi vesimolekyyliä yhdistyy ja muodostaa lumikiteen, pöly- tai tuhkahiukkasesta tulee sen ydin. Molekyylikaavan mukaan kuusisakaraiset kiteet törmäävät laskeutuessaan toisiin kiteisiin, joiden kanssa ne yhdistyvät. Mikäli pilvien ja maan välinen etäisyys olisi ääretön, lumihiutaleetkin suurentuisivat äärettömiin, mutta laskeutumiseen ei kulu tuntia enempää aikaa. Lumikiteiden keveys on lukuisissa yhdistyimisissä sakaroiden väleihin syntyneen tyhjän tilan ansiota. Äänet imeytyvät tyhjään tilaan, jolloin ympäristökin vaimentuu. Kiteet näyttävät valkoisilta, koska sakarat heijastavat valoa äärettömän moneen suuntaan."

Älä jätä hyvästejä on tuoreen nobelistin uusin, suoraan koreasta äärimmäisen taiten Taru Salmisen suomentama romaani kuolemasta, joukkomurhista, vaietuista sukutraumoista ja höyhenen keveistä asioista, jotka symboloivat paitsi korealaisessa kulttuurissa surua ja sen puhtautta, luovat myös oksymoronisen törmäyksen, törmäyttämisen, sen äärimmäisen hiljaisen tilan, jossa kaikkein järkyttävin on lumihiutaleen ytimen pöly- tai tuhkahiukkanen ja lapsen kasvoille sulamattomat kuusisakaraiset kiteet saavat hiljaisuuden huutamaan. 

"Vesi ei katoa vaan kiertää ikuisesti. Ei voida sanoa, etteivät kasvoilleni putoilevat lumihiutaleet ole samoja, joita putoili Inseonin kasvoille tämän lapsuudessa. Päästän irti polvistani, kun mieleeni muistuvat seuraavaksi ihmiset, jotka Inseonin äiti oli nähnyt koulun hiekkakentällä. Pyyhin turran nenäni ja silmäluomeni. Ei voida sanoa, ettei käteeni nyt tarttunut lumi ole lunta, jota kerrostui silloin heidän kasvoilleen."

Han Kang on kirjoittanut paljon. Suomennettu näitä teoksia on neljä, joista osin kahden kanssa limittyy, yhdistyy, kiteytyy Älä jätä hyvästejäkin: se palaa toisaalta äärimmäisiin Ihmisen tekoihin, ja jatkaa niistä Valkoisen kirjan surun fragmentteihin. Se on yhtaikaa täysin uutta, jälleen eri tavoin maailmaa lähestyvää Kangia kuin aiemmat suomennokset ja silti tuttua, melankolista, hiljaista omantunnon ääntä, näyttämistä ja muistuttamista. Kun Valkoinen kirja käsittelee ennen kertojan syntymää kuolleen isosisaruksen jälkeen jättämää ikuista valkoista suruverhoa, Ihmisen teot on taas brutaali kuvaus 1980-luvun Gwangun opiskelijamielenilmauksista, jotka Etelä-Korean hallinto tukahdutti ennennäkemättömän verisesti. Älä jätä hyvästejä taas on maagisen kaunis kertomus edellisen kirjansa painajaisista pääsemättömän Gyeonghan yrityksestä ehtiä ajoissa Jejun saarelle: pieneen syrjäiseen taloon, jossa Souliin tuodun, pahasti loukkaantuneen ystävänsä Inseonin pieni valkoinen lintu, Ami, on jäänyt ilman vettä ja hoivaa kun hänen tajuton huoltajansa on kuljetettu hoitoon. Samalla perille päästyä – vai sen jälkeen vai ennen sitä vai yhtaikaa ? – auki alkaa kiertyä Jejun saaren omat sanoinkuvaamattomat hirveydet juuri ajalta ennen hiljaista ja lännessä unohdettua Korean sotaa, sitä samanlaista jota lännen kylmäveriset käyttivät jälleen vain oman keskinäisen pullistelunsa sivunäyttämönä. Älä jätä hyvästejä on kuin kaksi aiemmin mainittua kirjaa yhdessä – brutaalia kauheutta ja sydäntä särkevää surua.

Kun Älä jätä hyvästejä on luettu, maailma näyttää taas toiselta. Kiteyden väliin jäävä hiljaisuus on ääretön. Ytimen julmuus särkisi kaiken, jos sitä ei suojaisi yhdessä päätetty huutamattomuus.

Kaiken tämän päälle on jälleen rakennettu yksi demokratia. Kaikki tämä on laskettu lännessä, Etelä-Koreassa, yhteisessä päätetyssä totuudessa onnistumiseksi. Kaikesta tästä ja tämän kaltaisen toistumisesta vuosikymmenestä toiseen me kaikki olemme kollektiivisessa vastuussa niin kauan kun hiljaisuus on se äänekkäin ääni mikä ytimen ympärille kiertyy.

Helmet-haaste: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

SURUSTA JA HAURAUDESTA – VALKOINEN KIRJA

HAN KANG : VALKOINEN KIRJA 

111s. 

Gummerus 2021

Alkuteos: 흰 // 2016

Suomennos: Taru Salminen

Han Kang on eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotanto tasaisesti sekä hämmentää että vetää hämmentävän paljon puoleensa. Aiemmin suomennettu, vahvan omaleimainen Vegetaristi ja toisaalta myös Gwangun verisesti päättyneestä mielenilmauksesta kertova Ihmisen teot ovat kuuluneet niihin vahvoihin lukukokemuksiin, joista ei ole ihan tiennyt mitä on juuri lukenut, mutta joiden vaikutus on kestänyt vuosia ja satoja perään luettujakin kirjoja. Kun Kangin fragmentaarisen kaunis romaani (/runoteos/omaelämäkerrallinen kirja/jonkinlainen muistelma/ajatuskokoelma/jotain määrittelemätöntä) suomennettiin viimein, oli se lukuvuorossa käytännössä heti kun sen vain käsiini sain. Se tuli minulle kirjastosta, mutta kävin jo ensisivujen jälkeen ostamassa sen omaksi.

"Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan.

Kapalo

Vastasyntyneen vaate

Suola

Lumi

Jää

Kuu

Riisi

Aallot

Jademagnolia

Valkoinen lintu

Hymyillä kalpeaa hymyä

Valkoinen paperi

Valkoinen koira

Valkoiset hiukset

Käärinliina"

Han Kangin Valkoinen kirja on kirja pienistä hetkistä, ennen aikojaan syntyneestä isosiskosta ja perhettä seuraavasta traumasta kun pieni ja hento esikoinen ei elä muutamaa tuntia kauempaa. Siitä, että jos hän eläisi, kertojaa ei olisi, raunioista, joiden päälle rakennettiin sama kaupunki uudelleen. Nimettömäksi jäävä kertoja kulkee niin Itä-Euroopan kuin Soulinkin kaduilla, ja pienet hetket rakentuvat Kangin tekstissä aivan omaan luokkaansa, niin että jokainen rivi tekisi mieli alleviivata, painaa muistiin, kirjoittaa ylös. 

Kuten valkoinen väri, Valkoinen kirja on hauras ja kaunis, melankolinen ja silti niin tarkkanäköinen. Herkkä, mutta yksi kaikkein vahvimmista. Kangin tapa kuvata tekstinsä kautta ympäristöä, suuren sodan ja pienen henkilökohtaisen kokemuksen risteymiä on hieno, tavallaan aivan omanlaisensa ja toisaalta taas jotenkin yleisinhimillinen. Jokaisella rivillä, jokaisella sanalla on paino, ja tapa, jolla Kang kuljettaa tarinaansa eteenpäin, on yksinkertaisesti upea.

Edellisiin suomennettuihin teoksiinsa verraten Valkoisessa kirjassa Kang jättää rivien väliin niin paljon tilaa ja tulkintaa, että kirjasta kasvaa aivan valtava. Se ei hämmennä, kuten kaksi edellistä Kangilta lukemaani, vaan vangitsee, valloittaa ja hurmaa. Miten voikin muutamalla lauseella, havainnolla ja huomiolla kuvata kokonaisen maailman. Miten voi sanomatta jättämisellä kertoa kaikista eniten.

"Kun alkaa sataa lunta, ihmiset keskeyttävät työnsä ja katsovat hetken lumisadetta. Bussissa he nostavat katseensa ja katsovat pitkään ulos ikkunasta. Kun lunta tuiskuttaa aivan ääneti, vailla iloa tai surua ja kun lukemattomat lumihiutaleet pyyhkivät kadut hiljaa näkymättömiin, jotkut heistä kääntävät katseensa pois."

Rakastan värejä. Rakastan runsaita värikkäitä yksityiskohtia, tai kokonaan mustaan pukeutumista. Rakastan syventyä yksittäisiin asioihin, yhden värin sävyihin, sävyjen yhteensopivuuteen, väriharmoniaan ja joskus sen rikkomiseen. Ihmiset saavat mielessäni värejä, mutta toisaalta yksivärisimmät ihmiset ovat aina hieman karikatyyreja, aidosti kiinnostavimmissa on kaikki kerrallaan. He ovat sateenkaaria tai prismoja, valonsäteitä tai maaliroiskeita. Syviä värejä, joihin tarvitaan monen yhdistelmää, että niitä voi edes syntyä. Jos minä kirjoittaisin väristä, kirjoittaisin kirkuvasta oranssista, mustimmasta mustasta tai syvästä metsänvihreästä. Yksi lempikirjailijani Maggie Nelson kirjoitti Sinisestä, Goethe 1800-luvun alussa kaikista väreistä, Han Kang nyt Valkoisesta. Samaan jalat alta vieneiden kirjojen kategoriaan pääsee siis tämäkin, suoraan.

"Joihinkin muistoihin aika ei pysty. Eikä kärsimyksiinkään. Ei se kaikkea väritä ja turmele."

Helmet-haaste 2021: 38. Kirja on käännetty hyvin 

HAN KANG : IHMISEN TEOT

HAN KANG : IHMISEN TEOT

230s.

Gummerus 2018

Alkuteos: 소년이 온다 (2014)

Suomennos: Sari Karhulahti

Käännetty englanninkielisestä painoksesta Human Acts

Yksi viime vuoden hämmentävämpiä, ja ehdottomasti myös voimakkaimpia lukukokemuksia oli Booker-palkinnonkin pokannut eteläkorealaisen Han Kangin Vegetaristi. Se oli outo, maaginen ja pimeä, mutta jätti vahvan halun lukea Kangia lisää. Tarkoitukseni oli vielä samaisena vuonna etsiä jostain käsiin vielä tuota uudempaakin teosta kehutumman oloinen Human Acts, mutta kun huomasin sen tulevan jo tänä keväänä suomennoksena, jäin laiskuuttani sitä omalle kielelle odottelemaan. Tuskin kovin vikaan tämäkään ratkaisu meni, Karhulahti kun on varsin upeasti jälleen kääntänyt yhden romaanin, englannin kautta toki, mutta alkuperäisen vahvuutensa säilyttäneenä.

"Hän ei ryhtynyt lukemaan vaan koetti pelkästään istua kaikessa rauhassa, ja vähitellen hänelle alkoi tulla nälkä. Hän kävi hakemassa kulhollisen varhain tuuleentuvaa riisiä, jota oli saanut äidiltään. Kun hän pureskeli riisinjyviä hiljaisena, syöminen alkoi yhtäkkiä hävettää häntä kuten niin monilla aikaisemmillakin aterioilla. Hän ajatteli tuon tutun tunteen vallassa kuolleita - niitä, joissa ei ollut enää elämää ja jotka eivät siis koskaan enää tarvitsisi ravintoa."

Pienoisessa lähiaikojen sarjakuvahuumassa pidempään romaaniin keskittyminen tuntui yllättävänkin haastavalta, eikä Ihmisten tekojen parissa ainakaan mitään kepeää hyvän mielen hetkeä vietelty. Parisen viikkoa tätä luin, mutta sen episodimainen rakenne antoi kuitenkin pidemmäksikin venyneet tauot anteeksi, ja siinä ajassa tästä ehti kasvaa mielessäkin suuri. Oikeastaan varsin valtava.

Han Kangin xromaani kertoo vuoden 1980 Gwangun mielenilmauksista, jossa opiskelijat protestoivat hallintoa vastaan. Kansannousu tukahdutetaan kuitenkin ennennäkemättömän verisesti, ja se jättää maansa historiaan rikkinäisen, julman ja kipeän kohdan, jota kohtaan kukaan ei halua katsoa, mutta jonka ympärille kietoutuu valtavan monen ihmisen ja suvun kohtalo. Ihmisen teot ovat käsittämättömän raakoja, sotilaat tappavat ja kiduttavat huvikseen, vankeudet kestävät vuosikausia ja vapautuksetkin tapahtuvat kuin varkain, koska syytä kidutukselle ei oikestaan edes ole. Ihmisen teot ovat siis ihmisyyttä kauheimmillaan, synkkiä raakuuksia, johon jostain syystä lajimme on taipuvainen toistuvin väliajoin.

Minulle Ihmisen teot ei ollut mikään helpoin teos, ja se uhkasi kerran jos toisenkin jättää kokonaan ulkopuoliseksi. Se vaati tulla luetuksi, mutta samalla se vaati minulta paljon. Se vaati keskittymistä, mutta myös valtavaa Wikipedia-surffailua, eihän kukaan nyt korealaisista, verisiksi muuttuneista kansannousuista ole Suomessa koskaan puhunut. Se vaati myös taistelua, tahdonvoimaa pysyäkseen mukana, ollakseen sulkematta silmiä silloin kun eniten mieli teki. Ja tämän kanssa sitä teki hurjan usein.

Mutta vaikka se vaatikin, oli lukukokemus silti varsin vaikuttava ja kokonaisvaltainen. Synkkyyden ja väkivaltaisuuden keskellä on ihmeellistäkin valoa, vaikkei sitä tahdo ensin huomatakaan. Kuten takakannessakin todetaan, se oli todella kollektiivista sydänsurua, mutta se oli ennenkaikkea sitä yhdessä, jollain karun kauniilla tavalla käsikädessä. Vaikka jokainen luku olikin eri näkökulmasta kerrottu, pyöri tarina taitaen yhden ja saman hetken ympärillä niin vakuuttavasti, etten sen sirpaleisuus edes tuntunut vaikealta, ennemminkin se antoi jotain sellaista, jota vain yhdestä kulmasta katsottuna ei olisi edes voinut saada. Osa luvuista eteni helpommin, toiset vaativat enemmän päättäväisyyttä päästäkseen loppuun, mutta tasaisen laadukasta jälkeä tämä oli heti ensisivuilta saakka. Vaikuttavin kohtaus minulle oli sensuroitu teatteriesitys, samoin kuin ruumiinsa jättävän sielun pyristely pahan ymmärtämisen kanssa. Tällaisia kipeitä yksityiskohtia tarina oli täynnä, mutta se oli silti harvinaisen ehjä ja todellinen.

Joskus todella kaikkein eniten tarvitsee sitä, että lähestyy kirjoja, jotka tuntuvuat liian vaikeilta, pitää silmät auki silloinkin kun ne tekisi kaikkein eniten mieli raakuudelta sulkea. Se, jos mikä on universaali kokemus, ja siitä muistuttaa hyvin myös tämä romaani. Eipä tällaisen raakuuden tarvitisi olla totta niin hurjan usein, niin hurjan monissa paikoissa.

Muualla: Maaginen realismi, Lukuisa, Oksan hyllyltä, Kirjojen kauneudesta & Kirjaluotsi
Helmet-haaste 2018: 05. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit

HAN KANG : VEGETARISTI

 

 HAN KANG : VEGETARISTI 

 ♥ ♥ ♥ ♥ 

215s.

Gummerus 2017

Alkuteos: 채식주의자 (The Vegetarian), 2007
Suomennos englannista: Sari Karhulahti
Arvostelukappale

"Kunpa voisin nukkua. Kunpa voisin karkottaa ajatukset päästäni edes tunniksi. Asunnossamme on koleaa kaikkina niinä öinä, lukemattomina öinä, joina herään ja kävelen paljain jaloin edestakaisin. Huoneisto on kylmä kuin jäähtymään päästetty riisi tai keitto. Mustan ikkunan takana ei näy mitään. Käytävän tumma ovi kolahtaa aika ajoin, vaikka kukaan ei pyri sisään, ei todellakaan. Kun panen uudelleen makuulle ja työnnän käden täkin alle, kaikki lämpö on kaikonnut minusta."

Olen odottanut Vegetaristin lukemista enemmän tai vähemmän viime kesästä asti, siitä saakka, kun sen ensimmäistä kertaa Tainan Maaginen realismi -blogista huomasin lukulistalleni nostaa. Luin siitä sen jälkeen muutaman arvion, innostuin hurjana kevään kirjakatalogeja selaillessani huomatessani suomennoksen olleen tulossa, ja loppuajan välttelinkin jo muiden tämänkeväisiä postauksia kirjasta, jotta saan sukeltaa teoksen pariin mahdollisimmin tyhjänä tauluna, odotuksina oikeastaan ainostaan uuteen maailmaan sukeltaminen.Ja se odotus varsin mainiosti täyttyikin. Eteläkorealainen Han Kang kirjoittaa niin rujosti, että tähän kirjaan tartuttuani sitä oli enää hankala käsistään laskea. 

Yeong-hye on vaatimaton nainen, jonka aviomies on viehättynyt juuri hänen mitäänsanomattomaan tavallisuuteensa, nöyryyteensä ja kuuliaisuuteensa. Yhtäkkiä hän näkee kuitenkin unen, niin voimallisen ja rajun, että se saa Yeong-hyen luopumaan radikaalisti ja ulkoapäin katsoen selittämättömästi lihan syömisen, muuttumaan vegetaristiksi (tai oikeastaan vegaaniksi), lopettamaan nukkumisen ja lopulta nääntymään lähes hengiltä. 

Kirjan ensimmäinen osa kolmesta kertoo tarinaa Yeong-hyen aviomiehen näkökulmasta, sen hieman keskinkertaisen vätyksen oloisen miehen, jolle vaimon tehtävä on viikata aamulla vaatteet valmiiksi ja ruokkia herkullisilla liharuoilla ennen 12-tuntista työpäivää. Kun Yeong-hye kuitenkin kerrankin vastustaa miehensä käskyjä passiivisen päättäväisesti, joutuu mies ennennäkemättömän vaikeaan tilanteeseen, kun ei voi enää hallitakaan näennäisesti omaansa. Ja kun edessä on vielä Yeong-hyen perheen brutaali vastustus tyttärensä toimia kohtaan, naksahtaa jossain se viimeinen oksa, joka on pitänyt tiettyjä normeja sisälleen rajattuna, ja tapahtumien vyörynä lähtee liikkeelle niin voimallisesti ja rajusti, että lukijana voi vain vimmaisesti kääntää sivuja pysyäkseen kaiken mukana.

Tarinan toisessa osassa ääneen pääsee Yeong-hyen taiteilijalanko, ja viimeisessä taas Yeong-hyen isosiskon In-hye. Vegetarismin vaatimus kääntyy tarinassa pian ruummillisuuden kuvaukseksi, naisen oikeudeksi omaan kehoonsa, mieleensä ja elämäänsä. Tarinan rakenne on peruja kolmesta yksittäisestä novellista, ja vaikka sen osien väliin jää aukkoja, on kokonaisuus kuitenkin hämmentävänkin taitava ja ehjä. Vaikka Yeong-hye ei varsinaisesti tarinan aikana pääse lainkaan ääneen itse, on hän kolmen elämäänsä kuuluvan henkilön todellisuudessa niin läsnä, ettei omaäänisyyden puutetta edes huomaa. Näkökulmien vaihdokset kannattelevat tarinaa upeasti, ja vaikka kahden ensimmäisen miehen suhde äänettömään päähenkilöön onkin provosoivan vinksahtanut, siloittaa viimeinen siskon osuus kaiken kauniiksi ja entistä koskettavammaksi. 

Han Kang kirjoittaa rohkeasti ja rajusti, muttei silti syyllisty selittämiseen. Asiat ovat sellaisia, kuin ne on kuvattu, ja liika tulkinta vie niitä helposti väärään suuntaan. Kirjan upea tunnelma on taianomainen ja se tuo hienosti esiin myös riviensä pienissä sivulauseissa sen muunkin valtavan kontrollin, jonka sisällä jokainen ihminen yhteiskunnan osana joutuu elämään. Se mikä pyrkii ulkoa määrittelemään ja kontrolloimaan Yeong-hyen ruumista ja siihen liittyviä päätöksiä, näkyy pienemmässä mittakaavassa myös kaikkien muiden henkilöhahmojen elämissä. Kuka toisen päätökseen riuduttaa itsensä voi todella puuttua ja kenen tekojen motiivi on hyväksyttävin, senkö joka pakottaen pitää kulussit pystyssä vai sen, joka ymmärtää myös sisältäpäin?

Vegetaristi on hieno, hämmentävä ja upean erilainen lukukokemus, ja se on kokonaisuutenaan taiten rakennettu, ettei siitä tunnu puuttuvan mitään silloinkaan, kun sitä kriittisemmin yrittää ajatella. Hieno kirja, johon takuulla tulen palaamaan toistekin.

Helmet-haaste 2017: 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit