ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

HAN KANG : ÄLÄ JÄTÄ HYVÄSTEJÄ

268s.

Gummerus 2024

Alkuteos: 작별하지 않는다, 2021

Suom. Taru Salminen

Saatu arvostelukappaleena

Sydämeni on rikki. 

Ja samalla: yksikään kirjaa lukiessani suunnittelemista tavoista kirjoittaa tästä kirjasta ei enää päde.

Älä jätä hyvästejä -romaanin jälkeen sanat, määritelmät pakenevat yritystä arvioida. Yritystä tulkita, etsiä symboleja, selittää. 

Älä jätä hyvästejä tekee sen kaiken itse, joten juuri mikään ei tunnu enää miltään, yksikään sana ei riitä, tee oikeutta, kerro eikä näytä todellisuutta.

Sanoja kyllä on. 

Mutta niiden käyttämäninen tuntuu mahdottomalta.

"Luin lapsuudessani, että lumihiutaleen syntymiseen tarvitaan äärimmäisen pieni pöly- tai tuhkahiukkanen. Pilvet eivät koostu ainoastaan vesimolekyyleistä, vaan ne ovat täynnä veden haihtumisen myötä maasta kohonneita pöly- ja tuhkahiukkasia. Kun kaksi vesimolekyyliä yhdistyy ja muodostaa lumikiteen, pöly- tai tuhkahiukkasesta tulee sen ydin. Molekyylikaavan mukaan kuusisakaraiset kiteet törmäävät laskeutuessaan toisiin kiteisiin, joiden kanssa ne yhdistyvät. Mikäli pilvien ja maan välinen etäisyys olisi ääretön, lumihiutaleetkin suurentuisivat äärettömiin, mutta laskeutumiseen ei kulu tuntia enempää aikaa. Lumikiteiden keveys on lukuisissa yhdistyimisissä sakaroiden väleihin syntyneen tyhjän tilan ansiota. Äänet imeytyvät tyhjään tilaan, jolloin ympäristökin vaimentuu. Kiteet näyttävät valkoisilta, koska sakarat heijastavat valoa äärettömän moneen suuntaan."

Älä jätä hyvästejä on tuoreen nobelistin uusin, suoraan koreasta äärimmäisen taiten Taru Salmisen suomentama romaani kuolemasta, joukkomurhista, vaietuista sukutraumoista ja höyhenen keveistä asioista, jotka symboloivat paitsi korealaisessa kulttuurissa surua ja sen puhtautta, luovat myös oksymoronisen törmäyksen, törmäyttämisen, sen äärimmäisen hiljaisen tilan, jossa kaikkein järkyttävin on lumihiutaleen ytimen pöly- tai tuhkahiukkanen ja lapsen kasvoille sulamattomat kuusisakaraiset kiteet saavat hiljaisuuden huutamaan. 

"Vesi ei katoa vaan kiertää ikuisesti. Ei voida sanoa, etteivät kasvoilleni putoilevat lumihiutaleet ole samoja, joita putoili Inseonin kasvoille tämän lapsuudessa. Päästän irti polvistani, kun mieleeni muistuvat seuraavaksi ihmiset, jotka Inseonin äiti oli nähnyt koulun hiekkakentällä. Pyyhin turran nenäni ja silmäluomeni. Ei voida sanoa, ettei käteeni nyt tarttunut lumi ole lunta, jota kerrostui silloin heidän kasvoilleen."

Han Kang on kirjoittanut paljon. Suomennettu näitä teoksia on neljä, joista osin kahden kanssa limittyy, yhdistyy, kiteytyy Älä jätä hyvästejäkin: se palaa toisaalta äärimmäisiin Ihmisen tekoihin, ja jatkaa niistä Valkoisen kirjan surun fragmentteihin. Se on yhtaikaa täysin uutta, jälleen eri tavoin maailmaa lähestyvää Kangia kuin aiemmat suomennokset ja silti tuttua, melankolista, hiljaista omantunnon ääntä, näyttämistä ja muistuttamista. Kun Valkoinen kirja käsittelee ennen kertojan syntymää kuolleen isosisaruksen jälkeen jättämää ikuista valkoista suruverhoa, Ihmisen teot on taas brutaali kuvaus 1980-luvun Gwangun opiskelijamielenilmauksista, jotka Etelä-Korean hallinto tukahdutti ennennäkemättömän verisesti. Älä jätä hyvästejä taas on maagisen kaunis kertomus edellisen kirjansa painajaisista pääsemättömän Gyeonghan yrityksestä ehtiä ajoissa Jejun saarelle: pieneen syrjäiseen taloon, jossa Souliin tuodun, pahasti loukkaantuneen ystävänsä Inseonin pieni valkoinen lintu, Ami, on jäänyt ilman vettä ja hoivaa kun hänen tajuton huoltajansa on kuljetettu hoitoon. Samalla perille päästyä – vai sen jälkeen vai ennen sitä vai yhtaikaa ? – auki alkaa kiertyä Jejun saaren omat sanoinkuvaamattomat hirveydet juuri ajalta ennen hiljaista ja lännessä unohdettua Korean sotaa, sitä samanlaista jota lännen kylmäveriset käyttivät jälleen vain oman keskinäisen pullistelunsa sivunäyttämönä. Älä jätä hyvästejä on kuin kaksi aiemmin mainittua kirjaa yhdessä – brutaalia kauheutta ja sydäntä särkevää surua.

Kun Älä jätä hyvästejä on luettu, maailma näyttää taas toiselta. Kiteyden väliin jäävä hiljaisuus on ääretön. Ytimen julmuus särkisi kaiken, jos sitä ei suojaisi yhdessä päätetty huutamattomuus.

Kaiken tämän päälle on jälleen rakennettu yksi demokratia. Kaikki tämä on laskettu lännessä, Etelä-Koreassa, yhteisessä päätetyssä totuudessa onnistumiseksi. Kaikesta tästä ja tämän kaltaisen toistumisesta vuosikymmenestä toiseen me kaikki olemme kollektiivisessa vastuussa niin kauan kun hiljaisuus on se äänekkäin ääni mikä ytimen ympärille kiertyy.

Helmet-haaste: 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

OLGA TOKARCZUK : 

AJA AURASI VAINAJAIN LUITTEN YLI

255s.

Otava 2020

Alkuteos: Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009

Suomennos: Tapani Kärkkäinen

Nobelisti Olga Tokarczukin romaani Aja aurasi vainajain luitten yli on roikkunut lukulistallani jo tovin, odottelin kirjaa pitkään kirjastojonossa, ja tartuin siihen nyt pienen lukutauon ja intensiivisen Keltainen kirjasto -lukuhaasteen jäljiltä. Odotin trilleriä, lukuromaania, jotain helppoa ja vetävää, ja sainkin paljon enemmän.

Tokarczukin tumma, nokkela ja herkullinen kirja lähtee liikkeelle kun Janinan, pienessä puolalaiskylän syrjässä asuvan astrologian kautta maailmaa hahmottavan hieman höpsähtäneenä pidetyn vanhemman rouvashenkilön naapuri Outolintu tulee hakemaan Janinaa katsomaan kolmannen naapurin, Isojalan ruumista. Janina on jossain maailman laidalla, sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti, sivullisena tarkkailijana mökissä rikkaiden kesähuviloiden talvivahtina Tsekin rajalla, yli-ikäisenä ja täysin ohitettuna hahmona pienessä patriarkaattisessa kyläyhteisössä. Tarina lähtee liikkeelle Isojalan kuolemasta, mutta pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Tokarczukin vahva romaani on viehättävä, erikoislaatuinen ja aivan omanlaisensa, eikä kirjailijan Nobel-palkintoa tarvitse lainkaan ihmetellä. Juonivetoisten trillerien ystäville tämä voi olla varsin outo pala, mutta tällaiselle jännärigenreä kiertelevälle se oli lähes tulkoon täydellinen kirja, korkeatasoinen sukellus ihmisen ja luonnon suhteeseen, valtaa, toislajisuuteen, ystävyyteen ja eläinten kostolta näyttäviin sarjamurhiin. 

Tokarczukin voisi helpostikin nähdä ottavan kantaa heikompien puolesta, nostavan tiettyjä moraalikysymyksiä tarkempaan tarkasteluun kirjallisuuden avulla. Mikä on oikein ja kenelle, kenen kuolema meitä kiinnostaa ja milloin tappaminen on sallittua. Kenellä on oikeus elää – ja toisaalta, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan? Tokarczuk on rakentanut henkilöhahmonsa, päähahmo-Janinan etenkin, niin taiten, että hienompaa kaunokirjallista hahmoa saa hetken hakea. Minä-kertojan avulla lukija pääsee mukaan Janinan ajatuksiin, logiikkaan, taitaviin huomioihin, maailmaan, jota keski-iän ylittäneet, höpsähtäneiksi leimatut naiset tuomitaan elämään, näkymättöminä, yhteiskuntien reunamilla. 

Tekopyhyys, yhteiskunnan normien kaksois-, kolmois- ja varmaan myös neloisstandardit saavat kyytiä, kun Tokarczuk pyörittelee tarinaansa eteenpäin. Tavallaan kirjasta haluaisi sanoa vaikka mitä, pohtia sen kerroksellisuutta, moraalia, ystävyyttä, luontosuhdetta, ties mitä, ja tavallaan vain tekisi mieli jättää sen arvoituksellisuus, eksentrinen maailma sellaiseksi, ja antaa jokaisen kokea se itse. Hieno, kummallisen kaunis teos, joka jättää jäljen.

Lue koko maailma -lukuhaaste: Puola

Helmet-lukuhaaste: 31. Jännityskirja tai dekkari 

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

160s.

Otava 2010

Alkuteos: L'étranger 1942

Suomennos: Kalle Salo

Klassikoista on aina omanlaistaan lähteä kirjablogiin kirjoittamaan, Nobel-palkituista sellaisista puhumattakaan. Tuntuu, että ensinnäkin kaikki mahdolliset ajatukset, tulkinnat ja näkökulmat on aivan varmasti jo jossain joskus ajateltu, ja toisaalta tuntuu myös, että kun kirjaa on tutkittu, käännelty ja väännelty vuosikymmeniä, palkittu, parjattu ja kehuttu, luen sen kuitenkin itse jotenkin väärin, tieteellisesti kestämättömästi tai ihan vain paljastan hupsuuteni, kun en ole tajunnut mistään mitään. Kyllä, se jo Hemingwayn kohdalla kokemani kirjallinen harrastelija-alemmuuden tunnehan se täällä todennäköisesti taas päätään nostaa, mutta yritän nyt kampata sen ja muistuttaa, että kai sitä kaiketi tällaistenkin teosten kohdalla on oikeus omaan tulkintaan, kun sitä on omien aikalaiskirjojenkin kanssa.

" 'Te olette nuori ja minun nähdäkseni sellainen elämä teitä varmaan miellyttäisi.' Myönsin, mutta sanoin, että pohjimmiltaan asia on minulle yhdentekevä. Hän kysyi sitten, eikö elämänmuutos minua kiinnostanut. Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ole minusta lainkaan hullumpaa. "

Camus'n teosta tuntemattomille pieni alkukertaus: Sivullinen on romaani nuoresta algerianranskalaisesta miehestä Mersault'sta, joka ensin menettää äitinsä ja sen jälkeen tulee tappaneeksi miehen. Samalla sekä ympäristö kamppailee Mersault'n oletetun tunteettomuuden ja laskelmoivan kylmyyden kanssa kun taas Mersault itse kamppailee ymmärtämättömäksi tulemisen ja omanlaisensa tunteellisuuden kanssa. Aina kun ei vain ihan täysin kykene sanoittamaan sitä, mitä sanoitettava olisi.

Tapahtumia kuvataan koruttomasti, toteavan lakonisesti, sivusta katsoen. Se on toki eräänlainen tarina nuoresta miehestä, mutta ennen kaikkea se on olemassa olon sietämättömän merkityksellisyyden tuskaa sotien jälkeisessä yhteiskunnassa. Mersault'ia kuvaillaan monissa lähteissä yhdeksi välinpitämättömimmäksi ja apaattisimmaksi kaunokirjalliseksi henkilöksi, mutta itse luin häntä hieman eri tavalla: koin vahvasti, että hän oli lähinnä merkityksettömyytensä maailmankaikkeuden rinnalla täysin ymmärtänyt ihminen, sellainen, jonka yksittäisillä teoilla, sanoilla tai tunteilla tuskin on minkäänlaista merkitystä minkään kannalta. Miksi vaivautua kiusaamaan itseään niinkään inhimillisillä asioilla kuin tunteilla, kun ei niillä olemassaolon kannalta ole mitään väliä.

Kylmän ja tunteettoman oloinen Mersault aiheuttaa turhautumista ja pakottavaa käännyttämisen tarvetta ihmisissä hänen ympärillään, halua ravistella ja saada aikaiseksi jonkinlaista reaktiota. Hän onkin kuin viileästi toimiva yhteiskunta, itse yhteiskunta, joka porskuttaa menemään pienistä kansalaisistaan, tai ehkä Mersaultin tapauksessa yksittäisistä tuntemuksistaan huolimatta. Kävi miten kävi, näin nämä asiat vain ovat, minkäs sille mahtaa. Itseasiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi. Niin kai se kaikessa koruttomuudessaan todella on.

Ja samalla taas ei ole. En toki näin kyynisen viileään elämänkatsomukseen itse samaistu, mutta tavallaan koen, ettei Mersault saati tämä pienoisromaani lopulta kyynisen viileä välttämättä edes ollutkaan. Se, että tunteitaan ei osaa ilmaista niin, että muut niitä automaattisesti osaisivat tarkoituksenmukaisesti tulkita, ei niitä kaiketi lopulta mihinkään kadota. Kukapa meistä ihan aidosti, oikeasti todella osaisi motiivinsa ja vaikuttimensa täysin täydellisesti sanallistaa? Ja sen ehkä Camus'n taitavan tekstin ääressä ymmärrän paremmin kuin olisin ehkä itse osannut ajatellakaan. Eihän sitä merkitsemättömyyttäkään käy kieltäminen, ei etenkään kun ei itsekään sen kummemmin usko kohtaloihin, jumaliin saati yhden ihmisen erityisyyteen noin maailmankaikkeuden näkökulmasta. Toki ihan tällaisiin mittasuhteisiin oma ajatusmaailma ei taivu, ja tunneihmisenä ottaa tällaisetkin ajatukset hyvinkin erilaisina, mutta hurjan mielenkiintoinen teos tämä oli lukea, ajatuksia herättävä ja jopa ehkä muokkaava. Se olemassa olon silkka tyhjänpäiväisyyskin kun on lopulta ihan lohdullinenkin asia, asiat vain tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, eikä niitä olisi voinut omalla toiminnallaan estää tai jälkikäteen toisenlaiseksi muuttaa. 

Sivullinen muualla kirjablogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen & Yöpöydän kirjat

TONI MORRISON : MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

TONI MORRISON : 

MINUN KANSANI, MINUN RAKKAANI

329s.

Tammi 2009

Alkuteos: Beloved, 1987

Suomennos: Kaarina Sonck

Olen halunnut lukea Morrisonia lisää siitä saakka, kun luin aivan blogini alkutaipaleella hänen uusimman teoksensa, Luoja lasta auttakoon. Tuo puolitoista vuotta sitten luettu pienoisromaani kuuluu siihen kokoaan ajan myötä kasvattavien teosten sarjaan, jotka jäävät mieleen ja löytävät jatkuvasti uusia muotoja ja näkökulmia kun siihen keskustellen tai ihan jo omassa pienessä päässään palaa. Pientä rimakauhua jostain syystä Morrisonin kohdalla on kuitenkin ollut ilmassa, mutta nyt viimein tuli aika tarttua hänen ehkä yhdellä tapaa kiiteltyinpään ja kenties tärkeimpäänkin teokseen. 

"Vuodenajat ovat Ohiossa teatraalisia. Jokainen niistä saapuu kuin primadonna varmana siitä että juuri sen esityksen takia maailmassa on ihmisiä. Kun Paul D oli pakotettu ulos 124:stä talon takana olevaan vajaan, kesä oli vihelletty ulos näyttämöltä ja veren- ja kullanvärinen syksy sai kaikkien huomion osakseen. Rauhaisaa taukoa ei ollut yölläkään, vaikka olisi pitänyt, sillä kuolevan maiseman äänet olivat läpitunkevat ja kovat."

Sethe on Ohiossa Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen elävä karannut orja, joka asuu yhdessä anoppinsa sekä tyttärensä kanssa talossa, jonka vavahteleva henki pitää kaikkia asukkaita otteessaan. Karkumatkalla katosi Sethen miehen, pojat lähtivät myöhemmin kun ymmärsivät, ettei kaikkien haamujen kanssa ole pakko elää. Kun anoppikin on siirtynyt jo ajasta toiseen, ilmestyy Sethen elämään ensin mies menneisyydestä, Kultaisesta talosta ja yhteisistä taustoista, ja myöhemmin ruummillistuu myös hänen elämäänsä pahiten vainoava aave. Tukahtuneet tunteet nousevat pintaan, ja yhtaikaa sekä suoraan tapahtumien keskelle hyppäävä että silti hieman hitaasti käyntiin lähtevä tarina alkaa vyöryä loppua kohden sellaista vauhtia, että se pitää otteessaan, vaikka sydän särkyy lukijankin matkalla ties kuinka monta kertaa.

Morrison on uskomattoman taitava kuvaamaan kauhistuttavia tekoja inhimillisesti, niin, että yhtaikaa sekä kärsii uhrin että tekijän puolesta. Hän kuvaa värillisten kärsimyksiä sekä orjuuden keskellä että vapautumisen jälkeisessä yhteiskunnassa mestarillisesti ja voimakkaasti: kirja ei ole ehkä varsinaisesti vaikea, mutta helpolla se ei lukijaansa päästä. Sen hienous on realistisuudessa ja raadollisuudessa, sen todellisuuden kuvaamisessa, jota värilliset joutuivat elämään kun heidän ihmisarvonsa oli totaalisen riistetty, heidän mittojaan luetteloitiin kuin eläimen ominaispiirteitä eikä heidän ei edes kannattanut kiintyä lapsiinsa, koska ne vietäisiin heiltä kuitenkin pois, myytäisiin muualle, käytettäisiin kauppatavarana kuten jo omia vanhempia ja isovanhempia aikoinaan. Ihmisten mielet ovat niin rikki, että vapauduttuaankin vapaus tuntuu joltain aivan utopistiselta, ja vapaaksi päästyään äidinvaisto puolustaa lapsiaan omalta kohtaloltaan niin vahvalla voimalla, ettei sen edessä ole enää oikeaa ja väärää.

Orjuuden historia on omalla tavallaan rankkaa luettavaa, mutta sen paikka kirjallisuudessa on tärkeä. Se tuo esiin kaiken sen alistamisen mihin valkoinen omistaja syyllistyy, ja se näyttää sen polun ja historian, minkä takia rodullinen tasa-arvo on haastavaa vielä nykypäivänäkin. Vaikka sitä jollain tapaa voisi kuvitella ihmisen oppineen virheistään, kasvaneen jollain tapaa henkisesti, ei näiden asioiden edessä voi vain hymistellen olla hiljaa ja toivoa, että viimein olisi se aika, jollloin historia ei kaikessa kauheudessaan enää toistaisi itseään.

Minun kansani, minun rakkaani on voimakas, vahva, vertauskuvallinen, maaginen ja tärkeä kirja. Se näyttää miten yleinen murtaa yksilön, miten yksilön tarinasta tulee yleistä. Se on yhtaikaa raadollinen pelastustarina sekä Sethestä ja Rakkaimmasta että koko siitä kansasta, joka on alistettu eläimen lailla vallassa olevan tahtoon. Morrison kirjoittaa laadukasta ja tunteisiin menevää kirjallisuutta, jota haluaisi oikeastaan ihan kaikkien muidenkin lukevan.

Helmet-haaste 2017: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

GAO XINGJIAN : VAARIN ONKIVAPA

GAO XINGJIAN : VAARIN ONKIVAPA
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
381s.
Otava 2009
Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan - Zhoumo sichongzou, 1989
Suomennos: Riina Vuokko

Vaarin onkivapa on seisonut hyllyssäni lukuvuoroa odotellen yli kaksi vuotta, ellei kauemminkin. Olen ajatellut pitkään, että se on kirjamessujen antikvaariosaston löytö parin vuoden takaa, mutta se saattaa olla vanhempikin ja ehkä kuitenkin kotoisin kierrätyskeskuksesta. Mene ja tiedä. Kauan se on tuolla kuitenkin ollut, meinannut päästä lukuvuoroon, mutta jäänyt hyllyyn, koska onkin sisältänyt novelleja tai saanut huonot Goodreads-arvostelut, mitä milloinkin. Mutta nyt, novellihaasteen innoittamana sain siihen viimein tartuttua.

"Ajattelin silloin, että jos kyseessä olisi ollut joku jota minä rakastan, en varmaankaan pukisi häntä sadetakkiin vaan kastuisin yhdessä hänen kanssaan, jos rakastaa jotakuta pitää rakastaa myös hänen todellisia tunteitaan, pitäisi kulkea hänen kanssaan merenrannalle, aaltoihin ja rankkasateeseen... kaunista, kaunista. Mutta kun vain ajattelin omaa elämääni, rauhoituin, minähän istuin pimeässä elokuvateatterissa."

Vaarin onkivapa koostuu 17 erimittaisesta novellista, jotka kuvaavat enemmän tai vähemmän pientä ihmistä, hänen tunteitaan, pelkojaan, hienovaraisia toiveitaan ja sitä niin näennäisen tavallista arkea, jonka äärelle pysähtyessä kaikki on hieman muuta elämää suurempaa ja mullistavampaa. Novellit ovat herkkävaistoisia, intensiivisiä ja silti niin pehmeitä, ja vaikka Kiinan lähihistoria maineen puhdistuksineen, työmääräyksineen, maaseudun kurjuuksineen ja ikiaikaisine tapoineen ovat läsnä hentona taustahumuna, voi näihin tarinoihin samaistua ihan yhtälailla täällä suomalaisen sohvan nurkassa. Niitä ei aina edes lukenut, osittain niitä eli itsekin. Joten, kuten hieman vaistota jo saattaa, näitä novelleja minä rakastin.

Rakastin hurjasti näiden herkkyyttä, kauneutta ja tunnelmaa. Rakastin yleismaailmallisuutta, ja rohkeutta kirjoittaa aivan omanlaisiaan tarinoita. Rakastin myös muutamien novellien sinä-muotoa, se ei ollut päälleliimatun ja outo kuten joskus ne tuppaavat olemaan, vaan se toi minut lähemmäksi tekstiä. Sitä kerrottiin minulle, juuri minulle, kuin hyvä ystävä istuisi vastapäätä ja kertoisi hauskaa juttua, jonka on kuullut töissä, harrastuksissa, toiselta ystävältään. Ja ehkä se taianomaisuus näissä novelleissa eniten saikin minut rakastumaan, rakastin sitä, että kerrottiin kahden tytön erimielisyyksistä mitä tulee ymmärryksen ja rakkauden suhteeseen tai tarinasta Tiibetin vuoristoalueiden eksyneiden autonkuljettajan ja hänen kuljettamaan osastonjohtajaansa, oli minulla ehdottomasti olo, että olin mukana. Olin tärkeä kertojalle, tarina kannatti kertoa juuri minulle. Ja yhtäkkiä samaistun koulutusleirillä olevaan kiinalaiseen, hankeen tuupertuneena löytyneeseen  osastonjohtajan autonkuljettajaan, kehen tahansa. Olin osa tätä maailmaa, uppouduimme siihen ihan täysin ja toivoin ettei nämä lopu ollenkaan.

Novellit ovat olleet minulle tosiaan pitkään se varsin vaikea kaunokirjallisuuden laji, ei ihan runouden veroinen vieroksumisessaan, mutta sinne päin kuitenkin. Tuntuu, että ne ovat joko liian vaikeita tai ihan vain huonoja, tuntuu etteivät ne vain ole minua varten. Toki edelleen seison sanojeni takana kun kehun Munroa hienoksi kirjailijaksi, mutta vaikka hänen kokoelmistaan olen vahvasti pitänytkin, voin nyt ehkä ensimmäistä kertaa sanoa, että kohtasin novellikokoelman, jota rakastin hurjasti. Sillälailla jalat alta vievästi, niin, etten edes osaa perustella miksi rakastin, rakastin vain. Tunne tuli ja pysyy, ja nyt olen löytänyt hienoimman lukemani novellikokoelman. Ja siitä olen kovin onnellinen. Lukekaa tämä te muutkin, näistä voi olla helppo novellikammoisenkin aloittaa.

ALICE MUNRO : KARKULAINEN

 

ALICE MUNRO : KARKULAINEN

♥ ♥ ♥ ♥

386s.

Tammi 2005

Alkuteos: Runaway: Stories, 2004
Suomennos: Kristiina Rikman

"Grace ei osannut selittää eikä oikein ymmärtänytkään, ettei se mitä hän tunsi suinkaan ollut kateutta, raivoa se oli. Eikä siksi ettei hän voinut käydä ostoksilla eikä pukeutua niin kuin elokuvan tyttö. Vaan siksi, että tyttöjen oletettiin olevan sellaisia. Miehet - ihmiset, kaikki - odottivat, että he olivat samanlaisia. Kauniita, jumaloituja, hemmoteltuja, itsekkäitä, herneaivoja. Sellainen tytön kuului olla jotta häneen saattoi rakastua. Sitten hänestä tulisi äiti ja hän olisi imelästi kiintynyt vauvoihinsa. Ei enää itsekäs, vain herneaivo. Iänkaikkisesti."

Kun Ompun lanseeraama #novellihaaste alkoi, pidin aika itsestään selvänä, että luen lisää Alice Munroa (paljon tosin siksi, että noin kirjailijoista ylipäätään ko. kirjailija on ainoita, joiden vahvasti tiedän olevan novellisteja. Että sellainen novellituntemus sitten). Omasta hyllystäni löytyi kaksi lukematonta, tämä isotädin hyllystä kesällä omaani muuttaneena. Viimeksi luettu Hyvän naisen rakkaus hurmasi täysin, ehkä ensimmäisenä sellaisena henkilökohtaisen tason munrona, yhteensä tämä oli jo neljäs kyseisen kirjailijan teos. Enkä vielä tähän mennessä pettymään ole joutunut.

Karkulainen on kahdeksan novellin kokoelma naisista, jotka ovat jollain tapaa keskellä elämän käännöskohtia, ehkä juuri nimenomaisella hetkellä pieneltäkin tuntuvia käänteitä, joiden myöhemmin huomaa olevan niitä koko elämän suunnan muuttaneita. Ensimmäisessä tarinassa juuri miehensä menettänyt leskirouva yrittää auttaa nuoren tytön pakoon arvaamatonta miestään, sitä samaa, jonka kanssa tyttö aiemmin karkasi kotoa, mutta tytön aikeet ovatkin aivan toiset. Yhdessä novellissa taas matkustetaan junalla Kanadan halki, eletään hetkeä, jolloin tavataan epätodennäköisissä olosuhteissa mies, jonka ovelle myöhemmässä elämässä ilmestytään. Kuten tavallisesti, Munron tarinat ovat moniäänisiä, feministisiä, vahvoja ja alleviivaamattomia, ja niin kovin tarkkanäköisiä, että lukijana on ihan välttämätöntä pysähtyä välillä pohtimaan miten joku onkin voinut huomata nuo kaikki värit ja vivahteet aivan jokapäiväisistä asioista, eleistä ja tunteista.

Alun viisi ensimmäistä novellia olivat minulle kuitenkin tasaisen laadukkaita, mutta silti himpun etäisiä. Kirja jäi hetkeksi kesken, sen lukeminen tuntui niin suurelta tarpomiselta, että kaipasin väliin muuta. Nappasin hyllystä Säädyllisen ainesosan, luin sen ja palasin tähän. Vähän tahmaillen, aloittaen alusta kuudennen novellin, johon olin jäänyt, ainoana tarkoituksena saada tämä kirja ihan vain luettua, jotta voisin jo valita seuraavan. Mutta sitten. Sitten se kuudes novelli, Syntejä ja rikkomuksia, olikin taas juuri sitä Munroa parhaimmillaan, jalat alta vievää ja pysäyttävän hienoa, kaikessa muka arkisuudessaan. Se tunki ihon alle, oli rujo ja todellinen, se kuvasi niin voimakkaasti boheemin pariskunnan lapsisuhdetta, salaisuuksia, epätasapainoa ja nuoren tytön suhdetta vanhempiensa hänelle tarjoamaan elämään, että olin varsin sanaton. Ja kun sen jälkeen vuoroon pääsi vielä novelli Temppuja, tarina teatterimatkallaan käsilaukkunsa hukanneesta Robinista, joka kuin suoraan rakkausromaanin kohtauksesta löysi kohtalonoikkujen seurauksena Danielin, montenegrolaisen Danielon ja eli vuoden vain odottaen uutta kohtaamista, olin taas varsin myyty.

Että jos novelleja pitäisi jollekin niitä vierastavalle suositella, suosittelisin edelleen Alice Munroa, ja sanoisin, että valitset sitten minkä kokoelman tahansa, ei voi kovin suuresti hutiin mennä. Liian paljon onnea oli ihana, Hyvän naisen rakkaus oli ihana, tämä oli ihana. Ja vaikka täytyykin myöntää, että joutunen vielä myöhemmin tänään lukemaan ehkä ainakin osittain uudelleen kokoelman viimeisen novellin Selvännäköä, jotta voisin edes suunnilleen väittää ymmärtäneeni sen, on näistä varsin turvallista aloittaa. Tai jatkaa novellimaailmansa laajentamista. Laadukas ja maailmaa aina niin todellisesti kuvaava Alice Munro ei pettänyt taaskaan.

ERNEST HEMINGWAY : VANHUS JA MERI

ERNEST HEMINGWAY : VANHUS JA MERI 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

133s. 

Tammi 2007

Alkuteos: The Old Man and the Sea (1952)
Suomennos: Tauno Tainio

Täysin normaaleja syitä, miksi en ole koskaan aiemmin saanut tartuttua näihin amerikkalaisiin klassikkoteoksiin: pelkään, etten saa niistä mitään irti. Pelkään, että en ymmärrä niitä. Pelkään, että ne ovat tylsiä ja yliarvostettuja. Pelkään, että ne ovat jotain ylikirjallisuutta, eikä pääni riitä niille. Pelkään, että en saa edes 133-sivuista teosta loppuun, koska teksti on niin jäyhää tai vaikeaa. Pelkään, etten saa edes aloitettua. Pelkään, että kaikki muut ovat pitäneet, mutta minä en. Pelkään siis, että olen niille täysin normaalisti ja yksinkertaisesti ihan vain liian vajaaälyinen, ja joudun tunnustamaan sen kaikille tällaisen kirjan luettuani. Perushyvä lukijaitsetunto, selkeästi.

"Se on iso kala ja minun on saatava se uskomaan itseeni, hän tuumi. En saa missään tapauksessa antaa sen oppia tuntemaan voimaansa enkä myöskään, mitä se voisi saada aikaan, jos lähtisi ryntäämään. Jos olisin sen tilalla, pinnistäisin nyt kaiken voimani ja painuisin eteenpäin, kunnes jokin pettäisi. Mutta Jumalan kiitos kalat eivät ole yhtä älykkäitä kuin me, jotka niitä tapamme. Vaikka ylväämpiä ja väkevämpiä ne kyllä ovat."

Vanhus ja meri on siis tosiaan ensimmäinen Hemingway, johon olen koskaan saanut tartuttua. Vaikka ns. viihdekirjallisuudesta en koskaan oikein olekaan osannut välittää, olen silti kokenut lukevani ehkä eniten sellaista kevyttä keskiraskasta kirjallisuutta. En vaikeimpia, en haastavampia, mutta silti älyllistä ja jouhevaa. En ole opiskellut koskaan kirjallisuutta, ja tämä on ollut minulle aina puhdas harrastus, mutta lähivuosina olen pikkuhiljaa uskaltanut myös vähän raskaampana pitämäni kirjallisuuden pariin, ihan jo oman kiinnostuksen puitteissa. Suomalaisista aloitin Waltarista, ulkomaisista klassikoista nyt muka Hemingwaykö on vasta ensimmäinen, johon tartun? 

Ja oi kyllä, minä rakastin tätä kirjaa.

Vaikka tästä onkin ehkä aikojen saatossa kaikki sanottu, sanon silti, että rakastin. Rakastin yksinkertaisuutta, koruttomuutta, hiljaisia lauseita, joiden sisällä on paljon. Rakastin miehen ja kalan, kalastajan ja saaliin, ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta. Rakastin eleettömyyttä, joka on yhtäkkiä ihan hurjan paljon. Ja ennen kaikkea rakastin sitä, että koko 133 sivua, koko pienoisromaanin verran jaksettiin pysyä yhdessä ja samassa. Samassa tapahtumassa, samassa aiheessa, samassa maailmassa. Kun välillä tuntuu, että nykykirjallisuus on ajankuvansa mukaan täynnä kaikkea: hälyä, melua, vaihtuvia hahmoja, teemoja ja näkökulmia niin että yksiin kansiin mahtuu koko levoton pienoismaailma, niin näihin kuusikymmentä vuotta vanhoihin klassikoihin syventyessä sitä yhtäkkiä huomaakin löytäneensä pitkästä aikaa sen rauhan ja levollisuuden, jota välillä ympärilleen kaipaa niin hurjan kipeästi. Sen löytää mereltä, turkooseista vesistä, Kuuban rannikoilta, joihin voi täysin samaistua olleensa itse veneretkellä Karibianmerelle vuosi sitten. Vanhuksen ja meren suhde oli kaunis ja hiljainen ja se tuli minulle täysin oikeaan väliin. Eli on tästä minun päästä sitten kuitenkin johonkin, vaikkei sitä aina ihan itse uskokaan. (Ja toim.huom, tässä kirjassa ei lopulta kyllä edes ollut yhtään mitään vaikeaa, että olisi se sopinut myös vähän pehmeäpäisempään hetkeenkin. Ja hyvä niin.)

ALICE MUNRO : HYVÄN NAISEN RAKKAUS

 

ALICE MUNRO : HYVÄN NAISEN RAKKAUS

♥ ♥ ♥ ♥

386s.

Tammi 2000

Alkuteos: The Love of a Good Woman (1998)
Suomennos: Kristiina Rikman

Muistan napanneeni ensimmäisen Munroni, Liian paljon onnea -novellikokoelman, lukuvuoroon viime syksynä Pienen kirjaston Katrin monien (Goodreads-)kehujen saattelemana. En aiemmin juurikaan ollut novelleja lukenut, muutamia yksittäisiä teoksia vain, mutten niin kokenut niitä omikseni. Tuo kokoelma kuitenkin hurmasi, ja päädyinkin lisäilemään lukulistalleni lisää kyseisen kirjailijan teoksia. Kerjäläistytöstä en sitten ihan niin kovin lämmennytkään, mutta kun kirpuilta ja isotädin hyllystä on useampikin Munron kirja vielä noidenkin kahden jälkeen omaan luettavien pinoon eksynyt, olen varaillut niitä hetkiin kun kaipaa jotain hyvää ja oikeasti laadukasta kirjallisuutta.

Ja sellainen hetki oli ilmeisesti taas nyt. Hyvän naisen rakkaus -kokoelma sisältää kahdeksan laajaa kertomusta, joissa jokaisessa on enemmän tai vähemmän keskiössä vahva naishahmo ja joko hänen oma tai vieressä oleva perheensä. Novellit ovat toisistaan irrallisia, mutta niiden hieman petollinenkin arkisuus sisältää jokainen voimakkaita tunteita, haaveita, kuvitelmia ja asetelmia, jotka voisivat olla ihan hyvin totta, ihan tänä päivänä, tässä ja nyt. Sellaista syvyyttä, että ei voi kuin ihmetellä, miten yhden kirjailijan tuotantoon näin paljon tarinoita ja näkökulmia voikin mahtua.

"Ja jos laki muuttuisi, voisi muuttua muukin. Ajattelen nyt sinua, sitä että et kenties enää häpeilisikään naida raskaana olevaa naista. Koska siinä ei olisi mitään hävettävää. Muutama vuosi eteenpäin, muutama vain, ja se on juhlan aihe. Raskaana oleva morsian kukitetaan ja talutetaan alttarille jopa teologisen tiedekunnan kappelissa.

Vaikka jos niin tapahtuisikin niin aina keksittäisiin jotain muuta hävettävää, jotain muuta pelättävää, jotain muita virheitä joita pitäisi välttää." (Novellista Muutoksen aika)

Munron novellien ehdottomasti suurin vahvuus on niiden laatu. Jokainen on taidolla tehty olematta silti tekemällä tehtyjä. Rakenteet vaihtevat pitäen mielenkiinnon yllä läpi kokonaisten tarinoiden, yli novellirajojen aina etukannesta viimeiseen sivuun saakka, tarinoiden arkinen pienuus kasvaa suureksi, kun niitä kertoo niin hurjan tarkkanäköisesti ja kokonaisvaltaisesti. Munron ansiosta sellaisetkin pienet tunteet muuttuvat tietoisiksi, joita ei ole koskaan huomannut, mutta on silti aina tiedostamattaan itsessään kokenut. Maisemista ja miljöistä tulee totta, henkilöhahmot ovat yhtä realistisia ja vahvoja kuin täysin lihaa ja luuta olevat ihmiset vierelläni aamubussissa, jossa kirjaa luen. Lukukokemus on niin kokonaisvaltainen, että vaikka lukiessa ei tunne täyttä vakuuttumisen tunnetta, jää tarinat mieleen sellaisina, joita saattaisi joskus vahingossa kertoa eteenpäin omalle ystävälleen joskus käyneinä.

Ja laadun lisäksi tästä teoksesta löytyi myös tunne. Täytyy tosin myöntää, se ei löytynyt ensimmäisten kolmen novellin aikana. Liekö syynä itse tarinat vai ensin ihan hurjan kamala aikaerorasitus, jonka syövereissä väkisin hereillä itseäni pitäen kirjaa luin ja myöhemmin taas lomaltapaluuväsymys, joka jetlagiakin raastavammin vei pääni ihan omiin tahmaisuusluokkiinsa, mutta ajattelin jo puolivälin paikkeilla ottaa tämän rinnalle jotain muutakin luettavaa, palata tähän sitten hieman paremmalla hetkellä. Se ajatus kuitenkin jäi, ja kun väsymys väheni, alkoi tarinatkin viedä mukanaan. Ja kaksi viimeistä novellia, Muutoksen aika sekä Äitini uni nousivat molemmat ihan lempinovelleikseni Munrolta ylipäätään. Tai jopa lempinovelleikseni, ihan vain ylipäätään. Jos tähän asti Munro on ollut minulle lähinnä todella laadukasta, mutta silti hieman tunnetasoltaan neutraalia kirjallisuutta, kääntyi kelkkani nyt, toivottavasti lopullisestikin. Tämän kirjan jälkeen voin jo sen ehkä sanoa, Alice Munro on todella matkalla yhdeksi lempikirjailijoistani. Ja se on varsin ihanaa se, hirveästi mikään kun ei ole ihanampaa kuin tarttua oman lukemattomaan kirjaan, josta tavalla tai toisella nauttii ihan jo vain siksi, että sen on kirjoittanut lempikirjailija.

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON

TONI MORRISON : LUOJA LASTA AUTTAKOON 

♥ ♥ ♥ ♥ 

186s.

Tammi 2016

Alkuteos: God Help the Child (2015)
Suomennos: Kaijamari Sivill

En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin paljon aivan tuoretta, joko tänä vuonna alunperin julkaistua tai käännettyä kirjallisuutta. Vuoden 2016 kirjoihin kuuluu myös Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon, kirja joka on valloittanut kirjabloggaajia jo varsin vahvaan tahtiin alkuvuoden aikana. Katrin blogista itsekin tämän helmikuussa lukulistalleni nappasin, Taina Maagisen realismin arvioon törmäämisen jälkeen nappasin sen kirjaston varauslistallekin.

"Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä." (s. 147)

Luoja lasta auttakoon on nobelistikirjailija Toni Morrisonin uusin teos, 85-vuotiaan kirjalijan raikas ja vahva romaani keskeltä nuoruutta ja sen kipupisteitä kun lapsuudesta pitäisikin siirtyä itsenäisesti aikuisuuteen. Kirja sijoittuu nykyaikaan, mutta sen tarina ja teemat ovat niin universaaleja ja aikaa kestäviä, ettei ajalla eikä paikalla varsinaisesti ole merkitystä. Kirja lähtee liikkeelle sinisenmustana maailmaan tulleen Lula Annin syntymästä, siitä kipuilusta, jonka tuo syvä ihonväri vaaleammassa äidissään Sweetnessissä aiheuttaa. Isä jättää liian mustan perheensä, äidin on vaikea edes koskettaa tytärtään. Tästä lähtee liikkelle nimensä Brideksi muuttaneen nuoren naisen tarina, ja se onkin vahva huuto hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä.

Luoja lasta auttakoon on tiivis, riisuttu ja osuva teos. 

Se on raikas ja vahva, ja vaikka se tunnetasolla 

jäikin hieman etäiseksi, on se kirjana todella hyvä.

180-sivuinen kirja pakkaa hyvinkin karsitusti itsensä täyteen tärkeitä teemoja ja vertauskuvallisuutta. Se osuu todella oivallisesti asiaansa, käy läpi lapsuuden kivut matkalla aikuisuuteen, omien tekojen ja kokemusten suhteen tulevaisuuteen. Kirja oli yllättävänkin helppo lukea, en tosin tiedä yllätyinkö siksi, että oletin, että nobelkirjailija kirjoittaisi raskaammin vai siksi, että edellinen tuntui tahmeammalta, mutta tämän teoksen tyyli vei kyllä vahvasti mukanaan. Luoja lasta auttakoon onnistui olemaan kokoonsa nähden suuri teos, ja se siitä tekikin varsin upean lukea. Se käsittelee asioita kiehtovasti yhtä aikaa täysin suoraan ja vertauskuvallisesti, rehellisesti ja valheen ilmitulemisen kautta. Kirja on yhtaikaa paikallaan ja liikkeessä, siinä on realistinen ote, mutta silti se osaa hämmentää jatkuvalla tapahtumasarjallaan, jonka ei ole enää tarkoituskaan olla sitten kuitenkaan aivan realistinen. Kirja imee hyvin vahvasti mukaansa, se pitää otteessaan ja antaa lukijalleen paljon, vaikken tällä kertaa siitä silti ihan täysin viiden sydämen verran irti saanutkaan. Ehkä tämä siis kuuluu siihen hyvien kirjojen kategoriaan, joista pitää kovasti, vaikkei rakastunutkaan. Hyvä kirja ja lempikirja kun ovat käsitteinä aivan erit, lempikirjojen kun ei aina tarvitse edes välttämättä olla näinkään hyviä osuakseen itsessään johonkin aiheuttaen pitkiäkin tunnereaktioita. Tätä suosittelen kuitenkin lämpimästi, harvoin näin laadukkaasta kirjallisuudesta saa nauttia.