NOVELLIHAASTE, KAIKKI MITÄ LUIN JA RAKASTIN

Reader, why did I marry him -blogin Ompun emännöimä novellihaaste tulee päätökseensä huomenna, ja on aika kirjailla itsekin yhteenvetona ylös marraskuun ja toukokuun välisenä aikana luetut novellit. Asetin ensin tavoitteeni neljäänkymmeneen, sitten suoraan sataan, sillä kokoelmien lukeminen kävi koko ajan vain helpommaksi. Ja vaikka usein mutisenkin, etteivät haasteet ole minua varten, sillä ne pahimmillaan tuovat mukanaan pienimuotoista lukustressiä ja pakko lukea -ajatuksia, tämän kanssa onneksi ihan vain sai lukea.

Alice Munro : Karkulainen

Haaste käynnistui Munrolla, koska minulle hyvin pitkään laadukkaat novellit olivat yhtä kuin Alice Munro. Ovat ne sitä toki edelleenkin, mutta onneksi myös hyvin paljon muuta. Munro on laadukkaan tasaista, ja vaikkei hän ehkä vieläkään ole henkilökohtaisella tasolla noussut minulle mitenkään supersuosikiksi, eivät hänen kokoelmansa koskaan petä.  8 novellia.

Gao Xingjian : Vaarin onkivapa

Novellihaaste oli myös mitä mainioin syy tarttua viimein vuosia hyllyä lämmittäneeseen Xiangjianin kokoelmaan, ja se todella kannatti. Vaikka mitä muuta laadukasta ja ihanaa tämänkin jälkeen vielä haasteeseen luin, pysyy tämä ehdottomana novellikokoelmasuosikkina, ehkä jopa kautta aikojen. Koskettavia, samaistuttavia ja silti niin maagisen erilaisesta maailmasta kertovia pieniä tarinoita, tätä rakastin. Ja siis rakastan edelleen. Suosittelen kenelle tahansa. 16 novellia.

George Saunders : Sotapuiston perikato

Saundersin esikoinen järkytti, vavisutti ja oli tulla painajaisiin mukaan, ja silti veti jalat mennessään niin, ettei ihan toista samanlaista kokoelmaa varmaan hetkeen vastaan tule. Viimeinen novelli oli kaiken muun jälkeen hieman pettymys, mikä laski fiilistä koko kokoelmasta, mutta vahva ja voimakas lukukokemus on kyllä edelleen voimakkaasti mielessä, vaikka tämän viime vuoden puolella luinkin. 7 novellia.

Tove Jansson : Kuuntelija

Kuuntelija oli kaunista, herkkää ja varmaa Janssonia, ja vaikkei tämä ihan niin voimakas lukuelämys ollut minulle kuten aiemmat Janssonin aikuiskirjat, jäi mieleen muutama vahva ja kaunis novelli tästäkin. Jansson kirjoittaa visuaalisesti ja älykkäästi, ja tämän kokoelman novellit ansaitsevat vielä tulla uudelleenluetuiksi, jotta niistä saisi vielä himpun verran enemmän itselleenkin irti. 18 novellia.

Katja Kettu : Piippuhylly

Piippuhylly oli tuttua Kettua, rujoa, raivokasta ja rouheaa. Kokoelma toimi, toi luokse tuttuja hahmoja ja uusia kokemuksia, ja sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Kettu on tosiaan yksi   elämäni nykykirjailijoista. Hienoa tekstiä, jonka ymmärrän täysin jakavan mielipiteitä. 10 novellia.

Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana

Ainoa uusintalukuun tullut kokoelma, sellainen, jonka ensimmäisestä lukukerrasta oli jo niin monta vuotta, että tuntui kuin olisin lukenut tämän kokoelman ensimmäistä kertaa. Voimakkaita ja Adichien tyylille uskollisia tarinoita, mukaansatempaavia ja uusia maailmoja avaavia. Toimii myös novellikammoisemmillekin. 12 novellia.

George Saunders : Joulukuun kymmenes

Saundersin tyyli on hieman rauhoittunut sitten esikoiskokoelman, mutta seesteinen ja selväjärkinen se ei edelleenkään ole. Joulukuun kymmenes nousi kokonaisuutena todella korkealle, ja se oli lukukokemuksena ehdottomasti huikea. Ehkä tästä olisi ollut helpompi aloittaa kuin Sotapuistosta, mutta lukukokemukset toimivat ehdottomasti näinkin päin. 10 novellia

Petina Gappah : Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta

Gappahin Tanssimestarin luin, ja pidin siitä hurjasti enemmän kuin vastaluetusta kyseisen kirjailijan romaanista. Hieman se vaati oman asenteen kohdalleen laittamista, tunnelmaan tietoista virittäytymistä, mutta lopulta pienet osat loksahtelivat niin sujuvasti paikalleen, että tästäkin tuli neljän sydämen kirja. Hieno kokoelma, suosittelen tätäkin kulttuurisukellusta. 13 novellia.

Yhteensä luettuna siis 95 novellia. 

Yhteenvetona sanoisin, että olipa ihana haaste. Olen vierastanut novelleja liian pitkään ja liian ponnekkaasti, ja vaikka toki jo ennen tätä haastetta aloin niille hieman lämmetä, sain tämän myötä paljon uusia lemppareita, lukuideoita ja inspiraatiota myös tulevaa varten. Loppujen lopuksi kun luin hieman varman päälle, jo valmiita lemppareita ja kehuttuja kokoelmia, ehkä jatkossa uskaltaudun myös novellien parissa hieman kokeellisimmille vesille. Onneksi oli tämä haaste ja sen muissa blogeissa pyörivät loputtomat lukuideat, minusta kun tuntuu, että novellit ovat tulleet luokseni jäädäkseen.

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA

PETINA GAPPAH : TANSSIMESTARI 

 JA MUITA TARINOITA ZIMBABWESTA

♥ ♥ ♥ (♥)

206s.

Tammi 2017/2009

Alkuteos: An Elegy of Easterly: Stories (2009)
Suomennos: Seppo Loponen

Vastalukemani Muistojen kirja oli ensikosketukseni Gappahin tuotantoon, ja vaikkei se näin kuukausi lukemisen jälkeen enää kovin mullistavalta kokemukselta tunnukaan, tartuin silti kahdeksan vuotta sitten julkaistuun esikoisnovellikokoelmaan innolla, onhan tässä nyt havaittavissa pientä Afrikka-kautta kirjamielenkiintojen suhteen. Ihan hurjan suurta hurmaantumista en ehkä etukäteen odottanut, enemmänkin suoritusmerkintöjä novellihaasteeseen, mutta onneksi positiivisesti yllättyminen on aina yhtä hauskaa.

"Jokainen pääkirjoitus käy sotaa inflaatiota vastaan. Ministerit suhtautuvat siihen kuin johonkin otukseen, joka vaanii heitä jossain heidän itsensä ja heidän toimenpiteittensä ulkopuolella; he sotivat stä vastaan, he toitottavat sitä yhteiskunnan ykkösviholliseksi, he suorittavat suurhyökkäyksiä eri rintamilla. Joka viikko nimettömät ekonomistit esittävät suotuisia ennusteita talouden täyskäännöksestä.

Inflaatio laskee kyllä.

25500000 prosentista.

Tuota pikaa.

Kohtapuoliin."

Tanssimestari ja muita tarinoina Zimbabwesta ei ole mikään mausteentuoksuinen, romantisoiva kuvaus kirjailijansa kotimaasta, jossa kurjuuskin on kaunista ja Hararen kadut voi haistaa ja maistaa ohikulkiessaan. 13 novellissa Gappah kuvaa Zimbabwea ilkikurisen piikikkäästi, tuo vasten kasvoja realistista kuvaa maasta, joka on alle 40 vuodessa onnistunut tiputtamaan eliniäntavoitteensa Afrikan korkeimmasta 60 vuodesta maailman alhaisimpaan, alle neljäänkymmeneen. Se kertoo tarinoita rahayksiköstä, jonka inflaatio on käytännössä syönyt kokonaan, leivästä, joka maksaa puoli miljoonaa dollaria ja uutiset kertovat vain positiivisia ennustuksia tulevasta. Itsenäistymissota on läsnä joko muistoissa tai arjessa, esikaupunkialueet lanataan traktorilla maantasalle osana tärkeämpiä projekteja. 

Alkuun tässä kirjassa häiritsee minua sama, minkä tämän luettuani vasta ymmärrän häirinneen Muistojen kirjassa: se antaa niin kylmän viileän kuvan Zimbabwesta, että alkaa vähän ärsyttää. Kyynistyttää itseäänkin. Kaikki on kamalaa, epäonnista, hyväuskoista hölmöä, opportunistista, häikäilemätöntä, eikä missään pilkahda iloa eikä onnea. Zimbabwe tuntuu Gappahin tarinoissa paikalta, jossa jo toivottomuuskin on turtaa, eikä mitään lupausta paremmasta ole. On vain zimdollari, jonka inflaation odotetaan laskevan muutaman miljoona prosenttia.

Mutta kun luen pidemmälle, ensimmäiset viisi novellia, jään miettimään miksi se sitten häiritsee? Jos se häiritsee siksi, että se jättää minut lukijana etäälle, saatan ehkä ainakin osittain hyväksyä sen. Onhan paljon kirjallisuutta hyvinkin vieraista kulttuureista, joiden lukemisen jälkeen kuvittelee olevansa eläneen hetken sitä vierasta todellisuutta itsekin. Jotain sellaista minulle kerrottua. Mutta jos se häiritsee siksi, mitä vähän pelkään ja osittain epäilen tässä tapauksessa nimenomaan tapahtuneen, siksi, että jossain takaraivoni perukoilla yhden tarinan Afrikka lyö bongorumpua afrikkalaisrytmein ja väittää, että Afrikan kuuluu olla joko nälänhätää kärsiviä HIV-positiivisia pikkulapsia tai värikkäitä rytmejä, viidakkkoa, iloa ja naurua sielläkin, missä on hätä, pitää minun ehkä lukijana mennä hieman itseeni. Muisuttaa, ettei yksi kokonainen maanosa voi olla se minun stereotypiani ja miettiä minkälaisina näitä novelleja pitäisin, jos lukisin näitä Euroopasta. Ihailtavan kriittisinä ja realistisina, varmaankin.

Joten niinpä nappaan soimaan novelleissa useisti mainitun Oliver Mtukudzin, ja siirryn astetta syvemmälle novellikokoelman maailmaan, astun siihen viimein sisään. Shonankielinen musiikki kuulokkeissani aloin viimein päästä myös tarinoiden rytmiin. Niiden viiltävä realismi ei ehkä saanut haltioitumaan, mutta sitäkin enemmän kohtaamaan taas jotain aivan toisenlaista. Muistamaan, että sellainenkin, joka ei saa sydäntä lyömään sataa kertaa nopeammin, voi olla hyvää ja laadukasta, ja ennenkaikkea täydellisen osuvaa. Niin osuvaa kritiikkiä ihmisyyteen ja yhteiskuntaan, että ihan turhaan sitä sijoittaa mielessään maailmankartan tiettyyn sopukkaan, kun sitä voi lukea myös universaalisti, ja silti paikkatietoisen sivistävästi. Ihan hetkeen en ole uudesta maasta oppinut niin paljoa kuin tämän kirjan sivuilta ja sen sivujen innoittamilta google-hauilta, ja johan sekin on varsin laadukkaan kirjallisuuden mittari. Eli kolme sydäntä tunnetasoisesta lukukokemuksesta, neljäs oivalluksista itsestään. Jos tekisin nyt postauksen viidestä lemppareimmasta afrikkalaisesta kirjasta, luulen, että tämä siellä jossain kyllä keikkuisi. Toivottavasti muistan tähän maailmaan vielä joskus palatakin.

Helmet-haaste 2017: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES

GEORGE SAUNDERS : JOULUKUUN KYMMENES 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

230s.

Siltala 2015

Alkuteos: Tenth of December (2013)
Suomennos: Markku Päkkilä

Saunders hurmasi minut loppuvuonna vasta käännetyllä esikoisteoksellaan, Sotapuiston perikadolla. Tuo novellikokoelma oli takakantensa perusteella "kuin happopäisen Walt Disneyn maailmasta", ja sitä se olikin, verinen tarantino-henkinen pläjäys irtokäsineen päivineen, niin syvällä mustassa ironiassa, ettei pahimmillaan mitään kovin valoisaa sivuilla näkynyt. Sekapäinen, mutta sitäkin vaikuttavampi. Se oli hyvä, niin hyvä, että nappailin kirjaston varausjonoon heti tämän aiemmin suomennetun, ja nyt viimein oli sen aika päästä lukuvuoroon. 

"Sain eräänlaisen Kuoliniskun, joka hupsuuttani vain entisestään korosti. Sen antoi itse Martha, joka Matkaviestimeeni otti yhteyden ja mulle lausui sulaa tuskaa äänessään mua syvästi satuttaen: Kiitti vaan, Ted. Sikäli jos et satu muistamaan, tämä on aika hemmetin pieni kylä. Voi taivas. Voi taivas!"

Siinä missä Saundersin esikoinen oli rouhean ja kiinnostavan kamala, tarttuu Joulukuun kymmenes aiheisiinsa himpun verran seesteisemmin. Ei se niistä välttämättä rauhallisempia tai miellyttävämpiä tee: kun aiheina on muun muassa itsemurhat, teinitytön sieppaukset, raiskaus ja sotaveteraanin raivoisa arkeenpaluu, on asetelma väkisinkin hieman dystooppinen. Mutta toisin kuin pelkäsin, Joulukuun kymmenes ei jää Sotapuiston varjoon, ei vähääkään. Siinä missä tuon edellisen lukemani kokoelman novellit jopa ahdistivat, näiden näennäinen tasaisuus toi tematiikkaansa huomattavasti lähemmäs. Se tarjoilee aiheensa niin huolella ja harkitusti, että harvojen tarinoiden lukemisesta nauttii näin paljon, näkee kaiken synkkyyden läpi paitsi kaksinaismoralismin, myös inhimillisyyden ja ihmisyyden. Samaistettavuudenkin, vaikkei sodasta koskaan olekaan palannut kotiin vaimon jo vaihdettua uuteen.

Harva teos pystyy tarjoamaan tällaista määrää ajattelunaihetta, mihin Joulukuun kymmenes kykenee. Se ottaa myös vahvasti kantaa, mutta tekee sen taitavasti ja ihan kuin ohimennen: kun nimikkonovellissa syöpää terminaalivaiheessa sairastava mies vaeltaa pakkaseen jäädyttämään itsensä hengiltä, poistumaan tietoisuuden maailmasta, jotta ei päätyisi enää yhtään enempää läheistensä tuskaksi, on yhtäkkiä pysähtynytkin ajattelemaan eutanasiaa, sen moninaisuutta ja suurta harmautta kaiken mustavalkoisen keskellä. Keskeyttäisinkö minä itsemurhan jos voisin? Jos joku muu tekee sen, onko se pettymys vai helpotus? Kuuluuko kuolevana miettiä miltä näyttää muiden silmissä, vai elää vielä niitä viimeisiä onnenpisaroita varten, omaa itseään varten loppuun saakka, olisihan itsekin valmis suomaan sen omille läheisilleen? Ja mistä me oikeasti puhumme, kun puhumme Semplica-päiväkirjat -novellissa köysillä pihaan ripustetuista koristesiirtolaisista, joiden tehtävänä on meitä viihdyttää, jotka muka haluavat viihdyttää, koska kotona on ollut alunperin asiat vieläkin huonommin?

Joulukuun kymmenenen novellit ovat mitä tahansa kahdesta sivusta reiluun kolmeenkymmeneen. Niiden taikaa voi maistella oikeastaan vain yksi kerrallaan, niin paljon pureskeltavaa jokaisesta tarinasta jää. Ja vaikka novellit ovat kauttaaltaan erittäin hienoja ja laadukkaita, toimivat niin yksittäin kuin erikseenkin, on silti kaikkein eniten pakko ihastella Saundersin tapaa käyttää kirjallisuuden tehokeinoja sekä kieltä, niitä ei vain yksinkertaisesti voi olla rakastamatta. Näkökulmat vaihtelevat, kuten kaikessa kunnon 2000-luvun kirjallisuudessa kuuluukin, mutta tuntuu, että tässä kerrankin niillä vaihdoksilla on paikkansa ja tarkoituksensa. Ne eivät vaihtele, jotta samaa purukumia voidaan jauhaa useammassa suussa, ne vaihtelevat, koska ne oikeasti tuovat uutta makua ja vivahteita joka ikiseen pieneen eteen tarjoiltuun yksityiskohtaan. Ja se kieli. Se on hienoa, vivahteikasta, runsaan monipuolista ja silti koko ajan täysin kiinni fokuksessa. Sen rekisterit vaihtuvat viuhuen ja niin taitavasti, että kerrankin jonkun sisäisen puheen tai teinivuodatuksen keskellä ei tunne lähinnä myötähäpeää liiasta yrittämisestä. Se on notkeaa ja jatkuvasti tilanteen tasalla, ja ennen kaikkea se tarjoilee sanomansa niin hienovaraisin metaforin, ettei aina kesken tarinan edes huomaa mistä on lukemassa. Ja kun yksi novelli loppuu, tekee mieli tulevia vielä säästellä, jotta tästä kokoelmasta ei tarvitsisi luopua. 

Jos mahdollista, Joulukuun kymmenes on minulle vielä onnistuneempi kokoelma kuin Sotapuiston perikato. Se on hieno ja moniääninen, ja sen jokaisesta bloginäkyvyydestä ei voi olla kuin onnellinen.  Se on täydellinen todiste siitä, että novellit eivät ole tekstilajina kuolleet, eikä nykykirjallisuudella mene huonosti. Joten jos et ole vielä Saundersiin tutustunut, tee se. Olen aika varma, että et todellakaan tule katumaan.

Helmet-haaste 2017: 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : HUOMINEN ON LIIAN KAUKANA

CHIMAMANDA NGOZI ADICHIE : HUOMINEN ON LIIAN KAUKANA 

♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )

271s.

Otava 2011

Alkuteos: The Thing Around Your Neck (2009)
Suomennos: Sari Karhulahti

Chimamanda Ngozi Adichie on yksi lempikirjailijoitani kautta aikojen. Aloitin lukemisen Puolikkaasta keltaisesta auringosta, ja sen jälkeen kahlailin varsin lyhyellä aikavälillä kaikki muutkin Adichien romaanit läpi. Ja tämän novellikokoelman myös, tammikuussa 2012 olen sen näemmä Goodreadsin mukaan viimeksi loppuun lukenut. Muistan tästä pitäneeni, ja vaikka muistan havahtuneeni vasta muutaman novellin jälkeen siihen, että nämä ovat tosiaan novelleja, ei yksi pitkä, yhteinäinen tarina, en silti muista itse kertomuksista mitään. Mitään muuta kuin siis sen, että jollain alitajuisella tavalla tästä on varsin vahva ja hyvä muistijälki jäänyt, tai ehkä enemminkin jälkimaku, koska nyt näitä lukiessani tuntui kuin olisin lukenut ensimmäistä kertaa. Mutta en kyllä missään nimessä viimeistä.

"Edward pureskeli piippuaan miettiväisenä ennen kuin sanoi, etteivät tämäntyyppiset homotarinat oikeastaan kuvanneet Afrikkaa. 

'Mitä Afrikkaa?' Ujunwalta pääsi.

Musta eteläafrikkalainen vaihtoi asentoa. Edward pureskeli taas piippuaan. Sitten hän katsoi Ujunwaa kuin lasta, joka ei suostu olemaan hiljaa kirkossa, ja sanoi, ettei puhunut Oxfordin koulutettuna Afrikan tutkijana vaan ihmisenä, joka on kiinnostunut oikeasta Afrikasta eikä länsimaisten aihdein sijoittelusta afrikkalaisiin yhteyksiin. Zimbabwelainen, tansanialainen ja valkoinen eteläafrikkalainen alkoivat pudistella päätä hänen puhuessaan.

'Me elämme tietysti vuotta 2000, mutta miten afrikkalaista se on, että nainen kertoo perheelleen homoseksuaalisuudestaan?' Edward kysyi."

Adichie sukeltaa kokoelmansa kahdessatoista novellissa upeasti taas sellaisiin maailmoihin, joiden mukaan ei itse koskaan täysin tule pääsemään. Se avaa nykyaikaa Nigeriassa, Amerikka-haaveita paremman onnen perässä. Se kuvaa yhden perheen tarinaa poliittisen sekasorron aikana, ja sitä toiseuden tunnetta, kun oman kotimaan asioita voi seurata vain pienistä sivu-uutisista maailman toiselta reunalta. Se sukeltaa myös rohkeasti välillä täysin päähenkilönsä nahkoihin ja toisaalta taas niihin menneisiin aikoihin, jotka koko tulevan historian ovat Nigeriassa määritelleet. Ja kuten tavallista, Adichie kirjoittaa värikylläisiä novelleja, herättää sellaisiakin tunteita riviensä välissä eloon, joita ei osaisi kuvitella kirjasta lukemalla tuntevansa. Ja tunteidensa lisäksi nämä ovat myös hurjan tärkeitä tekstejä. Kokoelmassaan Adichien rivien väliin piirtyy hänen TED-puheensa, puhe yhden tarinan vaarasta sekä puhe siitä, miten meidän kaikkien tulisi olla feministejä. (Ja jos ette ole noita puheita kuunnelleet, kuunnelkaa. Nyt. Ne löytyvät täältä.) Hän osaa tuoda sanottavansa esiin niin, että sitä saa ymmärtää ja huomata itse, sitä ei alleviivata eikä sen alle uhriuduta. Adichie osaa kirjoittaa yhtaikaa etäältä ja läheltä, tuoda sellaisen kokemuksen omaksi, josta ei ole ennen kuullutkaan.

Ja kuten arvata saattaa, hehkuttavien kirjapostausteni putki tuntuu sen kuin jatkuvan ja jatkuvan, mutta taas kerran minä rakastin tätä. Haltioiduin muutamasta novellista niin paljon, etten pysty ymmärtämään miten olen voinut unohtaa ne niin tyystin, ja pidin tasaisesti niin paljon kaikista, etten tiedä miksen ole palannut tämän pariin aiemmin. Osa Adichien novelleista jätti ulkopuolikseksi - ja sekin on rohkeutta. Rohkeutta kirjoittaa toiselle samoin kokeneelle, ei sille suurimmalle mahdolliselle yleisölle: geneerisen suvaitsevaiselle, lukevalle valkoiselle naiselle, joka on saanut elämänsä kaiken varsin helposti, koska on yksi etuoikeutetuista. Yksi valkoisista. Vaikka se hieman harmittaa, kun syvin ei aina aukea, on silti samalla vain myönnettävä, että ei kaiken tule ollakaan kirjoitettu meille, meidän näkökulmasta, meidän luoksemme. Kuten Adichie yhdessä novellissaan kirjoittaa: "Afrikasta liian vähän pitävät valkoiset ja liian paljon pitävät valkoiset ovat samanlaisia - alentuvia". Enkä millään haluaisi kuulua siihen joukkoon, kuvitella omien kokemusteni olevan vastaavia, ymmärtävinäni sitä toiseutta, jota meidän elämässämme ei ole tarvinnut tuntea. Ja silti tunnistan pienen vihlauksen: miten me todella näyttäydymmekin täällä välillä niin mustavalkoisina, joko muukalaisvastaisina ja ennakkoluuloisina, tai päälleliimatun ymmärtävinä, kun kyse on kuitenkin toisista ihmisistä, toisista yksilöistä, ei syrjittävistä tai holhottavista massoista? 

Mutta ei Adichie silti maalaa maailmaa, jossa etuoikeutetun valkoisen kuuluu tuntea syyllisyyttä omasta etuoikeudestaan. Se vain tarjoilee sen toisen todellisuuden, josta ihmisen on oltava tietoinen, jotta pystyy pitämään kiinni omasta inhimillisyydestään, jotta pystyy kasvattamaan omaa empatiakykyään. Niin se on oltava, sille ei tule edes tarjota vaihtoehtoja. Adichieta voi lukea ajattelematta (kuten olen tainnut tehdä viisi vuotta sitten) ja rakastaa, ja sitä voi lukea ajatellen ja rakastaa vielä enemmän. Ja sitten sitä täytyy lukea jo pian seuraava kirja lisää.

Helmet-haaste 2017: 01. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

KATJA KETTU : PIIPPUHYLLY

 

KATJA KETTU : PIIPPUHYLLY 

♥ ♥ ♥ ♥

236s.

WSOY 2013

"Muistelen mitä valkokaulainen äitisi kerran minulle sanoi. Että rakkaudella ihmisen mielen voi silittää eheäksi. Se ajatus minulla on ollut tätä kirjoittaessani sinulle, tyttäreni. Että rakastetun ihmisen sielu on karhea kuin kivi, jonka valtameri on vaatonut linnunmunaiseksi, ja se ajatus on lohdullinen pidellä ja katsoa."

Kuten jo edellisessä postauksessani mainitsin, Kettu on yksi suosikkejani nykykirjailijoista, vaikka häneltä vasta kaksi kirjaa aiemmin olenkin lukenut. Kätilö kuuluu elämäni kirjoihin, Yöperhonen hurmasi vuosi sitten täysin. Nyt olikin hauska siirtyä noiden kahden romaanin väliin, takaisin Kuolleen Miehen vuonolle, hipaista jo Kätilöstä tuttujen hahmojen käsivartta, tunnistaa yksi tuttu Yöperhosestakin.

Piippuhylly lähtee liikkeelle esipuheesta, Pietarin kirjeestä tyttärelleen, saatteesta miksi hän on tarinansa hänelle kirjoittanut. Vaikka kyseessä onkin novellikokoelma, käy jo varsin pian ilmi, että tarinat nivoutuvat säikeistään yhteen, ja niitä pitää kasassa myös kevyesti koko ajan läsnä pyörivä kehyskertomus. Pietari kerää piippuja hyllylleen, muistaa niihin tarttuessaan tarinat esineiden takaa, syöksyy suoraan niin Berliinin kristalliyöhön, Brasilian faveloihin, Afrikkaan kuin tsaarinaikaiseen Pietarin kaupunkiinkin. Vaikka tarinat ovat irrallisia, vierailevat henkilöhahmot ristiin, kysymysmerkeistä tulee selityksiä, seurauksista syitä.

Ja vimmaisesti Kettu taas kirjoittaakin. Hänen tekstinsä on juuri sitä Kätilöstä tuttua riettaan rujoa, inhorealismilla ilakoivaa ja kaikessa paatoksellisuudessaan viehättävääkin. Tarinoiden yhteenkietoutuminen on varsin pakotonta, ja se miellyttää, vaikka novelleissa on jo paljon aineksia yksinkin. Kehyskertomuksen lisäksi niitä yhdistää rakkauden raju pakkomielteisyys tai kaipuu, naksahdus, joka saa sisällä nukkuneen pedon heräämään, hirveä työntö, jossa pysähtyneisyys on vain kaukainen toive. Rakastin kovasti muutamaakin novellia, muun muassa avausnovelli Kristalliyö juutalaisen Ibrahimin kalusteliikkeen avajaisista vei täysin mennessään, ja siinä maailmassa olisin elänyt vielä tarinan jos toisenkin. Se ehkä olikin kokoelman rauhallisin aiheestaan huolimatta, kieli pysyi aisoissa, eikä jatkuva vulvan tai miehisemmän sukupuolielimen kuvailu vienyt vielä puolta novellille varatuista sivuista. Lapinkoira oli kaikessa rujoudessa ja inhorealismissaan myös vaikuttava, Mulukukka Kätilö-viittauksineen niin ikään hieno.

Ihan täydellinen Piippuhylly ei minulle silti ole, se meinaa jäädä paikoitellen oman pauhunsa alle, saada sen kaulasta purren tapetun kyyhkysen veren maistumaan hieman liiankin kammottavalta omassakin suussa. Välillä tekee mieli pysähtyä silittämään, että rauhoitu nyt edes hetkeksi, pysähdy ja kuuntele, anna sanoman tuoda paino, älä tee sitä liikaa päälle. Mutta sitten taas ajatteleekin, ettei se Kettua ehkä olisi ilman viimaansa. Vaikkei tämä kahden aiemman lukemani rinnalla ehkä niin suureksi nousekaan, pidin siitä kuitenkin. Ja jos joku muu on pitänyt Kätilöstä, suosittelen tätä aivan varauksetta. Se sama puhuri jatkuu taitavasti myös näihin novelleihin, joka Kuolleen Miehen vuonolle jo edellisen kirjan huumassa sinne nousi.

Helmet-haaste 2017: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö 

TOVE JANSSON : KUUNTELIJA

 

 TOVE JANSSON : KUUNTELIJA 

♥ ♥ ♥ ♥

154s.

WSOY 1971

Alkuteos: Lyssnerskan

Hassua. Tai en nyt tiedä hassuako, mutta voi niin kovin ennustettavissa olevaa.

Se nimittäin, että vielä vuosi sitten, ihan hetki ennen kirjablogini perustamista, aivan tosissani ja käsi sydämellä tai muiden sisäelinten päällä saatoin ihan pokkana väittää, että kirja on hyvä vain jos siinä on yli viisisataa sivua. 

Ja vuosi ja 70 kirjaa myöhemmin sitä yhtäkkiä huomaakin, että rakastaa pienoisromaaneja, novelleja, kahden sivun mittaisia tarinoita, rakastaa niitä niin, että vaikka miten yrittää saada uutta 500-sivuista kirjaa aloiteltua, vetää mieli lyhyempien pariin, ja kun kolmisataasivuinenkin tuntui liian haastavalta, hakee äitinsä kirjahyllystä isoäidin vanhan Tove Janssonin, sukeltaa novellien maailmaan, nauttii tarinoista jotka ovat kahdenkymmenen tai vaikkapa vain kahdenkin sivun mittaisia. 

Ja jälleen kerran saa todeta, että älä nyt hyvä ihminen vanno koskaan mitään. Siihen sinulla ei ole tarpeeksi elämänkokemusta, luettuja kirjoja, koettuja hetkiä. Yhtään mitään. Sillä aika harvalla todellisuudessa niitä vannomista varten on.

"Ehkä sitä ei tule riittävästi seuranneeksi kaikkea, 

mitä lakkaamatta sattuu 

niille joita rakastaa, se on alituista ja aukotonta tapahtumista, 

jonka voivat kaikessa laajuudessaan 

tajuta ehkä vain sellaiset ihmiset kuin esimerkiksi Gerda-täti, 

ennen muuttumistaan siis."

Tove Janssonin Kuuntelija pitää sisällään 18 lyhyttä tarinaa. Novelleja, ovat ne ehkä sitäkin, mutta ennenkaikkea ne ovat pieniä hetkiä, tunnelmia, tunteita, ennakkoluuloja, kohtaamisia tai ajatelmia, sellaisenaan toimivia tai omassa päässään suuremmaksi laajennettavia. On tätejä, jotka ovat olleet maailman parhaita kuuntelijoita, mutta jotka kummasti muuttuvat, on myrskyjä, joiden keskellä toivoisi toisen soittavan, ja kun he soittavat, ei se ollutkaan sitä mitä halusit. Oravia, jotka muuttavat mökkirantaan ja varastavat veneesi. On juuri sellaisia tovejanssonmaisia kuvaelmia, jotka ovat kuin pieniä satuja, mutta silti hetkiä aivan oikeasta elämästä. Rikkiviisaine ajatuksineen, kipeine kohtineen ja silti niin satumaisen tarkkanäköisesti kuvattuina, ettei näitä voi lukea muuten kuin ihaillen.

Aika ehkä näyttää kasvaako näissä mielessä suurempia, sijainti kirjahyllyssä sen, miten usein tulen tarinoihin palaamaan. Mieli tekisi jo nyt, lukea yksi jos toinenkin tarina, novelli, katkelma sieltä täältä uudelleen, huomata vaivihkaisia sanavalintoja ja pieniä sanomia rivien välissä. Ja silti samalla taas jo haluaa lähteä valloittamaan niitä pidempiä tarinoita, kerätä keskittymisensä useamman sadan sivun tarinaan, uppoutua pitkäksi aikaa yhteen maailmaan. Ei tosin nyt noiden keskeneräisten pariin, vaan metsästää jostain lisää Janssonia luettavaksi, ei tässä nimittäin aivan turhaan ole käsillä yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä kirjailijoistani. Onneksi tätäkin tuotantoa on vielä lukematta, on jotain mitä odottaa. Ja jotain mitä säästellä hetkille, kun mikään muu kirja ei tunnu miltään.

Ja niin. Samalla muuten pistän käyntiin vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteen, jonka kokonaisuudessaan voi käydä kurkkaamassa täältä. Vaikka Reader, Why did I Marry him -blogin novellihaastetta lukuunottamatta en ajatellut juuri mihinkään lukemistani ohjaileviin haasteisiin tänä vuonna lähteä (juu, en tosin vanno, voi olla myös täysin hyvin että loppuvuonna olen lukenut kirjoja yhteensä kuuteentoista eri haasteeseen), ajattelin hieman bingomaisesti täytellä tuota pääkaupunkiseudun kirjastojen lukulistaa, sen verran hauskoilta nuo kohdat näyttävät. Joten, ensimmäinen kohta täynnä, ja Kuuntelijan laitan kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. Sillä onhan Tove Jansson kuitenkin ennenkaikkea kuvataiteilija, ja varsin lahjakas onkin.

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO

GEORGE SAUNDERS : SOTAPUISTON PERIKATO 

♥ ♥ ♥ ♥ ♥

208s.

Siltala 2016

Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline 1996
Suomennos: Markku Päkkilä

Huh. 

Huhhuh.

Ihan en tiedä mitä menin juuri lukemaan, mutta varsin on vaikuttunut fiilis. Ihan en myöskään tiedä saanko lukemaani jäsenneltyä minkäänlaisiksi sanoiksi, lauseiksi, kokonaiseksi postaukseksi, mutta yritetään. Ei alkuun ainakaan ainoatakaan tarinaa siitä, miten kirjasta kiinnostuin. Mistä sen lukulistalleni hankin. Minkälaiset ennakko-odotukset minulla siitä oli. Se on nimittäin kaikki aivan liian arkista, liian tavallista, helppoa ja turvallista. Jotain sellaista, mitä tämä novellikokoelma ei todellakaan ole.

"Kuvitelkaa että tilaatte listalta yhden annoksen kaikkea eikä kukaan kiellä. Kuvitelkaa että istutte autossa tilauskaistan jonossa oman kullan kanssa ja laulatte radiosta kuuluvan musiikin mukana. Miten kaunis tämän maan on täytynyt olla joskus, kun saattoi hypätä autoon ja ostaa pussillisen hampurilaisia ja ajella missä huvitti, käydä välillä uimassa joessa tai ottaa nokoset puiden alla ilman pelkoa mutageeneistä tai siitä että pyssymiesjoukko tulee ja ja pidättää ja lähettää loppuiäksi Evergladesin rämeille."

Saundersin esikoisteos, seitsemän novellin kokoelma on dystopiahirviö. Se on viiltävä, terävä, ruma ja raskas, ja silti sen sivut kääntyilevät eteepäin kuin itsestään. Se on kuin Tarantinon elokuvien veriset loppukohtaukset, mutta ilman toivoa, valonpilkahdusta tai oikeuden voittamista. Se on niin jäätävä, että sen meinaa lopettaa kesken jo ensimmäisten novellien kohdalla, ei siksi, etteikö kirja olisi hyvä, vaan siksi, että sen lukemisesta tulee niin helvetin paha olo, ettei sellaista halua aiheuttaa itselleen.

Jos kielikuvia ja mielikuvia lähtee tulkitsemaan kirjaimellisesti, menettää yöunensä, näkee painajaisia, joissa yksikätiset ruumiit, aaltokoneella palasiksi murskatut pikkupojat ja rannekkein merkityt vialliset jahtaavat sinua sisällissotateemapuistossa, milloin kummituksina, milloin palasiksi muuten vain hajonneina. Kirjan sivuja on pakko liikuttaa ripeästi sukeltamatta liian syvälle, ajatella satiirina, mustaakin mustempana huumorina ja nauttia siitä kauhujen talosta, jonka Saunders lukijoilleen tarjoilee. Ottaa irtokäsi kainaloon ja antaa yhdessä raikuvat aplodit. Koska kaikessa jäätävyydessään ja kaameudessaan ajatukset taustalla ovat pelottavan tosia, mahdollisia, ja vaikka niiden mittakaavat ovatkin vääristelty näyttäviksi irvikuviksi, on tämä kokoelma ajankohtaisempi kuin koskaan, vaikka se on jo kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu. Saundersin dystopia viiltää, muistuttaa nykyisestä paikastamme kaikkivoipaisina kuninkaina ja valtiaina, joiden valintojen seuraukset voivat olla myös jotain muuta kuin mitä me nyt uskomme. Vaikka mihinpä sitä ihminen sairaalloisesta itsekkyydestään pääsisi, kohahtaa hetkeksi nähdessään kurkistuksen painajaisten tulevaisuudesta, siitä sellaisesta, jossa nälkäiset lapset huutavat kauhusta, jengit lahtaavat ihmisiä kaduilla, on nälkää, ruttoepidemoita ja pimeyttä, loputonta pimeyttä. Lopulta kuitenkin sitä ummistaa silmänsä, kohauttaa olkiaan ja jatkaa sitä, mitä oli juuri tekemässä, virkkaa isoäidin neliöitä tai kirjoittaa ilkeitä kommentteja toisen videoblogin alle. Siinähän me niin kovin hyviä tuppaamme porukalla olemaan, kulkemaan päivästä toiseen arkeamme suuret unimaskit silmillä.

Tämä kirja on täydellinen, jos tahtoo vastapainoa aikamme hyvänmielenkirjallisuudelle. Se on upea, jos on valmis kohtamaan tulevaisuuden kauhut, vahingossa murhatut pikkulapset, 200-kiloiset miehet, joiden jokainen pieni toivonripauskin tallataan niin syvälle maan rakoon, että se on lähellä tulla jo jossain toisella puolella maapalloa ulos. Se on vaikuttava, jos kaiken ahneuden, egoismin ja raakuuden yhteisvaikutuksia kestää katsoa.  Se on kuin kummitusjuna huvipuistossa, juuri niin hirveä, että siitä jo alkaa nauttia. Ja se kannattaa lukea, vaikkei tekisikään mieli. Sillä jotain se liikauttaa, ja vaikkei liikahtanutta osaa osaisikaan nimetä, on se silti jokin, joka ainakin hetkellisesti riisuu ne unimaskit silmiltämme. Ja se, jos mikä tekee välillä varsin hyvää.

GAO XINGJIAN : VAARIN ONKIVAPA

GAO XINGJIAN : VAARIN ONKIVAPA
♥ ♥ ♥ ♥ ( ♥ )
381s.
Otava 2009
Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan - Zhoumo sichongzou, 1989
Suomennos: Riina Vuokko

Vaarin onkivapa on seisonut hyllyssäni lukuvuoroa odotellen yli kaksi vuotta, ellei kauemminkin. Olen ajatellut pitkään, että se on kirjamessujen antikvaariosaston löytö parin vuoden takaa, mutta se saattaa olla vanhempikin ja ehkä kuitenkin kotoisin kierrätyskeskuksesta. Mene ja tiedä. Kauan se on tuolla kuitenkin ollut, meinannut päästä lukuvuoroon, mutta jäänyt hyllyyn, koska onkin sisältänyt novelleja tai saanut huonot Goodreads-arvostelut, mitä milloinkin. Mutta nyt, novellihaasteen innoittamana sain siihen viimein tartuttua.

"Ajattelin silloin, että jos kyseessä olisi ollut joku jota minä rakastan, en varmaankaan pukisi häntä sadetakkiin vaan kastuisin yhdessä hänen kanssaan, jos rakastaa jotakuta pitää rakastaa myös hänen todellisia tunteitaan, pitäisi kulkea hänen kanssaan merenrannalle, aaltoihin ja rankkasateeseen... kaunista, kaunista. Mutta kun vain ajattelin omaa elämääni, rauhoituin, minähän istuin pimeässä elokuvateatterissa."

Vaarin onkivapa koostuu 17 erimittaisesta novellista, jotka kuvaavat enemmän tai vähemmän pientä ihmistä, hänen tunteitaan, pelkojaan, hienovaraisia toiveitaan ja sitä niin näennäisen tavallista arkea, jonka äärelle pysähtyessä kaikki on hieman muuta elämää suurempaa ja mullistavampaa. Novellit ovat herkkävaistoisia, intensiivisiä ja silti niin pehmeitä, ja vaikka Kiinan lähihistoria maineen puhdistuksineen, työmääräyksineen, maaseudun kurjuuksineen ja ikiaikaisine tapoineen ovat läsnä hentona taustahumuna, voi näihin tarinoihin samaistua ihan yhtälailla täällä suomalaisen sohvan nurkassa. Niitä ei aina edes lukenut, osittain niitä eli itsekin. Joten, kuten hieman vaistota jo saattaa, näitä novelleja minä rakastin.

Rakastin hurjasti näiden herkkyyttä, kauneutta ja tunnelmaa. Rakastin yleismaailmallisuutta, ja rohkeutta kirjoittaa aivan omanlaisiaan tarinoita. Rakastin myös muutamien novellien sinä-muotoa, se ei ollut päälleliimatun ja outo kuten joskus ne tuppaavat olemaan, vaan se toi minut lähemmäksi tekstiä. Sitä kerrottiin minulle, juuri minulle, kuin hyvä ystävä istuisi vastapäätä ja kertoisi hauskaa juttua, jonka on kuullut töissä, harrastuksissa, toiselta ystävältään. Ja ehkä se taianomaisuus näissä novelleissa eniten saikin minut rakastumaan, rakastin sitä, että kerrottiin kahden tytön erimielisyyksistä mitä tulee ymmärryksen ja rakkauden suhteeseen tai tarinasta Tiibetin vuoristoalueiden eksyneiden autonkuljettajan ja hänen kuljettamaan osastonjohtajaansa, oli minulla ehdottomasti olo, että olin mukana. Olin tärkeä kertojalle, tarina kannatti kertoa juuri minulle. Ja yhtäkkiä samaistun koulutusleirillä olevaan kiinalaiseen, hankeen tuupertuneena löytyneeseen  osastonjohtajan autonkuljettajaan, kehen tahansa. Olin osa tätä maailmaa, uppouduimme siihen ihan täysin ja toivoin ettei nämä lopu ollenkaan.

Novellit ovat olleet minulle tosiaan pitkään se varsin vaikea kaunokirjallisuuden laji, ei ihan runouden veroinen vieroksumisessaan, mutta sinne päin kuitenkin. Tuntuu, että ne ovat joko liian vaikeita tai ihan vain huonoja, tuntuu etteivät ne vain ole minua varten. Toki edelleen seison sanojeni takana kun kehun Munroa hienoksi kirjailijaksi, mutta vaikka hänen kokoelmistaan olen vahvasti pitänytkin, voin nyt ehkä ensimmäistä kertaa sanoa, että kohtasin novellikokoelman, jota rakastin hurjasti. Sillälailla jalat alta vievästi, niin, etten edes osaa perustella miksi rakastin, rakastin vain. Tunne tuli ja pysyy, ja nyt olen löytänyt hienoimman lukemani novellikokoelman. Ja siitä olen kovin onnellinen. Lukekaa tämä te muutkin, näistä voi olla helppo novellikammoisenkin aloittaa.

ALICE MUNRO : KARKULAINEN

 

ALICE MUNRO : KARKULAINEN

♥ ♥ ♥ ♥

386s.

Tammi 2005

Alkuteos: Runaway: Stories, 2004
Suomennos: Kristiina Rikman

"Grace ei osannut selittää eikä oikein ymmärtänytkään, ettei se mitä hän tunsi suinkaan ollut kateutta, raivoa se oli. Eikä siksi ettei hän voinut käydä ostoksilla eikä pukeutua niin kuin elokuvan tyttö. Vaan siksi, että tyttöjen oletettiin olevan sellaisia. Miehet - ihmiset, kaikki - odottivat, että he olivat samanlaisia. Kauniita, jumaloituja, hemmoteltuja, itsekkäitä, herneaivoja. Sellainen tytön kuului olla jotta häneen saattoi rakastua. Sitten hänestä tulisi äiti ja hän olisi imelästi kiintynyt vauvoihinsa. Ei enää itsekäs, vain herneaivo. Iänkaikkisesti."

Kun Ompun lanseeraama #novellihaaste alkoi, pidin aika itsestään selvänä, että luen lisää Alice Munroa (paljon tosin siksi, että noin kirjailijoista ylipäätään ko. kirjailija on ainoita, joiden vahvasti tiedän olevan novellisteja. Että sellainen novellituntemus sitten). Omasta hyllystäni löytyi kaksi lukematonta, tämä isotädin hyllystä kesällä omaani muuttaneena. Viimeksi luettu Hyvän naisen rakkaus hurmasi täysin, ehkä ensimmäisenä sellaisena henkilökohtaisen tason munrona, yhteensä tämä oli jo neljäs kyseisen kirjailijan teos. Enkä vielä tähän mennessä pettymään ole joutunut.

Karkulainen on kahdeksan novellin kokoelma naisista, jotka ovat jollain tapaa keskellä elämän käännöskohtia, ehkä juuri nimenomaisella hetkellä pieneltäkin tuntuvia käänteitä, joiden myöhemmin huomaa olevan niitä koko elämän suunnan muuttaneita. Ensimmäisessä tarinassa juuri miehensä menettänyt leskirouva yrittää auttaa nuoren tytön pakoon arvaamatonta miestään, sitä samaa, jonka kanssa tyttö aiemmin karkasi kotoa, mutta tytön aikeet ovatkin aivan toiset. Yhdessä novellissa taas matkustetaan junalla Kanadan halki, eletään hetkeä, jolloin tavataan epätodennäköisissä olosuhteissa mies, jonka ovelle myöhemmässä elämässä ilmestytään. Kuten tavallisesti, Munron tarinat ovat moniäänisiä, feministisiä, vahvoja ja alleviivaamattomia, ja niin kovin tarkkanäköisiä, että lukijana on ihan välttämätöntä pysähtyä välillä pohtimaan miten joku onkin voinut huomata nuo kaikki värit ja vivahteet aivan jokapäiväisistä asioista, eleistä ja tunteista.

Alun viisi ensimmäistä novellia olivat minulle kuitenkin tasaisen laadukkaita, mutta silti himpun etäisiä. Kirja jäi hetkeksi kesken, sen lukeminen tuntui niin suurelta tarpomiselta, että kaipasin väliin muuta. Nappasin hyllystä Säädyllisen ainesosan, luin sen ja palasin tähän. Vähän tahmaillen, aloittaen alusta kuudennen novellin, johon olin jäänyt, ainoana tarkoituksena saada tämä kirja ihan vain luettua, jotta voisin jo valita seuraavan. Mutta sitten. Sitten se kuudes novelli, Syntejä ja rikkomuksia, olikin taas juuri sitä Munroa parhaimmillaan, jalat alta vievää ja pysäyttävän hienoa, kaikessa muka arkisuudessaan. Se tunki ihon alle, oli rujo ja todellinen, se kuvasi niin voimakkaasti boheemin pariskunnan lapsisuhdetta, salaisuuksia, epätasapainoa ja nuoren tytön suhdetta vanhempiensa hänelle tarjoamaan elämään, että olin varsin sanaton. Ja kun sen jälkeen vuoroon pääsi vielä novelli Temppuja, tarina teatterimatkallaan käsilaukkunsa hukanneesta Robinista, joka kuin suoraan rakkausromaanin kohtauksesta löysi kohtalonoikkujen seurauksena Danielin, montenegrolaisen Danielon ja eli vuoden vain odottaen uutta kohtaamista, olin taas varsin myyty.

Että jos novelleja pitäisi jollekin niitä vierastavalle suositella, suosittelisin edelleen Alice Munroa, ja sanoisin, että valitset sitten minkä kokoelman tahansa, ei voi kovin suuresti hutiin mennä. Liian paljon onnea oli ihana, Hyvän naisen rakkaus oli ihana, tämä oli ihana. Ja vaikka täytyykin myöntää, että joutunen vielä myöhemmin tänään lukemaan ehkä ainakin osittain uudelleen kokoelman viimeisen novellin Selvännäköä, jotta voisin edes suunnilleen väittää ymmärtäneeni sen, on näistä varsin turvallista aloittaa. Tai jatkaa novellimaailmansa laajentamista. Laadukas ja maailmaa aina niin todellisesti kuvaava Alice Munro ei pettänyt taaskaan.

4 + 4 PARASTA (JA ODOTETUINTA) NOVELLIKOKOELMAA

"Minä en juurikaan lue novelleja, ne eivät ole yksinkertaisesti hyviä. Ne ovat lyhyitä, irrallisia, eivätkä onnistu kertomaan sellaisia tarinoita, joita kaunokirjallisuudelta haluan", ajatteli Laura ja vuosikausia ohitti tyynesti novellikokoelmat. Yhden hyvän luki, vahingossa koska ei tajunnut sen olevan novellikokoelma, mutta ei antanut sen vaikuttaa tähän täysin perusteltuun ja avarakatseiseen näkemykseensä.  Kirjahan on hyvä vain, jos siinä on yli 400 sivua, ja koska jo kolmensadan sivun romaani on automaattisesti yhtä tyhjän kanssa, ei novelleille kannata juuri ajatuksiaan uhrata. Ja näin hän ajatteli aina vuoteen 2015 saakka, kunnes luki ensimmäistä kertaa tietoisesti novellikokoelman ja niin sanotusti blogikliseisesti valaistui. Löysi kirjallisuusmaailman rakkausvaatteen. Luottokirjailijan. Ja niin allekirjoittaneen ajatusmaailma ihan vahingossa vähän muuttui.

Kuulostaako lainkaan tutulta? Reader, why did I marry him -blogin Omppu lanseerasi tällä viikolla aivan loistavan lukuhaasteen: luetaan yhdessä enemmän novelleja. Ja sen haasteen taakse hyppään saman tien. Kaukana on vielä vähän aikaa sitten jyllännyt ajatustyhjiöni, jossa väitän pitkän kirjan automaattisesti voittavan lyhyen. Juu kyllä, rakastan edelleen syvälle ja pitkälle meneviä, koko suvun ja sukupolvien leikkaavaa kerrontaa. Innostun perusteellisesta kuvauksesta, maailmoista, joista tulee niin totta, että viikkoja ja ehkä kuukausiakin niiden parissa viettäneenä kuvittelen itsekin asuneeni muinaisessa Egyptissä Sinuhen seurassa. Ja silti, ihan omat ajatukseni romukoppaan työntäen myönnän, että jos vaatii kokonaisen maailman luominen taitoa, niin vaatii tiivistetyn kerronnan, rivien välien vaivihkaisen täyttämisen ja kokonaisen maailman mahduttaminen muutamaan kymmeneen sivuunkin. Ja siinä onnistuminen, no, se jos mikä todella vakuuttaa, vakuuttaa usein enemmänkin kuin pitkällinen ja maalaileva kerronta.

Ja koska #novellihaaste on ehkä parasta mitä tähän hetkeen voi tulla, haluaisin vinkata teillekin muutaman parhaan novellikokoelman, jonka olen itse lukenut. Ja neljä sellaista, joiden lukemista tällä hetkellä odotan eniten. 

LUETUT LEMPIKOKOELMAT

01. Haruki Murakami : Miehiä ilman naisia

Rakkauteni Murakamiin ei ehkä tule kenellekään yllätyksenä, ja vastahan minä tämän novellikokoelman täällä blogissanikin jo esittelin. Se oli joka tapauksessa niin hyvä, että haluan muistuttaa siitä uudelleen, se on unenomainen, hiljainen ja kaunis, sen tarinoista irtoaa paljon uutta, ja silti sellaista, johon samaistuin enemmän kuin missään muussa Murakamin teoksessa. Näitä novelleja tulen selailemaan uudelleen ja uudelleen, ehdottomia lemppareitani kokoelmasta ovat Yesterday sekä nimikkonovelli Miehiä ilman naisia.

02. Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana

Huominen on liian kaukana on se ensimmäinen novellikokoelmani, jonka luin tajuamatta ensin että olen lukemassa novellikokoelmaa. Tämän kokoelman lukemisesta on jo nelisen vuotta, ja suunnitelmanani on lukea nämä uudelleen tämän novellihaasteen aikana. Mielikuvissa kirja on eheä, koskettava ja Adichien tapaan hyvin vaikuttava ja voimakas, se sukeltaa ajankohtaisiin teemoihin paremman tulevaisuuden porteilla, mutta onko Amerikka automaattisesti se autuuden tuova vaihtoehto, voiko se tarjota jotain, mitä Nigeria naisiltaan vie?

03. Alice Munro : Liian paljon onnea

Ja sitten on Munro ja se kokoelma, joka oikeastaan sai minut ymmärtämään novellien päälle. Luin tämän muutamia kuukausia ennen blogini aloitusta, noin vuosi sitten. Rakastin erilaista lähestymistapaa, traagisia ihmiskohtaloita, mutta sitä ettei traagisuudella mässäilty vaan arkisen tarkkanäköisesti kurkistettiin hetkiin, jotka enemmän tai vähemmän suurista käännekohdista oli seurannut. Munro kirjoittaa käsittämättömän tarkasti ja arkea hienosti peilaten olematta silti lattea tai arkipäiväinen. Nämä novellit tärisyttävät, tuovat kokonaisia elämiä muutamiin sivuihin jättämättä silti mitään ärsyttävän epävarmoiksi, alleviivaamatta mitään ehdottomiksi tosiksi.

04. Tove Jansson : Reilua peliä

Yhteneiväisen kokonaisuuden muodostava, ensimmäinen lukemani Janssonin aikuisten teos on ollut minulle yksi tämän vuoden ehdottomasti tärkeimmistä kirjoista. Jansson sukeltaa kahden kuvitteellisen, ja silti niin kauniisti tunnistettavanoloisen naistaiteilijan yhteiselämään, ja hän tekee sen niin taitavasti ja samaistumispintaa tarjoten, että pitkästä aikaa tunsin kirjallisuuden parissa suurta lohdullisuutta. Lohdullisuutta siitä, että joku toinenkin ajattelee juuri samoin kuin minä, jossain on joku muukin juuri tällainen, enkä minä olekaan se oudoin ja erilaisin. Sen ja kerronnan ylipäätään Jansson tekee taitavasti, yhtä hienosti kun Toven vain voi olettaa tekevänkin.

ODOTETUIMMAT  KOKOELMAT

01. Gao Xingjian : Vaarin onkivapa

Vaarin onkivapa on pyörinyt hyllyssäni vuosia. Se on löytö kirjamessuilta, ajalta jolloin oman Shanghain-matkani ansiosta Kiina oli kiinnostavinta, mitä saatoin tietää. Ja onhan se sitä edelleenkin, monen muun asian seurassa, mutta tätä kirjaa en ole saanut aloitetuksi, en vaikka mikä olisi. Ensin se vain unohtui, sitten tajusin sen olevan novellikokoelma. Nyt otan kuitenkin tavoitteeksi saada tämän luettua ennen novellihaasteen päättymistä, haluan pitkästä aikaa sukeltaa Kiinan lähihistoriaan. 

02. Jhumpa Lahiri : Tämä siunattu koti

Lahiri ei vakuuttanut ihan täysin kesällä lukemallani Tulvaniityllä, mutta kiinnostus kirjailijan tuotantoa kohtaan jäi. Tämä siunattu koti on Lahirin palkittu esikoisteos, ja sen novellien sielunmaailma kiinnostaa, kurkistuksena Intiaan, siirtolaisuuteen ja niihin kolkkiin, joihin ei omassa arjessaan matkustamatta pääse.

03. Mika Waltari : Kuun maisema

Waltari on pitkään odottanut lukuvuoroaan kirjahyllyssäni, ja nyt novelleja/pienoisromaaneja sisältävä teos kiinnostaa erityisesti. Waltarin maailmaan sukeltaminen on aina yhtä rakasta ja herättelevää, ja koska tähän asti olen kirjailijalta lukenut vain pidempiä romaaneja, on seuraavaksi näiden lyhyempien vuoro. Tältä odotan paljon, kuten Waltarilta aina yleensäkin, mutta onneksi en ainakaan aiemmin ole koskaan joutunut pettymään.

04. Leena Krohn : Pereat mundus: romaani, eräänlainen

Krohn on kiinnostanut jo kauan, ja vaikka teokset osittain ainakin häilyvät novelli- ja romaanirajojen välillä, lasken nyt tämän tähän lyhytproosakategoriaan, ja toivon aloittavani kyseisen kirjailijan tuotantoon tutustumisen niin ikään tämän novellihaasteen aikana. Sen verran vahvalta ja houkuttelevalta kirjailijan tuotanto tuntuu, että saattaa ehkä olla jo aikakin.

Ja sitten vielä lopuksi, mitkä teidän ehdottomia novelli-/novellikokoelmasuosikkejanne ovat?