HOW TO PRONOUNCE KNIFE

SOUVANKHAM THAMMAVONGSA : HOW TO PRONOUNCE KNIFE

192s.

Bloomsbury 2020

How to pronounce knife kanadanlaosilaisen runoilija Souvankham Thammavongsan esikoisnovellikokoelma, ja se on löytänyt tiensä kirjahyllyyni maailmalukuhaasteiden ansiosta. Thaimaassa pakolaisleirillä syntynyt Thammavongsa on elänyt elämänsä Kanadassa ja hänen viisi vuotta sitten julkaistu teoksensa käsitteleekin kauniisti sitä hiljaista arkea, jonka keskellä moni pakolaistaustainen perhe globaalissa pohjoisessa joutuu elämään.

How to.. on pieni, mutta voimakas kokoelma tarinoita sieltä, jonne ei yleensä katsota tai katsettaan pitkäksi aikaa jätetä – arkipäiväistä rasistista huutelua ja ksenofobiaa lukuunottamatta. How to pronounce knife muistuttaa minua monessakin kohtaa yhdestä ikilempparistani, Jhumpa Lahirin Whereaboutsista (suom. Missä milloinkin) – näissä molemmissa on samaa herkkyyttä, sama lempeä tapa katsoa heitä ja heidän näkökulmista, joita ei yleensä katsota tai joiden katseella ei nähdä olevan väliä. Samalla tapaa kuin Lahirilla, Thammavongsan novellit ovat yhtaikaa arkisia ja silti yleisinhimillisiä, tarkkanäköisiä, empaattisia silloinkin kun ei välttämättä tarvitsisi – tai ainakaan ei yleisesti olla totuttu olemaan.

“The only love Red knew was that simple, uncomplicated, lonely love one feels for oneself in the quiet moments of the day. It was there, steady and solid in the laughter and talk of the television and with her in the grocery aisles on the weekends. It was there every night, in the dark, spectacular and sprawling in the quiet. And it all belonged to her.”

Hiljaiset tarinat ovat voimakkaita, ja näyttävät vahvasti, miltä tuntuu kasvaa jatkuvan rasismin, kahden kulttuurin ja omia vanhempiaan suojelevan arjen keskellä. Thammavongsa kirjoittaa niin kynsisalongissa työskentelevästä entisestä nyrkkeilijästä, nuoren naapurinsa kanssa seksisuhteen aloittavasta 7-kymppisestä naisesta kuin matoja työkseen keräävästä äidistäkin, ja suurinta osaa tarinoista yhdistää joko puhumattomuus, suuret unelmat sekä rakenteellisen rasismin jatkuvasti mustelmille lyödyt ihmiset, jotka silti sinnikkäästi jatkavat. Sekä elämäänsä että unelmointiaan.

Thammavongsan kieli on rauhallista, rytmi lempeä ja pehmeästi ympärilleen kietova. Näiden parissa olisi viihtynyt ehdottomasti kauemminkin, ja parhaimmillaan tämä kokoelma onkin viipyillen luettuna. Lämmin, surumielinen suositus näille kertomuksille ja näkökulmille.

Lue koko maailma: Laos

Lue maailma vuodessa: Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

GHOSTROOTS

'PEMI AGUDA : GHOSTROOTS

208s.

Virago 2024

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste jatkuu, ja sain taas kirjan juuri ennen kuun loppua luettua. Ei näiden kanssa ole kiire, huomaan valinneeni kahteen ensimmäiseen kuuhun kumpaankin viipyilevän ja aikaa vaativan teoksen. Nigerialaisen 'Pemi Agudan esikoisnovellikokoelma Ghostroots on ollut minulla lainassa aiemminkin; nappasin sen viime vuoden lopulla kirjaston suositushyllystä Helmet-haasteeseen, mutta se jäi vielä silloin lukematta. Nyt varasin sen itselleni uudelleen, vaikka nigerialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut. Ilman tätä haastetta tämä olisi ehkä jäänytkin muiden varjoon, tai jopa kesken. 12 novellin kokoelma päästi hitaasti luokseen.

Rakastuin siis näihin tarinoihin pikkuhiljaa - kirja kun taisi olla taas jonkinlaisen maagisen realismin ja kauhun rajapinnoille genretetty, mikä jotenkin täällä meillä globaalissa pohjoisessa tuntuu olevan vakio kaikelle muulle kuin reaalikirjalliselle Valkoisen Miehen Kirjallisuudelle. Ilmiö on jännä, ja ohjaa lukemista jo valmiiksi vinoon. Se eksotisoi ja laittaa magiaa sinne, missä lähtömaassa kyse on enemmän aivan oman arjen omista uskomus- ja maailmankatsomusjärjestelmistä. Eksitisoinnin voi käsittää esimerkiksi tätä kautta: entä jos vaikkapa aasilainen kirjallisuus käsittelisi meidän jouluamme maagisena realismina? Tai juhannusjuhlaamme fantasiana, onhan meillä kokkoja ja kukkia tyynyjen alla? Tätä genrettelyä ja magiasoimista tehdään kaikelle ei-valkoiselle kirjallisuudelle Afrikasta Aasiaan, Polynesiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Että on tämä Meidän Realismi ja muu on eksoottista magiaa.  

"'Let the past stay there, abed. There are stories we leave buried so our children can move without weight.' 

'But why?'

'Why what?'

'Agnes. Why she was wicked? What happened to her, to make her be that way?'

Your aunt laughs the way she does when she thinks you've been brainwashed by 'the West', like the time you said having house girls was modern slavery. 'O, ọmọ mi,' she says now, 'not everyone needs a reason.'"

Kun tästä ennaltaolettamastani, itselleni päähän jumahtaneesta lukutavasta ja genrettelystä pääsee yli, kirja on juuri omanlaisenaan, ilman Valkoisen Miehen määritelmiä upea. Se kuvaa erilaista nyrjähtänyttä arkea, yllättäviä kohtaamisia, lapsen menetyksen surua, isiä kaikennielevien pienokaisten äärellä. Aguda kirjoittaa suoraa, taitavaa proosaa, novellit vangitsevat, jättävät länsimaalaisen lukijan osin ulkopuolelleenkin, mikä on hyvinkin tervehdyttävää. Niin ikään nigerialainen Akwaeke Emezi on kirjoittanut aiemmin afrikkalaisten länsimaalaisten odotuksiin kirjoittamasta kirjallisuudesta, kirjallisuusmaailman vaatimuksesta taipua stereotypiaan - ja hänen lisäkseen muun muassa ’Pemi Aguda osaa kieltäytyä tästä roolista taiten.

Agudan tarinoita yhdistää jonkinlainen surumielisyys, ulkopuolisuus tai novellien kertoja- tai päähahmojen herkkyys nähdä asioita, joita ympärillä olevat eivät huomaa. Tarinat ovat meluisan Lagosinkin keskellä hiljaisia ja hienovaraisia, ulkopuolelta omaa arkea tarkkailevia. Aguda selittelee hyvin vähän, jättää paljon lukijalle itselleen löydettäväksi. Tavallaan näitä olisi helppo lähteä tulkitsemaan laajemman symboliikan kautta, mutta väittäisin, että myös silloin kompastuisimme ennen kaikkea Valkoisen Miehen symboliikkaan: tunkisimme oman uskomus- ja symbolijärjestelmämme Agudan teksteihin. Yritän välttää sitä, yritän lukea nämä tarinat sellaisina kuin ne ovat. Se ei ole aina helppoa, sillä kuten sanottu, Aguda ei kirjoita ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Nigerian omien kielien sanat, oma englanti, oma maailma on vahvaa ja voimakasta. Maagisuuskin on tummaa, mutta senkin näkee enää ainoastaan ne, jotka on jollain tapaa syrjään jääneitä tai jätettyjä. 

Moni Agudan tarinoista vaatisi useamman lukukerran auetakseen, mutta voimakas tämä oli näinkin. Toivon tälle suurta kansainvälistä huomiota ja kenties jopa pikaista suomennostakin, Aguda kun kirjoittaa raikkaalla tavalla totuttua vastaan. Tällaista ei-länsimaista kirjallisuutta olisi upea saada käännettynä myös Suomeen huomattavasti enemmän.

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut keski- tai eteläafrikkalainen kirjailija, Nigeria 🇳🇬

THE TROUBLE WITH HAPPINESS

TOVE DITLEVSEN : THE TROUBLE WITH HAPPINESS

AND OTHER STORIES

192s.

Penguin Classics 2022

Alkuteokset: Paraplyen, 1952 & Den onde lykke, 1963

Tanskasta englanniksi kääntänyt Michael Favala Goldman

Tanskalainen, vuonna 1917 syntynyt kirjailija Tove Ditlevsen on noussut kunnolla sekä maailmanmaineeseen että suomalaisten tietoisuuteen vasta viime vuosina, kun hänen Kööpenhamina-trilogiansa on viimein käännetty tanskasta paitsi englanniksi myös suomeksi. Työläisperheeseen syntyneen Ditlevsenin Lapsuus, Nuoruus ja Aikuisuus kuvaavat aikalaisittain hyvinkin rohkeasti kirjailijaksi pyrkivän Ditlevsenin omaa elämää autofiktiivisestä näkökulmasta, tuovat esiin naiseuden haasteet oman uran rakentamisessa maailmansotien keskellä, äitiyden, addiktion ja kirjoittamisen kiemurat maailmassa, jossa naisen rooli on ollut olla vain kotona, miestään varten. Ditlevseniltä on ilmeisesti aiemmin suomennettu joku novellikokoelma, mutta nyt tämän niin sanotun uuden buumin myötä englanniksi on ainakin viimein saatu kahden alunperin erillisen novellikokoelman, Paraplyenin (1952) sekä Den onde lykken (1963) yhteisnidos The Trouble in Happiness, vapaasti tanskasta suomennettuna siis Huonoa onnea.

Ditlevsenin novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa, erilaisiin perheisiin ja parisuhteisiin. Useimmiten Ditlevsen kuvaa aikalaisnäkökulmasta 1950- & 1960-lukujen parisuhteita, joko kotona olevan naisen tai työskentelevän miehen näkökulmasta. Naiset ovat kotiensa vankeja, miehet äkäisiä ja äkkivääriä. Joskus toisen mukaan karkaa äiti, yleensä mies, ja jälkeen jää joko katkeria kumppaneita tai pieni katras lapsia. Tarinoita kuitenkin yhdistää jonkin syvän, psykologisen ulottuvuuden tavoittaminen ja kuvaaminen, ihmismielen karvaan puolen esiin tuominen, pelko, ahdistus, itsekkyys ja oman edun tavoittelu, aina yleensä keskushenkilönsä ajatuksista käsin. Tässä mielessä Ditlevsen yhdistyykin jollain tapaa suurinpiirtein aikalaisiinsa Maria Jotuniin sekä Tove Janssoniin, joskin Ditlevsen ei ole ehkä aivan yhtä vinoon hymyilevä kuin Jotuni ja lempeä kuin Jansson. Terävä ja äärimmäisen taitava kuitenkin, ja vaikka kokoelman 21 novelliin mahtui mukaan muutaman heikompi tarina, kokonaisuus oli silti erityisen loistava, tarkkanäköinen ja ovaltava. 

Parhaimmillaan nämä novellit todella ovatkin pohjoismaisen kirjallisuuden klassikkokaanoniin kuuluvia tekstejä. Ditlevsen tarkkailee sellaisella älyllisellä ymmäryksellä ja psykologisella huomiointi kyvyllä, että heikommatkin ovat päässeet kirjallisuuden klassikkopaikoille aikojen saatossa. En siis voi olla heittämättä ilmoille kysymystä siitä, miltä paitsi kirjallisuuden historia että ihmiskäsityksemme ylipäätään näyttäisi, jos olisimme jo tuolloin 60–70 vuotta sitten nostaneet kirjoittavia naisia samalla tapaa kaanoniin kuin noita ihailtuja ja palvottuja mieskirjailijoita. Ditlevseniä lukeneena väittäisin nimittäin, että jos kirjallisuusperintömme monipuolisuus ei olisi vain nykyaikaisen keskustelun esiin tuoma tulos, ymmärtäisimme valtavasti monipuolisemmin paitsi ihmisyyttä myös järjen ja tunteiden kumman vastakkainasettelun moninaisuutta; Ditlevsenin tarinoissa niin miehet kuin naisetkin ovat tuntevia, ailahtelevia, äkkipikaisia ja omien päähänpistojensa mukanaan vieneitä, eli siis aitoja, kokonaisia, inhimilliä ihmisiä. Siinä missä aikalaismiehet nauttivat neron asemasta ihan vain kuvaamalla miesseikkailujaan tai kalasaaliitaan, yli 100 vuotta sitten syntyneet Ditlevsenin, Jotunin ja Janssonin kaltaiset naiset ovat tuoneet kirjallisuuteen jo omana aikanaan niin loistokasta moninaisuutta, että on järjetön harmi, miten marginaaliin he kuitenkin ovat suuressa klassikkopuheessa jääneet. Eikä toki edes aloiteta niistä äärimmäisen taitavista ja terävistä naisista, jotka eivät koskaan edes päässeet asemansa vuoksi kirjoittamaan kuten vaikkapa Ditlevsen lopulta pääsi.

Onneksi jotain voi kuitenkin korjata vielä nytkin, kiitos siis Ditlevsenin löytymiselle ja esiintuomiselle. Hänen tuotantoaan lukisin erityisen mieluusti lisääkin, niin suomeksi kuin englanniksikin. 

Helmet-haaste 2023: 07. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta

COWBOY-NOVELLEJA KALLIOVUORTEN JUURELTA

ANNIE PROULX : NÄIN ON HYVÄ

287s.

Otava 2011

Alkuteos: Fine Just the Way It Is: Wyoming Stories III // 2008

Suomennos: Juhani Lindholm

(+ Lyhyt kantama,

317s.

Otava 2001

Alkuteos: Close Range: Wyomin Stories // 1999

Suomennos: Marja Alopaeus)

Otavan kirjasto toi jälleen lisää hurjan lämmittävää luettavaa; Annie Proulxin lännennovellit. Western-kirjallisuudesta minulla ei näitä ennen juuri ole ollut kokemusta, ainoastaan mieleen tulee joitain vuosia sitten lukemani John Williamsin äärettömän kaunis Butcher's Crossing. Siihen nähden miten satunnaiselta se muihin mielenkiinnon kohteisiini nähden tuntuukin, huomasin tämän lukuhaasteen kautta löydetyn novellikokoelman myötä todella innostuvani genrestä: 1800-luvun uudisraivaajista, keskilännestä ja Kalliovuorista, cowboy-kulttuurista ja periamerikkalaisesta historiallisesta fiktiosta. Se on tavallaan jännä, sillä kotimainen historiallinen fiktio ei mene sitten lainkaan, mutta toisaalta näissä on jotain samaa kuin lempiklassikossani, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, joten kaipa se tietynlainen tuttuus ja lempeä köyhälistön ja yhteiskunnan alemmilla portailla pyörivän luokan kuvaus vaan sitten vetää puoleensa. 

Näin on hyvä on Proulxin Wyoming-sarjan kolmas osa, jonka itse tästä trilogiasta luin ensimmäisenä. Se on tasaisen hyvä, eheä kokonaisuus, vaikka aiheet pyörivätkin niin nykyajasta syvälle Amerikan alkuperäiskansan menneisyyteen, todellisuudesta Saatanaan ja Helvettiin. Kokoelma alkaa vaikuttavalla Suku on rakkain -novellilla, jossa isoisän paljastama sukusalaisuus ei aukea lapsenlapselle aivan toivotulla tavalla. Maagista realismia mukaan tuova Marunalapsi oli hieno ja intensiivinen tarina marunapensaasta, jota lapseton pariskunta hoito jälkeläisenään, villin hienoja ja mustan humoristisia olivat molemmat Helvettiin sijoittuvat tarinat Olen aina pitänyt tästä paikasta sekä Kiusantekoa rämeellä. Kahden viimeisimmän kautta Proulx kuvaa oivaltavasti nyky-yhteiskunnan tilaa, ja sitä toimettomuutta, jonka ihminen on itse Paholaiselle aiheuttanut omalla kiivaalla tuhoavalla tahdillaan. Oma lempitarinani Aasin todistus taas on hiljainen ja kipeä tarina ihmisestä ja valtavasta luonnosta, niistä hiljaisista hengenvedoista joiden ääreen pieni lajimme edustava taipuu syrjäisellä ja suljetulla vaellusreitillä, jonne on suutuspäissään itsekseen lähtenyt. Proulx kuvaa kaikkia hahmojaan äärimmäisellä tarkkuudella, lempeydellä ja oivaltavuudella, ja se onkin sinällään periamerikkalaisinta kirjallisuutta parhaimmillaan. 

x

Ja tämän ylläolevan kirjoittamisen jälkeen ehdinkin myös lukea Wyoming-sarjan aloitusosan, Lyhyen kantaman. Siinäkin pyöritään täysin samoissa maisemissa, kohtaloissa ja tarinoissa, ehkä jollain tapaa karummin ja vähemmän lempeästi? En löytänyt tuosta kolmiosaisen novellikokoelmasarjan ensimmäisestä kokoelmasta sitä samaa lämpöä, oivaltavuutta ja yllätyksellisyyttä, johon Näin on hyvä -kokoelmassa ihastuin, vaikka tarinat sinänsä ihan taidokkaita olivatkin. Vähän toisteisia tosin, sillä kokoelmasta ei loppua kohden jäänyt erityisesti mieleen kuin aivan viimeinen tarina, elokuvaksikin sovitettu Brokeback Mountain. Se oli äärimmäisen kaunis, koskettava ja omaääninen, mutta vaikka siitä kovin pidinkin, kokonaista kokoelmaa sekään ei aivan yksin pelastanut. Mutta täytynee vielä jossain vaiheessa lukea tuo Maan tomua -kakkososakin, sen verran Proulx kuitenkin edelleen jätti lämpöä jälkeensä.

Helmet-haaste 2022: 

Näin on hyvä: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti

Lyhyt kantama: 39. Novellikokoelma

4 X KELTAINEN // MATALA MAA, NIIN RASKAS ON RAKKAUS, MIEHIÄ ILMAN NAISIA & PÄIVIEN LOPPU

Kirjainstagramissa on menossa marraskuinen #syksynkeltaisetlehdet-lukuhaaste, jossa hurjan moni kirjagrammaaja lukee kilpaa Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja. Seurailin alkukuun sivusta, kun osan lukutahti ylitti jo viikoissa oman vuosittaisen tahtini, mutta viimein kuun puolivälin paikkeilla hyppäsin itsekin mukaan, jokin aika sitten täälläkin arvioidulla Väkivallan historialla. Haaste veikin täysin mukanaan ja puhkaisi kohdallani jonkin lukujumintapaisen varsin tehokkaasti. Puolen kuun jälkeen kun lukuvuoroon mahtui neljä muutakin Keltaista, sellaisia, joita en ihan takuulla olisi ilman tätä haastetta aivan ensimmäisenä lukenut. Kovin suuria ajatuksia nyt varsinaisesti näistä mikään ei tosin herättänyt sinänsä, mutta ajattelin ne tänne blogiinkin nyt tällaisina lyhytarvioina nostaa kuitenkin mukaan.

HERTA MÜLLER : MATALA MAA

137s.

Tammi 2009

Alkuteos: Niederungen, 1982

Suom. Raija Jänicke

Kirjastosta

Herta Müllerin Matala maa on roikkunut lukulistoillani aina Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteesta asti, ja olinpa sen jo kesällä käynyt kirjastosta kotiin lainaamassakin. Ilman instagramin lukuhaastetta se tosiaan olisi saattanut jäädä lukematta, ja toisaalta yhden lukukerran perusteella sanoisin, että tämä klassikko täytyisi kenties lukea vielä toistamiseenkin, jotta se aukeaisi kunnolla.

Müller kirjoittaa pienestä romaniansaksalaisesta yhteisöstä, svaabilaisuudesta, vähemmistöistä ja sulkeutuneista kylistä ytimekästä, haastavaa ja syvää proosaa. Matalan maan novellit kiertyvät nimikkotarinan ympärille, ja kuvaavat lyhyillä, terävillä lauseilla kokonaista maailmaa välillä absurdeinkin keinoin. Müllerin tyyliin pääsee sisään hieman pinnistelemällä, mutta pääosin tarinat palkitsevat, ja musta huumorikin pilkahtelee esimerksiki Kyläkronikassa erityisen taitavana. Teksti hakkaa eteenpäin kuin vanhanaikainen kirjoituskone, se ei turhia koristele tai kuvaa. Matala maa on hieno, mutta tosiaan varsin haastava, mutta jätti jälkeensä halun tutustua Müllerin tuotantoon laajemminkin. Suosittelen klassisen kirjallisuuden, tummien sävyjen ja kipakoiden novellien ystäville.

Helmet-haaste: 14. Kirja on osa kirjasarjaa

x x x 

SARA STRIDSBERG : NIIN RASKAS ON RAKKAUS

365s.

Tammi 2026

Alkuteos: Beckomberga: Ode till min familj, 2014

Suom. Outi Menna

Oman hyllyn kirja

Stridsbergin Niin raskas on rakkaus taas on oman hyllyn nosto, kirjamessulöytö kirjailijalta, jota olen jo pitkään halunnut lukea, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kirjan keskiöön nousee osin autofiktiivisyyteen pohjaava tarina isä-lapsi-suhteesta, mielenterveydestä, teini-iästä mielisairaalassa sekä rakkaudenkaipuusta, joka ylittää kaiken, jopa oman elämän. Romaani yhdistelee niin henkilökohtaista ja poliittista kuin yksityistä ja tietoakin, ja sen ruotsinkielinen nimi ohjaakin lukukokemusta aivan eri suuntaan kuin hieman hämmentävästi valittu suomennos.

Niin raskas on rakkaus on todella oodi perheelle, tarina Ruotsin valtavasta mielisairaalakompleksista, mielenterveyden poliittisesta puolesta sekä heistä, kelle ei juuri etuoikeuksia olla suotu. Pirstaleinen tarina kuroutuu hienoksi, sydäntäsärkevän kauniiksi kokonaisuudeksi, ja se on varsin runsas mittaansa nähden. Kudelma kantaa loppuun saakka, ja vaikkei tämä ehkä ihan ensimmäiseksi omaan suosikkisarjaani pääsekään, jättää se niinikään halun lukea Stridsbergiä lisää. Onneksi hänen kaksi muutakin suomennettua romaaniansa löytyvätkin jo valmiiksi hyllystäni.

Helmet-haaste: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella

x x x

HARUKI MURAKAMI : MIEHIÄ ILMAN NAISIA

276s.

Tammi 2016

Alkuteos: 女のいない男たち, 2014

Suom. Juha Mylläri

Oman hyllyn kirja

Voihan Muris! Kyseinen japanilaiskirjailija oli pitkään yksi suosikeistani, mutta sitten luin 1Q84:n ja jollain tapaa traumatisoiduin. Kolmeen vuoteen en kyseisen kirjailijan teoksiin ole tarttunut, mutta nyt haasteen myötä nappasin jo kertaalleen luetun novellikokoelman uusintakierrokselle nähdäkseni oliko entisessä maussani jotain vikaa vai iskisivätkö nämä tarinat vielä tänäkin päivänä. Ja kyllä, iskiväthän ne.

Murakami on kirjailijana siitä haastava, että kun on edes hieman perehtynyt feministiseen teoriaan ja ylipäätään näkee yhteiskunnan syrjivät rakenteet, ei tämän japanilaisherran misogynialta enää kykene sulkemaan silmiään. Ja niinhän tämänkin kanssa kävi: miehet ovat moniulotteisia, tuntevia, haavoittuneita ja häröileviä yksilöitä, ja naiset nöpöttävine nänneineen ei-kauniine kasvoineen vain pantavia statisteja oudon tunnelmallisessa maailmassa. Toki Murakamia voi lukea hieman toisinkin: hänen miehensä ovat niin reppanoita, että siinä on toki jotain tuoretta, ja katse tosiaan on miehissä kerrankin aika sukupuolittuneesti. Mies katsoo miestä miehenä, ei neutrina, ja se tuo välillä pilkahduksia siitä, että Murakami tietää mitä tekee. 

Melankolinen, symbolinen ja melko realistinenkin novellikokoelma on siis tosiaan nimensä mukaisesti kokoelma miehistä, jotka syystä tai toisesta ovat ilman naisia, joko kokonaan tai erinäisten menetysten muodossa. Näkökulmat ovat kiinnostavia sinänsä, ja osaahan Muris kieltämättä vangitsevan miljöön kirjoihinsa luoda. Suurin osa tarinoista oli tässä viiden vuoden aikana unohtunut, mutta esimerkiksi Kino-novellin baari oli kissoineen ja tunnelmineen yllättävänkin vahvasti mielessä. Kokonaisuutena tämä kokoelma on siis edelleen hieno, ja pidin näistä tarinoista. Tällä kertaa tosin ihan eri tarinoista kuin ensimmäisellä kerralla, vaikkain kummankin kerran lemppari oli nimikkonovelli Miehiä ilman naisia. Se, sietääkö heidän ilman naisia ollakin, on sitten jokaisen lukijan itse tulkittavissa.

Helmet-haaste: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa

x x x 

JENNY ERPENBECK : PÄIVIEN LOPPU

314s.

Tammi 2020

Alkuteos: Aller Tage Abend, 2012

Suom. Jukka-Pekka Pajunen

Kirjastosta

Päivien loppu taas tarttui mukaan kirjastosta, ja ihan puhtaasti siksi, että sillä sai pokattua sekä yhden keltaisen kirjaston haasteekirjan mukaan että myös täytettyä historiallisen romaanin kohdan Helmet-haasteesta. Genre on minulle nykyään vaikea, sillä luin joskus historiallisen romaanin jos toisenkin ihan kyllästymiseen asti, eikä nämä oikeastaan koskaan enää jaksa tarjota mitään uutta.

Uutta Päivien lopussa oli kuitenkin rakenne: vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyy tyttö, joka elää katsontakannasta riippuen viisi elämää. Hän kuolee yhtä monesti, mutta tarinoiden välissä intermezzoissa hän herää uudelleen henkiin, kirjailija laittaa lukijansa leikittelemään pienillä muutoksilla tarinoissa, jotka olisivat voineet kuoleman välttää. Niinpä päähahmo ehtii kuolla 8-kuisena vauvana, nuorena teininä, Neuvostoliitossa, Itä-Berliinissä kuin vanhainkodissakin. Kaikki voisi olla täysin toisin pienen pienellä muutoksella, ja tällä ajatuksella filosofisesti leikkiminen on kieltämättä varsin kiinnostavaa.

Itse romaanissa idea on kuitenkin parempi kuin toteutus; se meinaa nimittäin kääntyä jo puolivälin kohdalla itseään vastaan. Toisteisuus kyllästyttää, pakittaminen oli alussa hienoa ja lopussa jo aika päälleliimattua. Henkilöhahmot jäävät myös äärimmäisen litteiksi, ohuiksi kuin paperinuket, eikä heihin varsinaisesti kiinny, heidän kuolemaansa/kuolemattomuuteensa suhtautuu välinpitämättömästi. Toki kokonaisuudessa tärkein hahmo lienee Euroopan 1900-luvun pitkä historia, mutta sekään ei herää näillä sivuilla parhaalla mahdollisella tavalla henkiin. Suosittelisin kirjaa kuitenkin raskaista aiheista keveällä tavalla kirjoitettujen lukuromaanien ystäville, sillä oli tässä hetkensä. 

Helmet-haaste: 3. Historiallinen romaani

VAIMONI – JA MUITA HENKILÖKOHTAISIA ASIOITA

ELINA VIINAMÄKI : 

VAIMONI – JA MUITA HENKILÖKOHTAISIA ASIOITA

173s. // 3h 32min

Atena 2021

Kuunneltu äänikirjana, lukija Pirjo Heikkilä

Huumori on yksi maailman vaikeimmista lajeista. Ihan jo esittävässäkin taiteessa, yleisön edessä, mutta aivan erityisesti kirjallisuudessa. Hiljaisessa paikassa, jossa olet vain sinä ja teksti, ilman muiden reaktioita, ilman vihjeitä siitä, onko tämä edes aina huumoria. Saako tälle edes nauraa. Mitä tällä ylipäätään yritetään sanoa. Siksi hauskojen kirjojen suosittelu onkin tuntunut minusta aina aivan täysin mahdottomalta tehtävältä. Se, mille minä nauran, on aivan eri asia, mille moni muu nauraa. Toki omat läheisimmät ystäväni usein nauravat kanssani suhteellisen samoille asioille, mutta siitäkin huolimatta hauska kirja ilman sosiaalisia tilannevihjeitä olisi ihan mahdoton tehtävä löytää, välttämättä edes kaikkein tutuimmalle. Mutta siitä huolimatta aion nyt sanoa näin: kuuntelin juuri novellikokoelman, joka oli hauskinta, mitä olen aikoihin kuunnellut. Kaikessa äärimmäisessä vakavuudessaan.

Elina Viinamäen esikoiskokoelma Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita on vähäeleinen kokoelma tekstejä ihmisistä, arjesta ja erityisesti ihmisten tunteista kaikkein tavallisimpien asioiden keskellä. Vaimossa vaimo ja aviomies taistelevat suhteessa siitä tilasta, kumman tunteilla ja kokemuksilla on eniten merkitystä. Lomassa äiti yrittää pitää sisällään sitä mitä kaikilla perhelomilla yritetään: tunteita ja riidanhaluisuutta. Omassa lempinovellissani, Puvussa, leski pohtii oliko miehen arkkuun puettu puku Boss vai Armani ja onkohan puku miehen päällä ylipäätään. Viinamäki kuvaa näennäisen tavallista, syvältä ja viiltävästi. Viinamäen tekstit eivät ota kantaa eivätkä anna lukijalle minkäänlaisia moraalisia ohjeita, mutta ne nostavat esiin sen, mikä on aina tavattu pitää syvällä piilossa. Mitä ei ole saanut sanoa, ajatella tai tuntea. Ja siksi kaikkein tavallisimmastakin tulee Viinamäen kynässä totaalisen absurdia.

Ja se absurdius, asioiden raaka paljaus on hersyvän upeaa. Se on mustinta mustaa huumoria, piikikästä ironiaa, todellisuuden paljastamista niin rumassa valossa, että sille ei auta kuin nauraa. Viinamäen huomiot ovat välillä jopa törkyisen osuvia, toisaalta mielettömän herkkiä. Yleisinhimillisiä, hieman sellaisia anttiholmamaisen ihmisvihamielisiä, joiden kautta nurinkurisesti päästään kuitenkin kaikkein suurimpaan lempeyteen ja rakkauteen viheliästä ja monitahoista ihmisyyttä kohtaan. Lakonia ja eleettömyys kasvavat niin suuriksi, että pieninkin tarina on kokonainen maailma.

Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita on myös kokonaisuutena jopa harvinaislaatuisen tasainen novellikokoelma, sellainen, jonka jokaisessa tekstissä oli paitsi oma tunnelmansa myös se tunnistettava ja laadukas tyyli, aivan alusta loppuun. Somessa jonkin verran kritiikkiä saanut loppupuolen Syyllinen on kieltämättä luettavissa myös hyvinkin ongelmallisena ja jopa transfobisena tekstinä, sitä en kiistä. Mutta monin paikoin Viinamäen tyyli on kuitenkin erityisesti paljastava: niin kipeän alaston, että esiin nostetut epäkorrektit ja poliittisesti hyvinkin kiistanalaiset ajatusketjut kertovat ennemminkin rakenteista ja yhteiskunnan ongelmista, kuin tekstien omista. Se on hieno taito, hieman saaraturusmainen: asiat ja teemat tuodaan esiin niin rujosti valaistuna, että se paljastaa suurempia rakenteellisia kipukohtia näennäisen yksityiskohdan sijaan. Ja se on upea taito kirjallisuudessa. 

En ole pitkään aikaan kuunnellut novelleja, mietin tässä juuri että olenko itseasiassa koskaan ennen edes äänikirjana näitä kuluttanutkaan. Nämä olisivat ihan varmasti olleet juuri yhtä hienoja ja hersyviä itse fyysisen kirjan sivuilta luettuina, mutta kun äänikirjaa lukee lakonian täydellinen mestari Pirjo Heikkilä, on tätä audioformaattia myös pakko suositella täydestä sydämestä. Heikkilän omintakeinen lukutapa on kirjalle kuin se viimeinen piste i:n päälle, ja se tekee tästä (lähes) viiden tähden luku-/kuuntelukokemuksen. 

Helmet-haaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

EMMA CLINE : DADDY

EMMA CLINE : DADDY

222s.

Otava 2021

Alkuteos: Daddy / 2020

Suomennos: Kaijamari Sivill

Emma Clinen Tytöt oli joitain vuosia sitten varsin isokin blogi-ilmiö, laajemminkin ihmisiä sekä hurmannut että toisaalta myös hieman etäälle jättänyt teos. Luin sen itse hieman myöhemmin, suurimman hypen jo laantuessa, mutta tuo Charles Mansonin kulttia sivuava kasvukertomus tulee vieläkin suht tasasesti esimerkiksi kirjasomessa vastaan, eikä mikään ihme. Se oli hieno, heleä ja omaleimainen tarina, jonka auringonpaahtamaan tunnelmaan pääsen itsekin vielä ajatuksen tasolla palaamaan lähes kolme vuotta kirjan lukemisen jälkeen. Niinpä huomattuani, että Clineltä on tullut uutta, takakantta lainaten: tummanpuhuvaa novellikokoelmaa, innostuin hurjasti. Nopeasti tämän kirjastosta sainkin, ja juuri nyt novellit tuntuvat erityisen ihanilta lukea. Pieniä maailmoja, joita voi nauttia yksi kerrallaan, kun keskittymiskyky ei ihan vielä kokonaisiin romaaneihin riitä.

Clinen Daddy koostuu kymmenestä novellista, toisistaan irrallisista tarinoista, joita löyhästi yhdistää sellainen hieman synkkä ilmapiiri, kertomatta jätetty käännekohta hahmojen elämästä, jonka ympärillä Clinen teksti taidokkaasti pyörii. Novelleissa onkin kyse enemmän siitä, mitä hän ei kerro kuin mitä tulee ilmi, ja tunnelmien luomisessa Cline on kieltämättä lahjakas – oli niin Tytöissä kuin tässä Daddyssakin. Novellit eivät päästä helpolla, vaikka näennäisen sujuvia ovatkin. Tarinat ovat välähdyksiä, usein hieman viereltä katsottuja, sellaisia joiden päähenkilöt eivät välttämättä olekaan niitä, kenen näkökulmasta novelli kerrotaan. Se jättää jälkeensä hieman hämmentyneen ja välillä etäisenkin sävyn, mutta toisaalta muistuttaa oivallisesti siitä, ettei kaikki ole ihan sitä, miltä nopeasti katsottuna saattaa näyttää.

Clinen novellit tarkastelevat valtaa, maailmanjärjestystä, keskiluokkaisuutta, mielenterveyttä sekä sitä, miten vanhat yhteiskunnalliset konstruktiot murenevat uuden ajan edessä näyttäen nurinkurisesti sen, miten huomio kiinnittyy salarakkaaseen eikä pettävään maailmantähteen, miten katse kiinnittyy nuoreen naiseen eikä ahdistelijaan. Näihin kesti hetken päästä sisään, hämäännyin itsekin siitä kiertelevästä tunnusta, joka näitä novelleja leimaa. Vahvimmillaan Cline hurmaa ja vie täysin mukanaan, mutta toisaalta kymmeneen tarinaan mahtuu vaihtelua – myös laadussa. Kokonaisuutena teos on ihan himpun hajanainen ja epätasainen, mikä toki on novellikokoelmille ihan tyypillistäkin, mutta tässä parikin jäi niin irralliseksi tarinaksi, että se häiritsi lukukokemusta hieman laajemminkin.

Ylipäätään Daddy oli kuitenkin mainio ja sopivasti ajattelemaan haastava tarinakokoelma, jolle ehdottomasti kannattaa antaa mahdollisuus, jos ihmismielen pimeämmät puolet kiinnostavat – menemättä kuitenkaan mihinkään varsinaisiin raakuuksiin. Cline on taitava ihmiskuvaaja, ja vaikkei tämä nyt ehkä subjektiivisesti mitattuna mitenkään järin korkealle lempikirjojeni pariin nousekaan, viihdyin tarinoiden parissa kyllä. Pätevä välipala, joista osan tarinoiden olisi suonut laajeta suuremmiksikin kertomuksiksi.

Helmet-haaste 2021: 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan 

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS

361s.

Tammi 2021

Alkuteos: Olive, Again (2019)

Suomennos: Kristiina Rikman

Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

V.S. LUOMA-AHO : DELETE

V.S. LUOMA-AHO : DELETE

135s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Luoma-ahon delete on kirja, johon en takuulla olisi osannut tarttua, ellei se olisi minulle yllätysarvostelukappaleena kotiin ilmestynyt. Saan näitä jonkin verran, ja osa jää lukematta, maailma kun on täynnä kirjoja ja oma kiinnostus tempoilee välillä varsin eri suuntaan kuin mitä milläkin hetkellä olisi tarjolla. Deletellä oli ehkä uhkana hieman sama kohtalo, se epämääräinen pino, joka saattaisi kiinnostaa jos muuta luettavaa ei olisi, mutta jostain syystä se siirtyikin siihen pinoon, jossa on oikeasti ne kiinnostavimmat. Ehkä se meni sinne, koska olen törmännyt jossain muistamattani positiivisiin arvioihin kirjasta. Tai ehkä se meni sinne ihan vain siitä pinnallisesta syystä, että kirjan kansi viehättää. Se tietynlainen muodoton ja epämääräinen, outo ja vikuroiva. Joten sellaista aloin odottaa myös sisällöltä. (Ja sitä sain. Emme varmaan muuten olisi tässä, kirjapostauksen äärellä.)

"Uni ja valve muodostavat siis hetkellisesti yhteisen, 

vaahtoavan tilan. Sitten tila lyhistuu, kuin ilma 

puristuisi keuhkoistani.

Ennen luhistumista, noiden muutamien sekuntien 

tai silmänräpäyksen ajan muistan ja ymmärrän, että 

se on aina täällä, ettei se koskaan mene kauas.

En tiedä, mikä se on.

Tajusin, että tätä on jatkunut vuosia, kuin varjona 

elämän takana, aina. Kuolema ei auta. Minun pitää 

yrittää muistaa tämä päivällä.

Minun pitää muistaa tämä, kun olen hereillä. 

Pelkkä herääminen ei auta."

Luoma-ahon deletessä 13 keskenään erilaista tekstiä ja jonkinlainen esiteksti, kuvitteellinen metakeskustelu kirjasta ja sen saamasta arviosta niin Satakunnan kansan, Hesarin kuin Saarikosken Saskankin äänillä. Kustantamo luonnehtii markkinointiteksteissään deleteä "häiritseväksi lyhytproosaksi", ja on se varmasti sitäkin. Luoma-aho on aiemmin tunnettu erityisesti runoteoksistaan, joskin kirjailija itse on ainakin joitain vuosia sitten ollut Ylen haastattelussa jo erinäisten genreraja-aitojen vastahangoittelija. Ja hyvä niin. Tähänkin teokseen mahtuu niin Tinder-bioja, esseitä, sairaskertomuksia kuin luentojakin, ja se kaikki toimii yhdessä, hurjan hyvin juuri siksi, ettei sitä pakoteta liittymään tai kietoutumaan millään teennäisillä silloilla tai pakotetuilla genrerajoilla.

Deletessä leikitellään muodolla, visuaalisuudella, nykyhetkeen kuuluvilla ilmiöillä mutta myös erityisen ajattomilla ja yleisinhimillisillä huomioilla. Muotonsa – tai oikeastaan sen vikuroivan puuttumisen – puolesta Luoma-aho liittyy jotenkin omassa päässäni Pontus Purokurun Römaanin (jonka luin toissasyksynä, mutten tainnut siitä koskaan kirjoittaa, harmi!) ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun maailmaan, ja on silti aivan omanlaisensa. Ehkä eniten siksi, että näistä kaikista kolmesta etäisesti samanlaisesta Luoma-aho ottaa muodon/muodottomuuden kaikkein parhaiten haltuun, tekee siitä osan sisältöä eikä jotenkin sellaista vähän päälleliimattua kikkailua, mihin tällainen herkästi saattaisi kallistua. Delete on kokoelma mutta kokonainen, leikkivä, leikittelevä ja täysin totinen, absurdikin. 

Deleteen valuu vahvasti nykyhetken pirstaileisuus (vai tekeekö se sen juurikin itse näkyväksi?), se mistä tätä hetkeä aina jaksetaan kritisoida, että ennen oli paremmin kun oli miehet rautaa laivat puuta tarinat suuria ja lineaarisia. Mutta eivät ne ole, vaikka perinnekerronta menee niin, oikoo mutkia ja yhdistää sellaisia asioita toisiinsa, jotka eivät pakottamallakaan kosmisessa merkityksettömyydessä yhteen kuulu. Ihminen hahmottaa maailmaa tarinoiden kautta, onhan se totta, mutta tarinallisuus pakottaa aina kaiken yhteen ja samaan muottiin, kirjoitin siitä juuri Rainbow Milkinkin kanssa, enkä oikein enää jaksa sitä. Tai: jaksan, mutta rakastan myös vaihtelua ja vaihtuvuutta, uusia näkökulmia, uutta ja rajoja rikkovaa, sitä ettei rajoja oikeastaan enää edes ole. Ei ole muottia, johon teksti pakotetaan, on vain tekstiä joka on tekstinä itsenään upeaa. 

Minulle Luoma-ahon delete siis menee siihen samaan määrittelemättömän kirjallisuuden jatkumoon, jota lähivuosina olen alkanut rakastaa vain enemmän ja enemmän. Jos kirjalle ei voi antaa selkeää genreä, se houkuttaa ja vetää puoleensa, on jollain kauniilla tavalla koko maailma kerrallaan ilman pakollista yhteen muottiin typistämistä. Rakastan sitä Maggie Nelsonissa, Tove Janssonissa, edellisessä lukemassani Han Kangin Valkoisessa kirjassa ja nyt tässä. Kun arjen ja elämän pienet yksityiskohdat nousevat keskiöön, nousee jollain tapaa inhimillisyys keskiöön. Se on pois siitä totutusta, tiettyyn valta- ja arvoasetelmaan nojaavasta tavasta tuottaa tarinoita, ja toisaalta se on lisää ihan jokaiselle. Niin kokemuksellisuudelle mutta ennenkaikkea kirjallisuudelle taiteena. Nykykirjallisuus best.

(Ja silti mietin pakostakin, että suhtauduttaisiinpa myös laajemmissa kritiikeissä muidenkin kuin jäbäoletettujen nykykirjallisuuteen näin: että tällainen uusi, omanlaisensa ääni on noussut uudistamaan kirjallisuutta, onpa hienoa. Eikä näin: jaahas, taas joku kohdullinen kertoo tamppoonin naruista autofiktion muodossa, onpa tylsää tämä geneerinen naiskirjallisuus. Kyllä ne miehet sitten osaa uudistaa kun eivät tartu niinkin banaaliin asiaan kuin sukupuoleen! Ottakaas tyttöset mallia!)

Helmet-haaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla

TAKAISIN PERUSASIOIDEN ÄÄRELLE – ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

374s.

Tammi 2020

Alkuteos: Olive Kitteride, 2008

Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappale

Puolisentoista vuotta sitten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei sydämeni. Vähäeleinen ja silti suurelta tuntuva tarina meistä tavallisista, pienistä ihmisitä on jotain, mitä Strout todella osaa kirjoittaa, ja se sai minut rakastumaan sekä Lucyyn että sitä seuranneeseen, viime keväänä suomennettuun novellikokoelmaan Kaikki on mahdollista. Kun tänä keväänä käännösvuorossa oli 12 vuotta sitten jo alunperin julkaistu Olive Kitteridge -romaanikaksikon ensimmäinen osa, oli mielenkiintoni suuntaus sitä kohtaan varsin taattu.

Olive Kitteridge on paitsi episodiromaani myös 13 erilaisen tarinan keskushahmo. Crosbyn kylään Maineen sijoittuva tarinakokonaisuus milloin kuvaa Kitteridgeä keskiössä ja milloin taas vain ohikulkijan tapaan vilahtavana sivuhenkilönä, mutta tällälailla kehää hänen ympärillään kiertäessään se kasvattaa niin keskus- kuin sivuhahmoistaankin jälleen suuria, omien elämiensä kokoisia. Pienet, arkiseltakin tuntuvat hetket ja risteävät ihmiskohtalot sekä ihastuttavat että turhauttavat, mutta jos Strout tosiaan jotain osaa, niin ihmismielen moninaisuuden ja monitasoisuuden kuvaamisen. 

Itse Olive Kitteridge on varmasti monien mielestä turhauttavan kamala henkilö, niin tarinan sisällä kuin lukijoiden mielissä kirjan kansien ulkopuolellakin. Minä häntä kuitenkin rakastin, lempeydellä ja sopivan etäältä, kuin Henry, hänen sopivan uskollinen puolisonsa, lähes loppuun saakka. Perhesuhteiden vaikeus, epäonnistunut äiti-poika-suhde, vahva matematiikan opettaja, jota joko pelättiin tai jolle naurettiin. Suuri hahmo, äänekäs ja kookas, naiseksi niin vääränlainen, mutta omana itsenään hauras ja kaunis. Kokonainen. Enkä täysin tiedä, miten näin sietämätöntä inhimillisyyttä voi edes olla rakastamatta.

Stroutilla siis on sana ja ihmiskuvaus hallussaan, ja Suomessa saadaan olla varsin onnellisia, kun hänen tuotantoaan nyt viimein Lucy Bartonin maailmanlaajuisen suosion perässä käännetään myös suomeksi. Stroutin katse henkilöhahmojaan kohtaan on niin pehmeän ymmärtävä ja lempeä oli ihmisten käytös miten itsekästä tai sokeaa tahansa  – eikä tällaiseen lempeyteen ihan kuka tahansa ylläkään. Kuvauksen hienous piileekin sen vähäeleisyydessä: vaikka paikoin tarinassa toki on hieman amerikkalaistyylistä yliampumista, pääsääntöisesti Strout malttaa pitäytyä arjen pienten hetkien ja sitä kautta vaikeidenkin tunteiden taitavassa kuvaamisessa. Olen ylipäätään ollut lähiaikoina hurjan kiinnostunut erityisesti tällaisen tavallisuuden kuvaamisesta kirjallisuudesta, siitä, että hienon kirjan ei aina tarvitse toisintaa Suuria Kertomuksia Suurista Sodista tai Traumatisoivista Katastrofeista – vaikka toki paikkansa niilläkin – ja siksi Olive Kitteridge ilahdutti erityisesti. Tässä teoksessa on paljon samaa taituruutta kuin Alice Munron novelleissa, mutta silti omaleimaisen kauniilla tavalla. Tavalla, joka on muutaman kirjan perusteella kokemukseni mukaan tyypillinen juurikin Elizabeth Stroutille. Joten duologian toista osaa, Olive, Again -teoksen suomennosta odotellessa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu 

9 x ALKUKESÄN LYHYET (JA VARSIN KESKINKERTAISET) LUETUT

Loppukevät ja alkukesä on hurahtanut ohi, ja luonnoksissa on miljoona (no yhdeksän) lyhyttä pätkää kirjoista, joista piti kirjoittaa kokonainen postaus, mutta aika ajoi jo niin sanotusti niistä ohi. Toki itse kirjat ovat edelleen mitä ajankohtaisempia, minulla ei vain niistä joko riitä sanottavaa tai mielenkiintoa työstää kokonaisia omia postauksiaan. Niinpä kokosin jälleen nuo enemmän tai vähemmän valmiit postausriepaleet yhteen, ja julkaisen ne tällaisena lyhytarviokimarana. Ei näitä poistaakaan raaski, kun muutamat sanat jo ylhäällä ovat parhaimmillaan toukokuusta asti olleet!

KIM THÚY : RU

♥ ♥ ♥   

144s.

Gummerus 2019

Alkuteos: Ru // 2009

Suomennos: Marja Luoma

"Kiintymyksenosoitus voidaan siis joskus tulkita loukkaukseksi, ehkä sen vuoksi, että rakkautta ei osoiteta kaikkialla samalla tavalla. Sekin on käännettävä kieleltä toiselle, sekin on opittava."

Ru tarkoittaa vietnamin kielessä kehtolaulua ja tuudittamista, kun taas ranskaksi se merkitsee pientä puroa tai kuvainnollista virtaamista. Kumpikin kieli liittyy olennaisesti Thúyhun, venepakolaisena Vietnamista vuosikymmeniä sitten ensin Malesiaan, ja myöhemmin Kanadaan päätyneeseen naiseen, jolta tämä teos alunperin kymmenen vuotta sitten ranskaksi julkaistiin. Se on hurmannut paitsi lukijansa myös kriitikot, eikä sen tiiviissä ilmaisussa ja virtaavassa rakenteessa paljon muuta voisi kuvitellakaan.

Ru on tarina paitsi pakolaisuudesta, myös identiteetistä kahden kulttuurin välillä. Se on kertomus tekohampaiden ienosasta tehdystä muovirannerenkaasta, jonka uumeniin perheen timattivarasto on piilotettu. Se on tarina tuoksuista, jotka herättävät koti-ikävän Hanoin kaduilla. Se on kuvaus kaukaisesta sodasta, ihmisistä sen reunamilla. Pienten hetkien verran se on myös äidin ja autistisen pojan välistä suhdetta, kaukaa ja kaiholla rakastaen. Sivumääriinsä nähden se tempoilee ja poukkaroi hurjan moneen suuntaan, mutta Thúylla on silti taito pitää itse tarina kasassa, puro niissä uomissa, joista siitä vielä tulee kokonainen ja eheä tarina.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita."

Pidin Run rakenteesta ja jollain tapaa taianomaisen tavanomaisesta kielestä. Jotain etäistä ja nopeasti unohtuvaa tässä pienoisromaanissa kuitenkin oli – kuukausi lukukokemuksen jälkeen en oikein enää osaa sanoittaa edes sitä, pidinkö tästä vai en. En tiedä jäikö kirjasta hieman laskelmoidun hittiromaanin keinotekoinen jälkimaku vai enkö vain tavoittanut sitä suurinta hienoutta, joka lukijat lähtökohtaisesti on hurmannut, mutta minulle tämä oli lähinnä kaunis, mutta kaukainen kirja. Näennäisen avoin, yksityiskohtia paljasteleva, mutta tunnetasonsa täysin itsellään pitävä. Romaanin pakolaisperhe oli hyvinkin etuoikeutettu aikansa Vietnamissa, ja toisaalta Kanadassa taas kaikkea muuta, mutta asia lähinnä todettiin, sitä ei herätetty henkiin. Se on harmi, sillä näissä tarinoissa olisi ainesta enempäänkin.

Ja kaikille, ketkä tästä piditte tai vähintäänkin kiinnostuitte, ja vietnamilaista kirjallisuutta kaipaatte lisää: lämmin suositus myös Viet Thanh Nguyenin The Refugees -novellikokoelmalle. Se tosin on vielä suomentamatta, mutta ehdottomasti teos, joka toimii toki paitsi englanniksi, olisi ihana myös käännettynä meidänkin markkinoillemme saada. 

MARIA OHISALO & ARNO KOTRO (TOIM.) : 

SINUA ON PETETTY – KIRJOITUKSIA SUKUPUOLTEN TASA-ARVOSTA
♥ ♥ ♥

204s.

Like 2019

Suomi on tasa-arvoinen maa. 

Tasa-arvo on siis valmis.

Kaikki, ketkä muuta puhuvat, tekevät ongelmia sinne, missä niitä ei ole. 

Tuttu ajatusketju, eikös? Kotimaista tasa-arvokeskustelua seuranneen ei kaiketi ole mahdollista olla tuota joskus kuulematta. Mutta kuten Ohisalo & Kotro sen jo kannessa kertovat: sinua on petetty. Tasa-arvo ei ole valmis, se ei ole lähelläkään, ja kaikkein vähiten se valmistuu, jos vain istuu alas ja odottaa. On toimittava, ja siksi tämä kirja on olemassa.

Ohisalon & Kotron toimittama teos sisältää kymmenen eri näkökulmasta kirjoitettua tekstiä/esseetä, joissa perustellaan mitä tasa-arvolle pitäisi tehdä, ja miksi se työ on niin tärkeää. Aiheutta käsitellään niin vammaisuuden, kiintiöiden, rodullistamisen kuin huumorinkin näkökulmasta, ja mukana on myös kaksikin oikein oivallista tekstiä maskuliinisuuden kapeudesta. Osa näistä oli minulle jo entuudestaan tuttuja: esimerkiksi Koko Hubaran teksti oli koottu hänen jo aiemmin julkaisemista kirjoituksistaan, ja toisaalta taas Saara Särmän huumorinäkökulma sekä herruustekniikat on jo läpi luettuja, mutta sitäkin tärkeämpiä henkilökohtaisesti.

Sinua on petetty on napakka ja asiallinen tasa-arvon perusteos, joka avaa tasa-arvoon liittyvät peruskäsitteet ja puheenaiheet asiokkaasti. Se ei kikkaile liikaa termeillä, vaan nimenomaan painottaa yleiskielisyyden tärkeyttä tasa-arvoasioista puhuttaessa. Kovin syvälle teksteissä ei mennä, mutta toisaalta kiinnostuneen on mahdollista etsiä itse tekstien kirjoittajien muita esseitä ja ajatuksia internetistä, ja tällä kirjalla onkin oiva mahdollisuus nousta jonkinlaiseksi porttiteorian oven avaajaksi. Kun lukee tämän, voisi kuvitella haluavan tietää ehdottomasti lisääkin.

Itselleni kiinnostavin teksti kirjassa oli kuitenkin se, jonka kanssa olin eniten eri mieltä: Katleena Kortesuon essee Me feministit emme osaa esiintyä mediassa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että liikkeeseen kuin liikkeeseen kuuluu myös sisäinen kritiikki, ilman sitä asiat sammaloituvat ja menettävät tehonsa. Jaan myös Kortesuon ajatuksen siitä, että liian usein asioista "keskustelu" ajautuu juupas-eipäs-jankkaamiseen, mikä ei tokikaan mihinkään johda. Ymmärrän myös hänen vahvan sanomansa siitä, että jotain asiaa vastustaessa ei itse yksinkertaisesti voi toimia samoin menettämättä uskottavuuttaan. Jos vastustaa syrjimistä, ei voi syrjiä itse ketään, ei edes toisin ajattelevia. Näkemykseroni maltillisena oikeistofeministinä itseään tituleeraavan Kortesuon kanssa kumpuaa kuitenkin juuri tästä: pelkkää maltillisuutta ja omaa esimerkillistä käytöstä tehokeinona pitävä uppoaa kovemmin huutavien jalkoihin, eikä mikään muutu muuttamatta. Kortesuon keinokavalkadi on kieltämättä inhimillinen ja helppo, hän kun kieltäytyy puheessaan sukupuolittamasta eikä itse osallistu syrjivään toimintaan. Mutta kaikessa tolkunihmisyydessään Kortesuo tuntuu unohtavan kokonaan, että syrjintä on rakenteellista, sorto todellista, eikä se katoa vain, jos kieltäytyy käyttämästä tiettyjä sanoja, ja toivoo oman esimerkin seurauksena lähimmäisten päätyvän samaan. Jos ärhäkkyyttä toppuutellaan, ettei vain tulisi alleviivanneeksi kuvaa aggressiivisesta feminismistä, jää tolkkua tolkuttava varsin pian kurkku suorana kailottavan varjoon, piipertämään yhtä ja pientä. Isot muutokset lähtevät isosta toiminnasta, eikä silloin kannata pienentää itseään paremmin normeihin sopivaksi, ettei vain ärsyttäisi ketään. Sitähän tässä on varottu jo viimeiset vuosisadat, eikä se ihan kauhean pitkälle ole selkeästikään johtanut. Kortesuo tuntuu unohtavan, että hänetkin on tähän asemaan tuonut nimenomaan vihaiset feministit. Siksi tällainen historiaton tapa käsitellä asioita näinkin tärkeässä teoksessa jopa harmittaa.

Toki Kortesuolla oli pointtinsa, ja eniten pidin hänen muistutuksestaan siitä, että hyökkäämällä henkilökohtaisesti saa toisen vain käpertymään siilipuolustukseen. Puolustusmekanismien päästessä valloilleen todennäköisesti myös aatteistaan pidetään vain enemmän kiinni, saahan tilanteessa vahvistusta sille, että on olemassa "toinen ääripää". Tuuleenkaan ei kannata huutaa, mutta Kortesuo unohtaa, että juuri ärhäkkäät ja isot ulostulot ovat ne, jotka asiat nostavat keskusteluun ja ylipäätään vievät asioita eteenpäin. Oikeanlaista habitusta ja viestintää vaativana hän tulee vain vahvistaneeksi sitä, mikä on jo olemassa: tietynlaisuuden normia, joka tässä maailmassa on valkoisen cis-heteromiehen normi. Voiko sen todella purkaa sitä itseään toistamalla? 

Lopulta paras vastine Kortesuolle tuli kuitenkin kirjan sisältä, ja Maria Ohisalon oma teksti sanoitti oikeastaan kaiken tarvittavan. Ohisalon, Kotron & Wallinheimo-Heimosen osuudet olivatkin kokonaisuuden kirkkaimpia helmiä. Paljon aiheesta lukeneelle tämä ei ehkä mitään kovin suurta ja mullistavaa keskusteluun tuo, mutta tällaisenaan se on loistava lukusuositus etenkin kaikille niille, jotka "kannattavat tasa-arvoa, mutta eivät ole feministejä". Raikas ote ja lyhyehköt tekstit tuovat perusasiat tarjolle tiiviisti, saarnaamatta tai valistamatta. Rakenteeltaan se onkin helppo, mutta ei missään nimessä kevyt. Mainio kaikin puolin, kirja jolle toivoo erityisesti lukijoita sen oletettavimman lukijakuntansa ulkopuolelta.

KAREN M. MCMANUS : YKSI MEISTÄ VALEHTELEE

♥ (  ♥ )

358s.

WSOY 2018

Alkuteos: One of Us Is Lying // 2017

Suomennos: Inka Parpola

McManusin nuorisotrilleri on yksi kevään graduvastapainokirjoista. Tällaisen kirjan valintakriteerinä on helppous, sivuja kääntelemään pakottava juonikuvio ja mielellään myös sellainen keveys, ettei kirjan tapahtumat juurikaan jää muuta arkea mieleen painamaan. Ja kun tällaista kirjallisuutta etsii, kaikkein varminta on suunnata amerikkalaisteosten pariin.

Yksi meistä valehtelee lähtee tarinana käyntiin, kun viisi nuorta astelee jälki-istuntoon, ja vain neljä heistä palaa sieltä elävänä takaisin. Nelikosta muodostuu nopeasti murhajengi, porukka, jossa jokainen on pääepäilty. 

Tarinana tämä on jotain Gossip Girlin ja Netflix-nuorisosarjan 13 Reasons Why'n välimaastossa kulkevaa jenkkitrilleriä, jossa jokaikinen nuorisoon liitetty klisee tulee ihan varmasti käytettyä. Teos sisältää huvittavan kömpelöä ja epäuskottavaa dialogia, vuorotellen vaihtuvaa pääepäiltyä, romansseja ja kiperiä tilanteita, eli kaikkea, mitä genreen uskollisesti kuuluukin. (Lisämiinus vielä tämän kirjan kohdalla oli myös sen harvinaisen kömpelö suomennos. En kylläkään tiedä, millaista kieltä kirja alunperin on sisältänyt, ja voi toki olla, että käännös on itseasiassa jopa alkuperäisversiota parempi, mene ja tiedä. Moni sana kuitenkin kääntyi hieman hassusti (vai olenko ainoa, jonka mielestä ignore kääntyisi sulavammin ignooraamiseksi eikä ignoroinniksi?), ja joukossa oli myös täysin suomeksi mitään tarkoittamia asioita, jotka oli vain sanasta sanaan englannista omalle kielelle oikaistuja. Kielen puutteet olivat harmillisia, sillä tällaisessa teoksessa sujuvuutta ja takeltelemattomuutta kaipaa aivan erityisen paljon.) Mutta jos tarkoitus on viihtyä, ja pikkuhiljaa saada selville, kuka Simonin oikein murhasi, täyttää tämä teos jo tehtävänsä. 

Joten jos teinidraama, jenkkilukioestetiikka ja murhamysteerit kiinnostavat, tässä kirja myös sinulle. Tälle onkin taidettu jo julkaista englanniksi myös jatko-osa, mutta itse ehkä palaan mielummin seuraavaksi Agatha Christien pariin, jos murhia elämääni taas kaipaan.

MARIA SEMPLE : MISSÄ OLET, BERNADETTE?

♥ ♥ ( ♥ )

322s.

Gummerus 2013

Alkuteos: Where'd You Go, Bernadette // 2012

Suomennos: Outi Järvinen

Toinen graduvastapainokirja onkin sitten Maria Semplen viihdemysteeri Missä olet, Bernadette? 

Been äiti, omaleimainen, entisessä elämässään arkkitehdin uraa aloitellut Bernadette, katoaa ja hänen tyttärensä alkaa koota aineistoa äitinsä löytämiseksi. Kirja rakentuu erilaisten dokumenttien, kirjeenvaihtojen, sähköpostien ja Been kommenttien varaan, ja se kutoo omalaatuisen henkilögalleriansa yhteen ilmeisesti monien mielestä varsin hulvattomallakin tavalla.

Bernadette on kirja huolettomille nautiskelijoille, kuten jo kannen Jonathan Franzenin lainauskin lupaa. Se ei kuitenkaan ole mistään ihan hömpimmästä päästä, ja juoni on genressään jopa kekseliäs. Keskiössä on kerrankin muuta kuin vain ihmissuhdekiemuroita, ja kirja sukeltaa astetta syvemmälle, kun yhtenä aiheena on neron luovuuden tukahduttaminen. Jos siis uskoisi ylipäätään nerouteen yhtä paljon kuin amerikkalaiset tuntuvat uskovan. Kirjassa on myös muutamia varsin oivaltavia kohtia, mutta suurimmaksi osaksi moiset jäävät laajemman kohelluksen alle.

Semple kirjoittaa tekstiään varsin viihdyttävästi, ja kaikessa eksentrisyydessään hahmot ovat keskivertoa mielenkiintoisempia. Minä en kuitenkaan tämän kirjan hulvattomuutta/viihdearvoa oikein löytänyt, mutta se on lähinnä henkilökohtainen ongelmani. Omaan makuuni kun kirjana tämä oli minusta lähinnä höperö, vähän ehkä jonninjoutavakin, mutta aika lempeällä tavalla. En suhtautunut tähänkään nyt kovin kriittisesti, eikä se jättänyt jälkeensä tarvetta analysoida tarinaa sen kummemmin, mikä sinänsä on välillä ihan vain hyvä. Tällaiselle ihmisten erilaisuuteen/joukosta poikkeavuuteen pohjautuvan huumorin ystävälle tämä varmasti olisi ihan mainio, ja kesälukemisena nyt oikein erityisesti, mutta tällä kertaa oma makuni ei aivan mennyt lukuvalintani kanssa yksiin. Kirjan lukeminen ei kuitenkaan harmita, sillä sen verran jouhevaa ja helppolukuista teksti oli, ja kylläpä sen kanssa pari hellepäivää saikin parvekkeella mainiosti kulumaan. Huumori on kirjallisuudessa epäilemättä yksi vaikeimmista lajeista, ja lähinnä olisinkin ollut yllättynyt, jos tämä oman huumorintajuni kanssa yhteen olisi osunut. Harva kun osuu, sen tässä kolmenkymmenen vuoden aikana varsin hyvin olen oppinut.

MARI MANNINEN : KIINALAINEN JUTTU

33 KIINA-MYYTTIÄ, JOTKA VAATIVAT KUMOAMISTA

♥ ♥ ♥

235s.

Atena 2018

Mari Manninen tuli tutuksi muutamia vuosia sitten, kun hänen Yhden lapsen kansa -kirjansa nousi Tieto-kategoriassa Finlandia-voittajaksi. Nyt Manninen jatkaa tutulla Kiina-tiellään, ja kokoaa teokseensa 33 myyttiä, jotka vaativat ehdottomasti kumoamista. Mukana on käsityksiä niin kiinalaisista koiria syövänä kansana kuin näkökulmia Kiinan nettisenruukiinkin, ja monipuolinen teos tarjoaakin varsin kattavan kuvan nyky-Kiinan tilanteeseen yhden toimittajan näkökulmasta.

Teoksena Kiinalainen juttu on oikein mukava ja varsin viihteellinen kevyttietokirja, joka suvereenisti yhdistää niin tutkittua tietoa kuin kokemusperäistä mutuiluakin. Toimittajamaisen värikäs kielenkäyttö tekee kirjasta viihdyttävän, eikä se pääsääntöisesti edes käänny niin pahasti karnevalisoinnin puolelle, kuin edellinen Mannisen Kiina-teos paikoin teki. Parhaimmillaan kirja tarjoaakin uusia näkökulmia myyttien tuuletuksineen, ja kyytiä saa niin käsitykset aina kiinanmuurin merkityksestä kiinatuotteiden huonolaatuisuuteenkin. 

Hieman itsetiedostavampaa otetta olisin kuitenkin tältä kirjalta paikoin toivonut, sillä nyt se pisti pokkana monia täysin yleisinhimillisiä tiedonrakennustapoja kiinalaisuuden piikkiin sen sijaan, että Manninen olisi osannut huomata samankaltaisiin narratiiveihin uskomisen olevan aivan yhtä yleistä myös Suomessa. Paikoin jonkinlaista yritystä tähän suuntaan sentään oli havaittavissa, mutta ei ehkä niin, että se aukeaisi tarpeeksi vahvana kansien välistä. Ihmisellä kun on kansakunnastaan huolimatta olemassa Suuret Kertomukset, joihin he uskovat, ja kiinalaisten kertomuksille hihittely nyt lähinnä tuntuu vähän hassulta, jos samalla ei kyetä osoittamaan omia vastaaviamme. Itsekriittisyys olisi todennäköisesti avannut myös kiinalaista inhimillisyyttä tätä versiota paremmin, mutta tällä kertaa näin, ja ehkäpä objektiivisempaa tietoa sitten saa tarttumalla johonkin Mannisen lukusuositukseen. Pienin varauksin kirjaan suhtautumalla tästä saa kuitenkin oivallisen lukukokemuksen, kunhan muistaa, että lopulta niin kiinalaisuus kuin suomalaisuuskin on vain meidän keskenämme sopima tarina, josta tarpeeksi monta kertaa toistettuna on sattumalta tullut totta.

SARAH CROSSAN : YKSI 

♥ ♥

439s. 

S&S 2018 

Alkuteos: One // 2015 

Suomennos: Kaisa Kattelus 

"Tavallisuus on Graalin malja

ja ainoastaa ne joilla ei sitä ole 

tajuavat sen arvon." 

Sarah Crossanin mainetta ja palkintoja niittänyt nuortenromaani on säemuotoon kirjoitettu tarina Gracesta ja Tippistä, nuoruudesta, erilaisuudesta ja kahdesta erilaisesta persoonasta toisiinsa kiinnitettyinä. Se herätti kiinnostukseni, kun sitä suositeltiin minulle Helmet-haasteen kaksosista kertovaan kohtaan, ja se olikin ihanan helppolukuinen teos tähän huumaavan ihanaan kesäputkeen, jossa kaiken täytyy nyt syystä tai toisesta lähinnä olla mahdollisimman vaivatonta, lukemisenkin. Helppoudestaan huolimatta kirja ei kuitenkaan ollut höttöinen, vaan yllättävänkin intensiivinen ja kauniista palasista koostuva tarina, joka imaisi varsin syvästi mukaansa, etenkin puolivälin jälkeen. Loppuosastaan se oli jopa erityisen kaunis, ja noilla kohden sen kerrontamuoto todella pääsi oikeuksiinsa: se herätti jotain sellaisia tunteita henkiin, jota ilman tätä valtavaa ilmavuutta tuskin olisi voinut saavuttaa. Alkua leimanneen tietyn pinnallisuuden ja problemaattisuudenkin pystyi antamaan anteeksi, kun antoi vain tarinan viedä, eikä vaivannut ulkokirjallisilla seikoillaan sen kummemmin päätään. Sellaisenaan se olikin varsin tunteikas lukukokemus, ja kaikessa elokuvallisuudessaankin se toimi yllättävänkin hyvin kansien välissä. Ainoa ohittamaton seikka kirjan kohdalla oli lähinnä sen asetelma: kehollisesti normaalina pidetyn kirjailijan kyky kuvata siamilaisen kaksosuuden herättämiä tunteita oli toki voimakas, mutta hieman kuitenkin näinkin selvästi tietoisesti myyntimenestysmäisen romaanin kohdalla jäi pohdituttamaan, oliko tämä kuitenkaan hänen tarinansa kertoa. 

”Kun siamilaiset kaksoset erotetaan, 

leikkaus katsotaan onnistuneeksi 

 jos toinen jää eloon. 

Vähäksi aikaa. 

Ja tämä 

on minusta 

kaikkein surullisinta 

siinä miten 

ihmiset meidät näkevät.” 

Mutta mikä hassuinta, kun kirjan lukemisesta oli kulunut pari viikkoa, en enää oikein muistanutkaan miksi siitä edes pidin. Mitä enemmän kirjaa ajatteli ja analysoi, sen huonommin sen taika enää kestä. Lopulta Yksi on ennen kaikkea sellaista hyvin tunteisiin vetoavaa kirjallisuutta, jonka tarkoitus on kaikin keinoin itkettää, mutta silti sopivan etäältä. Ehdottoman hyvä puoli on, että tämä kirja jos mikä on sitä varsin rehellisesti, eikä se sinänsä edes yritä ottaa kantaa sen suuremmin siamilaisen kaksosuuden ja kahden erillisen ihmisen laajempiin eettisiin ja moraalisiin keskusteluihin: se vain yksinkertaisesti on kevyehkö nuorten kirja erilaisuudesta, kaikessa sentimentaalisuudessaan. Eikä se automaattisesti mikään huono asia ole, pidinhän tästä tiettyyn pisteeseen asti itsekin. On kuitenkin kirjoja, jotka paranevat nimenomaan niitä tarkemmin analysoidessa, pureskellessa ja postausta kirjoittaessa. Ja sitten on kirjoja, joiden taika katoaa heti, kun sitä yrittää jäsentää ja laittaa jonkinlaisiin raameihin. Tämä kirja kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen muottiin. Niinpä sanonkin enää vain, että kun kaipaatte tunteikasta ja helppoa luettavaa, tarttukaa tähän kirjaan. Syvällisempiin vesiin on olemassa aivan omat teoksensa.

ELIZABETH ACEVEDO : RUNOILIJA X 

♥ ♥ ♥

368s. 
Karisto 2019 

Alkuteos: The Poet X // 2018 

Suomennos: Leena Ojalatva 

Xiomara Batista on amerikkalainen nuori, runoja salaa muistivihkoonsa kirjoittava lukiolainen, joka taiteilee uskonnollisen äidin, nuoruuden ja kahden kulttuurin välillä. Mami vaatii Xiomaraa uskonnollisen vahvistusopetuksen pariin, mutta mitä tehdä kun oma veri vetää enemmän uuden äidinkielenopettajan vetämään lavarunokerhoon? 

Seurustelusta, vanhoillisesta perheestä ja tunteiden ristiriidasta niin ikään säemittaan kirjoitettu nuortenromaani tuntuu hieman Crossanin Yhden sisarteoksella. Erilaisuus on tässä erilaista, se on sisäisempää ja salaisempaa, sisäistettyä ja salattua, kun Crossanin romaanissa määrittely kumpuaa enemmän ulkoa päin. 

Dominikaanisista Yhdysvaltoihin muuttaneen siirtolaisperheen tytär Acevedo käsittelee nuortenromaanissaan uskonnon lisäksi seksismiä, siirtolaisuutta, rakastumista ja sateenkaarevuutta, ja hän tekee sen hurjan elävästi. Aiheiden runsaus ei ilmavassa runomittaan kirjoitetussa romaanissa tunnu liioittelulta, ennemminkin se tuntuu kuvaavan harvinaisen aidosti sitä nuoruuden monisyistä vyyhtiä, jonka keskellä kukin paikkaansa etsii. Kirjan sanoma onkin sisäänkirjoitetun feministinen, ja tarinan edetessä myös Xiomaran sisäinen voima saa lisää vauhtia. Vaikka itse olin lukenut ehkä liikaa vähän saman tapaista liian lyhyen ajan sisällä, tätä suosittelen lämmöllä kaikille. Helppoa, muttei höttöistä kirjallisuutta kesään.

AINO LOUHI : MIELIKUVITUSTYTTÖ 

♥ ♥ ♥

161s.

Suuri kurpitsa 2019

Aino Louhen tyttöydestä, ystävyydestä ja ihastumisesta kertova sarjakuvaromaani on viehättävän kaunis, herkkä ja samaistuttava.

Louhen piirrostyyli on kaunis, ja se aineellistaa sitä nuoruuden epävarmuutta, mitä lienee jokainen meistä jollain tapaa on kokenut. Toisille ulkopuolisuus on vahvempaa, ja Louhen tarinassa se sisäisen maailman ja ulkoisen maailman kohtaaminen näyttäytyy erityisen hauraana ja tarkkanäköisenä.

Sarjakuvaromaanina tämä on varsin mainio, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kokonaisuutena teos on vaikea vangita sanoiksi, mutta sitäkin raikkaampi ja hienompi lukea. Eli sen pidemmittä sanoitta: kokeilkaa itse. Se hyvin todennäköisesti on sen arvoista.

ALICE MUNRO : JUPITERIN KUUT 

♥ ♥ ♥ ♥ 

321s.

Tammi 2017

Alkuteos: The Moons of Jupiter // 1983

Suomennos: Kristiina Rikman

Munro on pitkäaikainen lempikirjailijani, jonka novellikokoelmia tulee luettua noin kerran vuodessa. Tätä Jupiterin kuita olinkin ehtinyt jo mukavasti puolisen vuotta kirjastolainana itselläni hautoa, mutta sainpa sentään luettua ennen kuin uusintakerrat kokonaan loppuivat! Munro on varma valinta, kun haluaa laadukasta, ja silti kaunista luettavaa.

Kokonaisuutena Jupiterin kuut eivät ehkä olleet aivan Munron parasta, ja ylipäätään näistä novelleista vain muutama jäi vahvemmin mieleen. Sijoittelun kannalta oli kuitenkin erityisen mainio valinta laittaa nimikkonovelli Jupiterin kuut kokoelman viimeiseksi, koska se ehdottomasti oli näistä vahvin ja paras. Toisaalta Munro on myös kirjailija, jolta lukee mielellään hieman keskinkertaistakin: harvalla kun on tällainen taito vangita ihmisyyttä pienten, ohikiitävien hetkien kautta. Lempikirjailijan pariin palaaminen tuntuu kotiinpaluulta, ja siihen tunteeseen Munron kanssa todella voi luottaa.

ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA

ELIZABETH STROUT : KAIKKI ON MAHDOLLISTA

♥ ♥ ♥  ♥ 

270s.

Tammi 2019

Alkuteos: Anything Is Possible

Suomennos: Kristiina Rikman

Arvostelukappale

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton valloitti sydämeni aivan viimeisen päälle. Se oli yksi henkilökohtaisesti tärkeimpiä kirjoja, joita viime vuonna luin, ja jollain tapaa rakastin sitä täysin kritiikittä, vaikka en osaa täysin selittää edes miksi. Ehkä tärkeimpiä ei tarvitsekaan osata, ne vain osuvat johonkin, joka säilyy hetkestä toiseen, vuodesta seuraaviin, ja pysyy mukana, vaikka mitä muuta välissä ehtisikin lukea.

Kun Tammelta ilmestyi tänä keväänä Stroutin Amgash-sarjan "jatko-osa", itsenäinen novellikokoelma Lucy Bartonin lapsuuden kaupungin sisältä ja liepeiltä, olin varsin innoissani. Olin kuullut tästä hieman ristiriitaisia ajatuksia etukäteen, mutta varsin pian saapumisensa jälkeen se lukuvuoroon minulla kuitenkin pääsi.

"Hän oli lapsellinen vaikka oli kokenut jo kaikenlaista eläessään, ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin, jos yleensä ymmärtävät.

Kaikki on mahdollista -novellikokoelma tosiaan palaa sinne, mistä Lucy Barton on lähtöisin, niihin ihmisiin, joista hän äitinsä kanssa edellisessä kirjassa sairaalavuoteellaan puhuu. On rutiköyhä lapsuuden perhe, Kauniit Nicelyn sisaret, Tommy, joka vielä vuosien jälkeenkin muistelee työtään koulun vahtimestarina, ja sitä pientä Lucya, joka lämpöpatterin alle käpertyneenä nukkui luokkahuoneessa koulupäivän jälkeen. Novellikokoelma on viisas ja lempeä, se tuo esiin ihmisyyden eri puolia ja kutoo yhteen ihmisverkon, jossa jokainen tuntuu tuntevan naapurustonsa, muttei lopulta välttämättä edes tunne itseään. Köyhyys ja amerikkalaisen yhteiskunnan pienten kaupunkien kääntöpuoli tuntuu ja ratisee, kuin jalan alle liiskautuva torakka. Sen Strout osaa, ja se näistä tarinoista vahvoja tekee.

Stroutin novellit ovat kauniita, ja vaikka edellistä teosta vertasinkin jotenkin alicemunromaiseksi, tässä hän viimeistään karistaa olaltaan yhdennäköisyyden ja ottaa tyylinsä entistä vahvemmin haltuun. Stroutin hahmot ovat vahvoja, elämänmakuisia ja monin tavoin kaukana siitä tyypillisimmästä amerikkalaisesta narratiivissa, jossa american dream ja rikastuminen typistyvät ainoaksi sankaruuden ansaitsemaksi kuvaukseksi ihmisyydestä. Strout kuvaa hahmonsa kokonaisina ja viallisina, ja juuri se tekee heistä lämpimiä ja aidontuntuisia. Ja sitä tunnetta rakastan, aitoutta ja tunnelmaa, joka todennäköisesti pienessä kaupungissa todella vallitsee. Sen Strout taitaa, taitavammin kuin kovin moni muu.

Jos minua joku tässä novellikokoelmassa kuitenkin hieman harmitti, oli sen liiankin vahva limittäytyminen Nimeni on Lucy Bartoniin. Tiedän, että tämä on varmasti varsin subjektiivinen harmitus, mutta siinä missä Lucyssa rakastin rohkeaa alleviivaamattomuutta ja ilmavaa tapaa jättää asioita lukijan tulkittavaksi, sortui Strout tässä selittämään paitsi Bartonissa selittämättömäksi jätetyn, myös näiden tarinoiden keskinäiset risteyksensä ja lankansa hieman liiankin kanssa. Se osin jo harmitti tämän teoksen itsenäisestä näkökulmasta, mutta eniten se häiritsi edellisosan näkökulmasta: Nimeni on Lucy Barton on minulle niin tärkeä kirja, että olisin halunnut hänen säilyvän siinä hetkessä, sillä newyorklaisella sairaalasängyllä hamaan loppuun saakka ilman, että häntä olisi revitty enää minkään tarinan sivujuonteeksi, takaisin konkreettiseen elämään.

Sillä konkreettiselta tämä tarina tuntui, kauniin aidolta ja todelta. Tiedän, että varmaankaan monia muita Stroutia lukevia ei sinällään varmaan juurikaan harmita, että hän käyttää yhtä jo aiemmin tavattua hahmoa uudelleen, mutta minulle se oli omalla tavallaan jopa pettymys. Lucy on tosiaan niin suuri, ja niin rakas, että tuntuu, että hänen sörkkimisensä sörkkii myös omaa aiempaa lukukokemusta. Juuri sitä rakasta ja selittämätöntä, ja siksi se sörkkiminenkin tuntuu siltä. Erityisen raskaalta, mutta silti selittämättömältä.

Mutta pienestä henkilökohtaisesta pettymyksestä huolimatta tiedän, että nämä tarinat tulevat kasvamaan. Annoin kirjalle Goodreadsissa neljä tähteä, sillä luota siihen, että vaikka nyt vähän ristiriitaiset ajatukset onkin, tulen näihin väläeleisiin, mutta sitäkin voimakkaampiin tarinoihin mielessäni palaamaan kerran jos toisenkin. Tiedän jo nyt, että annan Stroutille anteeksi Lucyyn palaamisen, ja annan anteeksi sen, että hän selitti liikaa. Sillä niin kauniita, kuulaita ja elämänmakuisia nämäkin novellit olivat, että haluan vielä näitäkin vähän selittämättömästi rakastaa. Vioistaan huolimatta.

Amgashin maisemia muissa kirjablogeissa: Lukuisa, Kirja vieköön! & Lumiomena

MARIA JOTUNI : KUN ON TUNTEET

MARIA JOTUNI : KUN ON TUNTEET

124s.

Otava 1993 // alkuteos 1913

Tunteistaan on nainen tunnettu. Herkkänä ja heikkona sukupuolena hänen tunnepuoltaan on varjeltu vuosisatoja, häntä on estetty osallistumaan koulutukseen ja hänet on suojeltu kodin pieneen turvapiiriin, jotta herkkä mieli ei järky. Ei nainen kestä julkista työtä, eikä hän ailahtelevaisuutensa vuoksi siihen olisi kykeneväkään. Vahvaa naista ei olekaan, on vain tunteiden viemiä hupakoita. Naiselle sopii koti ja hoiva, lapset ja tiskaaminen. Tyttäriinsä hän tunteellisuutensa saa siirtää, mutta ei poikiin, sillä eihän todelliset miehet itke tai naisten perään ruikuta. Nämä herkät naisotukset vaativat suojelua, niin maailmalta kuin itseltäänkin. Mitä muutakaan odottaa voi, kun on tunteet.

"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin suuren mukareen – Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka, – sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet –"

Paljon ollaan ehkä tuosta epätasa-arvoisimmasta ajasta tultu eteenpäin, ainakin täällä valkoisessa länsimaihin kuuluvassa yhteiskunnassamme. Tunteiden merkitys sen sijaan ei vieläkään ole muuttunut ihan tarpeeksi, sillä edelleen ne tunnutaan mieltävän (miehisen) järjen (naiselliseksi) vastakohdaksi, joiden tukahduttaminen on toivottavaa älyn tieltä. Tunteella ei voida tehdä päätöksiä, sanotaan, mutta samalla tunnutaan unohtavan, että tiettyyn tunteeseenhan se järkiperustainen päätöskin aina lopulta pohjaa. Miestunteet, päättäväisyys, suoraviivainen loogisuus ja terve itsetunto ovat jotain, joilla maailmaa saa rakentaa, naistunteet, kuten vihaisuus epätasa-arvoisuuden edessä tai näkyvä epävarmuus maailmassa, joka ei arvosta tietynlaisia piirteitä, taas viestivät vain heikkoudesta. Se on varsin ristiriitaista, etenkin kun yhteiskunta tuntuu täysin kritiikittä vuosikymmeniä hyväksyneen vihaiset tai himonsa perässä kulkevat miehet, pojathan ovat vain poikia. 

Tunteisiin pureutuu myös Maria Jotuni yli sadan vuoden takaisessa novellikokoelmassaan Kun on tunteet. Sen  sijaan, että nämä nimenomaiset lyhyet tarinat kertoisivat tunteellisista naishenkilöistä, kuvaa Jotuni jopa satiirisen tarkasti mitä hänen naishahmojensa tunteille 1900-luvun alun yhteiskunnassa käy: sen sijaan, että työläisnainen saisi todella juosta tunne-elämänsä ja hupsutustensa perässä, vaatii yhteiskunta itseasiassa juurikin heitä tukahduttamaan omat halunsa, mukautumaan, jotta he saisivat katon päänsä päälle ja perheen kautta edes jonkinlaisen aseman ja turvan maailmassa. Jotunin tarinat etenevät hienoina ja arkisina dialogeina naiselta toiselle, ja oman ajankuvansa lisäksi ne kertovat naisen yhteiskunnallisesta asemasta vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Jotuni on ollu jo omana aikanaan tunnettu naisasian edustaja, feministi ja  totunnaisten (nais-)kirjallisuuskaavojen rikkoja. Hän ei ole suostunut kuvaamaan maailmaansa romanttisten lasien läpi, vaan näistä tarinoista todella paistaa realistisuus ja  työläisperheiden asema. Miten selvitä, jos onnenonkija-isä juo tasaisesti perheet vähäisetkin tulot, kenelle soittaa kun säätyläisemmän henkilön kanssa saatu yhteinen avioton lapsi on aika jättää jälkeensä muuttaessa itse maailmalle. Tarkka ja totuuden varsin epämiellyttävässäkin valossa näyttävä kirjallisuus kertoo kuitenkin tuhat kertaa enemmän kuin ajalleen tavallinen symbolismi, ja se tekeekin Jotunista yhden maamme historian merkittävimmistä kirjailijoista.

Jotunin novelleissa miehet kuvataan hyvinkin terävästi halujensa, tunteidensa ja tietynlaisen tiedostamatta pidetyn etuoikeutensa kautta, ja tämä kuva peilaa niin aikalaishenkeä kuin nykyhetkeäkin oivallisessa valossa. Loukkaantuvat, kiihkeät ja tunteidensa perässä kulkevat hahmot peilaavat tunteiden epätasaisuutta ja poliittisuutta jopa hämmästyttävän tarkasti, ja Jotuni kuvaa asioita, jotka pysyvät tietyllä tapaa muuttumattomina vielä sadan vuoden päästäkin. Ehkä meidän naisten ei enää tarvitse samalla tavalla miehen kautta turvata asemaamme, mutta vapaat tunteet ja halujen perässä kulkeminen on edelleen jollain tapaa meiltä kiellettyä. Sankarina toimiva ja itseään toteuttava binäärinen mies kun loppujen lopuksi on niin näissä tarinoissa kuin nykyisessä mediarepresentaatiossa sekä tunteiden todellinen hallitsija että niiden kieltäjä. Sallittua on tuntea vain miehisesti, myös miesten. Mutta miten tunteet todella voivat olla vain yhden näennäisen sukupuolen hallussa? Onko muilla edes mahdollisuutta ottaa oikeus omiinsa takaisin ilman, että niistä syntyy vain Putous-huumorin tyylistä vähättelevää hupsutusta, jossa miul on oikeus omiin tunteisiini?

Kun on tunteet oli ensimmäinen tuttavuuteni Maria Jotunin tuotantoon, mutta henkilöhahmona hän on minulle tutumpi sukupuolen tutkimuksen kurssien kautta. Tämä kyseinen novellikokoelma on kuitenkin kotimaisessa realistisuudessaan yksi hienoimpia klassikkoteoksia, joita aikoihin olen lukenut, ja se on paljon, sillä jo pelkästään puoleen vuoteen klassikoita on mahtunut lähes kymmenen. Jotunin ajankuva, naiskuva ja vahvat dialogit vetävät puoleensa vielä tänäkin päivänä, ja kaikkein tarkkanäköisin sanoma kulkenee rivien välissä sanomattomana. Kun puhutaan suurista suomalaisista kirjailijoista, tulisi aina muistaa myös Jotuni. Tämä kirja todella on klassikko vailla vertaansa. Ja sillä on edelleen merkittävä paikka siinä keskustelussa, kenellä tässä yhteiskunnassa todella on oikeus tunteisiinsa ja kenellä taas ei.