Life of M

RACHEL CUSK : LIFE OF M

192s.

Faber 2026

"Kesän kuumin kirjakohu" (HS 4.9.2026) on ehdottomasti Rachel Cuskin ja Natalie Portmanin välinen biiffi – siis lehtien sivuilla, välillisesti käyty keskustelu keskustelusta, Portmanin "ärtyneisyydestä" itsensä ja Cuskin uusimman romaanihahmon M:n välisistä yhteyksistä, Cuskin ahdistuneen oloisesta puolustautumisesta, fiktion taakse piiloutumisesta. Kohu saavutti minutkin ennen kirjaa, mikä on sinänsä harmi. Olisin halunnut lukea Cuskia puhtaalta pöydältä, mistään mitään tietämättä. Portmanista, arvioista, some-gatesta. Ja samalla: kun Cusk kirjoittaa kohun ainekset jo kirjaan mukaan, onko kohu itsetarkoituksellinen? Jos nyt ei aivan markkinointikikka, mutta kirjan sivuilta ulkomaailmaan asti livahtava kysymys siitä, kuka kenenkin tarinan saa kirjoittaa ja kuka lopulta edes performoi ja mitä?

Ei ole mikään salaisuus, että Rachel Cusk on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Luen häntä kriittisimmillänikin niin myötäkarvaan, ettei arvioista voi puhua oikein muina kuin rakkauskirjeinä. Life of M osoittautuu kuitenkin tässä(kin) mielessä erilaiseksi – siitä tulee kirja, josta haluan pitää lojaaliudesta Cuskia kohtaan. Jonka haluan ymmärtää lojaaliudesta omaa kirjamakuani kohtaan. Josta haluan sanoa jotain, ihan vain koska oletan sitä minulta odotettavan. Mutta Life of M:n suljettuani olen hämmentynyt. En meinaa löytää fokusta. En Cuskin kriittistä katsetta. En sitä terävintä kulmaa, jolla Cusk ikään kuin jostain huoneen nurkasta, pimeistä varjoista yhteiskuntaa itsensä ja itsensä kaltaisten hahmojen kautta tarkkailee, näyttää ja paljastaa.

Life of M:ää onkin ehditty jo tästä kritisoida. Sitä on sanottu internetin kirja-arvioissa hajanaiseksi ja epätarkaksi, jonkin sellaisen aluksi, jota Cusk itsekin unohti kirjan edetessä rakentavansa. Vaikka tyyli on tunnistettavaa, sivullista, havainnoivaa, enemmän perspektiivejä kuin henkilöhahmoja kuvaava, se ei meinaa kantaa – se luo lopulta sekä maailmasta, M:sta että kritiikin kohteena (?!) olevasta performatiivisuudestakin juuri sellaisen karikatyyrin mistä M kirjan lopulla teoksen kertojaa syyttää. Kirja tuntuukin itse performanssilta: provokaatiolta, peililtä, joka heijastaa takaisin lukijan oman halun tietää, kuka M “oikeasti” on. Tämä on toki Cuskille tyypillistä: hän kirjoittaa rajojen rikkomisesta ja sitten joutuu itse niiden rikkomisen kohteeksi. Cuskia onkin syytetty julkisuudessa jo niin Portmanin elämäntarinan varastamisesta että täydellisestä uhriutumisesta. Valuuko kirja siis tosiaan sivuiltaan todellisuuteen, vai voiko olla sattumaa, miten kertojaminän ehdottoma autobiografia M:sta herättää juuri sellaisia tunteita kuin aiheen julkinen keskustelu on todeksi osoittanut?

Life of M:ää on siis  mahdoton lukea lukematta sitä Portmanin kautta. Kun M on hiljaa, elegantisti ja vallan itselleen tilanteessa ottava, on M automaattisesti Natalie, yksi läntisen maailman tunnetuimmista kasvoista, tuo kauneuden, eheyden ja eteerisyyden perikuva. Kun koko maailma tietää kuka olet, olemisesta tulee performanssi, ikuinen näytelmä, jossa normaaliuden, tavallisuuden ja toisaalta sivistyneisyyden etsiminen otetaan projektiksi. Jos omat kasvot ovat olleet lapsuudesta asti kaikkialla, onko henkilö olemassa vai vain lavaste? Ja silti: onko Portman lopulta vain mitä taitavin hämäys? Romaanin M on kylmä, hajanainen, provokatiivinen, ja välillä ärsyttävän pinnallinen. Mutta itse kirja on myös älyllisesti rehellinen: se näyttää autofiktion rumuuden, sen eettiset riskit, sen halun käyttää toista ihmistä materiaalina. Se on kirja, joka ei ehkä ole Cuskia parhaimmillaan – mutta on sen sijaan Cuskia paljaimmillaan. Ja se jos mikä menee helposti kaiken aikaan kuuluvan kohuilun vuoksi täysin ohi.

Torpor

Chris Kraus : Toprpor

292s.

Tuskar Rock, 2006

Rakastuin Dickiin viime vuoden lopulla. Jatkoin helmikuussa Aliensin & Anorexian pariin Gentin vaihtovierailullani, ja hurmaannuin entisestään. Säästelin trilogian viimeistä, tätä Torporia, hetken, mutta nappasin sen ihan järisyttävissä lomaa ennakoivissa ahdistuneisuuspäissäni sen mukaan Tarttoon kasvatustieteen konferenssiin lohtulukemiseksi. Ja sain taivaan.

Temaattisesti ja ajallisesti Torpor sijoittuu pääosin Dickiä aiempaan ajanjaksoon, joskin se on kerrottu sen jälkeisestä tilanteesta käsin. Toisin kuin löyhän trilogian kahdessa edellisessä osassa, tässä teoksessa ei esiinnykään Chris ja hänen aviomiehensä Sylvére vaan elokuvantekijä-kirjoittaja Sylvie sekä häntä muutaman kymmenen vuotta vanhempi akateemmikkoaviomies, holokaustissa kuolleen isän Yhdysvaltoihin paennut poika Jerome. Näistä pseudonyymeistä huolimatta kovasti aiempien teoksien Chrisiä ja Sylvéreä muistuttavat henkilöt elävät myös kovasti samanlaista elämää, samanlaisia pulmia, samoja huolenaiheita kuin Krausin autofiktiivisen oloiset hahmot aiemminkin – niinpä Torpor on helppo nähdä jatkumona jo kerrotulle, läpikäydylle. 

“Jerome described her as a waitress-translator, and Sylvie wondered why the women always have these hyphenated jobs? The men are all philosophers, artists, filmmakers."

Pseudonyymien tai uusien henkilöhahmojen suojassa Kraus sukeltaa Torporissa kuitenkin aiempaa syvemmälle. Tällä kertaa teos sijoittuu päähenkilöiden hankalan parisuhteen keskivaiheille, ja se näyttää terävän inhimillisen katseen kautta sen suurimmat kipukohdat – Jeromen ikuisen kuoleman halun, holokaustia kohti kulkevan elämän sekä Sylvien tarpeen saada elämälleen edes jonkinlaista merkitystä, kun ura ei anna sitä mitä hän olisi toivonut. Muutamien aborttien ja toisaalta Berliinissä ajan merkittävimpien filosofien kanssa pyörimisen keskellä Sylvie ja Jerome suuntaavat Romaniaan, jossa diktatuuri on juuri kaatunut. Maassa on satoja tuhansia lapsia orpokodeissa, voisiko yksi heistä olla se, joka pelastaa paitsi parin avioliiton myös merkityksettömyyden tunteen 1990-luvun lamauttavassa ilmapiirissä?

Torpor on syvän älykäs, monia asioita yhteen kietova kokonaisuus, jälleen yksi Krausin taidonnäyte. Siinä missä rakastan esimerkiksi Olivia Laingin taituruutta kirjoittaa kolmesataasivuisia monografisia esseeteoksia yhdestä ja samasta aiheesta, näkökulmia ja teoreettista lähestymistapaa vaihdellen, Krausissa inspiroidun päinvastaisesta. Kraus yhdistää nimittään erityisen taiten niin valtavan määrän näkökulmia, tarinoita ja henkilöhahmoja, että heikompi kompastuisi moneuteensa jo heti alkumetreillä, mutta tämän kirjailijan käsissä monta monessa -ideat limittyvät, lomittuvat ja lävistävät toisensa niin taianomaisesti, etten voi kuin pysähtyä ja ihailla. Krausin teoreettinen fiktio onkin paitsi feminististä, ajatonta ja aikaansa kuvaavaa, myös kirjasta riippuen huolella koottu himmeli, jossa jokaisella tarinalinjalla ja aiheella on paikkansa. Dickissä käsitellään niin nähdyksi tulemisen tarvetta, naiseutta taiteilijakentällä, kriitikoiden maskuliinisesti värittynyttä taidekäsitystä kuin pakkomielteitä ja seksiäkin. Aliens & Anorexia taas tuo yhteen muukalaisuuden ja syömishäiriöiden teemojen lisäksi elämäkerrallisuutta Simone Weillin elämästä,  kehollisuutta ja omaa videotaidetta. Torporin kudelma jatkaa tosiaan sekä jo käsiteltyjä avioliitto- ja sukupuolirooliteemoja, mutta se näyttää myös holokaustin, Romanian lähihistorian ja selviytymisen kivuliaisuuden hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä.

“Better, perhaps, to dress like a whore around the clock and thus achieve a fully integrated personality.”

Krausin lukeminen on ollutkin tämän reilun puolen vuoden vaikuttavimpia kokemuksia, ja se on saanut minutkin ajattelemaan kirjoittamista ja kirjallisuutta voimakkaan herkistä, itsensä alttiiksi laittavista näkökulmista uudelleen. Krausin vaikutus näkyy muissakin lempikirjailijoissani, Sheila Heti nyt ensimmäisenä mainiten, mutta erityisesti se näkyy omassa tavassa ajatella. Sekä omaa kirjoittamista ja työtä, mutta toisaalta maailmaa ympärillämme. Krausin herkkyys on terävimpiä tapoja näyttää yhteiskunta toisin mitä kuvitella voi.

-------------------------------------------------

(Sain muuten Aliens & Anorexiasta kirjoitettuani tietää, että Krausia itseasiassa on tarjottu suomennettavaksi muutamallekin eri kustantamolle, varsin vakuuttavien kääntäjien ja kulttuurintuntijoiden toimesta. Mutta mitä sanoo ukkoutunut, ajastaan ulalla oleva kotimainen kustannusmaailma tälle kulttiklassikolle? Kiitos ei, ei ole ajankohtainen enää, kuulemani mukaan. Tiedä sitten todenperäisyydestä, mutta Krausin arvon ymmärtämättömyys on hävytön huti koko kotimaiselta kirjallisuuskentältä. Shame on you, Krausin kieltäjät!)

Offenses

CONSTANCE DEBRÉ : OFFENSES

92s.

Tuskar Rock 2026

Englanninnos Jeffrey Zuckerman

Valta-analyytikko, ranskalainen Michel Foucault kuvaa klassisessa valta-analyysissään yhteiskunnan perustuvan erilaisille pakkoinstituutioita, jotka kurivallan avulla pyrkivät muokkaamaan ruumiita (ja kansalaisiaan) kuuliaisiksi normaaleiksi, johon jokaisen tulee omatoimisesti jatkuvasti pyrkiä. Foucault'laisesti voidaan sanoa, että tällaisia kurilaitoksia ovat muun muassa armeija, koulu ja sairaala – jokainen niistä määrittelee oman normaalinsa, ja sen kautta epänormaalinsa. Normaalista tulee ihanne, jotain, johon pyrkimiseksi käytämme erilaisia hallinnan keinoja, joiden ihanne jo sinänsä saa meidät haluamaan normaaliuden keskiöön. Hieman toisin toimiva, mutta silti kurivallan äärimmäisen muodon ottaa yhteiskunnassamme vankila. Sen sisällä oleva on automaattinen epänormaali, pelote, vääränlainen. Ihmisen tulee kuuliaisesti siis tehdä elämässään kaikkensa, ettei joudu vankilaan.

Eikä suurin osa joudukaan. Sinä esimerkiksi todennäköisesti et. Miksikö? Koska voimme tilastollisuuksiin ja todennäköisyyksiin vedoten odottaa, että koska olet kirjablogissa lukemassa postausta, joka käsittelee vielä kääntämätöntä ranskalaista korkeakirjallisuutta, edustat sitä ihmisryhmää, jota varten vankilat "eivät ole". Vaikka ihmistä hallitseva illuusio lepää ajatuksessa, että kuka tahansa voi päätyä vankilaan, jos vain tekee huonoja valintoja (tai välttyä siltä tekemällä hyviä valintoja), ei pakko- ja kurivalta kohtele ihmisiä kuitenkaan samalla tapaa, heidän eroistaan välittämättä. Vankilat ovat pelote kuulaiselle keskiluokkaiselle, mutta arkea ihmisille, joiden kohdalle osuu kasautuvia riskitekijöitä – maahanmuuttotaustaisuutta, rikkinäisiä perheitä, päihteiden käyttöä, köyhyyttä, koulupudokkuutta ja rikostaustaa. Vaikka olisikin niin mukavaa ja lohdullista ajatella, että hyvälle ihmiselle tapahtuu hyviä asioita ja huonoille huonoja, todellisuudessa on täysin sattumanvaraista millaiseen perheeseen synnyt, millaiset elämänkokemukset kuljettavat sinua, ja miten olet nyt juuri siinä, lukemassa tätä kirjapostausta, todennäköisemmin kotonasi, töissäsi tai bussissa puhelimen äärellä, et vankilassa yhteisen koneen näytöltä. Ja juuri tähän pureutuu ranskalaisen hittikirjailia Constance Debrén tänä vuonna ilmestynyt Offenses. Rikollisen kategoriaan, johon yksi ajatuu toista huomattavasti todennäköisemmin. 

"PTSD is why he doesn't remember. That what the brain scientists say, that it's just as bad for victims as for the perps, that the pers are just as able to be shocked, violence is traumatizing for them, their own violence. Not everyone likes that, not everyone likes that the perpetrators can be just like victims, what the world wants is a wholly separate race of the guilty, It would be visible in their bodies and their souls, someone guilty wouldn't feel anything. What the world wants is guilty people who aren't like them at all, who make it clear to them that they aren't guilty, that's what the guilty are for. He does remember the stab to the throat, the one that made all the blood, the one that made it never-ending, that made him get it all over himself."

Offenses on Debrén neljäs teos, ensimmäinen itsenäinen omaelämäkerrallisen Playboy-trilogian jälkeen. Offenses ei selitä eikä kontekstoi, mutta aiemman tuotannon luettuani tiedän: nykyään kirjailijana elävä, vanhanrahan suvun etuoikeudet ja elämäntavat hylännyt Debré oli itse ennen puolustusasianajaja, joka hoiti nimenomaan kaikkein raa'impia ja selvästi syyllisimpien tekijöiden juttuja. Trilogian ensimmäinen ja kolmas osa sivuavat tätä, Debrén halua ja ymmärrystä oikeussysteemistä, joka on tarkoitettu köyhille, joka ei kosketa rikkaita, josta voi paitsi ostaa itsensä ulos, voi myös välttää syntymällä yksinkertaisesti parempaan perheeseen. Puolustaminen oli jonkinlainen eronteko omaan taustaan ja sen luomiin sääntöihin, joilla kuritettiin lähinnä alempana olevia, mutta oli myös työ, jonka Debré jätti taakseen, samalla kun taakse jäi heteronormatiivinen avioliitto, lapsi ja muutoin sovinnainen elämä.

Offenses käsittelee yhtä oikeustapausta, vanhan naisen murhaa, nuorta, koulut keskenjättänyttä tekijää, naapurin poikaa, joka autteli murhaamaansa rouvaa aina silloin tällöin. Kirja on kirjoitettu ikään kuin puolustuspuheenvuoro oikeussaliin: se käyttää puheen rytmejä, taukoja ja tauottomuuksia tavalla, joihin kestää hetki tottua, mutta jotka todella saavat sen vahvan ja voimakkaan oman äänen kuulumaan pian lukijansakin mielessä. Tekoa ja teosta lähdetään kuljettamaan kuin lukija olisi osa oikeudenkäyntiprosessia, kuin hänellä olisi tiedossaan jo sama kuin muilla oikeussalissa, vähitellen lisäten ja avaten, todisteita läpi käyden, todistajia kuullen, nuoren tekijän elämän polkuun syventyen. Debré käyttää puolustuspuheenvuoron rakennetta taiten hyväkseen, vetoaa lukijaan ja tämän oikeustajuun samalla tavalla kuin hyvä puolustus vetoaa valamiehistöön ja tuomariin oikeussalissa. Ratkaisu on hieno ja kiehtova, pyörittävä, korkealaatuinen.

Vaikka Debré ei Foucault'ia mainitsekaan, en kykene itse irroittamaan teosta kyseisestä analyytikosta, enkä toisaalta myöskään koulusta – siellä luoduista väkivaltaisen ja vääränlaisen kategorioista. Yritämme uskotella itsemmelle, että koulut, sairaalat, armeijat ja vankilat suojelevat meitä, pitävät meitä turvassa, mahdollistavat hyvän elämän. Mutta kun systeemi on vino, ja vinoutuneesti etuoikeutettujen oikeuksia toisten kustannuksella turvaava, joillekin nämä samat instituutiot ovat juuri niitä, jotka työntävät hiljalleen syrjään, pakottavat valintoihin ja tekoihin, jotka toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle eivät tulisi mieleenkään. Kuten Debré muistuttaa, yksikään tuomari ei tiedä, miltä tuntuu elää rikkonaisessa perheessä, josta vain kaksi lasta on saanut elämässään mahdollisuuden onnistuneen huostaanoton kautta. Debré muistuttaa, että yksikään oikeusjuttua nojatuolistaan seuraava ei tiedä, miltä tuntuu kun oma äiti syyttää 12-vuotiasta poikaansa pikkusisarensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska ei halua ristiriitoja tyttären isän kanssa. Debré muistuttaa, ettei yksikään lukija tiedä, miltä tuntuu kun veli varastaa tekijällä säilytyksessä olevat huumeet, ja yhtäkkiä oletkin tuhansia euroja velkaa diilerille – ja tuhannet eurot ovat samanlainen summa kuin keskiverrolle kansalaiselle olisi miljoonat. 

Ja silti me tuomitsemme. Teoista, tekoihin, vankilaan. Ajattelemme oikeusjärjestelmän olevan turva, ja laitoksiin joutuvan vain ne, jotka valitsivat toisin. Mutta tässä ajassa valinnat on tehty puolestamme. Ja Debrén pienoisromaani näyttää sen viiltävän tarkasti.

Name

CONSTANCE DEBRÉ : NAME

144s.

Tuskar Rock, 2025

Alkuteos: Nom, 2022

ranskasta englanniksi kääntänyt Laura Elkin

Isän kuolinvuode on emotionaalinen paikka. Joillekin. Debrén muistelmallisen trilogian kertojalle sekin on tunteeton paikka, paikka jossa kuolemaa on jo odoteltu. On jopa ihme, että sitä on odoteltu näinkin kauan. Siinä missä Debrén äiti kuoli päihteisiin jo kirjailija-kertojan ollessa 16-vuotias, isä elää lähes kahdeksankymmenvuotiaaksi. Isä, joka oli elämässään paitsi palkittu journalisti, myös päihdeaddikti. Isä, jonka isä oli aikoinaan pääministeri Debré. Isä, jonka koko suku on itseasiassa vanhaa Ranskan aristokratiaa pitkälle suorassa polvessa.

"A junkie is an incredibly moral person. Having junkies for parents makes you grow up with a strong moral system. My luck was not to have been born into a family of ministers, no, my real lucky break, the one everyone should be jealous of, is having junkies for parents and a dead mother."

Ranskalaisen Constance Debrén trilogia ulottuu ensimmäisen osan avioerosta ja seksuaalisesta vapautumisesta toiseen osaan, joka käsittelee omasta lapsesta eristämistä ja sitä kautta tähän päätösosaan, jossa Debré tekee selkeää pesäneroa omaan, kahdesta suunnasta tulevaan aristokraattiseen sukuperintöönsä, jonka pitäisi määrätä paitsi elämänkulkua myös sen mahdollisuuksia. Moderni aika on kuitenkin tullut ja ylhäistöt menettävät mahtiaan vähä vähältä – ainakin teoriassa. Debrén kolmas teos näyttää, että tässä ajassa menetys vaatii henkilökohtaista vauhdittamista, irtaantumista, irtipyristelyä. Tavalla, joka on mahdollinen vain sellaisille, jotka ylipäätään tietävät, mitä ylisukupolvinen etuoikeus ja pääoma voivat tuoda elämään. Debrén oma irtaantuminen on tapahtunut trilogian edetessä ensin kirjailijaksi ja myöhemmin niin sanotusti rahattomaksi kiertolaiseksi ryhtymällä. Namessa sukutaustaan, päihdeongelmaisiin vanhempiin ja nimen perintöön keskitytään nyt kunnolla siinä missä aiemmissa osissa sen olemalla on lähinnä vihjailtu, näytetty miksi Debré on voinut valita suvussaan toisin. Nyt Debré tuo suvun ja nimen keskiöön, pyristelee irti omistavasta ja lakeja säätävästä luokasta, päätyy niiden puolelle, joita vastaan lait on aikoinaan suunniteltu. 

Debré haastaa muistelmien ja jopa autofiktion reunoilla leikittelevän kirjallisuuden perinnettä - ei, enemmin stereotypiaa omassa traumassaan kieriskelevästä päähenkilöstä tai muistelijasta. Hänen kertojansa kieltäytyy aktiivisesti traumasta ja vanhempien perinnöstä, sekä siitä satojen vuosien aikana painoaan keränneestä aristokratiasta että omien vanhempien valtavista päihdeongelmista. Debrén camus'lainen kerronta irroittaa kirjan irti tietynlaisesta tunnekirjallisuudesta, haastamalla lukijansa, näyttämällä sen normatiivisen käsityksen siitä miltä missäkin tilanteessa pitäisi tuntea. Kuten Camus, myös Debré herättää hahmojensa/itsensä sijaan tunteet lukijassaan, tunteet tunteettomuusesta, tunteet sellaisen äärellä, josta itsellä ei ole ehkä kokemusta mutta jonka haluaisi jonkun pikkuporvarillisen oikeamielisyyden vuoksi olevan juuri sellaista kuin on totuttu. Debrén voikin ajatella provosoivan, ja jos taantuu provosoitumaan, paheksumaan, antaa lukija kirjalle itseasiassa enemmän kuin tahtoisi myöntääkään.

Mutta täytyy myöntää, Name on myös edeltäjiään hieman epätasaisempi. Sen alku on vahva, analyyttinen ja jopa yhteiskuntakriittinen, mutta loppua kohden sekä elämän, yhteiskuntaluokan että vanhempien päihdetaustan käsittely meinaa ryöpsähtää jo melkein käsistä suoran provokaation, jopa rage bait -henkisen huutelun väliin. Köyhät eivät kiinnosta, suku ja perintö ei kiinnosta, yhteiskunta ei kiinnosta. Ja kuten yleensä, mitä kovempaa joku huutaa, ettei jokin kiinnosta, mitä enemmän sitä täytyy eksplisiittisesti todistella, sitä enemmän se todellisuudessa usein kiinnostaa. Ero on valtaisa esimerkiksi Debrén trilogian edelliseen osaan, Love Me Tenderiin, jossa juuri tietty hieman piilotettu herkkyys ja uudenlainen äitiyden tulkinta nostavat esiin jopa yhteiskunnallisia kysymyksiä rooleista, malleista ja normatiivisen elämän kapeudesta. Vaikka Namessa Debré antaakin palaa nimenomaan haistattaakseen pitkät aristokraattiselle muka-kohteliaisuudelle ja tapakulttuurille, ei hän onnistu Love Me Tenderin tapaan yhdistämään välinpitämättömyyteen muita tasoja kuin hieman kumisevalta tuntuvan tyhjyyden.

En siis tiedä, onko kyse tosiaan tarkoituksellisesta provosoinnista vai vaan hieman kesken jääneestä kustannustoimitustyöstä, mutta kirja (tai oikeastaan koko trilogia?) on hieman eriparinen oman alkunsa ja loppunsa välillä. Jos kyse on tyylivalinnasta, se ei oikein tule lukijalle perustelluksi, eikä syitä tee mieli kirjan luonteen vuoksi henkilöhahmon psykologiastakaan lähteä etsimään. Heikko ja huono se ei ole, ehkä hieman hämmentävä, jos jotain adjektiivia tässä nyt täytyisi erityisesti käyttää. Jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan tänä vuonna englanniksikin juuri ilmestynyttä Offensea, romaania, jossa Debré palaa aikoihin, jolloin työskenteli väkivaltarikollisten puolustusasianajajana. 

The Anthropologists

AYŞEGÜL SAVAŞ : THE ANTHROPOLOGISTS

186s.

Scribner UK, 2024

Turkkilaistaustaisen, englanniksi kirjoittaman Ayşegül Savaşin The Anthropologists -romaani on erityinen tapaus. Ajassa, jossa kaikki on yleensä Suurta, Nopeaa ja Katkonaista, on jopa mullistavaa kirjoittaa pientä, hidasta ja arkisen lineaarista.

The Anthropologists on kirja, jota yleensä kuvailen pieneksisuureksi kirjallisuudeksi. Se kuvaa nuorista asti yhdessä olleen pariskunnan, Asyan ja Manun suhdetta ja elämää maassa, joka ei ole kummankaan kotimaa, jossa ei puhuta kummankaan äidinkieltä. Heillä on muutama ystävä; Asyan kotoa välillä vierailemaan tuleva Sara, paikallinen Lena sekä niin ikään samaan kaupunkiin muualta muuttanut Ravi, joka on oikeastaan kuin kolmas henkilö Asyan ja Manun suhteessa. Silloin tällöin kylässä käy myös pariskunnan vanhemmat, mutta enemmän heidänkin kanssa eletään suhteessa etänä, puheluiden ja pienten videonäyttöjen välityksellä.

Uudessa maassa, kummallekin tai kaikille vieraassa on aina oma taikansa. Kaiken näkee hieman toisin – ihmiset, ruokakaupat, puistot, baarit ja kotikadut ovat jotenkin enemmän, näkyvämpiä, jopa todellisempia. Kun vierauteen vielä yhdistää kaikkiin paikalla oleviin ihmissuhteisiin limittyvän kielen, joka ei ole ensimmäisenä opittu, ei ole tunnekieli, on moni asia aina juuri ja juuri ulottumattomissa. Ne tuntuvat, näkyvät ja kuuluvat, ovat toki totta. Mutta sekä vieraan maan ja kielen keskellä, miten hyvin ne osaakin ja tunteekin, on ulkopuolisuus aina tunne, jota vastaan joutuu aivan eri tavoin taistelemaan kuin eläessään tunnekielensä ja lapsuuden kotikaupunkinsa kaduilla.

““Throughout my childhood, I’d thought of these friends’ intimacy as an archetype of friendship. I’d imagined I would have friends of my own, from whom I could ask anything in my adulthood: people of character, which was a denomination my father used. Being without character was how he damned anyone he found lacking in integrity.””

Tällaiseen vierauteen ja pieneen sivullisuuteen pohjaava, Savaşin kauniiseen ja rauhalliseen kerrontaan yhdistyvä tyyli imaisee mukaansa jo aivan ensimetreillä, kirjan pienissä ja lyhyissä kappaleissa. Romaani saa kehyksensä sekä Asyan apurahalla työstämästä puistodokumentista että pariskunnan yhteisestä asunnonetsinnästä – vuokralla asuva pari pohtii, miten ja mihin kaupungissa asettua. Ja isommassa mittakaavassa, riveillä ja sen välissä: miten ja mihin asettua, kun ainoa tuttu asia on vieraus, ainoa koti on parisuhde, ainoa perhe on muutamat, harvakseltaan vastaan tulleet ja elämään jääneet ystävät, jotka aiheuttavat ihania, pieniä ja inhimillisiä draamoja sekä erikseen että keskenään. Puistoa ja sen kävijöitä kuvaavana Asya taas näyttää vierauden tunteeseen liittyvän tarkkailijaposition – miten elämä vieraassa kaupungissa ja vieraassa maassa on usein vuosienkin jälkeen hieman sivussa, hieman toisella reitillä kuin paikallisilla. Miten mikään paikka ei ole ihan täysin oma, ihan täysin otettavissa, vaan kaikkeen jollain muulla on aina suurempi sisäänpääsyoikeus.

“During my interview at the park I was mesmerized by the routines of strangers. I wanted to ask questions that borrowed deeper into the fabric of a single day. As I continue filming I was also beginning to articulate a feeling I had had dormant for a long time . Everyone It seemed to me has something truly weird about them something unique and bizarre. This uniqueness was most apparent in everyday act, in the banal rather than the extraordinary : the way to pick clothes for the day, the things they ate, how they spent a free hour. This was their compass. It seemed to me, more so than any more abstraction”

 

The Anthropologists on hurmaava kuvaus asettumisesta, rakkaudesta ja toisaalta myös sen helppoudesta ja silti ikuisesta mystisyydestä – miten toinen ihminen ei uuden kaupungin tapaan voi koskaan olla aivan tuttu, aivan ennalta-arvattava ja oma. Savaşin vahvuus on konstailemattomuudessa: elämä on juuri niin pientä tai suurta kun sen kokee olevan. Rauhallinen, tarkkaileva kertojapositio paljastaa ajatusmaailmoja tekojen ja tekemättä jättämisten kautta, ja kirjan sivuilla saakin olla etuoikeutettu kutsuvieras kahden ennaltatuntemattoman ja niin todentuntuisen henkilöhahmon elämässä. 

Lue koko maailma: Turkki

Olet niin paranoidi, että varmaan luulet tässä puhuttavan sinusta

EVE KOSOFSKY SEDGWICK : 

PARANOIDI LUKUTAPA JA REPARATIIVINEN LUKUTAPA

50s.

Tutkijaliitto 2026

Alkuteos: Paranoid reading and reparative reading, or, you're so paranoid, you probably think this essay is about you, teoksessa Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performative 2003

Suomennos Anna Tuomikoski

Pontus Purokuru pohti alkuvuoden uutiskirjeessään hienostuneiden valtateorioiden loppua ajassa, jossa valta ei enää piiloudu yhtään minnekään, valtaa ei enää tarvitse paljastaa, sillä se tuodaan silmiemme eteen groteskina valehteluna, omaneduntavoitteluna, häpeärangaistuksina, sotina ja köyhien jatkuvana kyykyttämisenä. Purokuru yhdisti pohdintansa ICE-agentteihin ja Venezuelan presidentin kaappaamiseen, minä ehkäpä kouluun, koulupuheeseen sekä siihen suoraan rankaisuvaltaan ja segregaatioon jota jatkuvasti populistisemmaksi ja ahneemmaksi käyvä laitaoikeisto kasvaville lapsille vaatii.

Samat vallan logiikat, jotka näkyvät Purokurun esimerkeissä valtion väkivaltakoneistoissa ja geopoliittisissa kaappauksissa, toistuvat pienemmässä mittakaavassa myös instituutioissa kuten koulussa, jossa valta näyttäytyy arkisempina mutta yhtä lailla kurin ja kontrollin muotoina. Olen tutkinut koulun valtaa jo tovin: kaikkein groteskeimpia muotoja itse koulun arjessa näyttää löytyvän onneksi melko vähän, piiloisia ja rakenteellisia sitäkin enemmän. Siksi juuri suomeksi ilmestynyt, alunperin vuonna 2003 julkaistu kriittisen tutkimuksen kulttiessee, jo edesmenneen queer-teoreettikko Eve Kosofsky Sedgwickin Paranoidi lukutapa ja reparatiivinen lukutapa yhdistyykin luontevimmin omaan työhöni (olenhan niin paranoidi, että luulen koko esseen puhuvan vain minusta). Sedgwick esittää, että tällainen piiloisten vallan muotojen etsiminen on osa paranoidia eli vainoharhaista tutkimusperinnettä – hän esittää jopa, että "maailmassa, jossa ei ollenkaan tarvitse olla vainoharhainen löytääkseen todisteita systeemisestä sorrosta, teoretisointi mistä hyvänsä paitsi paranoidista kriittisestä positiosta on alkanut vaikuttaa naiivilta, hurskastelevalta ja selkärangattomalta". Samaan aikaan kriittinen kasvatustiede on kuitenkin edelleen alansa sisällä marginaalissa: muun muassa Oulun yliopiston kasvatustieteen professori Maija Lanas on viime vuosina tuonut tutkimuksellaan vahvasti esiin opettajakoulutuksen normatiivisuutta, Maria Petäjäniemen kanssa myös koulun lapsivihamielisyyttäkin, eikä näitä aiheita silti ole kuitenkaan sen suuremmin onnistuttu integroimaan vaikkapa osaksi opettajakoulutusta saati opettajien omaa itsekriittistä, ammatillista toimintaa vaikkapa ammattiyhdistysten alle. Vallalla on etenkin mediassa ja yleisen puheen tapaan käsitys aina Oikein ja Moraalisesti toimivasta opettajasta. Tällöin hänen yhteiskunnallinen vallankäyttö ja vastuu piiloutuu rakenteisiin, käytänteisiin ja toisaalta myös oppilaiden yksilöpsykologisointiin. Tähän palaa myös Purokuru, joka muistuttaa Substackissa, että vaikka "brutaali, suoraviivainen ja perusteeton vallankäyttö korostuu, [m]eitä hallitaan edelleen myös diskursseilla, valvontakameroilla, taloudellisilla riskilaskelmilla, optimoimalla sosiaalisia virtauksia, normittamalla terveyttämme ja niin edelleen."

Ja olenpa pohtinut näitä niin sanottuja hienostuneempia vallankäytön tapoja itsekin sekä gradussani että siitä tehdyssä artikkelissakin: opettajien puheesta on kriittisen vainoharhan nimissä täysin helposti tunnistettavissa erilaisia vallankäyttötapoja aina normaalistavasta vallasta hierarkkiseen kurivaltaan, hallintavallasta pedagogiseen asiantuntijavaltaan sekä vielä sieltä foucault'laiseen pastoraaliseen paimenvaltaan. Kuten Sedgwickin sen sanoo, tällaista ei tosiaan ole vaikea löytää koulumaailmasta, joka nojaa vahvaan keskiluokkaisuuteen, pikkuporvarillisiin käytöstapoihin ja toisaalta sisäiseen inkluusiovastaisuuteen, jossa yksilöitä muokataan mieluummin kuin niitä käytänteitä, joihin yksilöt koulun sisällä reagoivat. Ongelma on kuitenkin siinä, että paranoidi tutkija ajattelee, että pelkkä tällaisten epäkohtien paljastaminen riittää, että pelkästään niiden framille nostaminen saa koko alan toimimaan toisin. 

Paranoidi tutkija, poliitikko tai someaktivisti yhdistää tässä herkästi voimansa nostaessaan jatkuvasti esiin koulun esteellistä asenneympäristöä, oikeiston ilmiselvää fasistista toimintaa tai yksittäisen poliitikon esteellistä vaalitapahtumaa. Hän saa aikaan kenties pienen kohun ja elää täydellisesti siinä uskossa, että pelkästään tällaisen tiedon julkituominen riittäisi sen poistamiseen. Eve Kosofsky Sedgwickin essee osoittaa kuitenkin toista. Paranoidi lukija kuvittelee nimittäin kaiken koskevan aina vain häntä, hänen edustamaansa ryhmää, mikä näyttää vain voimistuneen 2010-luvulla yleistyneen identiteettipoliittisen lukutavan seurauksena. Tällä tarkoitan sitä, että identiteettipoliittinen lukutapa on tehnyt monista keskusteluista sellaisia, joissa mikä tahansa huomio tulkitaan välittömästi hyökkäykseksi puhujan identiteettiä vastaan. Tätä näkee esimerkiksi manosfäärissä, jossa pieninkin feministinen huomio rakenteellisesta epätasa-arvosta luetaan automaattisesti miesvihaiseksi hyökkäykseksi – ei väitteeksi maailmasta, vaan väitteeksi juuri heistä. Sama logiikka toistuu laajemmin: kritiikki muuttuu identiteetin uhaksi, ja jokainen keskustelu alkaa kiertyä sen ympärille, kuka kokee itsensä loukatuksi. Pelkässä kritiikissä kiinni oleva tutkija näkee pelkkää kritisoitavaa, kun se katsoo koulua ja sen käytänteitä, jolloin kaikki opettajan toiminta näyttäytyy vääristyneenä ja lasta uhkaavana valtana. Poliitikko kääntää korkeimman oikeuden kansanryhmää vastaan kiihottamisesta antaman tuomion loukkauksena omalle sananvapaudelleen. Vasemmistopoliitikko keskittyy näyttämään jokaisen kohdan, missä fasistinen puolue toimii fasistisesti. Miesasiamies saa minkä tahansa feministisen toimen näyttämään sorrolta itseään kohtaan. Kun sortoa näkee kaikkialla, sortoa on kaikkialla, ja paranoidi kehä alkaa ruokkia itse itseään.

Sedgwick argumentoi Silvan Tomkinsia lainaten, että tällainen vainoharhainen syöksykierre perustuu niin sanotusti tavoitteeseen kokea mahdollisimman vähän negatiivisia tunteita. Kaiken pitäisi olla juuri minulle turvallista, pehmeää ja nimenomaan ei-epämukavaa, ei-mieltä pahoittavaa, jotta maailmassa voisi elää. Pikavoitot syntyvät paranoian päässä paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä, paljastamalla ja estämällä. Kierre on tehokas, sillä yksi kuten jo todettu, tällaisessa groteskin vallan ja yltiöyksilökeskeisen yhteiskunnan ajassa väärinkäytöstä ja virheitä on äärettömän helppo löytää. Niin instituutioiden luutuneista rakenteista, poliittisista vastustajista kuin samanmielisistäkin, kun tarpeeksi tarkkaan katsoo. Virheet ja vallan vinoumat oikein odottavat poimimistaan, ja sosiaalinen pääoma sekä seuraajat valuvat niille, jotka jaksavat väsymättömimmin kaivaa päivittäisiä todistuksia kaikesta Väärästä ja Pahasta. 

Voin kertoa hyvin helposti itsekin, mikä kaikki koulussa on vialla. Voin kertoa, että kyllä, vielä 2020-luvullakin opettajat todella kiusaavat oppilaita, jopa systemaattisesti. Voin kertoa, että saksalaistutkimuksen mukaan opettajat myös jakavat rangaistuksia oman suosiojärjestyksensä perusteella: kouluun kiinnittyneet oppilaat saavat täysin samat rikkeet suoraan anteeksi, joista kouluvaikeuksista kärsivää rankaistaan jok'ikinen kerta. Opettajat epäilevät myös ADHD:ta todennäköisemmin "mukavilla", kouluun suuntautuneilla oppilailla samalla kun täysin samat piirteet tulkitaan tuen tarpeisilla oppilailla laiskuudeksi, saamattomuudeksi tai huonoksi kotikasvatukseksi. Tämä taas luo aivan oman paranoidin kierteensä kun opettaja lukee kriittisen postaukseni ajatellen sen kertovan juuri hänestä. Ja siitä jos mistä tulee tarve yrittää löytää jotain kritisoitavaa tutkimuksesta tai tutkijasta itsestään – yhtäkkiä kriittinen puhe pyöriikin siis tutkimusmetodeiden tai tutkijan oletettujen traumojen ympärillä sen sijaan, että katsoisimme todella mitä tutkimus yrittää kertoa. Mitä se koettaa paljastaa. 

Lääkkeeksi pelkälle paranoille Sedgwick ehdottaa Melanie Kleinilta lainaamansa reparatiivista, eli hoivaavaa ja korjaavaa lukutapaa sekä depressiivistä asemointia, joka kyllä tiedostaa vallankäytön vinoumat, rakenteet ja syy-seuraussuhteet, mutta joka pelkän paljastamisen sijaan pyrkiikiin uudelleentulkitsemaan löytämiään rakenteita etsien sieltä myös mahdollisuuksia korjaamiseen ja hoivaan. Tomkinsia lainaten tällainen asemoituminen sekä groteskin että piiloisemman vallan alla ei perustukaan mielipahan välttelyyn vaan ennen kaikkea mielihyvän maksimointiin. Parempien, korjaavampien, hoivaavien ja toisaalta myös välittämistä ja normien laajentamista tavoittelevan toiminnan korostamiseen toimimattomien osoittelun sijaan. Somekeskustelussa tämä voisi tarkoittaa vaikkapa hyväntahtoista luentaa, jossa mahdollisimman moni pääsee mukaan yhteisölliseen ja huoltapitävään toimintaan ajoittaisista sanavalintavirheistään huolimatta. Tai politiikassa aidosti parempien vaihtoehtojen tarjoamiseen pelkän kurjistamispolitiikan lukujen esiinnostamisen tai fasismin fasismiksi selittämisen sijaan. Tai sitten vaikkapa koulututkimuksessa tutkimuksellisesti toimivaksi todettujen, hoivaavien ja hyvinvointia lisäävien toimenpiteiden esiinnostamista juuri siitä samasta aineistosta, josta tähän asti on löytänyt lähinnä paljastettavia epäkohtia.

Kuten Sedgwickin toteaa, monesti tällaiset korjaavat ja hoivaavat sanastot kuulostavat naiiveilta ja jopa hömpsähtäneiltä maailmassa, jota hallitsee kilpailu, kovuus ja groteskiin mittasuhteisiinkin ulottuva valta. Mutta samalla, kuten itsekin olen esimerkiksi eräässä podcast-jaksossa bell hooksia lainaten sanonut, rakkaus muuttaa kaiken. Yhteisöt ja mukaanottaminen on kuitenkin tutkitustikin toimivampi hyvinvointia ja aktivistismin avulla vaihtoehtoja lisäävä keino kuin ainainen kriittisyys ja toisten virheiden mittaaminen. Politiikassa reaktiivisuuden sijaan proaktiivinen uudelleen tekeminen ja rohkeat avaukset nostavat aidot toisintoimimisen mahdollisuudet vaihtoehdoiksi, kuten vaikkapa New Yorkin pormestariksi noussut vasemmistopoliitikko Zohran Mamdani on osoittanut. Ja koulussa avoin valta, hooks'ilainen pedagoginen rakkaus sekä toisaalta myös foucault'lainen pastoraalinen paimenvalta tarjoavat mahdollisuuden nähdä ja kokeilla toisin – normeja suurentaen eikä vain ainoastaan niiden kapeutta tiedostaen. Eli käytännössä: reparatiivinen lukutapa voisi koulussa tarkoittaa vaikkapa sitä, että opettaja pysähtyy kysymään, mitä oppilas yrittää viestiä käytöksellään rikkeen sijaan, että kurinpidon sijaan etsitään yhdessä vaihtoehtoisia toimintatapoja, että oppilaan vahvuudet tehdään näkyviksi yhtä systemaattisesti kuin hänen haasteensa, ja että luokassa rakennetaan tiloja, joissa oppilas voi kokea olevansa enemmän kuin ongelmansa tai käyttäytymisensä.

Ja parastahan tässä on, että toisin näkeminen ja tekeminen eivät sinänsä vaadi resursseja, euroja tai lisäaikuisia kouluun. Mutta kovaa työtä, itsereflektiota ja tietoista ajatuksen kääntämistä se vaatii, ja siihen on yksittäinen opettaja yksin luokkahuoneessaan harvoin kovin valmis. Mutta alku se on pienikin alku, kuulla ja ottaa vastaan toisin tekemisen tapoja. Tärkeintä on kuitenkin luopua omasta paranoiastaan, sillä muuten luulet sinäkin siellä juuri nyt minun kirjoittaneen sinusta. Ja sinun virheistäsi.

SAIRAUS VERTAUSKUVANA

SUSAN SONTAG :

 ILLNESS AS METAPHOR & 

AIDS AND ITS METAPHORS

180s.

Penguin, 2002/1978 & 1989

(kirjasta olemassa vuonna 2010 suomennettu laitos

Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat, 

suom. Osmo Saarinen. 

Sattuneesta syystä sitä ei etenkään täältä Belgiasta löytynyt.)

Miltä tuntuu sairastaa maailmassa, joka on ottanut sairautesi omakseen aivan muussa merkityksessä? Miltä tuntuu kantaa sisällään virusta, kasvainta tai vaikkapa aivan vääriin paikkoihin sirottunutta kohdun limakalvorakennetta, kun maailma väittää, että sairautesi on rangaistus, häpeän aihe, itse aiheutettua tai jopa loputtoman pahuuden symboli? 30 vuotta syöpää sairastanut, ikoninen filosofi ja kirjoittaja Susan Sontag pysähtyi tämän ajatuksen äärelle, kahteen kertaan. Ensin 1970-luvun lopulla syöpää ja kasvaimia (& sen seurana esimerkiksi tuberkuloosia) sekä niiden vertauskuvia ja kymmenen vuotta myöhemmin aidsia ja sen vertauskuvia syväluotaavasti tutkien.

Sontag näyttää, miten kukin sairaus vuorollaan joutuu tietyllä tapaa yhteiskunnallisen metaforisuuden keskiöön, ja mitä siitä seuraa paitsi kielelle myös sairauksien sairastajille. Siinä missä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua leimasi vahva tuberkuloosin aika, oli viime vuosisadan puolivälissä erityisesti syövän vuoro. Aids tuli perässä 1980-luvulla, ja kaikkia metaforiksi päätyneitä sairauksia yhdisti yksi asia: mystisyys ja niiden alkuperäisten syiden tuntemattomuus. Jokainen sairaus on ollut vuorotellen historiansa suurin, mutta jokaisen vertauskuvallisuus on silti syntynyt eri tavoin, eri tarinoista. 

“The age-old, seemingly inexorable process whereby diseases acquire meanings (by coming to stand for the deepest fears) and inflict stigma is always worth challenging, and it does seem to have more limited credibility in the modern world, among people willing to be modern - the process is under surveillance now. With this illness, one that elicits so much guilt and shame, the effort to detach it from these meanings, these metaphors, seems particularly liberating, even consoling. But the metaphors cannot be distanced just by abstaining from them. They have to be exposed, criticized, belabored, used up.”

Illness as Metaphor -essee toi väkisinkin mieleen nykyisen nettipuoskaroinnin, jossa eräätkin arkkitehdit ovat ottaneet vuosisatoja vanhat, jo aikoja sitten virheelliseksi todetut narratiivit omiksi aseikseen: milloin syöpä tai endometrioosi johtuu tukahdetuista tunteista tai "naiseudesta", ja milloin taas miasmateoria syntyy uudelleen nordinlaisissa käsissä koronan aikaan, kaikki nämä kerronta- ja pelottelutavat ovat olleet olemassa jo keskiajalta lähtien. Sontag näyttääkin, miten vaarallista näiden käyttö on: paitsi että se lykkää oikean ja aidosti tehoavan hoidon etsimistä se myös saa kantajansa aina jollain tapaa herättämään ne sisäistyneet äänet, että minäkö tämän tein? Olisinko itse voinut olla jollain tapaa erilainen, jottei kohtuni sirottuisi ympäri sisäelimiäni? Häpeä ja syyllisyys elää sairauksissa, ja Sontag näyttää vahvasti, kuinka pitkälti se on kielenkäyttömme käsissä. 

Historiassa selitykset vaihtelivat tautien mukaan: tuberkuloosi oli tietyn "neuroottisen" ihmistyypin sairaus, ja toisaalta se yhdistettiin (romantisoituun) köyhyyteen, alkeellisiin oloihin ja nuoreena sekä viattomina kuolleisiin neitsyihin. Syöpä taas oli jonkinlainen rangaistus – sotavertauskuvien valtaama taistelu, jossa vahvimmat selviytyivät ja heikommat sortuivat jo alkumetreillä. Aidsin levinneisyystapa (niin homoseksuaalien kuin mustien ihmisten yhteisöissä) taas sai aikaan vahvan (seksuaali-)moralismin, joka erotti jälleen yhdellä tapaa valkoiset Toisista. Ja vaikka näistä teksteistä onkin jo pian 40 ja 50 vuotta, elää tällainen tauteihin ja sairauksiin liittyvä vertauskuvallinen puhetapa edelleen. Ei ehkä samojen sairauksien kanssa, mutta vuoroin aina sen, mikä minkäkin tahon propagandaan parhaiten sopii.

“Nothing is more punitive than to give a disease a meaning - that meaning being invariably a moralistic one.”

Ennen se perustui ehkäpä moralistiseen uskonnollisuuteen, poliittisiin tarkoitusperiin tai muuten esimerkiksi valkoisen luokkayhteiskunnan rajojen tiivistämiseen, mutta nykyään näillä kaikilla tunteisiin vetoavilla ja sitä kautta juuri niin vaarallisilla kerrontatavoilla pyritään lähinnä tuottamaan voittoa yksittäisille ihmisille. Sairastunut on helppo kohde – moni on valmis kokeilemaan mitä tahansa, mistä toivoa olisi vielä saatavissa. Kun sairastuneelle annetaan ymmärtää, että vika ja alkusyy on hänessä, on hänet helpompi saada myös uskomaan, että parannus ja selviytyminen on myös hänessä itsessään. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma ja likainen: se todennäköisemmin vie kauemmas aidosta mahdollisuudesta parantua kuin toisi sen luo. Sairaus kun vain on, se ei kysele yksittäisen ihmisen tahdonvoimaa, selviytymisviettiä tai taistelutahtoa. Kun parantumisestakin tehdään identiteetti, siirtyy sairauden biologiset ja fyysiset mekanismit kauas siitä, mitä ne todellisuudessa kehollisella tasolla ovat.

Pelon ja toisaalta yksilöpsykologisen syyllisyystuotannon ilmapiiri toimiikin itse itseään vahvistaen: tällaiseen pseudotietoon ei toimi parempi, oikea tieto, koska se kiertää pikkusormensa ympärille tunteita, ei niin sanottua järkeä. Samaan tapaan Sontagin esseet tuovat ymmärrettäväksi (muttei suinkaan hyväksyttäväksi) korona-ajan yksilöpsykologiset romahdukset, jotka saivat ihan järkevänkin oloiset ihmiset kaivautumaan syvälle anti-vaxxer- sekä salaliittoteoriakaninkolotunnelia, ja katoamaan niin sanotusti tästä maailmasta. Sairaudet, oikeat mutta useammin keksityt, joita lietsotaan psykologisena aseena, joiden takia ihmisiä kartetaan, eristetään ja jopa kansanmurhataan, ovat valtava, psykologista resilienssiä horjuttava voima, johon harvalla on yksin vastavoimaa. 

“One set of messages of the society we live in is: Consume. Grow. Do what you want. Amuse yourselves. The very working of this economic system, which has bestowed these unprecedented liberties, most cherished in the form of physical mobility and material prosperity, depends on encouraging people to defy limits. Appetite is supposed to be immoderate. The ideology of capitalism makes us all into connoisseurs of liberty—of the indefinite expansion of possibility. Virtually every kind of advocacy claims to offer first of all or also some increment of freedom. Not every freedom, to be sure. In rich countries, freedom has come to be identified more and more with “personal fulfillment”—a freedom enjoyed or practiced alone (or as alone). Hence much of recent discourse about the body, reimagined as the instrument with which to enact, increasingly, various programs of self-improvement, of the heightening of powers.”

Sairauden käyttö vertauskuvana (kommunismi on ihmiskunnan syöpä -henkisesti) sekä sotasanaston käyttö sairauksien vertauskuvina (solut hyökkäävät itse itseään vastaan) luovat todellisuutta, jonka seurauksia Sontag näissä klassikkoesseissään käy taidokkaasti läpi. Kuten koronapandemia, erilaiset influenssauhat, ebola, mielen sairaudet sekä jo mainittu endometrioosi näyttävät, että lähes mikä tahansa sairaus voidaan kaapata narratiivisen todellisuuden keskelle, ja muuttaa niillä jopa yhteiskunnallista suuntaa. Sontag argumentoi, että ainoastaan parempi, oikea tieteellinen tieto voi toimia näitä vastaan, mutta se edellyttää myös siihen uskovien huolellisempaa kielenkäyttöä: hullut päivät, kasvain-kapitalismimetaforat ja toisaalta kaiken kattava halumme medikalisoida ja lokeroida ihmisillistä persoonallisuuden moninaisuutta kulkee tiiviisti kiinni ihmiskunnassa, aatesuunnasta huolimatta. Ja vaikka voidaan väittää, ettei sairaus tai virus valitse kohdettaan, puhetavat valitsevat sen puolesta. Mitä marginalisoidumman ryhmän sairaus on kyseessä tai mitä todennäköisemmin vain valkoiset, keskiluokkaiset ihmiset saavat siihen hoitoa, sen suurempi psykologinen ulottuvuus jokaisella yksittäisellä virustartunnallakin on.

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: BRICKMAKERS & SWEET UNDOINGS

SELVA ALMADA : BRICMAKERS

197s.

Charco Press 2021

Alkuteos: Ladrilleros, 2013

Espanjansta englanniksi kääntänyt Annie McDermott

Mykkä maskuliinisuus tappaa. 

 Pájaro Tamai ja Marciano Miranda asuvat samalla kadulla. Heidän molempien isät ovat tiilentekijöitä pikkukaupungin työläislähiössä, voisi joku sanoa. Isät eivät muista itskeään, mistä kaikki on lähtenyt, mutta he eivät ole koskaan tulleet toimeen. He varastavat toisiltaan, kiusaavat toisiaan, tappelevat ja uhkailevat kaulan viiltämisellä. Mutta nyt hengistään taistelevat kummankin miehen vanhimmat pojat, puukon iskut kehoissaan. 

Pohjois-Argentiinaan sijouttuva romaani Brickmakers on latinalaisenamerikan vaikutusvaltaisimmiksi kutsutun feministi Almadan löyhän mies-trilogian keskimmäiseksi osaksi, kun alan lukea sitä, mutta minulle se on kirjailijan ensimmäinen teos. Romaanin luvut ova lyhyitä, kieli toteavaa. Silti alle kahdessa sadassa sivussa Almada näyttää, mihin miehet ja pojat joutuvat, kun he kasvavat niin sanotusti perinteisen, toksiseksikin kutsutun maskuliinisuuden keskellä, kun tunteet ovat naisten asia ja puukot sekä alkoholi puhuvat miesten puolesta. 

Romaanin voi siis nähdä sijoittuvan paikkaan, kun laivat olivat puuta ja miehet terästä – kun kiintymystä toiseen mieheen pystyi näyttämään vain joko naisista puhumalla tai vihamielisyyteen naamioidun keppostelun kautta. Teräksinen mies on yksinäinen, näyttää Almada, ja osoittaa myös terävästi, miten se riistää myös pojiltaan paitsi kyvyn kuvitella muunlaista elämää myös pahimmillaan väkivaltaisesti koko tulevaisuuden. Homofobia jyllää ja kiintymystä vaimolle voi osoittaa ainoastaan seksillä ja hengissä pysymisellä. 

 Almadan romaani kaipaisi ehdottomasti suomenkielisen laitoksen – herkkyyttä ja heikkoutta itsessään vihaavat miehet eivät ole mikään globaalin etelän historiallinen ilmiö, vaan nousussa oleva liike myös niin sanotuissa länsimaissa. Pehmeys, herkkyys ja toisaalta tarvitsevuus kuuluvat maskuliinisuuteen, ihmisyyteen, mutta konservatiivisen ajattelun ja äärioikeisto nousu hyödyntää päinvastaista viestiä – se irrottaa sen siitä, ja palauttaa tunteiden tuntemattomuudesta (ja tunnistamattomuudesta) aiheutuvan aggression keskiöön luoden tilaa sille, miltä jo pitkään omakin millenniaalisukupolveni on terveempien tapojen, terapian, puhumisen ja toisin näkemisen kautta yrittänyt pyristellä irti. 

Almadan romaani on kipeä osoitus tunteettomuuden ja tunteiden hallitsemattomuuden ylisukupolvisuudesta, jota moni nytkin haikailee takaisin. Brickmakers on varoitus, jotka emme halua, mutta kipeästi tarvitsemme. 

YANICK LAHENS : SWEET UNDOINGS

169s.

Deep Vellum Publishing, 2023 

Alkuteos: Douces déroutes, 2018

Ranskasta englanniksi kääntänyt Kaiama L. Gover

Olen tänä vuonna päättänyt olla osallistumatta varsinaisesti mihinkään lukuhaasteeseen, niitä kun on viime vuosina hieman kertynyt. Koko blogini olemassa olon ja sitä kauemminkin lukemisteni taustalla on kuitenkin kulkenut lukea vähintään yksi kirja jokaisesta maailman maasta – ja mieluusti joko suoraan sen maan kansalaisen tai vähintään ensimmäisen polven maahanmuuttotaustaisen henkilön kirjoittamana. Tälle vuodelle ajattelinkin vauhdittaa tätä projektia lukemalla joka kuussa vähintään yhden kirjan maasta, josta en ole ennen kirjaa lukenut. Tammikuussa se oli Eritrea, nyt helmikuussa Haiti.

"But we must remember those men and women who danced on the rubble of a city as it burned to the ground. And we must remember those who came after them, pretending to extinguish the fire with their dreams but doing no more than fanning the embers."

Haitilainen, ranskassa opiskellut Yanick Lahensin romaani Sweet Undoings onkin pieneen kokoonsa nähden runsas, väkirikas ja moniääninen romaani Haitin pääkaupungista Port-Au-Princestä ansiokkaan tuomarin Raymond Berthierin murhan ympärillä. Lahens käyttää lyhyehköjen lukujensa kertojina lähes kymmentä eri henkilöä – keskeisimpinä heistä on murhatun Berthierin vaimon veli Pierre, joka on asunut homoutensa takia vuosia maanpaossa, Berthierin laulajana uraa tekevä tytär Brune, tämän kumppani, juristi Cyprien, journalistisella matkalla oleva ranskalainen Francis, slummien kurjuutta runouteen pakeneva Ézéchiel sekä rikollistaustastaan tunnettu Joubert. Lahens vuorottelee kertojien välillä, ja perinteiseen rikosromaaniin ja kuka-teki-sen-trooppiin taipumaton kerronta keskittyykin enemmän kuoleman jälkeisen ajan ja surun tyhjyyteen, Port-Au-Princen väkivallan ja toisaalta inhimillisen herkkyyden väliseen kuiluun. Kaupungista piirtyy kiireinen, meluisa ja intensiivinen kuva, ja sen sisällä eletään aivan omanlaisia elämiä kaiken korruption, poliittisen pelin sekä murhienkin keskellä.

Lahensin tapa luoda kokonaisuus risteyttämällä lukuisten eri henkilöiden lyhyitä tarinoita keskenään yhden murhatun keskushenkilön ympärille tekee romaanista paitsi mielenkiintoisen myös varsin haastavan. Lahens ei kuvaa, kuvaile tai helpota lukijan työtä tarjoamalla valmiita psykologisia selityksiä, vaan hän korkeintaan näyttää pienin välähdyksin sen laajemman todellisuuden, jonka keskellä saaren pääkaupunki kulkee. Erilaiset rodulliset ja yhteiskuntaluokan aiheuttamat risteykset tulevat esiin ihmisten toiveiden ja motiivien, ei kerrotun ja alleviivatun kautta. Se onkin enemmän kuva koko kaupungista kuin sen yksittäisistä ihmisistä. 

Sweet Undoings onkin oivallinen muistutus "vaikeamman kirjallisuuden" lukemisen tärkeydestä: tuntuu, että vasta ihan viimeisten lukujen aikana sain edes suurin piirtein kiinni mitä ja mistä tässä romaanissa on kyse. Siitäkin huolimatta se jäi kokonaisuutena sirpaleiseksi ja etäiseksi, hankalaksi tavoittaa. Sen vaikeus ei kuitenkaan sinänsä ole kielessä tai kerronnassa vaan myös kulttuurisessa vieraudessa, jonka keskelle valkoisen länsimaisen ihmisen on äärettömän hyvä aina toisinaan asettaa. Siksi suosittelenkin tätä romaania lämmöllä, vaikka sen löytäminen toki Suomesta saattaakin olla hieman hankalaa.

Lue koko maailma: Haiti

THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

 PATRÍCIA MELO : THE SIMPLE ART OF KILLING A WOMAN

254s.

The Indigo Press, 2019

Alkuteos: Mulheres empilhadas, 2015

portugalista englanniksi kääntänyt Sophie Lewis

Se alkoi läpsäisystä.

Ei, se alkoi nimittelystä. 

Huora. Lutka.

Sen jälkeen lyönti, suoraan kasvoihin.

18. tammikuuta // Nuori nainen tapettiin Tampereella hotellissa Poliisi löysi sunnuntaina tamperelaisen Lapland Hotels -hotellin huoneesta menehtyneen nuoren naisen sekä 25-vuotiaan miehen, joka otettiin kiinni rikoksesta epäiltynä. Myös uhriksi joutunut nainen oli täysi-ikäinen. Molemmat ovat kotoisin Pohjanmaalta. Poliisi epäilee miestä henkirikoksesta. Poliisi on esittänyt miestä vangittavaksi Pirkanmaan käräjäoikeudessa nimikkeellä murha. Mediatietojen mukaan naisen ja miehen välinen suhde on poliisilla yhä selvityksessä. Epäillyllä miehellä on aikaisempaa rikostaustaa.

Nuori juristi lähtee Riosta Acreen, Brasilian syrjäisimpään osavaltioon kumipuuteollisuuden, alkuperäisasukkaiden ja viidakon äänten keskelle. Hän saa tehtävänannon esihenkilöltään, joka on kirjoittamassa kirjaa naissurmista. Acressa on murhattu erityisen raa'alla tavalla nuori Txupira, alkuperäiskansaan kuulunut tyttö. Hänen kasvonpiirteitään ei tunnista silmittömän väkivallan seurauksena. Hänen kohdustaan löytyy lasinsirpaleita. Juristi siirtyy seuraamaan Txupiran murhan oikeudenkäyntiä, kolmen "hyvän ja kunnollisen pojan" syytteitä. Hän ei ole matkalla kuitenkaan pelkästään töihin liittyvistä syistä – Acressa hän on viimein kaukana poikaystävästään Amir, joka löi häntä huorittelun päätteeksi juristin oman työkaverin juhlissa. Perään viestittää niin Amir kuin ylisuojeleva isoäitikin, joka niin kovin ihmettelee juristin äkillistä lähtöä ja aivan ihanalle ja miellyttävälle Amirillekin aiheutettua huolta.

26. tammikuuta // 38-vuotias nainen tapettiin Naantalissa kotonaan Poliisi tiedotti keskiviikkona 28. tammikuuta, että Naantalissa sijaitsevasta yksityisasunnosta löytyi kuollut ihminen, jonka epäillään joutuneen henkirikoksen uhriksi. Tapausta tutkitaan tappona. Poliisin tietojen mukaan epäilty ja uhri tunsivat toisensa. Poliisi ei kertonut tarkempia yksityiskohtia tapauksesta tuolloin. Iltalehden tietojen mukaan uhri oli 38-vuotias nainen ja epäilty tekijä 38-vuotias mies. Lehti kertoo, että uhri ja epäilty olivat seurustelleet vuodesta 2021 ja menneet kihloihin kaksi vuotta myöhemmin. Tiedossa ei kuitenkaan ole, olivatko he yhä suhteessa. Iltalehti kertoo, että epäiltyä miestä syytetään myös kuolleen naisen pahoinpitelystä. Epäilty pahoinpitely tapahtui vuosi sitten. Syyte nostettiin syksyllä 2025.

Brasilialaisen romaanikirjailija Patrícia Melon The Simple Art of Killing a Woman on sekä temaattisesti että kirjallisesti taitava, hyytävä ja vavisuttava romaani naissurmista, lähisuhdeväkivallasta sekä misogyniasta, joka mahdollsitaa pandemian kaltaisen kuolleisuuden naisten keskuudessa. Naisia kuolee kuin moskiittoja, huomauttaa romaanin henkilöhahmotkin vapaasti suomennettuna. Acre on koko Brasilian synkintä aluetta – Melo muistuttaa, että pitkälti siksi, koska mitä useampaan eri tavalla haavoittuvaan asemaan nainen kuuluu, sitä vähemmän hänen murhaamisensa merkitsee. Melo yhdistää tarinaansa kolme erillistä linjaa: juristin matkan seuraamisen, tämän erilaiset kostofantasiat alkuperäisyhteisön unimaailmassa sekä todelliset naismurhat lukujen välissä. Hieman samaan tapaan kuin itse tässä käytän väleissä Suomen naissurmia. Pelkästään tämän vuoden ajalta. 

Melo yhdistää siis niin henkilökohtaista traumaa (jo ensi sivuilla käy ilmi, että juristin oma isä on murhannut tämän äidin juristin ollessa itse nelivuotias), oikeudenkäyntiä, naismurhien taustalla olevaa aatemaailmaa sekä todellisia murhia kiitettävän kipeällä ja raadollisella tavalla – teosta voisi syyttää liioittelusta ja paisuttelusta, jos ei tasan tietäisi kaiken tutkimuksen, aktivismitoiminnan sekä tosielämän perusteella tämän olevan juuri niin totta kuin Melo näyttää. Mikään ei ole helpompaa kuin naisen murhaaminen läpeensä misogynistisessä ja patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

5. helmikuuta // Nuori nainen tapettiin Kokkolassa. Poliisi sai torstaina 5. helmikuuta tiedon tapahtumasta ulkopuolisen kautta. Uhri löytyi asunnosta Pensarinmäeltä. Poliisi kertoi, että on ottanut 30-vuotiaan miehen kiinni epäiltynä taposta. Miestä tullaan esittämään vangittavaksi.

Valkoisen päähenkilön viemistä seuraamaan alkuperäiskansaan kuuluvan tytön murhaoikeudenkäyntiä on kritisoitu jonkin verran kirjan nettiarvioissa, enkä lainkaan kiellä tämän kritiikin tarpeellisuutta. Melo on kuitenkin yrittänyt parhaansa mukaan ottaa tämän huomioon: hän puhuu kirjallaan nimenomaan valmiiksi haavoittuvissa asemissa olevien naisten – köyhien, alkuperäiskansoihin kuuluvien, rodullistettujen, transnaisten, homoseksuaalien, seksityöntekijöiden – yliedustuksesta paitsi murhien kohteena myös murhasta tuomittamatta jättämien miestekijöiden kohdalla. Hän näyttää hiljaisella, mutta päättäväisellä varmuudellaan millaisista murhista miehet selviävät, milloin nuoren miehen tulevaisuus on tärkeämpää kuin nuoren naisen murhasta seurannut oikeudellinen seuraamus. The Simple Art of Killing a Woman onkin kunnianhimoinen tutkielma todellisuudesta, jossa naiset ympäri maailman jatkuvasti elävät. Se tuo esiin paitsi yksilöön jätetyt traumat myös sen yhteiskunnallisen todellisuuden, jossa naisvihapyramidi toteuttaa itse itseään.

7. helmikuuta // 70-vuotias nainen tapettiin kotonaan Malminkartanossa Poliisi löysi lauantaina Helsingin Malminkartanossa sijaitsevasta asunnosta noin 70-vuotiaan kuolleen naisen. Asunnosta löytyi myös vakavasti loukkaantunut, noin 70-vuotias mies, jota poliisi epäilee henkirikoksesta.  Poliisin tietojen mukaan nainen ja mies asuivat kumpikin asunnossa ja ovat olleet parisuhteessa keskenään. Tapausta tutkitaan tässä vaiheessa rikosnimikkeellä murha, poliisi kertoo tiedotteessaan. ”Teko on tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla”, tutkinnanjohtaja Juha Piippo kertoo. Tapauksen tutkinta jatkuu.

Naiset eivät kuole tyhjiössä. Naismurhat eivät tapahdu tyhjiössä. Ne elävät naisia alistavassa yhteiskunnassa, juuri siinä, missä raiskausvitsit naurattavat, tuomitut seksuaalirikolliset johtavat koko perheen viihdeohjelmia, naisten ulkonäköä kommentoidaan ja esinellistään, sekä naisille selitetään internetissä heidän oma asiantuntemusalansa vain koska mies ajattelee automaattisesti tietävänsä naista enemmän.

Ja miesten murhiin asti yltävä aggressiivisuus ei synny tyhjiössä. Se syntyy, kun miehet opetetaan pojasta asti rooliutumaan haitallisen kapeaan maskuliinisuuden muottiin, jossa tunteet ja hellyyden tarve nähdään heikkouksina ja viha on ainoa tunne, joka pojille sallitaan. Se syntyy kun pojilla ei ole terveitä esikuvia, kun heitä ei opeteta olemaan miehiä vaan olemaan mahdollisimman ei-naisia. Aggressio, väkivaltainen omistuksenhaluisuus ja murhiin asti leimahtava viha ruokkii vihaa, joka jatkaa itsensä kasvattamista. Se alkaa usein pienistä sanoista, kontrolloinnin eleistä, mustasukkaisuudesta. Se kasvaa kerta kerralta, ja se saa aggression muuttumaan uhrin syyksi. Se on todella pandemia, johon naisia kuolee kuin moskiittoja. 

Ja sille todella täytyy tehdä jotain.

Jos koet lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa, olethan mahdollisimman pienellä kynnyksellä yhteydessä esimerkiksi seuraaviin auttaviin puhelimiin ja chatteihin.

Nollalinja:

Soita: 080005005, auki 24/7

Chat ma-ke 9–15, to-pe 14–20

Naistenlinja:

Soita: 0800 02400 ma–pe klo 16–20
Chat tiistaisin ja torstaisin 16–20

Jos tilanne on akuutti ja/tai vakava, soita 112, suoraan ympärivuorokauden aukioleviin turvakoteihin tai kuntasi sosiaalipäivystykseen.

Naissurmauutisten lähde: eeva.fi Kyseessä listaus Suomessa väkivaltaan kuolleista naisista vuonna 2026.

Lue koko maailma: Brasilia

ALIENS & ANOREXIA

CHRIS KRAUS : ALIENS & ANOREXIA

261s.

Tuskar Rock, 2013/ 2000

En lue englanniksi siksi, että suomen kielessä olisi jotain vikaa – luen englanniksi siksi, että suomen kielellä on ollut pitkään lähes mahdoton löytää älyllistä, feminististä ja teoreettisesti pätevää kirjallisuutta.  

Yksi suurin kääntämättömyyden synnistä kärsinyt kirjailija on ehdottomasti Chris Kraus – tai toisin sanoen: yksi englanniksi lukemisen parhaita puolia on ollut löytää viimein Chris Kraus. Krausin teoreettinen fiktio hurmasi jo loppuvuodesta I Love Dickin muodossa. Nyt löyhä trilogia jatkui Aliens & Anorexian parissa. 

“The panic of altruism: sadness rests inside the body, always, nascent like the inflammation of a chronic disease. Therefore, empathy is not a reaching outward. It is a loop. Because there isn't any separation any more between what you are and what you see.” 

Aliens & Anorexia saa kehyksensä 1909–1943 eläneestä Simone Weilistä, ranskalaisjuutalaisesta filosofista, joka kuolee tietyllä tapaa omaan altruismiinsa: nälkään, nälkiintyneisyyteen maailmassa, jossa tuntuu väärältä elää ja syödä yltäkylläisyydestä, kun suurin osa ihmisistä on juuri näännytetty nälkään keskitysleireillä, sodissa sekä järjettömän huonoissa työoloissa sekä edellisen vuosituhannen viimeisiä vuosia elävästä Krausin itsensä kaltaisesta hahmosta, joka yrittää viimeisillä penneillään saada taide-elokuvaansa Gravity & Gracea edes jonkinlaiseen levitykseen. Samalla se sisältää jo I Love Dickistä tutuksi tullutta, viehättävän ja välillä hieman haastavankin poukkoilevaa kerrontaa aina taidekritiikistä Krausin ja hänen kumppaninsa Lotringerin koiran kuolemaan kuin kuvailevaan intohimoon sadomasokismiä kohtaan. Aivan lopuksi kirja sisältää myös jonkinlaisen metakuvauksen Krausin Gravitystä & Gracesta tekstimuodossa.

Paljon paljossa siis – ja silti erityisen taiten yhteen nivottuna, asiasta toiseen hypellessäkin kriittisenä, terävänä ja inhimillisenä esseemäisenä kokonaisuutena. Dickistä tutut naiskirjoittamisen ja autofiktion kritiikin kritiikin teemat jatkuvat. Kraus käsittelee yhtäältä teemojaan niin alienin, muukalaisuuden kuin anoreksian kautta: kummastakin tulee äärimmäisen kehollisia ja fyysisiä kokonaisuuksia, joiden ruumillisuuden unohtamisesta Kraus oivallisesti syyttää sekä aikalaisiaan että aiempia (mies-)kirjoittajia ja (-)tutkijoita. Siinä missä muukalaisuus typistyy Krausin mukaan esimerkiksi viihteessä aina jollain tapaa ihmis(mieh)en haluun nähdä ja valloittaa, seksualisoida ja alistaa, näyttää Kraus myös anoreksian tulkintojen psykologisen vinoutuvuuden: kun kyse on naistyypillisestä, kehollisuuden ja mielen yhdistävästä ilmiöstä, ei tutkija keskity koskaan kokijan todellisuuteen, vaan selittää myös syömishäiriön oman tulkinnallisuutensa kautta. Kraus muistuttaakin oivallisesti, että koska nainen on aina objekti, on hänen anoreksiaan asti menevä ruumillinen todellisuutensakin aina (miehelle) lopulta jotain tulkittavaa, ei koskaan sitä mitä se vain on.

“Has it ever occurred to you that food's intensely social? There is just so much to think about before you eat. The origins of food, the social politics of its production. Its presentation. The presence or absence of true happiness. In its journey to the table, was this food handled by anyone who cared of understood it? None of these circumstances can be the least bit alienating in order to food taste good. Food's a product of the culture and the cynicism of it makes me sick."

Vaikka tämäkin teos on julkaistu jo 26 vuotta sitten, se on tässä hetkessä aivan yhtä tarkka ja ajankohtainen kuin vuosituhannen alussakin. Myös milleniumin aikainen äärimmäisen laihuuden ihannointi on palannut – tuntuu kuin eläisimme historiallisessa vortexissa, josta ei pääse pois sitten millään. Sama heroin chic ja thinspiration -kuvasto, jonka parissa kasvoin itse aikuiseksi, on palannut – naisen keho on kaunein, kun se on äärimmilleen kontrolloitu, kasassa ja kurissa pidetty. Miespsykoanalyytikot kääntävät sen huomionhakuisuudeksi, mutta harva kiinnittää vieläkään huomiota siihen, millaisessa ympäristössä ruumiin kuritus saa tulta alleen: ei ole esimerkiksi sattumaa, että kehon viimeisen päälle hiottujen, feminiinisen pehmeiden mutta jäntevien lihasten tuoma pilates on lajina yhteydessä erilaisiin, konservativismisen pohjan kanssa nousseeseen maskuliini- ja feminiinienergialiikkeiden kanssa, jossa miehen tulee vapauttaa vahvuutensa ja naisen lähinnä alistuneisuutensa vanhoillisen kaksinapaisen sukupuolikäsityksensä varjossa. 

Krausin suomentamattomuus onkin jonkinlainen kulttuuririkos – siinä missä I Love Dick on ollut toki jo kolmisen kymmentä vuotta eräänlainen teoreettisen fiktion kulttikulmateos, jää jo Aliens & Anorexia sen varjoon julkisessa näkyvyydessäänkin. Se on suuren suuri menetys, sillä A&A on vielä edellistään selvästi terävämpi, kriittisempi ja toisaalta teoreettisesti kestävämpi sekä eheämpi teos. Lopun Gravityn & Gracen aukikirjoitettu osio on vahva, filosifinen ja ruumillinen tarina kahdesta naisesta, lopulta eri puolilla maailmaa. Se on lyhytelokuvana jatkuvasti torjuttu, osin siksi, että siitä puuttui erään kontaktin mukaan tunne. Kraus kysyykin oivallisesti, miksei naisen elokuvassa filosofisuus riitä. 

LOVE ME TENDER

CONSTANCE DEBRÉ : LOVE ME TENDER

176s.

Tuskar Rock Press  2023/2020

ranskasta englanniksi kääntänyt Holly James

"I don't see why the love between a mother and son should be any different from other kinds of love. Why we shouldn't be allowed to stop loving each other. Why we shouldn't be allowed to break up. I don't see why we shouldn't stop giving a shit, once and for all, about love, or so-called love. love in all its forms, even that one."

Ranskalaisen Constance Debrén Love Me Tenderin aloituslausekappale on yksi modernin kirjallisuuden voimakkaampia – se on Camus'n Sivullinen, mutta toisinpäin. Se on äiti, joka pyytää lupaa erota myös pojastaan. Joka muistuttaa, että myös äidinrakkaus on yksi rakkauden muodoista, ei sen enempää eikä sen vähempää.

Love Me Tender on Debrén autofiktiivisen, feministisen queer-trilogian keskimmäinen osa, mutta löydän sen ensimmäisenä – se on kertomus äidistä ja pojasta, Paulista, yhdeksänvuotiaasta sekä äidin uudesta elämästä homoseksuaalina Pariisin kaduilla. Nimettömäksi jäänyt äiti on jo siirtynyt tatuointeihin ja androgyyniin tyyliin, mutta tulee silti verraten perinteisesti kaapista entiselle miehelleen Laurentille, Paulin isälle. Alkuun Laurent tuntuu jopa kiihottuvan ajatuksesta. Mutta kun päähenkilö torjuu Laurentin muutaman kerran, muuttuu kiihotus puhtaaksi vihaksi. Se muuttuu Paulin erottamisesta äidistään, äitiään vastaan kääntämiseksi, vuosien oikeustaisteluiksi. Perusteettomiksi insestisyytöksiksi.

Debrétä verrataan Camus'iin sekä takakannen ylistyksissä että monissa arvioissa, ja yhtäläisyydestä on helppo saada kiinni. Debrén teksti on päälausevetoista, listaavaa, toteavaa. Päähenkilö kulkee suhteesta toiseen, sängystä, asunnosta ja naapurustosta välittämättä. Hän on jo luopunut työstään hyväpalkkaisena juristina, vakaasta parisuhteestaan perheen äitinä, isosta ja valoisasta kodistaan. Nyt Laurent laittaa hänet vielä luopumaan Paulista. Miksi tuntea mitään, kun voi valita toisinkin?

Love Me Tender on tarkkanäköinen, katkerankauniskin kuvaus äidistä ja pojasta, oikeustaistelusta, modernin länsimaisen yhteiskunnan rakenteellisesta homofobiasta sekä naisvihasta. Debré näyttää, että nainen on kokonainen, hyvä äiti, vain valmiiksi määritellyssä, kapeassa normatiivisessa lokerossa. Kun hän omistaa elämänsä perheelleen, ei intohimoilleen. Ja kun nainen alkaa käyttäytyä kuin mies, kun äiti alkaa käyttäytyä kuin isä, on häneltä tarpeen riisua jopa tuo rooli minimiin. Äidin ei ole soveliasta lähteä. Äidin ei ole soveliasta rakastaa ja rakastella naisia. Äidin ei ole sopiva kirjoittaa. Äidin on harvoin sopiva elää, jos elo ei mahdu äitimyyttiin.

Löysin Love Me Tenderin gentiläisen Rokko-kirjakaupan hyllystä, siitä koskaan aiemmin kuulleenakaan. Myöhemmin Paard Van Trojen hyllyjä kiertäessä vastaan tuli trilogian ensimmäinen osa, Playboy sekä viimeinen osa Name. Ostin myös ne – vaikka Debrén tyyli ei ole ehkä kaikista eniten minua, on tällaisenkin kirjallisuuden lukeminen raikasta, tärkeääkin. Raikasta, koska maailma täyttyy tällä hetkellä vahvasta tunnekirjallisuudesta, subjektiivisista kärsimyksistä ja traumakokemuksista. Pidän niistäkin, mutta toisenlainen, "camus'lainen" näkökulmakin tuo siihen paljon lisää. Ja tärkeä, koska homofobia sekä naisen/äidin asema ei ole vieläkään, edes meidän edistyksellisimpien yhteiskuntien keskellä todellakaan valmis. Ja sen Debré näyttää alleviivaamatta vaivattomalla, tinkimättömällä tyylillään.

Äidinrakkauteenkin mahtuu variointia. On etäisiä äitejä, itsekeskeisiä äitejä, hoitovietittömiä äitejä. On lähteneitä äitejä, katoavia äitejä, muuhun uppoutuneita äitejä. On äitejä, jotka jopa katuvat äitiyttään. Ja jokaisen tällaisen tarinan olemassa olo vahvistaa sitä todellisuutta, jossa kaikki tämä varianssi mahtuu äitiyteen. Kuuluu äitiyteen. Kuuluu ihmisyyteen.

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: CAPITALISTS MUST STARVE & THE SEERS

PARK SEOLYEN : CAPITALISTS MUST STARVE

192s.

Tilted Axis Press 2025

Alkuteos: 체공녀 강주룡, 2018

Koreasta englanniksi kääntänyt Anton Hur

Eteläkorealaisen Park Seolyeonin fiktiivinen elämäkerta sijoittuu 1930-luvun Koreaan, aluksi tarkemmin Mantšuriaan karkoitetun perheen arkeen, hetkeen kun heidän jo 20-vuotias tyttärensä Kang Ju-ryong on menossa viimein naimisiin. Hänen sulhasensa on vasta 15-vuotias, joten jotain täytyy olla vialla – ei perhe olisi muuten naittanut poikaansa niinkin vanhalle piialle. Käy ilmi, että nuori sulho on vannonut liittyvänsä Korean vastarintaliikkeeseen. Pari on kuitenkin niin rakastunut, etteivät he voi olla erossa toisistaan – niinpä Ju-ryong karkaa sulhasensa mukaan vuorille, osaksi vastarintaliikettä. Eleteään Japanin miehitysaikaa. 

 Capitalists Must Starve avaa feministisin silmin nuoren Ju-ryongin matkaa vastarintaliikkeestä nuoreksi leskeksi ja myöhemmin koko Korean työväenliikkeen juhlituksi keulakuvaksi. Mitä kaikkea kansallissankarin elämään mahtuu? Ja mikä saa juuri hänet nousemaan koko Pjongjangin työläisten innoittajaksi ja agitaattoriksi? Romaani seuraakin mitä ilmeisemmin historiallisiin faktoihin perustuvaa tietä, jonka kumitehtaan työntekijä Kang Ju-ryong kulkee matkallaan työväen luokann oikeuksien taistelijaksi. Se näyttää paitsi hänen henkilöhistoriansa, sen väkivaltaisen sorron, jonka keskellä etenkin naistyöntekijät elivät vielä alle sata vuotta sitten Japanin miehittämässä Koreassa, ennen Koreoiden jakautumista. Romaani onkin paitsi tarina paitsi poikkeuksellisesta henkilöstä myös kommunismin noususta ja luokkataisteluista isomman ryhmän tasa-arvoisuuden nimissä. 

 Kirjana ja tarinana Capitalists Must Starve on hyvin visuaalinen, jopa elokuvallinen – se muistuttaa kerronnaltaan enemmän filmatisoidun muodon käsikirjoitusta kuin varsinaista runsasta romaania. Elämä eteenee, ajalliset siirtymät ja mittakaavat jäävät hieman hämärään – ne täytyy lukijan joko kuvitella tai päätellä itse. Hahmot jäävät myös hieman paperisiksi – niiden syvyys ei hyödynnä romaanimuodon mahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta näyttää huomattavasti enemmän kuin selittää. Seolyeon kuljettaakin vajaaseen kymmeneen vuoteen mahtuvan elämäkerrallisen tarinan varsin vikkelään, mikä tekee kirjasta sen traagisine käänteineenkin verraten helppolukuisen. Työväen nousua ja ammattiyhdistysten syntyäkin se kuvaa ainoastaan yhden ihmisen kautta – ei sinä laajana yhdistymisen ja yhteentulojen virtana, jollaisena se ansaitsisi tulla nähdyksi. 

 Ja silti, tästä kriittisyydestäkin huolimatta romaani on oikein kelvollinen ja kiinnostava kurkistus Korean historiaan – ja jos se vielä tällaisenaan saisi elokuvamuodon, olisi hyvinkin suuri merkkiteos valkokankaalle päästessään.

x

SULAIMAN ADDONIA : THE SEERS

163s.

Prototype 2024

”Originality is in the details. It’s in the interpretation of things. The problem is that we translate texts, images and situations through the perception of others, not our own. That makes something a cliché. Own an interpretation, and you own a new meaning of the world.”

Eritrealais-etiopialaisen, pakolaistaustaisen kirjailijan pieni suuri teos The Seers kiinnittää huomion jo kirjakaupassa. Sen vähäeleinen kansi, näennäisen pienikokoinen esine, kappalejaoton, täyteen puristettu 136-sivuinen romaani on aivan omanlaisensa. Se on kirjallisuutta, jota voi odottaa nimenomaan radikaalifeministisestä queer-kahvilakirjakaupasta Belgiassa löytävänsä.

Romaanin päähenkilön Hannahin äiti on ammuttu, ja isä murtuu rakkauden menetyksestä sodan keskellä. Isänkin kuoltua Hannah siirtyy tädeilleen mukanaan äidin päiväkirja sekä pohjaton rakkaus kirjallisuuteen. Kun täti lähettää hänet Lontooseen ihmissalakuljettajien kautta, alkaa uusi arki – kuulustelut, byrokraattiset koneistot tinkimässä totuutta ja uskottavuutta, sijaiskoti lempeän, keski-ikäisen Dianan ja tulisen varhaisaikuisen Annen luona. Addonia näyttää kiivastahtisella tarinallaan, miltä tuntuu elää jatkuvassa välitilassa, millaista on kasvaa aikuseksi heräävän, hyvinkin voimakkaan seksuaalisuutensa kanssa maassa, jonka pitäisi olla turva, mutta joka tuntuu ilmaisevan jokaisella mahdollisella tavalla ettei toinen ole tervetullut.

Eritrean historia ensin Italian ja myöhemmin Britannian kolonialisoimana aukeaa, kun Addonia käsittelee Hannahin ja Dianan kautta oman lähisuvun salaisuuksia, piilotettuja elämiä ja toimeentulotapojen kirjoa, joka valkoiselle hyvinkin keskiluokkaisesta taustasta tulevalle lukijalle avaa silmiä aivan uudella tapaa. Kun perheellä tai edes suvulla ei ole ollut vuosisatoihin valinnanvaraa, kun osa suvusta on joutunut orjiksi ja toinen osa myynyt niitä, kun perheessä on jouduttu selviämään rikoksilla, elätetty itsensä seksityöllä, salattu kokonaisia suhteita ja elämäntapoja, näyttäytyy kolonialismin jälkijäristykset hyvinkin vahvoina tähän päivään saakka. 

Tässä Addonia onkin ehdottomasti vahvimmillaan – lyyrinen, inhimillisesti poukkoileva ja moneen suuntaan kurotteleva romaani muistuttaa afrikkalaisesta kertomaperinteestä, pitkästä laulusta, joka sisältää kokonaisia elämiä.

Lue koko maailma: Eritrea

THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”

KEVYTTÄ JA VIILEÄÄ – JEN BEAGININ VIILEÄ VAALEA

JEN BEAGIN : VIILEÄ VAALEA

396s.

Otava 2023

Alkuteos: Big Swiss, 2023

Suomennos Maria Lyytinen

Viileä vaalea on pysynyt kirjainstagram-hittinä jo vuosia – se on julkaistu "jo" kolme vuotta sitten, mutta se näkyy syötteessä ja suosituslistoilla vähän väliä edelleen. Se on ollut myös omalla lukulistallani vähintään yhtä kauan, kyllähän kaikkien kehuma kirja toki kiinnostaa. Viileä vaalea saatiinkin verraten nopeasti suomeksi, ja vaikka tällainen tietty kulttuurinen puhe ja puhetapa on ehkä paikoin sujuvampaa ja nokkelampaa englanniksi¹, on Maria Lyytinen tehnyt oivallista ja hienoa suomennostyötä tämän kanssa.

Viileän vaalean perusidea on simppeli(hkö): 45-vuotias Greta, elämässään räveltävä henkilö, joka asuu itseään vanhemman Sabinen kanssa ränsistyneessä hollantilaistalossa Hudsonin reunamilla. Sabine katoilee, elämää pitää kasassa lähinnä Gretan työ parisuhde- ja seksuaaliterapeutti Om:n asiakaskäyntien litteroijana, sekä Piñon-niminen rescue-rekku, jonka itsenäisyyttä, omaehtoisuutta ja omia rajoja Greta ihailee yli kaiken. Ja niin, pian myös FEW, eräs Omin asiakkaista, viileä vaalea sveitsiläinen, jonka tarina pitää Gretaa käsissään kuin sivuja kääntämään pakkottava romaani. Kun Greta sitten tapaa FEW:n kerran koirapuistossa, menee häneltä pasmat niin sekaisin, että hän valehtelee paitsi työnsä ja ikänsä myös nimensä. Ja aloittaa kiihkeän salasuhteen tuon naimisissa olevan, kerran äärimmäisen vakavasti pahoinpidellyn Flavian kanssa.

Viileän vaalean Greta toistaa (etenkin amerikkalaisesta) populaarikulttuurista tuttua, Anna Bogutskayan Unlikeable female characters -kirjassaan trainwreckiksi nimeämää epämiellyttävää naishahmoa hyödyntävää kuviota, jossa Greta toistaa stereotyyppiä keski-ikäisestä, emotionaalisen katastrofin partaalla olevasta, sekoilevasta ikinuoresta, joka "ei ymmärrä kasvaa aikuiseksi". Greta on jättänyt turvallisen, emotionaalisesti läsnäolevan ja vakaan kihlattunsa kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen, koska "halusi tuntea olevansa elossa". Klassinen traumareaktio, terapeutti sanoisi, sillä usein tosiaan ahdistuneet ja kiintymyssuhteissaan toipumassa olevat sekoittavat turvan tylsyyteen ja ahdistuksen elossa oloon – on aivan ymmärrettävää, että kuolenkauhu tuntuu enemmän elämiseltä kuin eläminen itsessään, jos on joskus jotain vastaavaa kokenut. Lopulta hän rakastuu Flaviaa, Viileään vaaleaan, jonka kanssa suhde on vähintäänkin monimutkainen. Ja toki jatkuvan hylkäämisen pelon kanssa "elossa olevan" tuntuinen.

Asetelma voisi olla myös kiinnostava: The White Lotus -sarjan Tanyaakin muistuttava trainwreck-Greta olisi hyvinkin käyttökelpoinen hahmo esimerkiksi terapiakulttuurin, traumakulttuurin ja toisaalta myös epämiellyttävän naishahmon laajempaa yhteiskunnallista hallitsevuutta kommentoidessa, mutta nyt päähahmon käyttö hieman lässähtää – tai saa oikeastaan juuri terapiakulttuuria vahvistavan lopun, koska vain omiin traumoihin syventyminen lopulta saa Gretaa edes hieman eheämmäksi. Ehkä. Sitä ei kerrota, mutta loppu on harmillisen lattea, sillä yhdistettynä Flavia, Big Swissin, kykyyn ottaa oma tarina haltuunsa kieltäytymällä traumanarratiivista, käsillä olisi voinut olla aivan äärimmäisen kiinnostavakin keskustelu. Nyt kirja tuntuu kertovat, että kumpikin on ongelmallista, ja parhaiten voi se, joka yksilöpsykologisesti pelaa Käärme ja tikapuut -pelin terapiamuodossa oikeaoppisesti loppuun asti.

Kirjassa on paljon mistä pidin: Beagin kuvaa esimerkiksi naisten välistä seksiä, kiihkeää suhdetta ja tunnistamista ihanan suoraan, paikoin jopa rivosti, mutta aina hellällä, rakkaudellisella ja kunnioittavalla otteella. Kirja saa kepeähkön tyylinsä puolesta lukemaan itse itseään vinhalla vauhdilla, ja se on tosiaan koukuttavasti kirjoitettu. Monimutkaiset Trainwreckitkin ovat kokonaisia, elämänsä runtelemia henkilöitä, joiden psykologinen syvyys syntyy juuri siitä, ettei kukaan syvenny mihinkään, vaan räveltelee elämässä menemään – kuten enemmän tai vähemmän meistä itse kukin ainakin eniten hukassa ollessaan. Kaiken ei tarvitse olla aina täydellistä, kaiken ei tarvitse olla suoraa ja selkeää. Ihmiset toimivat vastoin moraaliaan ja arvojaan, koska tunteet vievät meitä enemmän kuin koskaan myönnämmekään. Parhaimmillaan Viileä vaalea on terävä ja hauska. Se on myös tavallaan tarkka ajankuva, mutta syvyydessään lähinnä sitä toistava, ei kriittinen tai sitä edes varsinaisesti kommentoiva. Sekin on ihan jees, mutta sillä on vaaransa – viihde ei ole koskaan vain viihdettä, vaan kepeydellään se myös uusintaa haitallisiakin kulttuurisia piirteitä. Kuten käsityksiä yksin paranemisesta, trauma- ja terapiakulttuurin yksilöllisyyksistä ja toisaalta siitä, miten kaikki lopulta olisi vain yksilön käsissä, kun hän ymmärtäisi käsitellä menneisyytensä. Se kun ei ole mitenkään poliittisesti neutraalia, kenellä siihen on mahdollisuus ja kapasiteetti ja kenelle sitä ei edes tarjota.

–––––––––––––––––––––––––––––––––––––

Alaviitteet:

¹ Tässä ei ole sen kummepaa arvotusta suuntaan tai toiseen: en tarkoita tällä nyt sitä, että suomi on kömpelö kieli lukea ja englanti jotenkin parempi, vaan ainoastaan sitä, että koska suomen kirjakieli ja puhekieli on esimerkiksi englannin vastaavia kauempana toisistaan, tuo se välillä käännöksiin tiettyä jäykkyyttä kun kirja nimenomaan pelaa sillä kulttuurisella amerikanenglannin puhekielellä, jota sarjojen ja elokuvienkin läpi olemme tottuneet ottamaan vastaan. Koska vastaavaa tehdään vielä vähän suomeksi, on ymmärrettävää että tietyn finglish-sanaston suomentaminen tuntuu joskus vieraalta kun vakiintuneet käännökset puuttuvat.

KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

 DODIE BELLAMY : KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

309s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos: When the Sick Rule the World, 2015

Suomennos Viljami Hukka

Jos joululomalla lukemani Chris Krausin I Love Dick tuntui hetken kaiken alkupisteeltä, niin voi kaiken sukupuoliset, miten upealta tuntui päästä viimein jatkamaan jo marraskuussa aloittamani Dodie Bellamyn Kun sairailla on kaikki valta -tekstikokoelmahybridi loppuun. No, Kun sairailla on kaikki valta on toki itsessään kirjoitettu melkein kaksikymmentä vuotta Krausin I Love Dickin jälkeen, mutta ensimmäisenä Bellamyn suomennettuna teoksena sitä on toki edeltänyt jo varsin laaja tuotanto englanninkielisessä maailmassa. Jopa niin, että tosiaan esimerkiksi Maggie Nelsonin lisäksi juuri Kraus on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat Bellamyn nimenneet omiksi kirjallisiksi esikuvikseen. Eikä ihme.

Viime syksynä Viljami Hukan suomentama, neljästätoista erilaisesta tekstistä koostuva essee(hkö)kokoelma Kun sairailla on kaikki valta on new narrativen, uuskerronnan, yksi kiistattomia kulmakiviä. Vaikka tekstikokoelma koostuu erillisistä, toisaalla aiemmin yksittäinkin julkaistuista teksteistä, muodostaa se tällaisenaan vinhan vikuroivan kokonaisuuden, joka näyttää, miten kehollisuus, kokemuksellisuus, tunteellisuus ja toisaalta marginaaliset ilmiöt tarvitsevat myös uudenlaisia rakenteita tullakseen näkyviksi, tunnistetuiksi ja mahdollisimman aidosti toistetuiksi tekstimuodoissa. Bellamy käsitteleekin kirjassaan niin kodittomuutta ja gentrifikaatiota, E.T.:tä ja äitinsä kuolemaa, ruumiillisuutta, sairautta, yrjöä ja tukkeutuneita wc-putkia sellaisella vimmalla, että siitä on tietty Vakavasti Otettavalle Kirjallisuudelle tyypillinen etäännyttäminen, ironia ja pelkkä tekstin kautta näyttäminen hyvin kaukana.

Kehollisesta ja jopa eritteisestä kerronnasta huolimatta Bellamyn uuskerronta ei kuitenkaan tunnu suoralta vastineelta uusvilpittömyydelle. Se ei ole kyyneleisiin piilotettua emotionaalisuutta, yhteisyyden kokemusta ja ironiaan kyllästyneen kerronnan vastapaino sinänsä, vaan se näyttäytyy vahvemmin vaihtoehtoisena tapana kertoa kuin vain kokea. Uusvilpittömyys typistää monet asiat yksilön tunteiksi ja kokemuksiksi, Bellamyn uuskerronta taas näyttää jotain laajempaa yksilön ja toisaalta tarkkailtujen kokemusten kautta. Kun Bellamy kirjoittaa teoksensa viimeisessä, yli 40-sivuisessa esseessään Twitter-tornien varjoissa San Franciscon Google-busseista ja persoonattomista IT-työntekijöiden asuinkerrostaloista, joiden tieltä on purettu tuhansien ja tuhansien vähävaraisten ja kodittomien majoitustiloja, hän ei niinkään ulkopuolelta sääli kodittomia, vaan luo kehollista ymmärrystä siitä, millaista on kun oma tila viedään korporaatioiden nimissä. Kun kaupunki pyrkii ehkäisemään "kodittomuutta" vesitykittämällä kaduilla nukkuvia aamuyössä, kyse ei ole ironiasta eikä vilpittömyydestä, vaan maailmasta, jonka elämää ei voi kuvata ainoastaan älyllisellä tasolla.

"Stressigooglaan kuin hullu ja saan tietää, että Mid-Marketin alueella Twitterin päämajan lähellä käytetään korkeapaineistettuja vesitykkejä kodittomien häätämiseen. Kaupungin työntekijät huuhtelevat niillä jalkakäytävät joka aamu ensin puoli viideltä, sitten uudestaan kuuden aikaan. Vesitykkejä ei saisi suunnata ihmisiin, mutta silminnäkijät kertovat kodittomista, jotka huutavat kun vesi osuu heihin. Ei suojaa. Mietin hetkeä, kun tiedostaa, että kaikki on ohi, että nyt on menettänyt töpaikan rakastajan aviomiehen parhaan ystävän suurimman fanin – rauhaisa pysähdys, joka on niin armottoman selkeä, että siinä tekisi mieli viipyä ikuisesti – kuin seksin aikana silloin kun anatomia kristalloituu, eikä tarvitse enää äheltää vaan tajuaa tulevansa – lyönti vapaata pudotusta ennen kuin väistämätön räjähtää. Siltäkö hetki ennen kuolemaa kin tuntuu? Vesitykit pesevät pois virtsaa ulostetta neuloja roskia ihmisiä."

Selailen Bellamyn kirjan luettuani muitakin arvioita hänen teksteistään, ja huomaan, että etenkin Twitter-torneja on kritisoitu Bellamyn omasta sokeudesta hänen henkilökohtaiselle asemalleen – Bellamy asuu vuokrasäännellyssä kodissa, on osa sitä San Franciscon boheemia kulttuuria, joka osaltaan on tuonut gentrifikaation kaupunkiin. Osin näinkin, mutta ajattelen, että tässä lukija sekoittaa taas kirjailijan ja tekstin puhujan toisiinsa. Boheemi mahtuu (yleensä) samaan tilaan osattoman kanssa, ilman vesitykkejäkin. Toisaalta on myös hyvin vaikea nähdä Twitter-tornissa asuvan keskijohdon henkilön puolustavan kaikenlaisten ihmisten oikeutta kaupunkitilaan samalla kun heidän olemassa olonsa vuoksi kaupungissa ei ole varaa asua edes niiden kaupungin työntekijöiden, jotka heitä sairaana hoitavat tai toisaalta katuja tykein puhdistavat. Ja tässä lie aika oleellinen ero uusvilpittömyyden ja uuskerronnan välillä – näyttää, kertoa ja kokea voi myös irtaantumalla yksilöllisyydestään.

Bellamyn kaikki tekstit eivät ole näin eksplisiittisen poliittisia kuin Twitter-tornit. Bellamyn aiheet poukkoilevat oudosti seksuaalisten Lumikki-hahmojen ja metsäneläinten väliltä sairauden ja terveyden määritelmälliseen dikotomiaan, Kathy Ackerin maallisesta jäämistöstä yrjömanifestiin. Bellamylle kulttuuri on, se ei sinänsä ole matalaa tai korkeaa, se on E.T.-elokuvia, taidenäyttelyitä, oman viitekehyksen ja ajan taitelijoihin viittaamista. Myös Bellamyn omasta kerronnasta puuttuu valta-asetelma: hän ei kerro ylhäältä eikä alapuolelta, hän ei tarjoa valmista moraalista viitekehystä vaan itseasiassa jatkuvasti pyrkii tuhoamaan sen kapeita raja-aitoja. Ja silti, kuten Bellamy itsekin kirjoittaa: "kaikki taide on poliittista. Vallitsevia kulttuurisia arvoja joko uusinnetaan tai vastustetaan. Tästä ei pääse yli eikä ympäri."

Kaiki Bellamyn tekstit eivät ole ihan helpoimmasta päästä – osa haastaa kulttuuriviittauksilla, jotka eivät välttämättä ole ihan jokaiselle lukijalle allekirjoittanut mukaanlukien tuttuja, osa taas muotonsa ja rakenteensa puolesta. Ja tavallaan juuri se on yksi kokoelman vahvuuksista: aina kun ei ihan ymmärrä, putoaa kärryiltä, seuraa tekstiä jokin, mikä viekin täysin mukanaan, ja tarjoaa voimakkaita oivalluksia. Sitten taas hetkeksi hukutaan, kielen ja kerronnan eksyttäminä. Maaria Ylikangas tiivistää Bellamyn tekstin upean ytimekkäästi Hesarin arvion lopuksi: "Bellamyn esseet tunnustavat kirjoittajan ruumiillisena olentona, joka harhautuu ja korjaa kurssiaan. Siksi teksti on kujeilevaa, kokeilevaa, radikaalia ja rivoa. Se ei lankea opettavaisuuteen, mikä on yhdysvaltalaisen nykyesseen kiusallinen erityispiirre. Bellamyn esseet ovat himon ja inhon läpsäyksiä. Tässä karnevaalissa sopimattomat asiat tökkivät toisiaan niin pitkään, että päätyvät valitsemaan toisensa."

Bellamyn teksti todella antaa luvan olla kokeileva, harhaileva ja eksynytkin. Ja ennen kaikkea, poliittinen, pienimmissäkin mittakaavoissa. Kuten Bellamy itse sen toteaa:

"Vastarinnalle omistautuminen on kaunista."