CONSTANCE DEBRÉ : OFFENSES
92s.
Tuskar Rock 2026
Englanninnos Jeffrey Zuckerman
Valta-analyytikko, ranskalainen Michel Foucault kuvaa klassisessa valta-analyysissään yhteiskunnan perustuvan erilaisille pakkoinstituutioita, jotka kurivallan avulla pyrkivät muokkaamaan ruumiita (ja kansalaisiaan) kuuliaisiksi normaaleiksi, johon jokaisen tulee omatoimisesti jatkuvasti pyrkiä. Foucault'laisesti voidaan sanoa, että tällaisia kurilaitoksia ovat muun muassa armeija, koulu ja sairaala – jokainen niistä määrittelee oman normaalinsa, ja sen kautta epänormaalinsa. Normaalista tulee ihanne, jotain, johon pyrkimiseksi käytämme erilaisia hallinnan keinoja, joiden ihanne jo sinänsä saa meidät haluamaan normaaliuden keskiöön. Hieman toisin toimiva, mutta silti kurivallan äärimmäisen muodon ottaa yhteiskunnassamme vankila. Sen sisällä oleva on automaattinen epänormaali, pelote, vääränlainen. Ihmisen tulee kuuliaisesti siis tehdä elämässään kaikkensa, ettei joudu vankilaan.
Eikä suurin osa joudukaan. Sinä esimerkiksi todennäköisesti et. Miksikö? Koska voimme tilastollisuuksiin ja todennäköisyyksiin vedoten odottaa, että koska olet kirjablogissa lukemassa postausta, joka käsittelee vielä kääntämätöntä ranskalaista korkeakirjallisuutta, edustat sitä ihmisryhmää, jota varten vankilat "eivät ole". Vaikka ihmistä hallitseva illuusio lepää ajatuksessa, että kuka tahansa voi päätyä vankilaan, jos vain tekee huonoja valintoja (tai välttyä siltä tekemällä hyviä valintoja), ei pakko- ja kurivalta kohtele ihmisiä kuitenkaan samalla tapaa, heidän eroistaan välittämättä. Vankilat ovat pelote kuulaiselle keskiluokkaiselle, mutta arkea ihmisille, joiden kohdalle osuu kasautuvia riskitekijöitä – maahanmuuttotaustaisuutta, rikkinäisiä perheitä, päihteiden käyttöä, köyhyyttä, koulupudokkuutta ja rikostaustaa. Vaikka olisikin niin mukavaa ja lohdullista ajatella, että hyvälle ihmiselle tapahtuu hyviä asioita ja huonoille huonoja, todellisuudessa on täysin sattumanvaraista millaiseen perheeseen synnyt, millaiset elämänkokemukset kuljettavat sinua, ja miten olet nyt juuri siinä, lukemassa tätä kirjapostausta, todennäköisemmin kotonasi, töissäsi tai bussissa puhelimen äärellä, et vankilassa yhteisen koneen näytöltä. Ja juuri tähän pureutuu ranskalaisen hittikirjailia Constance Debrén tänä vuonna ilmestynyt Offenses. Rikollisen kategoriaan, johon yksi ajatuu toista huomattavasti todennäköisemmin.
"PTSD is why he doesn't remember. That what the brain scientists say, that it's just as bad for victims as for the perps, that the pers are just as able to be shocked, violence is traumatizing for them, their own violence. Not everyone likes that, not everyone likes that the perpetrators can be just like victims, what the world wants is a wholly separate race of the guilty, It would be visible in their bodies and their souls, someone guilty wouldn't feel anything. What the world wants is guilty people who aren't like them at all, who make it clear to them that they aren't guilty, that's what the guilty are for. He does remember the stab to the throat, the one that made all the blood, the one that made it never-ending, that made him get it all over himself."
Offenses on Debrén neljäs teos, ensimmäinen itsenäinen omaelämäkerrallisen Playboy-trilogian jälkeen. Offenses ei selitä eikä kontekstoi, mutta aiemman tuotannon luettuani tiedän: nykyään kirjailijana elävä, vanhanrahan suvun etuoikeudet ja elämäntavat hylännyt Debré oli itse ennen puolustusasianajaja, joka hoiti nimenomaan kaikkein raa'impia ja selvästi syyllisimpien tekijöiden juttuja. Trilogian ensimmäinen ja kolmas osa sivuavat tätä, Debrén halua ja ymmärrystä oikeussysteemistä, joka on tarkoitettu köyhille, joka ei kosketa rikkaita, josta voi paitsi ostaa itsensä ulos, voi myös välttää syntymällä yksinkertaisesti parempaan perheeseen. Puolustaminen oli jonkinlainen eronteko omaan taustaan ja sen luomiin sääntöihin, joilla kuritettiin lähinnä alempana olevia, mutta oli myös työ, jonka Debré jätti taakseen, samalla kun taakse jäi heteronormatiivinen avioliitto, lapsi ja muutoin sovinnainen elämä.
Offenses käsittelee yhtä oikeustapausta, vanhan naisen murhaa, nuorta, koulut keskenjättänyttä tekijää, naapurin poikaa, joka autteli murhaamaansa rouvaa aina silloin tällöin. Kirja on kirjoitettu ikään kuin puolustuspuheenvuoro oikeussaliin: se käyttää puheen rytmejä, taukoja ja tauottomuuksia tavalla, joihin kestää hetki tottua, mutta jotka todella saavat sen vahvan ja voimakkaan oman äänen kuulumaan pian lukijansakin mielessä. Tekoa ja teosta lähdetään kuljettamaan kuin lukija olisi osa oikeudenkäyntiprosessia, kuin hänellä olisi tiedossaan jo sama kuin muilla oikeussalissa, vähitellen lisäten ja avaten, todisteita läpi käyden, todistajia kuullen, nuoren tekijän elämän polkuun syventyen. Debré käyttää puolustuspuheenvuoron rakennetta taiten hyväkseen, vetoaa lukijaan ja tämän oikeustajuun samalla tavalla kuin hyvä puolustus vetoaa valamiehistöön ja tuomariin oikeussalissa. Ratkaisu on hieno ja kiehtova, pyörittävä, korkealaatuinen.
Vaikka Debré ei Foucault'ia mainitsekaan, en kykene itse irroittamaan teosta kyseisestä analyytikosta, enkä toisaalta myöskään koulusta – siellä luoduista väkivaltaisen ja vääränlaisen kategorioista. Yritämme uskotella itsemmelle, että koulut, sairaalat, armeijat ja vankilat suojelevat meitä, pitävät meitä turvassa, mahdollistavat hyvän elämän. Mutta kun systeemi on vino, ja vinoutuneesti etuoikeutettujen oikeuksia toisten kustannuksella turvaava, joillekin nämä samat instituutiot ovat juuri niitä, jotka työntävät hiljalleen syrjään, pakottavat valintoihin ja tekoihin, jotka toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle eivät tulisi mieleenkään. Kuten Debré muistuttaa, yksikään tuomari ei tiedä, miltä tuntuu elää rikkonaisessa perheessä, josta vain kaksi lasta on saanut elämässään mahdollisuuden onnistuneen huostaanoton kautta. Debré muistuttaa, että yksikään oikeusjuttua nojatuolistaan seuraava ei tiedä, miltä tuntuu kun oma äiti syyttää 12-vuotiasta poikaansa pikkusisarensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska ei halua ristiriitoja tyttären isän kanssa. Debré muistuttaa, ettei yksikään lukija tiedä, miltä tuntuu kun veli varastaa tekijällä säilytyksessä olevat huumeet, ja yhtäkkiä oletkin tuhansia euroja velkaa diilerille – ja tuhannet eurot ovat samanlainen summa kuin keskiverrolle kansalaiselle olisi miljoonat.
Ja silti me tuomitsemme. Teoista, tekoihin, vankilaan. Ajattelemme oikeusjärjestelmän olevan turva, ja laitoksiin joutuvan vain ne, jotka valitsivat toisin. Mutta tässä ajassa valinnat on tehty puolestamme. Ja Debrén pienoisromaani näyttää sen viiltävän tarkasti.
