Ágota Kristóf : Kaksoset-trilogia

ÁGOTA KRISTÓF : ISOVIHKO / TODISTE / KOLMAS VALHE

198s. / 192s. / 170s.

Tammi 2022 / 2023 / 2023

Alkuteokset: Le grand cahier, 1986 / La Preuve, 1988 / Le troisième mensonge, 1991

Suomennokset: 1. osa Anna Nordman, 2. & 3. osa Ville Keynäs

Syksyn ehdottomasti suurin kirjallinen kokemus on ollut tänä vuonna unkarilaissyntyisen, Sveitsissä nuoruudestaan asti asuneen Ágota Kristófin Kaksoset-trilogia. Luin ensimmäisen osan, Ison vihkon, yhdeltä istumalta syyskuun lopussa, toisen osan, Todisteen, yhden junamatkan aikana alkukuusta ja eilen sain niin ikään vuorokauden sisään loppuun trilogian päätösosan Kolmannen valheen. Kolmen kirjan sarja. on ollut uskomatonta psykologista ja korkeakirjallista pyöritystä – mikä on totta maailmassa, jossa sodat, julmuudet ja onnettomuudet vetävät identtisiä kaksospoikia eri suuntiin, ja kenen kertomuksiin lukiessaan todella voi luottaa? Kristóf kurkiskaa teossarjassaan epäluotettavaa kertojatyyppiä syvemmälle, ja pohtii laaja-alaista toden, oman mielen ja kerronnallisuuden ristiriitaa, jossa yhtäältä kaikki nähty voi joko olla tai olla olematta, katsojastaan tai katsontakulmastaan riippuen.

Sarjan ensimmäinen osa, Iso vihko, sijoittuu nimettömäksi jätetyn maan nimettömäksi jätettyyn pieneen rajakaupunkiin, johon nuori äiti tuo poikansa turvaan toisen maailmansodan aikaisia pommituksia. Pojat jäävät ilkeän ja katkeroituneen isoäitinsä maalaismökkiin, työskentelevät jo pienistä pitäen. Herkät ja tuntevat kaksoset kehittävät ullakolle oman maailmansa, ja alkavat tehdä erilaisia mielenharjoituksia kestääkseen paremmin nälkää, kylmää, kurjuutta ja nöyryytystä. Henkensä pitimiksi he ylläpitävät pientä puutarhaa, lisärahan perässä he käyvät soittamassa kapakoissa ja öisillä kaduilla. Koulun he välttävät, kun toinen kaksosista tekeytyy mykäksi ja toinen kuuroksi. Sota on raju, pienet kohtalot sen keskellä vielä kouriintuntuvampia.

Toisessa osassa, Todisteessa, kaksoset, Lucas ja Claus, ovat erkaantuneet. Toinen on loikannut vapaaseen, kapitalismin ja rahan "vapauttamaan" maahan, toinen jäänyt isoäidin mökille totalitarismin keskelle. Kaksosten fyysinen yhteys katkeaa, mutta he ovat olemassa aina toisilleen. Vai ovatko? Kuka ylipäätään on olemassa, mikä on totta ja mikä sepitettä? Sekä Todiste että Kolmas valhe kiepauttavat kaiken ympäri, ei kerran eikä kaksikaan, vaan niin monta kerta edestakaisin, että lukija menettää lähes itsekin todellisuudentajunsa, ja kertomuksien, tarinoiden ja totuuden kaltaisten käsitteiden määritelmät menettävät merkityksensä. Trilogian päätösosan nimi ei helpota pohdintoja, Kolmas valhe  joko ohjaa tai on ohjaamatta totuuden etsijää. Mutta ehkä sillä ei lopulta edes ole väliä, joskus täytyy vain olla ja antaa mennä.

"Jotkut meistä saivat kirjeitä, jotka hoitajat jakoivat tai lukivat heille jos he eivät itse pystyneet. Myöhemmin minä luin niille, jotka eivät itse pystyneet, jos he pyysivät. Yleensä luin juuri päinvastoin kuin mitä oli kirjoitettu. Kuten esimerkiksi: 'Rakas lapsemme, älä missään tapauksessa parane. Meillä on mukavaa ilman sinua. Emme ikävöi sinua yhtään. Toivomme että pysyt siellä, koska emme todellakaan halua tänne ketään vammaista. Halaamme sinua nyt kuitenkin vähän, ja muista olla kiltisti, koska ne jotka siellä hoitavat sinua ansaitsevat sen. Me emme ansaitsisi. Meillä kävi onni, kun joku muu huolehtii sinusta koska sinulle ei ole enää sijaa tässä perheessä jossa kaikki ovat terveitä. Vanhempasi, sisaresi, veljesi.'"

Unkarista itse totalitarismin aikaan paennut Kristóf piirtää tarkan, rujon kuvan sekä toisen maailmansodan aikaisista synkkyyksistä että sitä seuranneista yhteiskunnallisista muutoksista, kun vieras valtio dominoi sekä poliittista että sotilaallista todellisuutta omien turvavyöhykeintressiensä takia. Kristóf ei nimeä valtioita, vaikka historiaa tuntevana ne on tietyllä tapaa tunnistettavia — Kristóf itse on kuitenkin korostanut sekä sodan että totalitarismin ylikansallisuutta, globaalia olemassa oloa, ja on halunnut olla kiinnittämättä niin monelle valtiolle tuttua todellisuutta yhteen kansaan ja kansalaisuuteen. Valinta on onnistunut, tietynlainen nimeämättömyys herättää miljöön aivan uudella tapaa henkiin, näyttää kaiken tämän voivan tapahtua lähes missä päin maailmaa tahansa.

Kristófin voikin nähdä käyttävän sekä fyysisiä paikkoja että kaksosia ja heidän suhdettaan laajempana symboliikkana sodan traumoista, totalitarismin julmuudesta sekä identiteetin hajoamisesta. Siinä missä ensimmäisessä osassa kaksoset ovat vain me, kaksi nimetöntä, rinta rinnan elävää poikaa, toinen osa on taas erottanut heidät rautaesiripun tapaan kahteen irti revittyyn maailmaan. Kummallakin on oma traumansa, toisella paikalle jääneen muistot, toisella paenneen totaalinen juurettomuus. Samalla Kristófin toteava, koruton ja minimalistinen kieli alleviivaa illuusiota realismista, poikien tarinat, valheet ja jopa keksityt todellisuudet taas haastavat sitä objektiivisuuden harhaa, joka kirjoitetulla kerronnalla aina on kannettavanaan.

Kaksoset-trilogia on voimakas, haastava ja ahmittava kokonaisuus, aivan ehdottomasti yksi modernin ajan kirjallisia suurteoksia. Viimeisen osan viimeisen sivun sulkiessaan en ymmärrä, tiedä tai osaa tulkita yhtään sen enempää kuin Isoa vihkoa aloittaessakaan, mieleni tekee ainoastaan mieli lukea kirjat heti uudelleen, sukeltaa siihen taitavaan verkostoon, jonka sekä Nodrmanin että Keynäsin taitavat suomennokset meille tarjoavat. Ja puhua, suositella tätä kolmikkoa ihan kaikille. 

Life of M

RACHEL CUSK : LIFE OF M

192s.

Faber 2026

"Kesän kuumin kirjakohu" (HS 4.9.2026) on ehdottomasti Rachel Cuskin ja Natalie Portmanin välinen biiffi – siis lehtien sivuilla, välillisesti käyty keskustelu keskustelusta, Portmanin "ärtyneisyydestä" itsensä ja Cuskin uusimman romaanihahmon M:n välisistä yhteyksistä, Cuskin ahdistuneen oloisesta puolustautumisesta, fiktion taakse piiloutumisesta. Kohu saavutti minutkin ennen kirjaa, mikä on sinänsä harmi. Olisin halunnut lukea Cuskia puhtaalta pöydältä, mistään mitään tietämättä. Portmanista, arvioista, some-gatesta. Ja samalla: kun Cusk kirjoittaa kohun ainekset jo kirjaan mukaan, onko kohu itsetarkoituksellinen? Jos nyt ei aivan markkinointikikka, mutta kirjan sivuilta ulkomaailmaan asti livahtava kysymys siitä, kuka kenenkin tarinan saa kirjoittaa ja kuka lopulta edes performoi ja mitä?

Ei ole mikään salaisuus, että Rachel Cusk on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Luen häntä kriittisimmillänikin niin myötäkarvaan, ettei arvioista voi puhua oikein muina kuin rakkauskirjeinä. Life of M osoittautuu kuitenkin tässä(kin) mielessä erilaiseksi – siitä tulee kirja, josta haluan pitää lojaaliudesta Cuskia kohtaan. Jonka haluan ymmärtää lojaaliudesta omaa kirjamakuani kohtaan. Josta haluan sanoa jotain, ihan vain koska oletan sitä minulta odotettavan. Mutta Life of M:n suljettuani olen hämmentynyt. En meinaa löytää fokusta. En Cuskin kriittistä katsetta. En sitä terävintä kulmaa, jolla Cusk ikään kuin jostain huoneen nurkasta, pimeistä varjoista yhteiskuntaa itsensä ja itsensä kaltaisten hahmojen kautta tarkkailee, näyttää ja paljastaa.

Life of M:ää onkin ehditty jo tästä kritisoida. Sitä on sanottu internetin kirja-arvioissa hajanaiseksi ja epätarkaksi, jonkin sellaisen aluksi, jota Cusk itsekin unohti kirjan edetessä rakentavansa. Vaikka tyyli on tunnistettavaa, sivullista, havainnoivaa, enemmän perspektiivejä kuin henkilöhahmoja kuvaava, se ei meinaa kantaa – se luo lopulta sekä maailmasta, M:sta että kritiikin kohteena (?!) olevasta performatiivisuudestakin juuri sellaisen karikatyyrin mistä M kirjan lopulla teoksen kertojaa syyttää. Kirja tuntuukin itse performanssilta: provokaatiolta, peililtä, joka heijastaa takaisin lukijan oman halun tietää, kuka M “oikeasti” on. Tämä on toki Cuskille tyypillistä: hän kirjoittaa rajojen rikkomisesta ja sitten joutuu itse niiden rikkomisen kohteeksi. Cuskia onkin syytetty julkisuudessa jo niin Portmanin elämäntarinan varastamisesta että täydellisestä uhriutumisesta. Valuuko kirja siis tosiaan sivuiltaan todellisuuteen, vai voiko olla sattumaa, miten kertojaminän ehdottoma autobiografia M:sta herättää juuri sellaisia tunteita kuin aiheen julkinen keskustelu on todeksi osoittanut?

Life of M:ää on siis  mahdoton lukea lukematta sitä Portmanin kautta. Kun M on hiljaa, elegantisti ja vallan itselleen tilanteessa ottava, on M automaattisesti Natalie, yksi läntisen maailman tunnetuimmista kasvoista, tuo kauneuden, eheyden ja eteerisyyden perikuva. Kun koko maailma tietää kuka olet, olemisesta tulee performanssi, ikuinen näytelmä, jossa normaaliuden, tavallisuuden ja toisaalta sivistyneisyyden etsiminen otetaan projektiksi. Jos omat kasvot ovat olleet lapsuudesta asti kaikkialla, onko henkilö olemassa vai vain lavaste? Ja silti: onko Portman lopulta vain mitä taitavin hämäys? Romaanin M on kylmä, hajanainen, provokatiivinen, ja välillä ärsyttävän pinnallinen. Mutta itse kirja on myös älyllisesti rehellinen: se näyttää autofiktion rumuuden, sen eettiset riskit, sen halun käyttää toista ihmistä materiaalina. Se on kirja, joka ei ehkä ole Cuskia parhaimmillaan – mutta on sen sijaan Cuskia paljaimmillaan. Ja se jos mikä menee helposti kaiken aikaan kuuluvan kohuilun vuoksi täysin ohi.

Offenses

CONSTANCE DEBRÉ : OFFENSES

92s.

Tuskar Rock 2026

Englanninnos Jeffrey Zuckerman

Valta-analyytikko, ranskalainen Michel Foucault kuvaa klassisessa valta-analyysissään yhteiskunnan perustuvan erilaisille pakkoinstituutioita, jotka kurivallan avulla pyrkivät muokkaamaan ruumiita (ja kansalaisiaan) kuuliaisiksi normaaleiksi, johon jokaisen tulee omatoimisesti jatkuvasti pyrkiä. Foucault'laisesti voidaan sanoa, että tällaisia kurilaitoksia ovat muun muassa armeija, koulu ja sairaala – jokainen niistä määrittelee oman normaalinsa, ja sen kautta epänormaalinsa. Normaalista tulee ihanne, jotain, johon pyrkimiseksi käytämme erilaisia hallinnan keinoja, joiden ihanne jo sinänsä saa meidät haluamaan normaaliuden keskiöön. Hieman toisin toimiva, mutta silti kurivallan äärimmäisen muodon ottaa yhteiskunnassamme vankila. Sen sisällä oleva on automaattinen epänormaali, pelote, vääränlainen. Ihmisen tulee kuuliaisesti siis tehdä elämässään kaikkensa, ettei joudu vankilaan.

Eikä suurin osa joudukaan. Sinä esimerkiksi todennäköisesti et. Miksikö? Koska voimme tilastollisuuksiin ja todennäköisyyksiin vedoten odottaa, että koska olet kirjablogissa lukemassa postausta, joka käsittelee vielä kääntämätöntä ranskalaista korkeakirjallisuutta, edustat sitä ihmisryhmää, jota varten vankilat "eivät ole". Vaikka ihmistä hallitseva illuusio lepää ajatuksessa, että kuka tahansa voi päätyä vankilaan, jos vain tekee huonoja valintoja (tai välttyä siltä tekemällä hyviä valintoja), ei pakko- ja kurivalta kohtele ihmisiä kuitenkaan samalla tapaa, heidän eroistaan välittämättä. Vankilat ovat pelote kuulaiselle keskiluokkaiselle, mutta arkea ihmisille, joiden kohdalle osuu kasautuvia riskitekijöitä – maahanmuuttotaustaisuutta, rikkinäisiä perheitä, päihteiden käyttöä, köyhyyttä, koulupudokkuutta ja rikostaustaa. Vaikka olisikin niin mukavaa ja lohdullista ajatella, että hyvälle ihmiselle tapahtuu hyviä asioita ja huonoille huonoja, todellisuudessa on täysin sattumanvaraista millaiseen perheeseen synnyt, millaiset elämänkokemukset kuljettavat sinua, ja miten olet nyt juuri siinä, lukemassa tätä kirjapostausta, todennäköisemmin kotonasi, töissäsi tai bussissa puhelimen äärellä, et vankilassa yhteisen koneen näytöltä. Ja juuri tähän pureutuu ranskalaisen hittikirjailia Constance Debrén tänä vuonna ilmestynyt Offenses. Rikollisen kategoriaan, johon yksi ajatuu toista huomattavasti todennäköisemmin. 

"PTSD is why he doesn't remember. That what the brain scientists say, that it's just as bad for victims as for the perps, that the pers are just as able to be shocked, violence is traumatizing for them, their own violence. Not everyone likes that, not everyone likes that the perpetrators can be just like victims, what the world wants is a wholly separate race of the guilty, It would be visible in their bodies and their souls, someone guilty wouldn't feel anything. What the world wants is guilty people who aren't like them at all, who make it clear to them that they aren't guilty, that's what the guilty are for. He does remember the stab to the throat, the one that made all the blood, the one that made it never-ending, that made him get it all over himself."

Offenses on Debrén neljäs teos, ensimmäinen itsenäinen omaelämäkerrallisen Playboy-trilogian jälkeen. Offenses ei selitä eikä kontekstoi, mutta aiemman tuotannon luettuani tiedän: nykyään kirjailijana elävä, vanhanrahan suvun etuoikeudet ja elämäntavat hylännyt Debré oli itse ennen puolustusasianajaja, joka hoiti nimenomaan kaikkein raa'impia ja selvästi syyllisimpien tekijöiden juttuja. Trilogian ensimmäinen ja kolmas osa sivuavat tätä, Debrén halua ja ymmärrystä oikeussysteemistä, joka on tarkoitettu köyhille, joka ei kosketa rikkaita, josta voi paitsi ostaa itsensä ulos, voi myös välttää syntymällä yksinkertaisesti parempaan perheeseen. Puolustaminen oli jonkinlainen eronteko omaan taustaan ja sen luomiin sääntöihin, joilla kuritettiin lähinnä alempana olevia, mutta oli myös työ, jonka Debré jätti taakseen, samalla kun taakse jäi heteronormatiivinen avioliitto, lapsi ja muutoin sovinnainen elämä.

Offenses käsittelee yhtä oikeustapausta, vanhan naisen murhaa, nuorta, koulut keskenjättänyttä tekijää, naapurin poikaa, joka autteli murhaamaansa rouvaa aina silloin tällöin. Kirja on kirjoitettu ikään kuin puolustuspuheenvuoro oikeussaliin: se käyttää puheen rytmejä, taukoja ja tauottomuuksia tavalla, joihin kestää hetki tottua, mutta jotka todella saavat sen vahvan ja voimakkaan oman äänen kuulumaan pian lukijansakin mielessä. Tekoa ja teosta lähdetään kuljettamaan kuin lukija olisi osa oikeudenkäyntiprosessia, kuin hänellä olisi tiedossaan jo sama kuin muilla oikeussalissa, vähitellen lisäten ja avaten, todisteita läpi käyden, todistajia kuullen, nuoren tekijän elämän polkuun syventyen. Debré käyttää puolustuspuheenvuoron rakennetta taiten hyväkseen, vetoaa lukijaan ja tämän oikeustajuun samalla tavalla kuin hyvä puolustus vetoaa valamiehistöön ja tuomariin oikeussalissa. Ratkaisu on hieno ja kiehtova, pyörittävä, korkealaatuinen.

Vaikka Debré ei Foucault'ia mainitsekaan, en kykene itse irroittamaan teosta kyseisestä analyytikosta, enkä toisaalta myöskään koulusta – siellä luoduista väkivaltaisen ja vääränlaisen kategorioista. Yritämme uskotella itsemmelle, että koulut, sairaalat, armeijat ja vankilat suojelevat meitä, pitävät meitä turvassa, mahdollistavat hyvän elämän. Mutta kun systeemi on vino, ja vinoutuneesti etuoikeutettujen oikeuksia toisten kustannuksella turvaava, joillekin nämä samat instituutiot ovat juuri niitä, jotka työntävät hiljalleen syrjään, pakottavat valintoihin ja tekoihin, jotka toisenlaisessa ympäristössä kasvaneelle eivät tulisi mieleenkään. Kuten Debré muistuttaa, yksikään tuomari ei tiedä, miltä tuntuu elää rikkonaisessa perheessä, josta vain kaksi lasta on saanut elämässään mahdollisuuden onnistuneen huostaanoton kautta. Debré muistuttaa, että yksikään oikeusjuttua nojatuolistaan seuraava ei tiedä, miltä tuntuu kun oma äiti syyttää 12-vuotiasta poikaansa pikkusisarensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska ei halua ristiriitoja tyttären isän kanssa. Debré muistuttaa, ettei yksikään lukija tiedä, miltä tuntuu kun veli varastaa tekijällä säilytyksessä olevat huumeet, ja yhtäkkiä oletkin tuhansia euroja velkaa diilerille – ja tuhannet eurot ovat samanlainen summa kuin keskiverrolle kansalaiselle olisi miljoonat. 

Ja silti me tuomitsemme. Teoista, tekoihin, vankilaan. Ajattelemme oikeusjärjestelmän olevan turva, ja laitoksiin joutuvan vain ne, jotka valitsivat toisin. Mutta tässä ajassa valinnat on tehty puolestamme. Ja Debrén pienoisromaani näyttää sen viiltävän tarkasti.

The Anthropologists

AYŞEGÜL SAVAŞ : THE ANTHROPOLOGISTS

186s.

Scribner UK, 2024

Turkkilaistaustaisen, englanniksi kirjoittaman Ayşegül Savaşin The Anthropologists -romaani on erityinen tapaus. Ajassa, jossa kaikki on yleensä Suurta, Nopeaa ja Katkonaista, on jopa mullistavaa kirjoittaa pientä, hidasta ja arkisen lineaarista.

The Anthropologists on kirja, jota yleensä kuvailen pieneksisuureksi kirjallisuudeksi. Se kuvaa nuorista asti yhdessä olleen pariskunnan, Asyan ja Manun suhdetta ja elämää maassa, joka ei ole kummankaan kotimaa, jossa ei puhuta kummankaan äidinkieltä. Heillä on muutama ystävä; Asyan kotoa välillä vierailemaan tuleva Sara, paikallinen Lena sekä niin ikään samaan kaupunkiin muualta muuttanut Ravi, joka on oikeastaan kuin kolmas henkilö Asyan ja Manun suhteessa. Silloin tällöin kylässä käy myös pariskunnan vanhemmat, mutta enemmän heidänkin kanssa eletään suhteessa etänä, puheluiden ja pienten videonäyttöjen välityksellä.

Uudessa maassa, kummallekin tai kaikille vieraassa on aina oma taikansa. Kaiken näkee hieman toisin – ihmiset, ruokakaupat, puistot, baarit ja kotikadut ovat jotenkin enemmän, näkyvämpiä, jopa todellisempia. Kun vierauteen vielä yhdistää kaikkiin paikalla oleviin ihmissuhteisiin limittyvän kielen, joka ei ole ensimmäisenä opittu, ei ole tunnekieli, on moni asia aina juuri ja juuri ulottumattomissa. Ne tuntuvat, näkyvät ja kuuluvat, ovat toki totta. Mutta sekä vieraan maan ja kielen keskellä, miten hyvin ne osaakin ja tunteekin, on ulkopuolisuus aina tunne, jota vastaan joutuu aivan eri tavoin taistelemaan kuin eläessään tunnekielensä ja lapsuuden kotikaupunkinsa kaduilla.

““Throughout my childhood, I’d thought of these friends’ intimacy as an archetype of friendship. I’d imagined I would have friends of my own, from whom I could ask anything in my adulthood: people of character, which was a denomination my father used. Being without character was how he damned anyone he found lacking in integrity.””

Tällaiseen vierauteen ja pieneen sivullisuuteen pohjaava, Savaşin kauniiseen ja rauhalliseen kerrontaan yhdistyvä tyyli imaisee mukaansa jo aivan ensimetreillä, kirjan pienissä ja lyhyissä kappaleissa. Romaani saa kehyksensä sekä Asyan apurahalla työstämästä puistodokumentista että pariskunnan yhteisestä asunnonetsinnästä – vuokralla asuva pari pohtii, miten ja mihin kaupungissa asettua. Ja isommassa mittakaavassa, riveillä ja sen välissä: miten ja mihin asettua, kun ainoa tuttu asia on vieraus, ainoa koti on parisuhde, ainoa perhe on muutamat, harvakseltaan vastaan tulleet ja elämään jääneet ystävät, jotka aiheuttavat ihania, pieniä ja inhimillisiä draamoja sekä erikseen että keskenään. Puistoa ja sen kävijöitä kuvaavana Asya taas näyttää vierauden tunteeseen liittyvän tarkkailijaposition – miten elämä vieraassa kaupungissa ja vieraassa maassa on usein vuosienkin jälkeen hieman sivussa, hieman toisella reitillä kuin paikallisilla. Miten mikään paikka ei ole ihan täysin oma, ihan täysin otettavissa, vaan kaikkeen jollain muulla on aina suurempi sisäänpääsyoikeus.

“During my interview at the park I was mesmerized by the routines of strangers. I wanted to ask questions that borrowed deeper into the fabric of a single day. As I continue filming I was also beginning to articulate a feeling I had had dormant for a long time . Everyone It seemed to me has something truly weird about them something unique and bizarre. This uniqueness was most apparent in everyday act, in the banal rather than the extraordinary : the way to pick clothes for the day, the things they ate, how they spent a free hour. This was their compass. It seemed to me, more so than any more abstraction”

 

The Anthropologists on hurmaava kuvaus asettumisesta, rakkaudesta ja toisaalta myös sen helppoudesta ja silti ikuisesta mystisyydestä – miten toinen ihminen ei uuden kaupungin tapaan voi koskaan olla aivan tuttu, aivan ennalta-arvattava ja oma. Savaşin vahvuus on konstailemattomuudessa: elämä on juuri niin pientä tai suurta kun sen kokee olevan. Rauhallinen, tarkkaileva kertojapositio paljastaa ajatusmaailmoja tekojen ja tekemättä jättämisten kautta, ja kirjan sivuilla saakin olla etuoikeutettu kutsuvieras kahden ennaltatuntemattoman ja niin todentuntuisen henkilöhahmon elämässä. 

Lue koko maailma: Turkki

SAIRAUS VERTAUSKUVANA

SUSAN SONTAG :

 ILLNESS AS METAPHOR & 

AIDS AND ITS METAPHORS

180s.

Penguin, 2002/1978 & 1989

(kirjasta olemassa vuonna 2010 suomennettu laitos

Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat, 

suom. Osmo Saarinen. 

Sattuneesta syystä sitä ei etenkään täältä Belgiasta löytynyt.)

Miltä tuntuu sairastaa maailmassa, joka on ottanut sairautesi omakseen aivan muussa merkityksessä? Miltä tuntuu kantaa sisällään virusta, kasvainta tai vaikkapa aivan vääriin paikkoihin sirottunutta kohdun limakalvorakennetta, kun maailma väittää, että sairautesi on rangaistus, häpeän aihe, itse aiheutettua tai jopa loputtoman pahuuden symboli? 30 vuotta syöpää sairastanut, ikoninen filosofi ja kirjoittaja Susan Sontag pysähtyi tämän ajatuksen äärelle, kahteen kertaan. Ensin 1970-luvun lopulla syöpää ja kasvaimia (& sen seurana esimerkiksi tuberkuloosia) sekä niiden vertauskuvia ja kymmenen vuotta myöhemmin aidsia ja sen vertauskuvia syväluotaavasti tutkien.

Sontag näyttää, miten kukin sairaus vuorollaan joutuu tietyllä tapaa yhteiskunnallisen metaforisuuden keskiöön, ja mitä siitä seuraa paitsi kielelle myös sairauksien sairastajille. Siinä missä 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkua leimasi vahva tuberkuloosin aika, oli viime vuosisadan puolivälissä erityisesti syövän vuoro. Aids tuli perässä 1980-luvulla, ja kaikkia metaforiksi päätyneitä sairauksia yhdisti yksi asia: mystisyys ja niiden alkuperäisten syiden tuntemattomuus. Jokainen sairaus on ollut vuorotellen historiansa suurin, mutta jokaisen vertauskuvallisuus on silti syntynyt eri tavoin, eri tarinoista. 

“The age-old, seemingly inexorable process whereby diseases acquire meanings (by coming to stand for the deepest fears) and inflict stigma is always worth challenging, and it does seem to have more limited credibility in the modern world, among people willing to be modern - the process is under surveillance now. With this illness, one that elicits so much guilt and shame, the effort to detach it from these meanings, these metaphors, seems particularly liberating, even consoling. But the metaphors cannot be distanced just by abstaining from them. They have to be exposed, criticized, belabored, used up.”

Illness as Metaphor -essee toi väkisinkin mieleen nykyisen nettipuoskaroinnin, jossa eräätkin arkkitehdit ovat ottaneet vuosisatoja vanhat, jo aikoja sitten virheelliseksi todetut narratiivit omiksi aseikseen: milloin syöpä tai endometrioosi johtuu tukahdetuista tunteista tai "naiseudesta", ja milloin taas miasmateoria syntyy uudelleen nordinlaisissa käsissä koronan aikaan, kaikki nämä kerronta- ja pelottelutavat ovat olleet olemassa jo keskiajalta lähtien. Sontag näyttääkin, miten vaarallista näiden käyttö on: paitsi että se lykkää oikean ja aidosti tehoavan hoidon etsimistä se myös saa kantajansa aina jollain tapaa herättämään ne sisäistyneet äänet, että minäkö tämän tein? Olisinko itse voinut olla jollain tapaa erilainen, jottei kohtuni sirottuisi ympäri sisäelimiäni? Häpeä ja syyllisyys elää sairauksissa, ja Sontag näyttää vahvasti, kuinka pitkälti se on kielenkäyttömme käsissä. 

Historiassa selitykset vaihtelivat tautien mukaan: tuberkuloosi oli tietyn "neuroottisen" ihmistyypin sairaus, ja toisaalta se yhdistettiin (romantisoituun) köyhyyteen, alkeellisiin oloihin ja nuoreena sekä viattomina kuolleisiin neitsyihin. Syöpä taas oli jonkinlainen rangaistus – sotavertauskuvien valtaama taistelu, jossa vahvimmat selviytyivät ja heikommat sortuivat jo alkumetreillä. Aidsin levinneisyystapa (niin homoseksuaalien kuin mustien ihmisten yhteisöissä) taas sai aikaan vahvan (seksuaali-)moralismin, joka erotti jälleen yhdellä tapaa valkoiset Toisista. Ja vaikka näistä teksteistä onkin jo pian 40 ja 50 vuotta, elää tällainen tauteihin ja sairauksiin liittyvä vertauskuvallinen puhetapa edelleen. Ei ehkä samojen sairauksien kanssa, mutta vuoroin aina sen, mikä minkäkin tahon propagandaan parhaiten sopii.

“Nothing is more punitive than to give a disease a meaning - that meaning being invariably a moralistic one.”

Ennen se perustui ehkäpä moralistiseen uskonnollisuuteen, poliittisiin tarkoitusperiin tai muuten esimerkiksi valkoisen luokkayhteiskunnan rajojen tiivistämiseen, mutta nykyään näillä kaikilla tunteisiin vetoavilla ja sitä kautta juuri niin vaarallisilla kerrontatavoilla pyritään lähinnä tuottamaan voittoa yksittäisille ihmisille. Sairastunut on helppo kohde – moni on valmis kokeilemaan mitä tahansa, mistä toivoa olisi vielä saatavissa. Kun sairastuneelle annetaan ymmärtää, että vika ja alkusyy on hänessä, on hänet helpompi saada myös uskomaan, että parannus ja selviytyminen on myös hänessä itsessään. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma ja likainen: se todennäköisemmin vie kauemmas aidosta mahdollisuudesta parantua kuin toisi sen luo. Sairaus kun vain on, se ei kysele yksittäisen ihmisen tahdonvoimaa, selviytymisviettiä tai taistelutahtoa. Kun parantumisestakin tehdään identiteetti, siirtyy sairauden biologiset ja fyysiset mekanismit kauas siitä, mitä ne todellisuudessa kehollisella tasolla ovat.

Pelon ja toisaalta yksilöpsykologisen syyllisyystuotannon ilmapiiri toimiikin itse itseään vahvistaen: tällaiseen pseudotietoon ei toimi parempi, oikea tieto, koska se kiertää pikkusormensa ympärille tunteita, ei niin sanottua järkeä. Samaan tapaan Sontagin esseet tuovat ymmärrettäväksi (muttei suinkaan hyväksyttäväksi) korona-ajan yksilöpsykologiset romahdukset, jotka saivat ihan järkevänkin oloiset ihmiset kaivautumaan syvälle anti-vaxxer- sekä salaliittoteoriakaninkolotunnelia, ja katoamaan niin sanotusti tästä maailmasta. Sairaudet, oikeat mutta useammin keksityt, joita lietsotaan psykologisena aseena, joiden takia ihmisiä kartetaan, eristetään ja jopa kansanmurhataan, ovat valtava, psykologista resilienssiä horjuttava voima, johon harvalla on yksin vastavoimaa. 

“One set of messages of the society we live in is: Consume. Grow. Do what you want. Amuse yourselves. The very working of this economic system, which has bestowed these unprecedented liberties, most cherished in the form of physical mobility and material prosperity, depends on encouraging people to defy limits. Appetite is supposed to be immoderate. The ideology of capitalism makes us all into connoisseurs of liberty—of the indefinite expansion of possibility. Virtually every kind of advocacy claims to offer first of all or also some increment of freedom. Not every freedom, to be sure. In rich countries, freedom has come to be identified more and more with “personal fulfillment”—a freedom enjoyed or practiced alone (or as alone). Hence much of recent discourse about the body, reimagined as the instrument with which to enact, increasingly, various programs of self-improvement, of the heightening of powers.”

Sairauden käyttö vertauskuvana (kommunismi on ihmiskunnan syöpä -henkisesti) sekä sotasanaston käyttö sairauksien vertauskuvina (solut hyökkäävät itse itseään vastaan) luovat todellisuutta, jonka seurauksia Sontag näissä klassikkoesseissään käy taidokkaasti läpi. Kuten koronapandemia, erilaiset influenssauhat, ebola, mielen sairaudet sekä jo mainittu endometrioosi näyttävät, että lähes mikä tahansa sairaus voidaan kaapata narratiivisen todellisuuden keskelle, ja muuttaa niillä jopa yhteiskunnallista suuntaa. Sontag argumentoi, että ainoastaan parempi, oikea tieteellinen tieto voi toimia näitä vastaan, mutta se edellyttää myös siihen uskovien huolellisempaa kielenkäyttöä: hullut päivät, kasvain-kapitalismimetaforat ja toisaalta kaiken kattava halumme medikalisoida ja lokeroida ihmisillistä persoonallisuuden moninaisuutta kulkee tiiviisti kiinni ihmiskunnassa, aatesuunnasta huolimatta. Ja vaikka voidaan väittää, ettei sairaus tai virus valitse kohdettaan, puhetavat valitsevat sen puolesta. Mitä marginalisoidumman ryhmän sairaus on kyseessä tai mitä todennäköisemmin vain valkoiset, keskiluokkaiset ihmiset saavat siihen hoitoa, sen suurempi psykologinen ulottuvuus jokaisella yksittäisellä virustartunnallakin on.

ALIENS & ANOREXIA

CHRIS KRAUS : ALIENS & ANOREXIA

261s.

Tuskar Rock, 2013/ 2000

En lue englanniksi siksi, että suomen kielessä olisi jotain vikaa – luen englanniksi siksi, että suomen kielellä on ollut pitkään lähes mahdoton löytää älyllistä, feminististä ja teoreettisesti pätevää kirjallisuutta.  

Yksi suurin kääntämättömyyden synnistä kärsinyt kirjailija on ehdottomasti Chris Kraus – tai toisin sanoen: yksi englanniksi lukemisen parhaita puolia on ollut löytää viimein Chris Kraus. Krausin teoreettinen fiktio hurmasi jo loppuvuodesta I Love Dickin muodossa. Nyt löyhä trilogia jatkui Aliens & Anorexian parissa. 

“The panic of altruism: sadness rests inside the body, always, nascent like the inflammation of a chronic disease. Therefore, empathy is not a reaching outward. It is a loop. Because there isn't any separation any more between what you are and what you see.” 

Aliens & Anorexia saa kehyksensä 1909–1943 eläneestä Simone Weilistä, ranskalaisjuutalaisesta filosofista, joka kuolee tietyllä tapaa omaan altruismiinsa: nälkään, nälkiintyneisyyteen maailmassa, jossa tuntuu väärältä elää ja syödä yltäkylläisyydestä, kun suurin osa ihmisistä on juuri näännytetty nälkään keskitysleireillä, sodissa sekä järjettömän huonoissa työoloissa sekä edellisen vuosituhannen viimeisiä vuosia elävästä Krausin itsensä kaltaisesta hahmosta, joka yrittää viimeisillä penneillään saada taide-elokuvaansa Gravity & Gracea edes jonkinlaiseen levitykseen. Samalla se sisältää jo I Love Dickistä tutuksi tullutta, viehättävän ja välillä hieman haastavankin poukkoilevaa kerrontaa aina taidekritiikistä Krausin ja hänen kumppaninsa Lotringerin koiran kuolemaan kuin kuvailevaan intohimoon sadomasokismiä kohtaan. Aivan lopuksi kirja sisältää myös jonkinlaisen metakuvauksen Krausin Gravitystä & Gracesta tekstimuodossa.

Paljon paljossa siis – ja silti erityisen taiten yhteen nivottuna, asiasta toiseen hypellessäkin kriittisenä, terävänä ja inhimillisenä esseemäisenä kokonaisuutena. Dickistä tutut naiskirjoittamisen ja autofiktion kritiikin kritiikin teemat jatkuvat. Kraus käsittelee yhtäältä teemojaan niin alienin, muukalaisuuden kuin anoreksian kautta: kummastakin tulee äärimmäisen kehollisia ja fyysisiä kokonaisuuksia, joiden ruumillisuuden unohtamisesta Kraus oivallisesti syyttää sekä aikalaisiaan että aiempia (mies-)kirjoittajia ja (-)tutkijoita. Siinä missä muukalaisuus typistyy Krausin mukaan esimerkiksi viihteessä aina jollain tapaa ihmis(mieh)en haluun nähdä ja valloittaa, seksualisoida ja alistaa, näyttää Kraus myös anoreksian tulkintojen psykologisen vinoutuvuuden: kun kyse on naistyypillisestä, kehollisuuden ja mielen yhdistävästä ilmiöstä, ei tutkija keskity koskaan kokijan todellisuuteen, vaan selittää myös syömishäiriön oman tulkinnallisuutensa kautta. Kraus muistuttaakin oivallisesti, että koska nainen on aina objekti, on hänen anoreksiaan asti menevä ruumillinen todellisuutensakin aina (miehelle) lopulta jotain tulkittavaa, ei koskaan sitä mitä se vain on.

“Has it ever occurred to you that food's intensely social? There is just so much to think about before you eat. The origins of food, the social politics of its production. Its presentation. The presence or absence of true happiness. In its journey to the table, was this food handled by anyone who cared of understood it? None of these circumstances can be the least bit alienating in order to food taste good. Food's a product of the culture and the cynicism of it makes me sick."

Vaikka tämäkin teos on julkaistu jo 26 vuotta sitten, se on tässä hetkessä aivan yhtä tarkka ja ajankohtainen kuin vuosituhannen alussakin. Myös milleniumin aikainen äärimmäisen laihuuden ihannointi on palannut – tuntuu kuin eläisimme historiallisessa vortexissa, josta ei pääse pois sitten millään. Sama heroin chic ja thinspiration -kuvasto, jonka parissa kasvoin itse aikuiseksi, on palannut – naisen keho on kaunein, kun se on äärimmilleen kontrolloitu, kasassa ja kurissa pidetty. Miespsykoanalyytikot kääntävät sen huomionhakuisuudeksi, mutta harva kiinnittää vieläkään huomiota siihen, millaisessa ympäristössä ruumiin kuritus saa tulta alleen: ei ole esimerkiksi sattumaa, että kehon viimeisen päälle hiottujen, feminiinisen pehmeiden mutta jäntevien lihasten tuoma pilates on lajina yhteydessä erilaisiin, konservativismisen pohjan kanssa nousseeseen maskuliini- ja feminiinienergialiikkeiden kanssa, jossa miehen tulee vapauttaa vahvuutensa ja naisen lähinnä alistuneisuutensa vanhoillisen kaksinapaisen sukupuolikäsityksensä varjossa. 

Krausin suomentamattomuus onkin jonkinlainen kulttuuririkos – siinä missä I Love Dick on ollut toki jo kolmisen kymmentä vuotta eräänlainen teoreettisen fiktion kulttikulmateos, jää jo Aliens & Anorexia sen varjoon julkisessa näkyvyydessäänkin. Se on suuren suuri menetys, sillä A&A on vielä edellistään selvästi terävämpi, kriittisempi ja toisaalta teoreettisesti kestävämpi sekä eheämpi teos. Lopun Gravityn & Gracen aukikirjoitettu osio on vahva, filosifinen ja ruumillinen tarina kahdesta naisesta, lopulta eri puolilla maailmaa. Se on lyhytelokuvana jatkuvasti torjuttu, osin siksi, että siitä puuttui erään kontaktin mukaan tunne. Kraus kysyykin oivallisesti, miksei naisen elokuvassa filosofisuus riitä. 

LOVE ME TENDER

CONSTANCE DEBRÉ : LOVE ME TENDER

176s.

Tuskar Rock Press  2023/2020

ranskasta englanniksi kääntänyt Holly James

"I don't see why the love between a mother and son should be any different from other kinds of love. Why we shouldn't be allowed to stop loving each other. Why we shouldn't be allowed to break up. I don't see why we shouldn't stop giving a shit, once and for all, about love, or so-called love. love in all its forms, even that one."

Ranskalaisen Constance Debrén Love Me Tenderin aloituslausekappale on yksi modernin kirjallisuuden voimakkaampia – se on Camus'n Sivullinen, mutta toisinpäin. Se on äiti, joka pyytää lupaa erota myös pojastaan. Joka muistuttaa, että myös äidinrakkaus on yksi rakkauden muodoista, ei sen enempää eikä sen vähempää.

Love Me Tender on Debrén autofiktiivisen, feministisen queer-trilogian keskimmäinen osa, mutta löydän sen ensimmäisenä – se on kertomus äidistä ja pojasta, Paulista, yhdeksänvuotiaasta sekä äidin uudesta elämästä homoseksuaalina Pariisin kaduilla. Nimettömäksi jäänyt äiti on jo siirtynyt tatuointeihin ja androgyyniin tyyliin, mutta tulee silti verraten perinteisesti kaapista entiselle miehelleen Laurentille, Paulin isälle. Alkuun Laurent tuntuu jopa kiihottuvan ajatuksesta. Mutta kun päähenkilö torjuu Laurentin muutaman kerran, muuttuu kiihotus puhtaaksi vihaksi. Se muuttuu Paulin erottamisesta äidistään, äitiään vastaan kääntämiseksi, vuosien oikeustaisteluiksi. Perusteettomiksi insestisyytöksiksi.

Debrétä verrataan Camus'iin sekä takakannen ylistyksissä että monissa arvioissa, ja yhtäläisyydestä on helppo saada kiinni. Debrén teksti on päälausevetoista, listaavaa, toteavaa. Päähenkilö kulkee suhteesta toiseen, sängystä, asunnosta ja naapurustosta välittämättä. Hän on jo luopunut työstään hyväpalkkaisena juristina, vakaasta parisuhteestaan perheen äitinä, isosta ja valoisasta kodistaan. Nyt Laurent laittaa hänet vielä luopumaan Paulista. Miksi tuntea mitään, kun voi valita toisinkin?

Love Me Tender on tarkkanäköinen, katkerankauniskin kuvaus äidistä ja pojasta, oikeustaistelusta, modernin länsimaisen yhteiskunnan rakenteellisesta homofobiasta sekä naisvihasta. Debré näyttää, että nainen on kokonainen, hyvä äiti, vain valmiiksi määritellyssä, kapeassa normatiivisessa lokerossa. Kun hän omistaa elämänsä perheelleen, ei intohimoilleen. Ja kun nainen alkaa käyttäytyä kuin mies, kun äiti alkaa käyttäytyä kuin isä, on häneltä tarpeen riisua jopa tuo rooli minimiin. Äidin ei ole soveliasta lähteä. Äidin ei ole soveliasta rakastaa ja rakastella naisia. Äidin ei ole sopiva kirjoittaa. Äidin on harvoin sopiva elää, jos elo ei mahdu äitimyyttiin.

Löysin Love Me Tenderin gentiläisen Rokko-kirjakaupan hyllystä, siitä koskaan aiemmin kuulleenakaan. Myöhemmin Paard Van Trojen hyllyjä kiertäessä vastaan tuli trilogian ensimmäinen osa, Playboy sekä viimeinen osa Name. Ostin myös ne – vaikka Debrén tyyli ei ole ehkä kaikista eniten minua, on tällaisenkin kirjallisuuden lukeminen raikasta, tärkeääkin. Raikasta, koska maailma täyttyy tällä hetkellä vahvasta tunnekirjallisuudesta, subjektiivisista kärsimyksistä ja traumakokemuksista. Pidän niistäkin, mutta toisenlainen, "camus'lainen" näkökulmakin tuo siihen paljon lisää. Ja tärkeä, koska homofobia sekä naisen/äidin asema ei ole vieläkään, edes meidän edistyksellisimpien yhteiskuntien keskellä todellakaan valmis. Ja sen Debré näyttää alleviivaamatta vaivattomalla, tinkimättömällä tyylillään.

Äidinrakkauteenkin mahtuu variointia. On etäisiä äitejä, itsekeskeisiä äitejä, hoitovietittömiä äitejä. On lähteneitä äitejä, katoavia äitejä, muuhun uppoutuneita äitejä. On äitejä, jotka jopa katuvat äitiyttään. Ja jokaisen tällaisen tarinan olemassa olo vahvistaa sitä todellisuutta, jossa kaikki tämä varianssi mahtuu äitiyteen. Kuuluu äitiyteen. Kuuluu ihmisyyteen.

THE GARDEN AGAINST TIME – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

OLIVIA LAING : THE GARDEN AGAINST TIME 

 – IN SEARCH OF A COMMON PARADISE

317s.

Picador 2024

Olivia Laingin The garden against time – in search of a common paradise on odotellut jo toista vuotta lukemistaan kirjahyllyssäni. Kuten blogiani pidempään seuranneet tietänevät, Laing on yksi keskeisimpiä kirjailijoita, ei vain hyllyssäni, vaan ennen kaikkea elämässäni. Laingin kehoa ja vapautta käsittelevä Everybody oli muuttava ja mullistava lukukokemus, Lonely City taas sanoitti monia yksinäisyyteen liittyviä tunteita, joita en ollut huomannut edes kokeneeni. Funny Weatherin tekstit taas ovat yksi suurimpia lohtuja, mitä näin karmean maailmanajan keskellä olen kirjojen sivuilta saanut – Laing on siis paljon enemmän kuin vain lempikirjailija. Ja osin siksi hänen uusiin teoksiin, etenkin näihin ei-fiktiivisiin, on jostain syystä pieni kynnys tarttua, kun odotukset eivät edes mahdu enää mihinkään järjellisiin mittasuhteisiin.

The garden agains time on kirja puutarhoista olematta silti kirja puutarhoista – se on tarina siitä, mitä tapahtuu kun ihminen yrittää asettua jonnekin, ja tehdä paikasta itselleen kodin. Laing kirjoittaa puutarhanhoidosta, historiasta, vallasta ja haavoittuvuudesta tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa intiimiltä ja laajalta – kuin vierailisi jonkun toisen ihmisen pieteetillä laittamassa, yksityisessä puutarhassa. Jokaisella lauseella, kukalla, kappaleella ja istutuksella on paikkansa kokonaisuudessa, eikä mitään silti voi koskaan kesyttää ja valloittaa niin totaalisesti kuin ihminen lajina jostain syystä on koko pienen pienen (modernihkon) elinolonsa aikana yrittänyt tehdä. Puutarha luontona on kuin nyky-ihminen eläimenä – yritys hallita hallitsematonta.

“This was the more sinister legacy of Eden: the fantasy of perpetual abundance. I was beginning to see what a poisoned fruit it truly was. So many of our most ecologically deleterious behaviours are to do with refusing impermanence and decay, insisting on summer all the time. Permanent growth, constant fertility, perpetual yield, instant pleasure, maximum profit, outsource the labour, keep evidence of pollution out of sight.”

Tuttuun tapaansa Laing yhdistää teokseensa niin taideanalyysia kuin oman elämän ja perheen tragedioita, yhteiskuntakritiikkiä kuin laajaa teoreettista ymmärrystä maailmasta ja nyky-ajasta. Pandemia-aika, isän kumppanin kuolema ja kummallinen perintövyyhti yhdistyy Edeniin, kolonialismiin ja jopa kirjaimellisesti orjatyövoiman myötä ihmishenkiäkin vaatineeseen "puutarhanhoitoon" alueilla, jossa rikas on halunnut ympäristönsä muistuttavan jotain raamatun paratiisin kaltaista. Laing käyttää kerronnassaan jälleen apuna vahvaa historian kerroksellisuutta: hän näyttää, miten puutarhat ja paratiisit ovat lopulta aina modernin ihmisen maailmassa syntyneet nimenomaan ulossulkemisen kautta. Puutarhat ovat rajattuja, aidattuja, usein ryöstettyjä ja riistollakin rakennettuja. Niiden kauneus on usein ulkokultaisempaa kuin ajattelemmekaan, ja Lang kysyykin selväsanaisesti voiko kauneus olla viatonta – ja onko kauneus lopulta kauneutta, jos se perustuu joltain muulta ottamiseen ja anastamiseen.

Puutarha on paikka, joka ei tottele ihmistä koskaan täysin. Se on hallitsematon: se levittää itseään rajojen ulkopuolelle, mutta saattaa kieltäytyä kukoistamasta sille varatuilla paikoilla. Se on aina keskeneräinen, sillä se noudattaa aivan omaa logiikkaansa, kasvaa aivan omaan tahtiinsa, eikä ihmisen varaaman aikataulun mukaan. Se onkin paikka, jossa ihminen joutuu kohtaamaan rajallisuutensa – se ei alistu vaan valtaa, leviää, rönsyää ja välillä myös tuhoutuu aivan omia aikojaan. Ja toisaalta – se myös valloittaa kaikkein surullisimmat paikat. Toisen maailmansodan aikana pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioista alkoi melko pian kasvaa kasveja. Tšernobylin rakennukset ovat jo nyt kasvien peitossa. Mykorritsasienet levittävät rihmastojaan ja informaatiotaan ihmisestä välittämättä, vievät elinvoimaa asvaltin rakoihin ja kaikkein modernimmankin kaupungin keskelle.

Laing kirjoittaa maailmasta, joka on hauras, mutta ei toivoton. Hän muistuttaa, että puutarha ei ole ratkaisu, mutta se voi olla alku – pieni, rajattu tila, jossa voi harjoitella huolenpitoa ja keskeneräisyyden sietämistä. Ja ehkä juuri siksi kirja tuntuukin niin ajankohtaiselta.

“I wanted a home, absolutely, but it was a garden that I needed.”

KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

 DODIE BELLAMY : KUN SAIRAILLA ON KAIKKI VALTA

309s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos: When the Sick Rule the World, 2015

Suomennos Viljami Hukka

Jos joululomalla lukemani Chris Krausin I Love Dick tuntui hetken kaiken alkupisteeltä, niin voi kaiken sukupuoliset, miten upealta tuntui päästä viimein jatkamaan jo marraskuussa aloittamani Dodie Bellamyn Kun sairailla on kaikki valta -tekstikokoelmahybridi loppuun. No, Kun sairailla on kaikki valta on toki itsessään kirjoitettu melkein kaksikymmentä vuotta Krausin I Love Dickin jälkeen, mutta ensimmäisenä Bellamyn suomennettuna teoksena sitä on toki edeltänyt jo varsin laaja tuotanto englanninkielisessä maailmassa. Jopa niin, että tosiaan esimerkiksi Maggie Nelsonin lisäksi juuri Kraus on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat Bellamyn nimenneet omiksi kirjallisiksi esikuvikseen. Eikä ihme.

Viime syksynä Viljami Hukan suomentama, neljästätoista erilaisesta tekstistä koostuva essee(hkö)kokoelma Kun sairailla on kaikki valta on new narrativen, uuskerronnan, yksi kiistattomia kulmakiviä. Vaikka tekstikokoelma koostuu erillisistä, toisaalla aiemmin yksittäinkin julkaistuista teksteistä, muodostaa se tällaisenaan vinhan vikuroivan kokonaisuuden, joka näyttää, miten kehollisuus, kokemuksellisuus, tunteellisuus ja toisaalta marginaaliset ilmiöt tarvitsevat myös uudenlaisia rakenteita tullakseen näkyviksi, tunnistetuiksi ja mahdollisimman aidosti toistetuiksi tekstimuodoissa. Bellamy käsitteleekin kirjassaan niin kodittomuutta ja gentrifikaatiota, E.T.:tä ja äitinsä kuolemaa, ruumiillisuutta, sairautta, yrjöä ja tukkeutuneita wc-putkia sellaisella vimmalla, että siitä on tietty Vakavasti Otettavalle Kirjallisuudelle tyypillinen etäännyttäminen, ironia ja pelkkä tekstin kautta näyttäminen hyvin kaukana.

Kehollisesta ja jopa eritteisestä kerronnasta huolimatta Bellamyn uuskerronta ei kuitenkaan tunnu suoralta vastineelta uusvilpittömyydelle. Se ei ole kyyneleisiin piilotettua emotionaalisuutta, yhteisyyden kokemusta ja ironiaan kyllästyneen kerronnan vastapaino sinänsä, vaan se näyttäytyy vahvemmin vaihtoehtoisena tapana kertoa kuin vain kokea. Uusvilpittömyys typistää monet asiat yksilön tunteiksi ja kokemuksiksi, Bellamyn uuskerronta taas näyttää jotain laajempaa yksilön ja toisaalta tarkkailtujen kokemusten kautta. Kun Bellamy kirjoittaa teoksensa viimeisessä, yli 40-sivuisessa esseessään Twitter-tornien varjoissa San Franciscon Google-busseista ja persoonattomista IT-työntekijöiden asuinkerrostaloista, joiden tieltä on purettu tuhansien ja tuhansien vähävaraisten ja kodittomien majoitustiloja, hän ei niinkään ulkopuolelta sääli kodittomia, vaan luo kehollista ymmärrystä siitä, millaista on kun oma tila viedään korporaatioiden nimissä. Kun kaupunki pyrkii ehkäisemään "kodittomuutta" vesitykittämällä kaduilla nukkuvia aamuyössä, kyse ei ole ironiasta eikä vilpittömyydestä, vaan maailmasta, jonka elämää ei voi kuvata ainoastaan älyllisellä tasolla.

"Stressigooglaan kuin hullu ja saan tietää, että Mid-Marketin alueella Twitterin päämajan lähellä käytetään korkeapaineistettuja vesitykkejä kodittomien häätämiseen. Kaupungin työntekijät huuhtelevat niillä jalkakäytävät joka aamu ensin puoli viideltä, sitten uudestaan kuuden aikaan. Vesitykkejä ei saisi suunnata ihmisiin, mutta silminnäkijät kertovat kodittomista, jotka huutavat kun vesi osuu heihin. Ei suojaa. Mietin hetkeä, kun tiedostaa, että kaikki on ohi, että nyt on menettänyt töpaikan rakastajan aviomiehen parhaan ystävän suurimman fanin – rauhaisa pysähdys, joka on niin armottoman selkeä, että siinä tekisi mieli viipyä ikuisesti – kuin seksin aikana silloin kun anatomia kristalloituu, eikä tarvitse enää äheltää vaan tajuaa tulevansa – lyönti vapaata pudotusta ennen kuin väistämätön räjähtää. Siltäkö hetki ennen kuolemaa kin tuntuu? Vesitykit pesevät pois virtsaa ulostetta neuloja roskia ihmisiä."

Selailen Bellamyn kirjan luettuani muitakin arvioita hänen teksteistään, ja huomaan, että etenkin Twitter-torneja on kritisoitu Bellamyn omasta sokeudesta hänen henkilökohtaiselle asemalleen – Bellamy asuu vuokrasäännellyssä kodissa, on osa sitä San Franciscon boheemia kulttuuria, joka osaltaan on tuonut gentrifikaation kaupunkiin. Osin näinkin, mutta ajattelen, että tässä lukija sekoittaa taas kirjailijan ja tekstin puhujan toisiinsa. Boheemi mahtuu (yleensä) samaan tilaan osattoman kanssa, ilman vesitykkejäkin. Toisaalta on myös hyvin vaikea nähdä Twitter-tornissa asuvan keskijohdon henkilön puolustavan kaikenlaisten ihmisten oikeutta kaupunkitilaan samalla kun heidän olemassa olonsa vuoksi kaupungissa ei ole varaa asua edes niiden kaupungin työntekijöiden, jotka heitä sairaana hoitavat tai toisaalta katuja tykein puhdistavat. Ja tässä lie aika oleellinen ero uusvilpittömyyden ja uuskerronnan välillä – näyttää, kertoa ja kokea voi myös irtaantumalla yksilöllisyydestään.

Bellamyn kaikki tekstit eivät ole näin eksplisiittisen poliittisia kuin Twitter-tornit. Bellamyn aiheet poukkoilevat oudosti seksuaalisten Lumikki-hahmojen ja metsäneläinten väliltä sairauden ja terveyden määritelmälliseen dikotomiaan, Kathy Ackerin maallisesta jäämistöstä yrjömanifestiin. Bellamylle kulttuuri on, se ei sinänsä ole matalaa tai korkeaa, se on E.T.-elokuvia, taidenäyttelyitä, oman viitekehyksen ja ajan taitelijoihin viittaamista. Myös Bellamyn omasta kerronnasta puuttuu valta-asetelma: hän ei kerro ylhäältä eikä alapuolelta, hän ei tarjoa valmista moraalista viitekehystä vaan itseasiassa jatkuvasti pyrkii tuhoamaan sen kapeita raja-aitoja. Ja silti, kuten Bellamy itsekin kirjoittaa: "kaikki taide on poliittista. Vallitsevia kulttuurisia arvoja joko uusinnetaan tai vastustetaan. Tästä ei pääse yli eikä ympäri."

Kaiki Bellamyn tekstit eivät ole ihan helpoimmasta päästä – osa haastaa kulttuuriviittauksilla, jotka eivät välttämättä ole ihan jokaiselle lukijalle allekirjoittanut mukaanlukien tuttuja, osa taas muotonsa ja rakenteensa puolesta. Ja tavallaan juuri se on yksi kokoelman vahvuuksista: aina kun ei ihan ymmärrä, putoaa kärryiltä, seuraa tekstiä jokin, mikä viekin täysin mukanaan, ja tarjoaa voimakkaita oivalluksia. Sitten taas hetkeksi hukutaan, kielen ja kerronnan eksyttäminä. Maaria Ylikangas tiivistää Bellamyn tekstin upean ytimekkäästi Hesarin arvion lopuksi: "Bellamyn esseet tunnustavat kirjoittajan ruumiillisena olentona, joka harhautuu ja korjaa kurssiaan. Siksi teksti on kujeilevaa, kokeilevaa, radikaalia ja rivoa. Se ei lankea opettavaisuuteen, mikä on yhdysvaltalaisen nykyesseen kiusallinen erityispiirre. Bellamyn esseet ovat himon ja inhon läpsäyksiä. Tässä karnevaalissa sopimattomat asiat tökkivät toisiaan niin pitkään, että päätyvät valitsemaan toisensa."

Bellamyn teksti todella antaa luvan olla kokeileva, harhaileva ja eksynytkin. Ja ennen kaikkea, poliittinen, pienimmissäkin mittakaavoissa. Kuten Bellamy itse sen toteaa:

"Vastarinnalle omistautuminen on kaunista."

I LOVE DICK

CHRIS KRAUS : I LOVE DICK

260s.

Serpent's Tail, 2016/1997

Uusiseelantilaislähtöisen, myöhemmin amerikkalaistuneen Chris Krausin I Love Dick on roikkunut vuosia lukulistallani. Se on romaani, jota monet omat kirjalliset esikuvani ja ihailemani henkilöt pitävät ihailtuna esikuvanaan – Kraus on saanut sellaiset kirjailijat kirjoittamaan, jotka taas ovat antaneet minulle kipinän ajatella, että noinkin voi olla ja kirjoittaa! Jotain tuollaista haluaisin joskus kyetä tekemään itsekin. Krausin alunperin 1997 julkaistu I Love Dick onkin toki tietyn vasemmisto-älykköfeministipiirin kulttiklassikko, eikä sitä (tietenkään) ole suomennettu. Siihen on viitattu – ja viitataan – jatkuvasti uudelleen ja uudelleen, mutta vasta nyt olen päässyt lukemaan sen itse. Ja rakastunut jo ensisivuilla.

“When you're living so intensely in your head there isn't any different between what you imagine and what actually takes place. Therefore, you're both omnipotent and powerless.”

I Love Dick alkaa kun teoksen kokeellinen elokuvataitelija Chris Kraus ja hänen 15 vuotta vanhempi aviomiehensä, yliopistoprofessori Sylvére Lotringer tapaavat Dick ____:n ja päätyvät tämän luokse yöksi. Aamulla Dick on kadonnut, mikä käynnistää Chrisin mielessä suuren tapahtumaketjun: Chris ja Dick ovat ikään kuin harrastaneet käsitteellistä seksiä, mitä aamulla paikalta poistuminen vain alleviivaa. Alkaa kiihkeä leikki, kun Chris ja Sylvére alkavat kirjoittaa kirjeitä Dickille. Ensin leikillään, myöhemmin hyvin paljon vähemmän leikillään. Chris rakastuu, jopa hullaantuu Dickistä täysin, mikä lopulta aiheuttaa kuilun myös kolmantena leikkiin läheteneen Sylvéren ja vaimonsa välille. Kirja jakautuu kahteen osaan: Scenes from a marriageen sekä Every letter is a love letteringiin – puolet teoksesta on yhteisiä, huumaantuneita kirjeitä Christiltä ja Sylvéreltä, myöhemmin niiden sävy muuttuu analyyttisemman tarkaksi, esseemäiseksi kokoelmaksi Chrisin ajatuksia, kritiikkiä ja tutkielmia maailman sekä yhteiskunnan tilasta. I Love Dick on paljon paljossa, ja se tuskin pystyykään tyhjenemään täysin näin yhden lukukerran jälkeen. 

“Because I'm moved in writing to be irrepressible. Writing to you seems like some holy cause, cause there's not enough female irrepressibility written down. I've fused my silence and repression with the entire female gender's silence and repression. I think the sheer fact of women talking, being, paradoxical, inexplicable, flip, self-destructive but above all else public is the most revolutionary thing in the world.”

Lukemani painoksen jälkisanoissa taiteilija ja taiteentutkija Joan Hawkins nimittää I Love Dickiä käsitteellä, theoretical fiction, teoreettinen fiktio. Hän huomauttaa, että kriitikot ohittavat Krausin teokset lähes olankohautuksella, tai vähintäänkin typistävät ne naistyypilliseksi tunnekirjallisuudeksi jättäen yhteiskunnalliset teemat, genre- ja tyylirajoja rikkovan muodon, kulttuuri- ja yhteiskuntakritiikin ja yksinkertaisesti teosten taideteoksellisuuden huomiotta. Tässä on jotain äärimmäisen tuttua, ja se tekee surulliseksi: I Love Dick kritisoi tätä naiskirjailijan kohtaloa itse teoksessaankin, jo lähes 30 vuotta sitten. Ja mikä on muuttunut tässä ajassa? Eipä juuri mikään – naisten kirjoittama minä-muotoinen kirjallisuus typistyy edelleen "oikeiden kriitikoiden" toimesta tunnenarinaksi, tunnustukselliseksi sosiaalipornoksi tai muuten vain Huonoksi Kirjallisuudeksi, Joka Rypee Omassa Emotiossaan. Eli niin kovin parjatuksi autofiktioksi, jonka muotoa ja taitavuutta ei parhaimmatkaan kriitikot ole oikein edes yrittäneet koskaan ymmärtää, onhan se leimallisesti ei-mieskirjallisuutta. Teoreettisen fiktion käsitteellä pääsisimme kuitenkin huomattavasti pidemmälle – ja ennen kaikkea syvemmälle. Teoreettisena fiktiona I Love Dick'kin on kokeellista kirjallisuutta, muistelmien, auto-omakerrallisuuden, teorian, filosofian ja taiteen yhdistävä runsaudensarvi. Se on rakkautta, riippuvuutta, katsaus naisen asemaan taiteilijuudessa ja toisaalta yhteiskuntaan aina jonkun vaimona. Se on essee juutalaistaiteilijoista ja huonosta kritiikistä, tutkielma skitsofreniasta ja skitsofreenisestä yhteiskunnasta Félix Guattarin ja Gilles Deleuzen seuralaisinaan.

Ja mikä oleellisinta: I Love Dick on pioneeriteos, jonka vaikutuksen näkee selvästi länsimaisen (nais-)kirjoittamisen lähihistoriassakin. Krausin tyylillä on selvät sillat tämän hetken suurimpiin kirjallisiin, jopa kulttiasemaan nousseisiin nimiin kuten Sheila Hetiin, Maggie Nelsoniin sekä Olivia Laingiin. Heti on saanut Krausilta selviä vaikutteita tyylin ja sen rikkomisen suhteen erityisesti kaunokirjallisessa kontekstissa, Maggie Nelsonin tuotannon teoreettisen yhdistäminen omaelämäkerrallisuuteen seuraa taas tunnistettavasti ja silti vahvan omaäänisesti Krausin jalanjälkiä. Monografista esseemuotoa ja teoreettisesti vahvaa psykologista näkökulmaa sekä taiteilijaelämäkerrallisuutta muistelmiin taas yhdistää krausmaisesti Olivia Laing. Sivuhuomiona: sanoo Silvia Hosseini siihen mitä tahansa – en ole vieläkään antanut anteeksi viimekeväistä Helsinki Lit -haastattelua, jossa Hosseini osuvien analyysiensa perään kysyi kiusaannuttavan huonoja kysymyksiä Laingilta, ja epäonnistui ehdottomasti pahiten väittäessään Laingille kirjaimellisesti päin naamaa, ettei Laingin teoksissa olisi teoreettisuutta. Ehkä kysymys oli vain huonosti muotoiltu tai englanniksi päässä kääntynyt, mutta Laingin kaltainen kirjailija olisi todella ansainnut haastattelijan, joka olisi ollut hieman paremmin tutustunut ns. genreen. Nyt Hosseinin haastattelu tuntui juuri siltä autofiktiota ylenkatsovalta kriitikkopuheelta, joka ei ihan ymmärrä lukemaansa.

“If I can’t make you fall in love with me for who I am, maybe I can interest you with what I understand.”

Mutta takaisin Hosseinista Krausiin: aikalaisenahan sitä kriitikotkin teoksia aina lukevat. Jos/kun yleinen kriitikkoparadigma kallistuu edelleen arvostamaan sukupuolettomana pitämäänsä (mies-)kirjallisuutta, erehtyy taitavampikin kriitikko katsomaan teoksien syvyyden ohi. Tästä on puhunut erityisesti Rachel Cusk, jonka kokeellisen Parade-romaanin voisi helpostikin sillata takaisin Krausiin, jonka kanssa hän on osin jo yhtaikaakin toki kirjoittanut kirjallisuusmaailman sukupuolittuneisuudesta. Kuten kirjoitin jo Virginia Woolfin Oman huoneen kohdalla, surulliseksi tässä tekee lähinnä se, miten monta kymmentä vuotta tästäkin täytyy puhua ilman, että yleinen mielipide saati "sivistynyt kulttuuriväki" tuntuu edelleenkään edes käsittävän mitä kaikella tällä yritetään sanoa. Kraus käsittelee tätä kaikkea itsekin – kirjan itsensä sisällä. Dick ei ole vain henkilö, Dick on koko patriarkaatti, jolta ei-viehättävänä ja samalla älykkäänä itsensä näkevä Krausin itsensä kaltainen naishahmo yrittää saada rakkautta keinolla millä hyvänsä. Dick on se kriitikko, jonka Chris haluaa saada ymmärtämään oman rakastettavuutensa, vakavasti otettavuutensa. Se, jonka rinnalla olla yhtä suuri, ei vain jonkun hieman suuremman ja tunnetumman puoliso.

Krausin löyhähkön trilogian aloittavanakin teoksena I Love Dick on äärimmäisen vahva, älykäs, teoreettinen ja kauaskantoinen taideteos, ja sillä todella on selvät kulttuuriset perillisensä. Seuraavaksi täytyy etsiä käsiin Krausin Aliens & Anorexia sekä Torpor, ja pysähtyä vain sen onnen tunteen äärelle, että tätä(kin) kirjallisuutta on vaikka millä mitalla maailmassa lisää. 

THE BOOK OF DISAPPEARANCE

IBTISAM AZEM : THE BOOK OF DISAPPEARANCE

239s.

And Other Stories, 2024

Alkuteos: سفر الاختفاء, 2014 

Arabiasta englanniksi kääntänyt Sinan Antoon

Vaikka lukisi neljästäkymmenestä seitsemäänkymmentä kirjaa vuodessa, kuten yleensä itse teen, jokaiseen mahtuu silti ihan muutamia, jopa vain yksi tai kaksi maagisen upeaa kirjaa – kokonaisvaltaista taideteosta, jonka jälkeen on aika ennen ja aika jälkeen kyseisen kirjan. Tänä vuonna sellainen on ollut maaliskuussa luettu Samantha Harveyn Orbital. Ja nyt tämä, joulukuun alussa loppuun saatu palestiinalaiskirjailija Ibtisam Azemin The Book of Disappearance. Ja kuten tällaisten kirjojen kohdalla yleensä, on tästäkin haastavin kirjoittaa: mikään ei tunnu olevan niiden rinnalla tarpeeksi ja toisaalta haluaisin säilyttää mahdollisimman monelle mahdollisuuden lukea tämän samalla tavalla kuin luin sen itse – ilman oikein minkäänlaisia ennakko-odotuksia.

"I used to wonder: Should I tread lightly? Was I walking over the corpses of those who have passed trough, and who were decimated in the nakba? Was I walking over a land, made of decomposed bodies? When I walk in Palestine I feel that am walking on corpses. The images of multitudes of people escaping in terror are always on my mind." 

Kun Jaffa ja Tel Aviv eräänä aamuna heräävät, on ilmassa jotain outoa. Ensin ajatellaan, että kaikki arabit ovat lakossa – yksikään ei ole saapunut töihinsä tavalliseen tapaan. Seuraavaksi ajatellaan, että armeija on onnistunut viimein jossain salaisessa operaatiossaan. Ja viimein ymmärretään vain, että kaikki palestiinalaiset Israelin "valtion" rajojen sisäpuolella ovat kadonneet, kokonaan. Jäljelle jääneet juutalaiset ovat hämillään, he pelkäävät pahinta. Mutta pikkuhiljaa outous ja hämmennys vaihtuvat mahdollisuuksien tieltä.

Azemin ensimmäistä kertaa vuonna 2019 englanninnettu, ja nyt And Other Storiesin uutena painoksena International Booker Awardsien lyhytlistalle päässyt tieteis-/spekulatiivisfiktiivinen romaani The Book of Disappearance nousi palkintolistauksen kautta omaankin tietoisuuteeni, ja kolmatta vuotta kansanmurhan keskellä elävien ihmisten tarinoihin sijoittunut romaani ei juuri ajankohtaisempi voisi olla. Se on hyytävä, sydämen särkevä ja yhtaikaa silti raivon valtaan saava. Azem kirjoittaa lyyrisen kauniisti, vaihtaa taiten kielen ja kerronnan rekistereitä kertojasta riippuen, tarjoaa upean ja kipeän taideteoksen keskelle koko läntisen maailman sormien välistä katsomaa Israelin hirmuhallintoa. Azem käsittelee aihettaan viiltävän tarkalla otteella – sekularisoituneen juutalaisen Arielin sekä hänen alakerrassaan ennen katoamistaan asuneen ystävänsä Alaan ja tältä jääneen muistikirjan kautta pääosin vuorotellen. Jaffa ja sen esikaupunkien päälle kolonisoiden rakennettu Tel Aviv muuttuvat kirjassa eläväksi historiaksi, kuvaksi politiikasta ja tarinoista, jotka tämän hetkenkin ovat mahdollistaneet.

Azemin tapa käsitellä Israelin juutalaisten tarinallistettua oikeutta "pyhälle maalleen" toteutuu kriittisen ja väkevän kerronnan kautta, joka ei juurikaan lukijaansa säästele. Azemin taituruus on kuitenkin näyttämisessä, ei valmiiksi ajattelemisessa ja alleviivaamisessa. The Book of Disappearance on älykäs ja kiihkoton tutkielma tarinoiden vallasta, sekulaarinkin kansanosan syötin kohoineen nielemisestä. Kun se yhdistyy Alaan luvuissa lyyrisen kauniisiin muistelmiin, nakban kokeneen isoäidin kuoleman käsittelyyn ja haavoittuvaan ylisukupolvisen traumaan, ei selvemmin lännen silmien ummistusta voisi nähdä. Jopa "suvaitsevaiset" ja maallistuneet juutalaiset kääntävät katseensa omilta teoiltaan, oman pyhän maan satunsa ja modernin valtion perustustarinoiden pauloissa. Kun ensimmäinen osa kansanmurhasta on tehty itsenäisyyssodan nimissä, kokonaisia kyliä ja kaupunkeja väkivalloin itselleen siirtäen, on usko moderniin demokratiaan yhtaikaa naiivi ja pelottava. Journalistina toimiva Ariel toimii äärettömän brutaalina ja häiritsevänä vertauskuvana koko yhteiskunnasta, joka näkee oikeuksia sielläkin, missä kuuluisi olla velvollisuutta ja aitoa syyllisyyttä.

Ibtisam Azemin romaani onkin voimakas Lue maailma vuodessa -haasteen lopetus. Se on niin osuva tarina palestiinalaisten katoamisesta ja kadottamisesta, että se tekisi mieli luetuttaa ihan jokaisella. Vuosi 2023 ja sen jälkeisen ajat ovat näyttäneet, ettei tämä todella ole niin spekulatiivista saati fiktiota kuin ensin saattaisi ajatella.

Lue maailma vuodessa: 12. Kirjailija on maasta, jonka valtiota ei olla (täysin) tunnustettu

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

MAGGIE NELSON : 

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

71s.

Fern Press 2025

Maggie Nelson on kiistatta yksi 2000-luvun merkittävimpiä kirjailijoita ja ajattelijoita. Tunnen itseni onnekkaaksi – olla nyt yhtaikaa samalla maapallolla jonkun tällaisen ajattelijan kanssa ja kyetä lukemaan hänen teoksiaan lähes reaaliajassa – siis sitä mukaan kun niitä julkaistaan. En edes yritä olla kriittinen tai objektiivinen – ei sillä, että se olisi edes mahdollista, kuten nyky-ymmärryksemme onneksi jo myöntää – Nelson on paitsi aikamme ihana yleisnero myös henkilökohtaisella tasolla minulle niin merkityksellinen kirjailija, että luen häntä aina jonkinlaisen yleismaagisen tunnelman läpi. Niin tälläkin kertaa, kun pääsin käsiksi keväällä julkaistuun Pathemataan - tai tarinaan Maggie Nelsonin suusta.

Pathemata mathemata on kreikkalainen sanonta, joka tarkoittaa oppimista joko kokemuksen tai kivun kautta. Nelsonin tapauksessa uskallan väittää, että kyse on nimenomaan jälkimmäisestä: Pathemata on pieni ja painava kirja kroonisesta leukakivusta, pandemiasta ja ystävän yllättävästä kuolemasta. Tuttuun tapaansa Nelson kirjoittaa yhteen teokseen useasta asiasta, yhdistää monenlaisen kivun ja sen ruumiillistumisen eheäksi tarinaksi, jossa monta monessa ja silti yhtä ja samaa – kipua, epätoivoa ja silti tunteesta kiinnipitämistä. Se kun on viimeinen asia, joka todistaa meidän olevan elossa.

Pathemata on yhtaikaa siis kipu-, suru- ja unipäiväkirja, jossa Nelson ei juurikaan vaivaudu kertomaan lukijalle, milloin kyse on todellisuudesta ja milloin jostain alitajuntaisen ylöskirjoittamisesta. Tämä vikuroiva yhdistelmä tekee kirjasta upean: se seikkailee toden ja alitajunnan rajamailla maailmassa, joka on suljettu pandemian vuoksi, joka saa vähemmänkin herkän ahdistumaan. Nelson ei tosin itse taida niihin vähemmän herkkiin kuulua, mutta näin muutamia vuosia tuon ajan jälkeen hän pystyy tarkastelemaan senaikaistakin maailmaa juuri sen oman herkkyytensä ansiosta niin äärettömän terävästi ja analyyttisesti. Tällä kertaa herkkyys ja analyysi kuitenkin kohdistuu ennen kaikkea kertojaan itseensä, sillä Pathemata tuntuu ehdottomasti henkilökohtaisimmalta teokselta koko Nelsonin tuotannossa. Se ei yhdistele teoriaa ja muita ajattelijoita, vaan se tutkii kroonistuneen kivun aiheuttamaa todellisuutta, epätoivoa ja jopa hyvinkin epärationaalisia haluja parantua, haparointeja gurujen ja muiden vaihtoehtohoitojen puolelta. Vaikka tästäkin olisi saanut irti vaikka miten upeaa yhteiskunnallistakin analyysia, Nelson jättää sen puolen lukijalle – tällä kertaa hän on itse ainoastaan dokumentoija, ja jokainen saa tehdä laajemmat tulkinnat oman mielensä mukaan.

Pathemata – Or, the story of my mouth on kaunis, herkkä, ilahduttava, hykerryttävä, pökerryttävän hieno. Ja kun sen viimeisen sivun sulkee, ymmärtää täysin myös miksi Nelson on valinnut juuri tuon kreikkalaissanonnan alkuosan kirjansa nimeksi.

"Sometimes I wonder what I would have thought about all these years, if I hadn't spent so much time thinking about the pain. Then I remember that I've thought a lot of other things as well.

Also, I'm not sure the goal of life is to think about as many things as possible."

A LEOPARD-SKIN HAT

ANNE SERRE : A LEOPARD-SKIN HAT

112s.

Lolli editions 2024 

Alkuteos: Un chapeau léopard, 2008

Ranskasta englanniksi kääntänyt Mark Hutchinson

Meistä monilla on varmasti ollut sellaisia ystävyyssuhteita, joissa toinen osapuoli on vienyt meiltä enemmän kuin olemme itse toiselta saaneet. Toisissa hetkissä, toisissa suhteissa, olemme monet varmasti olleet myös itse niitä enemmän vieviä, enemmän syöviä. Usein tällaiset ystävyyssuhteet ovat ehkä juuri epätasapainoisuutensakin vuoksi väliaikaisia – äärettömän suuria ja tärkeitä, mutta enemmän elämäntilanteeseen tai hetkiin kuin ikuisuuteen sidottuja. Joskus ne kestävät kuitenkin koko elämän. Tai ainakin sen, mitä toisen elämä kestää.

Anne Serren alunperin 2008 ranskaksi julkaistu kaunis, pieni ja vähäeleinen pienoisromaani A Leopard-skin hat on tällainen tarina. Se on kertomus Fannysta ja The Narratorista, Kertojasta, heidän ystävyydestään. Fanny on herkkä, hauras ja niin hennosti kiinni maailmasta, että hän jäljittelee enemmän muita kuin löytää itsensä muiden joukosta kokonaisena. Kertoja taas on kannatteleva, antava osapuoli, joka varjelee Fannya suurimmalta salaisuudeltaan: oman elämänsä onnellisuudelta ja tasaisuudelta. Usein kun epäsuhtaisimmat ystäyyssuhteet elävät juuri siitä, että niihin mahtuu vain yksi tunne ja yksi todellisuus, ja se harvoin on jomman kumman hyvinvointi.

Serre valottaa vähän, mutta taiten: Fannysta ei anneta juurikaan taustoja, ei Kertojastakaan. Lukijan tarvitsee ymmärtää oikeastaan vain heidän välinen dynamiikkansa ymmärtääkseen molempia syvemmin. Vaatiikin taitavuutta osata näin lyhyellä, tiiviillä ilmaisulla rakentaa kaksi näin uskottavaa, moniulotteista henkilöhahmoa, tuoda heidät eloon – ja viedä heidät kirjan loputtua taas jollain tapaa pois. Lukija saa vain vihjeitä, hienovaraisia ja kauniita, isän huolen herkästä ja paljon lepoa kaipaavasta Fanny-tyttärestään, Kertojan luottamuksen Fannyn raudanlujaan voimaan. Isän ja tyttären kiihkeän pelihetken, jonka keskeyttäminen johtaisi jopa ilkeään kiusoitteluun, ja silti pyyntöön, että Kertoja tulisi mukaan. Serre tavoittaa sen maiseman, jossa vinoutuneita ihmissuhteita eletään: sen kaltevan pinnan, jossa toinen ehkä yrittää muuttaa välillä rooleja, mutta vahvempi pitää ne kiinni paikallaan pelkällä omalla olemassa olollaan, painovoimallaan. Ja mitä kaikkea tällaisissa ihmissuhteissa sietääkään – miten herkimmät mielet ovat välillä myös niitä vahviten muita haavoittavia.

Booker Internationalin lyhytlistalta lukulistalleni päätynyt englanninnos on upea kuvaelma ystävyydestä sekä mielenterveydestä, jopa hulluudesta (kirjailijan sanavalinta, joka aukeaa upeasti teoksen luettua), joka vie kauneudellaan mennessään. Se on viipyilevä ja psykologisesti tarkka, se tavoittaa jotain sellaista herkkää, joka useammalta jää ihmissuhteissa ja ihmisissä huomaamatta. Serren kieli ja Hutchinsonin käännös on vavisuttavan kaunista, jopa lyyristä kieltä kompastumatta silti liikaa kikkailuun – estetiikka on läsnä kuvastamassa paitsi Fannyn itsetuhoa myös Kertojan salattua, onnellisempaa elämää. Ystävyyttä, sen kaikessa kipeässä kompleksisuudessaan.

"Love is far more important than death, and when it comes to love, a carnage is often indispensable. It's the law."

TILAVUUDEN LASKEMISESTA I-III

SOLVEJ BALLE : TILAVUUDEN LASKEMISESTA I, II & III

155s., 175s. & 174s.

Kosmos 2024

Alkuteokset: Om udregning af rumfang I, II & III, 2020, 2020 & 2021

Suom. Sanna Manninen

Osat II & III saatu arvostelukappaleena

Tara Selter on aivan tavallinen henkilö, aivan tavallisessa päivässä, kahdeksennessatoista marraskuuta: hän on työmatkalla Pariisissa, etsimässä käytettyjä kirjoja hänen ja kumppaninsa Thomasin liikkeeseen. Hän kiertää kaupunkia päivän ja tapaa illalla ystäviään. Hän palaa hotelliinsa nukkumaan, ja herää taas uuteen aamuun. Ainoa vika vain on, että uusi aamu on itseasiassa uudelleen sama aamu: kahdeksastoista marraskuuta. Tanskalaisen Solvej Ballen seitsenosainen Tilavuuden laskemisesta -sarja on päässyt käyntiin. 

Aikaan jumiutuminen ei ole kulttuurissa mikään uusi idea, onhan sitä toistettu vaikka minkälaisina murmeleina. Solvej Ballen kauniissa pienromaanisarjassa aika ja sen kummasti käyttäytyvät silmukat tuovat kuitenkin raikkaan tuulahduksen korkeakirjallisuuden pariin: se on ehkä jollain laskentatavalla genrekirjallisuutta, mutta Ballen kanssa huomio on kuitenkin oikeastaan kaikessa muussa paitsi ajassa – se on enemmän tutkielma siitä, mikä ajasta edes tekee aikaa, ihmisestä ihmistä. Olen lukenut tähän asti kaikki suomennetut osat reilun puolen vuoden sisään: ensimmäisen syksyllä Lapin matkalla, toisen helmikuussa koiranhoitovapailla ja kolmannen nyt sairauslomatekemisenä elämäni toisessa koronassa. Kirjat alkavat siitä, mistä edellinen päättyy, ja niitä on hankala ehkä käsitelläkään erillisinä teoksina – ne ovat yksi suurteos, joka on vain jaettu pieniin, helpommin purtaviin osasiin, ajan kappaleisiin.

Ensimmäisessä osassa kirjan päähenkilö Tara Selter vielä opettelee aikaan jumiutumista. Tilavuuden laskemisesta I onkin aikalailla pohjustusta: se on tutustumista Taraan, tutustumista aikaan, joka ei etene muiden kuin Taran maailmassa. Se on rakkaiden mukaan saamisen yrityksiä, epätoivoista pyrkimystä päästä takaisin samaan aikaan muiden kanssa. Saada muut uskomaan, saada aika toimimaan normaaliin tapaan. Ensimmäisessä osassa Tara vielä uskoo sen olevan mahdollista, yhdeksännentoista marraskuuta olevan aivan kulman takana. Mutta kuten sarjan pituudesta voi päätellä, se on enemmän toiveajattelua kuin oikea mahdollisuus.

Seuraavissa kahdessa osassa Tilavuuden laskeminen tuntuu tutkielmalta tuttuuden ja ajankulun sivulaineista. II:ssa Tara yrittää saada vuoteensa järkeä etsimällä vuodenaikoja: hän matkustaa ympäri Eurooppaa saadakseen kokea muutakin kuin marraskuisen valjuuden. Hän matkustaa Norjaan talven perässä, etelämpään kokeakseen kevään, vielä etelämmäs pyöräilläkseen kesäpäivissä. Nyt kolmisen kuukautta II-osan lukemisen jälkeen se tuntuukin erityisesti oodilta vuodenaijoille, ja sille miten sosiaalisesti rakentuneita ne oikeastaan todellisen vaihtelun sijaan ovat – miten täynnä kukin vuodenaika on erilaisia riittejä, toistuvia tapoja, uskomuksia ja ajatuksia, kuvitelmia tavallista kylmemmästä keväästä, kun todellisuudessa ilmakehä ja ilmasto ei ihmisen määrittämistä kuukausista ole juurikaan kiinnostunut. Kolmannen osan taika taas piilee äänissä – miten äänistäkin voi tulla oikeita tai vääriä, vuoden ja elämän mittaavia aistimuksia, joiden varassa me elämme enemmän kuin osaamme ajatellakaan. Äänetkin akentaa kokemustamme ajasta ja sen kulumisesta, kunhan ne vain toimivat niin kuin pitää.

Ja näiden kolmen pienen ensimmäisen osan jälkeen olen kyllä kovinkin haltioitunut: tämä on ihanaa, kaunista, hidasta ja tarkkanäköistä kirjallisuutta ajassa (ja ajasta), jossa hitaus on ylipäätään turhan usein sivuun jäävä tekijä. En ole odottanut mitään suurta tapahtuvan tämän kanssa missään vaiheessa, mutta toisessa osassa tarina itsessään alkaa vasta kunnolla. Kaksi seuraavaa, osat IV & V onkin jo tanskaksi julkaistu, viimeiset vielä odottavat käsitykseni mukaan kirjoittamistaan. Näiden suomennoksia on ihana jäädä odottamaan, hitaasti ja nautiskellen.

KASVIEN ELÄMÄ – SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

EMANUELE COCCIA : KASVIEN ELÄMÄÄ –

 SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

153s.

Tutkijaliitto 2020

Alkuteos: La vie des plantes : Une métaphysique du mélange, 2016

Suomennos: Jussi Palmusaari

Emanuele Coccian Kasvien elämää – sekoittumisen metafysiikkaa oli hauska kuriositeetti Tutkijaliiton pöydällä parin viikon takaisilla Helsingin antikvaarisilla kirjapäivillä. Olin rahoissani ja halusin kirjoja, ja koska kaikki kumma ja filosofinen kiinnostaa, tartuin sekä John Bergerin Miksi katsoa eläimiä? -tekstikokoelmaan että Kasvien elämään. Olen jo viimevuotisesta sienihurahtamisesta asti (kiitos siitä Näkymättömälle valtakunnalle sekä Lopun aikojen sienelle) kaivannut jotain erityisen sykähdyttävää, mukaansatempaavaa, pökerryttävää. Jotain, joka selittäisi maailman samalla tapaa uusiksi kuin sienet tekevät. Jotain verkostojen, sienirihmastojen, vaihdon, huolenpidon ja koko ekosysteemisen symbioottisen hoivan tapaista pehmeää tietoa, joka auttaisi eteenpäin kurjassa ja kurittavassa maailmassa. Ja oi kyllä, sitä Coccian Kasvien elämää todella oli.

Italialaistaustainen, Ranskassa työskentelevä filosofi Emanuele Coccia on käynyt koulunsa maanviljelyyn erikoistuneessa lukiossa. Siinä missä hänen yliopiston opiskelijatoverinsa olivat kuka mistäkin korkeakulttuurisesta taiteesta ja muusta sofistikoituneesta suuntauksesta kiinnostuneita nuoria, oli Coccialla päässä hämmästyttävä tietomäärä kasveista, niiden taudeista ja tarpeista. Ja kuten tieteen (ja etenkin kaiken tieteen pohjana toimivan filosofian) parhaat ideat yleensä, syntyi Coccian oma tutkielma kahden täysin yllättävän näkökulman yhdistämiselle: kasvien ja olemassaolo-opin yhteensekoittumiselle.

Coccian pieni ja tiivis teos jakautuu kolmeen pääajatukseen: I teoriaan lehdistä maailman ilmakehänä, II teoriaan juuresta tähtien elämänä sekä III teoriaan kukasta (ja siemenstä) järjen muotona. Coccia haastaa, kirjaimellisesti: hän tuo kasvien elämän osaksi korkeaa tietoisuuden "luokittelua" hyläten kuitenkin sekä aiemmat että omat luokitelmansa. Sivumäärällisesti pienissä teorioissaan hän vuoropuhelee monen muun jo antiikin ajoiltakin lähtöisin olevien ajatusten kanssa, ja tuo universumin, koko kosmoksen yhdeksi ja samaksi. Coccia hahmottelee maailmaa siis täysin toisin kuin moderni tiede tarkkarajaisine tiedekuntineen ja koulukuntineen tuppaa tekemään: se tuo kaiken yhteen. Coccia ei kuitenkaan tyydy pelkkään vierekkäisyyteen tai läheisyyteen, hän esittää että itseasiassa olemassaolomme maailmassa on aivan kaiken lävistämää uppoamista. Että samaan tapaan kuin medusa vedessä on itseasiassa muodoltaan ja rakenteeltaan oman ympäristönsä koossa pitämä, itseasiassa mahdollistama ja kaikensuuntaisesti toistaan lävistämä, olemme me kaikki muutkin maanpäälliset elollisuuden muodot osa samaa uppoamista aineessa. Meidän happea ilmakehästä hengittävien uppoaminen tapahtuu vain kuivalla maalla, erillisyyttä kuvitellen.

Kun Sheldraken Näkymätön valtakunta haastoi sienien kautta ihmisen rajoittunutta käsitystä yksilöstä ja yksilajisuudesta – miten minä voin olla yksilö, kun minussakin asuu sieniä, mikrobeja, viruksia ja bakteereita, olen niin monen elollisen kasvualusta enkä siis vain yksi – Coccia haastaa yksilöllisyyden vielä syvemmin: en ole pelkästään monen kasvualusta vaan itseasiassa minä olen yhtaikaa paitsi kaikki kaikki on myös yhtaikaa minä. Ei ole minua, sinua, erillisyyttä, rajoja. On vain suuri kosminen ykseys, upottava kokonaisuus, jossa aine ottaa erilaisia muotoja, mutta aine on aina virtaavassa vuorovaikutuksessa kaiken muun aineen kanssa – ja se lävistää, kulkee minusta sinuun. Kuten me hengitämme kasvien tuottamaa happea ja kasvit meidän tuottamaamme hiilidioksidia, hengitämme me toisiamme, toistemme aikeita, ajatuksia, olemista. Oli kyseessä sitten toislajiset, samanlajiset tai mikä tahansa muu aineen muodon saava asia elinympäristössämme – eli kosmoksessa.

Monimutkaista? Ehkä. En väitä, että olisin yhdellä lukukerralla aivan täysin sisällä Coccian ajattelussa – tämä teksti heijastaa sitä, mitä sain siitä ensimmäisellä kerralla irti. Uppoamisen teoria, eli teoria lehdistä maailman ilmakehänä viehättää, vie mukanaan. Luulen, että seuraavalla lukukerralla se aukeaa aivan toisin. Kaksi seuraavaa teoriaa jäivätkin (sairastuneiden aivojen tahmaisen käsityskyvyn ansiosta?) vielä hieman kauemmas, odottamaan hetkeä kun oikeasti syvennyn ja saan kiinni. Ja silti, tiedän jo nyt, että tämä kirja hengittää minussa vielä valtavan kauan. Se käynnistää jotain uutta, ei, ei uutta. Se jatkaa kaikkea sitä, mitä olen aiemmin lukenut. Se itseasiassa virtaa sen läpi, virtaa kaiken kanssa, yhdessä, mukana. Me virtaamme, upotuksessa. 

Lopuksi kerron vielä tämän: rakastan jotenkin nurinkurisella tavalla sitä ajatusta, että tämä kirja eksyy jonkin taksonomiaa, tarkkarajaisuutta, luokittelua, lajittelua ja keinotekoista erontekoa tekevän henkilön lukulistalle. Rakastan ajatuksen tasolla sitä tuohtumusta, jonka kirja voi aiheuttaa, ja todennäköisesti aiheuttaakin, rakastan sitä vastustuksen määrää, joka kumpuaa vanhaan tottumisesta, aina on tehty näin -ajattelusta, kiivautta ja hermostumista. En siksi, että nauttisin jollain tapaa yhtään kenenkään epämukavuuden tunteista sinänsä, mutta nautin siitä, että Coccia tulee ja haastaa totuttua tavoilla, joka hermostuttaa sen, kuka on vanhalle tiedolle koko uskomusjärjestelmänsä rakentanut. Rakastan sitä siksi, että vain hermostuttamalla vanhan, fakkiintuneen tiedon valtiaat, tilalle voi ylipäätään tulla koskaan uutta. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu on ehkä hieman kulunut sanonta, mutta perin totta silti. Jos jostain käsityksestä täytyy pitää niin kynsin ja hampain kiinni, että se aiheuttaa henkilökohtaisen tunnemyllerryksen, olemme tärkeiden, suurien asioiden äärellä, menossa kohti jotain uutta, upeampaa ja ehdottomasti holistisempaa käsitystä maailmasta. Post-humanismia, post-antroposeenia, post-minäminä-maata.

ORBITAL

 SAMANTHA HARVEY : ORBITAL

135s. 

Vintage 2023

"Everything, everything is turning and passing."

Ajamme kumppanini kanssa Keski-Suomen läpi, aurinko paistaa maaliskuista loistoaan. Olemme kumpikin pukeutuneet mustiin, mutta kaivaneet myös pitkästä aikaa aurinkolasit talviteloiltaan. Autossa tuoksuu kahvi ja pehmeä partaöljy. Puhumme kielestä, kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhumme kielen funktioista: lähettäjänsä emotioita ilmaisevasta, kohteelleen tietoa välittävästä, kielen kauneutta välittävästä poeettisesta. Puhumme avaruudesta, Yle Areensta löytyvästä aurinkokuntadokumentista, asteroidivyöhykkeelle karanneesta kääpiöplaneetasta Cereksestä, Harry Salmenniemen Varjotajunta-kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö kävelee liikkuvassa junassa, joka liikkuu itsensä ympäri pyörivällä maapallolla, joka pyörii itsensä ympäri kiertäessään aurinkoa, joka kiertää aurinkoa auringon taas kulkiessa oman aurinkokuntansa kanssa käsittämätöntä vauhtia pitkin avaruutta. Tarkennan lähemmäs: jossain yläpuolellamme maapalloa kiertää tälläkin hetkellä avaruusasema, jonka sisällä painottomuuden tilassa leijuu astronautteja ja kosmonautteja. Sitä ei voi nähdä, ei kirkkaalla kevättaivaalla, aamupäivällä. Taivas on pilvetön, mutta mieli ei, tunnelma on ristiriitainen, koska toisen kanssa on hyvä olla, mutta määränpäänä on yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaiset. 

Avaruus on aina sekä kiehtonut että lohduttanut minua. Sen äärettömyys, julma tyhjyys ja toisaalta täydellisen täysi moninaisuus tuntuu lempeältä, tarkoitukselliselta. Sen mittakaavat muistuttavat kaiken katoamisesta ja uusiutumisesta. Luen avaruudesta tietokirjoja, kuuntelen podcasteja ja katson dokumentteja, mutta kaunokirjallisuudessa avaruus ei ole koskaan oikein saanut vangittua minun avaruuttani. Avaruuskirjallisuus on aina ihmiskirjallisuutta. Valloittamista, valtaamista, kolonialisointia. Enemmän, kovemman, nopeammin, kauemmas. Ja sitten kohdalleni osui viime vuonna Booker-palkinnon voittanut Samantha Harveyn Orbitalin. 

Orbital on vaikeahko määrittää. Se on kirja avaruudesta, avaruusasemalla olevasta neljästä astronautista ja kahdesta kosmonautista. Orbital on kirja ihmisyydestä ja luonnosta. Orbital on rakkauskirje, oodi ja sonaatti planeetalle nimeltä maa. Orbital on kirja  k a i k k e u d e s t a. 

Orbital seuraa vuorokauden ajan avaruusaseman arkea, sen henkilökuntaa. Se katsoo yhtaikaa lähelle ja kauas – joskin maan kiertoradalla määreet menettävät merkityksensä, kun ikkunasta näkyy kaksi maanosaa kerrallaan ja merellä pauhaava supertaifuuni. Orbitalia lukiessa katsoo kaikkialle: yhtäältä itseään avaruudessa, toisaalta maasta käsin sitä avaruusasemaa, jolla henkilöhahmot ovat ja vielä kolmannella tavalla avaruusasemalta maahan sitä kaikkea elämää ja sen muotoja, joka lakkaamatta maapallon pinnalla liikkuu. Orbitalista tulee, etenkin aluksi, mieleen Julia Armfieldin upea Our Wives Under the Sea, meren ja avaruuden toisaalta vastakohtaisuus ja toisaalta samanlaisuus, ykseys, on jollain tapaa niin kiinni toisissaan. Hieman Armfieldin tapaan Harvey myös kirjoittaa: kuljettaa pientä suurta inhimillistä kertomustaan hiljalleen läpi eri korkeuksien ja syvyyksien, käyttää kaikkia kielen funktioita kauniissa ja eheässä kokonaisuudessaan, näyttää poeettisuudella paitsi kielemme myös maapallomme kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Harveyn kieleen jää kiinni, ja silti se vie eteenpäin. Se vie meidät yhteen vuorokauteen maan kiertoradalla, 16 kertaa maapallon ympäri.

Ennen kaikkea  Orbital katsoo ihmisyyteen sen omassa mittakaavassa: pienessä sekunnin kestävässä historiassa koko kosmisen historian kalenterissa. Kun kosminen maaila on ollut olemassa niin valtavan pitkän ajan, syntynyt ei-mistään ja joutunut tekemään tilaa ei-mihinkään, laajeten yhä, on ihminen pienen pienen pieni sattuma koko kosmisessa maailmankaikkeudessamme. Maapallo on ihmeellinen ylhäältä katsottuna, itse katsonamamme. Se on paikka, joka ympäröivässä tyhjyydessä on niin ainutlaatuinen, että jokaisen sillä asuvan, sitä katsovan, sen asioista päättävän, sen pinnalla vaikuttavan pitäisi jollain tapaa ymmärtää, miten sattumanvaraista ja jopa epätodennäköistä on se, että me olemme täällä tänään. Juuri nyt, juuri tässä, minä kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä, sinä ties missä lukemassa sitä, samalla vieressäsi, seinien takana ehkä, hengittää muita ihmisiä, kilometrien päässä taas toisia, jossain joku tälläkin hetkellä taistelee henkensä edestä, toinen vetää viimeisiä hengenvetojaan läheisen käsi kädessä. Jossain meitä kiertää nytkin avaruusasema, jonka henkilökunta joko nukkuu tai jopa juuri nyt mahdollisesti katsoo meitä ikkunastaan, näkee päivänvalon tai yön pimeyden. Jossain joku katsoo heitä, viestii heille, ajattelee heitä. Ja silti, kaiken tämän kauniin, uniikin ja ihmeellisen keskellä jossain joku myös tuhoaa, polttaa, riistää ja satuttaa. Joku vie pois sitä, minkä kosminen sattumanvaraisuus on meille sekunniksi, korkeintaan kahdeksi antanut. Joku tekee tahallaan täällä olon mahdottomaksi, itsensä universumin keskipisteeksi. Vaikka todellisuudessa me emme ole yhtään mitään. Emme ilman toisiamme, emme ilman tätä maapalloa, emme ilman heitä, jotka olivat ennen meitä.

Jatkan automatkaa, puhe rauhoittuu lähempänä kotikaupunkiani. Kun saavun hiljaiseen kappeliin hautausmaan reunalla, hieman viime tipassa, hieman kiireellä, on omien läheisteni joukko hiljaa. Keskellä kaunista valkoista tilaa on kaunis puinen arkku, kauniissa puisessa arkussa lepää yksi elämäni keskeisimmistä henkilöistä. Hän on saanut kiertää tämän planeetan pinnalla aurinkoamme lähes 94 kertaa, nyt hänestä kiertää enää hänen maallinen jäämistönsä. Kävelen kappelin keskikäytävää vanhempieni ja sisareni viereen, samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, samalla kun se kiertää itseään ympäri pyörien auringon ympäri, samalla kun koko aurinkokunta kiitää pitkin ei-mitään, ei-mistään, ei-mihinkään. Olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Jokaista elämänmuotoa syvästi rakastaen.

"There are times when rapidity of this passage across the earth is enough to exhaust and bewilder. You leave the continent and are at the next within quarter of an hour, and it's hard sometimes to shake the sense of that vanished continent, it sits on your back, all the life that happens there which came and went. The continent pass by like fields and villages from the window if a train. Days and nights, seasons and stars, democrats and dictatorships."