A LEOPARD-SKIN HAT

ANNE SERRE : A LEOPARD-SKIN HAT

112s.

Lolli editions 2024 

Alkuteos: Un chapeau léopard, 2008

Ranskasta englanniksi kääntänyt Mark Hutchinson

Meistä monilla on varmasti ollut sellaisia ystävyyssuhteita, joissa toinen osapuoli on vienyt meiltä enemmän kuin olemme itse toiselta saaneet. Toisissa hetkissä, toisissa suhteissa, olemme monet varmasti olleet myös itse niitä enemmän vieviä, enemmän syöviä. Usein tällaiset ystävyyssuhteet ovat ehkä juuri epätasapainoisuutensakin vuoksi väliaikaisia – äärettömän suuria ja tärkeitä, mutta enemmän elämäntilanteeseen tai hetkiin kuin ikuisuuteen sidottuja. Joskus ne kestävät kuitenkin koko elämän. Tai ainakin sen, mitä toisen elämä kestää.

Anne Serren alunperin 2008 ranskaksi julkaistu kaunis, pieni ja vähäeleinen pienoisromaani A Leopard-skin hat on tällainen tarina. Se on kertomus Fannysta ja The Narratorista, Kertojasta, heidän ystävyydestään. Fanny on herkkä, hauras ja niin hennosti kiinni maailmasta, että hän jäljittelee enemmän muita kuin löytää itsensä muiden joukosta kokonaisena. Kertoja taas on kannatteleva, antava osapuoli, joka varjelee Fannya suurimmalta salaisuudeltaan: oman elämänsä onnellisuudelta ja tasaisuudelta. Usein kun epäsuhtaisimmat ystäyyssuhteet elävät juuri siitä, että niihin mahtuu vain yksi tunne ja yksi todellisuus, ja se harvoin on jomman kumman hyvinvointi.

Serre valottaa vähän, mutta taiten: Fannysta ei anneta juurikaan taustoja, ei Kertojastakaan. Lukijan tarvitsee ymmärtää oikeastaan vain heidän välinen dynamiikkansa ymmärtääkseen molempia syvemmin. Vaatiikin taitavuutta osata näin lyhyellä, tiiviillä ilmaisulla rakentaa kaksi näin uskottavaa, moniulotteista henkilöhahmoa, tuoda heidät eloon – ja viedä heidät kirjan loputtua taas jollain tapaa pois. Lukija saa vain vihjeitä, hienovaraisia ja kauniita, isän huolen herkästä ja paljon lepoa kaipaavasta Fanny-tyttärestään, Kertojan luottamuksen Fannyn raudanlujaan voimaan. Isän ja tyttären kiihkeän pelihetken, jonka keskeyttäminen johtaisi jopa ilkeään kiusoitteluun, ja silti pyyntöön, että Kertoja tulisi mukaan. Serre tavoittaa sen maiseman, jossa vinoutuneita ihmissuhteita eletään: sen kaltevan pinnan, jossa toinen ehkä yrittää muuttaa välillä rooleja, mutta vahvempi pitää ne kiinni paikallaan pelkällä omalla olemassa olollaan, painovoimallaan. Ja mitä kaikkea tällaisissa ihmissuhteissa sietääkään – miten herkimmät mielet ovat välillä myös niitä vahviten muita haavoittavia.

Booker Internationalin lyhytlistalta lukulistalleni päätynyt englanninnos on upea kuvaelma ystävyydestä sekä mielenterveydestä, jopa hulluudesta (kirjailijan sanavalinta, joka aukeaa upeasti teoksen luettua), joka vie kauneudellaan mennessään. Se on viipyilevä ja psykologisesti tarkka, se tavoittaa jotain sellaista herkkää, joka useammalta jää ihmissuhteissa ja ihmisissä huomaamatta. Serren kieli ja Hutchinsonin käännös on vavisuttavan kaunista, jopa lyyristä kieltä kompastumatta silti liikaa kikkailuun – estetiikka on läsnä kuvastamassa paitsi Fannyn itsetuhoa myös Kertojan salattua, onnellisempaa elämää. Ystävyyttä, sen kaikessa kipeässä kompleksisuudessaan.

"Love is far more important than death, and when it comes to love, a carnage is often indispensable. It's the law."

KUULUMME TOISILLEMME

MIKAEL BRUNILA, VILJA SAARINEN & VALTER SANDELL :

KUULUMME TOISILLEMME – KIRJEITÄ JA KIRJOITUKSIA YSTÄVYYDEN POLITIIKASTA

272s.

Khaos Publishing 2023

Akateemisia ja kommunistisia kirjeitä ystävyyden, yhteenkuuluvuuden ja Muumi-filosofian kautta esitettynä, kohti parempaa, lempeämpää ja mukaanottavampaa yhteiskuntaa? Kyllä kiitos. Mikael Brunilan, Vilja Saarisen ja Valter Sandellin keskinäinen, esseistiikkaa lähentelevä kirjeenvaihto päättää lukuvuoteni 2024, mutta kasvaa samalla yhdeksi vuoden (ja viime vuosien) merkityksellisimmäksi lukukokemukseksi. Me puhumme niin valtavasti siitä, mitä nykymaailmassa on vikana, jäämme kiinni kysymykseen, mitä meidän sitten pitäisi kaiken tämän tuhoavan kapitalismin keskellä tehdä, että emme muista, että ratkaisumme on jo täällä. Me olemme se ratkaisu. Ja Brunilaa, Saarista ja Sandellia lainaten, ehkä onkin aina kysyä, että miten me alamme muutosta tehdä. Tässä ja nyt.

"Ystävyys tai ystävän hahmo toimii itsessään, kuten sanoit, eräänlaisena eettisenä mittatikkuna maailmassa olemiselle. En kuitenkaan ole ihan varma siitä, voidaanko ystävyyttä ja poliittista ystävyyttä erottaa toisistaan. Vaikka jotkut väittävät ihmisten olevan pohjimmiltaan itsekkäitä tai kilpailuhenkisiä, ajattelen, että juuri se, miten toimimme ystäviämme kohtaan – olivat nuo ystävyydet poliittisia tai eivät – viittaa päinvastaiseen."

Kuulumme toisillemme on neljään kokonaisuuteen jaettu kirjeenvaihto, joka hahmottelee miten maailma voisi toimia toisin. Kirjoittajat viittaavat muihin menneisiin, mutta erityisesti aikamme ajattelijoihin ja antikapitalisteihin, muun muassa Giorgio Agambenin valtateoriaan, Rojavan autonomiseen, feministiseen ja antikapitalistiseen kurdihallintoon, antropologi David Graeberiin sekä Tove Janssoniin, niin taiteilijana ja ajattelijana kuin antikapitalistisen, jopa kommunistisen Muumilaakson luojana. Kirjeistä kasvaakin paitsi laaja kulttuurinen ja yhteiskunnallinen katsaus, myös täydellinen muistutus siitä, että toisin paitsi on toimittu myös jatkuvasti toimitaan, eikä mikään estä tätä tapahtumasta uudelleen. 

Paljon toisin toimiminen kuitenkin vaatii – se vaatii ensin sairauden tunnistamista, ennen kuin siitä edes voi alkaa yhdessä parantua. Ahdistuneessa, pelottavassa ja jatkuvasti yhteistä moraalikoodistoamme rikkovassa maailmassa myös eettisesti toimivien mahdollisuushorisontti alkaa pienentyä, ja keskellä olevan aukon mustuus vetää myös ystävyyksiin uskovilta valon mukanaan. Se saa meidät taistelemaan toisiamme vastaan: se saa poliittisuutemme suuntaamaan jo valmiiksi samalla tavalla ajatteleviin puuttuen heidän yksittäisiin sanavalintoihinsa tai tykkäyshistoriaansa. Se saa feminismimme etsimään virheitä sieltä, missä niitä on jo valmiiksi vähän, kritisoiden joko menneitä tai tämänhetkisiä hyvänmielen, varsin vähäongelmaisia kulttuurituotteita, reagoimaan jatkuvasti (ja ymmärrettävästi) rasistisen, fasistisen ja ihmisvihamielisen hallituksemme toimiin sen sijaan, että tekisimme itse aktiivisesti toisin. Se saa median kyttäämään yksittäisiä tuomitsemisia tai anteeksipyyntöjä sen sijaan, että se uutisoisi laajasti vahingollisten päätösten pitkittäisvaikutuksista tai tieteellisesti epäpätevistä läpiajoperusteista. 

Se saa meidät toisiamme vastaan, koska se tuntuu helpoimmalta. Mutta kuten helpot vaihtoehdot aina, se itseasiassa pahentaa tilannetta, ei lainkaan paranna sitä. Kun huomio menee omien virheiden paikantamiseen ja kaitsimiseen, saa moraalittomat romuttaa yhteisiä sääntöjämme, tuottaa aidosti naisvihamielisiä sisältöjään ja normalisoida aidosti rasistista päätöksentekoa tai legitimoida kansanmurhia. Yksittäisen ihmisen silmänliikkeillä ei ole silloin mitään merkitystä, kun kokonaisuus uhkaa kaatua käsiin. Siksi meidän on toimittava yhdessä, erilaisuutta ja epätäydellisyyttä keskuudessamme vaalien. Kuin toistaan rakastavat ystävät konsanaan, meidän on opeteltava sietämään erimielisyyttä, keskeneräisyyttä, kasvamista, epäonnistumista ja toiminnan korjaamista. Tai itseasiassa, ei sietämään: arvostamaan, vaalimaan ja pitämään toiminnan kannalta keskeisenä.

Kuulumme toisillemme yhtyy siihen kauniisti soljuvaan, hiljalleen voimistuvaan virtaan, joka yhdistyy ainakin Minna Salamin Aistien viisauden, Audre Lorden Sisten, Outsiderin ja Anna Lowenhaupt Tsingin Lopun aikojen sienen sanomiin: vähemmän erheiden osoittelua ja olemassa olevan kritiikkiin kiinnittymistä ja enemmän aktiivista toisin tekemistä, tässä ja nyt. Toisin toimisen, aktiivisen rakastamisen, ystävyyden, toveruuden, sisaruuden ja antikapitalististen laikkujen kasvattamisen voi aloittaa missä vain milloin vain – sillä kuten Hanna Kuusela Syytös-kirjassaan Hopi-heimoa siteeraa, "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Brunila, Saarinen ja Sandell muistuttavat samaa: sinä voit valita ystävyyden politiikan juuri nyt, juuri siellä missä olet, ja alkaa kasvattaa ihmissuhde, kohtaaminen ja vuorovaikutustilanne kerrallaan niitä kommunistisia, antikapitalistisia ja ystävyyteen perustuvia alueita, jotka lopulta haastavat tuhoon ja sortoon perustuvia kapitalistisia järjestelmiä. Pikkuhiljaa ne kasvavat, ottavat tilaa ja kaappaavat alaa, ja mitä useampi meistä tekee niin, sen paremmin laikut kasvavat ja tavoittavat jopa toisensa. 

"Eettisesti eläminen edellyttää eräänlaista sankarillisuutta, jatkuvaa tasapainoilua periaatteen ja käytännön välillä – sekä muistamista että unohtamista. Se edellyttää, että etenemme pikemminkin esittämällä kysymyksiä kuin valmiita vastauksia; että uskallamme viipyä epävarmuudessa ja luopua osasta kiinteää minuuttamme. Yhdessä."

Ystävyyteen – niin arkiseen kuin poliittiseenkin – kuuluu sietää myös keskeneräisyyttä. Ystävä ei kerro ehtoja, miten maailmassa ollaan, vaan ohjaa lempeästi kohti yhteisiä, toisiaan kunnioittavia rajoja. Ystävä ei valitse sanoja, mitä maailmassa saa käyttää, vaan neuvottelee yhdessä niiden merkityksistä. Ja ennen kaikkea: ystävä ei positioi itseään toista ylemmäs, vaan ottaa kädestä, ja nostaa muutkin samalle jakkaralle seisomaan. Rinta rinnan. Ja juuri siksi me tarvitsemme ystävyyttä myös politiikkaan enemmän kuin koskaan – väitän, että solidaarisia, eettisiä ja yhteiseen moraaliin uskovia on enemmän kuin hajoittaen hallitsevia. Meidän täytyy vain toimia, tässä ja nyt. Meidän täytyy luoda liittoja, ottaa mukaan, luopua dogmeista ja nähdä toistemme kauneus juuri keskeneräisyydessä, epävarmuudessa, vielä matkalla ollessa. Huomenna se voi olla jo liian myöhäistä.

INTERMEZZO

SALLY ROONEY : INTERMEZZO

454s.

Otava 2024

Alkuteos: Intermezzo,  2024

Suom. Cristina Sandu

Saatu arvostelukappaleena

Isä on kuollut, pitkien syöpähoitojen päätteeksi. Hautajaisissa veljekset Peter, hieman yli 3-kymppinen asianajaja ja hänen kymmenen vuotta nuorempi, juuri teoreettisesta fysiikasta valmistunut, keskitason shakkitaituri Ivan tapaavat pitkästä aikaa. Peter pyytää nuoruudenrakkauttaan Sylviaa väliin, jottei tarvitsisi jäädä oudon ja erikoisen Ivanin kanssa kahden, Ivan taas etsii kotia koiralleen Alexeille, jonka hoidosta hetkellisesti vastaava veljesten äiti tekee hyvinkin suuren show'n. Peterillä ja Ivanilla ei ole mitään yhteistä vanhempien lisäksi. Ei ole koskaan ollut, te tule koskaan olemaankaan. Jos surun jälkeistä suvantovaihetta, elämän välisoittoa, meneillään olevaa intermezzoa ei lasketa.

Irlantilainen Sally Rooney on noussut lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa sellaiseen maailmanmaineeseen, johon harva kirjailija pystyy koko uransa aikana. Hänen kolme aiempaa romaaniaan, Keskusteluja ystävien kesken, Normal People sekä Kaunis maailma, missä olet ovat myyneet jokainen aivan ilmiömäisiä määriä, kahdesta ensimmäisestä on tehty tv-sarjat, ja voisin vaikka vannoa, että niin tehdään jossain vaiheessa vielä ainakin Intermezzostakin. Kaunis maailma, missä olet -teosta arvioidessa HS:n Eleonoora Riihinen nostaa kritiikissään esiin, että Rooneyn lukemisesta on tullut jopa eräänlainen statussymboli. Ja se on helppo uskoa, sen verran tukossa on niin kotimainen kuin etenkin kansainvälinen media kirjagrameineen Sally Rooneyta, niin uusien kirjojen tultua kuin niiden välissäkin. Jopa Longplay järjesti kirjapiirin, ja laittoin Oskari Onnisen, Silvia Hosseinin sekä Anu Silfverbergin lukemaan Intermezzon.

"Ajatus kohoaa hänen mieleensä tyynesti: olisinpa kuollut. Varmasti kaikki joskus. Siis ajattelevat niin. Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. Ei se tarkoita, että hän oikeasti haluaisi. Tai vaikka haluaisi, ei hän tekisi sitä. Vain ajattelee, tai ei edes ajattele vaan sattuu kuulemaan sanat mielessään. Outo helpotus kuin vapautetulla saalilla: kunpa. Haluista syvin ja lopullisin."

Intermezzo on kirja surusta, perheistä, sisaruussuhteista sekä normiin sopimattomista rakkaustarinoista. Sally Rooney kuljettaa tähänastisen uransa pisintä romaania vuoroin Ivanin ja hänen shakkiturnauksessa tapaamansa 13 vuotta vanhemman Margaretin sekä heidän suhteensa näkökulmasta ja vuoroin Peterin, kahden naisen, Sylvian ja Ivanin ikäisen Naomin, sekä oman kipunsa väliin jääneen rimpuilun perspektiivistä. Ivan oli isän kanssa läheinen, teininä juro ja outo, Peter enemmän perheensä jättäneen äidin kaltainen, isälle ja Ivanille vieras ja liian tunteva. Surun voisi ajatella yhdistävän, mutta veljet surevat niin eri tavoin, toisiaan ja toistensa ymmärtämättömyyttä syyttäen. Rooney sukeltaakin syvälle veljesten mieliin ja omiin, jumiutuneihin näkökulmiin, käsityksiin siitä, että vain itse kehittyy ja kasvaa, mutta perheenjäsenet eivät muutu, vaikka todellisuus toista todistaisikin.

Tunnen jonkinlaista pakahtuvaa onnea tätä kirjaa lukiessani. Etenkin Ivanin osuuksissa, siinä, miten taiten Rooney tavoittaa sosiaalisesti kömpelönä itseään (ja veljensä) pitävän, mutta sekä emotionaalisesti että tunnetaidoiltaan äärimmäisen älykkään nuoren miehen sielunmaiseman. Ja samalla: miten hän tavoittaa Peterin itsetuhoisuuden, vihan, ryöppyävän pahan olon, jota lääkitään viinalla, huumeilla ja merkityksettömillä suhteilla. Rooney sitoo kauniisti näennäisen pienen tarinan, yksittäisen harmaan ja sateisen loppuvuoden runsaaseen romaaniin, jossa hän todella malttaa pysähtyä ja makustella: hieman yli 450-sivuinen teos on pintatasoltaan pieni, mutta psykologialtaan suuri: siihen mahtuu kokonaisia elämiä väärin- ja oikeinymmärryksineen. Rooneymaiseen tapaan muutamia yksityiskohtia, monisuhteisuutta ja kapitalismikritiikkiä käydään ehkä läpi hieman päälleliimatusti, mutta koska kyseessä on kirjailijan oma, lempeän tuttu maneeri, sekin ennemmin kuuluu kuin olisi kuulumatta kokonaisuuteen. Erityisen nautinnollista lukeminen olikin, kun Rooney malttoi pysyä perusasioissa: tikkaavalla tahdilla kulkevissa Peterin osuuksissa ja psykologisessa tiheydessä, ja kokonaisessa teksti- ja kielireksiterien muutoksilla näyttääkseen Ivanin pohdiskelevamman ja läsnäolevamman tavan nähdä ja hahmottaa asioita. Intermezzo onkin viehättävän perusteellinen ja rauhallinen, se malttaa maalata pohjamaalinsa ennen päälle sutimista. Joku sanoi jossain tylsäksi, minä sanon rohkeaksi, rauhalliseksi ja syväksi ajassa, joka menee muutenkin liian kiireellä eteenpäin.

Rooney kirjoittaa niin syviä, psykologisesti eheitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja, ettei niiden ääressä voi kuin istua ja lukea, ihastella ja jatkaa, tuntea lähes voivansa koskettaa Ivania, koskettaa Peteriä, sitä surua, erillisyyttä, väärinymmärtämistä, itsensä kautta katsomista. Ja missä Rooney on erityisen taitava, missä hän tekee itseasiassa yhden kirjallisuushistorian tarkimman havaintonsa, on aggression, vihan ja väkivallan kuvaus. HUOM., JATKAN LOPPUKAPPALEEN KIRJAN LOPPUPUOLEN TAPAHTUMIEN ANALYYSILLA, SKIPPAA JOS ET HALUA TIETÄÄ/KIRJA ON VIELÄ LUKEMATTA. Kun Peter lähtee vihaisena, loukattuna ja torjuttuna Sylvian luota, ja päätyy Naomia etsiessään isänsä asunnolle, jossa vastassa onkin Ivan, on Rooneyn luoma psykologinen jännite todellisen tuntuinen, että osaan kuvitella sekä itseni että keholliset tunteeni Peterin asemaan. Ja etenkin: kun Ivan ja Peter viimein kohtaavat, kun he viimein riitelevät isästä, kun Ivan tönäisee Peteriä ja Peter lyö Ivania, saa Ivanin maahan ja on pahoinpitelemässä häntä vakavamminkin, Rooney tavoittaa jotain järisyttävän inhimillistä ja meissä jokaisessa asuvaa pimeyttä, jota harva saa näin taiten tekstillä ilmaistua, tuotua kirjan sivuille. Rooneyn tapa kuljettaa Peteriä leimuavasta vihasta oman väkivaltaisuutensa pelkoon, Ivanin aneleviin silmiin ja niiden säikäyttämään Peteriin, ja toisaalta alistuvuuden aiheuttamaan häpeään Ivanissa, on jopa ilmiömäistä. Ihailen, samastun, saan kiinni, siitä mustasta, myllertävästä pahasta olosta, joka ennen on kääntynyt itseen, itsensä rankaisemiseen, itsemurha-ajatuksiin, ja joka nyt valuu ulos kuin jokin pidäkkeetön olento, musta, ruma ja öljyinen, joka valtaa kaiken, saa näkemään kaiken vain itsensä ja oman kärsimyksensä näkökulmasta. Se jokin asuu sisällä meissä kaikissa, mutta on vain elämästä, olosuhteista ja sattumuksista kiinni aktivoituuko se koskaan juuri sinussa. TAPAHTUMIEN KUVAUS PÄÄTTYY. 

Joten niinpä sanon: Rooney on todella kulttikirjailija-asemansa ansainnut, lunastanut, uudistunut, ja hän näyttää jälleen, että hänestä on todella muunkin kuin yhden tarinan kertojaksi. Ja sinne Longplayn kirjapiirin Onniselle, Hosseinille sekä Silfverbergille terveisiä: en tiedä ketä te olette lukeneet elämänne aikana ja milloin, mutta Rooneyn Intermezzon typistäminen viihdekirjaksi osoittaa vain ja ainoastaan teidän ymmärryksenne rajat, ei mitään siitä, mitä Sally Rooney todella on. Melko alkeellinen virhe sanoisin, Hosseinia itseään lainaten.

PARAS YSTÄVÄ

SIGRID NUNEZ : PARAS YSTÄVÄ

215s.

Aula & co 2024

Alkuteos: The Friend, 2018

Suom. Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Naisen paras ystävä, kirjallisuuden eräänlainen suurmies (ainakin nuorten naisopiskelijoiden silmissä) tekee itsemurhan, ja nainen saa hoidettavakseen tältä jääneen tanskandogin Apollon. Apollo on suuri ja valtava, puistosta alunperin löydetty, miehen silmäterä ja toisaalta naisen murheenkryyni, sillä hänen vuokrasäännellyssä Manhattinin asunnossaan ei saa pitää lemmikkejä. Minä-kertojana toimiva nainen tasapainottelee surun ja hoivan välillä – samalla tapaa kuin Nunez tasapainottelee kirjassaan itsemurhateeman sekä ihmisten lemmikkisuhteen välillä, vuorotellen, limittäin, toistensa kautta. Mitä jää jäljelle, kun koko elämän mukana kulkenut ystävä päättää itse poistua maailmasta? Entä miten eläin käsittelee luopumista, kuolemaa, poistumista, ja voisiko ihminen oppia siltä jotain?

"Minua mietityttää aboriginaalien sanonta, jonka mukaan koirat tekevät ihmisestä ihmisen. Samoin tämä (vaikka en muistakaan kuka näin on sanonut): Totaaliseksi misantroopiksi minua estää tulemasta se, että näen kuinka suuresti koirat rakastavat ihmisiä."

Sigrid Nunezin ensimmäinen suomennettu romaani Paras ystävä on kustantamon sivujen mukaan "haikea ja viisas romaani ihmisen ja koiran välisestä ystävyydestä". Kuvaus yhdistettynä hieman harhaanjohtavaan kanteen on kuitenkin liian kapea tapa hahmottaa tätä upeaa ja suurta romaania. Toki Nunezia voi lukea myös keveähkönä surukirjana, tarinana naisesta, joka yrittää päästää irti ystävästään linnottautumalla kotiin tämän koiran kanssa. Tällainen luenta typistää kuitenkin Nunezin älykkään, viisaan ja huomattavasti syvemmän puolen liian pieneen tilaan. Se myös sivuuttaa lähes kokonaan paljon suuremman rakenteen, jossa kirjailijan itsemurhan voikin lukea itseasiassa kirjallisuuden murroksena, kirjailijuuden kuolemana, mieskirjailijuuden itsemurhana ajassa, jossa valta ja menestys ei ole enää automaattisesti valkoiselle miehelle annettua, vaan myös heidän täytyy osallistua yhteiskunnalliseen kilpailuun, normistoon ja käyttäytymissääntöihin.

Parhaassa ystävässä parhaan ystävän tilasta romaanissa taistelee sekä juuri kuollut mieskirjailijaystävä sekä tältä jäänyt Apollo. Nunez vuorottelee kirjassaan näiden parhaiden ystävien välillä, ja käsittelee sujuvasti rinnakkain tosiaan kirjallisuutta sekä ihmisen ja toislajisten välistä suhdetta. Mieskirjailija on karikatyyrimainen kuva aikansa miestaiteilijasta: naisia hurmaavasta suuresta kirjoittajasta, jolla on useampi entinen vaimo ja vielä useampi entinen rakastaja, yleensä kirjoittamista opettavan kirjailijan entisiä tai nykyisiä oppilaita jokainen. Suuri tanskandoggi Apollo taas on hiljainen mysteeri, mykkä ja järkälemäinen suru, jota ei voi ymmärtää, ei selittää, eikä koskaan täysin tutkia, sillä se on rakentunut niin perustavanlaatuisesti erilaisin menetelmin, ettei ihminen voi koskaan ymmärtää jotain niin monin tavoin monimutkaista olentoa, eihän se ymmärrä edes täysin itse itseään. Nunez limittää upeasti koiran ja surun, kirjailijan kuoleman ja miesneromyytin kaatumisen, miehisyyden itsemurhan ajassa, jossa kukaan muu ei ole kieltämässä ketään sanomasta yhtään mitään kuin itseasiassa mies itse.

Nunez on etenkin kansainvälisessä kirjagramissa paljon näkyvä kirjailija, ja hänen kirjallisuutensa on ehdottomasti erityisesti kirjallisuuden rakastajien kirjallisuutta. Nunez käyttää viittauksia, tutkimuksia ja filosofiaa hieman Maggie Nelsonin ja Rebecca Solnitin tapaan, ja toisaalta taas rohkenee näyttää alleviivaamatta kuten esimerkiksi Deborah Levy pitkälti tekee. Lisäksi Nunez kirjoittaa teoksensa minä-kertojan avulla, mutta äärimmäisen taiten kertojan häivyttäen: hieman Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian tapaan kertoja tarkkailee vain ympäristöään, havainnoi muiden tekoja ja reaktioita, kuvaa toimintaa ja taustoja. Lukija ei saa tietää kertojasta oikeastaan mitään suoraan, joitain sinne tänne piilotettuja yksityiskohtia, terapeutin sanoja, entisten vaimojen asenteita, kuolleen ystävän toteamuksia lukuunottamatta. Nunezin ratkaisu on hieno, ja silläkin kirjan markkinointi kepeyden ja lemmikkisuhteen kautta hieman hämmentää. Nunez kirjoittaa laadukasta korkeakirjallisuutta, joten sellaisena se ansaitsisi tulla myös nähdyksi. 

"Nyt minun on pakko puhua. Jos ei muusta syystä niin selittääkseni miksi en halua puhua. Silti tilanne on edelleen sama: en tahdo puhua sinusta enkä kuulla muiden puhuvan sinusta.

Tahdon siteerata Wittgensteinia aiheena mistä ei voi puhua ja vaikenemisen välttämättömyys. Siitä huolimatta, että sinä kielsit meitä siteeraamasta filosofeja irrallaan asiayhteydestä. Filosofiset kannanotot eivät ole vanhoja sanontoja, sinä sanoit."

Sigrid Nunezin Paras ystävä on siis yksi älykkäimpiä, monitasoisimpia ja hienoimpia kansainvälisiä kaunokirjoja, joita tänä vuonna on suomeksi julkaistu. Se antaa paljon monenlaiselle lukijalle, mutta ehdottomasti kaikkein eniten kirjallisuuden ystäville, intertekstuaalisuuden rakastajille sekä kulttuurin murrosmerkkien etsijöille. Nunez näyttää ottamatta kantaa, luottaa lukijaansa lähes viimeiseen asti. Ja se todella on taito, jota kirjallisuudessa rakastan.

Helmet-haaste 2024: 15. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi 

AUGUST BLUE

DEBORAH LEVY : AUGUST BLUE

256s.

Penguin 2023

Aloitin Levyn August Bluen heti lopetettuani hänen juuri suomennetun Kuuman maidon. En yleensä, koskaan oikeastaan, lue samaa kirjailijaa putkeen, en edes yleensä saman kuun aikana (pl. kirjasarjat), mutta nyt Levyn edellinen jätti niin taianomaisen, hämmentävän kauniin ja omituisen tunnelman, etten voinut tarttua kenenkään muun kirjaan. Halusin kellua Kuumassa maidossa kauemmin kuin itse kirja kesti, mutta sukelsinkin vielä johonkin syvempään, siniseen.

“There are vertical swimmers and horizontal swimmers, she said. I myself have sometimes thought I will become a vertical swimmer. No one says I have to do the third act of my life. It is always nasty. If I become ill in old age, I have not ruled it out.” 

Deborah Levyn tänä syksynä ilmestyneen uutuusteoksen August Bluen tunnelmalla ei ole mitään tekemistä Kuuman maidon kanssa. Sen sisällössä ei ole mitään samaa, ei teemoissa, ei miljöössä, ei tunnelmassa. Ja silti; jotain taianomaista on silti sanoissa, kun ne kulkevat Levyn sormien läpi, virtaavat romaaniksi painetun kirjan sivuille. Jotain sanoittamatonta ja tavoittamatonta herää eloon, nousee pintaan, muuttuu todeksi. Kuumassa maidossa se oli vino, surrealistinen tunnelma ja äiti-tytärsuhde, August Bluessa se on hajoamien ja löytämisen väliset kummat risteymät. 

Elsa M. Andersson on maailmankuulu pianisti, joka on kasvanut kuusivuotiaasta asti maailmankuulun pianistin Arthur Goldsteinin opissa. Wienissä hän soittaa konsertin, joka epäonnistuu niin, että Elsa poistuu kesken kaiken lavalta. Ateenassa jokin hetki myöhemmin, pandemian keskellä, hän kohtaa toisen nuoren naisen, kuin oman kaksoisolentonsa, joka ostaa Elsan nenän edestä kaksi viimeistä saatavilla olevaa mekaanista hevosta, jotka muistuttavat Elsaa jostain sellaisesta, mitä hän on aina kaivannut. Jossain Välimeren toisella reunalla Arthur elää vanhuuttaan, koska rakkaus on etelässä helpompaa. Elsa lähtee opettamaan nuoria pianisteja, Arthur ei lakkaa toivomasta Elsan palaavan klassisen musiikin pariin, ja outo Ateenassa kohdattu kaksoisolento tulee Elsaa vastaan ympäri Euroopan. Kuka Elsa M. Andersson on, ja miten pitkälle hän voi tuota kysymystään paeta?

“My words were smaller than my feelings at that moment. I had spent my life finding diplomatic words. Am I a diplomat then? Isn’t it hard enough to play Beethoven”

August Blue on pandemia-aikaan sijoittuva, mutta sitä korkeintaankin vain hipoen sivuava romaani ajasta, minuudesta, historiasta ja tulevaisuudesta. Millaista on kasvaa ihmisenä, jos on aina ollut lupaus jostakin? Taiteilijalupaus, muusikkolupaus, pianistilupaus? Kenen toiveita lupaus täyttää, ketä varten mestarin opissa kasvanut lapsi soittaa, onko hän itsensä vai koko yleisönsä oma? Musiikille elävän taiteilijan elämä saa särön vasta kun jokin epäonnistuu tai maailman yli puhaltava kulkutauti pysäyttää soiton. Jäljelle jää joko tyhjyys tai ne aina pinnan alla olleet kysymykset, jotka on painettu kosketin kerrallaan alas, piiloon, instrumentin soinnin alle, jotta ne eivät häiritse soittoa, elämää ja näiden molempien varassa olevaa lupausta. Levy tavoittaa jälleen jotain sanatonta, tuo sen hienovireisesti paperille, enemmään edelleen rivien väliin kuin itse riveille. Elsan perässä kulkee koko ajan jonkinlainen varjo tai kaiku, mutta kuinka pitkälle sitä voi päästä pakoon? Onko vasta kuolema viimeinen pysäyttäjä, ja onko epäonnistuminen kuolema vai uusi alku? 

Levy kirjoittaa niin heleän herkkää, ja silti täyttä proosaa, että välillä pysähdyn ihmettelemään, mistä nämä kaikki ajatukset ja havainnot ovat tulleet. Kuten Living Autobiography -trilogiassaan, myös kaunossa Levy tekee niin tarkkoja, psykologisesti osuvia havaintoja maailmasta ja sen ilmiöistä, että ne todella etsivät vertaistaan. Näiden kahden edellisen romaaninsa perusteella hän alkaa nousta yhdeksi lempikirjailijoistani, hän saapuu sinne tänä vuonna muiden löytämieni upeiden kirjoittajien, Sheila Hetin ja Olivia Laingin kanssa kuin yllättäen, hieman nurkan takaa. Aina nämä ovat olleet olemassa, kaikki he kirjoittaneet vasta vuosia, mutta viimein minun ja heidän tiensä ovat ristenneet. Ja se tuntuu etuoikeudelta. Deborah Levyn romaanien lukemminen tuntuu suurelta etuoikeudelta.

Helmet-haaste 2023: 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi

KESKUSTELUJA RAKKAUDESTA

NATASHA LUNN : 

CONVERSATIONS ON LOVE

289s. 

Penguin 2021

Brittikirjailijan Natasha Lunnin Conversations on love -teos on tullut vastaan useita kertoja kansainvälisessä kirjasomessa, ja sieltä jostain se tarttui omallekin lukulistalleni. Lukuvuoroon otin sen "hauskasti" Maggie Nelsonin julmuus-teoksen jälkeen, en sinänsä vastapariksi, mutta tavallaan jonkinlaisen laajemman temaattisen yhteyden löytämisen toivossa. Olen pohtinut rakkautta ja sen luonnetta jo pitkään. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla kyseenalaistaa nyky-yhteiskuntamme äärimmäisen kapeaa ja normatiivista rakkauskäsitystä kuutisen vuotta sitten rakkaan Liv Strömquistini parissa, kun ruotsalainen sarjakuvataitelija toi eteeni vahvan heteronormatiivisuuden kritiikin Prinssi Charlesin tunne -sarjiskokoelman muodossa. Täytyy myöntää, että tuolloin hyvinkin heteronormatiivisessa parisuhteessa, itseasiassa avioliitossa, olleena moni Strömquistin esiin tuoma asia tökki, ja huolella tökkikin. Ja juuri siksi tuosta sarjakuva-albumista on tullut itselleni se tärkein, koska se vei kaikkein suurimmalla voimalla pois mukavuusalueelta, kohti uudenlaista tapaa ajatella parisuhteita ja rakkautta ylipäätään.

Sittemmin olen eronnut, ollut uudessa suhteessa ja jälleen eronnut, ja löytänyt itseni päälle 3-kymppisenä miettimästä, että mikähän tässä jutussa oikein mättää, koska vaikka kiirehdin jatkuvasti suhteesta kohti seuraavaa, en ole oikeastaan kertaakaan viihtynyt moisessa. En ole ajatusteni kanssa ollut yksin, mitä Lunnia ja hänen kokemuksiaan kuuntelee, vaikka tavallaan se on karua sinänsä, kun miettii, että on aikuiselämästään ollut yhteensä kolmisentoista vuotta jonkinlaisessa parisuhteen tapaisessa, mutta kyllä, heteronormatiivinen kulttuurimme ylläpitää niin valtavan voimakasta ideaalia pitkästä, vakaasta monogamisesta suhteesta, että meni tosiaan aika hurjan monta vuotta ennen kuin tajusin, että vika ei tosiaan ollutkaan minussa, etten minä vain osannut olla suhteessa oikein, vaan että ne suhteet olivat minulle totaalisen vääriä. Suhdemuodot, parisuhderoolit, ja ihmiset – vaikka en sinänsä usko oikeisiin ja vääriin ihmisiin, niin suhteessa oleminen suhteen vuoksi ei välttämättä aivan saa niin sanotusti valitsemaan sitä kaikkein sopivinta tyyppiä rinnalleen, se hakee ennemminkin turvaa ja pysyvyyttä vaikka todellisuudessa turvan ja pysyvyyden tunne puuttui minulta nimenomaan itseni sisältä, ei ulkoisista tekijöistä.

No, niin tai näin, nyt olen ollut reilut puolitoista vuotta ihan vain itsekseni, ensin tarkoituksenani selvittää haluanko edes suhdetta ja jos haluan, niin millaista ja kenen kanssa (tämä vaihe sisälsi aika tolkuttoman määrän lopulta aika hupaisiakin Tinder-tarinoita ja vallattomia kohtaamisia), josta tämän vuoden alussa siirryin seuraavaan vaiheeseen; entä jos olisinkin terveessä ja turvallisessa suhteessa ihan itseeni ennen kuin lähden sohimaan oman mistään mitään tietämättömän pääni kanssa muiden ihmisten elämiä. Tähän paneutuu myös jo kirjan alkuun Lunn haastatellessaan filosofi Alain de Bottomia. Bottom nimittäin toteaa heti haastattelunsa aluksi seuraavaa:

"[The tragedy of being alone] suggests that if the search for a partner didn't work out then it would be a tragedy, that your life would essentially have been wasted. That sets up a frantic, unhelpful backdrop to the search of love. Th best frame of mind to be in – for anything you want – is an ability to walk away from it, were it not to come right. Otherwise you put yourself at the mercy of chance and people abusing your desperation. So the capacity to say, 'I could be alone,' is strangely on of the most important guarantees of one fay being with somebody else in a happy way."

Eli siis tiivistettynä suomeksi: "vain" kyky olla itsensä kanssa saa meidät lähtemään vääränlaisista suhteista, mikä on ainoa keino antaa itselleen vapaus ja tie löytää niitä oikeanlaisia suhteita. Lunn & Bottom jatkavat tästä myös kohti kulunutta ajatusta siitä, että ihmisen täytyisi rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Bottom oikeastaan kumoaa tuon uskomuksen todeten, että liiallinen itsensä jalustalle nostaminen jopa estää sen, mitä rakkaus niin sanotusti "oikeasti" kaipaa; kykyä heittäytyä ja olla haavoittuvainen. Siihen jokaisen tulee enemmän tai vähemmän kyetä saadakseen rakkautta myös ulkopuolelta, antautua voidakseen ottaa vastaan. Kun kuitenkin elämme yhteiskunnassa, joka on niin kyllästetty sanomalla, että etenkin naiselle yksin jääminen on (kuoleman ohella) pahimpia mahdollisia tragedioita, ja että yksinäinen nainen on säälittävä nainen, kurja vanhapiika, kenellekään kelpaamaton, ei siis ihme, että psyykkeemme käsitys rakkaudesta vääristyy herkästi, nostamme suojakuoriamme niiden laskemisen sijaan, ja olemme mieluummin kompromissisuhteessa kuin itseksemme, ollaksemme edes jotenkin "oikein" tässä tiukan normatiivisessa ja pitkiä monogamisia suhteita ihannoivassa ympäristössämme. 

Yksinoleminen täytyy siis opetella ajattelemaan toisin, sanoo sekä Lunnin haastattelemat asiantuntija että Lunn itse. Yksinoleminen kun ei ole automaattisesti synonyymi yksinäisyydelle, mitä syksyllä julkaistu kotimainen Marika Riikosen Yksin, kiitos -teoskin reippaasti juuri julisti. Usein nimittäin ihmisen rakkaudenkaipuu onkin erityisesti yhteydenkaipuuta, toteaa Lunnin kirjassa Bottom, ja yhteys taas on asia, jota voi saada niin äärimmäisen monilla muillakin tavoilla kuin romanttisessa suhteessa, että myös se täytyisi oppia ajattelemaan toisin. Meillä on pitkään ollut, haitalliseksi osoittautunut käsitys nimittäin siitäkin, että (monogamisesta) parisuhteesta kuuluu saada kaikki: emotionaalinen, fyysinen, älyllinen ja romanttinen, jotta suhde on täysi. Ja oi että, onhan se ihanaa, kun kohtaa ihmisen, jonka kanssa nuo kaikki kohdat niin sanotusti täyttyvät. Mutta sitä niin sanotusti odotellessa, yksinoloa voikin alkaa harjoitella ihan tietoisesti täyttämällä omaa yhteydenkaipuutaan myös pala kerrallaan. Omasta viimevuotisesta Tinder-syksystäni elämääni jäi esimerkiksi yksi upeimpia ystävyyssuhteita, joita olen vuosiin saanut. Ja se suhde täyttää täysin emotionaalisen ja älyllisen puolen. Fyysinen läheisyys taas ei kuulu siihen suhteeseen, mutta joihinkin toisiin se kuuluu, ilman sitten sitä emotionaalista puolta. Ja niinpä Lunniakin lainaten olemme tilanteessa, jossa yksinolo ei tarkoita yksinäisyyttä ja tarpeiden täyttämättömyyttä, ne vain täyttyvät eri tavoin, eri paikoista. Ja niin kliseistä kuin se onkin, se jos mikä on omiaan luomaan elämään sellaista vapautta ja aika-avaruudellista tilaa, johon mahtuu myös vaikkapa sitten romanttinen suhde täysin sen suhteen omilla ehdoilla. Se tulee silloin ikäänkuin paikkaan, jossa sille on luonnostaan tilaa elää ja kasvaa, eikä paikkaan, jossa se pakotetaan täyttämään KAIKKI hinnalla millä hyvänsä. 

Lunn haastattelee kirjaansa lukemattomia muita kirjailijoita, kirjoittajia, terapeutteja, psykologeja ja rakkauden kanssa muuten ajatustyötä tehneitä ihmisiä. Kirja etenee Lunnin oman tarinan ja näiden haastatteluiden vuorottelulla, ja itselle eniten ehdottomasti antoivat eri asiantuntijoiden ajatukset, haastot, heitot ja syvennykset. Lunn jakaa teoksensa kolmeen osaan: rakkauden löytämiseen, rakkauden säilyttämiseen sekä ekämään rakkauden jälkeen (/uuden rakkauden löytämiseen eron jälkeen). Tavallaan tyyli ja kerrontatapa on raikas, mutta pidemmän päälle se myös hieman puuduttaa.

Eniten tässä tosin kuitenkin puudutti se, että vaikka Lunn lähtee kunnianhimoisesti haastamaan länsimaista nykykäsitystä rakkaudesta, se tulee laajan toiston ja tietynlaisen moraalisen asemoitumisen kannalta vain tarjoamaan valmiin, uuden käsityksen entisen tilalle. Ennen etsittiin rakkautta hinnalla millä hyvänsä, mutta nyt kirjan rivien väliin mahtuu viesti, niin liberalismille ja nykyiselle yksilökeskeiselle tyypillinen, että vähän jo hirvittää: nimittäin kun vain ymmärrät tämän uuden rakkauden luonteen, se tulee sinulle itsestään. Kun osaat olla yksin, voit saada yhteyden muihin. Kun osaat jakaa rakkauden useamman ihmisen kanssa, se löytyy kyllä. Kun vain teet vähän paremmin, saat vähän enemmän. Lunn siis kompastuu siihen, mitä pyrkii haastamaan: kapeaan ja toisteiseen rakkaustarinaan, jossa epäonnistumisten ja väärien suhteiden jälkeen oivalletaan, mitä rakkaus oikeasti onkaan, rakastutaan hitaasti/nopeasti, mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Ystäviä ja miesehdokkaita tulee ikkunoista ja ovista, on vain osattava valita! En ole lainkaan eri mieltä kirjan sanoman kanssa, mutta tällaiseen muotoon typistettynä se muuttuu enemmän taas uudenlaiseksi vaatimuslistaksi kuin todella vapauttaa meidät tarkastelemaan suhteita kokonaan uudestaan. Toki sitäkin tässä on, en sitä kiellä, mutta sitä olisi voinut olla enemmän, vahvemmin, kriittisemmin.

Kokonaisuutena kirja oli ihana, pumpulinen, puuduttava, hauska ja ihan mielenkiintoinen kokemus. Ihan vieläkään en löytänyt sellaista kirjaa rakkaudesta, jota olen enemmän tai vähemmän tietoisesti etsinyt, mutta jatkakaamme etsintöjä ihan rauhassa. Mikäli tämän kirjan filosofiaan uskoo, se saattaa tulla vastaan ihan vain lopettamalla etsimisen. :-)

SYKSY (VUODENAIKAKVARTETTI #1)

ALI SMITH : SYKSY

272s.

Kosmos 2022

Alkuteos: Autumn (Seasonal #1) // 2016

Suomennos: Kristiina Drews

Saatu arvostelukappaleena

Ali Smithin lukijat ja kriitikot hurmannut Vuodenaikakvartetin ensimmäinen osa, Syksy, on täällä. 

Syksy on melankoliaa, putoavia lehtiä, kummia kohtaamisia, suurta rakkautta ja äänestyksen myötä kahtia jakautunut kansakunta. Syksy alkaa, kun 101-vuotiaan Danielin tajunta pyörii jossain elämän ja kuoleman rajamailla, ja jatkuu kun kolmissakymmenissä oleva Elisabeth tulee postitoimiston passinhakemusfiaskon kautta istumaan rauhallisesti iäkkään ystävänsä vuoteen viereen. Danielin ja Elisabethin omalaatuinen ystävyys aukeaa vähitellen, ja upottaa mukaansa rauhalliseen, mutta silti poukkaroivaan kerrontaan.

"Oli torstai maaliskuussa 1998. Elisabeth oli kolmetoista. Hän oli kävelyllä varhaisen kevätillan taas lisääntyvässä valossa Danielin kanssa, vaikka äiti oli kieltänyt. 

He kulkivat kauppojen ohi niitylle, missä järjestettiin koulujenväliset urheilukisat, markkinat ja sirkus. Edellisen kerran Elisabeth oli tullut paikalle heti sirkuksen lähdettyä, varta vasten katsomaan kuivaa, ruskeaa länttiä, jossa sirkusteltta oli ollut. Hän haki mielellään melankolisia elämyksiä."

Olen lukenut Ali Smithilta aiemmin kymmenisen vuotta sitten suomennetun Oli kerran kello nollan, ja hurmaannuin täysin. Jo tuolloin mieleen jäi Smithin erityislaatuinen tapa käyttää ja leikkiä kielellä, tuoda arkiseen absurdiutta ja absurdiin arkisuutta. Smithin kerronta on yhtaikaa totista ja silti kujeilevaa, tosissaan ja silti monitulkintaista. Siinä missä Oli kerran kello nollan tarina oli hieman suoraviivaisempi, saa Syksy taas hyvinkin monikerroksisia kerronnan tasoja, sivupolkuja ja oivaltavia huomioita sieltä täältä. Kristiina Drews tekee ilmiömäisen teos onnistuessaan suomentamaan Smithin leikkisyyden näin taitavasti, sanaleikit ja -listat soljuvat kuin ne olisi alunperinkin kirjoitettu tällä kielellä, sanaleikit tuntuvat luoduilta, ei käännetyiltä.  

Teemoiltaan Syksy onkin kokoonsa nähden varsinainen runsaudensarvi, eikä siltä lopu terävät kulmat kesken. Lempeään, tietyllä tapaa syksyistä, väistämätöntä kuolemaa odottava tunnelma rauhoittaa kuitenkin kokonaisuutta, ja Smithin tapa kuvata niin poikkeuksellista nuoren tytön ja vanhan miehen ystävuuttä, taidetta, taidehistoriaa, Brexit'iä, äiti-tytärsuhdetta kuin aidattuja alueita, joiden olemassaoloa ei osata edes perustella luo harmonisen, seesteisen kokoelman, ja todentotta syksyn sivujensa väliin. Smithin kerronnan herkkyys herättää yhtaikaa henkiin niin menneen kuin tulevan, ja se tekee sen kovin taitavasti kahden niin eri ikäisen päähenkilönsä kautta. Jopa unikuvaukset, unenomaiset tajunnan rajatilat ovat Smithin kirjoittamina upeita, vaikka normaalisti niitä kirjallisuudessa kovin vierastankin.

Ali Smith on ehdottomasti yksi aikamme merkittävimpiä nykykirjailijoita, ja on hienoa, että häntä viimein suomennetaan lisää. Kosmoksen sivujen mukaan kvartetin seuraava osa, Talvi, ilmestyy jo talveksi, marraskuussa loskan ja pimeyden keskelle. 

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua 

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

SALLY ROONEY : 

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

319s.

Otava 2021

Alkuteos: Beautiful World, Where Are You // 2021

Suomennos: Cristina Sandu

Sally Rooney on varmastikin yksi aikamme puhutuimpia nuoria kirjailijoita, tietyissä piireissä ainakin. Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ilahdutti kolmisen vuotta sitten, mutta koska suomennos ei oikein tehnyt sille oikeutta, Normal Peoplen luinkin sitten englanniksi. Nyt Rooneyn uusin, Kaunis maailma, missä olet on saanut suomentajakseen Cristina Sandun, ja tämä kääntäjän vaihto todella oli teokselle eduksi. En tosin ollut kovinkaan kiinnostunut itse kirjasta, vaikka molemmista Rooneyn edellisista ihan pidin, niissä oli jotain sellaista hieman etäistä ja päälleliimattua kummassakin, etten jaksanut tätä uutta kirjastosta jonotella. Nyt huhtikuun lukuhaasteen aikana se tuli kuitenkin vastaan pikalainana, ja nappasinkin sen heti lukuvuoroon.

Kaunis maailma, missä olet on Friedrich Schillerin runosta nimensä saanut romaani, joka sijoittuu Irlantiin, sekä Atlantin rannikolle että Dubliniin. Rooneylle tyypilliseen tapaan se seuraa kahta ystävää ja sekä heidän keskinäistä suhdettaan että kummankin omia romanttisia kuvioita tipauttaen aina sopiviin väleihin ajalle kovin tyypillistä vasemmistointellektualismia – eli kapitalismikritiikkiä, maailman tuhoa, etuoikeuksien tiedostavuutta ja romaanikirjallisuuden tyhjyyttä tuhon partaalla. Tarina etenee vuorotellen Eileenin ja Alicen näkökulmista, sekä heidän omia arkitapahtumia että heidän keskinäistä sähköpostikeskustelua seuraten. 

Pakko myöntää, että siinä missä kahdessa aiemmassakin teoksessa, myös tässä Rooneyn uusimmassa vaivaa hieman se sellainen päälleliimattu "tässä olen ja tiedostan maailman epäkohdat vaikka kirjoitan valkoisten tyttöjen tarinoita" -vire, joka meinaa mennä hieman metatasolle ja överiksikin Eileenin ja Alicen sähköpostiviestittelyssä. Se kun seuraa niin vahvasti sitä määrättyä kaavaa, jolla tietty vasemmistoporukka tällä hetkellä puhuu, puhuu ihan kuin käsikirjoituksen kautta toistaen toistensa valmiita ajatuksia tuomatta niihin kovin paljon omaa, ollakseen hyväksytty, oikein, tiedostava, tarpeeksi woke saadakseen anteeksi sen, että itkee maahan kaatunutta maitoa maailmassa jossa on nälänhätä. 

Jos/kun tuosta pääsee kuitenkin yli, on itse romaanin ihmissuhdekuvaus jälleen kerran sitä äärimmäisen ihanaa ja lämmintä, inhimillisen vinoa ja vinoutunutta, jota tällä hetkellä vain Rooney osaa näin taiten kuvata. Rooneyn kuvaamat ystävyyssuhteet ovat niin tuttuja ja kipeitä, omia kipukohtia ystäviin projisoivia, puhumattomia, kiukkuavia, vääristeleviä ja silti niin hirveän kauniita ja rakastavia, jotenkin niin totta ilman sitä ikuista ystävyyskuvauksen kaksinapaisuutta, jossa ystävyyssuhteet naisten kesken ovat joko sataprosenttisen täydellisiä ja ihania tai vaihtoehtoisesti katkeria ja kamalia. Ja samaan Rooney yltää myös romanttisen rakkauden kuvaamisessa, jälleen. Ja seksin, seksin kuvauksessa hän on kyllä varsin mestarillinen, ollut jo aina. Rooneyn hahmojen väliin mahtuu kaikkea tuolta väliltä, ne ovat liukuvia, muuntuvia, kipeitä ja takkuisia, ja silti ihania, pysyviä, oikeita ja läheisiä. Ja niin – kyllä se moraalifilosofia, filosofiset pohdinnat, uskontokäsitykset ja katoavat sivilisaatiot siellä välissäkin kiinnostaa, Rooney tuo mielenkiintoisia teemoja ja näkökulmia kirjallisuuteen, vaikka ne ehkä vähän kaavamaisia ovatkin. Jos niiden yhdistäminen tarinaan olisi notkeampaa, en usko, että se varsinaisesti edes häiritsisi, päin vastoin antaisi tarinalle vielä tätäkin enemmän. 

Rakastan myös sitä, miten Rooney kääntää kirjoissaan hahmot ympäri, naiset ovat vahvoja toimijoita, vaikeilevia hahmoja, joiden ympärillä enemmän tai vähemmän lempeät miehet ovat ja pysyvät. Vähän kuin Anna Brotkinin kirjoittamassa Aikuiset-sarjassa, jossa nainen on tarkoituksella kerrankin se ihanan hankala ja sitä kautta kokonainen ja miehet herkkiä ja hyväksyviä. Monia tällainen "hankalien naisten" hahmo selvästi kulttuurissa ärsyttää, mutta minä rakastan sitä. Rakastan, että nainen saa olla kirjallisuudessa (ja tv-sarjassa) kokonainen, epäonnistuva, kohtuuton, kummallinen ja silti niin äärimmäisen rakastettu juuri sellaisena kuin hän on. Rooneyn katse kaiken tämän monimutkaisuuden keskellä hahmojaan kohtaan on niin lämmin ja lempeä, kieli ja kuvaus niin arkisen kaunista, että se jo kantaa todella pitkälle. Tämän kaiken ihmismielen kiemuraisuuden kuvaamisessa Rooney on taituri, ja se saa minut hurmaantumaan tästä hänen kolmannesta romaanistaan erityisen paljon. Niinkin paljon, että sen äärimmäisen lälly ja höperö loppu saa minut hyvälle tuulelle. Toivomaan kaikille hahmoille ihanaa elämää, onnellista loppua. Sellaista, jota voin Alicen ja Eileenin kautta toivoa itsellenikin.

Helmet-haaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä

YSTÄVYYDESTÄ JA SEN KATKEAMISESTA - KIRJEITÄ JAPANIIN

VAPPU KANNAS : KIRJEITÄ JAPANIIN

253s.

S&S 2021

Saatu arvostelukappaleena

Ystävyys on ihmissuhteista se, joka jostain syystä saa kaikkein vähiten tilaa populaarikulttuurissa - naisten välisestä ystävyydestä puhumattakaan. Ja jos tilaa on, tilan vie kateus, katkeruus, vanhentuneet "nainen on naiselle susi" -tarinat. Ei kokonaiset ystävyydet, sydämet ylittävä siskous, sielunkumppanuus, sellainen rakkaus, jota on vaikea edes sanallistaa. Ja jos nämä tarinat eivät saa tilaa, miten katkenneista ystävyyksistä voitaisiin edes osata puhua?

Vappu Kannaksen romaani Kirjeitä Japaniin on raikas tuulahdus ystävyyteen liittyvissä narratiiveissa. Kirjeitä Japaniin on kaunis ja melankolinen tarina ystävistä, lähinnä kahdesta, jossain vaiheessa kolmestakin, ja sitten taas katkeamista, ja se sukeltaa ystävyyden menettämisen kipeisiin syövereihin sellaisella intensiteetillä, jota yleensä ei ole varattu kuin romanttisiin suhteisiin. Lapsuudenystävä on muuttanut toiselle puolelle maailmaa, välit ovat katkenneet jo jokin aika sitten, ja Suomeen jäänyt ystävä kirjoittaa kirjeitä ystävälleen, paikantaakseen hetken kun kaikki meni väärin, ja toisaalta ymmärtääkseen mitä kaikkea on ystävyyden mukana menettänyt.

"Loogisesti ajateltuna: jos minä olen menettänyt nämä asiat, on hänenkin täytynyt menettää jotain.

Tulen siihen johtopäätökseen, että hän on menettänyt minut. En keks muuta,  vaikka päätelmä tuntuu itsekeskeiseltä. Ajattelen häntä paljon ja silti tuntuu, että ajattelen silloin vain itseäni. En häntä ollenkaan."

Kannaksen kieli on kaunista ja ilmavaa, mutta silti (vai siksi?) myös hieman etäistä. Tarina käpertyy itsensä sisään, ja vaikka olen menettänyt vastaavaa, en silti ihan pääse kaikkein syvimmälle tarinaan sisään. Rakenne ja tarina olisivat heleän kielen rinnalle kaivanneet hieman voimaa, toisaalta tiivistystä ja toisaalta taas lisää intensiteettiä. Tällaisenaan kirja vaikutti enemmän siltä, että se on ollut terapeuttisempi kirjoittajalle kuin lukijalle, se on jonkinlainen irtipäästö, kipeä ja katkera, sillä sellaisella tavalla, jonka jokainen ystävän menettänyt varmasti jollain tapaa ymmärtää. Ihan koko tarinaa se ei silti kanna, ja se on harmi, sillä toisto ei toimi tässä parhaalla mahdollisella tavalla tehokeinona, ei, kun se ei oikein johda mihinkään. Vaikka mihinpä elämä aina johtaisi, ei eletystä lineaarista saa. 

"(onko kaksoistähtien vetovoima niin vahva että ne tuhoavat toisensa?"

Tarina on kuitenkin surullisen kaunis, ja se vie matkalle myös omiin katkenneisiin, haalenneisiin ja jo taaksejääneisiin ystävyyssuhteisiin. Se muistuttaa oivallisesti, että suru ei ole varattu vain romanttisten suhteiden katkeamiin, vaan ihmissuhde voi olla yhtä tärkeä, paikoin tärkeämpikin myös platonisesti. On yhteiskunnallisesti hieman ongelmallista, miten tietyt tunteet, ihmissuhteiden parantaminen ja käsittely, on varattu vain yhdenlaisille suhteille; miten parisuhteesta, siitä yleensä vielä hyvin kapeasta ja normitetusta, kasvaa ainoa vaalimisen arvoinen ihmissuhde, eikä muut saa tilaa missään. Hierarkkia näkyy kaikkialla, kulttuurissa ja jokapäiväisessä elämässä. Ihmissuhteita tulee ja menee, mutta ystävyyden katkeamista joutuu suremaan yksin. Sen kanssa jää ilman selitystä, särkyy itsekseen, eikä siihen edes löydy lohduttavaa samastumispintaa, kun kaiken tilan vie romanttiset suhteet. Myös ystävyydeltä.

Helmet-haaste 2021: 7. Kirjassa on kaveriporukka 

ZADIE SMITH : SWING TIME

ZADIE SMITH : SWING TIME

♥ ♥ ♥ ♥

463s.

WSOY 2017

Alkuteos: Swing Time 2016

Suomennos: Irmeli Ruuska

Luin Zadie Smithin Kauneudesta-romaanin nelisen vuotta sitten, matkalukemisena jossain päin Aasiaa, jos en täysin väärin muista. Romaani ei juurikaan ole mieleeni jäänyt, tai lähinnä se on tainnut sekoittua muihin vastaaviin, mutta pienoisen pettymyksen siitä muistan. Kohutun ja hienon kirjan maineessa ollessaan se oli kaikkea muuta kuin odotin, ja siksipä en juurikaan ole Smithin uudempiinkaan teoksiin sen koommin tarttunut.

Kunnes huhtikuun alussa kaipailin jotain keveämpää lukemista, ja jonkin mutkan kautta ajattelin lukuromaanimaisen Swing Timen olevan ehkä sopiva. 

"Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa mielessään yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, kuten tytöillä on tapana."

Swing Time on romaani ruskeasta tytöstä, maitokahvinvärisestä, joka kohtaa kaltaisensa 1980-luvun alun Lontoossa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön isä on valkoinen postinkantaja, äiti on jamaikalaistaustainen feministi, joka yrittää paitsi kurottaa jatkuvasti korkeammalle, jonkinlaisen vallan keskiöön, naamioi myös yrityksensä tarkoituksena tarjota tyttärelleen parempi elämä, jotain sellaista, mitä hän ei itse koskaan saanut. Kirkonpihan hiekkatiellä vastaantullut Tracey taas on valkoisen äidin ja musta isän tytär, villi ja vallaton, kertojan vastapari. Traceyn vie mukanaan tanssi, kirjan päähenkilön taas pop-tähti Aimee, jonka varjona ja henkilökohtaisena avustajana hän pian huomaa maailmaa kiertävän. Valta, etuoikeus ja raha vievät mennessään, vaikka niitä seuraakin vain jatkuvasti sivullisena vierestä.

x

Yhdellä sanalla sanottuna Swing Time on runsas. Se on romaani, jonka kansien väliin mahtuu kokonainen elämä, aikuiseksi kasvaminen, ystävyys-, perhe- ja työsuhteet. Se kurkottaa kerralla jokaiseen mahdolliseen suuntaan, mutta pysyy silti uomissaan, ei kasva eikä särpi liikaa. Se on taito, sillä usein näin monitahoisissa romaaneissa lähdetään kurottelemaan sinnekin minne ei tarvitsisi, tuodaan mukaan kokonaisuudesta irrallisia osia, joiden mukana oloon lähinnä pettyy kun huomaa etteivät ne lopulta johdakaan mihinkään. Tässä niin ei kuitenkaan ole, jokainen lanka yhtyy johonkin, vaikka langanpäiden etsiminen vaatiikin ajoittan kärsivällisyyttä. Swing Time kun kurkottaa niin 80-luvun lontoolaiseen lapsuuteen, 90-luvun työmaailmaan, aikaan jossa sähköpostit eivät vielä kulkeneet, ja se koukkaa myös rajattoman etuoikeutettuun elämään lähelle nykypäivää tanssi- ja show-businekseen.

Lopulta Swing Time on niin runsas, että hieman päivästä riippuen eri teemat nousevat sen vahvimmiksi. Juuri tällä hetkellä, jo hetki lukukokemuksen jälkeen esiin nousee kuitenkin erityisesti kirjan Afrikka-osuudet ja valkoisen pelastajan tematiikka. Romaanissa kertojana toimivan päähenkilön esimies Aimee lähtee perustamaan tyttökoulua pieneen länsiafrikkalaisvaltioon, ja sulkee hyvin vahvasti silmänsä siltä todellisuudelta, jonka hänen tarjoamansa kolikon kääntöpuoli paikallisille jättää jälkeen. Smith kuvaa rakenteen ongelmallisuutta: vaikka aikeet ovat hyvät, asioiden ylhäältä kaataminen voi olla jopa vahingollisempaa kuin kokonaan tekemättä jättäminen. Mustavalkoisuus leimaa koko projektia, ja vaikka tyttöjen kouluttaminen on kiistatta tie tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan, Smith sivuaa hyvin myös sitä, millaisia tunteita vain tyttöjen koulu kyläyhteisössä herätään. Riittääkö koulutettu nainen, vai olisiko tasa-arvo enemmän sitä, että hänen rinnallaan olisi myös koulutettu mies?

Ja jos vielä kauemmas kirjasta lähdetään, jollain tapaa hyvää tarkoittamisen teema limittyy yhteen myös Suomessa jokin aika sitten käytyyn keskusteluun, kun Paola Suhonen lähti Planin kanssa yhteistyössä Sambiaan suunnittelemaan äitiysvaatemallistoa lapsiäideille. Tarkoituksena oli herätellä keskustelua ja ihmisten auttamishalua, mutta lopulta kampanjasta tuli oikeastaan vain rasistinen ja syrjiviä rakenteita entisestään vahvistava. Vahvan ja kovaäänisen kritiikin seurauksena kampanja kyllä poistettiin Planin sivustoilta, mutta rasismin vastustamiseen sitoutunut järjestö seisoo sen takana, eikä suostu pyytämään anteeksi, reflektoimaan omaa toimintaansa jälkikoloniaalisella kentällä. (Tästä lisää tässä hurjan hyvässä Noora Kotilaisen tekstissä, suosittelen lämmöllä ihan kaikille. Suosittelen ehdottomasti myös Mahadura & Özberkanin jaksoa aiheesta, sillä siinä ääneen pääsee rodullistetut itse, he, jotka aiheen ongelmallisuuden esiin alunperin nostivat.) Kampanjan takana seisominen tuntuu perustuvan hyvän aikomisen periaatteelle, jonka kanssa palataan myös takaisin Swing Timen pariin: joskus kauneinkin ajatus kääntyy täysin itsensä vastaiseksi, jos toimija ei tunnista omaa paikkaansa, omaa positiotansa toimijana. Siinä missä Plan sortuu esittämään edelleen "kehitysmaat" uhrikuvaston kautta toiseuttaen, Smith huomauttaa terävästi monen muunkin nykyjärjestön ja toimijan näkevän Afrikan maat lähinnä toiminnan kohteina, ei koskaan toimijoina itsenään.

x

Mutta vaikka toiseuttaminen onkin teemana suuri, on se itse romaanissa pieni sivupuro, joka jossain kohtaa yhdistyy suurempaan virtaan. Tätä romaania voisi ruotia myös aina kovin kiinnostavan äiti-tytärsuhteen tai ristiriitaisten ystävyyssuhteiden kautta. Sen voisi nähdä myös rodullistamiskeskustelun esiinnostajana, mutta toisaalta sillä on ehdottomasti paikkansa myös luokkaeroista puhuttaessa. Se muistuttaa, että on sukuja, joiden kaikilla esi-isillä on akateeminen koulutus, mutta se muistuttaa myös miten paljon täytyy tehdä töitä, jotta omasta lapsesta voisi tulla se suvun ensimmäinen korkeasti koulutettu. Taitavimmillaan Smith kuitenkin kirjoittaa niin, että tästä kaikesta, rodusta, vallasta, representaatioista ja kulttuurinomimisista tulee huomaamattomia normien kyseenalaistajia, ilman että siitä varsinaisesti tehdään numeroa ja siitä tulee numero juuri siksi. Se tuntuu jotenkin niin virkistävän vahvasti tältä päivältä, että vaikka sen ehkä kuuluisi olla jo jollain tapaa feministisen viitekehyksen läpi tarkasteltuna itsestäänselvyys, ei se sitä vielä ole. Smith tuo tuon tematiikan tarinaan kuitenkin taitavasti, ja etenkin kirjan Afrikka-osuuksissa yhteiskunnallisuus on niin vahvasti kirjan rivien väliin sisäänkirjoitettua, että se valloittaa kriittisemmänkin lukijan. Tarkkanäköinen sivustakatsoja paljastaa jatkuvasti asioita, jotka suurimmalta osalta jää huomaamatta, mutta sillä ei repostellen hierota lukijan naamaan, että katsokaa kun tällaistakin on. Sen sijaan sen saa löytää ja lukea itse, peilata todelliseen maailmaan, oikeisiin pop-tähtiin, valkoisiin pelastajiin ja yhteiskuntajärjestelmiin. Pop-tähtenä Aimee peilatuu taitavasti niihin kymmeniin upporikkaisiin länsimaalaisiin, jotka vain menevät ja perustavat kouluja pieniin kolmannen maailman kyliin huomaamatta toimintansa ongelmallisuutta. Vielä hienommin yleisön reaktio tällaiseen toimintaan kuitenkin peilaa sitä yhteiskuntaa, jonka keskellä elämme myös täällä todellisuuden puolella: kaikki tämä ostetaan, otetaan vastaan ja hyväksytään. Julkkisadoptiot, kummitoiminnat ja ylhäältä kaadetut täysin toteuttamiskelpoiset ideat ovat yhtaikaa laupiaan samarialaisen ja pr-kuvaansa kiillottavan julkkiksen toimintaa, ja ne toimivat siksi, ettei niitä kyseenalaisteta. Että näennäinen hyvyyskin voi olla pohjimmiltaan tuhoa aiheuttavaa.

Ihan yhtä taitavasti kirjan taustalla kulkenut jonkinlainen kehysjuoni ei toiminut, mutta tällaisen runsaudensarven keskellä se tuntuu lähinnä pikkuseikalta. Muutamakin käänne oli lopulta hieman pakotetun oloinen, ja juonivetoisena tätä lukiessa olisi todennäköisesti aiheuttanut pienen pettymyksenkin, mutta tällaisenaan tuollaiset kauneusvirheet on helpohko ohittaa jonkinlaisena sivuseikkana. Lopulta hahmojen kehitys, kasvu ja ihan vain elämä ovat ne tärkeimmät yksityiskohdat, muulla ei ollut niin kovin paljon edes väliä. Toki tunnistan, että jos nämäkin olisivat olleet täysin kohdallaan, olisi tämä todennäköisesti ollut yksi huumaavimmista romaaneista, jonka koko vuonna olen lukenut. Mutta ehkä ihan aina totaalista täydellisyyttä ei ole edes kohtuullista odottaa, saati sitten vaatia, joten kyllä tästä tällaisenaankin nautti. Ja sitä juuri nyt kaipasinkin eniten, nautintoa, älykkyyttä ja tietynlaista nokkeluuttakin. Kepeyttä ilman helppoutta. Yhteiskunnallisuutta alleviivaamatta. Vahvuutta ilman pullistelua.

x

Viittaan usein täällä blogissanikin tietynlaisten teosten yhteydessä siihen, että jos olisin lukenut nimenomaisen kirjan joitain vuosia sitten, olisin todennäköisesti siitä pitänyt enemmän. Tarkoitan tällä lähinnä siis sitä aikaa, jolloin vain luin, nautin kaikesta enkä ollut kovinkaan vaativa saati kriittiinen lukemisteni suhteen. Sellaisessa ajassa monikin kirja olisi valloittanut sydämeni todennäköisesti vahvemmin, ja vähemmän tiedostavana pienet epäkohdat varmasti ohittuneet aivan huomaamattaan. Mutta oikeastaan vasta nyt Smithin kohdalla ensimmäistä kertaa tulen ajatelleeksi, että tämä saattaa toimia myös toisin päin: nelisen vuotta sitten lukemani Zadie Smithin Kauneudesta kun tuntui tuolloin lähinnä tympeältä ja lattealta, ja juuri Swing Timen lukeneena on vaikea kuvitella Smithin kirjoittaneen mitään tympeää ja latteaa. Ehkä siinäkin oli siis jotain, joka ei toiminut silloin, mutta josta saisin enemmän irti nyt? Ja voisiko sama koskea esimerkiksi Jhumpa Lahirin tuotantoa, joka minut samoihin aikoihin tuntui jättävän kovinkin etäälle? En tiedä, täytynee ottaa selvää. Ja jos tämänkin vielä laskee Swing Timen ansioksi, nousee tämä kirja kyllä hurjan korkealle arvostusasteikollani.

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN

♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 
298s.

Otava 2019

Alkuteos: Conversations with Friends 2017

Suomennos: Kaijamari Sivill
Arvostelukappale saatu kustantajalta

Frances & Bobbi ovat kaksi nuorta yliopisto-opiskelijaa Dublinista, jotka viettävät aikaa keskenään, peilaavat itseään toistensa kautta, opiskelevat, juhlivat ja tapaavat uusia ihmisiä. Dynamiikassa kuitenkin muuttuu jokin, kun he erään lavarunousesityksensä jälkeen lähtevät jatkoille esseisti-valokuvaaja Melissan sekä tämän näyttelijämiehen Nickin luo. Alkaa kuuma ja tempoileva kesä, joka järjestää itse kunkin ihmissuhdekiemurat aivan uusille urille.

Irlantilaisen kirjallisuustoimittajan esikoisromaani on viehättävä, kesänkuuma ihmissuhdesoppa, jossa jonkinlainen chicklitmainen kepeys yhdistyy vakavaan aikuiseksi kasvamiseen. Olen tempoillut itsekin koko kevään ties minkä ajatuskelan ja eksistentiaalisen "missä haluan tulevaisuudessa asua ja miksen voi aina olla opiskelija" -kriisin parissa, ja huomaan, että kaipaan erityisesti kevyttä, helppoa ja liian syviin vesiin menemätöntä lukemista. Jokin Rooneyn romaanissa herätti fiiliksiä, että tämä voisi sellaiseen kaipuuseen hyvää jatkumoa olla, ja niinhän se olikin. Sain tasan sitä mitä toivoinkin, en enempää, mutten onneksi vähempääkään, ja se oli vallan riittävästi juuri nyt. 

"Koulun jälkeen lojuimme Bobbin huoneessa kuuntelemassa musiikkia ja puhumassa siitä, miksi pidimme toisistamme. Keskustelut olivat pitkiä ja kiihkeitä ja tuntuivat minusta niin merkityksellisiltä, että kirjoittelin salaa osia niistä iltaisin ulkomuistista vihkoon. Kun Bobbi puhui minusta, oli kuin olisin nähnyt itseni peilistä ensimmäistä kertaa."

Keveyttä kirjaan tuo ehdottomasti lyhyet luvut, hieman karikatyyrimäiset hahmot sekä päälausepainotteinen kirjoitustyyli. Jälkimmäiseen minun oli tosin ehdottomasti vaikein päästä sisään, ja huomasin taistelevani toteavan ja hieman etäälle jättävän kielen kanssa vielä puolivälissäkin. Liekö se taittanut kaikkein suurimman terän muuten ihan lupaavalta tarinalta, vai miksen oikein mitään tämän kanssa tuntenut, mutta pitkään minulle oli epäselvää haluanko tätä edes loppuun lukea. Onneksi luin, mutta tällaisista kirjoista on ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Kun mikään ei ole loppujen lopuksi kuitenkaan ihan hirveästi ärsyttänyt, ei ole mitään kritisoitavaa, mutta kun mikään ei myöskään mitenkään suuresti ole liikauttanut tunteita myöskään positiivisen puoleen, on hurjan vaikea eritellä niitä hyviä osiakaan. Mutta minä yritän, sillä maailmankuvaltaan tämä on romaani, jonka soisi monenkin luettavaksi päätyvän.

"Kesällä kaipasin kiihkeän keskittyneitä opiskelujaksoja, jotka lukukausien aikana auttoivat minua rentoutumaan. Minusta oli ihanaa istua kirjastossa kirjoittamassa esseitä, antaa ajantajun ja identiteetin kadota samaa tahtia kuin valo väheni ikkunoiden takana. Avasin viisitoista välilehteä nettiselaimessa ja tuotin 'episteemisen uudelleenartikuloinnin' ja 'operanttien diskurssikäytäntöjen' tapaisia sanayhdistelmiä. Sellaisia päivinä useimmiten unohdin syödä, ja illalla kirjastosta lähtiessä päässä siritti vaimea särky."

Erityisen ilahduttavaa tässä romaanissa oli nimittäin sen tapa käsitellä sateenkaarevuutta tekemättä siitä numeroa: feministinen ja antikapitalistinen yliopistopiiri nyt vain oli värikäs, erilaisuuden mukaansa ottava, eikä suhteiden solmuissa sukupuoliesityksellä ollut pääsääntöisesti mitään merkitystä. Ja sitten kun oli, se tuli lähinnä mukaan erinäisissä valtarakennekeskusteluissa, ennakkoluuloissa ja rikotuissa stereotypioissa, ja se jos mikä minua kirjallisuudessa aina erityisesti viehättää.

Toisaalta taas kirjan moraalisuus oli viehättävänkin paljon kiinni ihmisten välisissä vapaissa sopimuksissa, siinä, että kunhan toista ei satuteta, voi jokainen tehdä omat ratkaisunsa itse yhteiskunnan vakiintuneista normeista huolimatta. Toki tarina sai jännitteensä inhimillisistä erehdyksistä ja tahattomista loukkaamisista, mutta taustalla oli kuitenkin niin vahva ja lempeä muistutus siitä, että tälläkin tavalla voi elää, että lopulta se tempoilu sinne sun tänne kuului vain ennemminkin asiaan.

Ja kolmanneksi, olihan tässä nyt pitkästä aikaa mielenkiintoisimmat henkilöhahmotkin, ja vaikka se ehkä ihan pikkuisen jollain tarkoituksen mukaisella päälleliimauksella tulikin ilmi, on ihanaa, että sukupuoliesitys, poliittisuus ja patriarkaattiteoriat sulahtavat ihmissuhdekoukeroiden joukkoon kuin oikeassa elämässä. Harva romaanin hahmogalleriasta mitenkään suuremmin jumiin oman hahmotyyppinsä maneereihin ja stereotypioihin jäi, ja siksi tämä on aikansa kuva mitä parhaimmillaan. On ihana kuulla nuoren kirjailijan ääni, joka maalaa maailmaa sellaiseksi, kuin sen tulevaisuudessakin tahtoisin olevan, eikä vain toisinna sitä tunkkaisuutta, jota maailman tietty ajatusmalli on tähän asti tupannut olemaan.

Vaikka jokin pieni etääntyminen tämän kirjan kanssa minua kenties vaivasikin, on tämä kesälukemista parhaillaan. Se on suuria tunteita, päivitettyä ihmis- ja moraalikuvaa, identiteettejä ja paikkansa etsimistä. Murtuneet lukot ilahduttivat paatuneempaakin lukijaa, ja päähahmojen kipuileva nuoruus tuntui tunnistettavan tutulta. Tunnistin Francesissa paljon itseäni, ja ehkä siksi kirjaankin suhtautuu äärimmäisellä lempeydellä. Ehkä tämä on niitä, jotka ajan myötä kasvavat mielessä suuremmiksi, siihen potentiaalia ainakin on. Ja ehkä seuraavan Rooneyn voisi lukea vaikka alkukielellä, tämän kanssa nimittäin jäi tunne, että englanniksi toteavuuskin olisi ollut huomattavasti toimivampi tehokeino. Mainio se oli näinkin, mutta erityisellä mielenkiinnolla jo odotan Rooneyn myöhempään tuotantoon tutustumista.

Haasteet // Lukemattomat naiset II : Kirja naisten välisestä yhteistyöstä tai ystävyydestä

TOVE JANSSON : KESÄKIRJA

TOVE JANSSON : KESÄKIRJA

135s.

WSOY 2014/1973

Alkuteos: Sommarboken (1972)

Suomennos: Kristiina Kivivuori

Jotain kirjoja vain rakastaa valmiiksi, ennen kuin on edes avannut niiden kantta. 

Ja silloin kun rakastaa jotain kantta avaamatta, tulee siitä yllättävän vaikeaa. Siitä konkreettisesta lukemisesta siis. Sillä kuten yleensä, todellisuus pilaa parhaimmat rakkaustarinat. Se saa ne muuttumaan latteiksi kaikessa tavallisuudessaan, eikä tavallisuus koskaan yllä sinne, minne mielen rakentamat sillat pääsevät. 

Paitsi jos kyse on Tove Janssonin kirjallisuudesta.

"Rakkaus on omituista, sanoi Sophia. 

Kuta enemmän jotain toista rakastaa, sitä vähemmän se toinen välittää. 

Tuo pitää paikkansa, huomautti isoäiti. Ja mitäs sitä silloin tekee?

Rakastaa aina vaan, Sophia vastasi uhkaavasti. Aina vaan kovemmin ja kovemmin."

Täytyy myöntää, että Kesäkirja on keikkunut seuraavaksi luettavien kirjojeni listalla pian kaksi vuotta. Kerran jo yritin, viime kesänä, elokuisena iltana, mutta hetki oli väärä. Jätin kirjan lepäämään, odottamaan parempaa aikaa, sopivaa auringonpaistetta ja täydellistä kiireettömyyttä. Yleensä sellaista asiaa, kuin jollekin kirjalle täydellistä lukuhetkeä ei kykene valitsemaan itse, ne vain tulevat. Sattuvat kohdilleen.

Paitsi jos kyse on Tove Janssonin kirjallisuudesta.

Turhaan siis pelkäsin, turhaan kuvittelin, että odotukset voivat olla liian suuret. Tai tarkoin valittu hetki täysin väärä. Jo ensimmäisistä tarinoista lähtien tunnistin, että tämä on juuri sitä Janssonia, jota kaikkein eniten rakastan, sitä yksityiskohtaisen kaunista, tarkkanäköistä, uskomattoman taitavaa ja ihmisen sisimmän maagisesti tavoittavaa. 

Turhaan pelkäsin myös omaa ylikriittisyyttäni, sillä nyt millään ylimääräisellä ja häiritsevällä ei ollut väliä. Kaikki turhat ajatukset lipuivat kauemmaksi, ja olin itsekin muutaman päivän siinä kauniissa ulkosaariston saaressa, siinä, missä turve kasvattaa aivan omanlaisen kasvustonsa ja luonto pitää huolta pienistään. Olin yhtä meren, luonnon sekä isoäidin ja Sophian suhdetta. Ja rakastin täysin kritiikittä.

Kuten Tove Janssonin kirjallisuutta yleensäkin.

Helmet-haaste 2018: 23. Kirjassa on mukana meri

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT (NAPOLI-SARJA #3)

ELENA FERRANTE : NE JOTKA LÄHTEVÄT JA NE JOTKA JÄÄVÄT

448s.

WSOY 2018

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013)

Suomennos: Helinä Kangas

Arvostelukappale

Syystä tai toisesta olen pitänyt tätä Napoli-sarjaa varsin viihtellisenä. Todella taitavasti tehtynä viihdetaideteoksena toki, mutta silti ennen kaikkea kevytkirjallisuutena sanan siinä hyvässä, ellei jopa parhaassakin merkityksessä. Loistavaa ystävääni pidin mainiona lukuromaanina, joka uskaltaa viimein sanoa ääneen monia vaiettuja ja kiellettyjäkin asioita ystävyydestä, kateudesta ja mustasukkaisesta ihailusta. Uuden nimen tarina taas vei mennessään, koska se oli suoraa jatkumoa edelliseen, se viihdytti ja koukutti ennennäkemättömällä tavalla kaikessa aitoudessaan ja hienostelemattomuudessaan. Mutta vasta kolmas osa, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät vei mennessään. Sai aidosti rakastumaan. Sillä tavalla ihaillen ja kritiikittä.

"Miksi minä sitten olin vajoamassa harmaaseen keskinkertaisuuteen? Johtuiko se avioliitostani? Johtuiko se äitiydestä ja Dedestä? Siitä, että olin nainen ja minun piti huolehtia kodista ja perheestä ja pyyhkiä paskaa ja vaihtaa vaippoja?"

Siinä missä aiemmat osat ovat pyörineet lähinnä ystävyyden ympärillä, otti tämä kolmas samanlaista etäisyyttä aiheeseen kuin päähenkilöt Elena ja Lila toisiinsa. Toinen jäi ja toinen lähti, mutta kilpailuasetelma ja tekemistensä peilaaminen toisen kautta ei päättynyt mihinkään. Vuodet menivät eteenpäin, elämä vei eri suuntiin ja silti se salakavalasti kiskaisi tiet risteämään takaisin yhteen sillä hetkellä, jolloin sitä vähiten odotti.

Minulle Ne jotka lähtevät on kertomus itsensä hukkaamisesta tullakseen joksikin. Kun jatkuvasti peilaa itseään niihin, jotka jo ainakin omalla mittapuulla sitä jotain ovat syntyessään, muuttuu väkisinkin keskinkertaiseksi. Ja mikäpä meidän kulttuurissamme olisi pahempaa kuin olla keskinkertainen? Ei huono, muttei hyväkään, tai jos hyvä, niin ei ainakaan paras. Sankarimyytit, ainutlaatuisuuden ihailu ja jatkuva korkeamman tavoittelu ovat kuin koko länsimaiden perisynti, se jokin, mihin vähän väliä joku hukkaa itsensä, sillä meistä harvasta todella kasvaa yli-ihmisiä. Ja silti se tie vie mukanaan, viitoittaa jatkuvasti uusille reiteille, kokeilemaan, jos jostain löytyisi se tapa olla himpun muita parempi, korkeammalla, ainutlaatuisempi. Ihailtu, ennen kaikkea ihailtu ja varauksetta rakastettu, eritoten niiden silmissä, jota itse on kritiikittä ihaillut lapsuudesta alkaen.

Ne jotka lähtevät on myös viimein sarjan todellinen nosto yhteiskunnalliselle tasolle. On se sitä toki aina ollut, Elenan lapsuuden kortteli on toiminut silmiäavaavana kuvauksena Italian 1960-luvun patriarkaaliseen ja väkivaltaiseen yhteiskuntamuotoon, joka ei juurikaan asukkailleen vaihtoehtoja anna. Mutta kolmas osa nostaa aiheensa pöydälle täysin ohittamattomasti, se on kurkistus aikansa poliittiseen liikehdintään, mellakointiin, ammattiyhdistysten syntyyn, radikalisoitumiseen kun asiat eivät etenekään tarpeeksi nopeasti rauhanomaisin keinoin, yhteiskunta ei muutu yhdessä yössä. Se on terrorismia vastustajan näkökulmasta, äärimmäinen keino saada asiansa esiin samanmielisten silmin katsottuna. Ne jotka lähtevät ottaa esiin myös feminismin pienet, mutta sitäkin tärkeämmät ensiaskeleet, oivalluksen siitä, miten nainen tulee aina nähdyksi miehisen odotuskuvaston kautta. Tämä kirja on tätä kaikkea, mutta tavallaan samalla kun tarina yleensä pyrkii tekemään yksityisestä yleistä, tämä palaa taitavasti tekemään yleisestä yksityistä. Se pyörii kehää, ja se kehä on rakennettu taitavasti.

Ferrante on tarinansa kutojana ilmiöimäinen. Jokainen yksityiskohta on paikallaan, muttei liian selvästi niin, että lukiessa niihin hieman kompastuisi, tajuaisi jo ennakkoon olevan alustusta suuremmalle. Hahmot ovat rakastettavan epämiellyttäviä, ihan kuin ihmiset aidoimmillaan, kuten kaikkein lähimpänä tarkasteltuna lopulta kaikki oikeastikin ovat. Koko tarina tuntuu yhtaikaa arkipäiväiseltä ja maagiselta, yleiseltä ja yksityiseltä. Ja sen lisäksi se onnistuu luomaan koko oman henkilökohtaisen kirjallisuushistoriani samaistuttavimman henkilöhahmon, Elenan. Ja kuten aiemminkin, Ferrante tekee sen yhtä aikaa kipeän näkyväksi ja silti hellän armolliseksi. Tästä kirjasta en edes yritä löytää mitään kritisoitavaa, ja ehkä lopulta tätä kokoinaisuutta voikin tarkastella vasta, kun on lukenut sarjan viimeisenkin osan. Tiedä sitten, jaksaako odottaa käännöstä vuoden päivät, mutta toisaalta Kankaan suomennos on niin valovoimainen, että sille tekee mieli suoda se odotuksen tuoma kunnia.

EDIT: Paitsi että oooh, viimeinen osa tuleekin jo lokakuussa! Ehkä selviän, eihän siihen ole kuin himpun yli puoli vuotta! Olisipa jo syksy.

Jäävistä ja lähtevistä löytyy jo nyt valtavasti kotimaisia bloggauksia, mutta tässä omasta mielestäni osuvimmat: Sanoissa ja sivuilla, Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him? & Lukuisa

Helmet-haaste 2018: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA (NAPOLI-SARJA #2)

ELENA FERRANTE : UUDEN NIMEN TARINA

508s.

WSOY 2017

Alkuteos: Storia del nuovo cognome, 2012

Suomentaja: Helinä Kangas

Olen pikahurmaantuja. Jos pidän jostain, pidän yleensä varsin täysillä, ja jos vain mahdollista, kulutan kaiken aiheeseen liittyvän loppuun niin pian kuin mahdollista. Katson kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa muutamassa illassa, kuuntelen kuukauden ajan ainoastaan yhtä levyä, joskus jopa yhtä ja samaa kappaletta repeatilla niin kauan, kun se vain onnentunnetta jaksaa kerta toisensa perään minulle tuoda. Kirjojen parissa en pitkään aikaan ole tällaista tunnetta saanut, en sitten varmaan Harry Pottereiden edellisen uusintakierroksen, sillä harvoinpa yhden yksittäisen romaanin parissa pystyy yliannostuttamaan itseään. 

Mutta sitten luin joululomalla Ferraten Napoli-sarjan avausosan.

"Mutta Lila osasi kietoa minut pikkusormensa ympärille niin etten pystynyt vastustelemaan: toisaalta sanoin nyt riittää, toisaalta minua masensi ajatus etten enää kuuluisi hänen elämäänsä, keinoihin joilla hän muokkasi sen itselleen sopivaksi. Mitä muuta tuo juoni oli kuin yksi hänen mielikuvituksellisia, riskialttiita siirtojaan? Me kaksi yhdessä tukemassa toisiamme taistelussa koko maailmaa vastaan"

Sarjan toisessa osassa Lila ja Elena ovat kasvaneet jo nuoriksi naisiksi, ja siinä missä kertojana toimiva Elena puurtaa lukionsa loppuun, ja jatkaa omaksi yllätyksekseenkin yliopistoon, on Lila mennyt naimisiin ja alkaa elää rouvasarkea uudessa, kauniissa naapurustossa, monella tapaa hyvin kaukana siitä köyhästä arjesta, jonka keskellä hän on nuoreksi aikuiseksi kasvanut. Toisin kuin aiemmassa osassa, heidän kohtalonsa alkavat pikkuhiljaa kaueta toisistaan, hivuttautua eri suuntiin, kasvaa ja kehittyä kietoutumatta jatkuvasti enää toisensa ympärille. Silti yhteenkuuluvuuden tunne ei katoa, vaan heissä on jotain, joka kantaa yli puhumattomuuden ja kateuden, ja kasvattaa kokoaan kahden maailman ristiaallokoissa.

Jonkinlaisena erona ensimmäiseen osaan, tytöt ovat todella kasvaneet naisiksi, mutta myös tarina on laajentunut pienen kortteliyhteisön suhteista yhteiskunnallisellekin tasolle. Se laajenee siihen kauniisti, ikään kuin Elenan mukana: opettelee ymmärtämään oppimaansa myös sovelletussa mielessä, näkemään maailmaa laajemmin kuin yksityiskohtien ja kirjojen kautta. Se on edelleen  tarkka kuvaus patriarkaalisesta ja hyvinkin väkivaltaisesta yhteisöstä, mutta se on myös pieni pyristely, miten oma minuus säilytetään, kun toinen sitä yrittää ulkoa murtaa. Kerronta ulotti reunojaan myös varsin mainiolla, vaikkakin osittain vähän liiankin tarkoituksenhakuisella keinolla kahteen suuntaan, Elenan omaksi, rauhalliseksi kasvutarinaksi, ja Lilan taisteluksi nuoren vastahankaisen vaimon roolissa muistikirjojen kautta, jotka hän oli Elenalle säilyettäväksi antanut.

Eniten tässä jatko-osassa rakastin sitä, miten se jatkui tasan siitä, mihin ensimmäinen osa loppui. Pääsin siis suoraan tuttuun ja turvalliseen maailmaan, ja alusta asti oli varsin selvää, että jos piti ensimmäisestä osasta, ei tämä tunne todennäköisesti toisenkaan kanssa tule muuttumaan. Näitä kahta kirjaa, tai todennäköisesti koko sarjaa, on varsin mahdoton erotella lopulta toisistaan, niin tarkkaan se kertoo edelleen yhtä ja samaa tarinaa, kietoo lukijansa näennäisen helpon juonikuvion ja sivua kääntämään pakottavan kerronnan avulla. Ja silti se ei jätä kaikessa viihteellisyydessäkään huijattua, liian helppoa oloa, vaan kirjan ihmissuhteisiin sukeltaa niin syvälle, että ne tuntuvat hieman kliseisestikin todettuna aidoilta.

Ja sitä aitoutta minä näissä rakastan. Elenan itseensä kohdistuvaa sokeutta, epävarmuutta, jatkuvaa peilaamista toiseen, sitä kautta joko itseään väheksyen tai sieltä ylös toista astinlautana käyttäen ponnahtaen. Jollain maagisella tavalla Ferrante osaa kuvailla niin pikkutarkan aidosti ja samaistuttavasti kahden ihmisen ystävyyttä, että kirjan pienille vioille, hieman huterille sivuhenkilöille ja välillä jopa naivisti eteneville tapahtumille, ei anna minkäänlaista painoarvoa, ne vain ohittaa olankohauksella, antamatta horjuttaa sitä hurmioituneisuutta, joka tällaisesta tarkkanäköisyydestä kumpuaa. Ja samalla kun tämän romaanisarjan kanssa totaalisesti uppoaa viihdyttävään maailmaan, jossa fiktiiviset murheet ohittavat arjen omat pienet pulmat, tuo se silti perspektiiviä myös omiin tunteisiin, kateuteen, epävarmuuteen, vertaamiseen ja peilaamiseen, ja se tekee sen käsittämättömän lohdullisesti. Ymmärtäen, antaen jokaisen olla oma itsensä virheineen päivineen. Rakastaen toista kuin vain lapsuudenystävää voi rakastaa.

Muutaman pienen aavistuksen hetken pohdin tätä lukiessani, että luenko liian ahnaasti, liikaa liian nopeasti, mutta vielä toisen osan kanssa se ei lopulta kuitenkaan vaivannut oikeastaan ohikiitävää hetkeä kauempaa. Saa nähdä, olisiko kolmas osa heti perään jo aivan liikaa, voi olla. Ja silti, lopulta tunne siitä, että tähän maailmaan on mahdollista vielä palata, ja hyvinkin pian, todennäköisesti tulee voittamaan. Kolmas osa tästä sarjastahan on jo julkaistu, ja jos yhtään omaa hurmaantumistapaani tunnen, olen senkin lukenut ennen kuin lumet maasta sulavat. Tiedä sitten, miten sarjan viimeisen, neljännen osan kanssa sitten käy, aiheuttaako kolmas jo ähkyn, vai huomaanko kahlaavani kohta viimeistä malttamattomana jo englanniksi. Se jää nähtäväksi.

Uuden nimen tarinasta on kirjoitettu hurjasti, muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi, Lumiomena & Luettua elämää

Helmet-haaste 2018: 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

ELENA FERRANTE : LOISTAVA YSTÄVÄNI (NAPOLI-SARJA #1)

ELENA FERRANTE : LOISTAVA YSTÄVÄNI

362s.

WSOY 2016

Alkuteos: L'amiga geniale (2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Minulla on ollut pitkään etsinnässä sekä kirjasarja, jonka osiin uppoutua useamman romaanin verran että viihteellisempi romaani, joka silti haastaa edes hieman ajattelemaan, eikä vain tarjoile valmiiksi makunsa menettäneitä purukumikimpaleita pureskeltaviksi. Olen oikeastaan etsinyt näitä kumpaakin nyt vuoden ajan, ihan varsinaisesti mitään hurjan säväyttävää löytämättä. Mutta kuten usein monissa muissakin asioissa, yleensähän ne tuppaavat löytymään kun sitä vähiten odottaa. 

" 'Tiedätkö mikä sana se on?'

'En.'

'Kreikkalainen.'

Katsoin häntä hämmästyneenä. Rino päästi minusta irti ja siirtyi tanssimaan sisarensa kanssa, joka antoi kiljahtaen kirjasen minulle ja alkoi liidellä pitkin huonetta veljensä käsivarsilla. Mitä hän oli sanonut? Gramofonihan oli italiaa, ei kreikkaa. Mutta samassa huomasin, että hyllyssä Sodan ja rauhan alapuolella oli Ferraron kirjaston etiketillä varustettu kirja, jonka nimi oli Kreikan kielioppi. Kreikan. Kielioppi. Lila huikkasi hengästyneenä:

'Odota hetki, niin kirjoitan sen sinulle kreikkalaisin kirjaimin.'

Sanoin että minulla oli tekemistä ja lähdin."

Loistava ystäväni oli ehkä viime vuonna ennemminkin se kirjallinen tapaus, mutta ei kai niidenkään matkaan koskaan liian myöhään mukaan voi lähteä. (Ja liekö hyvää tehnytkin, että pahin hype on jo mennyt ohi, ainakin oman vastarannankiiskeilyn tuntien.) Jos tämä jostain syystä tuntematon vielä jollekin on, kysehän on neliosaisen sarjan avauskirjasta, joka sukeltaa nyt aluksi 1950-luvun Napoliin, sen köyhiin ja rapistuneisiin kortteleihin, jotka ovat asukkailleen koko maailma. Sukupuoli- ja yhteiskuntaluokkarajat ovat tarkat ja erehtymättömät, koulutus joillekin muille kuin lähiölapsille tarkoittu. Siinä maailmassa kasvavat rinnakkain myös Elena, ystävien kesken Lenuccia tai Lenú sekä Rafaella, ystävälleen Lila, muille Lina.

Kirjan tarina käynnistyy, kun yli 60-vuotiaan Linan poika Rino soittaa Elenalle ja kertoo äitinsä olevan kateissa. Tämä ei yllätä vanhaa ystävää yllätä, ennen kuin hän ymmärtää Linan tyhjentäneen asunnostaan jokaikisen merkin itsestään. Näin Elena alkaakin kertoa tarinaa, palaa heidän lapsuutensa Napoliin, aikaan, jolloin kumpikin kirjan päähenkilöistä olivat vielä pieniä lapsia, ja tulkitsivat ympäristöään lapsen silmin, lapsen näkökulmasta.

Ensimmäisen osan aikana ystävykset ehtivät kasvaa kuusitoistavuotiaiksi, toinen opiskellen ja toinen jo työ-/kotitalouselämään jollain tapaa siirtyneenä. Koko kortteli hallitsee vahvasti heidän elämäänsä, ja heille se onkin koko maailma, vaarallinen ja jännitteitä täynnä oleva, mutta silti tuttu ja omasta näkökulmasta samaa, ennakoitavaa kaavaa noudattava. Loistava ystäväni on täyteläinen ja täynnä erilaisia perheitä ja ihmissuhteiden risteymiä, mutta pääpaino on tyttöjen ystävyydessä, ja sen kuvaamisessa Ferrante on ennenkaikkea onnistunut loistavasti. Hän kirjoittaa siitä varjopuolia väistelemättä, totuudenmukaisesti, ottaen mukaan myös kateuden, piikikkään ihailun, keskinäisen kilpailun, toisen voittamisen ja nokittamisen, eli nekin elementit, jotka lähes jokaiseen ystävyyssuhteeseen kuuluu, mutta joista ei jostain syystä oikein puhua saa. Tyttöjen välinen ystävyys on tätä kaikkea, mutta silti sen ydin on rakkaudessa - toisen hyväksymisessä sellaisena kuin hän todella on. 

Vaikka kertojana toimiva Elena on jopa ärsyttävä, kateellinen ja omanapainen, toisenkin elämän omaansa keinotekoisesti liittävä, häntäkin kohtaan osaa olla armollinen, koska ystävyyteen ja omaan epävarmuuteen koskevat tuntemukset tunnistaa. Rehellisyyden lisäksi kirjassa ihanaa ja täyteläistä oli kieli, sen luoma maailma ja yksityiskohtien runsaus, lupa vain koukuttua ja tipahtaa mukaan 50-luvun maailmaan, jossa vasta toivutaan sodan kauheuksista, ja samalla piilotetaan ne niin täydellisesti nuoremmilta kuin vain osataan. Tarina on hurjan täynnä, ja silti en muista milloin olisin viimeksi lukenut näin kritiikittä, mitään puutoksia pohtimatta romaania, jossa ei lopulta tavallaan edes tapahdu juuri mitään.

Ferranten Napoli-sarjan avaus on siis minullekin juuri niin loistava lukuromaani kuin sitä on ympäri maailman hehkutettu. Se on visuaalinen ja elävä, ja sen maailma todella elää kirjan sivuilla. Tuntuu, että viimein, lukuisien etsintäyritysten jälkeen olen löytänyt kerralla sekä viihderomaanin että kirjasarjaan kuuluvan tarinan, josta jo odotella seuraavien osien lukemista. Hieman yllätyksenä omat ennakkoasetelmat huomioon ottaen tuli se, että se näinkin yleisesti hypetettyyn kirjaan kohdistui, mutta otan pitkästä aikaa jo lähes hullaantuneen tunteen mielelläni vastaan. Ihan täysin sataprosenttisen en tätä ehkä rakasta, mutta hyvä alku se on sarjan seuraavia osia ajatellen. Niiltä odotan nyt paljon, mutta toivottavasti sopivalla mittakaavalla.

Loistavasta ystävästä on kirjoitettu paljon, mutta muita postauksia muun muassa seuraavissa osoitteissa: Luettua elämää, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him?, Oksan hyllyltä & Lukuisa