LOVE ISLAND

 AMANDA PALO : LOVE ISLAND

165s.

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoinen Outoja kaloja oli yksi vuoden 2021 lempikirjojani, ja tämä hänen toisinkoisensa, Love island sen myötä erityisen odotettu teos. Pidän valtavasti Palon tavasta tarkastella ja havainnoida maailmaa, kommentoida kontroversiaaleinakin pidettyjä asioita mediassa ja toisaalta myös siitä järkkymättömästä oikeudentunnosta ja solidaarisuudesta, jota hän pitää yllä instagram-tilillään. Tätä kaikkea löytyy myös Love islandista, ihanan omanlaisestaan yhdenkrapulapäivänromaanista, jossa Palo yhdistelee yhdenpäivänromaanin rakennetta niin yhteiskuntaan, feminismiin kuin siihen kulttuurikuvastoon, jossa tietyn verran yli kolmikymppisen naisen enemmän tai vähemmän edelleen odotetaan olevan.

Love island lähtee liikkeelle juhlien jälkeisestä pahasta olosta, päälle vyöryvästä krapulasta ja valveunesta, joka on mitä vastenmielisin tapa olla taju kankaalla. Nimettömäksi jäävä kertoja käy läpi edellisillan juhlia, niiltä osin kun sitä nyt sattuu muistamaan. Häpeä ja fyysinen paha olo vellovat yhtaikaa ja kokonaisvaltaisesti, mutta kun selaa yhtaikaa kännykkää ja käynnistää brittien Love Islandin yhdeksännen tuotantokauden viimeisimpiä jaksoja, ei huomio onneksi riitä kovin pitkään omaan oloon.

Lyhyt, vain hieman päälle 160-sivuinen romaani etenee hitaasti, ja pitää sisällään paljon sivujaan enemmän. Palon havainnoiva ja tarkkaileva silmä toimii tässäkin erityisen hyvin, ja vaikka kokonaisuus lukiessa vaikuttaakin hieman poukkoilevalta, puristuu se kauniisti yhteen mitä pidemmälle kirjaa päästään. Palo kommentoi ja tutkii kirjassaan taiten niin vanhenevan naisen osaa, alkoholia ja sen kuluttamista kuin tosi-tv-sarjojen ihmiskuvaa, ja erityisesti sitä valtavaa ristiriitaa, mikä mielessä pyörii kun toinen toistaan fyysisesti täydellisemmät nuoret hahmot kuvataan täydellisissä juhlissa täydellisen rakkauden keskellä, kun tosi elämässä ihminen lähinnä pelkää haisevansa, kuolaavansa tai kuolevansa.

Mielenkiintoisimman lisän romaaniin antaa kertojahahmon (kuviteltu) rakkaustarina Sophien, entisen mallin ja valovoimaisen tosi-tv-hahmon kanssa, ajalta kun kertoja on jättänyt miehet taakseen ja päättänyt seurustella jatkossa vain naisten kanssa. Sophien hahmo on etäinen (kuin) päiväun, jonka kautta myös kertoja elää jollain tapaa toive-elämäänsä. Sophie on jättänyt kertojan, mutta miten ja miksi, se jää lukijalle ihanan seitinohuesti ilmaan. Kertoja kuvittelee läheistensä kuolemia, harjoittelee niihin reagoimista aina sisäistämisestä hautajaisiin saakka todeten, ettei ole menettänyt koskaan kuolemalle ketään, mutta Sophieta ei enää ole, sekin on yhtaikaa totta. Sophie, alkoholi, huumeetkin, kuoleman odottaminen ja toisaalta ikuinen väistely, kaikki se muodostaa synkän ja tuhruisen kokonaisuuden, joka kuitenkin on kokonainen elämä.

Love islandin rakenne on villin nerokas, se todella on kuin pitkä ja piinainen krapulapäivä, tahmainen, eritteinen, koko ajan hieman vellovan pahoinvoiva, kunnes se löytää tasoittavan, ja sitä kautta uuden, kuplivan nousun. Kerronta mukailee taiten päivän kulkua, hitaita ja nihkeitä lakanoita, toistaa tahmoen paksussa yhteenliimautuneessa vaiheessaan, ja loppua kohden lähtee taas poreilevaan nousuun, lyhyisiin, innokkaampiin lukuihin ja terävämpiin havaintoihin. Palon tarkkanäköinen yhteiskuntakommentointi jää rivien väliin, ja se jos mikä on kaunista lukijaan luottamista.

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi 

PARAS YSTÄVÄ

SIGRID NUNEZ : PARAS YSTÄVÄ

215s.

Aula & co 2024

Alkuteos: The Friend, 2018

Suom. Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Naisen paras ystävä, kirjallisuuden eräänlainen suurmies (ainakin nuorten naisopiskelijoiden silmissä) tekee itsemurhan, ja nainen saa hoidettavakseen tältä jääneen tanskandogin Apollon. Apollo on suuri ja valtava, puistosta alunperin löydetty, miehen silmäterä ja toisaalta naisen murheenkryyni, sillä hänen vuokrasäännellyssä Manhattinin asunnossaan ei saa pitää lemmikkejä. Minä-kertojana toimiva nainen tasapainottelee surun ja hoivan välillä – samalla tapaa kuin Nunez tasapainottelee kirjassaan itsemurhateeman sekä ihmisten lemmikkisuhteen välillä, vuorotellen, limittäin, toistensa kautta. Mitä jää jäljelle, kun koko elämän mukana kulkenut ystävä päättää itse poistua maailmasta? Entä miten eläin käsittelee luopumista, kuolemaa, poistumista, ja voisiko ihminen oppia siltä jotain?

"Minua mietityttää aboriginaalien sanonta, jonka mukaan koirat tekevät ihmisestä ihmisen. Samoin tämä (vaikka en muistakaan kuka näin on sanonut): Totaaliseksi misantroopiksi minua estää tulemasta se, että näen kuinka suuresti koirat rakastavat ihmisiä."

Sigrid Nunezin ensimmäinen suomennettu romaani Paras ystävä on kustantamon sivujen mukaan "haikea ja viisas romaani ihmisen ja koiran välisestä ystävyydestä". Kuvaus yhdistettynä hieman harhaanjohtavaan kanteen on kuitenkin liian kapea tapa hahmottaa tätä upeaa ja suurta romaania. Toki Nunezia voi lukea myös keveähkönä surukirjana, tarinana naisesta, joka yrittää päästää irti ystävästään linnottautumalla kotiin tämän koiran kanssa. Tällainen luenta typistää kuitenkin Nunezin älykkään, viisaan ja huomattavasti syvemmän puolen liian pieneen tilaan. Se myös sivuuttaa lähes kokonaan paljon suuremman rakenteen, jossa kirjailijan itsemurhan voikin lukea itseasiassa kirjallisuuden murroksena, kirjailijuuden kuolemana, mieskirjailijuuden itsemurhana ajassa, jossa valta ja menestys ei ole enää automaattisesti valkoiselle miehelle annettua, vaan myös heidän täytyy osallistua yhteiskunnalliseen kilpailuun, normistoon ja käyttäytymissääntöihin.

Parhaassa ystävässä parhaan ystävän tilasta romaanissa taistelee sekä juuri kuollut mieskirjailijaystävä sekä tältä jäänyt Apollo. Nunez vuorottelee kirjassaan näiden parhaiden ystävien välillä, ja käsittelee sujuvasti rinnakkain tosiaan kirjallisuutta sekä ihmisen ja toislajisten välistä suhdetta. Mieskirjailija on karikatyyrimainen kuva aikansa miestaiteilijasta: naisia hurmaavasta suuresta kirjoittajasta, jolla on useampi entinen vaimo ja vielä useampi entinen rakastaja, yleensä kirjoittamista opettavan kirjailijan entisiä tai nykyisiä oppilaita jokainen. Suuri tanskandoggi Apollo taas on hiljainen mysteeri, mykkä ja järkälemäinen suru, jota ei voi ymmärtää, ei selittää, eikä koskaan täysin tutkia, sillä se on rakentunut niin perustavanlaatuisesti erilaisin menetelmin, ettei ihminen voi koskaan ymmärtää jotain niin monin tavoin monimutkaista olentoa, eihän se ymmärrä edes täysin itse itseään. Nunez limittää upeasti koiran ja surun, kirjailijan kuoleman ja miesneromyytin kaatumisen, miehisyyden itsemurhan ajassa, jossa kukaan muu ei ole kieltämässä ketään sanomasta yhtään mitään kuin itseasiassa mies itse.

Nunez on etenkin kansainvälisessä kirjagramissa paljon näkyvä kirjailija, ja hänen kirjallisuutensa on ehdottomasti erityisesti kirjallisuuden rakastajien kirjallisuutta. Nunez käyttää viittauksia, tutkimuksia ja filosofiaa hieman Maggie Nelsonin ja Rebecca Solnitin tapaan, ja toisaalta taas rohkenee näyttää alleviivaamatta kuten esimerkiksi Deborah Levy pitkälti tekee. Lisäksi Nunez kirjoittaa teoksensa minä-kertojan avulla, mutta äärimmäisen taiten kertojan häivyttäen: hieman Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian tapaan kertoja tarkkailee vain ympäristöään, havainnoi muiden tekoja ja reaktioita, kuvaa toimintaa ja taustoja. Lukija ei saa tietää kertojasta oikeastaan mitään suoraan, joitain sinne tänne piilotettuja yksityiskohtia, terapeutin sanoja, entisten vaimojen asenteita, kuolleen ystävän toteamuksia lukuunottamatta. Nunezin ratkaisu on hieno, ja silläkin kirjan markkinointi kepeyden ja lemmikkisuhteen kautta hieman hämmentää. Nunez kirjoittaa laadukasta korkeakirjallisuutta, joten sellaisena se ansaitsisi tulla myös nähdyksi. 

"Nyt minun on pakko puhua. Jos ei muusta syystä niin selittääkseni miksi en halua puhua. Silti tilanne on edelleen sama: en tahdo puhua sinusta enkä kuulla muiden puhuvan sinusta.

Tahdon siteerata Wittgensteinia aiheena mistä ei voi puhua ja vaikenemisen välttämättömyys. Siitä huolimatta, että sinä kielsit meitä siteeraamasta filosofeja irrallaan asiayhteydestä. Filosofiset kannanotot eivät ole vanhoja sanontoja, sinä sanoit."

Sigrid Nunezin Paras ystävä on siis yksi älykkäimpiä, monitasoisimpia ja hienoimpia kansainvälisiä kaunokirjoja, joita tänä vuonna on suomeksi julkaistu. Se antaa paljon monenlaiselle lukijalle, mutta ehdottomasti kaikkein eniten kirjallisuuden ystäville, intertekstuaalisuuden rakastajille sekä kulttuurin murrosmerkkien etsijöille. Nunez näyttää ottamatta kantaa, luottaa lukijaansa lähes viimeiseen asti. Ja se todella on taito, jota kirjallisuudessa rakastan.

Helmet-haaste 2024: 15. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi