NOITARAKASTAJA

ASTRID SWAN : NOITARAKASTAJA 

344s.

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Annika katsoo kyllästyneenä lasta, leikkipuistoa ja avioliittoaan. Niin tylsää, niin tavallista, niin harmaata. Vuoden päästä tilanne on jo toinen: muuttolaatikoita, uusi vuokra-asunto, rakastaja Kanadasta. Hän lähtee, ihan vain väliaikaisesti, kertoo Annika lapselleen Leilalle. Äiti tulee kyllä takaisin. Mutta ei tulekaan. Turvallisuus ja vakaus sekottui Annikan päässä tylsyyteen, jo suhteen alkuaikoina punaisia lippuja liehuttanut rakastaja D äkkipikaisine puuskahduksineen sekoitti jännityksen ja traumasta kumpuavan tuttuuden rakkauteen. Vuosia kuluu, Leilan isä ei anna Annikan kirjeitä tyttärelleen, ja valtameri on äidin ja lapsen välissä. Vaikka äiti ja D palaavat Suomeen, kukaan ei oikein tiedä voiko väliä enää kuroa umpeen, kun aikaa, kilometrejä ja Atlantin suolaista vettä on ehtinyt liikkua kahden ihmisen välissä yli vuosikymmenien ajan?

"En ollut merenneito. En usko, että ihailit minua. En ollut yksinkertainen, helposti anekdootiksi pyöräytettävä. Olin hankala ja kirjoitin itse tarinaani. - - 

Kun lähdin, olit kuusi, se oli ihan tavallinen uudelleenjärjestely. Otin omaa tilaa, tapasin rakkauteni ja tajusin mitä en ainakaan halua. Sinä olit kiintopisteeni, enkä tehnyt sitä sinulle. Luulin, että liikuin sinua kohti.

Ihan totta."

Astrid Swanin esikoisromaani Noitarakastaja saapui minulle pyytämättömänä arvostelukappaleena, sellaisena, jotka yleensä pinoutuvat jonnekin huoneen nurkkaan odottamaan "mahdollista" kiinnostumista toisten samanlaisten kanssa. Ne jäävät jonnekin, yleensä pölyttymään, koska maailma on niin täynnä kirjallisuutta, jota kohti kuljen noin muutenkin. (Poikkeus on kuitenkin lähes järjestelmällisesti kustantamo S&S:n kirjat, aivan kuin minulle kuratoitu koko heidän julkaisuohjelmansa. <3) Noitarakastaja veti kuitenkin puoleensa, odotti minua mökillä postin tänne kääntämänä. Se vei mukanaan jo ensimmäisten lukujen jälkeen, ja lopulta ahmin sen kahdessa päivässä, harvinaisen nopeasti näin runsaaksi, syväksi ja monitasoiseksi romaaniksi.

Swanin teoksessa sukelletaan yhteiskuntaan, jossa traumat siirtyvät äideiltä tyttärille niin vahvasti, ettei kukaan oikein voi enää erottaa mikä on omaa ja mikä kohdussa lahjaksi saatua. Mikään äiti-tytärtraumakirja tämä ei kuitenkaan sinällään ole, sukupolvien jatkumo vain antaa jonkinlaisen psykologisen kehyksen naisille suoraan alenevissa polvissa. Ennemmin Noitarakastaja on kertomus rakkaudesta, perheestä, vapaudesta ja valinnoista, niistä, joiden hetkellä aina luulee valitsevansa parhaan mahdollisen, mutta joiden todelliset merkitykset alkavat selvitä vasta vuosien, joskus vuosikymmentenkin päästä. Annika lähtee kun Leila on kuusi, luullen vain poikkeavansa hetkeksi hänen rinnaltaan. Hetkestä tulee kuitenkin katkos, ja katkoksesta loppuelämä.

"Minusta jää jäljelle vain runokirja. Yksi julkaisu.

Entä muistikirjani?

Tulisitko hautajaisiini?"

Noitarakastaja jakautuu kolmeen osaan: aikaan Annikan lähdön jälkeen, jolloin hän vielä kirjoittaa lukemattomaksi jääneitä kirjeitä Leilalle, aikaan, jolloin kirjeet vaihtuvat muistikirjaan ja Annikan arkitodellisuuteen sekä viimeiseen osaan ja aikaan, jolloin Annika kirjoittaa Leilalle enää pöytälaatikkoon jääviä kirjeitä aina kuolemaansa saakka. Leila kasvaa kirjan aikana aikuiseksi, Annika nuoresta äidistä vanhaksi naiseksi. Vaikka Annika on palannut Suomeen, välimatka on karannut galaktisen mahdottomaksi, ja jäljellä on vain valittu vapaus, suhde boheemiin ja arvaamattomaan D'hen, joka jo aivan alkuajoista asti on ollut äkkiväärä ja väkivaltainen. Tähän suhteeseen Annika kuitenkin jää. Siksikö, ettei hylkää toistakin vai siksikö, että väkivaltaiset suhteet ovat aina enemmän kuin osiensa summa, aina suurempaa, liejuisempaa ja monimutkaisempaa kuin kulttuurikuvasto yleensä tapaa kuvata? Annika ei ole uhri, hän on tasavertainen osallinen myrkkyä valuvassa suhteessa, sellaisessa, joista vasta viime vuosikymmenillä ylipäätään on alettu lähteä. Swan kuvaakin lähisuhdeväkivaltaa poikkeuksellisen realistisessa, rujossa ja mustelmankeltaisessa valossa, näyttää miten monimutkaista kaikki on, kun valinnalleen on antanut jo niin paljon. 

Swan on paitsi taitava kirjoittaja myös lahjakas kokonaisten elämien kuvaaja. Vaikka Noitarakastajan hahmot jäävät välähdyksiksi sieltä täältä, uskaltaa Swan luottaa lukijansa kykyyn rakentaa kokonaisuudet rivien väleistä. Äidit, tyttäret, isät, tiede ja rakastajat ovat monikerroksisia kehiä, jotka limittyvät ja risteävät, ja silti Noitarakastaja pysyy eheänä ja hallittuna kokonaisuutena, jossa suvantovaihekin on osattu käyttää rakenteellisesti taiten hyväksi. Swan ei osoita tai arvoita, vaan näyttää ja tutkii. Se on kirjallisesti oivallinen valinta, ja valinnoilla on erilaisia polkuja, eikä sormea voi koskaan laittaa yhden selkeän syyn päälle, Swan teoksellaan muistuttaa.

Helmet-haaste 2024: 41. Kirjassa syntyy lapsi

LOVE ISLAND

 AMANDA PALO : LOVE ISLAND

165s.

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Amanda Palon esikoinen Outoja kaloja oli yksi vuoden 2021 lempikirjojani, ja tämä hänen toisinkoisensa, Love island sen myötä erityisen odotettu teos. Pidän valtavasti Palon tavasta tarkastella ja havainnoida maailmaa, kommentoida kontroversiaaleinakin pidettyjä asioita mediassa ja toisaalta myös siitä järkkymättömästä oikeudentunnosta ja solidaarisuudesta, jota hän pitää yllä instagram-tilillään. Tätä kaikkea löytyy myös Love islandista, ihanan omanlaisestaan yhdenkrapulapäivänromaanista, jossa Palo yhdistelee yhdenpäivänromaanin rakennetta niin yhteiskuntaan, feminismiin kuin siihen kulttuurikuvastoon, jossa tietyn verran yli kolmikymppisen naisen enemmän tai vähemmän edelleen odotetaan olevan.

Love island lähtee liikkeelle juhlien jälkeisestä pahasta olosta, päälle vyöryvästä krapulasta ja valveunesta, joka on mitä vastenmielisin tapa olla taju kankaalla. Nimettömäksi jäävä kertoja käy läpi edellisillan juhlia, niiltä osin kun sitä nyt sattuu muistamaan. Häpeä ja fyysinen paha olo vellovat yhtaikaa ja kokonaisvaltaisesti, mutta kun selaa yhtaikaa kännykkää ja käynnistää brittien Love Islandin yhdeksännen tuotantokauden viimeisimpiä jaksoja, ei huomio onneksi riitä kovin pitkään omaan oloon.

Lyhyt, vain hieman päälle 160-sivuinen romaani etenee hitaasti, ja pitää sisällään paljon sivujaan enemmän. Palon havainnoiva ja tarkkaileva silmä toimii tässäkin erityisen hyvin, ja vaikka kokonaisuus lukiessa vaikuttaakin hieman poukkoilevalta, puristuu se kauniisti yhteen mitä pidemmälle kirjaa päästään. Palo kommentoi ja tutkii kirjassaan taiten niin vanhenevan naisen osaa, alkoholia ja sen kuluttamista kuin tosi-tv-sarjojen ihmiskuvaa, ja erityisesti sitä valtavaa ristiriitaa, mikä mielessä pyörii kun toinen toistaan fyysisesti täydellisemmät nuoret hahmot kuvataan täydellisissä juhlissa täydellisen rakkauden keskellä, kun tosi elämässä ihminen lähinnä pelkää haisevansa, kuolaavansa tai kuolevansa.

Mielenkiintoisimman lisän romaaniin antaa kertojahahmon (kuviteltu) rakkaustarina Sophien, entisen mallin ja valovoimaisen tosi-tv-hahmon kanssa, ajalta kun kertoja on jättänyt miehet taakseen ja päättänyt seurustella jatkossa vain naisten kanssa. Sophien hahmo on etäinen (kuin) päiväun, jonka kautta myös kertoja elää jollain tapaa toive-elämäänsä. Sophie on jättänyt kertojan, mutta miten ja miksi, se jää lukijalle ihanan seitinohuesti ilmaan. Kertoja kuvittelee läheistensä kuolemia, harjoittelee niihin reagoimista aina sisäistämisestä hautajaisiin saakka todeten, ettei ole menettänyt koskaan kuolemalle ketään, mutta Sophieta ei enää ole, sekin on yhtaikaa totta. Sophie, alkoholi, huumeetkin, kuoleman odottaminen ja toisaalta ikuinen väistely, kaikki se muodostaa synkän ja tuhruisen kokonaisuuden, joka kuitenkin on kokonainen elämä.

Love islandin rakenne on villin nerokas, se todella on kuin pitkä ja piinainen krapulapäivä, tahmainen, eritteinen, koko ajan hieman vellovan pahoinvoiva, kunnes se löytää tasoittavan, ja sitä kautta uuden, kuplivan nousun. Kerronta mukailee taiten päivän kulkua, hitaita ja nihkeitä lakanoita, toistaa tahmoen paksussa yhteenliimautuneessa vaiheessaan, ja loppua kohden lähtee taas poreilevaan nousuun, lyhyisiin, innokkaampiin lukuihin ja terävämpiin havaintoihin. Palon tarkkanäköinen yhteiskuntakommentointi jää rivien väliin, ja se jos mikä on kaunista lukijaan luottamista.

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi 

PETE

VILLE VERKKAPURO : PETE

320s.

Kosmos 2022

Saatu arvostelukappaleena

Ville on kolmekymppinen mainosalan hyvin palkattu helsinkiläinen, joka juhlii, juo, käyttää aineita ja rakastaa. Villen isä Pete on kuollut joitain vuosia aiemmin, epäselvissä oloissa, pitkän ryyppyputken päätteeksi. Kun tyttöystävä ehdottaa yhteistä lasta, lähtee Villessä liikkeelle suuret voimat, murtuvat padot ja mitä näitä nyt oli, ja hänen täytyy selvittää mitä Petelle oikein kävi, kuka Pete oikein oli. Ja onko hän itseasiassa vain toisinto Petestä, isästään, jotain, minkä hän tiedostamattaankin siirtäisi vain sukupolvelta toiselle kierrettä katkaisematta.

Ville Verkkapuron esikoinen, dokumenttiromaanin ja jonkinlaisen esseenkin yhdistelmä istahtaa Kosmos-kustantamon autofiktiojatkumoon ottaen hieman lisää kierroksia klassisista esikoisasetelmista, joissa oman kohtalon kaivamisen ajatellaan kiinnostavan myös lukijoita. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä nousussa oleva luokkatietoisuus, mielenterveyden käsittely sekä huumekirjallisuus, ollaan aika lähellä sitä, mitä Pete kirjana on. 

Pete jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen pohjustaa epävarman ja hukassa olevan kertoja-Villen lähtökohtia ja toinen sukeltaa Peten tarinaan talvisessa Pietarsaaressa, äidin vuokraomakotitalossa eriparilakanoiden ja Ikea-sisustustaulujen keskellä. Verkkapuro kuvaa mainiosti sitä mielen mustuutta, itsetuhoista aivokemiaa ja toisaalta isänsä jalanjäljillä kulkevaa aikuista lasta, joka on kaiken kokemansa jälkeen varsin hukassa oman tarinansa kanssa. Ensimmäinen osa vie kovastikin mukanaan, toinen ehkä näyttäytyy astetta haparoivampana. Minulle tulee selväksi (ja osin aukeaa samastuttavaksi) miksi mieli romantisoi kuolemaa, Kurt Cobainin ja muiden itsemurhan tehneiden tähtien kautta, mutta vastaavasti en aivan lukijana saa kiinni miksi minun täytyy tietää Petestä yhtä paljon kuin kertoja-Villen. 

Ville kuitenkin kasvaa, kehittyy, oppii ja oivaltaa, kuten kirjallisuuden tyyliin kuuluu. Ajattelun kehitystä olisin lukenut mieluusti syvemminkin Pietarsaaren satunnaisten ohikulkijoiden analysoinnin sijaan, mutta kun teoksen kolmas osa alkaa, pysähdyn taas keskittymään ja pääsen kiinni kirjan imuun. Verkkapuro nimittäin nostaa kertomansa tarinan pois henkilökohtaisesta, osaksi suurempaa poliittista päihdekeskustelua, viittaa tutkimukseen ja inhimillisempään lähestymistapaan, johon poliitikoillamme ja maallikkotuomitsijoillamme ei ole tässä yhteiskunnassa juurikaan ollut selvästi kiinnostusta perehtyä. Verkkapuro näyttää, miten huume- ja addiktiokeskustelua leimaa aina äärimmäinen moraalipaniikki tai tarkoituksenhakuinen lyödyn lyöminen, ja kirjan voima löytyykin juuri silloin, kun sitä ei enää oikein osannut odottaa. 

Ja juuri sen voiman ansiosta uskaltaisin suositella tätä myös muillekin luettavaksi. Verkkapuro ei saarnaa, vaan näyttää, inhimillisellä ja terävällä voimalla, miten tilastolliset riskitekijät toimivat käytännössä yhden ihmisen elämässä. Vaikka kokonaisuus on ehkä hieman koherenssiaan hapuileva, on Verkkapurossa kertojana sellaista vahvuutta, että häneltä lukisi mielellään lisääkin kirjallisuutta. Omanlaisensa teos, joka on tähän hetkeen vahvan kiinnittymisen lisäksi myös oiva keskustelunavaus aiheesta, jonka puolesta harvoin puhutaan; kestävän, inhimillisen päihdepolitiikan puolustus.

"Sadepisarat ovat niin kylmiä, että ne tuntuvat raapivan kasvoja.

Baarien neonvalot heijastuvat jäisen kadun pinnasta.

Jokaisen ihmissuhteen ongelma on se, että muodostaa itse puolet siitä. On aina suhteessa itsensä kanssa."