SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait

NOITARAKASTAJA

ASTRID SWAN : NOITARAKASTAJA 

344s.

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Annika katsoo kyllästyneenä lasta, leikkipuistoa ja avioliittoaan. Niin tylsää, niin tavallista, niin harmaata. Vuoden päästä tilanne on jo toinen: muuttolaatikoita, uusi vuokra-asunto, rakastaja Kanadasta. Hän lähtee, ihan vain väliaikaisesti, kertoo Annika lapselleen Leilalle. Äiti tulee kyllä takaisin. Mutta ei tulekaan. Turvallisuus ja vakaus sekottui Annikan päässä tylsyyteen, jo suhteen alkuaikoina punaisia lippuja liehuttanut rakastaja D äkkipikaisine puuskahduksineen sekoitti jännityksen ja traumasta kumpuavan tuttuuden rakkauteen. Vuosia kuluu, Leilan isä ei anna Annikan kirjeitä tyttärelleen, ja valtameri on äidin ja lapsen välissä. Vaikka äiti ja D palaavat Suomeen, kukaan ei oikein tiedä voiko väliä enää kuroa umpeen, kun aikaa, kilometrejä ja Atlantin suolaista vettä on ehtinyt liikkua kahden ihmisen välissä yli vuosikymmenien ajan?

"En ollut merenneito. En usko, että ihailit minua. En ollut yksinkertainen, helposti anekdootiksi pyöräytettävä. Olin hankala ja kirjoitin itse tarinaani. - - 

Kun lähdin, olit kuusi, se oli ihan tavallinen uudelleenjärjestely. Otin omaa tilaa, tapasin rakkauteni ja tajusin mitä en ainakaan halua. Sinä olit kiintopisteeni, enkä tehnyt sitä sinulle. Luulin, että liikuin sinua kohti.

Ihan totta."

Astrid Swanin esikoisromaani Noitarakastaja saapui minulle pyytämättömänä arvostelukappaleena, sellaisena, jotka yleensä pinoutuvat jonnekin huoneen nurkkaan odottamaan "mahdollista" kiinnostumista toisten samanlaisten kanssa. Ne jäävät jonnekin, yleensä pölyttymään, koska maailma on niin täynnä kirjallisuutta, jota kohti kuljen noin muutenkin. (Poikkeus on kuitenkin lähes järjestelmällisesti kustantamo S&S:n kirjat, aivan kuin minulle kuratoitu koko heidän julkaisuohjelmansa. <3) Noitarakastaja veti kuitenkin puoleensa, odotti minua mökillä postin tänne kääntämänä. Se vei mukanaan jo ensimmäisten lukujen jälkeen, ja lopulta ahmin sen kahdessa päivässä, harvinaisen nopeasti näin runsaaksi, syväksi ja monitasoiseksi romaaniksi.

Swanin teoksessa sukelletaan yhteiskuntaan, jossa traumat siirtyvät äideiltä tyttärille niin vahvasti, ettei kukaan oikein voi enää erottaa mikä on omaa ja mikä kohdussa lahjaksi saatua. Mikään äiti-tytärtraumakirja tämä ei kuitenkaan sinällään ole, sukupolvien jatkumo vain antaa jonkinlaisen psykologisen kehyksen naisille suoraan alenevissa polvissa. Ennemmin Noitarakastaja on kertomus rakkaudesta, perheestä, vapaudesta ja valinnoista, niistä, joiden hetkellä aina luulee valitsevansa parhaan mahdollisen, mutta joiden todelliset merkitykset alkavat selvitä vasta vuosien, joskus vuosikymmentenkin päästä. Annika lähtee kun Leila on kuusi, luullen vain poikkeavansa hetkeksi hänen rinnaltaan. Hetkestä tulee kuitenkin katkos, ja katkoksesta loppuelämä.

"Minusta jää jäljelle vain runokirja. Yksi julkaisu.

Entä muistikirjani?

Tulisitko hautajaisiini?"

Noitarakastaja jakautuu kolmeen osaan: aikaan Annikan lähdön jälkeen, jolloin hän vielä kirjoittaa lukemattomaksi jääneitä kirjeitä Leilalle, aikaan, jolloin kirjeet vaihtuvat muistikirjaan ja Annikan arkitodellisuuteen sekä viimeiseen osaan ja aikaan, jolloin Annika kirjoittaa Leilalle enää pöytälaatikkoon jääviä kirjeitä aina kuolemaansa saakka. Leila kasvaa kirjan aikana aikuiseksi, Annika nuoresta äidistä vanhaksi naiseksi. Vaikka Annika on palannut Suomeen, välimatka on karannut galaktisen mahdottomaksi, ja jäljellä on vain valittu vapaus, suhde boheemiin ja arvaamattomaan D'hen, joka jo aivan alkuajoista asti on ollut äkkiväärä ja väkivaltainen. Tähän suhteeseen Annika kuitenkin jää. Siksikö, ettei hylkää toistakin vai siksikö, että väkivaltaiset suhteet ovat aina enemmän kuin osiensa summa, aina suurempaa, liejuisempaa ja monimutkaisempaa kuin kulttuurikuvasto yleensä tapaa kuvata? Annika ei ole uhri, hän on tasavertainen osallinen myrkkyä valuvassa suhteessa, sellaisessa, joista vasta viime vuosikymmenillä ylipäätään on alettu lähteä. Swan kuvaakin lähisuhdeväkivaltaa poikkeuksellisen realistisessa, rujossa ja mustelmankeltaisessa valossa, näyttää miten monimutkaista kaikki on, kun valinnalleen on antanut jo niin paljon. 

Swan on paitsi taitava kirjoittaja myös lahjakas kokonaisten elämien kuvaaja. Vaikka Noitarakastajan hahmot jäävät välähdyksiksi sieltä täältä, uskaltaa Swan luottaa lukijansa kykyyn rakentaa kokonaisuudet rivien väleistä. Äidit, tyttäret, isät, tiede ja rakastajat ovat monikerroksisia kehiä, jotka limittyvät ja risteävät, ja silti Noitarakastaja pysyy eheänä ja hallittuna kokonaisuutena, jossa suvantovaihekin on osattu käyttää rakenteellisesti taiten hyväksi. Swan ei osoita tai arvoita, vaan näyttää ja tutkii. Se on kirjallisesti oivallinen valinta, ja valinnoilla on erilaisia polkuja, eikä sormea voi koskaan laittaa yhden selkeän syyn päälle, Swan teoksellaan muistuttaa.

Helmet-haaste 2024: 41. Kirjassa syntyy lapsi

VEDESTÄ JA SURUSTA

SALLI KARI : VEDESTÄ JA SURUSTA

227s.

Siltala 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

Olen miettinyt tänä kesänä paljon veden kannattelevaa voimaa. Sisäistä – sitä miten se kaikessa yksinkertaisuudessaan pitää meidät hengissä, kehomme vireessä, valmiina ja valppaana. Ulkoista – sadetta, joka tekee saman luonnolle kuin juomavesi meille, pisaroiden valkoista kohinaa, joka rauhoittaa hermoston ja uneen. Ja erityisesti fyysistä – kun antautuu veden kannattelemana selälleen keuhkot täynnä happea, kelluu osana jotain suurempaa, jotain, mikä kiertää, voitelee, parantaa ja pitää yllä elämää. Taivas saa näkökentän pyöreät reunat kun sitä katsoo veden pinnalta käsin, ja koko elämän perspektiivi on hetken hieman erilainen. Kun katson pinnan alla leijuvia käsiäni, olen enemmän elossa kuin koskaan.

Tätä – ja nuorempana sairastettua rintasyöpää – miettii, pohtii, tutkii ja kuljettaa myös Salli Kari syksyn autofiktiivisessä uutuudessa, esikoisteoksessaan Vedestä ja surusta. 

x

Salli Karin Vedestä ja surusta on kahteen tasoon kurkottava heleän kaunis, ja jollain aivan omanlaisella tavallaan hento tarina naiseudesta, kehollisuudesta ja ruumiista, joka lopettaa nuoruuden aivan liian aikaisin ja vaihtaa elämänjanon pelonsekaiseen loppuelämään. Karin romaanin päähenkilö lähtee kahdeksi kuukaudeksi residenssiin Islantiin, keskellä ei mitään olevan saaren keskellä ei mitään olevaan kaupunkiin. Siellä hän alkaa ensimmäistä kertaa käsitellä mennyttä, sairautta ja myös traumaa, joka kuoleman kosketuksesta ja kirurgin veitsestä jäljelle jää. Vedestä ja surusta vuorottelee Islanti- ja sairausjaksojen kanssa, katsoo nykyhetkestä menneeseen, josta taas ei koskaan uskalla enää kurkistaa tulevaan. Päähenkilö on lukossa, jumissa, painava kuin kivi, aivan veden kannattelemattomissa. Ympärillä on elämää, residenssivieraita ja Islannin aivan omalla tavallaan karu luonto, ja päähenkilö alkaa pikkuhiljaa avautua. Avata itseään, antautua kannettavaksi ja kannateltavaksi. Veden ja elämän.

"Siirryn matalaan lämpöaltaaseen ja asetun pitkäkseni. Sisälläni velloo jälleen valtameren kokoinen levottomuus. Haluan ajatella mitä tahansa muuta, kunhan olisi kevyttä, mutta kaikki painuu pohjaan, en tiedä mikä taas yhtäkkiä vaivaa. Ärsyttää etten tiedä, ärsyttää että tiedän kuitenkin.

Terve nainen ja sairas nainen, he asuvat molemmat minussa, kilpailevat tilasta, eivät mahdu samaan kehoon. Minä joudun raahaamaan sairasta naista kaikkialle. Ja kuitenkin: en olisi täällä ilman häntä."

Kari käsittelee teoksessaan hyvinkin naistyypillistä aihetta, rintasyöpää ja sen aiheuttamaa traumaa. Miltä tuntuu, kun nuori aikuisuus katkeaa kuolemanvaaraan, millaista on elää kehossa, jonka solut muuttuvat hengenvaarallisiksi? Miten muutama väärin kasvanut solu voikaan viedä paitsi palan naiseudesta, myös kehosta ja elämästä? Toipuuko siitä koskaan, ja jos toipuu, miten?

Kari kuvaa sairastumista, hoitoja ja jäljelle jäänyttä traumaa hennolla, mutta varmalla otteella. Esikoisenakin Vedestä ja surusta on taitava, eheä ja tarkkarajainen kokonaisuus, joka huojuu tuulessa kauniisti. Karin vahvuus – ja toisaalta varmaan mielipiteitä jakava puoli – on kielessä, jokainen lause on kuin pieni helmikoru, sellaisenaan myös mietelauseena toimiva. Osalle se tuo rankkaan aiheeseen lempeää lähestyttävyyttä, toiselle se saattaa taas etäännyttää. En tiedä mihin joukkoon kuulun itse, mutta kielen ansiosta tai siitä huolimatta Kari onnistui näyttämään kirjallaan jotain, johon samastumatonkin voi löytää uuden ikkunan, saman kokeneen vertaistuesta nyt puhumattakaan. Mutta ei, ei kirja silti ole terapiakirja, ei sellaisena kuin kyseistä termiä on tavattu käyttää. Varmasti se on toiminut paitsi terapeuttisena kirjoittaa myös jollekin lukea, mutta se on myös kaunokirjallisesti niin taiten tehty, ettei se typisty vain yhdeksi tarinaksi muiden keskellä, se on laaja meri joka näyttää että tältäkin elämä voi tuntua. Ja on aivan sattumanvaraista, millaiset vedet ketäkin kantavat. Osa selviää, osa ei selviä selviämisestä. Mutta kaikki tämä on osa tarinaa, kasvua koetun äärellä.

Helmet-haaste 2024: 35. Kirjassa vietetään aikaa luonnossa 

ILLAN EPÄMUKAVUUS

MARIEKE LUCAS RIJNEVELD : ILLAN EPÄMUKAVUUS

286s.

S&S 2022

Alkuteos: De avond is ongemak, 2018

Suomennos: Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Kymmenvuotiaan Jasin isoveli Matthies lähtee luistelemaan, kohti vastarantaa, mutta palaa kotiin kahden kyläläisen kantamana. Maalaispitäjän suru ei ole yhteinen, se ei ole edes lehmätilalla elävän Jasin perheen yhteinen. Suru repii rikki, perheen, perhesiteet ja eloon jääneet sisarukset. Alkaa kipeä ryöpytys, kun Rijneveldin romaani Illan epämukavuus lähtee kunnolla käyntiin. Kun äiti lopettaa syömisen ja isä katoaa navettaan, mitä tapahtuu Jasille, Hannalle ja Obbelle, kolmelle jäljelle jääneelle lapselle? 

Marieke Lucas Rijneveldin viime syksynä suomennettu Illan epämukavuus on palkittu teos, ensimmäinen muunsukupuolisen International Booker Prize -voittaja, Rijneveldin esikoinen. Illan epämukavuus on Édouard Louisin hollantilainen pikkuserkku, Pajtim Statovcin juhlaseuralainen. Se on kurjuus maximus, ilman hoivaa ja huolta jäänyt sisaruskatras, vinoon kasvava psyyke torjuvan kiintymyssuhteen alla. Se on ilmeisen tietoinen valinta näyttää vain surun ja epäonnen rumimmat kasvot, joiden keskellä pako on ainoa vaihtoehto. Se on vastenmielinen ja iso tarina siitä, mitä lapselle tapahtuu, kun hän jää yksin, mutta toisaalta myös tarkkaan harkitun oloinen trauman kuvaus uskonnollisen epäonnen keskellä.

Kuten Johanna Valjakka kirjoitti jokin aika sitten Vita Nuova -kollektiivin sivuilla oivallisessa Taotaan kun trauma on kuumaa -tekstissään, trauma ja tunteisiin vetoava viihde, kirjallisuus mukaanluettuna, trendaa tällä hetkellä hyvin vahvasti. Traumakirjallisuudella on varmasti paikkansa, ja kuten Valjakkakin kertoo, se ei toki ole millään tapaa uusi ilmiö. Mutta Illan epämukavuutta kirjaimellisen epämukavuuden vallassa lukiessa ei voi kieltää ajatusta siitä, etteikö tällaisten kirjojen jatkuva palkitseminen kerro jotain suurempaa ajastamme. Miten pitkälle kustannusmaailma on valmis menemään herättääkseen lukijansa tunteita? Mitä traumalle tapahtuu, kun se kaupallistetaan näin voimallisesti? Miten kirjan arvo mitataan, jos se kertoo vain sanoinkuvaamattomasta kauheudesta, ilman minkäänlaista pilkahdusta itsekriittisyydestä? Kuten Valjakka toteaa, traumakirjallisuuden suhteen on oltava sinällään myös kriittinen, sillä toiston kautta Pontus Purokurun käsite traumasubjektista vain vahvistaa todellisuutta, jossa ollaan jatkuvasti yhtä traumojensa kanssa, eletään niiden tuottamasta bensiinistä, erillään kaikista muista, paitsi ehkä toisista traumatisoituneista. Traumasubjekti toimii jo identiteetin tavoin, ja kulttuuri alkaa luoda jatkuvalla toistollaan kuvaa siitä, että ihminen on yhtä kuin traumansa, traumojensa selitettävissä. Vaikka voisi kuvitella, että vaikeista asioista puhuminen, ja tabujen rikkominen on sinällään ehdottoman tärkeää, trauman keskellä se on vain kieputtava selviytymistaistelu, jolla ei ole juurikaan voimaa vaikuttaa asioihin. Se vaatii vain varomaan ja käpertymään traumatisoidun ehdoille, ja trauma viihteenä vahvistaa tätä siinä näkökulmassa, että se luo kuvaa joistain teoksista niin tärkeinä, että itse traumatisoitumisesta tulee moraalisesti arvokasta, jotain mistä joko selviytyy (jolloin traumatisoitunut on voittaja) tai ei (jolloin myös läheisillä on syy traumatisoitua).

Traumakirjallisuudesta siitäkin voi toki olla montaa mieltä, mutta Illan epämukavuuden kuuluminen kyseiseen "genreen" ei juurikaan ole kiistettävissä. Lopulta en myöskään voi olla pohtimatta, miten Illan epämukavuus jatkaa sitä työväenluokkaista kaanonia, jossa luokkatausta kuvataan ainoastaan tällaisen trauma-/kurjuuspornon kautta. Vähän kuin masennuskirjallisuus saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, että se kertoo synkimmästä vasta "selviämisen" jälkeen, putoaa myös Illan epämukavuus siihen täysin samaan muottiin, josta suuri osa nykykirjallisuuden luokkatietoisesta kaunosta toistaa; on luokkanousun tehnyt poikkeuslapsi, joka tarkastelee taustaansa tai kasvuympäristöään hyvin tumman prisman läpi, nähden heijastuksena vain surua, kurjuutta, hyväksikäyttöä, rakkaudettomuutta ja halua paeta. 

Älkääkä ymmärtäkö väärin – kokemuksenahan se on aivan yhtä inhimillinen kuin se, ettei keskellä syvää masennusta nyt ihan ensimmäisenä nouse sängystä ja ala kirjoittaa sykähdyttävää proosaa. Yksittäisellä kirjailijalla on oikeus toki näyttää luokkatodellisuutta haluamassaan valossa, mutta kun valo on kaikilla sama, ketä tällainen luokkakirjallisuus lopulta palvelee? Muita, ketkä samastuvat ja haluavat nousta? Vai kuitenkin keskiluokkaa, joka lukee tietynaisesta tirkistelyn halusta, ammentaen kirjoista itselleen vierasta kurjuutta, jota voi paeta yksinkertaisesti sulkemalla kannet sivujen päälle? Tuleeko tällainen yhtä kaavaa toistava tapa toistaa tuttua tarinaa siis lopulta laajentaneeksi kirjallisuutta, kuten sen monesti sanotaan haluavan tehdä, vai alleviivaako se vain entisestään, että lopulta keskiluokkaiset arvot ovat todella se status quo, johon kaikkien tulee yltää?

Helmet-haaste 2023: 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä

HÄVITYS : TAPAUSKERTOMUS

IIDA RAUMA : 

HÄVITYS – TAPAUSKERTOMUS

400s.

Siltala 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Juoksulenkillä A, yläkoulun historian opetussijaisuuksia tekevä turkulainen päähenkilömme, näkee menneisyydestä tutun hahmon, ja tajuaa, ettei menneisyys katoa koskaan. Alkaa kilpajuoksu, hengästyttävä purkaus, kuin nelisataasivuinen lause, tutkielma ja matka menneisyyteen, peruskouluun, kiusaamiskulttuuriin, henkiseen väkivaltaan ja siihen äärimmäiseen valtahierarkiaan, johon jok'ikinen kouluinstituutiomme läpikäynyt on tavalla tai toisella iskostettu.

"A sanoi, että Ranskan suuren vallankumouksen huumassa vallankumoukselliset päättivät vapauttaa Salpêtrièren mielisairaalan onnettomat naiset, he kiipesivät kivimuurien yli, rikkoivat portit ja mursivat ovet, ja tavatessaan vihdoin sairaalan saastaiset ja oudosti käyttäytyvät asukit he tyrmistyivät ja kauhistuivat niin, että vapauttamisen sijaan alkoivatkin surmata naisia.

A sanoi, että tämä pieni historiallinen kuvaelma – humalaiset ja villiintyneet vallankumoukselliset teurastamassa Salpêtrièn naisia – tuntui tiivistävän sen, miten ihmisen pohjimmiltaan suhtautuvat kärsimykseen. Pintapuolisen myötätunnon ja ääneenlausutun auttamishalun alla levittäytyvät sadismin ja torjunnan katvealueet, jokin ihmispsyyken räme, halu nujertaa nujerrettua, kiusata kiusattua, mitä muuta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ulottaminen hulluihin naisiin olisi voinut olla kuin känninen päähänpisto, joka kaikessa älyttömyydessään oli määrätty kääntymään silmittömäksi väkivallaksi?"

Iida Rauman pyörryttävä, traaginen ja ahdistavuudessaan jopa hypnotisoiva romaani Hävitys on dokumentaatio, romaani, paljastus ja kaikkien nähtävillä oleva totuus tuhoamisen kulttuurista. Rauman romaanissa tuhotaan Turku, kerta toisensa jälkeen, historia itseään toistaen, kadotetaan kerros kerrokselta joko polttaen, turmellen tai purkaen. Siinä tuhotaan ihminen, lapsi, systemaattisessa traumaa tuottavassa ja uusintavassa kulttuurissa, peruskoulussa, jossa kaikki on vinossa, kun keskiössä ei ole koskaan se, kenelle peruskoulua näennäisesti järjestetään: lapsi. Ja lopulta siinä tuhotaan planeetta, paikka jossa elämme, hitaasti ja varmasti, niin että loppu on itseasiassa jo tullut.

Rauman romaani on vimmainen, se haisee, purkautuu kuin paise, vyöryttää eteen ihan kaiken. Ja se onnistuu lähes mahdottomassa: se onnistuu kuvaamaan koulua siitä näkökulmasta, josta siitä ei koskaan suostuta puhumaan: kiusatun, sivuun jätetyn, rakenteellisesti syrjäytetyn ihmisen asemasta. Rauma liittää yhteen traagiset koulumuistot mässäilemättä, näyttäen, pakottamaan kerrankin katsomaan kohti. Ja hän tekee sen äärimmäisellä taitavuudella; ei millään melodramaattisilla, hennoilla ja väärinymmärretyillä lapsikertojilla, tai susilaumana suojelevina vanhempien kauhukokemuksena, ei psykologisoiden vaan nimenomaan haastaen, suostumatta olemaan hiljaa, nujertumatta, vaikka henkinen väkivalta painaa painaa painaa A:n niskaa, pakottaa, nöyryyttää, haastaa ja rankaisee, tahallaan, tarkoituksella, vuodesta toiseen, juuri niin kuin peruskoulumme on rakennettu, hajottamalla ja hallitsemalla, vangitsemalla normatiiviseen muottiin, muistuttamalla kuka on auktoriteetti, ketä totellaan ja miten suosioon päästään – sattumalta, etuoikeuksin, mutta silti jatkuvasti kuvitellen että sankaruus lähtee itsestä, että me teimme sen, me jotenkin ansaitsimme valkoisuutemme heteroutemme neuronormaaliutemme tämän kaiken.

Rauma on kirjoittanut romaanin, jonka jokaisen opettajan ja opettajaksi aikovan pitäisi lukea, analysoida ja tenttiä. Rauma on kirjoittanut siitä päivittäisestä valta-asetelmasta, jonka alle lapsemme kouluissa pakotetaan, pahoinvoinnista suomalaisessa priimuslaitoksessa, koulusta koululaisen kulmasta. Rauma haastaa opettajakoulutuksen, pedagogiset opinnot, kiusaamiskirjallisuuden, opettajien jatkuvan opettajakeskeisyyden ja syystä: näistä kaikista asioista myös minun tekisi mieli huutaa jatkuvasti, huutaa tuulimyllyille, huutaa tuuleen, minne tahansa. Koska aina kun koulusta puhutaan, päädytään puhumaan opettajista. Uupuvista, väsyvistä, niistä, jotka ansaitsevat enemmän. Jos oppilas mainitaan, hän korkeintaan on se sijaiskärsijä opettajan uupumuksesta, aina se reunalla häilyvä hahmo, aina se joka unohtuu, opettajilta, koulutuspolitiikasta päättäviltä, koulukeskustelusta, kiusaamiskirjallisuudelta, tutkimukselta. 

Rauma tuo järisyttävällä romaanillaan esiin sen, miten erilaisuus on itseasiassa puheessa tuotettua todellisuutta, harha, johon päätämme yhdessä uskoa. Hän ruotii painajaismaisella tahdilla etenevässä romaanissa niitä rakenteita, jotka saavat uhrinsa suohon, hitaasti upottavaan, sellaiseen syvään ja kosteaan, jota täytyy kestää päivästä viikosta vuodesta toiseen, pääsemättä pois, sillä mitä enemmän sitä tulee rimpuilleeksi, sen syvemmälle sen silmään vajoaa. Rauma näyttää, miten kokonainen ikäluokan kerrallaan kattava instituutio on itseasiassa syvien traumojen lähde, miten paljon pahoinvointia uusintava laitos peruskoulu löyhkävimmillään on, miten jokainen on osa sitä kiusaamiskulttuuria, sitä valtasuhteiden verkostoa, aina jonkin hierarkiaportaan partaalla, kilpailemassa, työntämässä kumoon, järjestämässä itselleen paikkaa, jossa ei ainakaan ole se alin. Ja kaikessa tässä Rauma onnistuu ilmiömäisesti, hän kirjoittaa mahdottomasta kokonaisen romaanin. Lauseet syöpyvät, kieppuvat, lamauttavat ja paikantavat jotain, mille ei ole ollut sanoja, ja yhtäkkiä henkilökohtainen onkin universaali kokemus. Kaikessa niljakkuudessaan.

Helmet-haaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

KARINA SAIZ BORGO : 

CARACASISSA ON VIELÄ YÖ

208s.

Aula & Co 2019

Alkuteos: La hija de la española

Karina Saiz Borgon Caracasissa on vielä yö on venezuelaislähtöisen kirjailijan tiivis ja kipeä kuvaus Venezuelasta, romahtavasta yhteiskunnasta ja yksilöistä sen sisällä. Romaani alkaa hautajaisilla, kustannustoimittajana toimivan Adelaidan opettajana toiminut äiti menehtyy syöpään, eikä hoitoja juurikaan ole. Maassa, jossa hyperinflaatio romuttaa rahan arvon ja diktatuurimainen hallinto ihmisyyden, kaaos on kollektiviinen kokemus. Adelaidalla ei ole enää vaihtoehtoja, ja juurikin tulevaisuuden täydellinen puuttuminen saa ihmiset jonkin raa'an ja brutaalin kamppailun valtaan, jossa näköalattomuus ei anna kenellekään armoa.

"Ruumiinvalvojaisten kustannusten hoitaminen oli vielä hankalampaa kuin äidin viimeisten päivien rahoittaminen klinikalla Pankkijärjestelmää ei käytännössä enää ollut. Hautauskappelin henkilökunnalla ei ollut pankkikortinlukijaa eivätkä he hyväksyneet tilisiirtoja, eikä minulla ollut niin paljon käteistä, että olisin voinut maksaa heidän pyytämänsä summan, joka oli noin kaksituhatta kertaa kuukausipalkkani. - - - Rahasta tuli urbaani legenda. Sadan bolivarin seteleitä oli oltava parin tornin verran, jos halusi ostaa pullon öljyä, silloin kun sitä oli saatavilla, ja toisinaan kolme tornia neljänneskilosta juustoa. Arvottomia pilvenpiirtäjä, sitä oli kansallinen valuuttamme, silkkaa silmänlumetta."

Caracasissa on vielä yö kulkee kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä sekä Adelaidan lapsuudessa, ajassa, jolloin hyvinvoinnin kohentuminen yhdessä maailman suurimmista öljynporaajamaista oli vielä suhteellisen realistinen haave. Elintason nousu on ollut aivan käsivarren mitan päässä, odotettavissa, ja Venezuelan pääkaupunki Caracas onkin täynnä siirtolaisia, niin muualta Etelä-Amerikasta kuin manner-Espanjastakin. Caracas oli lupaus paremmasta, mutta lopulta sen riisti globaalin talouden muutokset yhdistettynä itsevaltaisiin, korruptoituneisiin johtajiin, poliittiset kriisit yhdistettynä kaoottiseen hyperinflaatioon, joka lopulta on lähes romahduttanut koko yhteiskunnan. Romaanissa yhteiskunta näkyy äidin ja tyttären elämässä, joka lopulta johtaa vain toivottomuuteen.

Tietyllä tapaa kirjan kirjan kieli ja juoni jäävät niin etäisiksi, että hetkittäin romaania lukiessa tulee mieleen, että onko käsissä taas kirja, joka ratsastaa lopulta vain ultimaattisen kurjuuden voimalla. Tuo kurjuuskirjallisuus, joskus kurjuuspornoksikin kutsuttu, on kaunokirjallisen maailman laji, joka ymmärrettävästi jakaa mielipiteitä. Toivottoman kauheuden kuvaaminen on raakaa, ja kaikessa raakuudessaan todella koukuttavaa: se mahdollistaa tirkistelynomaisen katsomisen ilman oman elämän järkkymistä, luo tilaisuuden kauhistelulle oman kodin turvallisten seinien sisällä. Se antaa tilaisuuden paheksua ja todeta, ettei "meillä onneksi ainakaan", ja lopulta kirjan suljettua omaan elämään sukeltaminen voi tuntua jälleen lempeän pehmeältä. Viihteenä kurjuuskirjallisuus tuokin eteen varsin kyseenalaisia puolia mässäilevästä tavastamme kuluttaa kulttuuria, katsoa yhtaikaa kun pidämme silmämme kiinnni. 

Toisaalta taas voidaan ajatella toki, että trauman käsittelyllä kulttuurin kautta on aina paikkansa – emme kai me Suomessa muuten edelleen suhtautuisi niin fanaattisesti vuosien 1918 sekä 1930–1940-lukujen sotiin vielä tänäkin päivänä – jolloin on oleellisempaa kysyä, onko kirja enemmän kirjailijan vai lukijan oma. Jos Caravasissa on vielä yön ajattelee jälkimmäisellä tavalla, voi tulkita kirjoitustyylin kuvaavan upeasti sitä hätäännystä, lamaantunutta selviytymistä, jossa ei ole aikaa tuntea, tunnustella tunteitaan vaan juosta eteenpäin kirjaimellisesti henkensäpitimeksi. Ei pakolaisuutta voi pakottaa tarinaksi, eheäksi ja virtaviivaiseksi kaunokirjallisuudeksi, ja vaikka muoto haastaa lukijaa, on tällainen kirjallisuus kuitenkin ehkä enemmän tosiaan kirjoittajansa omaa. Onnelliset loput, täpärät pelastukset, vaikeuksien kautta voittoon – ne ovat utopiaa maassa, jossa jäljellä on vain dystooppinen nykyhetki.

Lue koko maailma -haaste: Venezuela

Helmet-haaste 2022: 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi

VÄKIVALLAN HISTORIA

ÉDOUARD LOUIS : VÄKIVALLAN HISTORIA

196s.

Tammi 2020 

Alkuteos: Histoire de la violence, 2016

Suomennos: Lotta Toivanen

Luin Édouard Louisin esikoisen Ei enää Eddyn alkuvuodesta, rehellisenä luokkakirjallisuutena ranskalaisesta teollisuuskylästä. Mainetta niittänyt nuori kirjailija onkin koettu nimenomaan yhteiskuntaluokkien äänenä ja kuvaajana, ja hänen toinen romaaninsa Väkivallan historia jatkaa ainakin tietyllä tavalla hieman samaa tematiikkaa, vaikka laajin teema pyöriikin trauman ja sitä seuranneiden päivien ympärillä.

"Piileskelen oven takana ja kuuntelen sisartani, hän kertoo että muutama tunti sen jälkeen, kun pöytälaatikkoon taittelemani rikosilmoitus sai nimen tapon yritys – kutsun sitä paremman puutteessa yhä sillä nimikkeellä, vaikka heti kun ilmausta käyttää, tulee ikävä tunne että tarinani vääristyy – sisareni siis kertoo, että muutama tunti sen jälkeen minä lähdin kotoa ja menin portaat alas."

Väkivallan historia on väkevä pieni romaani traumasta, seksuaalisesta väkivallasta, murhanyrityksestä ja  pelosta, mutta myös henkisestä väkivallasta, jonka systeemi laittaa uhrin käymään läpi oikeuden nimissä. Autofiktiivisen teoksen päähenkilö Édouard tapaa jouluyönä kadulla komean Redan, ja vie tämän kotiinsa, tässä kohtaa varmaan sopivaa sanoa kliseisesti, että kohtalokkain seurauksin. Mutta kuten kertoja-Édouard itsekin kirjassa toteaa, paikka, aika ja henkilö olisivat voineet olla mitä tahansa, ja se mitä tapahtui, oli maantieteellinen väistämättömyys, ei vältettävissä ja varottavissa oleva yksittäistapaus. 

Louis on onnistunut kirjoittamaan jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. Louis kuvaa traumaa, traumaattisen tapahtuman aiheuttamia ajatusvinoumia ja  niiden seurauksia äärimmäisen taitavasti, ja sellaisena tämä pieni romaani onkin varsinainen taidonnäyte. Lisäksi miesten kokema seksuaalinen väkivalta ja raiskaukset ovat edelleen kirjallisuuden marginaaliaiheistoa, joten jo sinänsä Väkivallan historialla on väkevä paikka nykykirjallisuuden kaanonissa.

Kokonaisuutena kirja, noin niinkuin kirjallisuutena, oli kuitenkin hieman epätasainen, ja tavallaan sen kaikki kurjuus, väkivalta ja framille nostettu äärimmäisyys, niin harkittu ja valittu näkökulma kuin se varmasti onkin ollut, tahtoo melkein jo kääntyä kokonaisuuttaan vastaan. Siinä missä Ei enää Eddyä lukiessani odotin turhaan saavani jonkinlaista tirkistelevää kurjuus-/sosiaalipornoa, olikin se lopulta enemmän tässä jälkimmäisessä teoksessa. Mielipideasioita, varmastikin, eikä trauman kaunis ja eheä tarina paranemisesta kuulukaan olla, ei missään nimessä. Autofiktio on siinä myös haastava laji, että se asettaa lukijan ja arvioijan myös aivan erilaiseen asemaan – mikä minä olen muodostamaan mielipidettä siitä, miten joku toinen on tilanteen kokenut, ja miten se on täynnä mustaa synkkyyttä, suoraa ja veristä. 

Ja koska jostain syystä tuon asian kritisoiminen tuntuu aivan joltain, mikä ei ole minun käsissäni, aloin kiinnittää huomiota entistä enemmän teoksen kirjallisiin ansioihin – ja lopulta niiden ohuuteen. Aiheeltaan ja tunnekuvaukseltaan äärimmäisen taitava teos kun painottuu lähinnä juurikin teemaansa. Louis leikittelee toki kirjassa hienosti kertojavaihdoksilla, kiihdyttää ja jarruttelee, osoittaa karkeuksia niin systeemissä kuin yleisissä ajatusmalleissa, ja tuo esiin systeemin traumaa vahvistava tekijyyden, kyllä, mutta jokin muodossa silti tökki. Se poukkoili ei-niin-hyvällä tavalla, oli irrallinen palvelematta kokonaisuutta.

Ja toisaalta hyvä niin. Joskus suuri kirjallisuus syntyy kirjallisuustaiteellisista ominaisuuksista, joskus sisällöstä. Tämä menee selvästi jälkimmäiseen kategoriaan, ja sillä on siellä vahva paikka. Ehkä jokin muu kirja jossain muualla on sitten se, joka toimii vielä vahvemmin keskustelunavaajana, ei vain kaunokirjallisena kuvauksena.

Helmet-haaste 2021: 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

ANE RIEL : PIHKA

ANE RIEL : PIHKA

248s.

Aula & Co 2017

Alkuteos: Harpiks (2015)

Suomentaja: Katriina Huttunen

Ane Rielin Pihka on kerännyt mitä huikeimpia arvosteluita ympäri blogisfääriä, saanut lähes 4,2 tähteä Goodreadsissa ja voittanut pohjoismaisille dekkareille myönnetyn Lasiavain-palkinnon. Dekkarilta tämä ei tunnu, ei ihan täysin trilleriltäkään, kauhukin on vähän kaukana. En tosin tiedä miksi tämä täytyy nyt erityisesti edes yrittää tunkea johonkin kategoriaan, ehkä siksi kun luulin sitä genrekirjana lukevani. Mutta lähinnä luinkin romaanin. Kauhistuttavan, mysteerisen, mutta silti ihan vain kaunokirjallisen romaanin. Mitä sitä turhaan laittamaan keinotekoisia leimoja päälle.

"Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaatto ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut."

Kuten toki monesta muustakaan kirjasta, tästä erityisesti ei tee mieli juonta tai alkuasetelmaa kuvata, ei tuota ylläolevaa kirjan ensimmäistä kappaletta enempää. Luulen, että tämä toimii parhaiten, kun ei lainkaan tiedä mitä lähtee lukemaan. Mutta jos jotain haluaa sanoa, ihan vain sellaiseksi pohjustukseksi, tämä on hiljalleen aukeava tarina perheestä. Erilaisuudesta. Erityisyydestä. Raakuudesta, mielenterveydestäkin. Ja rakkaudesta. Saaresta, jonka nimi on Pää, tytöstä, jonka nimi on Liv.

Pihka on tosiaan pokannut merkittävän palkinnon, ja kirjaa lukiessa sen kyllä ymmärtää. Riel kirjoittaa viipyilevää ja tarkkaa tekstiä, ja hän on luonut maailman, jonka tunnelma tuntuu alusta asti yhtä koukuttavalta kuin oman jännärilempparini, Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut. Se tuntuu sopivan hitaalta, sellaiselta, että tihenevästä tunnelmasta nauttii mielellään pienin annoksin, ja se jättää tekstillään tilaa ympärilleen, jotta tarinalla on mahdollisuus kasvaa, miljööllä mahdollisuus muuttua todeksi. Se on kärsivällinen ja kärsivällisille lukijoille kirjoitettu, se antaa vain vähän kerrallaan, eikä sen kanssa kannata odottaa mitään yhdessä illassa hotkaistua jännäriä, joka huomiseen mennessä on jo unohtunut. Pihkan aiheet ovat raadollisia, syviä ja kipeitä. Rankkoja ja kauheitakin, sellaisia, joista lukiessa tekee mieli sulkea silmät, kääntää pää pois. Olla hengittämättä ilmaa, jossa tuoksuu kirjan sivuilta nouseva mädäntyneen ruumiin löyhkä.

Mutta niin. Vaikka Riel kirjoittaa kieltämättä hyvin realistisesti ja rankan tarinan ympäriltä, minä jäin tästä tarinasta todella etäälle. En kokenut toki kirjaa huonoksi, ja uskon vakaasti, että sen riipivä tunnelma pysyy mielessä vielä pitkään. Mutta silti se ei ihan riittänyt. 

En tiedä johtuiko pettymykseni siitä, että lähdin lukemaan tätä jännärinä, sillä siihen kirjan latistuminen ainakin kohdallani kulminoituu. Lisäksi, kuten bloggaaja-kaimani Lukuisa-blogin Laura toteaa, Riel ei minunkaan makuuni onnistunut luomaan hahmoistaan kiinnostavia tai syviä, saati sellaisia, joiden elävyys olisi saanut lukijan tuntemaan heitä kohtaan jotain. Tosiaan jopa päähenkilöiksi rakennetut Liv ja isänsä Jens jäivät hurjan latteiksi, eivät onnistuneet siinä psykologisen kuvauksen myllerryksessä kasvamaan samaistuttaviksi ja aidoiksi. Tuottamaan sellaista tunnelmaa, että tämä olisi juuri tällaisille henkilöille voinut tapahtua. Se typisti hahmonsa vain litteiksi paperinukeiksi, joiden kohtalot olivat lukiopsykologiaopein muka rakennettuja. Ja se jätti hurjan etäälle, kun aiheena oli kuitenkin yksittäisten ihmisten kivut ja traumaperäinen hajoaminen pieniksi palasiksi, omaan yksinäisyyteensä kietoutuneena. Riel ei onnistunut saavuttamaan sitä kipua, jonka hänen luoma tapahtumaketju olisi todentuntuisesti ihmisessä aikaan saanut.

Toisaalta taas jännärissä voisi kuvitella antavansa hieman heikomman hahmogallerian anteeksi, jos tarinan jännitys sen sijaan kestäisi. Mutta tässä senkin kaari paukahtaa katki kesken tarinan. Tiedä sitten miksi, mutta ne hurjimmatkin paljastukset olivat lopulta todella ennalta-arvattavia, takakannessa paljastettuja tai niin epäuskottavia, että niiden löytämisestä ei saanut sellaista hoksaamisen riemua, joka tämäntyyppistä kirjallisuutta voisi mainiosti kannatella. Ja kun lopulta kirjasta puuttuu sekä hahmot että vetävä tarina, ei käsiin mitenkään ihan hirveästi jää.

Mutta onhan tätä hehkutettu, joten saatan olla näkemykseni kanssa myös hieman yksin. Jos kiinnostus kirjaa kohtaan on herännyt, eikä rankatkaan aiheet vieroksuta, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, ehkä muut löytävät tästä jotain sellaista, joka minulle ei auennut. En väitä, että tämä ei olisi kehujaan ansainnut, mutta minä tästä en tällä kertaa mitään saanut irti. 

Pihkasta muualla: Lukuisa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Opus eka

Lue koko maailma -haaste: Tanska

Helmet-haaste: 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

#lukemattomatnaiset-haaste: Naisen kirjoittama dekkari (vaikkei tämä nyt ihan täysiverinen dekkari tosin olekaan, mutta kai saa vähän soveltaa ja vetää mutkia suoriksi, jos tämä kuitenkin dekkarina on palkittu?)

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

GAIL HONEYMAN : ELEANORILLE KUULUU IHAN HYVÄÄ

431s.

WSOY 2018

Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)

Suomentaja: Sari Karhulahti

Lopetin tämän kirjan jo kerran kesken. Lopetin sen toisen luvun jälkeen, sillä koin sen perusteella voivan täysin pätevästi päätellä, miten koko kirjan juonikaarre päättyy. Luin kuitenkin jonkun kirja-arvostelun, jossa tätä kehuttiin ennen kaikkea sen ennalta-arvaamattomuudesta, ja päätin antaa toisen mahdollisuuden.

Turhaan.

Kirja päättyi tasan niin kuin sen ensimmäinen luku lopun jo tarjoili. Eikä se edes ole milläänlailla minun varsin etevän päättelykykyni ansiota.

"Kai minä olen olemassa? Epäilen usein, etten ole, että olen oman mielikuvitukseni tuotetta. Joinakin päivinä tuntuu, että minua pitävät kiinni tässä planeetassa säikeet, jotka ovat ohuita kuin hämähäkinseitti ja hauraita kuin kehrätty sokeri. Kova tuulenpuuska saattaisi katkaista ne, minkä jälkeen nousisin ilmaan ja ajautuisin pois kuin voikukan haituvat."

Eleanor Oliphantille kuuluu täysin hyvää. Hän on 30-vuotias glasgow'lainen sinkku, työssään erittäin säntillinen ja tehokas, ja hän turhautuu jatkuvasti muiden ihmisten täydelliseen kyvyttömyyteen kommunikoida hyvien ja peribritannialaisten käytöstapojen mukaan. Eleanor menee töihin, palaa töistä, hakee noutopitsan ja rakastaa Tescoa. Hänen luonaan käy ainoastaan kahdesti vuodessa sosiaalityöntekijä ja hän puhuu viikottain äitinsä kanssa. Se riittää hänelle aivan täydellisesti. Mihin muita ihmisiä edes tarvitsisi?

Eleanor Oliphantin edesottamukset ovat vieneet koko kansanvälisen kirjainstagramin mukanaan, sillä en muista kovinkaan montaa seuraamaani tiliä, jossa tämä kirja ei olisi viimeisen puolen vuoden aikana vilahdellut. Ensin englanniksi, nyt viime aikoina myös suomeksi. Lähtökohtaisesti itse kiertelen hömppä-/viihde-/chick lit -kirjallisuuden kaukaa, vaikka toki tästäkin genrestä helmiä löytyy, mutta monien kehujen saattelemana ajattelin, että tässä voisi olla ihan hyvää vastapainoa 15 tieteellisen artikkelin analysoinnin rinnalle. Ja no, kyllähän tämä juuri ja juuri sen vaatimuksen täyttikin.

Mutta siihenpä se täyte sitten loppuikin. Kuten jo kirjan ensimmäisistä luvuista käy ilmi, Eleanor on paitsi sosiaalisesti "hieman" kömpelö, hän on myös työpaikkansa yleinen naurunaihe, se niin näkymättömän olemattoman outo, jolle voi nauraa vaikka itse kohde seisoisi vieressä. Erinäisten risteymien kautta Eleanor kuitenkin törmää teknisen tuen Raymondiin, ja tulee yhtäkkiä vedetyksi mukaan aivan uuteen ympäristöön: keskelle sosiaalista kanssakäymistä. Pikkuhiljaa hänen tiukkaakin tiukempi lankakerä alkaa myös viimein päästää pieniä säikeitä karkuun, ja lukijalle käy ilmi, että hieman sosiaalisilta taidoiltaan taitamaton sankarittaremme onkin eristänyt suojatakseen itseään! Että tällaisen juron käytöksen takana onkin JOTAIN ja se ei olekaan ilkeyttään sellainen kuin on! Että ihmiset on erilaisia ja erityisiä ja niitä pitäisi ymmärtää ja arvostaa sellaisina kuin he ovat, koska koskaan ei tiedä, mitä toinen on voinut elämässään kokea! Kuinka tämä ei tullutkaan aikaisemmin mieleen kenellekään!

Eleanor on niin pihalla ja raivostuttava, että on ok kirjoittaa hänen kiusaamisestaankin kuin se olisi normaalia. Hän on kokenut myös karmaisevan traumaattisen lapsuuden, mutta hei, mutkat suoriks vaan, kyl nyt ihan vähintään jokaiselle vastaavalle sattuu hyväsydäminen ja ymmärtävä kanssaihminen rinnalle, joka tulee ja pelastaa hopeisella ponilla ratsastaen ja traumat alkaa purkautua kun löytää heti ekalla kerralla just sopivan terapeutin. Kiusaaminenkin loppuu tietty kun hän alkaa käyttää ihan taikaiskusta sosiaalisen normiston mukaisia vaatteita, ja se on täysin OK!  Ja wohoo, sateenkaaria, tähtipölyä ja vaahtokarkkia sataa taivaalta, kun kapitalistisen yhteiskunnan lempitarina söpöstä lähimmäisen rakkaudesta, mutta ennen kaikkea supersankarimaisesta itsensä niskasta kiinni ottamisesta ja normaaliksi muuttumisesta ihan itte saa jälleen jatkoa! Hurraa hurraa ja se, kuka yllättyi, tarjoaa skumpat!

x

Joo. 

Tämä kirja siis rasitti minua. Raivostutti, ärsytti, koukutti tietenkin myös, mutta erityisesti rasitti. 

Honeymanin kerrotaan kirjan sivuliepeessä tahtoneen kertoa hieman erilaisen kaupunkisinkun tarinan. Mutta jos kertoo sadun stereotyyppisestä hylkiöstä, joka puhkeaa lopulta kukkaan, onko siinä todella mitään omaperäistä?

Mutta tarvitseeko aina omaperäistä ollakaan?

Ei, jos osaa tarjota aiheesta jotain uutta.

x

No, nää on näitä. Hyvänmielen kirjoja, joissa on näennäisen rankkoja aiheita, ja ne yllättää, koska käsittääkseni chick lit on lähinnä skumppaa ja miesseikkailuja. Että onhan tää silleen vähän erilainen, toki. Aihe pysyy näppärästi turvallisilla vesillä niin, ettei kenenkään tarvitse menettää yöuniaan, koska jos on näin hirveän pahaa tapahtunut, niin väkisinhän meidän nyky-yhteiskunnassa joku tulee ja pelastaa, ja siistein on se, joka tekee sen itse. Kaikki myös elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka, joten kirjan voi sulkea hymyillen ja miettiä, että oih, olipa koskettavaa.

Paitsi jos miettii ihmisiä, lapsia ja yhteiskuntaa, jossa tällaisia asioita tapahtuu oikeasti, eikä mistään tulekaan pientä Breakin Bad -tv-sarjan t-paitaan pukeutunutta atk-tukihenkilöä, joka pelastaa sinut valtavien traumojen kuluttavista kynsistä silkkaa ystävällisyyttään.

Ja se kai tässä nyt eniten sitten rasittaakin. Kun tyydymme lukemaan aiheesta pinnallisen kevyttä hömppää, unohdamme, että asiat harvoin näin iloisesti menevät. Ja että on oikeastaan meidän harteilla, että tilanne on mikä on. Traumat ja erilaisuus, erityisyys, harvoin kun todellisuudessa on tällaista vaaleanpunahattaraista ihanuutta, josta eheydytään käden käänteessä, ja ne oudot tyypit, joita kammoksumme ja kiusaamme, saattavatkin esimerkiksi syrjäytyä tai päätyä käyttäytymään hieman syvällisesti ahdistuneemmin kuin kirjan pääsankaritar. He työntyvät pois yhteiskunnasta, eivät koe kuuluvansa joukkoon, eivät ole osallisia omaan elämäänsä koskevista päätöksistä. He ovat koko yhteiskunnan hylkiöitä, koska meidän normimme työntävät heidät siihen asemaan, eikä atk-tukihenkilöt mystisesti aisti heidän sisäistä upeuttaan ja vapauta sitä. Liian usein he jäävät yksin, ja yhteiskunnan rakenteiden luoma taakka arjen sankaruudesta ei kannattelekaan heitä, koska heillä ei välttämättä ole koskaan ollut edellytyksiä tulla itse itsensä kannateltaviksi. Ne tyypit on niitä, joita on täysin normaalia väistää sporassa tai paheksua asemahalleissa. He ajautuvat moniongelmaisuuden pariin, päätyvät kodittomiksi, osattomiksi, leipäjonoihin ja aktiivimallien hampaisiin. Ja se ei ole yhtään enempää heidän henkilökohtainen vikansa kuin on Oliphantin ansiota yksin nousta traumojen rattaista. Mutta koska heidän tarinoiden ympärillä ei ole hopeareunaisia pumpulipilviä, ei heistä ole hauska lukea. Koska eihän sellaisen jälkeen jää hyvä mieli.

x

No, myönnän, että olen kirjaa ja asiaa kohtaa ehkä hieman kohtuuton. Onhan hyvänmielen kirjallisuudellekin paikkansa ja aikansa, enkä toki kritisoi niitä, jotka tästä pitävät, vaan ilmiötä hieman yhteiskunnallisemmalla tasolla. Kun työskentelee ja tutkii tämän yhteiskunnan rakenteiden aiheuttamia varjopuolia ja elää välillisesti niiden kanssa, ei ehkä ihan kovin herkästi lähde omat empatiavirrat liikkeelle enää hollywoodmaisten bestsellerien nenäliinatarinoiden äärellä. Ja kyllä, olisi siis vain kannattanut olla lukematta, kun aavisti tämän tulevan. Näinkin traumaattisten aiheiden käsitteleminen hyvänmielen hömppänä on vain mielestäni hurjan ongelmallista. Ja kuten ehkä huomata saattaa, mielestäni Honeyman ei siinä onnistunut. On hieman kyseenalaista tehdä toisen erityisyydestä viihdettä.

Helmet-haaste 2018: 11. Kirjassa käy hyvin
#lukemattomatnaiset-haaste: naisen kirjoittama viihdekirja
Kirjasta muualla, huomattavasti lempeämmin muun muassa seuraavissa blogeissa: Oksan hyllyltä, Ei vain mustaa valkoisella & Kirjaluotsi

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

117s.

Like 2017

Hauru on yksi niistä kirjailijoista, joista olen kuullut vasta kirjablogien kautta, vasta tänä vuonna tämän uusimman kirjan myötä. Se odotteli minua alkuviikosta Joensuun pääkirjaston uutuushyllyssä, valikoitui pian lukuvuoroon lyhyytensä vuoksi, ja tulikin luettua alle vuorokaudessa. Vaikka Hauru kirjoittaa hyvin tiiviistä ja pelkistettyä kieltä, kepeä tai helppo lukukokemus tämä ei ollut.

"Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistelin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti."

Haurun nimettömäksi jäävä päähenkilö odottaa isäänsä sodasta, mutta junasta tuleekin äidin uusi mies, ja isä seuraa perässä vasta myöhemmin tikkuisessa lauta-arkussa. Tyttö on ollut aina enemmän isänsä, äitikin on vain Betti, joka oikoo lettejä, kun ei julkisella paikalla kehtaa tukistaa. Tyttö on äidilleen vain kipeä muistutus ensimmäisen miehensä kasvoista, yhteisestä lapsuudesta huutolaisena. Uusi mies, tytön Pahaksi nimeämä, taas hukkuu lähinnä kuusen juuresta löytyvään pirtukätköön ja sotatraumojensa muistoihin. Tarina on tiivis läpileikkaus tytön nuoruusvuosista, arasta nyrjähtäneisyydestä, jonka keskellä hän joutuu kasvamaan ilman kenkiä ja emakon nisistä maitonsa saavine vauvoineen.

Hanna Haurun pienoisromaani lakoninen ja karu, kuin yksi pitkä toteamus elämän kauheudesta pahimmillaan. Se oli minulle inhorealistinen ja äärettömän toivoton, ainoita pienen pieniä valonpilkahduksia tarjoili äidin satunnaiset, yönpimeydessä antamat inhimillisyyden merkit, jotka nekin jäivät yhden käden sormilla laskettaviksi. Se oli väkevä ja paikoin todella inhottava, mutta silti sen imussa huomasi ensin lykkäävänsä jatkuvasti nukkumaanmenoa ja seuraavana päivänä lähes myöhästyvänsä junasta. Se imi, mutta jaloissa oli jatkuvasti raskas rautakettinki, joka upotti ohuen jääkannen alle yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Mietin pitkään miksi tämä ei oikein tuntunut minun kirjaltani. Yleensä tällainen hieman katjakettumainen inhorealismi ja rouheus puree, mutta Ketullakin on yleensä kaikessa nyrjähtäneisyydessään vastavoima, jokin väläys, intohimo tai edes pakkomielle, jota kohti syvissä vesissä vaelletaan. Tässä se puuttui, ankeus, pahuus ja Pahuus vain rämpi syvemmälle ja syvemmälle metsään, ja kun se ei sieltä lopussakaan kotiin löytänyt, en oikein saanut tästä raadollisuudesta muuta otetta kuin tietynlaiset kylmät väreet ja inhonvärähdykset. En toki inhoa kirjaa kohtaan, mutta jokin siinä karkoitti sen vaikuttavuuden tunteen ja jätti vain hieman tyhjän olon jälkeensä.

Huono tämä kirja ei ollut, väkevä ja ajatuksia herättävä. Sen tiivis ilmaisu jätti väliinsä niin hurjan paljon kaikkea muuta, että sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Toisaalta taas se oli paikoin liiankin riisuttu, asiat vain tapahtuivat ilman siltoja toisiin, ja se on yleensä yksi seikka, joka minut pitää etääällä. Rakastan enemmän yhteenlimittymistä ja elämän arvaamattomuutta kuin tällaista pahan keskellä vaeltamista. Toisille se taas antaa juuri sen, mitä en itse tämän parista löytänyt.