Matematiikasta ja tekoälystä: Labatutin Maniac

Benjamín Labatut : Maniac

394s.

Tammi 2026

Alkuteos: MANIAC, 2023

Suomennos Antero Tiittula

Saatu arvostelukappaleena

Kumpi tuhoaa ihmiskunnan todennäköisemmin, teknologinen edistys, joukkotuhoaseet, koneiden vallankumous? Vai ihmisen oma heikkous keksimiensä teorioiden, pommien ja laitteiden äärellä? Jotain tämänkaltaista pohtii Benjamín Labatutin tänä keväänä suomennettu Maniac – kunnianhimoinen historiallinen fiktio, joka kulkee toisen maailmansodan ajan todellisten tutkijoiden mukana lähes tähän päivään saakka, kun tekoäly voittaa ensimmäistä kertaa ihmisen koneille aivan liian luovana ja intuitiivisena pidetyssä go-pelissä.

"Siinä missä jotkut näkivät kvanttivallankumouksen muotoaan muuttavana tulena, joka kipunoi uudenlaisia tuloksia heltymättömällä vauhdilla, Ehrenfest näki lähinnä lamaannusta ja rappiota: 'Ne kauheat abstraktiot! Kaikki se lakkaamaton keskittyminen temppuihin ja tekniikoihin! Matemaattinen vitsaus, joka pyyhkii pois mielikuvituksen voiman!' hän parahti katkerasti opiskelijoilleen Leidenissä. Teoreettisen fysiikan ottama suunta soti täysin hänen periaatteitaan vastaan: todellinen fysiikan intuitio korvautui raa'alla laskentavoiman arsenaalilla, ja matemaattisia kaavoja soviteltiin aineen, atomien ja energian tilalle. Ehrenfest vihasi sellaisia kuin John Von Neumann, se unkarilainen Wunderkind, ja tämän 'hirvittäviä matemaattisia aseita ja lukukelvottoman monimutkaista kaava-aparaattia', samoin kun hän inhosi mahanpurua, joita 'Heisenbergin, Bronin, Diracin ja Schrödingerin loputon makkarakoneiden tehdas' hänelle aiheutti. Hän harmitteli nuorempien opiskelijoidensa asennetta, nämä kun 'eivät enää huomanneet, että heidän päänsä oli muutettu releiksi puhelinverkossa, jolla vältettiin ja levitettiin sensaatiomaisia fysiikan viestejä', eivätkä ymmärtäneet että melkein kaikkien modernien keksintyöjen tavoin matematiikka on vihamielistä elämälle: 'Se on epäinhimillinen niin kuin kaikki aidosti paholaismaiset koneet ja se tappaa kaikki, joiden selkäydintä ei ole tahdistettu sen rattaiden liikkeeseen.'"

Kolmeen osaan jakautuva Maniac on suuri ja kunnianhimoinen historiallinen fiktio, jossa Labatut käsittelee ensin itävaltalaisen teoreettisen fyysikon Paul Ehrenfestin elämän loppuvaiheita Natsi-Saksan nousun aikana, siirtyy siitä unkarilaistaustaisen matemaatikon ja nykyaikaisen tietotekniikan "isän" John Van Neumannin elämään ja tekoihin toisesta maailmansodasta 1950-luvun loppuun, ja lopettaa tarinansa lähes nykyaikaan, eteläkorealaisen Lee Sedolin ammattilaisgo-pelaajauraan, ja sen jonkinlaiseen "huipennukseen", viisisarjaiseen otteluun tekoäly AlphaGo:ta vastaan. Kaikki kolme todellisuudesta lainattua, erityisen älykästä henkilöä ovat keskenään hyvin erilaisia hahmoa muodostavat kiinnostavan ja terävän kokonaisuuden, jonka avulla Labatut tutkii paitsi matemaattisen ja kvanttimenetelmiin perustuvan tutkimuksen totaalista tieteen kaappaamista mutta myös tietokoneiden ja etenkin tekoälyn syntyä. Siinä missä romaanin Ehrenfest vieroksuu jo valmiiksi lähes 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tulevaa tulevaisuutta, Van Neumann rakentaa sitä vimmaisena elämäntyönään ja Sedol jo viimein meidän kanssamme elää sitä. Matemaattinen ymmärrys maailmasta, algoritmit ja kielimallit tuntuvat tulleen jäädäkseen, ja me otamme sen lähes annettuna kulttuurievoluution huippusaavutuksena tai moraalipaniikkimaisena totaalikieltäytymisenä kaiken keinotekoisuuden edessä keskittymä keskusteluissa juurikaan niihin harmaisiin ja aidosti eettisesti perkaamista vaativiin teemoihin, jota kyseinen kehitys tuo tullessaan.

Generatiivisesta tekoälystä voi olla toki montaa mieltä, mutta Labatut jättää moraaliset valinnat lukijalleen. Hän näyttää etenkin ensimmäisessä ja viimeisessä osassa mitä ihmiselle ja yhden pelin ympärille syntyneelle kulttuurille voi käydä, kun kaiken inhimillisyys typistetään pelkiksi algoritmeiksi ja laskentakaavoiksi. Ihminen tuntuu olevan lajina hurahtaja – kun se on keksinyt yhdenlaisen selityksen tai mallin jollekin asialle, hän soveltaa ja käyttää sitä ihan kaikkialla, pohtimatta lainkaan sopiiko se sinne saati luoko sen tunkeminen itseasiassa kehäpäätelmämäisiä, itseään toteuttavia ennustuksia. Se on kenties inhimillistä yksilötasolla, mutta Ehrenfestin varoituksiin yhtyen melko vaarallista lajitasolla. Kun me ymmärrämme esimerkiksi koulussa lapsia vain matemaattisesti mitattavien määreiden näkökulmasta, olemme onnistuneet jo peruskouluhistorian aikana kadottamaan tärkeitä yhteisöllisyyden, kohtaamisen ja toisaalta yhteiskuntakriittisyyden muotoja, joita myös voitaisiin opettaa – jos kaikkea oppimaa ei siis tarvitsisi alistaa luvuille ja määrälliselle mittaamiselle. Toisaalta taas työnnämme samoja matemaattisia algoritmeja niin sanotun teko"älyn" kehittämiseen – siinä missä Von Neumannin aikalaiset haaveilivat itsestään elävistä epäorgaanisista elämänmuodoista, elämme 2020-luvun puolivälissä valtavaa kielimalleihin perustuvaa tekoälyaikaa, joka jälleen typistää ajattelumme vain todennäköisyyksien varaan. Samanlaistumme ja samanlaistamme. Labatut näyttää tämän ajattelun melko hyytävästi Von Neumannin kautta: siinä missä muut tutkijat vetosivat ydinpommin valmistukseen tähtäävän Manhattan-projektin päätteeksi Yhdysvaltain presidenttiin, jotta pommia ei todellisuudessa koskaan käytettäisi, Von Neumann neuvoi sotaesikuntaa millä korkeudella räjäytettynä atomipommi aiheuttaisi suurimman tuhonsa.

Tieteen, edistyksen ja eettisen vastuun rajapinnoilla (ja hyvin, hyvin kaukana myös niistä rajapinnoista) kulkeva romaani on koukuttava, terävä ja laadukas lukukokemus. Sitä markkinoidaan takakansitekstissä "piinaavana trillerinä, jonka loppua kirjoitamme parhaillaan", mutta todellisuudessa romaani on paljon enemmän. Trilleriyteen ja tekoälyuhkaan piilotettuna markkinointi vetoaa juuri siihen moraalipaniikkiin, jonka tekoälysaa herkästi aikaan, ja se sotii osin jopa Labatutin kirjan sisältöä kohtaan: ihminen häviää todennäköisesti omille keksinnöilleen, koska alkaa pelätä itsensä luomaa, ei siksi, että hänen luomansa olisi ihmistä suurempi. Kun annamme koneille, pommeille ja matematiikalle oman toimijuutemme, käytämme jälleen jotain parhaimmillaan aivan mainiota apuvälinettä itsemme alistamiseen. Sen puolesta sekä matemaattista, algoritmista kuin tekoälyllistäkin kehitystä soisi kritisoitavan enemmän. Niin kauan kun emme pidä kiinni inhimillisyydestämme, saati näe tieteen, taiteen tai arjen kautta kautta muita mitattavia arvoyksiköitä, aiheutamme tuhomme ihan itse. Tekoälyllä tai ilman.

SIVUSEIKKA // MINOR DETAIL

ADANIA SHIBLI : MINOR DETAIL 

(SUOM. SIVUSEIKKA 2024, OTAVA)

112s. 

Fitzcarraldo Editions 2020

Alkuteos: تفصيل ثانوي, Tafṣīl Thānawī, 2017

Arabiasta englanniksi kääntänyt Elisabeth Jaquette

(Suomennos arabiasta Sampsa Peltonen)

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat tyhjentävät palestiinalaisia kyliä Negevin autiomaan liepeillä. Toinen maailmansota on ohi, ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Sellaiseksi, jota me parhaimmillaankin todistamme, etenkin sosiaalisen median kautta, sillä Suomi Israelin enemmän tai vähemmän liittolaisena ei uutisoi kauheuksista kovinkaan aktiivisesti.

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat kohtaavat joukon beduiineja kameleineen, ja ottavat yhden tytön näistä vangiksi. Toinen maailmansota on ohi, ja ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Tästä alkaa myös palestiinalaisen Adania Shiblin juuri myös suomeksi ilmestynyt, mutta minun englanniksi loppuun saama romaani Minor Detail/Sivuseikka.

“By the way, I hope I didn’t cause any awkwardness when I mentioned the incident with the soldier, or the checkpoint, or when I reveal that we are living under occupation here.” 

Huomenna Helsinki Lit -tapahtumassa vierailevan Adania Shiblin romaani tarttui mukaan Rosebudin kirjakaupan pöydältä, uutuutena viehättävän Fitzcarraldo Editionsin painoksena. En ollut kuullut siitä aiemmin, en edes tiennyt, että se on juuri käännetty suomeksi, saati että Shibli tosiaan sattuu olemaan juuri sen päivän yksi esiintyjistä, jolloin itsekin Helsinki Lit:iin olen menossa. Mutta sattuma kuljetti minut yhteen tämän vaikuttavan, hurjan ja vakavan pienoisromaanin kanssa, ja nyt toivon, että jok'ikinen ihminen, jolla on sydän, lukisi tämän tarinan. Muistaisi, että tämä ei ole vain romaani, että tämä on totuus, todellisuus ja aika, jossa Välimeren rannoilla juuri tälläkin hetkellä eletään. Eikä tämä romaani edes sijoitu Gazan sotaan, vaan aikaan ennen sitä, näennäiseen rauhaan ja hetkeen, kun kansanmurha ei ole vielä kärjistynyt täyteen vauhtiin, vaan se on lievimmillään. Lievimmilläänkin toki miehityksen alla elämistä ja puhdasta apartheidia, mutta sellaista, johon on totuttu, turruttu. Ainakin länsimaissa, turvallisissa paikoissa, jossa tilanne on vakio, normi, jotain kaukaista eikä ehkä edes totta, kuvittelemme.

Shibli aloittaa tiiviin ja tiheän romaaninsa etnistä puhdistusta ja kansanmurhan alkuhetkiä suorittavan ja todistavan sotilaan majasta, hetkestä kun jokin liikkuu sotilaan silmäkulmassa. Romaani jakautuu kahteen lähes yhtä pitkään puolikkaaseen, israelilaisten sotilaiden kulkuun Negevin autiomaan liepeillä ja vuosikymmeniä myöhemmin nimettömäksi jääneen naishenkilön arkeen, hetkeen, jossa hän saa tietää eräästä raa'asta murhasta, joka on tapahtunut tasan 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä, Negevin autiomaan liepeillä. 

Sotilaiden arkeen sekä kidnappaaman nuoren beduiinitytön päiviin sijoittuva osuus on kylmäävä, jopa hyytävä kuvaus siitä todellisuudesta, jossa valloittaja päättää siitä kuka elää ja mikä maa on hänen arvoistaan. Kolonialismi kukoistaa, ja itseään täytyy välillä muistuttaa, että näistäkin tapahtumista on vasta 75 vuotta, siis lyhyempi aika kuin kokonainen ihmisikä. Tai länsimainen ihmisikä, korjaan, sillä israelilaiset ovat kyllä pitäneet valtavan hyvin huolta siitä, ettei palestiinalaisten keski-ikä muistuta heidän omaansa. Ei muistuttanut 75 vuotta sitten eikä muistuta nytkään, kun suurin osa Gazan kansanmurhan uhreista on naisia ja lapsia. Shibli kuvaa ihmismielen sisältä löytyvää raakuutta peittelemättä, ja muistuttaa, että tähän me pystymme. Me länsimaiset, me valkoiset, me valloittajat, me, joiden sukulaisia on juuri tapettu miljoonittain keskitysleireillä. Ensimmäisessä osassa Shiblin kappaleet ovat lyhyitä, toisteisiä, tunteettomina eteenpäin tikkaavia.

Toisessa osassa Shibli kuvaa lähimenneisyyttä, Länsirannalla juuri uudessa työssä aloittaneen naisen elämää miehityksen alla. Nainen kiinnostuu paikallisuutisesta, luoteihin kuolleen beduiinitytön arvoituksesta, ja lähtee selvittämään tapausta itse tarkemmin. Matkaan päästäkseen hän tosin tarvitsee työtoverinsa kulkukortin, sillä hänen omilla henkilöllisyystodistuksillaan Länsirannalta ei saa poistua. Päähenkilö yrittää ymmärtää, selvittää, pysyä rauhallisena, mutta saada tietää. Ynnätä yhteen beduiinitytön kohtalon omaansa, kuoleman ja syntymän välisen 25 vuoden eron innoittamana, pieneen sivuseikkaan tarttuen. Hän kulkee taukoamatta, aina valppaana ja valmiina rauhoittamaan paitsi itsensä myös miehittäjäsotilaat, jotka valvovat jokaista liikettä. Toisessa osassa Shiblin teksti on pitkää, kappalejakoa ei ole.

"Besides, sometimes it’s inevitable for the past to be forgotten, especially if the present is no less horrific”

Minor Detail on koruton tutkielma vallasta, miehityksestä, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhaa enteilevästä politiikasta. Minor Detail on kipeä muistutus kaikkein raa'immankin muuttumisesta arkipäiväiseksi, pommituksista, joissa eniten harmittaa särkyneet ikkunat ja räjähdyspölyn laskeutuminen työpöydälle. Minor Detail on still-kuva hetkestä juuri ennen. Ja siksi jokaisen, joka on tällä hetkellä elossa ja turvassa, tulisi lukea tämä kirja.

Helmet-haaste 2024: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita 

KESÄ (VUODENAIKAKVARTETTI #4)

ALI SMITH : KESÄ

397s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Summer, 2020

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Pääskyset kirskuvat ikkunani takana, vaaleanpunaiseksi värjäytyvää iltataivasta vasten. Ne ovat ehdoton kesän merkki, väliaikainen ja lyhyt kuten pohjoisen kesä on, ja silti jokavuotinen ja tuttu. Pääskyt ovat ilmassa lähes koko elämänsä, niiden avulla voi ennustaa sadetta, ja toisaalta nukahtaa tuttuun kaupungin äänimaisemaan. Pääskyt lentävät myös Ali Smithin tuoreimmassa suomennetussa teoksessa. Vuodenaikakvartetin viimeinen osa on täällä. Kesä on täällä. 

Siinä missä Ali Smithin Vuodenaikakvaretin aiemmat osat, Syksy, Talvi ja Kevät, voi lukea missä järjestyksessä tahansa, suosittelen Kesän lukemista vasta kun muut osat on luettu. Sanon sen jo alkuun, sillä saatan suositella myös tämän postauksen lukemista, vasta kun Kesä on luettu: tämän kirjasarjan taika nimittäin kietoutuu hurjan paljon siihen, ettei sen kanssa tiedä oikeastaan lainkaan mihin on menossa. Se on Ali Smithiä taitavimmillaan, mutta myös perinteisimmillään: vaikka olet lukenut kirjaa jo kaksi kolmasosaa, saattaa suunta olla lopulta jotain aivan muuta kuin alku on antanut ymmärtää.

Kesä on Smithin upean kvartetin päätösteos, se on tukipuu, jolla muu vuodenkierto seisoo. Kesä nivoo yhteen aiemmat osat, löyhästi, mutta juuri sellaisella lämpimän ihanalla tavalla, jolla myös vuodenajoista kesä kannattelee muita aikoja, on jotain mitä odottaa, jotain jonka varassa eletään, jotain, johon palataan vuodesta toiseen. Kuten Smith kirjoittaa, "englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä." Ja jos kirja Kesä pitäisi jotenkin tiivistää, tiivistyy se oikeastaan kaikkein parhaiten tuohon kesän etymologiaa pilkkovaan lauseeseen.

x

"Missä sinä olet viipynyt näin kauan? Daniel kysyy.

Liikenteessä oli enemmän ruuhkaa kuin luultiin, Hannah sanoo.

Mutta niin kamalan kauan, Daniel sanoo. Minä jo luulin, että aika oli erottanut meidät lopullisesti.

Päinvastoin, aika ja avaruus liittävät meidät kaikki yhteen, Hannah sanoo. Osaksi suurta kokonaisuutta. Universaalisti ajatellen. Pulma on siinä, että me luullaan olevamme erillisiä olentoja. Mutta se on harhaa. 

Ai, Daniel sanoo.

Minä tietenkin siteerasin Einsteinia, Hannah sanoo. Siis omin sanoin. Einsteinin mukaan ainut oikea uskonto ihmisille on se, että me vapautetaan itsemme harhaluuloista, ensinnäkin siitä että me ollaan toisistamme erillisiä olentoja, ja toiseksi siitä että me ollaan maailmankaikkeudesta erillisiä olentoja, ja Einsteinin mukaan ihminen saa mielenrauhan ainoastaan siten, pyrkimällä eroon näistä harhaluuloista."

Yhteyden ja ykseyden lisäksi Kesä on Brexit- ja korona-ajan Iso-Britannia, jakautunut kansakunta, rakkauslaulu yhteydelle ajassa, jossa sen katoaminen leimaa julkista keskustelua niin maailmalla kuin täällä meillä suomessakin. Smith sukeltaa "tavallisten" brittien ajatuksiin, vastakkain asetettuihin ja hallituksen hajottamiin, sekasortoon, joka hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kesä on myös Vuodenaikakvaretin kanssa pidempi tarina aktivismista, suorasta toiminnasta, pakolaisuudesta ja pakolaiskeskuksista. Mutta ennen kaikkea se on vuolas, taitava ja äärimmäisen tarkkanäköinen romaani ihmisyydestä epävarmuuden ja kuohunnan keskellä. Mitä yksi ihminen näin äärettömässä maailmankaikkeudessa voi tehdä muuttaakseen historiaa ja miksi juuri yhdellä on eniten merkitystä?

Smith luo neliosaisen romaanisarjan, joka kertoo upeasti, lähes nerokkaasti, yhteydestä ja yhteyden puutteesta, ihmisyydestä tässä ajassa ja historiassa. Siitä, ettei mikään ole toisistaan irrallista, että olemme kaikki samaa mystistä tähtipölyä, ja silti välillä niin yksin, ettemme edes huomaa muuta. Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ihmiselämä ja sen lähihistoria neljän kirjan kansien väliin kirjoitettuna.

Helmet-haaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä

GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS // KLASSIKKOHAASTE 9

GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS

♥ ♥ ♥ ♥ 
126s.

WSOY 1969/2015

Alkuteos: Animal Farm: A Fairy Story // 1945

Suomennos: Panu Pekkanen

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste on tainnut lisätä huimasti omaa klassisemman kirjallisuuden lukemistani, mutta ehkä täysin ymmärrettävästikin se on vinouttanut sukupuolijakaumaa niin, etten ole yli vuoteen tullut tarttuneeksi miehen kirjoittamaan klassikkoon. Toki ei-miesten kirjoittamiin painottuminen on ollut ihan tarkoituksellistakin, mutta äärimmäisyyksiin en tässäkään asiassa halua mennä. Siksi lukuvuoroon tarttui George Orwell, sama heppu, jolta edellisen miesklassikonkin olen tainnut reipas vuosi sitten lukea.

"KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA,

MUTTA TOISET ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET"

Eläinten vallankumous on lyhyt eläinsatu Eläinfarmista, jossa eläimet ottavat vallan omiin sorkkiinsa heitä kurjasti riistävältä isännältään Jonesilta. Unelmissa siintää oma kollektiivi, maatalousyhteisö, jossa jokainen tekee voimansa mukaan, vahvat puolustavat heikkoja, työviikko on kolmipäiväinen ja kaikki on yhteistä.  Kenenkään ei pidä nukkuvan talossa eikä etenkään tappavan toista ja kaikki eläimet ovat keskenään ehdottomattoman tasa-arvoisia. Vallankumouksen jälkeen auvoinen arki sujuukin alkuun hyvin, mutta ensin eläimiä jakaa kahden sian, Napoleonin ja Lumipallon, keskinäiset kiistat, ja myöhemmin hatara muistikuva siitä, että jokin yhteisöelämän toteutuksessa ei ihan muistutakaan sitä, mistä eläimet yhdessä alkuun olivat haaveilleet. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toisen eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Eläinten vallankumouksen sanotaan kumpuavan George Orwellin ideologisesta pettymyksestä toisen maailmansodan ja radikaalivasemmiston äärellä, ja kirja onkin ollut kielletty muun muassa Itä-Euroopassa. Kapitalismia, kommunismia ja sosialismia tunteville kirja onkin varsin "helppo": sen kritiikki on suoraa ja kaunistelematonta, eikä ihmisen vallanahneus väistä edes kauneimpien yhteiskuntautopioiden tieltä. Tätä kirjaa onkin nimitetty usein myös dystopiaksi, mutta koska maailmanhistoriaa tunteva tunnistanee tästä satiirista oikeitakin valtioita, pitäisin itse tätä ennemminkin nykypäivän pelottavan tarkkanäköisenä yhteiskuntakritiikkinä. Orwell kun kuvaa valtaa ja sen väärinkäyttöä niin tarkasti ja oivaltavasti, ettei siinä enää lopulta ole edes mitään dystooppista, se on vain ihmiskäytöstä rumimmillaan. Toki pelottavintahan tässä osin on se, että kirja on kirjoitettu 1940-luvulla, jolloin tämän maailman kaikkein totalitaarisimmat yhteiskunnat olivat vasta syntymässä, mutta kuten jo Vuonna 1984 -romaanin kohdalla kirjoitin, Orwellilla on ollut aina uskomaton kyky nähdä tulevaan. Kirjoittaa dystopiaa sellaisesta, joka tavalla tai toisella on jo toteutunut. Ehkä ihmismieli todella on niin ennustettava, ja ehkä pahimmat kyynikot vain näkevät sen selkeimmin. Ja ehkä ihminen vain on tällainen, paljaimmillaan ja ajasta toiseen, jos ympärillä oleva yhteiskuntajärjestys vain mahdollistaa korkeat hiearkkiat ihmisten välillä.

Orwell tosiaan siis yhteiskuntakritiikkinsä osaa. Vallan ja sen väärinkäytön kuvaamisen lisäksi vaikutuin myös tässä teoksessa Orwellin tavasta kuvata sitä, miten tarinoilla ja kollektiivisella muistilla myös ei-toivottuja asioita saadaan pyyhittyä pois mielistä, kunhan ne korvataan tarpeeksi johdonmukaisilla ja tilanteesta vain hieman vinoon menevillä versioilla. Samaa tarinaa voidaan toki myös venyttää uudelleen ja uudelleen, ja hienovaraisesti tehtynä sotasankarista tuleekin rikollinen. Tarinoilla ja kertomuksilla on uskomaton voima, ja kun niitä käyttää tarpeeksi järjestelmällisesti, korvaa yhteisenä pidetty totuus jopa itse koetun totuuden. Niinpä eläimet kallistuvat tarinassa uskomaan sitä, mitä parhaiten kerrotaan, ja sen kautta Orwell kuvaakin oivallisesti varsin moneenkin ismiin liittyvää yhdentotuuden ja propagandan problematiikkaa. Jälleen Orwell tuntuukin siis näkevän aina 2010-luvulle, totuuden jälkeiseen aikaan saakka, eikä hänen tarkkanäköisyyttään tässä ajassa voi kuin hämmästellä. 

Eläinten vallankumous on pieni ja kepeänoloinen klassikko, joka näennäisestä koostaan huolimatta kasvaa suureksi kritiikiksi ihmisyyden siivottomia puolia kohtaan. Se on helppo lukea, mutta kova pureskella, ja se juuri tekee siitä iättömän ja ajattoman. Orwell on jo lähes 80 vuotta sitten tarjonnut oppitunnin elämästä, eikä sitä toivottavasti ihan heti unohdeta. 

Osallistun kirjalla myös kirjabloggaajien puolivuosittaiseen Klassikkohaasteeseen.

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ

ULLA-LENA LUNDBERG : JÄÄ

366s.

Teos // Schildts & Söderström 2012

Alkuteos: Is

Suomennos: Leena Vallisaari

Jos rakastat perinteisiä kotimaisia historiallisia fiktiota, rakastat todennäköisesti Jäätä. Jos taas kaipaat yllätyksiä ja uusia näkökulmia, etsi jotain muuta luettavaa. Niitä ei tästä Finladia-voittajasta juurikaan löydy.

x

Lundbergin Jää on yksi kirjahyllyni vanhimpia teoksia. Ei siis niinkään iällisesti, toki isovanhemmilta ikuisuuslainatut klassikot ovat painovuodeltaan huomattavasti vanhempia. Mutta noin niin kuin hyllynlämmittäjämuodossa Jää peittoaa nekin kaikki. Jää on ollut oman hyllyni himotuin jo vuonna 2016, mutta se silloin autuaan lukemattomana jäi pitämään vielä kolmeksi seuraavaksi vuodekseenkin paikkaa lähinnä värijärjestyksen mukaan sijaintiaan vaihtelevana teoksena. Hurjan pitkään olen ajatellut tämän lukevani, mutta aina se on jäänyt. Aina on ollut väärä aika, aina on tuntunut, ettei ole sopiva hetki hitaasti aukeavalle teokselle. Kunnes tuli uusivuosi, Helsingin reissu ja Helsinki-kodin kirjahyllyt. Aika napata jotain omaa luettavaksi, kun mukaan otetut teokset oli jo luettu. Kiinnostavimmat kirjat minulla on täällä Joensuussa, joten koska ne eivät olleet viemässä tilaa tältä, oli viimein Lundbergin vuoro.

"Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä."

Petter Kummel saa itselleen papin viran Luodoilta, kaukaa karttojen ulkopuolelta Ahvenanmaan karussa saaristossa. Elämäniloinen ja jopa hieman lapsellisen innokas pappi tuo saareen vaimonsa ja pienen tyttärensä Sannan, ja jo ensi askeleillaan hän päättää viihtyvänsä tässä karussa ympäristössä lopun elämäänsä. Petter tuntee tulleensa Jumalan paratiisiin. Aika kuluu ja pian hän jo voittaakin kahtiajakautuneen seurakuntansa puolelleen, on kuin ei eripuraa huomaisikaan, yhdistää kuin silta, joka Luodoilta on pitkään puuttunut. Oman mausteensa tarinaan tuo lääkärinä Luodoilla toimiva Irina  Gyllen sekä sekalainen sakki luotolaisia, juroja ja luokseenpäästämättömiä. Heidän elämäänsä Lundberg kuvaa lähes neljäsataa sivua, vajaan neljän vuoden ajan. 

Olin jostain syystä saanut päähäni tämän olevan juonivetoinen romaani, ja täytyy sanoa, että vasta kaksi kolmannesta luettuani taisin kunnolla tajuta, ettei se sitä lainkaan olekaan. En tiedä olisinko lukenut Jäätä eri tavalla, jos asetelman olisin jo aiemmin huomannut, ehkä en. En nimittäin luonut ennakkokuvaa niinkään tietoihini tai oletuksiini perustuen, vaan puhtaasti henkilöhahmojen yksinkertaisuudesta ammentaen. Se kun yleensä on nimenomaan juoniromaaneille tyypillistä, rakentaa tällaisia karikatyyreja, joilla on maksimissaan kaksi eri puolta: Monalla äksy, mutta tehokas, Petterillä naiivi, mutta rakastettava. 

Mutta sitä tämä ei siis ollut, juonivetoinen, vaan ennemminkin kiinni (ohuissa ja ennalta-arvattavissa) hahmoissaan ja heidän näennäisen pienessä arjessaan. Luodot olivat myös suuressa osassa, kuten toki perinteisessä kotimaisessa kirjallisuudessa kuuluukin. Sotakin siellä taustalla vielä muistutteli olemassaolostaan, toki jo menneestä, mutta jokaisen arkea omalla tavallaan leimaavana. Pientä ja karua, kuten ulkosaariston saarielämäkin toki on varmasti 1940-luvun lopun Ahvenanmaalla ollut.

Tavallaan se jopa harmittikin, etten tästä oikein saanut mitään irti, pitänyt niin paljon kuin olisin toivonut. Ahvenanmaan luonto ja karu arkisuus sinällään toki kiinnosti, mutta kummastakin aiheesta olen hurjasti vahvempia ja oivaltavampia romaaneja lukenut. Tästä olisi voinut poistaa vaikka puolet, eikä kukaan olisi mitään huomannut, niin paljon turhaa, epäolennaista ja joutokäyntiä kansien väliin mahtui. Se oli harmi, sillä Lundbergillä olisi varmasti potentiaalia ollut väkevämminkin hahmoistaan kirjoittaa. Nyt kaikkea vain tapahtui, mihinkään ei syvennytty kunnolla, tai jos syvennyttiin, se oli satunnaisia kirkkotekstejä, jotka minua vain pitkästyttivät. Tavallaan ihmettelen tämän Finlandia-palkintoja, ja tavallaan en lainkaan: niin täydellisen perinteinen versio kotimaisesta historiallisesta fiktiosta tämä oli. Tätähän täällä on tavattu rakastaa, ja näemmä siihen ei tarvitse edes tuoda mitään uutta, että sillä pärjää. Ja ymmärrän sen kyllä, maailmassa todella kaipaa välillä tuttua ja turvallista, helppoa ja upottavaa. Sellaista, jonka reunoilla saa turvallisesti tuntea jotain ilman, että se järkyttää omaa elämää. Harmi vain, että tähän asetelmaan luotu sadunomaisuus vesitti pois kaiken aidon tunteen ja menetyksen kivun. Se jätti jälkeensä lähinnä hailakan kangastuksen, eikä liikauttanut minussa mitään.

Alan olla yhä varmempi siitä, että minun ja historiallisen fiktion aika alkaa olla jo ohi. Suhteemme oli kaunis ja lämmin, mutta joskus tutustua ja turvallisestakin tekee hyvää lähteä kauemmas, jottei siihen hukkaa omaa itseään. Tai siirtyä lähemmäs edes aikalaiskuvauksia, Sally Salmisen tapaiseen väkevään realismiin. Sellaisten jälkeen Lundbergin Jäät eivät oikein tunnu enää miltään.

Kirjasta on kirjoitettu sen ilmestymisen aikaan paljonkin kirjablogeissa, joista tässä muutamia muita postauksia: Luettua elämää, Luetut, lukemattomat, Lumiomena & Rakkaudesta kirjoihin

LAURI MÄKINEN : 50/50

LAURI MÄKINEN : 50/50

320s.

Siltala 2017

Tunnen itseni varsinaiseksi vastarannan kiiskeksi. Ei sillä, että tekisin tätä tahallani, valitsisin luettavaksi kirjoja, joista hurjan moni pitää, joista oikeastaan löytää muista blogeista vain hehkutusta, ja sitten jollain nuijantapaisella rusikoisin ne hypetetyt teokset pieniksi palasiksi ja toteaisin, etten pidä kun muut pitävät. Vaikka ehkä joskus jossain jonkun kanssa ollessani saatan olla välillä vähän periaatteellisestikin eri mieltä, näistä minä ihan oikeasti kiinnostun, näistä minä haluan löytää sen hyvän, mistä muutkin ovat pitäneet. Haluan hurmaantua ja hehkuttaa mukana, hullaantuakin!

Ja silti. Jos kaikki hehkuttaa, minä useammin petyn kuin tykkään mukana. Eikä edes siksi, että kuvittelisin jotenkin olevani uniikki lumihiutale, joka pitäisi vain marginaalijutuista, ei. Jatkan rämpimistä, jatkan sinisilmäistä uskoani siihen, että ei se aina niin voi olla. Ja kokeilen aina vain uudelleen ja uudelleen ylistettyä ja rakastettua. Tällä kertaa se oli Mäkisen sota-aikaan sijoittuva rikosromaani 50/50. Fifty-fifty, viiskyviiskyt. Jotain sinne päin. 

"Auringonnousu kajasti idässä oranssina ja purppurana. Koirat haukkuivat viiden ruotuihin järjestäytynyttä ihmismuodostelmaa. Pakkanen ei riittänyt antamaan vapautusta töistä, eikä luntakaan pyryttänyt tarpeeksi. Kivien louhiminen onnistuisi vallan mainiosti. Vartijat laskivat ja laskivat, varmistivat, että luvut täsmäsivät, huusivat tuttuja muistutuksiaan: askel muodosta tulkitaan pakoyritykseksi, josta ammutaan ilman varoitusta. Muistutus oli kuin itsemurhaohje. Aina säännöllisesti joku asteli sivuun rivistä ja tuli ammutuksi hankeen."

Kiestinki 1942. Suomalaiset ovat saaneet ammutuksi alas desantteja maahan tuoneen koneen, mutta yksi vakoojaepäillyistä on päässyt karkuun, ja hänet täytyy löytää. Kuin tilauksesta joesta löytyy alaston, tatuoitu mies, joka sopii mainiosti kuvaan, kertoo tarinan, jonka etsivä Härmä ymmärtää heti sepitteeksi. Juttu tuntuu selvältä alkumetreiltä saakka, kunnes yhtäkkiä vastaan tulee toinenkin epäilty. Haavoittunut lotta, selkään ammuttu, mutta omien vai vastapuolen ampuma? Paennut vai vakooja? Vain toinen heistä voi olla syyllinen, vain toinen heistä tuomitaan kuolemaan. Mutta kumpi, ja onko oikea syyllinen lopulta se, joka luodin saa? Voiko syyllinenkin olla viaton?

Tarina kulkee kolmessa eri tasossa, usean eri kertojanäkökulman kautta, kuten lähes kaikki nykykirjallisuus tänä päivänä tekee. Tässä se toki on perusteltua, ja toimii, luo ulottuvuuksia sille, mikä vääjäämättä on tulossa. On Kiestinki, tukikohta, jossa etsivä Härmä sekä asianajaja-luutnantti Norja selvittävät sotarikoksia, pappien ja kenttälääkärien tehdessä omia tehtäviään. On toistakymmentä vuotta sitten alkanut Ilkan tarina, joka kulkee monien vaiheiden, merillä olon, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän vankileirien kautta nykypäivään ja on lotaksi värväytyneen Siljan tarina, tarina tytöstä, joka tulee hyvästä perheestä, ja palvelee isänmaataan kuten kuuluu. Hiljalleen tarina kulkee kohti pistettä, josta se ei enää voi kääntyä, käännettä, joka määrittelee niin syyllisen kuin syyttömänkin kohtalon. Se ratkaisee rikosta, mutta ennen kaikkea se pyrkii pohtimaan oikeaa ja väärää, ansaittua ja ansaitsematonta.

Ja nyt seuraa pieni postauksen lukijaa osallistava osuus:

Aiotko lukea tämän kirjan? Hyvä. Hyppää tästä siis kohden siis suoraan *-alaviitteeseen, ja käy lukemassa muiden hehkutuksia kirjasta. On se nekin ansainnut. Mutta älä lue tätä postausta pidemmälle, koska saatan spoilata jotain, vaikka sitä yritänkin vältellä, katkaista jännitteen sellaiselta, joka sen itse tästä löytäisi.

Etkö aio lukea kirjaa, tai oletko jo sen lukenut? Hyvä. Jatka vain postausta eteenpäin jos siltä tuntuu.

Mäkinen lähti kirjoittamaan sodasta, koska se on viimeisiä hetkiä Suomessa, jolloin joku on voitu kuolemaan tuomita. Hän kuljettaa tarinaansa varsin elokuvallisesti, mutta silti verkkaan, ei mässäile liian toimintaleffamaisilla käänteillä tai harhauta lukijaansa turhaan. Kieli on terävää ja helppoa, vaikkakin ehkä paikoin hieman epäuskottavasti aikaansa sidottua, dialogeissa ainakin.  Ja vaikka tarinaan en varsinaisesti onnistu missään vaiheessa uppoamaan, etenee se helponlaisesti, saa se kääntämään sivuja ja selvittämään kierteensä loppuun saakka. Kaikki palaset ovat siis teoriassa kohdallaan, ja silti jokin meni tämän kirjan kanssa nyt aika pitkälti pieleen.

Se ei nimittäin antanut minulle lukijana oikeastaan mitään. Se paljasti itse puolivälissä loppuratkaisunsa, sillä se valitsi liian näkyvästi puolensa. Se oli ennalta-arvattavasti tietyllä hyvä-paha-akselilla sitä sydämiä puolelleen voittavaa puolta, ja se turvautui helppoon ja turvalliseen. Se yritti kertoa, että mikään ei ole mustavalkoista, mutta se maalasi silti pahuudesta sellaista. Tai toki varmasti yritti olla maalaamatta, mutta se jätti silti sen taustateemansa niin höttöisesti ilmaan ja päätti lukijansa puolesta kumpi puoli on sosiaalisesti se hyväksyttävä, enkä minä siitä kyllä järin helposti innostu. Vaikka olisinkin itse päätynyt ehkä samalle puolelle, niin silti. Minä ite, tai jotain. 

Mutta miksi ihmisiä kuvatessa ylipäätään pitää olla puolia, miksi aina se vastakkainasettelu on se asioiden kulmakivi? Se väsyttää sosiaalisessa mediassa, se väsyttää täyttä kurkkua huutavien, muka keskustelevien osapuolten ulostuloissa, se vie voiman kaikelta hyvältä työltä, yrittämiseltä, kompromissilta, yhteiseltä tulevaisuudelta kun kaikki vaan huutaa, mekastaa, pistää vastapuolet kahteen eri leiriin, valitsee puolensa ja poteroituu sinne. Se on se helppo ja itsestäänselvä vaihtoehto, se mihin jokainen perusrivityyppi syyllistyy. Siksi se niin väsyttävää onkin, koska mikään ei tyhmennä niin totaalisesti kuin mustavalkoisuus ja laiskat, tuhansia kertoja ennenkin käytetyt argumentit.

Ja kun nyt palataan täysin normaalisti taas aasinsilloista ja eksistentiaalisesta ahdistuksesta asiaan, vastakohtien asettelu tuntui kirjan tarinankin kannalta hieman sinisilmäiseltä kantaakseen koko teemaansa, ja se olisikin tarvinnut joko enemmän menoa ja meninkiä tai taitavampaa psykologista kuvausta pärjätäkseen todellisuuden rinnalla, mutta valitettavasti se ei jälkimmäiseenkään yltänyt. Koen kyllä ymmärtäneeni mitä se yritti, mutta hahmojen luominen jäi hieman puolitiehen, heidän taustansa ja vaikuttimensa olivat helppoja ja heppoisia ratkaisuita, ne eivät jättäneet minua oikeastaan pohtimaan mitään. Ne olivat liian karrikoituja kantaakseen psykologista ulottuvuutta, kun taas toiminta oli liian verkkaista, että se olisi antanut heppoiset hahmot anteeksi. 

Sen lisäksi, että puolivälissä selviävä loppuratkaisu vei oikeastaan joko jännityksen loppukirjan lukemiselta, oletettavasti 50/50:n pahimmaksi kohtaloksi koitui kuitenkin ennen kaikkea liian suuret odotukset, muiden ihan ansaittukin hehkutus, vertaukset omaankin yhteen viime vuosien lempikirjaani Katja Ketun Yöperhoseen. On aina vaarallista lähteä lukemaan teosta parhaana pitkään aikaan, koska silloin on jo valmiiksi yhtaikaa täydellisen odottava, mutta kriittinen kaikkea mahdollista pienintä viittaustakin kohtaan. Pitäisi varmaan osata olla armollisempi, olla odottamatta ihmeitä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut.  Luovuttaa en silti aio, ihan varmasti vielä jossain on kirja, josta minäkin innostun taas ihan silmittömästi. Sillä sitä minun on nyt ollut jo kuukauden verran taas ikävä, sitä silmitöntä ihastumista ja innostusta, jonka keskellä ei edes ehdi pohtia kritisoitavia kohtia. Sellaisen kirjan minä taas pitkästä aikaa haluaisin seuraavaksi lukea.

* Muissa blogeissa tätä on siis tosiaan kehuttu, joten hieman toista näkökulmaa kirjaan saa esimerkiksi seuraavista osoitteista: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Tuntematon lukija & Luonnostelua

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

223s.

Fabriikki 2016

Alkuteos: In Certain Circles (2014)

Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan alkuun on syytä kertoa se samainen pieni tarina, jonka suurin osa tästä bloggaavista kirjoittaa myös omiin postauksiinsa: Harrower on kirjoittanut Tietyissä piireissä -romaanin jo vuonna 1971, mutta vain muutamaa kuukautta ennen sovittua julkaisuajankohtaa hän veti kirjan pois mitään selittävää syytä antamatta. Samoihin aikoihin Harrower lopetti itse kirjoittamisen ja vetäytyi pois julkisuudesta. Kun australialainen kustantamo Australian Text Publishing löysi teoksen uudelleen yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, antoi kirjailija viimein luvan teoksen julkaisuun, ja nyt se on muutama vuosi siitä myös saatu meille Fabriikin kautta suomeksi.

"Zoe päästi epämääräisen inhon äännähdyksen. Hän pyöritteli päätään eikä näyttänyt toipuvan kuulemastaan. 'Pikku orpo! No jos hän on, niin sitten on hänen veljensäkin, ja tätä nyt et ainakaan voi väittää säälittäväksi.' Yhdellä kauniilla, arvaamattomalla liikkeellä Zoe siirtyi äitinsä rinnalle ovensuuhun, katsoi tätä hymyillen silmiin. Hän oli innoissaan ja vetoava, riehakas mutta hyväntahtoinen, kiusoitteleva mutta haavoittuvainen."

Tietyissä piireissä lähtee liikkelle sidneyläiseltä esikaupunkialueelta, jossa 17-vuotias Zoe tapaa veljensä Russellin ystävän Stephenin sekä tämän siskon Annan. Siinä missä Zoe ja Russell ovat kahden yliopistotutkijan rakkauslapsia, onnellisia ja etuoikeutettuja, kyseenalaistamatta rakastettuja, Anna ja Stephen taas ovat orvoiksi jääneet sisarukset, jotka ovat asuneet mielenterveydellisistaä vaikeuksista kärsineen tätinsä sekä häntä hoitaneen setänsä varjossa. He erkanevat kaikki neljä ympäri maata ja maailmaa, mutta pysyvät löyhällä siteellä yhdessä, kunnes vuosia myöhemmin kohtaavat uudelleen.

Pienessä, pehmeän valkoisessa pumpulissa kasvaminen on ihanaa. Se on helppoa, huoletonta ja maailmaa on ihan mahtava rakastaa, kun se on rakastanut aina sinua juuri sellaisena kuin olet, tukenut, kannustanut ja nauttinut jopa piikikkyydestäsi, onhan se raikasta vaihtelua akateemisuuteen ja ilkikurisuutta sinne, missä normaalisti tahdotaan olla vakavia viivasuita. Mutta kuten lähtökohtaisesti aina, ihmisellä on kummallinen tapa ymmärtää maailmaa hyvin omanapaisesti, käsittää se niin, että vaikka kaikki eivät ihan samanlaisista lähtökohdista tulisikaan, ainakin he kykenevät ihan samanlaisiin asioihin kun he hieman vain viitsivät panostaa. Ja jos taas et koskaan olekaan tuntenut itseäsi rakastetuksi, koskaan ennen rakastanut, on maailma pumpulin pehmeän ihmisen ympärillä vääristynyttä, tihenevää ja toisen lempeän yksinkertainen maailmankatsomus jopa loukkaus, alas tiputettava, omanlaisiisi osiin pilkottava. Hemmotellun nuoren naisen elämän ja sen vaikeamman taustan kasvatin kohtaaminen oli tässä kirjassa todella samaistuttavasti kuvattu, ja Harrower osaa harvinaisen hienosti näyttää näiden kahden maailman väliset säröt ja tahattomat väärinymmärrykset.

Australialaisen kirjailijan romaani on kuin hillitty draamaelokuva, rakkaustarina visuaalin kääntein. Se lähtee varsin rauhallisesti liikkeelle, mutta rakentaa tarinaansa kaarineen taitavasti, niin, että siihen koukuttuu jollain aivan omanlaisellaan tavalla yllättävän nopeasti. Henkilöhahmot ovat  moniulotteisia ja todella tarkasti kuvattuja, heidän inhimillisyytensä ja tekojensa syy-seuraussuhteet tulevat helposti lähelle. Syy-seuraussuhteet, tarkoitukset ja tarkoittamuudet ovatkin hienosti rakennettuja, joskin ehkä aavistuksen alleviivaavia, olisin ainakin itse halunnut ymmärtää rivien välistä ehkä vähän enemmän, näin paljon kertojan armeliasta apua ei välttämättä olisi kaivattu. Turhaudun yleensä kirjallisuuteen, jos koen sen liian helppona, mutta tässä nimenomaisessa oli silti joku hurja ristiriita: siinä, missä se yhdessä kohdassa alleviivasi, toisessa huomasin tippuneeni kärryiltä niin, että jouduin peruuttamaan muutamankin sivun taakse päin ymmärtääkseni mitä juuri tapahtui. Ehkä kaikki riippuukin siitä, kuka tarinaa milloinkin katsoo, mutta ei se lopulta ollutkaan niin itsestäänselvä, kuin joissain kohdin huomasin luulleeni.

Tämä kirja oli paljon, mutta sen loppu ei ollut ihann sitä  hillityn laadukasta  tasoa kuin aiempi kulku, sillä kun pohjustus, itse tarina, oli niin hallitusti ja moniulotteisesti rakennettu, lopussa tapahtunut happy ending -tyylinen ratkaisu jätti hieman liian ilmeisen jälkimaun. Jos minulta kysyttäisiin, veikkaisin, ettei kirjailijakaan ole tähän loppuun ollut tyytyväinen, ja hän on vetänyt siksi tarinansa pois, mutta taas toisaalta, ei se nyt niin huono ollut (tiedä sitten oliko se objektiivisemmin tarkasteltuna huono lainkaan), että sen takia kokonaan olisi kannattanut itsekin julkisuudesta kadota. No, niin tai näin, tämä on kirja niille viipyilevän ja tarkkanäköisen psykologian ystäville, jotka nauttivat siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Itsekin nautin tämän lukemisesta kyllä, ja onpahan taas yksi Helmet-haasteen kohtakin ylivedetty. Kannattaa kokeilla Harroweria, jos vielä uupuu sinultakin haasteesta oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Vielä ehtii tämän vuoden puolella!

Kirjasta muissa kirjablogeissa: Pieni kirjasto, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja & Ullan luetut kirjat

Helmet-haaste 2017: 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

ALBERT CAMUS : SIVULLINEN

160s.

Otava 2010

Alkuteos: L'étranger 1942

Suomennos: Kalle Salo

Klassikoista on aina omanlaistaan lähteä kirjablogiin kirjoittamaan, Nobel-palkituista sellaisista puhumattakaan. Tuntuu, että ensinnäkin kaikki mahdolliset ajatukset, tulkinnat ja näkökulmat on aivan varmasti jo jossain joskus ajateltu, ja toisaalta tuntuu myös, että kun kirjaa on tutkittu, käännelty ja väännelty vuosikymmeniä, palkittu, parjattu ja kehuttu, luen sen kuitenkin itse jotenkin väärin, tieteellisesti kestämättömästi tai ihan vain paljastan hupsuuteni, kun en ole tajunnut mistään mitään. Kyllä, se jo Hemingwayn kohdalla kokemani kirjallinen harrastelija-alemmuuden tunnehan se täällä todennäköisesti taas päätään nostaa, mutta yritän nyt kampata sen ja muistuttaa, että kai sitä kaiketi tällaistenkin teosten kohdalla on oikeus omaan tulkintaan, kun sitä on omien aikalaiskirjojenkin kanssa.

" 'Te olette nuori ja minun nähdäkseni sellainen elämä teitä varmaan miellyttäisi.' Myönsin, mutta sanoin, että pohjimmiltaan asia on minulle yhdentekevä. Hän kysyi sitten, eikö elämänmuutos minua kiinnostanut. Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ole minusta lainkaan hullumpaa. "

Camus'n teosta tuntemattomille pieni alkukertaus: Sivullinen on romaani nuoresta algerianranskalaisesta miehestä Mersault'sta, joka ensin menettää äitinsä ja sen jälkeen tulee tappaneeksi miehen. Samalla sekä ympäristö kamppailee Mersault'n oletetun tunteettomuuden ja laskelmoivan kylmyyden kanssa kun taas Mersault itse kamppailee ymmärtämättömäksi tulemisen ja omanlaisensa tunteellisuuden kanssa. Aina kun ei vain ihan täysin kykene sanoittamaan sitä, mitä sanoitettava olisi.

Tapahtumia kuvataan koruttomasti, toteavan lakonisesti, sivusta katsoen. Se on toki eräänlainen tarina nuoresta miehestä, mutta ennen kaikkea se on olemassa olon sietämättömän merkityksellisyyden tuskaa sotien jälkeisessä yhteiskunnassa. Mersault'ia kuvaillaan monissa lähteissä yhdeksi välinpitämättömimmäksi ja apaattisimmaksi kaunokirjalliseksi henkilöksi, mutta itse luin häntä hieman eri tavalla: koin vahvasti, että hän oli lähinnä merkityksettömyytensä maailmankaikkeuden rinnalla täysin ymmärtänyt ihminen, sellainen, jonka yksittäisillä teoilla, sanoilla tai tunteilla tuskin on minkäänlaista merkitystä minkään kannalta. Miksi vaivautua kiusaamaan itseään niinkään inhimillisillä asioilla kuin tunteilla, kun ei niillä olemassaolon kannalta ole mitään väliä.

Kylmän ja tunteettoman oloinen Mersault aiheuttaa turhautumista ja pakottavaa käännyttämisen tarvetta ihmisissä hänen ympärillään, halua ravistella ja saada aikaiseksi jonkinlaista reaktiota. Hän onkin kuin viileästi toimiva yhteiskunta, itse yhteiskunta, joka porskuttaa menemään pienistä kansalaisistaan, tai ehkä Mersaultin tapauksessa yksittäisistä tuntemuksistaan huolimatta. Kävi miten kävi, näin nämä asiat vain ovat, minkäs sille mahtaa. Itseasiassa ei ole mitään ajatusta, johon ei lopulta tottuisi. Niin kai se kaikessa koruttomuudessaan todella on.

Ja samalla taas ei ole. En toki näin kyynisen viileään elämänkatsomukseen itse samaistu, mutta tavallaan koen, ettei Mersault saati tämä pienoisromaani lopulta kyynisen viileä välttämättä edes ollutkaan. Se, että tunteitaan ei osaa ilmaista niin, että muut niitä automaattisesti osaisivat tarkoituksenmukaisesti tulkita, ei niitä kaiketi lopulta mihinkään kadota. Kukapa meistä ihan aidosti, oikeasti todella osaisi motiivinsa ja vaikuttimensa täysin täydellisesti sanallistaa? Ja sen ehkä Camus'n taitavan tekstin ääressä ymmärrän paremmin kuin olisin ehkä itse osannut ajatellakaan. Eihän sitä merkitsemättömyyttäkään käy kieltäminen, ei etenkään kun ei itsekään sen kummemmin usko kohtaloihin, jumaliin saati yhden ihmisen erityisyyteen noin maailmankaikkeuden näkökulmasta. Toki ihan tällaisiin mittasuhteisiin oma ajatusmaailma ei taivu, ja tunneihmisenä ottaa tällaisetkin ajatukset hyvinkin erilaisina, mutta hurjan mielenkiintoinen teos tämä oli lukea, ajatuksia herättävä ja jopa ehkä muokkaava. Se olemassa olon silkka tyhjänpäiväisyyskin kun on lopulta ihan lohdullinenkin asia, asiat vain tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, eikä niitä olisi voinut omalla toiminnallaan estää tai jälkikäteen toisenlaiseksi muuttaa. 

Sivullinen muualla kirjablogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kannesta kanteen & Yöpöydän kirjat

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

117s.

Like 2017

Hauru on yksi niistä kirjailijoista, joista olen kuullut vasta kirjablogien kautta, vasta tänä vuonna tämän uusimman kirjan myötä. Se odotteli minua alkuviikosta Joensuun pääkirjaston uutuushyllyssä, valikoitui pian lukuvuoroon lyhyytensä vuoksi, ja tulikin luettua alle vuorokaudessa. Vaikka Hauru kirjoittaa hyvin tiiviistä ja pelkistettyä kieltä, kepeä tai helppo lukukokemus tämä ei ollut.

"Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistelin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti."

Haurun nimettömäksi jäävä päähenkilö odottaa isäänsä sodasta, mutta junasta tuleekin äidin uusi mies, ja isä seuraa perässä vasta myöhemmin tikkuisessa lauta-arkussa. Tyttö on ollut aina enemmän isänsä, äitikin on vain Betti, joka oikoo lettejä, kun ei julkisella paikalla kehtaa tukistaa. Tyttö on äidilleen vain kipeä muistutus ensimmäisen miehensä kasvoista, yhteisestä lapsuudesta huutolaisena. Uusi mies, tytön Pahaksi nimeämä, taas hukkuu lähinnä kuusen juuresta löytyvään pirtukätköön ja sotatraumojensa muistoihin. Tarina on tiivis läpileikkaus tytön nuoruusvuosista, arasta nyrjähtäneisyydestä, jonka keskellä hän joutuu kasvamaan ilman kenkiä ja emakon nisistä maitonsa saavine vauvoineen.

Hanna Haurun pienoisromaani lakoninen ja karu, kuin yksi pitkä toteamus elämän kauheudesta pahimmillaan. Se oli minulle inhorealistinen ja äärettömän toivoton, ainoita pienen pieniä valonpilkahduksia tarjoili äidin satunnaiset, yönpimeydessä antamat inhimillisyyden merkit, jotka nekin jäivät yhden käden sormilla laskettaviksi. Se oli väkevä ja paikoin todella inhottava, mutta silti sen imussa huomasi ensin lykkäävänsä jatkuvasti nukkumaanmenoa ja seuraavana päivänä lähes myöhästyvänsä junasta. Se imi, mutta jaloissa oli jatkuvasti raskas rautakettinki, joka upotti ohuen jääkannen alle yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Mietin pitkään miksi tämä ei oikein tuntunut minun kirjaltani. Yleensä tällainen hieman katjakettumainen inhorealismi ja rouheus puree, mutta Ketullakin on yleensä kaikessa nyrjähtäneisyydessään vastavoima, jokin väläys, intohimo tai edes pakkomielle, jota kohti syvissä vesissä vaelletaan. Tässä se puuttui, ankeus, pahuus ja Pahuus vain rämpi syvemmälle ja syvemmälle metsään, ja kun se ei sieltä lopussakaan kotiin löytänyt, en oikein saanut tästä raadollisuudesta muuta otetta kuin tietynlaiset kylmät väreet ja inhonvärähdykset. En toki inhoa kirjaa kohtaan, mutta jokin siinä karkoitti sen vaikuttavuuden tunteen ja jätti vain hieman tyhjän olon jälkeensä.

Huono tämä kirja ei ollut, väkevä ja ajatuksia herättävä. Sen tiivis ilmaisu jätti väliinsä niin hurjan paljon kaikkea muuta, että sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Toisaalta taas se oli paikoin liiankin riisuttu, asiat vain tapahtuivat ilman siltoja toisiin, ja se on yleensä yksi seikka, joka minut pitää etääällä. Rakastan enemmän yhteenlimittymistä ja elämän arvaamattomuutta kuin tällaista pahan keskellä vaeltamista. Toisille se taas antaa juuri sen, mitä en itse tämän parista löytänyt.