KESKEYTYSTEN ARKISTO

PONTUS PUROKURU : KESKEYTYSTEN ARKISTO

215s.

Kosmos 2025

Saatu arvostelukappaleena

Olen jollain tapaa seurannut Pontus Purokurua jo ainakin kahdeksan vuotta – lähinnä somessa, Mikä meitä vaivaa -podcastissa että erilaisten tekstien muodossa. Mieleen piirtyy kuva tietynlaisesta ajattelijasta ja filosofisesta pohdiskelijasta, ja se yhdistyy erityisesti Purokurun kirjoittajaääneen, joka on tullut tutuksi muiden kirjojen yhtenä kirjoittajana sekä hänen oman Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi -esseekokoelmassa. Keskeytys: erosin kuusi vuotta sitten silloisesta kumppanistani, ja luovuin eropäissäni noin 80% kirjahyllyni sisällöstä, iskin kaikki kirjani Varkauden Ekotorille, tuo esseekokoelma mukaanluettuna. Kaduin tekoani jo seuraavalla viikolla, ja kävin ostamassa pari omaa kirjaani takaisin. Avaruushomoluksuskommunismia en enää löytänyt, joku muu oli jo vienyt sen. Kadun sitä enemmän tai vähemmän edelleen, vaikka luulen, että olisin saattanut jossain luopumispäissäni myydä sen kuitenkin myöhemmin uudestaan, koska niin tein noille muillekin luovutetuille-takaisin ostetuille-kirjoille. Mutta juuri nyt haluaisin omistaa sen, ja tietenkin vielä sinä kovakantisena ensipainoksena, jossa on kullattuja yksityiskohtia kannessa.

Purokuru on siis "minulle" jotenkin ensisijaisesti podcastaaja, vasemmiston vaivojen ja Deleuzin selittäjä sekä esseisti. Rimpuilin hieman Römaanin kanssa, Purokurun edellistä teosta Haavamaata en ole ehtinyt edes lukea, joten huomasin, että meinasin alkaa lukea myös tätä uusinta, keväällä ilmestynyttä Keskeytysten arkistoa hyvin vahvasti tuon mielikuvan pohjalta. Purokurun neljäs itsenäinen teos on kustantamon takakansitekstin mukaan "tutkielma ajasta ja sen ristiriidoista" ja ennen kaikkea keskeytysten ja jatkumoiden välisistä narunvedoista. Kirjailija antaakin jo teoksen esipuheessa lukuohjeen: häntä kiinnostaa tutkia, mitä keskeytykset jatkuvan keskeytysten maailmassa näyttävät ja tuntuvat, miten entisestä vallan jatkumoa häirinneestä keskeytyksestä onkin itseasiassa tullut valtaa ylläpitävä tekijä, kun kukaan ei ehdi saada enää mitään loppuun eikä keskeytysten takia keskittyä yhtään mihinkään. Niinpä Keskeytysten arkisto onkin kokoelma lyhyitä tekstejä, alle sivunmittaisesta maksimissaan muutamasivuisiin. Pieniä, keskeyttäviä, missä tahansa järjestyksessä luettavia. Keskeytys: Mitkä lie henkilökohtaiset PDA-piirteet allekirjoittaneeseen muuten iski, kun alkuun tekstien kanssa vaivasi juurikin se lyhykäisyys, sirpaleisuus, ohjeidenmukainen keskeytyksenomaisuus ajassa, jossa kaikki muukin on aivan liian lyhykäistä, sirpaileista ja keskeytyksenomaista. Ironista sinänsä, sillä tartuin kirjaan, koska en jaksanut keskittyä toiseen, lineaarisesti eteenpäin puuskuttavaan nelisataasivuiseen romaaniini, vaan halusin nimenomaan keskeyttää keskittymisen lyhykäisillä teksteillä.

Keskeytysten arkisto jakautuu ohjeistavan esipuheen jälkeen viiteen osaan, Suoritukseen, Kilpailuun, Oireisiin, Järjestyksiin sekä Vapautumiseen. En jaksanut keskittyä (heh) etsimään osien sen kummempia yhteyksiä ja erineväisyyksiä, vaan luin vapautuneesti teksti kerrallaan, yksittäisinä. Tekstit kulkevat laidasta laitaan: ne ovat useampiosaisia kertomuksia asuntonäytöistä, esseemäisiä tutkielmia ajasta ja suureista, toisaalta arkisia huomioita lapsilleen huutavista isäoletetuista ja seurapiireissä olevien ihmisten tavasta määritellä seurapiirien rajoja. Aloin merkitsemään kirjan toisessa osassa lempitekstejäni, mutta luovuin siitä huomattuani, että merkitsen melkein jokaisen. Eli siis, tosiaan itseni kanssa alun taisteltuani huomasin, että imeydyin teksteihin ihan uudella tavalla – tai siis jotenkin näin: kuulin (/annoin itseni kuulla?) ihan toisenlaisen Purokurun kirjoittajaäänen kuin aikaisemmin. Jotenkin pidäkkeettömämmän, ehkä? Vapautuneemman? En tiedä, onko kyse tekstimuodosta (tai muodottumuudesta) vai tekstien monimuotoisuudesta, mutta en kuullutkaan enää kirjoituksia sillä Pontus Purokurun kirjaimellisella podcastin sisäänheittoläppien äänellä vaan ihan uudella, lempeän tarkkailevalla ja jotenkin ympäristöään ihmettelevämmällä tavalla. Keskeytys: en tiedä miksi aloin pohtia Purokurun kirjoittajaääntä ja mitä kukaan tällä tiedolla tekee. Tein niin kuitenkin, ja koska tämä huomio ilahdutti minua, laitan sen nyt myös tähän. Ja tämä metateksti selittää sitten sen, miksi se – ja sitten vielä tämä metateksti itse – on tässä. Mistä minä tiedän mikä on ja mikä ei ole uutta ja mikä on vain sitä, että huomaan itse jotain ensimmäistä kertaa. Ja sitten taas, miten niitäkään voi erottaa toisistaan, koska jos se on uutta minulle, on jokseenkin yhdentekevää oliko se siellä aiemmin, koska ei sitä kuitenkaan ollut huomannut. 

Keskeytysten arkisto onkin siis toisaalta kirjallinen irrallisia, sieltä täältä luettavia tekstejä ja toisaalta lempeä ja pysähtyvä kokonaisuus tarkkanäkökisiä ja oivaltavia (pienois-)esseitä ja -tekstejä. Nautin niiden koosta – ne tarjoavat ajatuksen, mutta eivät ajattele – saati selitä! – niitä lukijalle loppuun. Ne näyttävät ajan, hammasharjan bluetooth-toiminnon sekä kapitalismin nyrjähtäneen banaaliuden, ja silti luottavat samalla lukijan kykyyn ymmärtää itse enemmän, nähdä tai olla näkemättä yhteyksiä laajemminkin. Keskeytysten arkisto keskeyttää myös sen valmiiksi pureskellun tietomassan, jota meistä hieman jokainen enemmän tai vähemmän doomscrollaa päivästä toiseen sosiaalisesta mediasta ja sen jälkeen toistaa papukaijana omana ajatuksenaan omissa postauksissaa ohjeistaessaan muita olemaan yhtä oikein ja yhtä hereillä.  Keskeytys: joku kirjoitti tästä Goodreads-arvioon, että tekstit loppuvat töksähäten juuri kun ovat pääsemässä käyntiin ja että se häiritsi. Ymmärrän kyllä tätäkin lukijaa, mutta välillä, kuten kumppanini usein sanoo on hassua, miten me lukijat arvioimme teoksia sen mukaan, millaisia toivoisimme niiden olevan sen sijaan että arvioisimme niitä sellaisina kuin ne ovat. Luemme pieniä tekstejä keskeytyksestäkin toivoen saavamme lukea pitkiä tekstejä keskeytymättömyydestä.

Jokin näissä hienoissa pienissä teksteissä siis kutsui katsomaan ja ihmettelemään maailmaa ihan uudella tavalla, ja se tuntui kaiken limanuljaskamaisen harmaan jatkumon keskellä kovinkin tervetulleelta keskeytykseltä. Pieni teksti voi olla toki kliseisesti kokoaan suurempi, mutta joskus pienen ihmetteleminen on ihan tarpeeksi riittävää. On kyse sitten kissan kakasta, apuraharumbasta, ajasta tai naapurin keskinkertaisesta tavasta pestä hampaitaan. Keskeytysten arkisto kutsuu keskeyttämään puurtamisen, ja katsomaan maailmaa vähän pienemmästä mittakaavasta. Ja se on hämmentävän tervetullutta ajassa, jossa maailma mittaa kaikkea ainoastaan määrän ja suuruuden näkökulmista.

ARVAAMATON

ANNA JÄRVINEN : ARVAAMATON

146s.

Teos 2025

Alkuteos: Otrygg

Suomennos Raija Rintamäki

Pyydetty arvostelukappaleena

Äiti alkaa puhua kummia. Hän soittaa kotoaan, ja kysyy miksei tytär ole jo hytissä. Tuntematon henkilö löytää hänet eksyneenä kadulta. Hän avaa yöllä oven ja lähtee omille teilleen. Totuus kulkee äidin muuttuneen käytöksen mukana, mutta ei sitä halua myöntää. Koskaan ei ole oikea aika menettää läheistään. Myöntää, että menetys voi tulla myös mielen katoamisen, muistisairauden muodossa.

Anna Järvisen Uni viime yönä: oli yksi toisen korona-vuoden hienoimpia lukukokemuksia. Se oli pienistä murusista koottu tarina, kipeä, heleä, surusilmäinen. Järvisen kielen pakahduttava kauneus lumosi, ja kun huomasin alkuvuodesta, että häneltä tulee lisää luettavaa, oli lukuvalinta varsin ehdoton.

"Minun veljeni ei ikinä tekisi tällaista. Eivät serkkutytöt liioin. Serkkupojilla ei ollut vielä huolista tietoakaan. He olivat revetä riemusta, kun käskin heidän varjella lompakoitaan Täby Centrumissa, eivätkä tahtoneet pysyä tolpillaan, kun matkivat isäpuoleni aggressiivisia juoponelkeitä. Heidän elämässään kaikki oli helppoa ja naurettavaa. Kukaan. Jonka tunsin. Ei ollut yhtä omituinen kuin minä."

Arvaamaton on Unen tapaan kaunis ja heleä – eheämpi, kiinteämpi ja lineaarisempi tosin. Kyllä sekin poukkoilee, tai kulkee useammassa aikatasossa: äidin sairastumisessa, äidin sairastamisessa ja tyttären omassa nuoruudessa. Jokaista aikaa kuitenkin yhdistää yksi ja sama: valtaisa äidinkaipuu. Kertojalla on ollut koko elämänsä ikävä äitiä. Eräänä kesänä saaressa, 11-vuotiaana kun aikuiset lähtivät menoilleen ja serkukset jäivät keskenään. Eräänä hetkenä Ruotsissa, kun isäpuolen juopottelu muuttui yhä aggressiivisemmaksi. Eräässä suuressa talossa nykypäivänä, jonka nurkissa pelottaa olla. Eräissä hoitoneuvotteluissa palvelutaloissa, joissa pitäisi saada hoitajat ymmärtämään äidin pelko heitä kohtaan.

Ja samalla kaikki on niin outoa – kertoja on liian herkkä, liian outo, liian neuroottinen, liian varovainen. Vain menneen ammatin oppilaat yläasteella tuntuivat ymmärtävän hänen erityisyytensä. Muualla oli vaikeaa ja niin väärin. Ja nyt kun äitikin sairastuu, omaiselle siihen yhteen kaikista kipeimpään eli muistisairauteen, on niin vaikea olla. Vaikea olla maailmassa ilman äitiä.

"Jos sen sijaan on pettynyt itseensä, koska ei ymmärtänyt mitä olisi ollut koko ajan – äiti joka ajoi autoa, pystyi puhumaan ja ymmärtämään – pitää kuitenkin muistaa, miten on pikkulasten ja koiranpentujen laita.

Sitä kuvittelee että jos niitä olisi, voisi hellitellä niitä ja tulisi hyvä olo. Mutta todellisuudessa pikkulapset sen paremmin kuin eläimetkään eivät halua olla kenenkään helliteltävinä. Kissanpennunkin kanssa joutuu heti hyväksymään, että se tahtoo olla subjekti."

Anna Järvinen käy Arvaamattomassa samastuttavasti läpi sekä meneillään että tuloillaan olevaa menettämisen surua, joka siirtää kokijansa lähen väkisin takaisin siksi nuoreksi henkilöksi tai jopa pieneksi lapseksi, jonka vanhemmankaipuu ei koskaan täysin katoa. Arvaamaton on eräänlainen kasvutarina ja tarina irtipäästämisestä, toisaalta se on myös ote, jossa roikkuu roikkuu roikkuu, yrittää pitää kiinni toisenkin puolelle, ettei hän ihan vielä lipeäisi liian kauas todellisuudesta. Se on suruisa tapa käsitellä vääjäämätöntä, itseään äidittömänä suuressa ja ahdistavassa maailmassa. Ja se on jälleen juuri niin kaunis kuin Järviseltä odotinkin.

IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

186s.

Graywolf Press, 2022 

“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

YELLOWFACE

REBECCA F. KUANG : YELLOWFACE

336s.

Teos 2024

Alkuteos: Yellowface 2023

Suom. Helene Bützow

Saatu arvostelukappaleena

Kansainvälistä instagramia jo toista vuotta puhuttanut ilmiö on täällä, suomeksi Helene Bütsowin taitavana käännöksenä: se on trillerimäinen mysteeri, kirja kirja-alasta, rodullistetun amerikankiinalaisen kirjailijan kirjoittama kirja valkoisesta naisesta, joka kirjoittaa rodullistetusta amerikankiinalaisesta kirjailijasta. Ja sen tapauksen nimi on Yellowface. 

Yellowface on ollut lukulistallani jo kauan, siitä asti kun se alkoi näkyä tiuhaan kansainvälisen kirjainstagramin puolella. En tiennyt siitä etukäteen paljoa, mutta ainahan ilmiöt kiinnostavat: jotain kirjassa on oltava, kun sitä lukee kaikki. Eikä vain siis määrällisesti kaikki, vaan kaikki joita itse seuraan, jotka lukevat muutenkin kanssani paljon samaa kirjallisuutta. Ja vaikka kirjan kirjoittamisesta kertovat kirjat ovatkin pahimmillaan/parhaimmillaankin usein kiinnostavia vain kirjoittajille itselleen, on tässä niin paljon nykyajan muutakin kommentointia, että Kuang onnistuu ylittämään kirjat kirjoista -raamit mennen tullen, nostamaan teoksensa kiinnostavaksi monelle muullekin.

Yellowface saa alkunsa kun Junie on viettämässä iltaa menestyneen amerikankiinalaisen Athena Liun kanssa. Liu on juuri saanut solmittua rahakkaan Netflix-sopimuksen eräästä kirjastaan, ja hän on muutenkin Yhdysvaltain kirjallisuuden kirkkaimpia tähtiä. Junie ja Athena ovat tunteneet toisensa jo pitkään, Yalen yliopiston kirjoittajaopinnoista saakka, tosin Junie epäilee Athenan olevan hänen ystävänsä lähinnä siksi, ettei hänestä ole tähdelle todellista uhkaa: siinä missä Liu kirjoittaa korkeakirjallista ja arvostettua kirjallisuutta kirja toisensa jälkeen, floppasi Junien oma ura jo esikoisen kohdalla. Ilta saa kuitenkin traagisen käännöksen, kun Athena kuolee tapaturmaisesti Junien silmien edessä. Tragedia – kuoleman näkeminen, ei Athenan kuolema sinänsä – seuraa Junieta, mutta toisaalta niin seuraa myös Athenan kirjoituspöydältä kuoliniltana laukkuun salaa napattu julkaisematon mestariteos Viimeinen rintama. 

"Kirja on parempi kuin mitä itse saisin koskaan aikaiseksi, ehkä koko elämäni aikana.

'Pidätkö?', Athena kysyy.

Häntä hermostuttaa. Silmät ovat selällään ja melkein pelokkaat; hän hypistelee kaulakoruaan katsoessaan minuun. Onko tuo hänen tavallinen esityksensä? Ja kuinka paljon hän saa sillä ylistystä osakseen?

Olen niin halpamainen, etten suo hänelle sitä iloa. Tuo peli menee täydestä kriitikoihin ja faneihin, mutta minuun se ei uppoa. 

'En osaa sanoa', vastaan sävyttömästi. 'En pysty lukemaan kännissä.'"

Mysteerin, trillerin, korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden rajapinnoilla leikittelevä, poukkoileva mutta silti hämmästyttävänkin eheä Yellowface kysyy suuria kysymyksiä: kuka omistaa taiteessa käsitellyt aiheet, niiden keksijä, alkuperäisen tilanteen kokija vai se, joka lopulta kirjoittaa tekstin kansien väliin? Mikä ero on varastamisella ja plagioinnilla? Onko toisen kirjan nimiinsä ottaminen kunnianosoitus vai törkeä ryöstö? Ja: kuka kelpaa kapitalistisen maailman tähdeksi kustannusalalla? Onko kirjoittajuudella, taidoilla tai edes idean omaperäisyydellä väliä, jos kirjailija on lopulta raadollisen markkinatalouden tuote? Kuang käsittelee etenkin ensimmäisen kolmanneksen ajan vahvasti kateutta, menestystä ja menestykseen tarvittavaa koneistoa – ihmillisiä tunteita, sankarikulttuurin kääntöpuolia sekä sitä, miten kapitalismi kääntää luovuuden ja taitavuuden sivuseikoiksi, jos kirjailijan brändi vain on tarpeeksi vahva.

Toisessa kolmanneksessa painopiste muuttuu – Junie, nyt uudelta kirjailijabrändiltään Juniper Song, alkaa kohdata kritiikkiä ja epäilyjä tarinoidensa alkuperästä. Junie on valkoinen nainen, Juniper Song tarkoituksellisen häivytetty tuote. Onko hänellä oikeutta kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan kiinalaissotilaista? Onko se ainoastaan kiinalaistaustaisten oikeus? Ja lopulta: kenen tarina tämä todella on, Athenan, Juniperin vai itseasiassa jonkun aivan muun? Teemat siirtyvät kustannusmaailmasta internetin laumailmiöihin: Twitter-kuohuntaan, julkiseen tuomioon, puolien valitsemiseen ja cancel-kulttuuriin. Kun saavuttaa kaiken mistä on haaveillut, miltä tuntuu menettää se raivoavan somelauman itseään toteuttavan tuomion seurauksena? Kuang siirtyy taiten käsittelemään sosiaalisen median hyökyaaltoja, yksilön voimattomuutta, tuomioistuimia ja cancelointia. Voiko kollektiivisesta ulossulkemisesta selvitä ja onko kollektiivinen ulossulkeminen edes koskaan keino muuttaa asioita, vaikuttaa kulttuuriin tai yhteiskuntaan? Yhdelle ihmisellehän se on pahin mahdollinen rangaistus, mutta onko sekään koskaan lopullista ajassa, joka elää kohusta ja canceloinnista toiseen, joka unohtaa edellisen ennen kuin on saanut nykyistäkään loppuun? 

"Useimmat Twitterin käyttäjät eivät ole lainkaan kartalla mitä on tekeillä, sillä kukaan ei tunne syvällisesti Kiinan historiaa eikä politiikkaa eikä ole lukenut Athenan tuotantoa niin tarkasti, että pystyisi arvioimaan sitä kriittisesti. Heidän havaintonsa ja päätelmänsä ovat simppeleitä: Athena Liu = Ongelma."

x

Välikuriositeettina pohdin myös kirjan suomennosratkaisuja: ajassa, jossa uudis- ja lainasanoja valuu Suomen kieleen loputtomana virtana, rakastin sitä, miten taiten Bützow otti finglismit mukaan tarinaan. Kun doomscrollaus on kirjassa ihan vain doomscrollausta eikä jotain keinotekoista "tuomioselailua", ollaan jotenkin raikkaalla tavalla kiinni ajassa ja ilmiöissä, joista kirjoissa nimenomaan puhutaan. Internet-kieli on meille kaikille monen kielen viehättävää sekoitusta, ja itse juuri tällaisen luonnollisen kielenkehityksen fanina pidin valtavasti Bützowin ratkaisuista. Jossain kohti cancel-kulttuurista puhuttiin juurikin cancel-kulttuurista, jossain toisaalla (verbinä) Bützow taas oli suomentanut sen mitätöinniksi. (Juniper Song on mitätöity vs. alkuperäisen kielen Juniper Song Is Canceled). Ehkä olisin itse jotenkin tässäkin kohti ottanut cancel-sanan mukaan, tai jopa käyttänyt muotoa "Juniper Song on canceled" – tai jotain, en ole ammattikääntäjä, enkä todella koe, että tämäkään käännös jäi mitään vaille. Cancel-sana on ärsyttävä ja kömpelö tuollaisenaan, ja sen kääntäminen eri kohdissa on haastavaa, mutta kuten sanottua, pidin Bützowin tavasta sekä ottaa se ilmiötasolla mukaan että lopulta siitäkin, ettei sitä alettu liikaa kömpelösti käyttämään lauseessa. Mitä uudempaa lainasanastoa on, sen hankalampi on varmasti vakiinnuttaa näinkin suoraan englannista tulevien sanojen lainoja omaan kieleemme.

x

Kirjaan itseensä palatakseni, ylläolevat teemat kiinnostavat, ja Kuang käsittelee niitä mielenkiintoisella tavalla. Rodullistettu kirjailija kirjoittaa valkoisesta joka kirjoittaa rodullistetuista -asetelma antaa Kuangille kiinnostavat raamit käsitellä asiaa monelta eri kannalta, asettaa paitsi "käänteisen rasismin" kaltaiset käsitteet tarkastelun keskiöön kuin pohtia sitä, miten valkoisuus kääntyy ylipäätään jollain tapaa tällaisen puheen seurauksena uhriudeksi. Kuang jättää kuitenkin moraalisoinnin lukijalle, ja antaa hän tuo taiten teemansa esiin niitä valmiiksi pureskelematta. Nautin tästä valtavasti, ja kun sen yhdistää sivuja kääntämään pakottavaan juonen kuljetukseen, tulee kirja ahmittua varsin pikaiseen tahtiin. 

Jos jotain kriittistä kirjasta vielä haluaisi sanoa, kertoisin, että varsinainen kertomus, siis taustalla kulkeva juoni ja etenkin lopun käänteet eivät ole ehkä taitavuudeltaan aivan samaa tasoa kuin kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus. Kuangilla on teemojen puolesta erityinen taito sitoa samaan vyyhtiin hurjasti erilaisia elementtejä muuttamatta niitä sekavaksi kokonaisuudeksi, mutta itse juoni hieman puuroutuu kirjan viimeisen kolmanneksen aikana. Ei se huono ole, mutta olen yhtäältä sitä mieltä että vähempikin riittäisi ja toisaalta taas, että "jotain" jäi puuttumaan. Oletan, että se "jokin" on kahden ensimmäisen kolmanneksen yhteiskunnallinen taustavire, sillä kun se riisutaan, huomaa varsinaisen kertomuksen olevan himpun köykäisempi kuin aeimmin tajusikaan. Twistit ovat banaalimpia kuin ehti jo toivoa, kun vahvuutena pitämäni elementit eivät enää kannattele yksilöpsykologisia ja hieman yliampuvia juoniratkaisuja. Plussan puolelle tämän kanssa silti ehdottomasti jäädään, ja Kuangin romaani toimikin täydellisenä "välipalakirjana" Sally Rooneyn ja seuraavaksi lukuun ottamani Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö-tiiliskiven välissä puhdistamaan ajatuksia laajemmista maailmoista. Näillekin kirjoille on ehdottomasti paikkansa, ja juuri siksi tätä omalla kepeällä tavalla rakastinkin lukea.

INTERMEZZO

SALLY ROONEY : INTERMEZZO

454s.

Otava 2024

Alkuteos: Intermezzo,  2024

Suom. Cristina Sandu

Saatu arvostelukappaleena

Isä on kuollut, pitkien syöpähoitojen päätteeksi. Hautajaisissa veljekset Peter, hieman yli 3-kymppinen asianajaja ja hänen kymmenen vuotta nuorempi, juuri teoreettisesta fysiikasta valmistunut, keskitason shakkitaituri Ivan tapaavat pitkästä aikaa. Peter pyytää nuoruudenrakkauttaan Sylviaa väliin, jottei tarvitsisi jäädä oudon ja erikoisen Ivanin kanssa kahden, Ivan taas etsii kotia koiralleen Alexeille, jonka hoidosta hetkellisesti vastaava veljesten äiti tekee hyvinkin suuren show'n. Peterillä ja Ivanilla ei ole mitään yhteistä vanhempien lisäksi. Ei ole koskaan ollut, te tule koskaan olemaankaan. Jos surun jälkeistä suvantovaihetta, elämän välisoittoa, meneillään olevaa intermezzoa ei lasketa.

Irlantilainen Sally Rooney on noussut lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa sellaiseen maailmanmaineeseen, johon harva kirjailija pystyy koko uransa aikana. Hänen kolme aiempaa romaaniaan, Keskusteluja ystävien kesken, Normal People sekä Kaunis maailma, missä olet ovat myyneet jokainen aivan ilmiömäisiä määriä, kahdesta ensimmäisestä on tehty tv-sarjat, ja voisin vaikka vannoa, että niin tehdään jossain vaiheessa vielä ainakin Intermezzostakin. Kaunis maailma, missä olet -teosta arvioidessa HS:n Eleonoora Riihinen nostaa kritiikissään esiin, että Rooneyn lukemisesta on tullut jopa eräänlainen statussymboli. Ja se on helppo uskoa, sen verran tukossa on niin kotimainen kuin etenkin kansainvälinen media kirjagrameineen Sally Rooneyta, niin uusien kirjojen tultua kuin niiden välissäkin. Jopa Longplay järjesti kirjapiirin, ja laittoin Oskari Onnisen, Silvia Hosseinin sekä Anu Silfverbergin lukemaan Intermezzon.

"Ajatus kohoaa hänen mieleensä tyynesti: olisinpa kuollut. Varmasti kaikki joskus. Siis ajattelevat niin. Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. Ei se tarkoita, että hän oikeasti haluaisi. Tai vaikka haluaisi, ei hän tekisi sitä. Vain ajattelee, tai ei edes ajattele vaan sattuu kuulemaan sanat mielessään. Outo helpotus kuin vapautetulla saalilla: kunpa. Haluista syvin ja lopullisin."

Intermezzo on kirja surusta, perheistä, sisaruussuhteista sekä normiin sopimattomista rakkaustarinoista. Sally Rooney kuljettaa tähänastisen uransa pisintä romaania vuoroin Ivanin ja hänen shakkiturnauksessa tapaamansa 13 vuotta vanhemman Margaretin sekä heidän suhteensa näkökulmasta ja vuoroin Peterin, kahden naisen, Sylvian ja Ivanin ikäisen Naomin, sekä oman kipunsa väliin jääneen rimpuilun perspektiivistä. Ivan oli isän kanssa läheinen, teininä juro ja outo, Peter enemmän perheensä jättäneen äidin kaltainen, isälle ja Ivanille vieras ja liian tunteva. Surun voisi ajatella yhdistävän, mutta veljet surevat niin eri tavoin, toisiaan ja toistensa ymmärtämättömyyttä syyttäen. Rooney sukeltaakin syvälle veljesten mieliin ja omiin, jumiutuneihin näkökulmiin, käsityksiin siitä, että vain itse kehittyy ja kasvaa, mutta perheenjäsenet eivät muutu, vaikka todellisuus toista todistaisikin.

Tunnen jonkinlaista pakahtuvaa onnea tätä kirjaa lukiessani. Etenkin Ivanin osuuksissa, siinä, miten taiten Rooney tavoittaa sosiaalisesti kömpelönä itseään (ja veljensä) pitävän, mutta sekä emotionaalisesti että tunnetaidoiltaan äärimmäisen älykkään nuoren miehen sielunmaiseman. Ja samalla: miten hän tavoittaa Peterin itsetuhoisuuden, vihan, ryöppyävän pahan olon, jota lääkitään viinalla, huumeilla ja merkityksettömillä suhteilla. Rooney sitoo kauniisti näennäisen pienen tarinan, yksittäisen harmaan ja sateisen loppuvuoden runsaaseen romaaniin, jossa hän todella malttaa pysähtyä ja makustella: hieman yli 450-sivuinen teos on pintatasoltaan pieni, mutta psykologialtaan suuri: siihen mahtuu kokonaisia elämiä väärin- ja oikeinymmärryksineen. Rooneymaiseen tapaan muutamia yksityiskohtia, monisuhteisuutta ja kapitalismikritiikkiä käydään ehkä läpi hieman päälleliimatusti, mutta koska kyseessä on kirjailijan oma, lempeän tuttu maneeri, sekin ennemmin kuuluu kuin olisi kuulumatta kokonaisuuteen. Erityisen nautinnollista lukeminen olikin, kun Rooney malttoi pysyä perusasioissa: tikkaavalla tahdilla kulkevissa Peterin osuuksissa ja psykologisessa tiheydessä, ja kokonaisessa teksti- ja kielireksiterien muutoksilla näyttääkseen Ivanin pohdiskelevamman ja läsnäolevamman tavan nähdä ja hahmottaa asioita. Intermezzo onkin viehättävän perusteellinen ja rauhallinen, se malttaa maalata pohjamaalinsa ennen päälle sutimista. Joku sanoi jossain tylsäksi, minä sanon rohkeaksi, rauhalliseksi ja syväksi ajassa, joka menee muutenkin liian kiireellä eteenpäin.

Rooney kirjoittaa niin syviä, psykologisesti eheitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja, ettei niiden ääressä voi kuin istua ja lukea, ihastella ja jatkaa, tuntea lähes voivansa koskettaa Ivania, koskettaa Peteriä, sitä surua, erillisyyttä, väärinymmärtämistä, itsensä kautta katsomista. Ja missä Rooney on erityisen taitava, missä hän tekee itseasiassa yhden kirjallisuushistorian tarkimman havaintonsa, on aggression, vihan ja väkivallan kuvaus. HUOM., JATKAN LOPPUKAPPALEEN KIRJAN LOPPUPUOLEN TAPAHTUMIEN ANALYYSILLA, SKIPPAA JOS ET HALUA TIETÄÄ/KIRJA ON VIELÄ LUKEMATTA. Kun Peter lähtee vihaisena, loukattuna ja torjuttuna Sylvian luota, ja päätyy Naomia etsiessään isänsä asunnolle, jossa vastassa onkin Ivan, on Rooneyn luoma psykologinen jännite todellisen tuntuinen, että osaan kuvitella sekä itseni että keholliset tunteeni Peterin asemaan. Ja etenkin: kun Ivan ja Peter viimein kohtaavat, kun he viimein riitelevät isästä, kun Ivan tönäisee Peteriä ja Peter lyö Ivania, saa Ivanin maahan ja on pahoinpitelemässä häntä vakavamminkin, Rooney tavoittaa jotain järisyttävän inhimillistä ja meissä jokaisessa asuvaa pimeyttä, jota harva saa näin taiten tekstillä ilmaistua, tuotua kirjan sivuille. Rooneyn tapa kuljettaa Peteriä leimuavasta vihasta oman väkivaltaisuutensa pelkoon, Ivanin aneleviin silmiin ja niiden säikäyttämään Peteriin, ja toisaalta alistuvuuden aiheuttamaan häpeään Ivanissa, on jopa ilmiömäistä. Ihailen, samastun, saan kiinni, siitä mustasta, myllertävästä pahasta olosta, joka ennen on kääntynyt itseen, itsensä rankaisemiseen, itsemurha-ajatuksiin, ja joka nyt valuu ulos kuin jokin pidäkkeetön olento, musta, ruma ja öljyinen, joka valtaa kaiken, saa näkemään kaiken vain itsensä ja oman kärsimyksensä näkökulmasta. Se jokin asuu sisällä meissä kaikissa, mutta on vain elämästä, olosuhteista ja sattumuksista kiinni aktivoituuko se koskaan juuri sinussa. TAPAHTUMIEN KUVAUS PÄÄTTYY. 

Joten niinpä sanon: Rooney on todella kulttikirjailija-asemansa ansainnut, lunastanut, uudistunut, ja hän näyttää jälleen, että hänestä on todella muunkin kuin yhden tarinan kertojaksi. Ja sinne Longplayn kirjapiirin Onniselle, Hosseinille sekä Silfverbergille terveisiä: en tiedä ketä te olette lukeneet elämänne aikana ja milloin, mutta Rooneyn Intermezzon typistäminen viihdekirjaksi osoittaa vain ja ainoastaan teidän ymmärryksenne rajat, ei mitään siitä, mitä Sally Rooney todella on. Melko alkeellinen virhe sanoisin, Hosseinia itseään lainaten.

RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

TUOMAS AITONURMI : 

RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

160s.

WSOY 2023

Tuomas Aitonurmi on minulle pitkältä ajalta kirjablogeista ja kirjainstagramista tuttu. En tiedä olemmeko koskaan varsinaisesti tavanneet, ehkä olleet samoissa tilaisuuksissa, mutta esittäytyneet toisillemme, emme ehkä? Olen yleensä ihan tietoisesti vältellyt näitä tapaamisia, joten tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Välttelen kaikkea ja kaikkia, osin syistä, jotka ovat tuttuja tämänkin teoksen teemojen keskellä. Niin tai näin, Aitonurmea olen kyllä seurannut, hänen osuuttaan kirjallisuusmaailmassa. Ja kun häneltä vuosi sitten julkaistiin kirja, kiinostuin siitäkin. Ja nyt, viimein sain sen luettua, kun etsin itselleni miesten kirjoittamia tekstejä siitä, miltä tuntuu elää ja kasvaa aggressiivisen maskuliinisen kulttuurin keskellä. Tai: mitlä tuntuu elää trauman kanssa jouduttuaan kasvamaan aggressiivisen ja myrkyllisen maskuliinisuuden keskellä. Ja kuten olin muiden arvioista jo päätellyt, sitä todella tämän esseekokoelman luettuani lukea sain.

Aitonurmen esikoisteos on pieni ja kevyt, ilmava ja silti tiivis: 160 sivussa on yhteensä kymmenen tekstiä prologi mukaan luettuna. Aiheet ovat henkilökohtaisia, ja punaisena lankana kulkee se ulkopuolisuuden ja häpeän tunne, joka on kovin tyypillistä kiusaamisen keskellä kasvaneille ihmisille. Aihe on tuttu lähivuosien kirjallisuudesta laajemminkin: kiusaamisesta on kirjoittanut paitsi Antti Rönkä Jalat ilmassa -teoksessaan myös Finlandia-palkinnonkin pokannut Iida Rauma Hävityksessään. Traumakirjallisuus taas loistaa muun muassa Edouard Louisin ja Pajtim Statovcin tuotannoissa, kummallakin seksuaalivähemmistöjen katseen kautta. Ja onahn se kiusaaminen pinnala aina mediassakin, tosin vain hyvin yksisilmäisestä näkökulmasta, siitä, jossa kiusattu on vähän säälittävä reppana (joka ansaitseekin tulla kiusatuksi kun ei kerta puolustautumaan pysty?) ja kiusaaja paha pikkupsykopaatti (joka on niin harvinainen, ettei ihme ettei opettajat tällaiselle mitään voi). Siihen nähden miten paljon aihe puhututtaa, siitä kuitenkin puhutaan hyvin vähän. Tällä tasolla etenkään, millä Aitonurmi sitä teoksessaan käsittelee.

Ruumiin ylittävän äänen tekstit käsittelevät niin fyysistä sairastumista kuin putkiremonttia, kulttuurikritiikkiä, omaa harmautta ja traumatisoitunutta kehoa unohtamatta. Aitonurmi kirjoittaa häpeäänsä kohti ja sanoo suoraan asioita, jotka ei ehkä hetkauta sitä "rajuinta äijää" (onkohan sellaista olemassakaan muuta kuin performanssina, tuskin), mutta jonka huomaa hetkauttavan kirjoittajaa itseään, kun peilaa kaikkea sanottua ja tunnustettua siihen kyyryssä piileskelevään harmaahuppariseen poikaan, joka on oppinut, että on parempi olla hiljaa kuin viedä potentiaalisilta kiusaajiltaan tilaa. Aitonurmi ei keskity kiusaamistilanteisiin itseensä vaan (aikuis-)elämään kiusaamisen jälkeen. Teksti vilisee intertekstuaalisuutta ja suoraan kerrottuja viittauksia ja lainauksia, ja se kasvaakin yhden henkilön kommenttia ja kokemusta suuremmaksi. Se on jonkinlainen harmaan hupparin riisuminen, joskin vähän haparoiva sellainen.

Aitonurmen esseet ovat omaelämäkerrallisia, muistelmallisia tai ehkä autofiktiivisiä, kuten nykyään on tapana sanoa. Aitonurmi pohtii tätä itsekin yhdessä kokoelman esseessään, metatekstissä metakertoja-Tuomaksesta. Kuka kertoo, kenestä kerrotaan, ja miksi ihminen lukee (tässä ajassa) niin erityisen mielellään asioista ja ihmisistä, jotka ovat totta. Tai joiden hän kuvittelee olevan totta, Aitonurmi muistuttaa. Mutta niin teen taas minäkin, tulen autofiktion luo, jos esseistiikasta voi niin sanoa. Joka tapauksessa: Aitonurmen esseet ovat henkilökohtaisia, omasta traumasta ja tunteista herääviä. Ja se herättää miettimään, että ne ovat myös jollain tapaa sitä sen tarkemmin määrittelemättä naiskirjallisuuden alueella. Tai ainakin tekstit on mahdollista lukea niin: kurotuksena kauemmas omasta syntymässä saadusta sukupuolesta, lähemmäs sitä, jota kertoja-Tuomas pitää enemmän aivojensa feminiinisenä puolena. Kurotus on heleä, hieman epävarman oloinenkin. Se ikään kuin kysyy, saako tänne tulla, saako mieskin kirjoittaa näin. Näin auki, näin selvästi tunteista, peloista ja epävarmuuksista, ja ihan kaiken kukkuraksi omistaan. Osin juuri tuo kurkistus, hieman varautunut vierailu on juuri tämän kokoelman suurin hienous ja toisaalta myös kompastuskohta: Aitonurmi jää kynnykselle sellaisella tavalla, ettei hän tunnu antavan ihan kaikkea, mihin hänen teksteissään olisi potentiaalia – hän ei ota tilaa haltuun silloinkaan kun olisi täysin tervetullut sen tekemään. Jokin teksteissä jää vähän pidäkkeen taa tai ei yhdisty ihan selkeimmällä mahdollisella tavalla, jää arastelun taa piiloon. Ja silti, kuten sanoin, se on myös vahvuus. Se on nimittäin yksi tervetulleimmista tavoista kirjoittaa; ehdottaen, epävarmuuttaan näyttäen. Oman kokoisessaan tilassa, vaatimatta tai oikeastaan kaappaamatta tilaa keltään. Vaan juuri sen oman tilansa täyttäen, itselleen sopivimmalla tavalla. Ehkä vähän enemmänkin olisi mahtunut, mutta toivon, että Aitonurmi kirjoittaa lisää, ja tekee sen toiste, toisten tekstiensä kanssa.

x

"Vaikka puhun kiusaajista, tiedän, ettei kyse ole ihmisen ominaisuudesta, joka pysyy alusta loppuun. Kiusaaminen on rakenne. Se on kehä, jonka sisäpuolelle astuu tai josta pysyy ulkona. Joskus sen sisään työnnetään. Se, mitä ja miten paljon lopulta valitsemme itse, on niin suuri kysymys, ettei minulla ole siihen vastausta."

Yhdysvaltalainen tutkija Brent Harger on tutkinut lievää aggressiivista käyttäytymistä alakoulukontekstissa. Siis sitä pientä kiusoittelua, joka paikoin yltyy väkivaltaiseksi kiusaamiseksi, mutta useammin jää jollain tapaa häilyväksi vallankäytöksi, juuri niin epäselväksi, ettei opettajat tunnista sitä kiusaamisena, mutta sen jatkuvana kohteena olevat kyllä ehtivät peruskouluaikana murtua kerran jos toisenkin. Harger tulee tutkimuksessaan lopputulokseen, että kiusaaminen on itseasiassa yhteiskunnan ja sen mukana myös koulujen opettajien ylläpitämän kulttuurin tulos: se on seurausta toksisesta maskuliinisuudesta, joka iskostetaan aikuisten toimesta lapsiin jo alaluokilta alkaen. Se on vahvimman oikeutta, poikia, jotka eivät saa itkeä, tyttöjä, joita uskotaan poikienkin kustannuksella. Se on järjestelmä, jossa kiusanteosta valittaminen on heikkoutta, ja puuttumattomuus hyväksynnän kulttuuria. Ja se on olemassa meillä täällä Suomessakin: Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Salla Myyry kertoo tuoreessa tutkimuksessaan, että myös "tasa-arvon mallimaa", oma pieni Suomemme, on edelleen täynnä sukupuolittavaa ja stereotypioivaa kulttuuria. Ja koska tutkin asiaa työkseni itsekin, voin sanoa, että se kaikki on yhteydessä kiusaamiskulttuuria ylläpitävään koulukulttuuriin. Kiusaa tai tule kiusatuksi. Kiusaa, ettet ole yksi heikoista.

Ylläoleva lainaus kiusaamisen määrittelystä ei kuitenkaan ole kiusaamistutkimuksesta, vaan se on Ruumiin ylittävän äänen prologista, tekstistä ennen varsinaisia tekstejä. Ja tiedän aggressio- ja koulututkijana mistä puhun, kun sanon, että tuo muutamaan virkkeeseen tiivistetty kuvaelma on paitsi kaunein myös osuvin kuvaus kiusaamisilmiöstä, minkä olen koskaan lukenut, kaunokirjallisuudessa ja alan tutkimuksessa. Toki Iida Rauman Hävitys on sitä samaa, mutta enemmän tapausesimerkkinä kuin varsinaisesti sanoitettuna määritelmänä. Mutta yhtä kaikki, sekä Rauma että Aitonurmi näyttävät hyvinkin vahvasti, miten tiukassa kiusaaminen kulttuurisesti kouluissamme on. Niin tiukasti, että me aikuiset emme edes näe, miten vahvasti itse opettajina ylläpidämme sitä. Niin sitkeästi, että ulkoistamme sen kuviteltujen persoonallisuushäiriöiden taakse sen sijaan, että ymmärtäisimme, että kiusaaminen on itseasiassa tulos ympäristöstä, reaktio siihen. Joten niin kauan kuin yhteiskunta, vanhan koulukunnan kiusaamistutkijat, yksilöpsykologit ja varhaiskasvatus-, koulu- ja työinstituutit eivät ymmärrä kiusaamisen tällaista luonnetta, he eivät pysty tekemään kiusaamiselle mitään.

Joten kiitos Tuomas kun kirjoitat. Ja sanoitat. Olet siinä(kin) lahjakas, ja niin tärkeiden, hienojen asioiden äärellä.

TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

EMI YAGI : TYHJYYSPÄIVÄKIRJA

170s. 

Otava 2023

Alkuteos: 空芯手帳 (Kūshin techō), 2020

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Japanilaisen Emi Yagin viime vuonna suomeksi julkaistu Tyhjyyspäiväkirja alkaa tilanteesta, jossa toimiston ainoan naisen on jälleen tehtävänä laittaa palaverin jälkeen pöydät paikalleen, siivota tuhkakupit ja haisevat kahvikupit. Päähenkilöä, 34-vuotiasta Shibatoa, väsyttää ainainen metatyön kasautuminen hänelle, naiselle, joten hän huomaakin vastaavansa jaostopäällikölle, että ei voi tehdä kyseistä työtä, koska jätteiden haju etoo häntä. Onhan hän raskaana. Raskaus on yllätys niin sanotusti sankarille itselleenkin, mutta kun tällainen valkoinen (?) valhe nyt tuli heitettyä, alkaa Shibato kiinnittää huomiota siihen, miten eri tavoin ympäristö häneen suhtautuu tämän näennäisen, jokaiselle osapuolelle yhtä suurena yllätyksenä tulleen raskauden myötä. Niinpä hän alkaa seurata raskauttaan viikko kerrallaan sitä lukijallekin avaten, ja mitä pidemmälle raskaus käy, sitä enemmän naisten ja miesten tasa-arvoerot työelämässä alkavat käydä selväksi. 

Kirjan ansiokkaasti suomentanut Raisa Porrasmaa kertoo romaanin nimiösivulla, että kirjan japaninkielinen nimi Kūshin techō on viittaus Japanin terveys-, työ- ja sosiaaliministeriön Boshi techō -kirjaseen ("äidin ja lapsen päiväkirja"), joka lähetetään jokaiselle raskaana olevalle naiselle. Kirjaseen on tarkoitus kirjata ylös raskauteen ja lapsen terveyteen liittyviä asioita aina siihen saakka, että lapsi täyttää 17 vuotta. Boshi-sanan sijaan kirjan alkuperäisessä nimessä oleva sana Kūshin tarkoittaa kirjaimellisesti kääntäen "tyhjää ydintä". Tyhjyyspäiväkirja on siis hyvin monimerkityksellinen nimi, ja Porrasmaa onnistuu kääntämään sen taiten, onhan yhdellä jos toisellakin suomalaisella äidillä tapana kirjoittaa myös raskauspäiväkirjaa.

Ja jotain tyhjyydestä, tyhjiöstä ja siitä iänikuisesta, ja silti aina niin valitettavan ajankohtaisesta naiseudesta Yagi terävästi kirjoittaakin. Tyhjyys ja tyhjä kohtu ovat pienoisromaanin keskiössä paitsi fyysisesti myös metaforisesti: nainen on yhtä kuin kohtunsa, ja lapsetonkin nainen on aina olemassa suhteessa lapseen tai siihen, ettei niitä ole. Ei ole olemassa naista naisena, on olemassa nainen potentiaalisena äitinä, äitimässä joko jälkeläistä tai toimiston miehiä. Naisen paikka on tyhjiö, nainen on tyhjiö, paitsi kun on olemassa muita varten.

Yagi kirjoittaa (ja Porrasmaa suomentaa) romaaniaan raskausviikko kerrallaan, heleän lakonisesti, sivumäärään nähden varsin tiiviistikin. Paikoin Yagi alleviivaa, sukupuolieroja, -rooleja ja -odotuksia etenkin, ja toisaalta hän häivyttää, erityisesti Shibaton omaa elämää tuoden sen näytille toki päivä ja askare kerrallaan, mutta siirtäen suuremmat tunteet, motiivit ja todellisuuden ja maagisen realismin välisen leikittelyn lukijan itsensä tulkittavaksi. Valinta on onnistunut, sillä tämä merkillinen kirja jättää jälkeensä viehättävän hämmennyksen tunteen, juuri sellaisen, johon tekee mieli palata, kerraten tai keskustellen. Kirja sopisikin eri hienosti esimerkiksi lukupiiriluettavaksi, sen verran paljon tässä on pieneksi kirjaksi purtavaa ja purettavaa.

"Ensin oli siirrettävä syrjään tiskirätti, joka oli valloittanut tiskialtaan ja kuivausritilän väliin jäävän olemattoman työtilan. Ei aavistustakaan, kuka rättiä käytti, mutta se piti aina hallussaan tuota kallisarvoista kohtaa ja haisi kammottavalta. Tänään riepu löyhkäsi siltä kuin sillä olisi pyyhitty maitoa. Tartuin rättiin kynnenkärjilläni nakatakseni sen syrjään, että pääsin viimein asettamaan pahvilaatikon tasolle avattavaksi. Tiiviisti kiinni liimatut saumakohdat kulmissa olivat yllättävän tiukassa. Yrittäessäni repiä niitä väkisin auki kynteni vääntyivät, joten jouduin kaivamaan taskuun sujauttamani veitsen. Mattoveitsi on modernin ajan siunaus! Viiltelin mielessäni kollegojeni naamoja samalla kun leikkasin laatikkoa auki."

Tyhjyyspäiväkirja seuraa Shibatoa niin työssä, yllättäen lisääntyneellä vapaa-ajalla, kotona, supermarketeissa kuin raskauden puolivälin jälkeen mamma-aerobicissäkin. Yagi kuljettaa Shibatoa läpi sen urbaanin arjen, jota yksin elävä nainen suurkaupungissa elää, näyttää väläyksiä muiden ihmisten suhteista ja suhtautumisista, äitiysryhmien heleää yhteisöllisyyttä, miehiä jättäviä ystäviä ja lapsettomaksi jääneitä työkavereita. Jokaisella pienellä sivuhuomiolla on kuitenkin merkityksensä, ne kommentoivat aina jollain uudella kulmalla joko lisääntymistä tai lisääntymisestä johtuvaa räikeää epätasa-arvoisuutta, joka on ihan yhtä totta 2024 vuoden Suomessa kuin se tuntuu olevan saman ajan Japanissakin.

Tyhjyyspäiväkirja on ihana, vinkeä pienoisromaani, joka tuntuu ehkä paikoin erikoiseltakin näin länkkärinäkökulmasta, mutta yhdistää voimansa muun muassa Sayaka Muratan Lähikaupan naisen sekä Mieko Kawakamin Breasts and Eggsin kanssa. Murata ja Kawakami tekevät omissa romaaneissaan hyvinkin selväksi, miten kaukana vielä länsimaisesta tasosta sukupuolten välinen tasa-arvo Japanissa on, ja miten se näkyy etenkin äitiyden, työelämän ja sukupuolirooliodotusten mutkikkaassa maailmassa. Yagi yhtyy kahteen maannaiseensa, mutta omalla tavallaan: siinä missä kaksi edellistä ovat kritiikissään suorempia, Yagi näyttää todellisuutta satiirisimmin keinoin. Eikä nämä asiat nyt niin kaukaisia täällä meilläkään ole: onko muka olemassa työpaikkaa, jossa metatyö siivoamisesta kahvinkeittoon ei kuuluisi odotuksen mukaan tiimin naisjäsenelle? Taukotilaa, jonka tiskit pesisi omatoimisesti joku johtoportaan miehistä? Jossa ei olisi palkattu siivoojaksi naista (tai maahanmuuttotaustaista henkilöä), vaan työn metatyötkin kuuluisivat ihan kaikille. Jossa esihenkilö sanoisi joskus sanat keitäpä poika meille kahvit, niin saa naiset rauhassa jutella?

(Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirja tarttui muuten lukuun, kun seuraajani instagramissa suosittelivat sitä muutamaankin eri Helmet-haasteen kohtaan pulmaillessani mistä ihmeestä löydän kiinnostavaa luettavaa lapsi- tai harrastusaiheeseen. Ko. teos olisi muuten ehkä minulta ohi mennytkin, joten kiitos sekä haasteelle että teille vinkkaajille, tämä oli mainio löytö!)

Helmet-haaste 2024: 14. Kirjassa harrastetaan

AUGUST BLUE

DEBORAH LEVY : AUGUST BLUE

256s.

Penguin 2023

Aloitin Levyn August Bluen heti lopetettuani hänen juuri suomennetun Kuuman maidon. En yleensä, koskaan oikeastaan, lue samaa kirjailijaa putkeen, en edes yleensä saman kuun aikana (pl. kirjasarjat), mutta nyt Levyn edellinen jätti niin taianomaisen, hämmentävän kauniin ja omituisen tunnelman, etten voinut tarttua kenenkään muun kirjaan. Halusin kellua Kuumassa maidossa kauemmin kuin itse kirja kesti, mutta sukelsinkin vielä johonkin syvempään, siniseen.

“There are vertical swimmers and horizontal swimmers, she said. I myself have sometimes thought I will become a vertical swimmer. No one says I have to do the third act of my life. It is always nasty. If I become ill in old age, I have not ruled it out.” 

Deborah Levyn tänä syksynä ilmestyneen uutuusteoksen August Bluen tunnelmalla ei ole mitään tekemistä Kuuman maidon kanssa. Sen sisällössä ei ole mitään samaa, ei teemoissa, ei miljöössä, ei tunnelmassa. Ja silti; jotain taianomaista on silti sanoissa, kun ne kulkevat Levyn sormien läpi, virtaavat romaaniksi painetun kirjan sivuille. Jotain sanoittamatonta ja tavoittamatonta herää eloon, nousee pintaan, muuttuu todeksi. Kuumassa maidossa se oli vino, surrealistinen tunnelma ja äiti-tytärsuhde, August Bluessa se on hajoamien ja löytämisen väliset kummat risteymät. 

Elsa M. Andersson on maailmankuulu pianisti, joka on kasvanut kuusivuotiaasta asti maailmankuulun pianistin Arthur Goldsteinin opissa. Wienissä hän soittaa konsertin, joka epäonnistuu niin, että Elsa poistuu kesken kaiken lavalta. Ateenassa jokin hetki myöhemmin, pandemian keskellä, hän kohtaa toisen nuoren naisen, kuin oman kaksoisolentonsa, joka ostaa Elsan nenän edestä kaksi viimeistä saatavilla olevaa mekaanista hevosta, jotka muistuttavat Elsaa jostain sellaisesta, mitä hän on aina kaivannut. Jossain Välimeren toisella reunalla Arthur elää vanhuuttaan, koska rakkaus on etelässä helpompaa. Elsa lähtee opettamaan nuoria pianisteja, Arthur ei lakkaa toivomasta Elsan palaavan klassisen musiikin pariin, ja outo Ateenassa kohdattu kaksoisolento tulee Elsaa vastaan ympäri Euroopan. Kuka Elsa M. Andersson on, ja miten pitkälle hän voi tuota kysymystään paeta?

“My words were smaller than my feelings at that moment. I had spent my life finding diplomatic words. Am I a diplomat then? Isn’t it hard enough to play Beethoven”

August Blue on pandemia-aikaan sijoittuva, mutta sitä korkeintaankin vain hipoen sivuava romaani ajasta, minuudesta, historiasta ja tulevaisuudesta. Millaista on kasvaa ihmisenä, jos on aina ollut lupaus jostakin? Taiteilijalupaus, muusikkolupaus, pianistilupaus? Kenen toiveita lupaus täyttää, ketä varten mestarin opissa kasvanut lapsi soittaa, onko hän itsensä vai koko yleisönsä oma? Musiikille elävän taiteilijan elämä saa särön vasta kun jokin epäonnistuu tai maailman yli puhaltava kulkutauti pysäyttää soiton. Jäljelle jää joko tyhjyys tai ne aina pinnan alla olleet kysymykset, jotka on painettu kosketin kerrallaan alas, piiloon, instrumentin soinnin alle, jotta ne eivät häiritse soittoa, elämää ja näiden molempien varassa olevaa lupausta. Levy tavoittaa jälleen jotain sanatonta, tuo sen hienovireisesti paperille, enemmään edelleen rivien väliin kuin itse riveille. Elsan perässä kulkee koko ajan jonkinlainen varjo tai kaiku, mutta kuinka pitkälle sitä voi päästä pakoon? Onko vasta kuolema viimeinen pysäyttäjä, ja onko epäonnistuminen kuolema vai uusi alku? 

Levy kirjoittaa niin heleän herkkää, ja silti täyttä proosaa, että välillä pysähdyn ihmettelemään, mistä nämä kaikki ajatukset ja havainnot ovat tulleet. Kuten Living Autobiography -trilogiassaan, myös kaunossa Levy tekee niin tarkkoja, psykologisesti osuvia havaintoja maailmasta ja sen ilmiöistä, että ne todella etsivät vertaistaan. Näiden kahden edellisen romaaninsa perusteella hän alkaa nousta yhdeksi lempikirjailijoistani, hän saapuu sinne tänä vuonna muiden löytämieni upeiden kirjoittajien, Sheila Hetin ja Olivia Laingin kanssa kuin yllättäen, hieman nurkan takaa. Aina nämä ovat olleet olemassa, kaikki he kirjoittaneet vasta vuosia, mutta viimein minun ja heidän tiensä ovat ristenneet. Ja se tuntuu etuoikeudelta. Deborah Levyn romaanien lukemminen tuntuu suurelta etuoikeudelta.

Helmet-haaste 2023: 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi

TASMANIA

PAOLO GIORDANO : TASMANIA

298s.

Aula & Co 2023

Alkuteos: Tasmania 2022

Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Saatu arvostelukappaleena

Paolo Giordano lukuromaani Tasmania on sellainen täsmäiskuarvostelukappale, joka ihan takuulla olisi jäänyt lukematta, jos se ei olisi kotiin kustantamon tarjouksesta lähetetty luettavaksi. Giordano on minulle uusi kirjailija, vaikka hänen edellinen suomennettu romaaninsa Jopa taivas on meidän on ollut jo muutaman vuoden lukemattomana kirjahyllyssäni. Lähes 600-sivuista edellistään puolet ohkaisempi Tasmania vaikutti kuitenkin jo pituutensa puolesta helpommalta lähestyä, ja niinpä se tarttui kirjamessujen alla lukuun.

Tasmanian päähenkilö Paolo on alle nelikymppinen kirjoittaja, kirjaa työstävä kirjailijantapainen, lapsettomuuteen avioliitossaan päätynyt lapsettomuuden surija, joka päätyy vanhan kämppiksensä Guilion kautta Pariisiin. Tuolla hän tapaa omintakeisen tutkijan Novellin, jonka tutkimuksen kohteina ovat pilvet sekä pilvien tarina ilmastosta ja sen vääjäämättömästä muutoksesta. Novelli vetää oman fyysikon uransa jättänyttä Paoloa puoleensa, ja hän tempautuu mukaan omintakeiseen ystävyyteen. Samaan aikaan Eurooppaa järkyttää terroristi-iskujen aalto, ilmastokriisi ja jollain tapaa myös maskuliinisen aseman murtuminen, ainakin jos kirjan tematiikkaa on uskominen.

Giordano kirjoittaa poukkoilevaa ja hajanaista tekstiä, jossa yhtäällä ollaan kiinni Paolon hapuilevassa pakomatkassa minuudestaan ja toisaalla luetaan yhtäkkiä muutama luku Hiroshiman ja Nagasakin pommi-iskuista. Romaani on sellainen tyypillinen "miesromaani", josta jää fiilis, että kirjailija itse on keksinyt viisi romaanin alkua, mutta ei saanut yhtäkään loppuun, joten hän tunkee kaikki pöytälaatikkotekstit samaan kirjaan ja nivoo ne sitten etunimikaimapäähahmonsa elämään vain jotenkin mukaan. Mutta yllättävää kyllä, se toimi, tällä kertaa. 

Jos tämän lukisi ilman miehisen identiteetin tarjoamaa näkökulmaa ihan vain ajankuvana, ottaisi päähän monikin tunkkainen asia: naisille jäävä tunnetyö, kotona kärsivällisesti odottava vaimo kun "mies vähän hakee itseään", iän ikuinen miehinen nurina siitä, miten hankalaa kaikki on maailmassa, jossa kaikki on rakennettu häntä varten. Mutta toinen lukutapa, jonka itse ajauduin valitsemaan, tarjoaa kurkistuksen maskuliinisuuden murrosta elävään maailmaan, jossa oma paikka täytyykin hakea itse ylhäältä saadun sijaa. Jälkimmäinen lukutapa tarjoaa henkilökohtaisempaa ja sitä kautta hieman poliittistakin kulmaa siihen, miltä tuntuu yhtäkkiä elää miehenä yhteiskunnassa, kun omasta vuosisatoja kestäneestä etuoikeuspaketista on edes jossain määrin tullut yksi identiteetti muiden joukossa. Kun yliopiston professuureihin ei enää vain kävellä, kun ura ei näytä siltä kuin suunnittelu, kun elämä 40 ikävuoden kynnyksellä ei täytäkään toiveita. 

Giordanon tekstistä tulee hieman mieleen Paul Auster – tai lukutavasta riippuen kaikki maailman mieskirjailijat, joiden mielestä miehen kokemus on kaikkien kokemus – etenkin kun hän onnistuu nivomaan yllättävän satunnaiset langat viimein kirjan viimeisessä luvussa yhteen. Vaikka miehisyydestä on toki kirjoitettu kokonainen maailman sivu, jotain herkkää ja ajatonta Giordano onnistuu kuitenkin lukuromaanissaan tavoittamaan, ja huomaan nauttineeni tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Ehkäpä vielä joskus saan luettua sen paksummankin Giordanon tuolta hyllystäni.

Helmet-haaste 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin

KESÄ (VUODENAIKAKVARTETTI #4)

ALI SMITH : KESÄ

397s.

Kosmos 2023

Alkuteos: Summer, 2020

Suomennos: Kristiina Drews

Pyydetty arvostelukappaleena

Pääskyset kirskuvat ikkunani takana, vaaleanpunaiseksi värjäytyvää iltataivasta vasten. Ne ovat ehdoton kesän merkki, väliaikainen ja lyhyt kuten pohjoisen kesä on, ja silti jokavuotinen ja tuttu. Pääskyt ovat ilmassa lähes koko elämänsä, niiden avulla voi ennustaa sadetta, ja toisaalta nukahtaa tuttuun kaupungin äänimaisemaan. Pääskyt lentävät myös Ali Smithin tuoreimmassa suomennetussa teoksessa. Vuodenaikakvartetin viimeinen osa on täällä. Kesä on täällä. 

Siinä missä Ali Smithin Vuodenaikakvaretin aiemmat osat, Syksy, Talvi ja Kevät, voi lukea missä järjestyksessä tahansa, suosittelen Kesän lukemista vasta kun muut osat on luettu. Sanon sen jo alkuun, sillä saatan suositella myös tämän postauksen lukemista, vasta kun Kesä on luettu: tämän kirjasarjan taika nimittäin kietoutuu hurjan paljon siihen, ettei sen kanssa tiedä oikeastaan lainkaan mihin on menossa. Se on Ali Smithiä taitavimmillaan, mutta myös perinteisimmillään: vaikka olet lukenut kirjaa jo kaksi kolmasosaa, saattaa suunta olla lopulta jotain aivan muuta kuin alku on antanut ymmärtää.

Kesä on Smithin upean kvartetin päätösteos, se on tukipuu, jolla muu vuodenkierto seisoo. Kesä nivoo yhteen aiemmat osat, löyhästi, mutta juuri sellaisella lämpimän ihanalla tavalla, jolla myös vuodenajoista kesä kannattelee muita aikoja, on jotain mitä odottaa, jotain jonka varassa eletään, jotain, johon palataan vuodesta toiseen. Kuten Smith kirjoittaa, "englannin kielen kesää tarkoittava sana summer tulee muinaisenglannin sanasta sumor, ja sen pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sana sam, jonka merkitys on sekä yksi että yhdessä." Ja jos kirja Kesä pitäisi jotenkin tiivistää, tiivistyy se oikeastaan kaikkein parhaiten tuohon kesän etymologiaa pilkkovaan lauseeseen.

x

"Missä sinä olet viipynyt näin kauan? Daniel kysyy.

Liikenteessä oli enemmän ruuhkaa kuin luultiin, Hannah sanoo.

Mutta niin kamalan kauan, Daniel sanoo. Minä jo luulin, että aika oli erottanut meidät lopullisesti.

Päinvastoin, aika ja avaruus liittävät meidät kaikki yhteen, Hannah sanoo. Osaksi suurta kokonaisuutta. Universaalisti ajatellen. Pulma on siinä, että me luullaan olevamme erillisiä olentoja. Mutta se on harhaa. 

Ai, Daniel sanoo.

Minä tietenkin siteerasin Einsteinia, Hannah sanoo. Siis omin sanoin. Einsteinin mukaan ainut oikea uskonto ihmisille on se, että me vapautetaan itsemme harhaluuloista, ensinnäkin siitä että me ollaan toisistamme erillisiä olentoja, ja toiseksi siitä että me ollaan maailmankaikkeudesta erillisiä olentoja, ja Einsteinin mukaan ihminen saa mielenrauhan ainoastaan siten, pyrkimällä eroon näistä harhaluuloista."

Yhteyden ja ykseyden lisäksi Kesä on Brexit- ja korona-ajan Iso-Britannia, jakautunut kansakunta, rakkauslaulu yhteydelle ajassa, jossa sen katoaminen leimaa julkista keskustelua niin maailmalla kuin täällä meillä suomessakin. Smith sukeltaa "tavallisten" brittien ajatuksiin, vastakkain asetettuihin ja hallituksen hajottamiin, sekasortoon, joka hyödyttää hallitsevaa luokkaa. Kesä on myös Vuodenaikakvaretin kanssa pidempi tarina aktivismista, suorasta toiminnasta, pakolaisuudesta ja pakolaiskeskuksista. Mutta ennen kaikkea se on vuolas, taitava ja äärimmäisen tarkkanäköinen romaani ihmisyydestä epävarmuuden ja kuohunnan keskellä. Mitä yksi ihminen näin äärettömässä maailmankaikkeudessa voi tehdä muuttaakseen historiaa ja miksi juuri yhdellä on eniten merkitystä?

Smith luo neliosaisen romaanisarjan, joka kertoo upeasti, lähes nerokkaasti, yhteydestä ja yhteyden puutteesta, ihmisyydestä tässä ajassa ja historiassa. Siitä, ettei mikään ole toisistaan irrallista, että olemme kaikki samaa mystistä tähtipölyä, ja silti välillä niin yksin, ettemme edes huomaa muuta. Ali Smithin Vuodenaikakvartetti on ihmiselämä ja sen lähihistoria neljän kirjan kansien väliin kirjoitettuna.

Helmet-haaste 2023: 28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä