ARVAAMATON

ANNA JÄRVINEN : ARVAAMATON

146s.

Teos 2025

Alkuteos: Otrygg

Suomennos Raija Rintamäki

Pyydetty arvostelukappaleena

Äiti alkaa puhua kummia. Hän soittaa kotoaan, ja kysyy miksei tytär ole jo hytissä. Tuntematon henkilö löytää hänet eksyneenä kadulta. Hän avaa yöllä oven ja lähtee omille teilleen. Totuus kulkee äidin muuttuneen käytöksen mukana, mutta ei sitä halua myöntää. Koskaan ei ole oikea aika menettää läheistään. Myöntää, että menetys voi tulla myös mielen katoamisen, muistisairauden muodossa.

Anna Järvisen Uni viime yönä: oli yksi toisen korona-vuoden hienoimpia lukukokemuksia. Se oli pienistä murusista koottu tarina, kipeä, heleä, surusilmäinen. Järvisen kielen pakahduttava kauneus lumosi, ja kun huomasin alkuvuodesta, että häneltä tulee lisää luettavaa, oli lukuvalinta varsin ehdoton.

"Minun veljeni ei ikinä tekisi tällaista. Eivät serkkutytöt liioin. Serkkupojilla ei ollut vielä huolista tietoakaan. He olivat revetä riemusta, kun käskin heidän varjella lompakoitaan Täby Centrumissa, eivätkä tahtoneet pysyä tolpillaan, kun matkivat isäpuoleni aggressiivisia juoponelkeitä. Heidän elämässään kaikki oli helppoa ja naurettavaa. Kukaan. Jonka tunsin. Ei ollut yhtä omituinen kuin minä."

Arvaamaton on Unen tapaan kaunis ja heleä – eheämpi, kiinteämpi ja lineaarisempi tosin. Kyllä sekin poukkoilee, tai kulkee useammassa aikatasossa: äidin sairastumisessa, äidin sairastamisessa ja tyttären omassa nuoruudessa. Jokaista aikaa kuitenkin yhdistää yksi ja sama: valtaisa äidinkaipuu. Kertojalla on ollut koko elämänsä ikävä äitiä. Eräänä kesänä saaressa, 11-vuotiaana kun aikuiset lähtivät menoilleen ja serkukset jäivät keskenään. Eräänä hetkenä Ruotsissa, kun isäpuolen juopottelu muuttui yhä aggressiivisemmaksi. Eräässä suuressa talossa nykypäivänä, jonka nurkissa pelottaa olla. Eräissä hoitoneuvotteluissa palvelutaloissa, joissa pitäisi saada hoitajat ymmärtämään äidin pelko heitä kohtaan.

Ja samalla kaikki on niin outoa – kertoja on liian herkkä, liian outo, liian neuroottinen, liian varovainen. Vain menneen ammatin oppilaat yläasteella tuntuivat ymmärtävän hänen erityisyytensä. Muualla oli vaikeaa ja niin väärin. Ja nyt kun äitikin sairastuu, omaiselle siihen yhteen kaikista kipeimpään eli muistisairauteen, on niin vaikea olla. Vaikea olla maailmassa ilman äitiä.

"Jos sen sijaan on pettynyt itseensä, koska ei ymmärtänyt mitä olisi ollut koko ajan – äiti joka ajoi autoa, pystyi puhumaan ja ymmärtämään – pitää kuitenkin muistaa, miten on pikkulasten ja koiranpentujen laita.

Sitä kuvittelee että jos niitä olisi, voisi hellitellä niitä ja tulisi hyvä olo. Mutta todellisuudessa pikkulapset sen paremmin kuin eläimetkään eivät halua olla kenenkään helliteltävinä. Kissanpennunkin kanssa joutuu heti hyväksymään, että se tahtoo olla subjekti."

Anna Järvinen käy Arvaamattomassa samastuttavasti läpi sekä meneillään että tuloillaan olevaa menettämisen surua, joka siirtää kokijansa lähen väkisin takaisin siksi nuoreksi henkilöksi tai jopa pieneksi lapseksi, jonka vanhemmankaipuu ei koskaan täysin katoa. Arvaamaton on eräänlainen kasvutarina ja tarina irtipäästämisestä, toisaalta se on myös ote, jossa roikkuu roikkuu roikkuu, yrittää pitää kiinni toisenkin puolelle, ettei hän ihan vielä lipeäisi liian kauas todellisuudesta. Se on suruisa tapa käsitellä vääjäämätöntä, itseään äidittömänä suuressa ja ahdistavassa maailmassa. Ja se on jälleen juuri niin kaunis kuin Järviseltä odotinkin.