PÄÄOMANI

MILJA SARKOLA : PÄÄOMANI

165s.

Teos 2020

On yksi lempiasioitani, kun lukemani kirjat onnistuvat järjestäytymään peräkkäin niin, että lukukokemuksista tulee jatkumia, keskenään keskustelevia kokonaisuuksia, joiden keskuudesta ei välttämättä enää edes muista mistä teoksesta mikäkin ajatus on lähtenyt. Kahdesta edellisestä toisiinsa limittyneestä, Aura Nurmen Leijonapatsaista ja Édouard Louisin Ei enää Eddystä jo tänne kirjoittelinkin, niiden työväenluokka- ja köyhyyspyörteestä taas hyppäsin seuraavaksi täysin toiselle laidalle, Milja Sarkolan Pääoman, ylemmän keskiluokkaisuuden, puolen miljoonan euron asuntolainojen, rahastosijoitusten ja Pierre Bourdieun sosiologisiin teorioiden pariin.

Pääomani on tiivis romaani suomenruotsalaisesta teatteriohjaajasta, joka laskee rahojaan sentin tarkkuudella, kerryttää varallisuuttaan ja hahmottaa koko ympäröivää todellisuuttaan sen taloudellisten hyötysuhdeverkostojen kautta. On mies ja on poika, on premium-asiakkuus Aktiassa, menestyksekäs ura ja apurahoja, joiden avulla voi lähteä viettämään kulttuurimatkaa Berliiniin tai residenssiviikkoja Yhdysvaltoihin rahaa jopa säästäen kun ei tarvitse käyttää omaa pääomaa useampaan päivään.

Sarkolan romaanin päähenkilö on rahallisen pääomansa kanssa lähes neuroottisen tarkka, ja vaikka yksinkertaista kirja olisikin lukea yksittäisen ihmisen pakkomielteenä istua varallisuutensa päällä, on romaani oikeastaan kokoaan hurjasti laajempi näkökulma nykykapitalistiseen yhteiskuntaan, keskiluokkaiseen opportunistiseen ajattelutapaan, jossa taloudellisen hyödyn maksimointi ajaa kaiken edelle. Täysin sopimusten varaan perustuva rahan arvo tuo näennäistä turvaa maailmassa, jossa kaikki pyörii sen ympärillä. Mutta pääoma ei ole vain taloudellista, vaan rivien välissä Sarkola kuvaa taitavasti esimerkiksi Bourdieun käsittelemää kulttuurillista pääomaa, jossa sosiaaliset suhteet, äly, koulutus, kokemukset, perhesuhteet ja luokkatausta ruokkivat yhteiskuntaa, jossa pääoma todella menee pääoman luo. Tarina on voimakas, ja se saa jopa räikeät mittasuhteet, kun kirjan sattui lukemaan Louisin Ei enää Eddyn -köyhyys- ja työväenluokkakuvauksen perään. Sarkolan romaanissa luokkakuvaus on hienovireisempää, mutta niin tarkkaa ja jokaiseen päätökseen ja hetkeen päähenkilön kautta limittyvää, että siitä tulee silti näkyvä ja äärimmäisen taitava yhteiskunnallinen kuvaus. 

Sarkolan erityistaito onkin kuvata tiettyä yhteiskuntaluokkaa ikäänkuin vertaisasemasta, osoittelematta tai moralisoimatta, mutta tuomalla silti selkeästi näkyviin mihin kaikkeen esimerkiksi juuri taloudellisesti turvattu elämä ulottaa lonkeroitaan. Luokkaeroista puhutaan Suomessa ehkä jo hieman enemmän, mutta puhe on silti varsin kuplautunutta: teen itse töitä tälläkin hetkellä lähiöissä, eikä sosioekonomisten tekijöiden vaikutusta esimerkiksi perheiden tilanteissa aina osata ottaa arjen keskusteluissa tarpeeksi hyvin huomioon. Ihmisiltä odotetaan vähintään samaa kulttuurista osaamista, suhteisuutta ja taitavuutta mihin itsellä on ollut rahkeita, ja harva onnistuu hahmottamaan, että ne rahkeet eivät ole itse vaivalla aina hankittuja, vaan syntymän kautta etuoikeuksina saatuja. Luokkakysymykset ovat oleellisia, kun oman alani ammattikasvattajat kohtaavat erilaisista taustoista tulevia vanhempia ja heidän lapsiaan, mutta silti eriarvoistumiskeskustelussa välillä lipsahdetaan enemmän yksilön syyttelyyn kuin laajempien rakenteiden tarkasteluun.

Kuten huomata siis saattaa, Sarkolan romaani osui varsin vahvasti oman mielenkiinnonkohteideni alueelle, ja puhuisin täällä blogissakin vaikka miten pitkään mieluusti luokkataustoista ja niiden vaikutuksista tähän ihmiseloon. Ajatus meinaa karata, mutta otan sen kiinni ja säästän myöhempää varten, ehkä enemmän myös omaan työ- ja mahdollisesti tulevaan tutkimusympyrään. Pääomaan palaan nyt sen verran, että kirjana se oli tosiaan äärimmäisen mielenkiintoinen, kiinnostavalla tavalla terävä ja teoreettinen, erityisesti myös yhteiskunnallinen. Rahasta puhuminen on kirjallisuudessa tällä tasolla harvinaista, ja tämä kirja on siihen aiheeseen oivallinen avaus. Paikoin Sarkolan teksti saavuttaa jopa joitain hieman rachelcusk'maisia sivustakatsovan tarkkailijan oivallisia positioita, joita tässä aivan erityisesti fanitin. Hieno romaani auennee toisella lukukerralla vielä vahvemmin.

Helmet-haaste 2021: 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

LUOKKAMATKOILLA – LEIJONAPATSAILLA & EI ENÄÄ EDDY

AURA NURMI : LEIJONAPATSAILLA

86s.

Otava 2020

&

ÉDOUARD LOUIS : EI ENÄÄ EDDY

190s.

Tammi 2019

Alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule // 2014

Suomennos: Lotta Toivanen

Luin heti tammikuun alkuun kaksi kirjaa perätysten, niin tyystin erilaista, että niistä tuntuu hassulta kirjoittaa yhdessä, ja silti toisiaan risteävää, että se on luontevampaa kuin kirjoittaa peräkkäin kaksi postausta toistaen samoja sanoja. Aura Nurmen Leijonapatsailla on kirkkaan kaunis proosarunoteos, kirjastolaina, odottanut vuoroaan ikuisuuden, tarttunut lukemistoon monien kehujen kautta. Édouard Louisin Ei enää Eddy taas on ollut jo kesäkuusta asti lainassa ystävältä, hautautunut hyllyyn muiden lukemattomien seuraksi, ennakko-oletuksena jonkinlainen kurjuusporno ja väkivaltamässäily. 

Kirjallisuuskeskustelun keskiluokkaisuus – ja välillä jopa tietynlainen elitismiin kallistuminen – on kiinnostava ilmiö. Tuntuu, että usein hegemonista kirjallisuusmielipidettä edustaa juuri se stereotypinen, korkeastikoulutettu, ehkäpä itsekin alalla oleva henkilö, joka arvottaa herkästi kaiken korkeaan ja matalaan, sitä kautta siis tietenkin oikeanlaiseen ja vääränlaiseen tapaan kuluttaa kulttuuria. Silloin tällöin kirjakeskustelu on täynnä arvokiistoja, kuplia ja arvottamista, kuten toki taide ja kulttuuri noin yleensäkin, ja sellaista ylevää arvokkuutta rakennetaan usein varsin tietoisesti tekemällä eroa massoihin (eli rahvaaseen, joka lukee väärin). Marginaalista tulee upeaa ja hienoa (ja oikeanlaista), suurta yleisöä miellyttää vain kevyt ja turmeleva. Sama diskurssi on pyörinyt aiheen ympärillä jo vuosikymmeniä, ellei jopa saa kaikuja jo aiemmilta vuosisadoiltakin, kun ylemmän luokan on täytynyt tehdä selkeää eroa alempiin, mutta vaikka se muuttaa muotoaan ja nyanssit sijoittuvat eri tavoin, siellä se on olemassa, pinnan alla, kulttuurihenkilöiden kolumneissa ja Suurten Kriitikoiden Arvioissa. Ja samalla sitten ollaan toki myös moralistisesti huolissaan, ettei nykynuoret tai alemmat yhteiskuntaluokat lue. 

Ja miten tämä nyt sitten taas näihin kahteen kirjaan liittyy? Kenties siten, että koska kirjoja kirjoittavat erityisesti kirjoja lukevat keskiluokkaiset ihmiset, on nykykirjallisuudenkin kentässä työväenluokkainen kirjallisuus selkeässä vähemmistössä, ainakin mitä kaikkein myydyinpään, saati arvostetuimpaan kirjallisuuteen tulee. Kun kirjallisuus on keskiluokkaista, se kertoo keskiluokasta. Köyhyydestä, perheväkivallasta, homofobiasta, toksisesta maskuliinisuudesta, hyväksikäytöstä ja kesäyönlämpöistä siideriä juovista teineistä kirjoitetaan kyllä, mutta yleensä erikseen luokkataustasta irroitettuna, ei kokonaisena luokkakokemuksena. Ei rakenteellisena tekijänä, joka leimaa kokonaisia elämiä. Tai kuten Louis romaaninsa aloittaa, "minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys nyt vain on totalitaarista: se tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään."

Nurmen Leijonapatsailla sijoittuu 2000-luvun vaihteen Hankoon, pieneen yksiöön ja siellä asuvaan suureen sisarusparveen äiteineen. Louisin Ei enää Eddy on suurinpiirtein samoissa ajoissa pyörivä romaani Pohjois-Ranskan pieneen kylään, jossa tiet ovat asvaltoimattomia ja miehet perheen hallitsijoita. Nuoruus on erilaista Hangossa ja Ranskassa, mutta vain vivahteina. Köyhyys ja omille jaloille ilman suurta tukiverkostoa nouseminen taas varsin universaalia, mutta silti sellaista, jota yhtaikaa julkisessa keskustelussa kaikilta odotetaan lähtökohdista huolimatta. Työväenluokkaisuus piiloutuu, sillä sitä opetetaan häpeämään kulttuurissa, jossa jokainen on näennäisesti oman onnensa seppä, ja ihmistä arvostetaan vain tietyn rajan ylittävistä saavutuksista, ei siitä, millaisen henkilökohtaisen matkan hän itse on tehnyt. 

Tietyllä tapaa tähän sitten ne yhtäläisyydet loppuvatkin: Nurmi kun kuvaa kirkkaalla säkeellään nuoruutta, kasvamisen kipua, väkivaltaa ja toisten silmien alle alistumista rivien väleissä, hiljaa ja sinänsä alistumatta, Louis taas tuo kaiken Nurmen sanomatta jääneen mäiskien silmille, verta roiskuvine kissanpoikasmuovipusseineen ja isiään hakkaviine poikapuolineen. Olen itse ehkä enemmän Nurmen tyylin ystävä, se jättää hiljaisella voimallaan vahvemman jälkitunnelman, mutta Louisilla on ehdottomasti myös vahvuutensa: toteava ja peittelemätön kirjoitustyyli tekee todella räikeän näkyväksi sen, jonka on väitetty jääneen jo barbaariseen historiaamme aikapäiviä sitten. Mutta sitähän se ei ole, se vaan on piilossa, rakenteiden pahnan pohjimmaisena, siistitty pois salonkikelpoisen keskiluokkaisen representaation tieltä. Se on väärin elettyä elämää, josta yleisen tarinan mukaan kuka tahansa voi nousta kun vaan tarpeeksi yrittää. Ottaa itseään niskasta kiinni, niin sanotusti.

Vahvoja, voimakkaita ja iholle piirtyviä kirjoja nämä siis molemmat. Henkilökohtaisia olematta tirkisteleviä, ennemminkin vaivatta kokoaan suuremmiksi kasvavia. Nurmen tapa kirjoittaa on kaunis olematta päälleliimattu ja kikkaileva, ja sitä ihailen valtavasti. Louis, no, hän taas kirjoittaa suoraan, toteavasti ja iljettävimpiä yksityiskohtia kaihtamatta. Se on toisaalta omiaan typistämään hahmot päähenkilöä lukuunottamatta hieman paperinukkemaisiksi, mutta toimii tehokeinona. Ymmärrystä ja empatiaa ei Eddyn kasvumaailmassa ole, joten sitä ei sieltä myöskään ympärille valu. Ja toisaalta: Leijonapatsaat on turhan yksioikoista ja hieman ahdastakin tunkea vain tämän yhden tulkintakehyksen, köyhyyden ja luokkaerojen kapeaan laatikkoon, se on niin paljon enemmän, kokoaan suurempi, kirkas ja tarkka, pieni maailma säkeiden välissä. Ei enää Eddy taas käpertyy lähes ainoastaan siihen, ja se on yhtaikaa sen heikkous ja äärimmäinen vahvuus. Vain ulkopuolisuuden tunteesta saa kasaan tällaista tarkkanäköisyyttä, rakenteiden kuvailua siellä missä elämän ankeus on muille vain annettua arkea.

Helmet-haaste 2021:

Leijonapatsailla: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Ei Enää Eddy: 11. Kirja kertoo köyhyydestä

20 KIRJAA VUODELTA 2020

5  x R I S T I R I I T A I S I M M A T

ELI JOISTA EN IHAN ITSEKÄÄN SAA KIINNI PIDINKÖ VAI EN

1 Sayaka Murata : Lähikaupan nainen

2 Anu Kaaja : Katie-Kate

3 Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti

4 Mark Manson : Kaikki menee päin h*lvettiä

5 Jonathan Safran Foer : Me olemme ilmasto

5 x V A I K U T T A V I M M A T    T I E T O K I R J A T

ELI NE, JOTKA MUUTTIVAT ENITEN OMAA AJATTELUANI

1 Neil deGrasse Tyson : Tähtitiedettä kiireisille

2 Toni Morrison : Toiseuden synty

3 Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia

4 Stephen Hawking : Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin

4 Frank Martela : Elämän tarkoitus

5 x S U U R I M M A T   Y L L Ä T T Ä J Ä T

ELI KIRJAT, JOILTA TOKI JOTAIN ODOTIN, MUTTEN NÄIN PALJOA AJATELLUT SAAVANI

1 Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys

2 Veikka Lahtinen & Pontus Purokuru : Mikä liberalismia vaivaa?

3 Trevor Noah : Laiton lapsi

4 Eeva Kolu : Korkeintaan vähän väsynyt

5 Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan

5 x  H E N K I L Ö K O H T A I S E S T I    T Ä R K E I M M Ä T

ELI KIRJAT, JOITA YKSINKERTAISESTI RAKASTIN

1 Maggie Nelson : Jane / Punaiset osat

2 Yaa Gyasi : Maa ja taivas

3 Antti Holma : Kaikki elämästä(ni)

4 Goethe : Värioppi

5 Rebecca Solnit : Eksymisen kenttäopas

+ e k s t r a n a:

5 x L E M P I S I T A A T T I

ELI PIENET YKSITYISKOHDAT, JOTKA HALUAISIN MUISTAA AINA

1 "Jonakin päivänä elämä loppuu. Kaikkina muina päivinä se ei lopu."

Frank Martela : Elämän tarkoitus

2 "28. Se, että silmäsairauksissa kuvat voivat säilyä verkkokalvolla neljästätoista seitsemääntoista minuuttia tai kauemminkin, merkitsee näköelimen äärimmäistä heikkoutta ja palautumiskyvyttömyyttä. Intohimoisen vihan tai rakkauden kohteen häilyminen silmien edessä taas viittaa aistien sijaan henkiselle puolelle."

Goethe : Värioppi

3 "Kaikki mikä on mielen käsitteistettävissä on lähtökohtaisesti epätäydellistä ja rajallista ja siksi tuhoisaa, jos sitä palvotaan varauksetta. Älä toivo olevasi onnellisempi. Älä toivo vähempää kärsimystä. Älä toivo kasvavasi ihmisenä. Älä toivo pääseväsi vioistasi.

Toivo nykyisyyttä. Toivo loputtomia mahdollisuuksia ja pakottavia välttämättömyyksiä, joita jokainen hetki pitää sisällään. Toivo vapauden mukanaan tuomaa kipua. Toivo onnellisuuden synnyttämää kipua. Toivo tietämättömyydestä kumpuavaa viisautta. Toivo antautumisen synnyttämää voimaa. Ja sitten toimi, kaikista näistä asioista huolimatta."

Mark Manson : Kaikki menee päin h*lvettiä

4 "Sanoin, että kysymys lähtemisestä ja jäämisestä on yleensä sellainen, jonka esitämme itsellemme vain yksityisesti jopa niin, että se melkeinpä muodostaa itsemääräämisoikeutemme sisimmän ytimen."

Rachel Cusk : Kunnia

5 "Aivan muuten vain Malcom mainitsi minulle Keski-Kalifornian pohjoisosassa asuvan Wintu-heimon, joka ei kuvaile kehonosia sanoilla vasen tai oikea vaan käyttää niiden sijaan pääilmansuuntia. Minua kiehtoi tämä kuvaus kielestä ja sen takaisesta kulttuurisesta kuvastosta, jossa oma minuus on olemassa vain suhteessa muuhun maailmaan ja jossa ihmistä ei ole ilman vuoria, aurinkoa tai taivasta."

Rebecca Solnit : Eksymisen kenttäopas

x

Voihan 2020. Kokonaisen vuoden summaaminen tuntuu aina oudolta, mutta tänä juuri päättyneenä se on erityisen vaikeaa, suhmuraista ja omituista. Kaikki on tavallaan yhtä suurta puuroa ja silti irrallista, enkä oikein ymmärrä, miten kaiken keskellä edes lopulta sain kuin sainkin 44 kirjaakin luettua. Vähemmän kuin aiempina vuosina, toki, mutta silti paljon, jatkuvasti ja hieman joka välissä kuitenkin jotain. Vaikeaa se paikoin oli, enkä muista kuin muutaman hassun kerran, kun olen todella kirjan imuun viime vuonna päässyt, mutta loppuun sain silti kovin monta, ja varsin hyvääkin vielä.

Lukukokemuksia kuitenkin leimaa sama outo, yhteenkasvanut tunnelma kuin koko vuotta. Onnistuin välttelemään yhden tähden kirjoja mallikkaasti, mutta toisaalta luin vain muutaman, joille viisikään rohkenisi antaa. Kaikki on vähän tasapaksua, ja moni kaikkein laadukkaimman oloinen kirja jäikin viime vuonna kesken, kun aika tuntui niin väärältä: en halua lukea huikean upeaa, kun pää on kykenemätön vastaanottamaan. Mutta jospa ne sellaiset aloitetut saisi vaikka sitten tänä vuonna loppuun, oikeammalla ja paremmalla lukuhetkellä. Sellaisia on tulossa (onhan?).

Kun normaali on romutettu jo aikaa sitten, ja kaikesta kummasta on tullut tavallista, en tiedä mitä sen kummempaa tältä juuri alkaneelta vuodelta edes odottaa. Toisaalta edellisestä nyt kuvittelisi ainoan suunnan olevan vain ylöspäin, mutta pitkän jumittavan vaiheen jälkeen tuntuu, että oma lukeminen on ylipäätään vähän kriisissä. Mutta lähtee, jos on lähteäkseen, jääköön jumiin, jos siltä tuntuu. En jaksa, enkä haluakaan pakottaa yhtään mitään, nyt tekee mieli hetki vain ajelehtia virran mukana ja odottaa että mukavat yllätykset vain tipahtelevat tielleni. Se, miten todennäköistä sellainen sitten on, on tulevaisuuden murhe, mutta koska kaikki lopulta menee ohi, menee ihan varmasti tämäkin. 

Edellisvuosien vuosikatsaukset

2019 x 2018 x 2017 x 2016

MAA JA TAIVAS

YAA GYASI : MAA JA TAIVAS

274s.

Otava 2020

Alkuteos: Transcendent Kingdom

Suomennos: Arto Schroderus

Ghana ja Yhdysvallat. Maahanmuuttajuus ja vitivalkoinen Alabama. Vahva, mutta poissaoleva äiti, läheinen mutta pakeneva isä. Tiede ja uskonto. Maailmat, joiden ei kuvittelisi kohtaavan, saati mahtuvan yhteen romaaniin, mutta jotka Gyasi niin taitavasti kutoo yhteen, että vuoden viimeisestä luetusta kirjasta tulee samalla yksi koko vuoden suurin.

Ghanalaistaustaisen, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan himpun yli kolmekymppisen Yaa Gyasin esikoisromaani Matkalla kotiin hurmasi minut totaalisesti lähes neljä vuotta sitten. Nyt hänen uusin teoksensa Maa ja taivas, alkunimeltään Transcendent Kingdom, meinasi mennä kokonaan uutuustulvassa ohi, ja olisi mennytkin, ellei kirjastohenkilökunta olisi tätä nostanut Vallilassa suositushyllyyn toisen korona-aallon keskellä. Ja onnea on että nosti, sillä pitkän ja uuvuttavan syksyn jälkeen löysin tästä vihon viimein kirjan, johon ehdin vielä tämän vuoden sisällä aivan täydellisesti uppoutua.

"Olin pikkulapsena kuulemma äänekäs ja puhelias, siis täydellinen vastakohta sille hiljaiselle, ujolle ihmiselle, joka minusta tuli. Pienten lasten sanasujuvuutta on jo pitkään pidetty tulevan älykkyyden merkkinä, ja vaikka se pitää paikkansa minun suhteeni, minua kiinnostaa eniten tuo luonteenlaadun muutos. Kun näen tai kuulen nauhtoituksia itsestäni elämäni ensimmäisten vuosien ajalta, minusta tuntuu totta puhuen usein siltä kuin katsoisin aivan toista ihmistä. Mitä minulle tapahtui? Millainen nainen minusta olisi mahtanut tulla, jos puhelaisuus ei olisikaan muuttanut suuntaa ja kääntynyt sisäänpäin?"

Maa ja taivas on romaani Giftysta, nuoresta tutkijasta, Alabamaan syntyneestä ghanalaisparin tyttärestä. Gifty on lahjakas neurotieteiden jatko-opiskelija, tutkija, joka yrittää hiirten ja proteiinijuoman avulla selvittää, mitä tapahtuu niiden ihmisten aivoissa, jotka addiktoituvat esimerkiksi lääkkeisiin yhdestä kerrasta ja miten riippuvuutta voisi parantaa. Samalla se on myös monitahoinen kertomus perheestä ja siitä, miten neljästä tulee ensin kolme, kolmesta lopulta kaksi. Ja toisaalta myös: tieteestä ja uskosta, siitä miten kaksi riitelevää maailmaa todella voivat mahtua yhteen ja samaan mieleen. Ja vaikka tarinan voi ehkäpä typistää näin, se on silti niin suuri ja laaja, että sen rivien väliin mahtuu, oi kyllä, kokonainen maailma. 

Gyasi kirjoittaa suoraan ja taitavasti, liikaa maalailematta mutta silti sen verran hienovireisesti, että lukija saa itse ymmärtää asiayhteyksiä. Se on taito, sillä Gyasin kieli pitää otteessaan, ja hän osaa tarjoilla tarinansa pienissä osissa, hienovireisesti yhteen kietoutuen tekemättä siitä kuitenkaan liian siirappista tai toisaalta irrallistakaan. Täyteläinen tarina kun on niin täynnä pieniä yksityiskohtia, että se ei tarvitsisi kuin pienen halkeaman, jonka myötä kokonaisuus hajoaisi liian moneen suuntaan, mutta sitä ei tule, vaikka rosoja kylläkin on, mutta nekin sellaisia, että jollain tapaa enemmän tukevat kuin pirstaloittavat tarinaa. Se on yhtaikaa tarina niin monesta, ja silti kuitenkin yhdestä pienestä elämästä, ja sellaisenaan se on harvinaisen taitava.

Täyteläisyytensä lisäksi Maassa ja taivaassa hurmaa se hidas ja tutkaileva ote, jolla Gyasi kuljettaa päähenkilöään Giftyä eteenpäin. Häpeä, sisäänpäin kääntynyt uteliaisuus, valtavien muurien rakentaminen ja toisaalta myös pirskahteleva murtuminen on inhimillistä, mutta yleensä kirjallisuudessa ohitettua, liian pientä ollakseen suurelle yleisölle kiinnostavaa, ja toisaalta liian suurta saadakseen kuvattua sitä näin, puhtaasti ja silti äärimmäisellä lempeydellä. Ja se lempeys on äärimmäisen kiinnostavaa: sillä vaikka siinä missä Gifty paikoin piinaa itseään vääränlaisuudellaan, on tarinan suuremmalla äänellä nimi tälle kaikelle sisäänpäin kääntyneelle sortamiselle: ja se nimi on juurikin rakenteissa, yhteiskunnassa, ristiriidoissa ja odotuksissa, siitä mitä yhteiskunnan normeista poikkeaminen tekee yksilölle, miten se saa vääränlaisuuden tuntumaan henkilökohtaiselta ulkopuolisuudelta sen sijaan, että se paikantuisi sinne minne se todella kuuluu: suurten massojen ahdasmielisyyteen.

Lopulta ahmin romaanin vain muutamassa päivässä, vaikka sen aloittamisesta onkin jo viikkoja. Kaunis tarina vie mukanaan, ja vaikka lopussa on ehkä ihan pieni aavistus ylimääräisestä luvusta, sellaisesta hieman liian sulkevasta onnellisesta lopusta, joita yleensä itse vierastan, en jaksa edes välittää siitä. Suuri tarina ansaitsee suureellisen lopun, olkoonkin että se saattaa hieman keikahtaa jo miljoona kertaa kerrotuksi. Gyasin tapa yhdistää vastakkain pidettyjä maailmoja on niin kirkas ja kaunis, että se jaksaa hämmästyttää vielä pitkään kirjan takakannen sulkemisen jälkeenkin.

Helmet-haaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

KAIKKI MENEE PÄIN H*LVETTIÄ

MARK MANSON : KAIKKI MENEE PÄIN H*LVETTIÄ –

 NURINKURINEN KIRJA TOIVOSTA

338s.

Atena 2019

Alkuteos: Everything is F*cked

Suomennos: Aura Nurmi

Kuunneltu pääosin äänikirjana

Tämän vuoden self-help-buumini käynnistyi alkuvuoden puolella, kun kuuntelin äänikirjana Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -teoksen. En koskaan saanut kirjoiteltua siitä tänne kirjablogiin asti, instagramin puolellekin vain muutaman sanasen joitain kuukausia kuuntelukokemuksen jälkeen. Manson on ongelmallinen, eikä se todella kestä feminististä luentaa, sen tiedän kyllä. Ja kun samaan syssyyn lisää itseapukirjallisuuden ongelmallisuuden, sokeuden rakenteille ja keskiluokkaiselta keskiluokkaiselle huutelun siitä, miten itse ongelmansa valitsemalla voi niistä myös eheytyä, ollaan aika kaukaisilla vesillä siitä, mitä normaalisti luen ja erityisesti miksi.

Mutta jostain kummasta, tai sitten lähinnä erityisen henkilökohtaisesta syystä minä olen kuitenkin omalla tapaa pitänyt näistä Mansonin kirjoista. Joskus tekee ihan hyvää huomata, että oman etuoikeutetun elämänsä keskellä sitä unohtuu sellaisiin ajatussyövereihin, jotka oikeastaan vain ruokkivat omaa egoististista käsitystä siitä, että juuri minulla menee vähän keskivertoa kurjemmin. Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan -kirjan oivallisin muistutus minulle olikin ehkä juuri se niin sanotusti "parempiin" ongelmiin ajatusten suuntaaminen, sekä muistutus siitä, että sekä ajatukset siitä, että on itse joko himpun muita parempi tai valtavasti kaikkia muita huonompi, on oikeastaan samaa kauraa: varsin paradoksaalista harhaa siitä, että juuri minun paremmuus/huonommuus on jotenkin koko lähipiirini elämän keskiössä. Pienisuuri ajatus, jonka keksimisen kunnia tuskin menee Mansonille, mutta varsin pätevänoloista lähteistöä hän kyllä kirjassaan käyttää.

Tässä H*lvetti-kirjassa sitten laajennetaan yksilön egosta hieman kauemmas, lähinnä tuntevien ja ajattelevien aivojen maailmaan sekä siihen Mansonin mukaan harhaiseen käsitykseen, jossa toivo paremmasta kuljettaa ihmistä eteenpäin. Lisäksi Manson pureutuu esimerkiksi vapauden käsitteen kompleksisuuteen, sekä painelee hyvinkin tarkoituksellisesti "internetissä loukkaantujien" provokaationappuloita pitkin koko kirjan muistuttaen, että on myös etuoikeus istua ja pahoittaa mielensä internetsissä.

Mansonin tyyli on tarkoituksellisen muka-ronski, kiroileva, räävitön ja todellakin provokatiivinen. Tavallaan se tekee kirjan vaikeaksi kritisoida: Manson kun nostaa jo valmiiksi itsensä esimerkiksi feministisen kritiikin yläpuolelle ärsyttämällä tällaisen luennan kautta lähestyvää lukijaa tahallaan, ja jos johonkin hänen sanomiseensa puuttuisi, hän olisi jo valmiiksi teoksessaan nauranut tämän huomion pois mielensäpahoittamisargumentin kautta. On toki totta, että ihan kaikkeen sitä ei nykyäänkään tarvitisisi niin hanakasti aina reagoida – ja usein reaktiivisuutemme hyvissäkin asioissa suuntautuu jollain tapaa sinne, missä se ei varsinaisesti yhteiskunnallisia rakenteita kehitä, mutta tämä kirjan asetelma tekee kieltämättä koko Mansonista edelleen vielä aiempaa teosta ongelmallisemman. Hän kun tavallaan sekä kutsuu suuttumaan että kritisoi muita siitä ilman minkäänlaista itsekritiikkiä, ja se on harmi. Ilman kykeneväisyyttä oman toiminnan tarkasteluun myös muihin kohdistuvasta piikittelystä tulee vain turhaa ja ärsyttävää. Ja siihen kuoppaan Manson kyllä itsensä viimeistään tässä H*lvetti-hommelissa kaivaa.

Mutta jos hetken nyt ummistaa tältä silmänsä, ja katsoo kirjailijan tyylin yli, löytyy teoksesta muutama ihan mielenkiintoinenkin ajatus. Toki taas myönnettäköön, että niistä parhaat ovat oikeastaan Newtonin, Nietzschen ja Immanuel Kantin ajatuksia nykykäytäntöön sovellettuina, mutta ihan hyvin esiteltyinä kuitenkin. Lisäksi haurauden ja anti-haurauden käsittely kiinnosti, olkoonkin että tähän voisi taas laittaa disclaimerin keskiluokkaisesta ja liberalistisesta yksilöpsykologia hutusta, joka jättää rakenteet huomiotta, mutta silti. Kivun ja kärsimyksen tukahduttaminen kun on ollut pitkään itseapuoppaiden trendi, ja sosiaalista mediaakin vaivaa hyvin toksinen pakkopositiivisuuden kierre, missä vaikeita asioita vältellään sen sijaan, että ne aidosti otettaisiin mukaan elämän monimuotoiseen kokemuskenttään. Ja sitähän Manson tällä(kin) teoksellaan erityisesti kritisoi, onnen tavoittelun ja positive vibez only -ajattelun leviämistä ja kehittymistä. Kaikki tosiaan menee päin helvettiä, ja sen systemaattinen kieltäminen vain pahentaa kaikkea. Nykymaailma on ulkokultainen ja ihmisen arvoa mitataan ulkoisilla asioilla, ja se on ongelma. En tosin muista, oliko tämä tämän kirjan vai P*skaakaan-teoksen sanoma, mutta anyways. Oikeanlaiset arvot johdattavat kohti oikeanlaista oloa, sanoo Manson kyllä näissä molemmissa. 

Mutta juuh. Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan oli minulle tärkeä kirja, ja se herätteli hetkellisesti hieman horroksesta. Tämä toinen taas vähän jo alkoi väsyttää, ja pakko myös myöntää, että sen parhaimmisto tosiaan oli muiden ajatusten tai tutkimusten esittelyä, ja etenkin loppuosan Mansonin omat ajatukset olivat lähinnä hoopoja. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin varsin mielenkiintoinen, siitäkin huolimatta, että itselläni meni sellaiset kuusi kuukautta saada tämä alusta loppuun. Goodreadsissa taisin antaa tälle kaksi tähteä, mutta on silläkin paikkansa tämän näemmä self helpin teemavuodeksi muodostuneen lukemistoni keskellä. Hyviä yksittäisiä ajatuksia ison ärsyttävän provosoivan meiningin keskellä. Ja pisteet siitä, että selvisin itse loppuun asti ilman suurempaa reaktiivisuutta. Joskus sentään näinkin päin.

"Kaikki mikä on mielen käsitteistettävissä on lähtökohtaisesti epätäydellistä ja rajallista ja siksi tuhoisaa, jos sitä palvotaan varauksetta. Älä toivo olevasi onnellisempi. Älä toivo vähempää kärsimystä. Älä toivo kasvavasi ihmisenä. Älä toivo pääseväsi vioistasi.

Toivo nykyisyyttä. Toivo loputtomia mahdollisuuksia ja pakottavia välttämättömyyksiä, joita jokainen hetki pitää sisällään. Toivo vapauden mukanaan tuomaa kipua. Toivo onnellisuuden synnyttämää kipua. Toivo tietämättömyydestä kumpuavaa viisautta. Toivo antautumisen synnyttämää voimaa. Ja sitten toimi, kaikista näistä asioista huolimatta."