NOIN 472 KIRJAA MYÖHEMMIN – KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN // UUSINTAKIERROS

KJELL WESTÖ : MISSÄ KULJIMME KERRAN

589s.

Otava 2009

Alkuteos: Där vi en gång gått

Suomennos: Katriina Savolainen

Luin Westön Missä kuljimme kerran Finlandia-palkinnonkin pokanneen romaanin ensimmäisen kerran vuonna 2009, 11 vuotta sitten. Olin silloin nuori, aivan keskenkasvuinen, vaikka mielestäni niin kovin aikuinen ja tietävä, kuten 22-vuotiaana niin kovin moni harhaisesti kuvittelee olevansa. En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut historiasta, en siitä mitä oli tapahtunut, en poliittisista käänteistä tai siitä kuka lahtasi kenetkin. Mutta kirjoista olin alkanut taas muutaman vuoden tauon jälkeen innostua, ne toki ovat kuuluneet elämääni aina, mutta lukion pakkolukemisen jälkeen parikymppisyyden tienoilla omavalintaiset kirjat veivät pitkästä aikaa voiton. Ja Westö, häneen rakastuin jo 2007 kun vietin au pair -vuotta Oslossa, suomalaisessa perheessä, lukemattomien kirjojen keskellä, Leijoja Helsingin yllä lukien. Missä kuljimme kerran tuli omaan lukemistoon siitä muutaman vuoden päästä, ja voi että miten se hurmasi. Se vei jalat alta, sai rakastumaan aivan täysin, ymmärtämään maailmaa jollain hurjan hienolla tavalla niin syvällisesti. Sen muistan. Elävästi. Ja kuten blogini nimestä lie päätellä voi, on se tunne tuosta nimenomaisesta kirjasta kantanut tänne saakka. Aina koronakevääseen 2020, kun mieli kaipasi tutun ja turvallisen pariin, ja palasin tähän elämäni kirjana pitämääni romaaniin, sisällissotaan ja 1900–1930-lukujen Helsinkiin. Jopa hieman tietämättänikin.

Tuntuu nimittäin hassulta, mutta en ollut edes muistanut, mistä tämä kirja kertoo. Muistin hetkiä, välähdyksiä, automobiililla tehdyn ajomatkan Pasilan metsiin, Kaisaniemen puistossa ulkonaliikkumiskiellon aikana valkoisen pojan törmänneen punakaartilaisiin. Mutta en muistanut jazzia (muistelin, että se oli joku muu Westön kirja), en henkilöhahmoja. Ja jos totta puhutaan: en edes muistanut, että tämä kertoi sisällissodasta. Muistelin jostain syystä, että tämä oli vanhempi, ajoilta ennen sitä, ei oikeastaan siitä alkava ja vuoteen 1938 asti kurottuva. Mutta sitä se ei tosiaan ollut – se oli noin 30 vuoden läpileikkaus Helsingin historiaan, niin punaisiin työläiskortteleihin kuin ruotsinkielisen eliitin arkeenkin. Westölle tuttuun tapaan kirja oli täpösen täynnä hahmoja, henkilöitä, risteäviä ja risteämättömiä. Kohtaloita, kurjia ja vähemmän kurjia, mutta hyvin harvoin millään tappaa onnellisia.

Missä kuljimme kerran on laaja romaani, jonka Finlandia-voittoa en lainkaan ihmettele: se on juuri sitä hurjan tyypillistä Suurta Suomalaista Kirjallisuutta, jossa sota tulee, mutta pienen ihmisen kohtalo voittaa (tai on voittamatta). Se on Tuntematonta sotilasta kansalle 2000-luvun alun versiona, se on historiallista fiktiota sitä hurjasti rakastavalle peruslukijalle. Se on hieman enemmän kuin lukuromaani, mutta kevyempi kuin painava: se on perusvarma ja siksi niin laajasti lie myös rakastettu. 

Westö on hurjan taitava kuvaamaan kaupunkia, Helsingin kasvamista ja katuja. Siitä kiitän häntä edelleen. Mutta se, mikä tällä toisella kertaa tökki, ja pahastikin, oli hurja pinnallisuus. Hahmoja, tapahtumia ja vuosia oli vajaassa 600 sivussa niin valtavasti, ettei mihinkään syvennytty kunnolla, vaan aika ja kerronta viiletti ohi niin sisällissodan kuin yksittäisten hahmojen traumojenkin. Ihmisiä kuoli, kulki kaduilla, meni naimisiin, erosi, juopui, tanssi ilosta, mutta juuri mihinkään ei pysähdytty, mitään ei tarkennettu, ja se oli pidemmän päälle häiritsevää. Yrityksiä ehkä oli – oli koetusta saada kiinni siitä, miten eri tavoin samalla puolella taistelleet valkoisetkin sisällissodan kokivat – mutta kun itse hahmot olivat yhtä kiireellä ohi juoksevia kuin itse perustarinakin, ei mistään ehtinyt saada otetta, kun näkökulma, ote tai tarina jo vaihtui. Ja se on harmi. Sillä niin Suuri Tarina kuin tämä onkin, rauhoittumalla tästä olisi saanut Suuremman. Lähemmäs tarkentamalla taitavamman. Aidosti niihin mieliin kurkottavan, sen sijaan että oltaisiin tarjottu nyt vähän kaikkea, jokaiselle pieni ripaus jotakin.

Ja se tuntuu hassulta. Muisti on hassu. Se nimittäin sai tämän kirjan mielessäni aivan erilaiseksi, ja suurin osa tästä toisesta lukukerrasta menikin lähinnä omien kokemusten tarkkailuun itse tarinan tarkkailun sijaan. Muisti tallettaa valtavan määrän tunnelmia ja hetkiä, mutta se kiinnittää niihin niin paljon ylimääräistä ja toisaalta taas haalistaa olennaisia asioita, ettei muisto oikeastaan koskaan edes voi olla kovin totta. Harvoin toki muistoihinsa ihan tällä tapaa pääsee palaamaan, mutta vanhoja lempikirjoja uusintalukiessaan sen huomaa. Huomaa, miten oma elämäntilanne, omat haaveet, asenteet ja ylipäätään kyky hahmottaa maailmaa, vaikuttaa jopa tapaan tulkita asioita ympärillä. Muodostaa niistä totuuksia, muistoja, joiden luulee olevan totta. Ja vaikka toki aivan samasta nyt ei kokemusten kanssa ole kyse, kuin tällaisessa lukukokemuksessa, on omia ajatuksia ja itselleen tärkeinä pitämiä asioita oikeastaan vain hauska peilata uudestaan 11 vuoden jälkeen. Noin 472 välissä luetun kirjan tuottamalla perspektiivillä. 

Kuten vuosikymmenen vanhojen pariin palaamisen kanssa usein muutenkin, ei tässäkään nyt varsinaisesti ihan niin hyvin käynyt kuin etukäteen olisi saattanut ajatella. Vaikka kyseinen kirja nyt mikään entinen heila ei tietenkään olekaan, on asioita, joiden pariin kannattaa palata, ja on asioita, joiden nostalgia-arvo säilyy parhaiten, kun niiden antaa olla juuri niitä, mitä ne ovat olleetkin. Nuoruuden rakkauksia. Mutta onneksi tämän lukukokemuksen ja omien ajatusteni väliin ehtii kuitenkin taas tulla pian kirja jos toinenkin. Uskon vakaasti nostalgian vielä palaavan, tämänkin kirjan kohdalla.

Helmet-haaste 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera

HETKI AIKAA SYVENTYÄ – GOETHE : VÄRIOPPI

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE : 

VÄRIOPPI

324s.

Teos 2019

Alkuteos: Zur Farbenlehre, 1810

Suomennos: Pirkko Holmberg & Pajari Räsänen

Arvostelukappale

Olen yrittänyt lähiaikoina – jo ennen tätä koronakriisiä siis – haarukoida ja nimetä asioita, jotka tuovat elämääni iloa, jotka inspiroivat ja saavat minut nousemaan yleisestä ahdistuksen alhosta. Tuollaisten asioiden löytämisen kuvittelisi olevan helppoa: listata vain juttuja, joista tulee hyvä mieli, joiden parissa voi viettää aikaa vaikka millä mitalla. Mutta se on osoittautunut huomattavasti haastavammaksi kuin voisi tosiaan luulla. Osaan kertoa vaikka minkälaisen listan asioita, jotka ahdistavat ja pelottavat, mutta inspiroituminen onkin ollut lähikuukausina vaikeampaa kuin koskaan. Jos nyt auringonvaloa ei lasketa, se jostain syystä inspiroi ja piristää aina. Mutta kun senkään olemassa oloon ja ilmenemiseen ei ihan kamalasti ole voinut vaikuttaa.

Haparoiden yritin kuitenkin tuossa vajaa kuukausi sitten eräälle älykkäälle, minua tukemassa olevalle ihmiselle jäsentää sitä, mikä tässä maailmassa nyt sitten minua sitten innostaa. Sopertelin erinäisiä pieniä asioita, poukkoilin sinne ja tänne, kerroin että no gradu ja siitä puhuminen, mutta ei sekään niin, sen tekeminen kylläkin silloin, ja ajatus että tekisi ja syventyisi uudestaan, ja sitten vähän ne opinnot, tai kaipuu niihin, tentteihin ja esseisiin ja oivaltamiseen ja ja ja. Hetken horinoitani kuunneltuaan tuo henkilö sitten tiivisti, että niin. Sinua inspiroi siis syventyminen ja uuden oppiminen. Ja kaikessa yksinkertaisuudessaan se on juuri se, mitä olen tässä nyt yrittänyt hapuilla, jonka ääreen olen yrittänyt uudelleen päästä. Miten simppeliltä se kuulostaa noin sanottuna, ja miten vaikea se onkaan viime kuukausien aikaan ollut sanallistaa. Saada siitä kiinni, palata sen äärelle konkreettisesti. 

Eikä se ole helppoa, eikä oikein mahdollistakaan juuri nyt. Ei siinä suuressa mittakaavassa, ei siinä elämää muuttavassa, ja vaikka koko ammatillista uraa ohjaavassa. Mutta pienissä virroissa sentään vähän, jos nyt jossain. Sillä olin jo tuolloin pohdinnan alkuvaiheilla, helmikuun lopulla ehkäpä, törmännyt museokaupassa Värioppiin, huomannut Goethen klassikon tulleen suomennetuksi. Jokin tuossa kirjassa veti minua jopa intuitiivisesti puoleeni, ja siksipä päädyin sen pyytämään arvostelukappaleena omaksi asti. Siitä huolimatta, ettei värin fysiologiset, kemialliset saati kuvataiteelliset ulottuvuudet nyt varsinaisesti elämääni kosketakaan.

Mutta ei niiden tarvitsekaan koskettaa. Uuden oppiminen koskettaa. Ja siihen jos mihin Goethen klassikkotutkielma todella avaa valtaisat ovensa, kutsuu putoamaan 1800-lukulaisen tutkimuksen keskelle. Väreihin, väriin, sen ilmemeniseen, sameuteen, fysiikan ilmiöihin, prismoihin, värikokeisiin, kasveihin, väriharmoniaan, ihan mihin tahansa. Sillä jos jokin on nyt ilmiöpohjaisesti käsiteltävissä, se todella on värioppi.

Goethe on tehnyt väritutkimustaan 1700–1800-lukujen vaihteessa, ja nyt se tutkimus on tosiaan viimein saatu myös suomeksi. Suomennos on todella taiten tehty, ja siitä hurjan suuret pisteet Holmbergille & Räsäselle. Tokikaan en ole alkukielistä itse lukenut saati edes siihen kielitaidoltani kykeneväinen, mutta tässä käännöksessä on sellaista huolellisuutta ja samalla Goethen tietynlaista humoristisuuden säilyttämistä, että tuntuu kuin varsin alkukielistä tekstiä lukisi. Goethe on kirjoittanut alkuteoksensakin varsin kaunokirjallisella otteella, ja se onneksi näkyy. Värien fyysiset ominaisuudet kevenevät, kun väleissä on tällaisia huomioita (taustana: tässä puhutaan siis kuvien säilymisestä silmän verkkokalvolla):

"28

Se, että silmäsairauksissa kuvat voivat säilyä verkkokalvolla neljästätoista seitsemääntoista minuuttia tai kauemminkin, merkitsee näköelimen äärimmäistä heikkoutta ja palautumiskyvyttömyyttä. Intohimoisen vihan tai rakkauden kohteen häilyminen silmien edessä taas viittaa aistien sijaan henkiselle puolelle."

Ah. Voi Goethe. 

Goethe etenee väriopissaan silmän kautta fysiikkaan, kemiaan, luonnontieteeseen sekä lopulta maalaustaiteeseen ja sen tarpeeseen ymmärtää värien teoreettista taustaa. Suomentajan esipuhe antaa mukavasti perspektiiviä Goethen tutkimuksille, ja kiinnittää sen tiukemmin aikaan kuin alkuperäinen tekijä ehkä itse osaa tehdä. Goethen intohimo aihetta kohtaan kuitenkin on säilynyt kansien välissä tänne vuosisatojen päähänkin, ja hänen innostuksensa väriopin ilmiöihin vetää vähemmän aiheesta kiinnostuneen lukijansakin mukanaan. (Vaikkakin kannattaa pitää mukana myös pieni kriittisyys, eikä vain tieteellisten tulosten toistettavuuden kannalta, vaan ihan jo tuossa 1800-lukulaisessa ihmis- ja luontokäsityksessä. Toki Goethen ajatukset ihmisyyden ja etenkin aina niin vastenmielisen rotuopin kannattavuudesta ovat vain heijastumia omasta ajastaan, mutta tässä hetkessä ihmisen tai tietyn ihonvärin ylivertaisuuspohdinnat vain ja ainoastaan puistattavat. Eikä vähiten siksi, että näihin historiallisiin jämäajatuksiin pohjaa edelleen tiettyjen ihmisryhmien ahdasmieliset ajatuskulut.)

Mutta niin. Näinpä yhtäkkiä huomaan, että juuri tällainen juuri nyt kiinnostaa eniten: sellaisen tekstin lukeminen, jonka kirjoittaja todella suhtautuu aiheeseensa intohimoisesti. Teoksen tieteelliset ansiot ovat minulle nyt sivuseikka, minulle on pääasia, että saan syventyä uuteen. Oli ilmiö sitten mikä tahansa. Ja nyt tätä kirjaa lukiessani muistan, että juuri tällaiset kirjathan minua on viime vuosina muutenkin kiinnostaneet. Mieleenpainuneempina muun muassa rutosta kertova tietokirja, eläinten kielenkäytön tutkimiseen perustuva luonnontieteellisfilosofinen teos tai vaikkapa pakkomielteenomainen tutkielma epäonnistuneesta naparetkestä. Nämä kaikki ovat vetäneet puoleensa hyvin intuitiivisesti, ja kaikkien näiden lukemista olen rakastanut. Nippelitietoa, besserwisser-tason yksityiskohtien tuntemista, mutta sitäkin ihanampaa.

Että niin. Kiitos tästä kirjasta, sekä suomentajat että kustantaja vuonna 2020 sekä Goethe 210 vuoden takaa. Sillä pakko myös sanoa, että onhan kirjan kaiken muun merkittävyyden ohella myös varsin hilpeää ajatella kyseistä saksalaisukkelia painelemassa silmiään pimeässä huoneessa 1700-luvun lopulla ja kirjoittamassa näitä havaintojaan ylös meille tänne 2020-luvulle saakka. Siinä on jotain niin lohdullista, että nämä eristyksellisetkin päivät tuntuvat muutaman gramman keveämmiltä kantaa.

Helmet-haaste 2020: 17. Tutkijan kirjoittama kirja

TAKAISIN PERUSASIOIDEN ÄÄRELLE – ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

ELIZABETH STROUT : OLIVE KITTERIDGE

374s.

Tammi 2020

Alkuteos: Olive Kitteride, 2008

Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappale

Puolisentoista vuotta sitten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton vei sydämeni. Vähäeleinen ja silti suurelta tuntuva tarina meistä tavallisista, pienistä ihmisitä on jotain, mitä Strout todella osaa kirjoittaa, ja se sai minut rakastumaan sekä Lucyyn että sitä seuranneeseen, viime keväänä suomennettuun novellikokoelmaan Kaikki on mahdollista. Kun tänä keväänä käännösvuorossa oli 12 vuotta sitten jo alunperin julkaistu Olive Kitteridge -romaanikaksikon ensimmäinen osa, oli mielenkiintoni suuntaus sitä kohtaan varsin taattu.

Olive Kitteridge on paitsi episodiromaani myös 13 erilaisen tarinan keskushahmo. Crosbyn kylään Maineen sijoittuva tarinakokonaisuus milloin kuvaa Kitteridgeä keskiössä ja milloin taas vain ohikulkijan tapaan vilahtavana sivuhenkilönä, mutta tällälailla kehää hänen ympärillään kiertäessään se kasvattaa niin keskus- kuin sivuhahmoistaankin jälleen suuria, omien elämiensä kokoisia. Pienet, arkiseltakin tuntuvat hetket ja risteävät ihmiskohtalot sekä ihastuttavat että turhauttavat, mutta jos Strout tosiaan jotain osaa, niin ihmismielen moninaisuuden ja monitasoisuuden kuvaamisen. 

Itse Olive Kitteridge on varmasti monien mielestä turhauttavan kamala henkilö, niin tarinan sisällä kuin lukijoiden mielissä kirjan kansien ulkopuolellakin. Minä häntä kuitenkin rakastin, lempeydellä ja sopivan etäältä, kuin Henry, hänen sopivan uskollinen puolisonsa, lähes loppuun saakka. Perhesuhteiden vaikeus, epäonnistunut äiti-poika-suhde, vahva matematiikan opettaja, jota joko pelättiin tai jolle naurettiin. Suuri hahmo, äänekäs ja kookas, naiseksi niin vääränlainen, mutta omana itsenään hauras ja kaunis. Kokonainen. Enkä täysin tiedä, miten näin sietämätöntä inhimillisyyttä voi edes olla rakastamatta.

Stroutilla siis on sana ja ihmiskuvaus hallussaan, ja Suomessa saadaan olla varsin onnellisia, kun hänen tuotantoaan nyt viimein Lucy Bartonin maailmanlaajuisen suosion perässä käännetään myös suomeksi. Stroutin katse henkilöhahmojaan kohtaan on niin pehmeän ymmärtävä ja lempeä oli ihmisten käytös miten itsekästä tai sokeaa tahansa  – eikä tällaiseen lempeyteen ihan kuka tahansa ylläkään. Kuvauksen hienous piileekin sen vähäeleisyydessä: vaikka paikoin tarinassa toki on hieman amerikkalaistyylistä yliampumista, pääsääntöisesti Strout malttaa pitäytyä arjen pienten hetkien ja sitä kautta vaikeidenkin tunteiden taitavassa kuvaamisessa. Olen ylipäätään ollut lähiaikoina hurjan kiinnostunut erityisesti tällaisen tavallisuuden kuvaamisesta kirjallisuudesta, siitä, että hienon kirjan ei aina tarvitse toisintaa Suuria Kertomuksia Suurista Sodista tai Traumatisoivista Katastrofeista – vaikka toki paikkansa niilläkin – ja siksi Olive Kitteridge ilahdutti erityisesti. Tässä teoksessa on paljon samaa taituruutta kuin Alice Munron novelleissa, mutta silti omaleimaisen kauniilla tavalla. Tavalla, joka on muutaman kirjan perusteella kokemukseni mukaan tyypillinen juurikin Elizabeth Stroutille. Joten duologian toista osaa, Olive, Again -teoksen suomennosta odotellessa.

Helmet-lukuhaaste 2020: 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu 

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -LUKUHAASTEEN PÄÄTÖS

Joka päivän todella kuuluisi olla naistenpäivä. Naisten oikeuksien kuuluisi olla samalla viivalla miesten oikeuksien kanssa, niin palkka-, etuoikeus- kuin ihmisoikeusmittareillakin katsottuna. Näin ei vielä kuitenkaan ole, ei edes edelläkävijänä tunnetuissa Pohjoismaissa, Suomessakaan, vaikka meillä toki moni on jo paremmin kuin jossain muualla. Se ei kuitenkaan riitä, ei riitä, että on hyvä vain verraten. Hyvä täytyy olla myös omalla asteikollaan, omiensa keskuudessa. Ketään syrjimättä, oli kyseessä sitten sukupuolisuuden kokemus, etnisyys tai vaikkapa uskonto.

Lanseerasimme puolitoista vuotta sitten @ireadlikephoeberuns-Miran kanssa #everydayiswomensdayreadingchallengen, sillä myös kirjallisuuden klassikkokaanon on edelleen äärimmäisen mieskeskeinen. Haasteen on ollut tarkoitus kiinnittää huomiota paitsi lukemiston miehisyyteen myös nostaa esiin muiden kuin miesten kirjoittamia klassikoita. Representaatiolla on väliä, myös siinä minkä ajattelemme klassiseksi kirjallisuudeksi.

Näin haasteen vetäjänä täytyy myöntää, että oman elämäni muut kiireet veivät ehkä tältä toiselta kierrokselta hieman puhtia, mutta niin somessa kuin kirjablogeissakin on ollut ihana huomata, että teidät lukijat se edelleen on pitänyt mukanaan. Kaksi kierrosta myös ainakin toistaiseksi riittää - toki joku halukas saa kolmattakin lähteä vetämään, mutta siltä toivoisin itse vielä rohkeampaa moninaisuutta. Sitä, että seuraavaksi luettaisiin myös muiden kuin valkoisten naisten kirjoittamia klassikoita, että kirjallisuuden kentällä oma etuoikeus myös länsimaisena lukijana tunnistettaisiin paremmin. Tekisin tämän itse, jos aikaa ja puhtia olisi, mutta nyt juuri ei ole. Onneksi se ei kuitenkaan estä painottamasta lukemisiaan jatkossakin yhä moninaisempaan suuntaan. Hastag elää toivottavasti sosiaalisessa mediassa kuitenkin edelleen, joten etenkin kirja-instagramista sen alta kannattaa käydä etsimässä mitä hienompia lukuvinkkejä!

Eli kiitos siis kaikille näistä 1,5 vuodesta, jotka haasteen mukana olette viettäneet! Tähän postaukseen saa linkkailla mahdollisia haastekoontejaan, nostan ne linkeiksi myös itse postaukseen. Ihana kun olette olleet mukana, tämä on ollut hienoa. Valmista tästä ei koskaan tule, mutta askel kerrallaan etenemme toivottavasti koko ajan parempaan suuntaan. Näin ainakin toivon.

Ja tässäpä niitä teidän haastekoosteitanne:

Jokken runonurkka
Kirjan pauloissa

Luettua elämää
Yöpöydän kirjat


Tässä myös linkki edellisen kierroksen koontiin.
Huomaathan blogin yläpalkissa myös listan (yli) 100 naisten kirjoittamasta klassikosta!

KAKSI LYHYTTÄ JA KAUNISTA – ANNASTIINA STORM & CRISTINA SANDU

Kaksi toista romaania, vuoden 2019 julkaisuja kirjailijoilta, joiden esikoiset sykähdyttivät. Kaksi kirjaa, täysin erilaista, ja silti samantyylistä, samaan postaukseen niputettavaa ja peräkkäin luettua. Kaunista ja herkkää, monikerroksista ja hyvin vahvasti omaa makuani kuvaavaa teosta. Sitä ovat sekä Stormin että Sandun toisinkoiset, esikoisen jälkeiset kirjat, jotka tammikuun aikana luin. Nyt muutama sana kummastakin vielä erikseen.

ANNASTIINA STORM : KERRO, KERRO

S&S 2019

208s.

Alisa on peikkolapsi, metsänkuninkaan jälkeläinen, vaihdokas, joka ei koko lapsuutensa aikana oikein tuntunut kuuluvansa vanhemmilleen.

Lumikki on vakava ja harmaa äiti, jonka silmistä hellyyttä saa etsimällä etsiä, tuimasta olemuksesta kartoittaa salaisuuksia, joita kaapin perältä löytynyt keltainen mekko huutaa kyllä voivan löytyä.

Aliisa on myyttinen äidinäiti, hankeen synnytyksessä kuollut, aviottoman lapsen häpeää kantanut. 

Ja kun Lumikki kuolee, lähtee Alisa selvittämään sekä omaa että äitinsä tarinaa Hukan kylälle, sinne kauas itäiseen Suomeen, josta hänen oma äitilinjansa Aliisasta lähtien on lähtöisin.

Storm yhdistelee tarinassaan sekä Grimmin veljesten satujen kaikuja kuin nykyhetkessä paikkaansa etsivän 4-kymppisen naisen perheenperustamishuolia. Kerro, kerro on monitasoinen ja paikoin jopa absurdikin tarina äitisuhteesta sekä siitä oman potentiaalisen äitiyden pohdinnasta. Se on myös tarina rakkaudesta, kielletystä tietenkin, sekä oman paikan juurruttamisessa maailmassa, jossa kaikki oikeastaan on varsin juuretonta.

Stormin kieli ja tarinan tenho mukaansatempaavaa, ja vaikka kyseessä on varsin lyhyt kirja, huomaan säästeleväni sitä jottei lukukokemus loppuisi liian pian. Kirja liikkuu minullekin tutuissa maisemissa, niin maantieteellisesti kuin ajatuksen tasolla, ja se tuntuu paperilla sellaiselta omalta kirjalta, jota kohtaan tunnen jo pientä painettakin ihastua suuremminkin. 

Storm osaa kirjoittaa ja sanoittaa isojakin asioita, mutta jostain syystä omat odotukseni kirjan suhteen eivät aivan loppua kohden kohdanneet. En tiedä lähtikö Storm hieman liian kunnianhimoisesti liikkeelle kirjan tematiikkaan nähden vai odotinko alun perusteella itse jotain ihan muuta, mullistavampaa ja vähemmän käsiteltyjä aiheita käsittelevää, mutta jostain syystä kirjan edetessä en oikein enää ollutkaan yhtä ihastunut kuin alussa. Mikä tuntuu sinänsä epäreilulta: mikä minä olen sanomaan, että joku aihe on jo liian käsitelty kirjallisuudessa? Ja voiko niinkään ikuinen aihe kuin äitiys ja äitisuhde koskaan edes olla loppuunkäsiteltyä? Tuskin. Mutta aiheesta nyt jonkin verran lähivuosina lukeneena kuitenkin henkilökohtaisesti koen, että jotain uutta sen kanssa tarvitsisi. Hetken luulin, että Stormin absurdiin taipuvat katkelmat sitä tähän toisivat, mutta eivät ne ehkä sittenkään niin paljoa kuin olisin toivonut. 

Mutta se ei toki kerro vielä mitään muuta kirjasta kuin sen, että olen vain itse jo lukenut ehkä liikaa tämän tyyppisiä, jonka vuoksi hienoistakaan on enää vaikea saada irti mitään uutta. Jollekulle toiselle tämä varmasti antaa enemmän, ja sehän kirjallisuudessa on ihanaa. Ja tämän muoto on jo sellainen, että siksikin toivoisin kirjalle lisää lukijoita, lainauskertoja, ostoja kirjahyllyyn. Kerro, kerro on ehdottomasti kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Helmet-haaste: 42. Kirjassa on isovanhempia

CRISTINA SANDU : VESILEIKIT

Otava 2019

124s.

Sandun pienoisromaanissa taas on kuusi naista ja yksi maa, joka ei kuulu kenellekään. Sandu kuljettaa hahmojensa tarinoita kahdessa tasossa: yhteisessä alkupisteessä sekä reiteissä, jotka uusissa maailmoissa aukeavat miten kullekin. 

Sandu kirjoittaa kuin novelleja, pieniä välähdyksiä naisten elämistä, joiden rajaamisessa hän onnistuu äärimmäisen hyvin. Sandun valinnat, pienet kurkistukset toimivat yhdessä kuitenkin suurempana tarinana, pohjana sille, miltä tuntuu lähteä, kun sitä on aina halunnut, ja miltä tuntuu olla paikassa, joka ei automaattisesti aukeakaan mahdollisuutena. Sandu sanoittaa ja kuvaa niin tarkasti ja hienovaraisesti, että hänen rivien väliin mahtuu kokonainen maailma.

Siinä missä Stormin aihe tuntui jo loppuunkalutulta, Sandun kirjassa on yhtaikaa jotain ikiaikaista ja silti raikasta. Kuten näistä vaatimattomista ylisanoista jo ehkä huomannee, rakastin tätä kirjaa hurjan paljon. Luin sitä paloissa ja säästellen, ja silti suuremmalla tunteella kuin mitään aikoihin.

Ja kuten yleensä, sellaisen ääressä oman lukukukokemuksen sanoittamisesta tulee vaikeaa, sillä tällaisia tunteita on vaikea kuvata. Ne pitää kliseisesti vain kokea.

Helmet-haaste: 14. Urheiluun liittyvä kirja (sovellan kohtaa nyt hyvin laveasti, mutta urheilu on aiheena ehkä yksi ainoista, joista lukeminen ei kiinnosta lainkaan. Niinpä tämä saa olla tarpeeksi lähellä moista teosta)