KUINKA KAUNIITA ME OLIMMEKAAN

IMBOLO MBUE : HOW BEAUTIFUL WE WERE

384s.

Random House 2022

Suomennetut otsikot ja sanat bloggaajan omia vapaita käännöksiä

Kiertelin maaliskuussa melkein kolme tuntia eräässä Amsterdamin keskustan valtavassa kirjakaupassa, hypistelin kymmeniä kirjoja luvaten itselleni, että saan ostaa kotiinviemisiksi kolme. Kaksi ensimmäistä ostostani olen jo lukenut, ne olivat olleet pitkään lukulistallani ja osoittautuivat onnistuneiksi ostoksiksi. Kolmantena ostin täysin kannen (ja Goodreads-arvioiden) perusteella tämän kamerunilaistaustaisen Imbolo Mbuen How beautiful we weren, hieman riskillä, sillä en normaalisti osta kirjoja, joista en tiedä mitään. Riski kuitenkin kannatti, sillä viimeisen kuukauden ajan olen ollut niin uppoutunut tähän fiktiiviseen Kosawan kylään sijoittuvaan romaaniin, etten ole oikein kuullut enkä nähnyt muuta.

Imbolo Mbuen How beautiful we were alkaa lukuromaanimaisena, heleän kauniina tarinana pienestä Kosawan kylästä jostain päin Afrikkaa, lasten kertomana. Jaguaarista polveutunut kylä elää esi-isiensä jatkumoa miesten metsästäessä ja naisten hoitaessa kotia. 1970-luvun länsimaiset myllerrykset olisivat kaukana Kosawasta, ellei lapsia alkaisi yksi kerrallaan kuolla myrkytysoireiden seurauksena. Kylän vieressä, Gardenissa eli puutarhoilla amerikkalainen yritys Pexton poraa öljyä, mutta yrityksen edustajat vannovat, ettei heidän saastuttamallaan vedellä ole mitään tekemistä lasten kuolemien kanssa. Ei, vaikka yrityksen työntekijät eivät itse juo vettään joesta, vaan hakevat sen pullotettuina kaupungista. Eräänä päivänä kyläläiset saavat tarpeekseen, ja ottavat kohtalon omiin käsiinsä. Romaani etenee vuorotellen 1970-luvulla syntyneiden lasten ja toisaalta Nangin perheenjäsenten näkökulmasta. Nangin perheen isä Malabo on kadonnut, kun hänen nuorempi lapsensa Juba on kuollut – ja palannut henkiin – jättäen äitinsä Yayan, vaimonsa Sahelin sekä vanhemman tyttärensä Thulan odottamaan paluutaan turhaan. Seuraavaksi oikeutta yrittää hakea Malabon veli Bongo, mutta millä seurauksilla?

How beautiful we were on säkenöivän kaunis. Se lähtee liikkeelle varsin klassisesta viihderomaanimaisesta kehyksestä, jossa tutustutaan yhteen perheeseen ja toisaalta tarkastellaan heitä ulkopuolelta toisen kertojanäkökulman kautta. Alkuun epäilyttää hieman, että näinköhän tässäkin on taas sellainen valkoisille lukijoille suunnattu sankaritarina, jossa eksoottisen afrikkalaiset omintakeisine tapoineen tulevat ja voittavat valkoisen kolonialisoijan. Ei sillä, etteikö afrikkalaisten itsensä kertomina tällaisillekin tarinoille varmasti ole tilausta, etenkin omiltaan omille voimauttamistarkoituksissa kirjoitettuna. Niillä on kuitenkin ongelmansa, sillä "vaikeuksien kautta voittoon" -narratiivi on omiaan paitsi etäännyttämään myös häivyttämään globaalin sorron rakenteita luoden kuvaa, että yksilöllä on mahdollisuus muuttaa koko kansakunnan tarina. Päättäväisesti jatkoin kuitenkin lukemista, sillä Mbue kirjoittaa niin upeasti, että ajattelin hyvänmielenromaanin mahtuvan tähän väliin mainiosti. Jossain puolivälin paikkeilla, tai oikeastaan aika reilustikin sen jälkeen huomasin, että olin itse stereotypisoinut tämän kirjan tuohon muottiin sen lainkaan olematta sitä itse: Mbuen yhteiskunnallinen katse kolonialismin ja globalisaation varjossa on tarkka, terävä ja kaunistelematon. 

Mitä pidemmälle romaani etenee, sen selkeämpää on, ettei asiat taianomaisesti parane. Isänsä menettänyt älykäs ja hiljainen Thula lähtee opiskelemaan Amerikkaan voidakseen voittaa Pextonin ja toisaalta korrupotoituneen hallitsijan, Hänen Mahtavuutensa, tiedolla ja lukeneisuudella. Samaan aikaan Kosawaan jääneet ikätoverit yrittävät erilaisia keinoja painostaa Pexton maksamaan aiheuttamistaan vahingoista. Tilanne kiristyy vuosi vuodelta, vuosikymmen toisensa jälkeen, ja kukin yrittää vain parhaansa selviytyäkseen. Mbue tuokin esiin älykkäästi sen, miten pitkät varjot kolonialismilla on, ja toisaalta miten riistokapitalmismi käyttää edelleen hyväkseen tuon varjon jättämiä valta-aukkoja. Kun oma hallinto on täysin korruptoitunut ja välinpitämötän kansalaistensa hyvinvoinnista, mitä yhteisölle enää jää jäljelle? Kuka on vastuussa öljyn pilaamasta juomavedestä, entä kenen maalla Pexton öljyään todella poraa? 

Mbue näyttää romaanissaan asioita, joihin ei ole olemassa selkeää vastausta. Keinotekoiset valtiot, entiset siirtomaat, nykyiset riiston lähteet, sadat ja tuhannet eri heimot, kansainvälinen laki, ihmisoikeudet, oikeus elää omalla maallaan terveenä jättäen sen omille lapsilleen, onko millään enää selkeää syy-seuraussuhdetta saati vastuussa olevaa tahoa, kun maapallon varat ja ihmiset on alistettu markkinataloudelle, meren toisella puolella asuvien ihmisten mukavuuden ja halvan polttoaineen jatkuvalle saatavuudelle? Entä onko yhteisön etu yksilön etu, yhteisön etu kaikkien heimojen etu? Ja miten käy vuosisatoja vanhan kulttuurin, kun amerikkalainen monokulttuuri jyrää alleen paitsi konkreettiset kylät, myös sukupolviketjujen mittaiset perinteet ja elämäntavat?

How beautiful we were on oikea runsaudensarvi, joka jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Romaanina se on sykähdyttävä, laaja kirjo sukupolvi toisensa jälkeen kohdattua vääryyttä, ja parhaillaan se on poliittinen ja kovaääninen. Välillä Mbue hieman lipsuu kokonaisuuden yhtenäisyydestä, ja selittää tiettyjä yksilöpsykologisia asioita ehkä paikoin liiankin auki, tai toisaalta särppii pinnallisesti aiheita, joista saisi vaikka omatkin romaanit, kun taas ihan vain tämän nimenomaisen ydinsanomaan keskittyminenkin olisi jo riittänyt tuottamaan äärimmäisen voimallisen lukukokemuksen, mutta annettakoon se anteeksi, vaikka siitä hieman tuleekin sellainen jokaiselle jotakin -henkinen sivumaku. Siitä huolimatta suosittelen tätä romaania suurella lämmöllä ihan kaikille englanniksi lukeville, ja näkisinpä tämän ehdottoman hyvin käyvän esimerkiksi Tammen Keltaisen kirjaston tai Otavan kirjaston käännöslistoillekin. Upeaa maailmankirjallisuutta, jota tarvitsemme lisää valkoisten näkökulmien keskelle.

“Someday, when you’re old, you’ll see that the ones who came to kill us and the ones who’ll run to save us are the same. No matter their pretenses, they all arrive here believing they have the power to take from us or give to us whatever will satisfy their endless wants.”

Lue koko maailma -haaste: Kamerun

Helmet-haaste 2023: 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs

NAISIA KUVISSA - NAISET, TAIDE JA KATSOMISEN VALTA

CATHERINE MCCORMACK : WOMEN IN PICTURE 

– WOMEN, ART AND THE POWER OF LOOKING

231s.

Icon Books 

2020

Catherine McCormack sohaisee niin sanotusti sitä pyhintä; korkeakulttuurillista taidetta, taidehistoriaa ja naispatsaita sillä feministisellä otteella, joka herkästi raivostuttaa kulttuurillisen historian totuttua käsitystä. Mitä alastomat Venus-patsaat ja -maalaukset oikeastaan kertovat historiasta? Entä mitä seurauksia sillä on, että äitiys esitetään aina Pyhän alistumisen ja uhrautumisen kautta? Keitä ovat neidot hädässä, ja keistä taas tulee vagina dentata, miehiä välipalakseen syöviä noitia? Ja ennen kaikkea; mitä se oikeastaan kertoo meistä, että pidämme yhtenä historian esteettisimpinä kuvina naisten ahdistelua tai jopa raiskauksen uhrin kuvausta?

Aihe on monitasoinen, mutta keskustelu siitä tahtoo typertyä. Joten käydäänpä heti alkuun läpi tämä: kukaan ei halua kieltää mitään. Kriittinen ja normeja kyseenalaistava katse ei ole yritys vaientaa tai kaventaa taiteen vapautta. Kukaan ei ole viemässä sinun lempitauluasi roviolle. Tilanne on ennemminkin tämä: aina kun feministi ottaa huomion kohteeksi jonkin historiallisen, korkeakulttuurisen teoksen, hyppää kulman takaa esiin Hahmo, joka kirkaisee, että "kaikki kielletään!" "nykynuoret ovat niin hercciä!" "eikö raiskaustakaan saa enää kuvata!" "mitään ei saa enää sanoa!" "woketus on mennyt liian pitkälle!" Ja mediakos se sitä Hahmoa ja hänen tuskaansa rakastaa, ja kohta jossain otsikko parkaisee, että "opiskelijat haluavat kieltää Akseli Gallen-Kallelan olemassaolon!" No eivät, he käsittelevät historiaa vain uudesta näkökulmasta, ja yrittävät herättää siitä täysin tarpeellista ja perusteltua laajempaa keskustelua. Mutta keskustelu, se ei vain oikein onnistu, kun aina jostain sivuvasemmalta mukaan tuleva Hahmo jää jumiin on kiellettyä, on kiellettyä -mantraansa. Ja se jos mikä pistää kieltämättä hieman pohtimaan, että kuka oikeastaan haluaakaan kieltää, ja mitä? Tiedostavat ja kriittiset arvioijat taiteenko vai todellisuudessa kuitenkin vastaan väittävä Hahmo keskustelun? Ei lie kauhean kaukaa nimittäin haettua, että Hahmo kieltääkin itse itseään näkemästä käsiteltävää taideteosta valossa, jossa huomaa sen nyt ensi kertaa esiintyvän. Joten sen sijaan, että hän olisi valmis keskustelemaan asiasta, projisoi hän hankalat tunteet keskustelun herättäjään, ja samalla kieltää koko keskustelun pystyäkseen edelleen nauttimaan ahdistelua kuvaavasta taideteoksesta täysin rinnoin. Ihmiselle kun on niin vaikea hyväksyä, että kaksi asiaa voi olla yhtaikaa totta; teoksen kauneus ja toisaalta sen ongelmallinen näkökulma.

No niin. Nyt kun mikään ei siis ole kiellettyä, paneudutaan varsinaiseen asiaan; taidehistoroitsija Catherine McCormackin teokseen Women in the Picture – Women, Art, and the Power of Looking. McCormack on kirjoittanut teoksensa – kovin monen muun kirjailijan tapaan – keskellä pandemiaa ja sulkutilaa, paikassa, jossa lapset pyörivät jaloissa, ja muistuttavat vahvasti siitä, mitä taiteilijuuden ja äitiyden yhdistäminen todella tarkoittaa. Mutta vaikka McCormack käyttää kirjassaan myös omaan elämäänsä liittyviä anekdootteja, paneudutaan Women in the picturessa erityisesti muiden taiteeseen, kuviin, katsomiseen ja siihen liittyvään valtaan.

McCormack käyttää teoreettisena pohjanaan vanhaa male gaze - eli vapaasti suomennettuna miehinen/maskuliinen katse -käsitettä, jolla hän näyttää ensin, miten taidetta (ja naisvartaloa) on tavattu katsoa ja tämän jälkeen aihe kerrallaan pyöräyttää katseen kohti tulevaisuutta: miten miehisestä katseesta voisi vapautua ja mitä kaikkea taiteen uudelleen katsomiseen oikein tarvitaan. McCormack jakaa teoksensa neljään temaattiseen osaan: viatonta, neitseellistä ja puhdasta Venus-mallista naista katsovaan, äitiyttä taiteessa tutkivaan, naisia pulassa analysoivaan sekä hirviömäisiä noitia perkaavaan osaan. Jokainen osio toimii samalla kaavalla: ensin tutustutaan teemaan taiteen historian ja merkkiteosten kautta, sen jälkeen McCormack analysoi teosten merkitystä nais- ja/tai äitiyskuvaston kannalta, tulkitsee teoksia uudesta näkökulmasta. Tästä siirrytään usein kuvaston näkymiseen tässä päivässä, mainoksissa, levyjen kansissa, vaatteissa ja instragram-poseerauksissa, ja lopulta ehdotetaan paitsi uudelleen tulkitsemista myös vahvempaa toisin tekemisen mallia taiteeseen. 

Taiteen tulkinnassa McCormack on erityisen taitava. Hän yhdistelee analyysiinsa myös kiinnostavia historiallisia anekdootteja, kuten Venusta käsittelevässä osassaan tarinan silpoja-Richardsonista. Kun suffragetti Mary Richardson turmelee vuonna 1914 Velázquezin maalauksen, The Rokeby Venuksen,  kertoo Richardson syykseen halun tuhota taidehistorian kauneimman naisen protestoidakseen hallituksen tuhoavaa kohtelua Emmeline Pankhurstia, suffragettien perustajaa ja johtajaa kohtaan. Vaikka Rokebyn Venus on onnistunuttu restauroimaan taidokkaasti, Richardson paitsi teollaan halusi, myös onnistui alleviivaamaan sitä tekopyhyyttä, jolla yhteiskunta on valmiimpi suojelemaan kuvaa naisesta kuin oikeaa, elollista naissukupuolta. Sama keskustelullinen tematiikkahan toistuu nykyaikana Elokapinan ja muiden ilmastoaktivistien toimissa; tomaattikastikkeella taideteosten turmeleminen on "liian pitkälle menemistä" ja ehdottoman tuomittavaa, mutta jatkuva elinympäristömme ja maapallomme tuhoaminen vain valitettava sivuseikka, joka kapitalistisesta järjestelmästämme nyt vain seuraa. Vaikka taiteen tuhoamisesta/sotkemisesta voi olla montaa tahansa mieltä, paljastaa McCormackin tarina todella sen kaksinaismoralismin, jolla suhtaudumme historian "merkkiteoksiin" ja toisaalta todellisuuteen tässä hetkessä ympärillämme. Kumman suojelu todella on merkityksellisempää ihmislajin säilymisen kannalta?

Venusta käsitellessä McCormack nostaa esiin myös muita kaksoisstandardeja: samalla kun alastonkuvia ja alastomia naispatsaita puolustetaan korkeakulttuurina, elävien naisten oikeus oman kehon näyttämiseen esimerkiksi Instagramissa on edelleen kiellettyä tai vähintäänkin kontrolloitua. Tämä on yksi niistä tyypillisistä mieskatseen seurauksista: nainen on tehty passiiviseksi katsottavaksi, kun mies maalaa hänestä muotokuvan, alastoman tai vaatetetun, mutta kun nainen ottaa alastomuutensa omaan haltuunsa, siitä tulee paheksuttua ja moraalitonta. Mieskatse kilpistääkin naisen aina Madonna-huora-akselille, jossa tottelevainen ja alistuva Venus tai perheensä eteen jatkuvasti uhrautuva Pyhä Maria -äitihahmo on se oikeanlainen nainen, kun taas autonominen ja itse itseään toteuttava nainen on hirviö/noita/huora, eli väärin, kun ei alistu asemaansa. Nainen ei ole koskaan vapaa seksuaalisen katseen kohteeksi joutumisesta, mutta patriarkaatti on se paikka, joka ottaa oikeudekseen määritellä milloin se on hyväksyttyä ja milloin kiellettyä.

Osuvan kritiikin neito pulassa -osassa saa paitsi kärsivää neitoa kuvaava taide myös sosiaalisen median #sadgirl-estetiikka, joka leikittelee kärsivän naisen kuvastolla, on eteerisen melankolista, ihailee Virgin Suicidesiä (eli miehen kirjoittamaa kirjaa, jossa joukko nuoria naisia päätyy vuorotellen tappamaan itsensä koska sehän se vasta onkin herkullista viihdettä, tai kuten Edgar Allan Poe sanoi vapaasti käännettynä "[kauniina kuolleen naisen] kuolema on kauneinta runollisuutta maailmassa") sekä ihan puhtaasti masennusta ja itsetuhoisuutta. Tätä samaa kritiikkiä naisuhrin estetisoinnista ja viihteellistämisestä on esittänyt monien muiden muassa Maggie Nelson teoksessaan Punaiset osat, joka käsittelee hänen tätinsä murhan oikeudenkäyntiä. Siinä missä Venus-teokset kuvaavat naisen passiivisina katseen kohteina, Neito pulassa -kuvasto tekee naisen uhriudesta kauneutta. Ilmiö on äärimmäisen tuttu paitsi #sadgirl-taiteessa, myös murhaviihteessä, mutta on sillä varsin pitkä historiallinenkin tausta: McCormack muistuttaa myös, ettei alunperin eliitin yksityiskoteihin maalatut teokset raiskatuista neidoista (mm. The Rape of Europa, suomeksi Europan ryöstö) ole myöskään mikään harvinaisuus niin sanotusti korkeakulttuurisen taiteen joukossa; kuvasto on jopa niin normalisoitunutta, että niitä sitä paineitaan euron kolikoihin ja nostetaan esiin Eurooppa-neuvoston aulaan. Ja onhan meillä Suomessa myös oma rakastettu kuvamme, Aino-triptyykki, jossa siveellinen (ja tietenkin alaston, karvaton ja katseelle alistettu) neito tekee mieluummin itsemurhan kuin antautuu ahdistelijansa morsiameksi. McCormack kysyykin oivan kysymyksen, esittäessään miten me todellisuudessa siis suhtaudumme naisiin uhreina, kun pidämme sen kuvastoa myös äärimmäisen kauniina sekä viihteellisenä?

“Society tolerates sexually explicit images of women as long as they conform to an ideal that doesn’t relate to women’s autonomous erotic pleasure. Encouraged to be hyper-sexualised and available spectacles from a young age, when women focus on their own erotic desires and satisfaction, they are seen as monsters, and even more so when they get rich doing it.”

McCormack on kaikkein vahvimmillaan sekä Venusta että neitoa pulassa käsittelevissä osissa, ja toki äitiys- ja noitaosioissa on myös vahvuutensa. Kokonaisuutena Women in the Picture on hieman  aiheeseensa nähden johdantokurssimainen, mutta oikein hyvällä tavalla. Se toimii lukemistona paitsi feministiseen katseeseen myös taidehistoriaan vasta tutustuvalle, mutta antanee jotain uutta enemmänkin lukeneille. McCormack kirjoittaa selkeästi ja helpostilähestyttävästi, esimerkit ovat konkreettisia ja arjen lähelle tulevia. Valitettavasti hyvän kokonaisuuden perään täytyy kuitenkin antaa tiukahko kritiikki kirjan lähteistyksen köykäisyydestä. Ymmärrän kyllä, että kyse on taiteen historiaa ja taideanalyysia popularisoivasta teoksesta, mutta kirjan lähdeluettelo on tämänkin paksuiseksi teokseksi lähes olematon. Tekstissä lähteet on mainittu miten kuten, ja monissa kohdissa varsinainen taustatutkimus tai siihen viittaus puuttuu kokonaan. Ratkaisu tuntuu kummalta, koska kyseessä on kuitenkin taidehistorian tohtori, joka tämän kirjan on kirjoittanut, ja joka nimenomaan nostaa teoksessaan naisten tekemän taiteen tärkeyttä kuvaston muuttajana. Vaikka hänen oma analyysi onkin paikoin jopa erityisen loistavaa luettavaa, niin tällaisessa teoksessa on varsin suuri synti jättää aiemmat analysoijat ja havaintojen tekijät jopa kokonaan mainitsematta.

Helmet-haaste 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa 

THE LONELY CITY

OLIVIA LAING : THE LONELY CITY –

ADVENTURES IN THE ART OF BEING ALONE

315s.

Picador 2016

Eräs ihminen elämässäni kysyi alkuvuodesta mikä on lempikaupunkini maailmassa. Vastattuani New Yorkin, hän halusi perusteluita, hän haluaa aina. Se on tavallaan raivostuttavaa, kyetä perustelemaan kaikki mahdollinen, etenkin yllättäen, etenkin kielellä, jota en puhu äidinkielekseni, mutta tässä tapauksessa vastaus tuntui itsestäänselvältä: New York on paikka, jossa yksinäisyys tuntuu kodikkaalta. New Yorkin valtava ihmismassa, Etelä-Manhattanin sata vuotta vanhat kapeat kadut, kaikki eksentrinen ja yllättävä, kiireiset työläiset, koko kaupunki aaltoilee, muuntuu ja elää koko ajan, ja tuon kaiken kohinan keskellä oman pään rauhattomuus pysähtyy. New York on paikka, jossa kaikki on väliaikaista ja muutoksessa, ja yksinäisyyskin. New Yorkissa ulkopuolisuus on kaikkialla, ei vain minussa. 

Olivia Laingin upea esseeteos, tutkielma yksinäisyydest', The Lonely City, sijoittuu samaan paikkaan, joskin omia New Yorkin käyntejäni huomattavasti aiempaan aikaan. Olivia Laing, brittitoimittaja ja kirjailija muuttaa New Yorkiin ihmissuhdepettymyksen jälkeen, ja on kaupungissa yksinäisempi kuin koskaan. Omista – ja tuhansien muiden saman kokeneiden – kokemuksista rakentuu lopulta järisyttävän hieno esseemonografia, joka sukeltaa niin syvälle yksinäisyyteen, että jokin yksityinen saa Laingin käsissä (jälleen) todella vahvan ja kuuluvan äänen. Maailmassa, länsimaissa, jossa yhteisöllisyys jää kerta toisensa jälkeen yksilöllisyyden alle, yksinäisyydestä on tulossa globaali sairaus.

Kuten muutama kuukausi sitten lukemassani Everybody – A Book about Freedomissa, myös tässä Lonely Cityssä Laing sukeltaa aiheensa pariin aivan omalla tyylillään, yhdistäen henkilökohtaisen kokemuksen universaaliin, tuoden oman elämänsä pienet palat yhteen taiteen tutkimuksen, taiteilijaelämäkerrallisuuden ja taideanalyysin kanssa. Lonely Cityssä Laing käsittelee yksinäisyyttä yksinäisten taitelijoiden, Edward Hopperin, Andy Warholin, Henry Dargerin sekä David Wojnarowiczsin kautta, kuljettaen lukijaa vuoroin näiden yksinäisten hahmojen elämään liittyvien anekdoottien ja heidän taiteensa kautta aiheensa ympärillä. Jokaisella taitelijalla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, mutta suurin taustalla yksinäisyyttä symboloiva tekijä on kuitenkin New York, tuo ikuinen, uneton kaupunki, sen vilkkuvat neonvalot, raju ristiriitaisuus kiiltävien pilvenpiirtäjien ja metrossa nukkuvien kodittomien välillä, sen valtava gentrifikaatio, vain vuosikymmenissä tapahtunut keskiluokan tilanvaltaus, sen loputtomuus ja alakulttuurien alati muotoaan muuttava todellisuus. 

“So much of the pain of loneliness is to do with concealment, with feeling compelled to hide vulnerability, to tuck ugliness away, to cover up scars as if they are literally repulsive. But why hide? What's so shameful about wanting, about desire, about having failed to achieve satisfaction, about experiencing unhappiness? Why this need to constantly inhabit peak states, or to be comfortably sealed inside a unit of two, turned inward from the world at large?”

Kuten tunteemme ylipäätään, myös yksinäisyys on vaiettu, salattu ja hävetty, torjuen ja kieltäen muotonsa saava tunne, joka nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyydessä valtaa alaa mitä enemmän sitä yritetään pitää poissa, mitä syvemmälle sosiaalista mediaa uppoamme, mitä kauemmas karkaamme yhteisöllisyydestä, yhteisöistä, toisistamme, kilpailun valtaamalta yhteistyöltä. Laing tutkii yksinäisyyttä kuitenkin nykypäivää laajemmalta skaalalta, hän näyttää miten se saa muotonsa normeihin mahtumattomuudessa Andy Warholin tapaan, miten lapsuusajan hylkäämiskokemukset syöksevät mahdottomuuteen koskaan kohdata Henry Dargerin tapaan. Yksinäisyys on suuri, psyykkinen tila, jossa jatkuva torjutuksi tuleminen muokkaa aivokemiaa, hylkäämisen pelko saa välttelemään tilanteita, joissa tulla torjutuksi, yhteyden puute muuttaa kommunikointia vihamielisemmäksi. Laing saa ymmärtämään yksittäistä ihmistä, joka ainoan ihmiskontaktinsa seurassa tiuskii ja on "hankala", hän näyttää, miten lapsena hylätyn on mahdoton luoda yhteyttä, jos korjaavaa kokemusta ei koskaan ole tullut. Yksilöpsykologiaa laajemmin Laing kuitenkin käsittelee yksinäisyyttä rakenteellisena ongelmana, yhteiskunnan tautina, joka eriyttää meitä yksitellen omiin poteroihimme, siirtää syrjään erilaisena pitämänsä, hyljeksii sairastuneita, kadottaa siteet yksilöiden välillä sulkiessaan silmät yksilöiltä, kohdellen muita kuin laskettavissa olevaa massaa. Jo käyttämämme kieli kuljettaa meitä erilleen puhumalla haitallisista, tartuttavista ja erityistä tukea tarvitsevista yksilöistä, mutta suurimman hallan tekee suorituskeskeisyys ja määrällisesti mitattavat ominaisuudet, joita jälkikapitalistinen yhteiskuntamme arvostaa niin sanotusti pehmeiden, laadullisten arvojen sijaan.

Laingin luoma kokonaisuus on taianomainen, ja The Lonely City onkin juuri se taideteos, joka tuo yksinäiset yhteen, joista hän itse puhuu esimerkiksi Warholin ja Hopperin taiteesta puhuessaan. Laing muisuttaa, että vaikka taide ei sinänsä paranna tauteja tai ratkaise ilmastonmuutosta, sillä on kyky luoda intiimiyttä, parantaa haavoja, ja mikä tärkeintä, näyttää ettei haavoista jääneet arjet ole rumia, vaan jo ne itsessään voivat olla taidetta. Laingin teos on kirjoitettu ennen maailmaa ravistellutta pandemiaa, ennen uudelle ulottuvuudelle levittäytyvää yksinäisyyttä, mutta se on silti ajaton, ajankohtainen niin kauan, kun yhteiskuntamme toimii yhteisöllisyyden sijaan muiden arvojen varassa. Ja silti, kaikessa syvässä lempeydessään ja ymmärtävyydessään sillä juuri on yhteisöllisyyttä rakentava voima, yhteen tuova vaikutus. Se on juuri sitä, mitä Laing kaikkein eniten arvostaa kirjassa käsittelemiensä taitelijoiden työssä.

“I don't believe the cure for loneliness is meeting someone, not necessarily. I think it's about two things: learning how to befriend yourself and understanding that many of the things that seem to afflict us as individuals are in fact a result of larger forces of stigma and exclusion, which can and should be resisted.”

Luen tämän kirjan loppuun omalla pihallani, auringon paisteessa myöhään syödyn aamiaisen seurana. Yleensä kuuntelen musiikkia, eristän itseni omaan maailmaani, mitta viime päivinä olen yrittänyt olla enemmän sen yhteisen sisällä, sen äänissä ja tapahtumissa. Kirjan rivejä alleviivatessani varpusen pienet hypyt nurmella päästivät hauskaa rahisevaa ääntä. Peipot laulavat tuttua peippolauluaan. Naapurin lapsi jää jumiin viereiseen syreeniin, josta aivan toinen naapuri käy pelastamassa hänet. Ympärilläni auringossa kaksi muutakin ihmistä lukee kirjojaan, vaahteran kukka päästää pienen pienen napsauksen pudotessaan viltilleni. Taloyhtiöni on täynnä pieniä, yksin asuvien ihmisten asuntoja, mutta tässä ja nyt, kaiken tämän keskellä olen vähemmän yksin kuin aikoihin. 

Helmet-haaste 2023: 48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat  samaan kaupunkiin tai ympäristöön

ILLAN EPÄMUKAVUUS

MARIEKE LUCAS RIJNEVELD : ILLAN EPÄMUKAVUUS

286s.

S&S 2022

Alkuteos: De avond is ongemak, 2018

Suomennos: Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Kymmenvuotiaan Jasin isoveli Matthies lähtee luistelemaan, kohti vastarantaa, mutta palaa kotiin kahden kyläläisen kantamana. Maalaispitäjän suru ei ole yhteinen, se ei ole edes lehmätilalla elävän Jasin perheen yhteinen. Suru repii rikki, perheen, perhesiteet ja eloon jääneet sisarukset. Alkaa kipeä ryöpytys, kun Rijneveldin romaani Illan epämukavuus lähtee kunnolla käyntiin. Kun äiti lopettaa syömisen ja isä katoaa navettaan, mitä tapahtuu Jasille, Hannalle ja Obbelle, kolmelle jäljelle jääneelle lapselle? 

Marieke Lucas Rijneveldin viime syksynä suomennettu Illan epämukavuus on palkittu teos, ensimmäinen muunsukupuolisen International Booker Prize -voittaja, Rijneveldin esikoinen. Illan epämukavuus on Édouard Louisin hollantilainen pikkuserkku, Pajtim Statovcin juhlaseuralainen. Se on kurjuus maximus, ilman hoivaa ja huolta jäänyt sisaruskatras, vinoon kasvava psyyke torjuvan kiintymyssuhteen alla. Se on ilmeisen tietoinen valinta näyttää vain surun ja epäonnen rumimmat kasvot, joiden keskellä pako on ainoa vaihtoehto. Se on vastenmielinen ja iso tarina siitä, mitä lapselle tapahtuu, kun hän jää yksin, mutta toisaalta myös tarkkaan harkitun oloinen trauman kuvaus uskonnollisen epäonnen keskellä.

Kuten Johanna Valjakka kirjoitti jokin aika sitten Vita Nuova -kollektiivin sivuilla oivallisessa Taotaan kun trauma on kuumaa -tekstissään, trauma ja tunteisiin vetoava viihde, kirjallisuus mukaanluettuna, trendaa tällä hetkellä hyvin vahvasti. Traumakirjallisuudella on varmasti paikkansa, ja kuten Valjakkakin kertoo, se ei toki ole millään tapaa uusi ilmiö. Mutta Illan epämukavuutta kirjaimellisen epämukavuuden vallassa lukiessa ei voi kieltää ajatusta siitä, etteikö tällaisten kirjojen jatkuva palkitseminen kerro jotain suurempaa ajastamme. Miten pitkälle kustannusmaailma on valmis menemään herättääkseen lukijansa tunteita? Mitä traumalle tapahtuu, kun se kaupallistetaan näin voimallisesti? Miten kirjan arvo mitataan, jos se kertoo vain sanoinkuvaamattomasta kauheudesta, ilman minkäänlaista pilkahdusta itsekriittisyydestä? Kuten Valjakka toteaa, traumakirjallisuuden suhteen on oltava sinällään myös kriittinen, sillä toiston kautta Pontus Purokurun käsite traumasubjektista vain vahvistaa todellisuutta, jossa ollaan jatkuvasti yhtä traumojensa kanssa, eletään niiden tuottamasta bensiinistä, erillään kaikista muista, paitsi ehkä toisista traumatisoituneista. Traumasubjekti toimii jo identiteetin tavoin, ja kulttuuri alkaa luoda jatkuvalla toistollaan kuvaa siitä, että ihminen on yhtä kuin traumansa, traumojensa selitettävissä. Vaikka voisi kuvitella, että vaikeista asioista puhuminen, ja tabujen rikkominen on sinällään ehdottoman tärkeää, trauman keskellä se on vain kieputtava selviytymistaistelu, jolla ei ole juurikaan voimaa vaikuttaa asioihin. Se vaatii vain varomaan ja käpertymään traumatisoidun ehdoille, ja trauma viihteenä vahvistaa tätä siinä näkökulmassa, että se luo kuvaa joistain teoksista niin tärkeinä, että itse traumatisoitumisesta tulee moraalisesti arvokasta, jotain mistä joko selviytyy (jolloin traumatisoitunut on voittaja) tai ei (jolloin myös läheisillä on syy traumatisoitua).

Traumakirjallisuudesta siitäkin voi toki olla montaa mieltä, mutta Illan epämukavuuden kuuluminen kyseiseen "genreen" ei juurikaan ole kiistettävissä. Lopulta en myöskään voi olla pohtimatta, miten Illan epämukavuus jatkaa sitä työväenluokkaista kaanonia, jossa luokkatausta kuvataan ainoastaan tällaisen trauma-/kurjuuspornon kautta. Vähän kuin masennuskirjallisuus saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, että se kertoo synkimmästä vasta "selviämisen" jälkeen, putoaa myös Illan epämukavuus siihen täysin samaan muottiin, josta suuri osa nykykirjallisuuden luokkatietoisesta kaunosta toistaa; on luokkanousun tehnyt poikkeuslapsi, joka tarkastelee taustaansa tai kasvuympäristöään hyvin tumman prisman läpi, nähden heijastuksena vain surua, kurjuutta, hyväksikäyttöä, rakkaudettomuutta ja halua paeta. 

Älkääkä ymmärtäkö väärin – kokemuksenahan se on aivan yhtä inhimillinen kuin se, ettei keskellä syvää masennusta nyt ihan ensimmäisenä nouse sängystä ja ala kirjoittaa sykähdyttävää proosaa. Yksittäisellä kirjailijalla on oikeus toki näyttää luokkatodellisuutta haluamassaan valossa, mutta kun valo on kaikilla sama, ketä tällainen luokkakirjallisuus lopulta palvelee? Muita, ketkä samastuvat ja haluavat nousta? Vai kuitenkin keskiluokkaa, joka lukee tietynaisesta tirkistelyn halusta, ammentaen kirjoista itselleen vierasta kurjuutta, jota voi paeta yksinkertaisesti sulkemalla kannet sivujen päälle? Tuleeko tällainen yhtä kaavaa toistava tapa toistaa tuttua tarinaa siis lopulta laajentaneeksi kirjallisuutta, kuten sen monesti sanotaan haluavan tehdä, vai alleviivaako se vain entisestään, että lopulta keskiluokkaiset arvot ovat todella se status quo, johon kaikkien tulee yltää?

Helmet-haaste 2023: 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä

TAPAUS

ANNIE ERNAUX : TAPAUS

87s.

Gummerus 2023

Alkuteos: L'évènement, 2000

Suomennos: Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Elämme yhteiskunnassa, jossa monissa maissa naisten oikeudet, kuten oikeus omaan kehoon liittyviin päätöksiin aina raskaudenkeskeytys mukaan lukien, ovat menneet taakse päin viime vuosina. Elämme maassa, jossa tälläkin hetkellä käydään hallitusneuvotteluita sellaisten puolueiden kesken, joista ministeriksi saattaa nousta henkilöitä, jotka vastustavat aborttia. Abortin vastustajat vetoavat sikiön oikeuteen elää, mutta todellisuudessahan on kyse kontrollista, jolla evätään naisen oikeus valita miten hän elää. Kun nainen on kotona lasten kanssa, hän on pienempi uhka (eri uskontojen) patriarkaaliselle systeemille, liian kiireinen ehtiäkseen haastaa nykyistä järjestelmää, sopivasti pois tieltä kun tärkeistä asioista päätetään.

Ranskalainen nobelisti, kirjailija Annie Ernaux nostaa abortin puheenaiheeksi, kun hänen alunperin vuonna 2000 julkaistu pienoisteos Tapaus on viimein käännetty suomeksi. Ernaux on sivunnut aborttiaan jo aiemmassa muistelmateoksessaan Vuodet, mutta Tapauksessa se on keskiössä, paljaana keittön pöydällä, ilman mahdollisuutta väistämiseen. Kun Ernaux tulee vahingossa raskaaksi 1960-luvulla, ei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin joko menettää haaveiltu elämä yliopisto-opiskelijana ja palata takaisin työläiskortteleihin aviottomaksi äidiksi tai tehdä laiton abortti.

"Se, että kokemukseni  – laiton abortti – on mennyttä aikaa, ei nähdäkseni ole riittävä syy vaieta siitä, vaikka oikeamielisen lain paradoksi on juuri siinä, että se lähes aina hiljentää aiemmat uhrit, koska 'mitäs menneistä', ja silloin aiempien tapausten alle lankeaa aina sama hiljaisuus. Juuri siksi, että abortti ei ole enää laiton teko, voin ohittaa abortin kollektiivisen merkityksen ja 1970-luvun taisteluista tutut yksinkertaistavat hokemat – 'aina naisille tehdään väkivaltaa' jne. – ja käsitellä omaa unohtumatonta kokemustani konkreettisesti."

Ernaux kirjoittaa abortin tapahtuneen hänelle, jotta hän voi kirjoittaa siitä. Tapaus kulkeekin kahdessa aikatasossa; 1960-luvun tapahtumissa sekä 1990-luvun lopun kirjoitushetkessä, jossa Ernaux palaa abortinaikaisiin tunnelmiin. Nykyhetken pätkät ovat lähinnä kommentteja tai huomioita, ikään kuin perusteluita sille, miksi kirja on tärkeä kirjoittaa. Aihe ei kenties sinällään niitä edes tarvitsisi, mutta kommentit alleviivaavat aiheen henkilökohtaisuutta, salaisuuden suuruutta, laittoman abortin tabua ja sen aiheuttamaa häpeää, joka on laittanut aiemmat uhrit hiljenemään, piiloon epäsuoriin vihjauksiin. 1960-lukuun palaavat osiot taas ovat Ernaux'lle tyypillistä dokumentaarista kirjoittamista, katkelmia nuoruusvuosilta, joiden yksi tapahtumaketju oli ei-toivottu raskaus ja sen päättäminen.

"Joudun kirjoittaessani toisinaan vastustamaan kiusausta antautua suuttumuksesta ja tuskasta kumpuavaan lyyrisyyteen. En halua tekstissäni tehdä sitä mitä en ole elämässänikään tehnyt, tai vain hyvin vähän: itkeä ja huutaa. Haluan pysytellä ahdingon vakaassa virrassa sellaisena kuin sen koin farmaseutin vaatiessa reseptiä tai nähdessäni hiusharjan letkuvadin vietellä. Sillä myllerryksellä, jota koen muistaessani kuvat ja kuullessani sanat, ei nimittäin ole mitään tekemistä silloisten tuntemusteni kanssa, se on pelkkää kirjoittamisenpaloa. Tarkoitan: se mahdollistaa kirjoittamisen ja osoittaa, että teksti on aitoa."

Ernaux'n dokumentaarinen kirjoitustapa on terävää, herkkää ja silti arkista, sellaista, joka pitää tapahtumat omissa mittasuhteissaan. Usein tosielämässä tulee vastaan tilanteita toisensa perään, jossa käsillä olevat tapahtumat kuvittelee suuremmiksi kuin ne onkaan, ja sen kautta itsensä tuntee jotenkin vajavaiseksi, kun ei tunnekaan sitä kaikkea tunneryöppyä, jota tarinoissa tällaisiin tapahtumiin yleensä liitetään. Kuten ylläolevassa lainauksessa käy ilmi, Ernaux pitää huolen, ettei hän sentimentaalisuuttaan tule tehneeksi aborttitarinastaan mitään Suurta Kertomusta, jälkikäteen lisättyjen tunteiden sävyttämää opettavaa tarinaa, jolla on joko onneton tai onnellinen loppu. Ja juuri tämä on Ernaux'n vahvuus: kyetä kertomaan asioita mittasuhteissa. Kirjallisuus – se Ernaux'n viittaama lyyrinen sellainen etenkin – kun on muun tarinankerronnan ohella hieman taipuvainen suurentelemaan elämäämme, lisäämään merkityksiä sinne, missä sitä ei ole, vahvistamaan kokemusten valtavuutta siellä, missä kaikki on lopulta arkista. Ernaux'n laiton abortti on toki merkityksellinen, mutta se on myös loputtomia yrityksiä saada viralliset lääkärit tekemään jotain, jota voi pyytää vain kautta rantain, valtavaa raskauspahoinvointia, emalivati, jonka vedessä kelluu letku, joka on tarkoitettu raskauden keskeyttämiseen.

Ernaux antaa pienessä, voimakkaassa ja tiiviissä teoksessaan äänen miljoonille naisille, jotka vielä tänä päivänäkin joutuvat kehollisen kontrolloinnin uhreiksi ympäri maailman, ja joutuvat turvautumaan turvallisen ja vaarattoman operaation sijaan ties millaiseen puoskarointiin, neulepuikkoihin ja henkarin koukkuihin miesten ja uskonnon pitäessä ylivaltaa heidän kehoistaan. Kuten hyvin tiedetään, abortit eivät pääty siihen, että ne kielletään lailla. Laittomien, vaarallisissa ja epäpuhtaissa olosuhteissa tehtyjen aborttien jälkeen naisten elämät taas saattavat päättyä.

Helmet-haaste 2023: 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta