KUKA ON MAUD DIXON?

ALEXANDRA ANDREWS : KUKA ON MAUD DIXON?

368s.

Otava 2021

Alkuteos: Who Is Maud Dixon?

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Kuten ehkä aiemminkin on huomattu, genrekirjallisuus ei varsinaisesti ole heiniäni. Nautin siitä kyllä pieninä annoksina silloin tällöin, ja rakastan ajatusta jännityskirjoista, jotka vievät mukanaan. Lähtökohtaisesti etsin jännitykseni kuitenkin nopeammassa muodossa, tv-sarjoina ja elokuvina, ja viihteellisempi kirjallisuus jää usein itselleni ominaisempien kirjojen varjoon. Kaikkea ei vain ehdi, joten helposti tulee jumituttua omalle lukemisen mukavuusalueelle. Nyt vastaan tuli kuitenkin kirjainstagramin kautta yhdysvaltalaisen Alexandra Andrewsin esikoinen Kuka on Maud Dixon?, joka suositusten perusteella tarttui minullekin kirjastosta käsiin. Olen taas ollut sairaana, joten mikä olisikaan parempaa kuumepotilaspuuhaa kuin upota tuntikausiksi viltin alle vetävän kirjan parissa.

Tavallaan me tiedämme, kuka Maud Dixon on. Hän on järjettömiä määriä myynyt esikoiskirjailija, josta koko New Yorkin kustannusala puhuu. Se, kuka Maud Dixon todella on, on taas koko alaa piinaava mysteeri. Florence Darrow taas on kustantamon assistentti, joka haaveilee kirjailijuudesta, suurista päivistä, maineesta ja kunniasta. Myös häntä piinaa enemmän tai vähemmän kysymys Maud Dixonista, ja eräiden sattumien kautta hän onkin pian juuri se, joka todella pääsee lähemmäs Maudia. Tai niinhän hän toki ainakin luulee.

Kuka on Maud Dixon? on kirjallisuusmaailmaan sijoittuva psykologinen jännäri, jossa kaksi erilaista henkilöä pyrkivät kohti omia unelmiaan. Toinen haluaa pysyä piilossa ja toinen tulla esiin. Ja jos jotain yhteistä hahmoilla on, on se tämä: nämä kaksi henkilöä, mysteerinen Maud Dixon sekä assistenttina toimiva Florence Darrow ovat muuten tähän astisen kokemukseni mukaan kirjallisuushistorian yksiä vastenmielisimpiä päähenkilöitä kumpainenkin. Ja sitä on etenkin Florence, jonka näkökulmasta tarinaa seurataan. En keksi ketään fiktiivistä hahmoa, jota olisin näin puhtaasti inhonnut koko kirjan ajan, mikä lie jonkinlainen saavutus sekin. Se tekee kirjan lukemisesta erikoisen kokemuksen. Tässä ei ole mitään samastuttavaa, ei mitään ihastuttavaa, ei mitään millä saisi sympatiat puolelleen. Ja tietyllä tapaa juuri se toimii. Florence Darrow on kuin se vihaseurattava some-tyyppi, jonka jokainen päivitys saa raivon partaalle, mutta häntä ei silti kykene olemaan seuraamatta ainakin salaa. Tämä toimii, sillä on ihana lukea kerrankin täysin vapaana mistään samastumisoletuksista.

Maud Dixonin arvoitus lähtee keriytymään auki varsin hitaasti, ja tämän kirjan alku onkin varsin tahmeaa kahlattavaa yllättävänkin pitkälle. Florencea en tosiaan voi sietää, joten hänen seuraamisensa aikaa ennen Maud Dixonia on lähinnä piinaa. Piinaa lisää toki myös se, että genrelleen uskollisesti nämä hahmot ovat myös äärimmäisen ohuita, karikatyyrisiä eikä millään tapaa oikeastaan edes uskottavia. Juonivetoisessa kirjassa tiedän sitä olla suuremmin odottamattakaan, mutta kieltämättä se aiheuttaa hieman haasteita päästä tarinaan sisään.

Mutta kun siihen pääsee, lähteekin se varsin vauhdilla liikenteeseen. Yhtäkkiä kömpelö kieli, turhauttavat hahmot sekä aivan tolkuttoman epäuskottavat käänteet eivät enää haittaa, sillä meno ja meininki vie mukanaan. Kirjan loppupuolisko on siis erityisen mainiota viihdettä, kun vain hetkeksi sulkee kaiken muun ulkopuolelle ja lukee vain menemään. Loppu on alkuun verraten jopa erityisen hyvä, mikä antaa kokonaisuudelle paljon: jos tänne asti pääsee, kirja tosiaan palkitsee. Ja kyllä, suosittelisin tätä eteenpäin, jos joku tällaista jännäriä elämäänsä kaipaa.

Noin niin kuin kirjallisesti tämä ei ole mitenkään erityisen tasokas teos, mutta sopii juuri tiettyyn viihtymistarkoitukseen. Pökkelö kieli ja tietyt käänteet ovat aika hiomattomia, enkä tiedä miten paljon tästä menee esikoisuuden piikkiin. Näen kuitenkin silmissäni jo tästä tehtävän elokuvan/minisarjan, liekö jo tekeilläkin, mene ja tiedä. Romaani on siis hyvin visuaalinen, sellainen, jonka voisi täysin mainiosti elokuvana katsoa ja jo seuraavana päivänä unohtaa. Täydellistä sairausvuodeviihdettä siis.

Helmet-haaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

VIVEK OJIN KUOLEMA

AKWAEKE EMEZI : VIVEK OJIN KUOLEMA

236s.

Kosmos 2021

Alkuteos: The Death of Vivek Oji

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Vivek Ojin kuolema alkaa hetkestä kun Vivek Oji kuolee. Se on siis trilleri, jännityskirja, mutta nurinkurin. Loppuratkaisun me tiedämme. Ruumis meillä on. Joku tietää, miten ja miksi Vivek Oji kuoli, ja päätyi kuolleena siihen mihin hän päätyi. Enää tarvitsee selvittää se myös lukijoille.

Kansainvälisesti suurta huomiota saanut, minun kanssani täysin samanikäinen nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija Akwaeke Emezi on saapunut varsin vikkelään myös suomenkielisille markkinoille Sari Karhulahden hienona käännöksenä. Vivek Ojin kuolema, se ensin käännetty, on itseasiassa Emezin toinen teos, ja joulukuussa suomeksi ilmestynyt Makeaa vettä esikoinen. Tulin nyt lukeneeksi nämä tässä suomalaisessa julkaisujärjestyksessä, ja tällä hetkellä tuntuu, että olen unohtanut kaiken muun, kun olen edelleen niin syvällä Emezin upean, polveilevan ja silti niin hallitusti kasassa pysyneen romaanin lumoissa, ettei muilla ole väliä. Ei ennen eikä jälkeen tulevilla, kun mieli tekee vain pysyä näiden kansien välissä, jatkaa tätä maailmaa, tätä tarinaa.

Vivek Ojin kuolema alkaa siis lopusta. Emezi kutoo yhteen laajan nigerialaisyhteisön, erityisesti sellaisen, jossa miehet ovat paikallisia, mutta vaimot muiden maiden kolkista eri mutkien kautta samaan paikkaan päätyneitä. Emezi zoomaa aluksi muutamaan yksittäiseen henkilöön ja perheeseen, pitää heidät tarinan keskiössä, mutta laajentaa yhteisöä sitä mukaa kun tarinan serkukset, Vivek ja Osita kasvavat, tuo heidät yhteen muiden yhteisön nuorten kanssa, risteää, kuljettaa ja törmäyttää taitavasti. Kerronnan keskiössä on jatkuvasti Vivek, mutta välillä etäämmältä, niiden elämien kautta, jota hänen kohtalonsa kosketti. 

Kielen rytmi on kaunista, etenevää, kuvailevaa, piilottelematonta, ja samalla ihanan queer-teemoja normalisoivaa: ne vain ovat, ilman että ihan kaikki on kipuilevaa tragediaa. Emezin tyylissä on taikansa, sillä tuntuu kuin olisin lukenut yli viisisataasivuisen lukuromaanin parisataa sivuisen (lähes pienois-)romaanin sijaan. Emezi onnistuu upottamaan hiottuun kerrontaansa niin paljon teemoja ja risteäviä lankoja, että lyhyestäkin kirjasta tulee äärimmäisen täyteläinen, hitaasti aukeava ja upottava. Se juuri sellainen, jota ei malta laskea käsistään, ei sitten millään ja toisaalta taas sitä haluaa säästellä mahdollisimman pitkään. Vivek Ojin kuolema onkin Suuri Tarina pienissä sivumäärissä, ja sellaisen kokonaisuuden luominen on kieltämättä erityisen taidokasta.

Tavallaan ainoa asia, mikä teoksessa häiritsee, on asia joka ei ehkä saisi häiritä, ilman että siinä on pieni elitistinen kaiku: kirja on niin viilatun hyvä, että siitä tietää kaikkien pitävän. Ei siinä varsinaisesti ole laskelmallisuuden saati suoraa kaupallisuuden makua, mutta melkein. Ja se melkein on se, miksi tämä on itselleni esimerkiksi neljän eikä viiden tähden kirja, mutta toisaalta se kertoo myös paljon minun maustani: tämä kun on puhtaammin genrekirjallisuutta, ja siihen kuuluu tämä tietty kaava. Ja kun sitä kaavaa taitavasti, ja silti omannäköisesti toistaa, voi olla hieman epäreiluakin arvottaa kirjaa siitä. Mutta jokin pieni särö, rajojen rikkominen, ennalta-arvaamattomuus, ylimääräinen koukero vähemmän olisi ehkä teroittanut tätä vielä lisää. Tehnyt pienellä hiomattomuudellaan, no, hiotumman, niin nurinkurista kuin se onkin.

Mutta Emezi on kansanvälisen tason kirjailija, ehdottomasti. Tämä taitava toisinkoinen on eheä, sivumääräänsä nähden runsas ja tietyllä tapaa ajattoman ajankohtainen teos, sellainen kulttuklassikon mainetta kenties tavoitteleva. Siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän siihen asemaan päästäkseen. Hieno, upea romaani. Suosittelen suurella lämmöllä ihan kaikille.

Helmet-haaste 2022: 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua

OIKEUSJUTTU

JOHANNA VEHKOO : OIKEUSJUTTU

219s.

Kosmos

Pyydetty arvostelukappaleena

Johanna Vehkoon oikeusjuttu selvinnee helposti jokaiselle, joka googlettaa kyseisen toimittajan nimen. Johanna Vehkoon Oikeusjuttu taas on kirja, jonka soisi kuuluvan yleissivistykseen, paitsi kaikille oikeusvaltion kanssa jatkuvasti työskenteleville tahoille myös kaikille niille, joille äärilaidan oikeistolainen trollitehtailu on vielä tuntematon ilmiö.

x

Vehkoo on käynyt täysin julkista, lehdistöstä syytteen saamisesta saakka puitua oikeusjuttuaan jo vuodesta 2018, ja saanut tuomiot sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa kunnianloukkauksesta. Kirjassa on kyse kuitenkin paljon laajemmasta asiasta kuin yhdestä yksittäisestä oikeudenkäynnistä:  se kysyy kovaa ja kuuluvasti mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jossa rasistisesti toimivaa ihmistä ei saisi kutsua rasistiksi.

Vehkoo yhdistelee Oikeusjutussa omaa henkilökohtaista taisteluaan yhteiskunnalliseen kontekstiin toki tätä laajemminkin. Hän avaa ylipäätään oikeisto- ja kuvalautatrollien toimintamekaniikkaa, vihapuhetta ja häirintää suhteessa oikeuslaitoksen kykenemättömyyteen puuttua niihin, sananvapauden tarkoitushakuista manipulointia, äärioikeiston valitsemien puheenaiheiden arkipäiväistymistä sekä ylipäätään suomalaisen oikeusjärjestelmän kykenemättömyyttä tunnistaa näin laajaa ilmiötä. Tai systeemistä rasismia ylipäätään. Yhtäällä Vehkoo saa tuomion alle kahden sadan henkilön silmille tarkoitetusta Facebook-päivityksestä, syyttämättäjättämispäätös jätetään toisaalla tekemättä, kun 2800 poliisin Facebook-ryhmässä hekumoidaan avoimen rasistisilla päivityksillä.

Oikeusjuttu tekee myös surullisen selväksi tämän hetken rakenteellisen vinouman, jossa miehen kunnia on oikeuden edessä edelleen suurempi kuin naisen. Helsingin sanomat on käynyt maaliskuussa 2019 läpi lähes tuhat kunnianloukkaussyytettä, joiden perusteella voidaan todeta, että syyttäjät vievät todennäköisemmin käräjille asti tapauksia, jossa on loukattu miehen kuin naisen kunniaa. Lisäksi oikeuden tuomitsemat kärsimyskorvaukset ovat olleet suurempia miehillä kuin naisilla. Eikä kunnianloukkausrikoksen vinoumat jää tähän; siinä missä naista voi internetin syvimmissä syövereissä huoritella, tappouhkailla, fantasioida seksuaalisella väkivallalla tai kaasu-uunittamisella, on tällä hetkellä ainoa kielletty n-sana Suomessa täysin äärioikeistoon liittyvä. Siis se täysin sama sana, jolla he itse itseään kutsuvat, ovat kutsuneet jo 1930-luvulta saakka.

Vehkoo on taitava kirjoittaja, ja kaiken sen henkilökohtaisen traumaattisuuden seasta hän on noussut kirjoittamaan äärettömän hienon, tärkeän ja monipuolisen teoksen, joka ei jää vain henkilökohtaiseksi tarinaksi vaan laajentuu osoittamaan todella oleellisia yhteiskunnallisia epäkohtia. Jos oikeuslaitokset unohtuvat toitottamaan että yksittäistapaus on yksittäistapaus on yksittäistapaus, jää jotain todella merkityksellistä huomaamatta. Oikeusjutussa juuri se merkityksellinen nousee näkyviin. Siksipä toivoisin, että näihin aiheisiin perehtyisi mahdollisimman moni. Sananvapaus ja sen määritelmälliset rajat kun meitä kaikkia niin kovin kiinnostavat.

Helmet-haaste 2022: 35. Kirjassa on oikeudenkäynti 

PIMEÄN JÄLKEEN

HARUKI MURAKAMI : PIMEÄN JÄLKEEN

209s.

Tammi 2020

Alkuteos: アフターダーク [Afutā dāku] / 2004

Suomennos: Antti Valkama

Minulla on tapana ahmia asioita, joita rakastan. Kuunnella uusi, juuri löytämäni levy kerralla niin monta kertaa putkeen, että se on mennä puhki. Käydä syömässä samassa ravintolassa niin monta kertaa peräkkäin sama ateria, että se ei lopulta enää maistu. Ja lukea yhtä kirjailijaa niin paljon niin lyhyessä ajassa, että maneerit ja yhteneväiset teemat alkavat puuroutua yhteen, eikä uudemmat, hienotkaan kirjat yllä miksikään muuksi kuin valtavaksi sopaksi, joka ei maistu yhtään miltään. Näin on meinannut lähivuosina käydä muutamallekin kirjailijalle, mutta erityisesti niin on käynyt Haruki Murakamille, kavereiden kesken, Murikselle.

Muris teki kuitenkin ihanankamalan 1Q84-teoksen lukukokemuksen jälkeen paluun viime marraskuussa, kun luin kirjagramin Syksyn keltaiset lehdet -haasteeseen uudelleen japanilaiskirjailijan Miehiä ilman naisia -novellikokoelman. Huomasin, että jokin rakkaus oli vielä jäljellä, jokin syy minulla olikin kyseistä kirjailijaa rakastaa. Ja niinpä nyt pari kuukautta myöhemmin uskalsin pitkästä aikaa kokeilla Murista ihan kokonaan uudelleen, tämän Pimeän jälkeen -romaanin parissa.

Pimeän jälkeen on yhdenyön romaani Tokiosta, pimeistä tunneista, jossa muutamien eri hahmojen yölliset matkat risteävät, ja toisaalta taas jatkavat matkojaan omiin suuntiinsa. Romaanissa on (Murakamille ah niin tyypillinen ei kovin kaunis nuori nainen) Mari, joka lukee romaania yökahvilassa, Takanashi, pasunisti, joka muistaa Marin hänen siskonsa Erin kautta. Toisaalla on myös raaka pahoinpitely tuntihotelli Alphavillessä, sekä sikeaästi nukkuva kaunotar Eri, jota ikäänkuin tarkkaillaan jonkin monitorin kautta. Perinteistä Murista siis, sekalainen sakki Tokiossa, lukuisia intertekstuaalisia viittauksia niin kirjallisuuteen kuin klassikkoelokuviin, mysteereitä ja ripaus maagista realismiakin.

Ja silti tässä romaanissa, harvinaisen lyhyessä Murakamiksi, on jotain hurjan kaunista ja tunnelmallista. Ja siinähän Murakami on erityisen taitava, on aina ollutkin: luomaan henkilöhahmoja (olkoonkin, että aina aika samanlaisia), motiiveja, kummallisia käänteitä, yhteenlimittämistä sekä erityisesti pysähtynyttä ja silti niin elävää tunnelmaa, että neonvalot tuntuvat aidosti näkyvän silmissä, illan viimeisen ja aamun ensimmäisen junan välisten tuntien omituisuuden tuntuvan koko kehossa. Ja toisin kuin Murakamin romaaneissa yleensä, tässä tunnelma on esimerkiksi äänimaailman sijaan ennen kaikkea äärimmäisen visuaalinen: se on valoja, kirkkaita mainoksia, seksileluautomaatteja tuntihotellin seinällä, vanhoja televisioita ja äärimmäisen teräväksi teroitettuja lyijykyniä vierekkäin. Kirja on niin näkyvä, että tuntuu kuin olisin juuri katsonut äärimmäisen taitavasti kuvatun taide-elokuvan romaanin lukemisen sijaan. Ja sellaisen kirjoittaminen, se on taito, johon ihan kuka tahansa ei pysty.

Tuokiokuvina, novellinomaisina väläyksinä yksittäisten hahmojen elämistä tämä romaani oli kyllä upea. Avoin loppu lisäsi jotenkin kaiken maagista tunnelmaa, sellaista pehmeää mystisyyttä, jossa ei tällä kertaa menty liian syvälle. Romaanin kompakti koko tukee aidosti koko teoksen muotoa, ja Murakami pysyy hienosti niissä kapeissa raameissa, jolloin romaania leimaa vahva hallittu tunnelma. Siinä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Joten kyllä, olen sitten alkuvuosien sekä Miehiä ilman naisia -kokoelman tainnut löytää uuden lempi-Murikseni. 

Tauko on tehnyt meille siis hyvää. Pimeän jälkeen oli ihana paluu tuttuun, ja silti uudenlaiseltakin tuntuvan Murakamin pariin, joten kyllä me tapaamme vielä. Mutta tosiaan hillitymmin tällä kertaa, säästellen ja nautiskellen. 

Helmet-haaste 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

5 X 5 KIRJAA VUODELTA 2021

Yksi kirjavuosi on taas eletty, ja on aika jollain tapaa summailla yhteen edellisvuoden aikana luettuja teoksia. Luin yhteensä 57 kirjaa, 16 eri maasta, pääosin kaunoa, innoikkaimmin esseitä, hyviä ja huonoja. Joten tässäpä taas perinteisesti vuoden 2021 kirjalliset hitit ja hudit, olkaa hyvä.

5 HAALEINTA LUKUKOKEMUSTA

Emma Cline : Daddy

Vappu Kannas : Kirjeitä Japaniin

Jenny Erpenbeck : Päivien loppu

Pauline Harmange : Miksi vihaan miehiä

Ocean Vuong : Lyhyt maallinen loistomme

5 VIIHDYTTÄVINTÄ KOKONAISUUTTA

Elina Viinamäki : Vaimoni - ja muita henkilökohtaisia asioita

Harry Salmenniemi : Fantastinen salaatti

Liv Strömquist : Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Silvia Hosseini : Tie, totuus ja kuolema

Laura Friman : Tauko

5 KIINNOSTAVINTA TIETOA

Anu Silfverberg : Sinut on nähty

Anna-Kaari Hakkarainen & Päivi Häikiö : Curiositas

Sigri Sandberg : Pimeys - tähtiä, pelkoa ja viisi yötä yksin tunturissa

Suvi Auvinen : Kaltainen valmiste

Reni Eddo-Lodge : Miksi en enää puhu valkoisille rasismista

5 HIENOINTA KAUNOA

Han Kang : Valkoinen kirja

Anna Järvinen : Uni viime yönä:

Koko Hubara : Bechi

Amanda Palo : Outoja kaloja

Vigdis Hjorth : Perintötekijät

5 MULLISTAVINTA LUKUKOKEMUSTA

Minna Salami : Aistien viisaus

Vigdis Hjort : Onko äiti kuollut

Rachel Cusk : Toinen paikka

Pauliina Vanhatalo : Tuntemani maailma

Zadie Smith : Aavistuksia

Kirjavuotena hieno, muuten aivan kammottavan väsyttävä ja uupunut. Kuten moni sosiaalisen median meemikin sanoo, en tosiaan ollut varautunut että vuosi 2020 olisi trilogia, joten aikamoista hullunmyllyähän tämä nyt on ollut. Mutta onneksi on kirjat, maailmat joihin kadota ja joiden ansiosta voi olla kokonaan eksymättä. Vuodelta 2022 odotan jonkinlaista lempeyttä, vaikka se ei ihan sellaisissa merkeissä ainakaan toistaiseksi ole alkanutkaan. Mutta onneksi on viikko vielä lomaa, voi vaikka kadota niiden romaanien sivuille.

Hellempää vuotta 2022 meille kaikille. <3