tiistai 14. elokuuta 2018

8 + 1 VINKKIÄ BOOKSTAGRAMMAAJALLE (JA KUINKA JÄTÄN NE ITSE TOTEUTTAMATTA)


Kirjainstagram tuli alunperin blogin sivuun, viereen tukemaan näitä kirjoituksiani täällä (sekä pois omalta henkilökohtaiselta instagram-tililtäni, koska siellä kaikki kirjajutut lähinnä karkotti seuraajia, haha). Puolisentoista vuotta puuhaa harrasteltuani täytyy todeta, että siitä on ehkä nyt viimeisen puolen vuoden aikana kasvanut isosiskoaan suurempi. Pääpuuha, jolle blogi tuntuu enää hieman sivujuonteelta, joltain, joka tukee kuvia ja puhdasta visuaalista ähkyä.

Sen kunniaksi olenkin jo jonkin aikaa koonnut pientä listaa siitä, mistä ja miten kannattaa aloittaa, jos haluaa mukaan bookstagram-skeneen. Nopeaa, helppoa ja olevinaan vaivattomampaa kuin bloggaaminen, kuvittelin ennen. Mutta palkitsevaa ja reaaliaikaisempaa myös, parhaimmillaan. Tässäpä siis 8+1 vinkkiä bookstagrammailuun. Ihan vain jotta voitte tiedostaa ja unohtaa jokaisen. Sillä yhtä ja oikeaa tapaa ei ole, tietenkään.


01 Nimimerkillä on väliä. Jos haluaa jäädä mieleen, kannattaa sen liittyä kirjallisuuteen, mutta jotenkin muutenkin kuin kirja/book/reads-sanalla, sillä ne löytyvät lähes jokaisen nimimerkistä. Kansainväliseen meininkiin tähtäävälle englanninkielinen on varmasti helpompi, suomalaiset taas tarttuvat herkemmin omankielisiin. Ja sitten taas toisaalta: ihan sama. Omani on suomeksi, mutta sekoittelen kuvateksteissä iloisesti englantia ja suomea ilman minkäänlaista logiikkaa. Usein käytän kumpaakin, ja toisaalta storyissa taas lähinnä suomea. Ihan miltä milloinkin tuntuu, ja sekin on aivan ok. Loistavia esimerkkejä taitavista sekoittelijoista on muun muassa @tarinannuppuja-Ulla sekä @vanamonkukkka-Linnea.

02 Kuvia ottaessa muista valo valo valo. Sitäkin voi korjata kuvankäsittelysovelluksilla, mutta vain rajallisiin määriin asti. Kuvakulmat, somisteet, ulkona otetut kuvat ynnä muut ovat sitten niitä, joilla rakennetaan omaa tyyliä, eikä yhtä oikeaa ole olemassa. Vaihtelu ja monipuolisuus virkistää, ja silti otan itse aina kuvani lähinnä suoraan ylhäältä päin. Tykkää ketkä tykkää, pääasia, että oma visuaalinen silmä viihtyy. Itse kuvien tyylejä pyöritellessä kannattaa pysähtyä omien lempikuvien äärelle ja tarkastella mikä niitä yhdistää: onko se tietty sävy, tunnelma, kuvakulma, minimalismi vai boheemi värirunsaus? Inspiraatiota saa aina ottaa muilta, mutta kopiointi on vain oman ajatuksen laiskuutta, eikä johda pidemmän päälle mihinkään hyvään. Valoa ja tunnelmaa käyttää ihanasti esimerkiksi @blackbookspage-Cikita.

03 Feedin yhteinäisyys. Uudet seuraajat tulevat katselemalla henkilökohtaista sivuasi, muuten sen näet lähinnä sinä. Kauniilla ja yhteinäisellä feedillä tuntuu kuitenkin olevan väliä, sillä se on käyntikorttisi seuraajia hamutessa. Yhtenäinen filtteri, valo tai kuvanmuokkaustapa helpottavat, silmä lepää seesteisen ja harkitun edessä aivan eri tavalla kuin sekavan ja keskenään riitelevän. Ja silti: kauneus syntyy myös epätäydellisyydestä, ja liian harkittu on herkästi myös tylsä. Sellaista on myös  herkästi tylsä ylläpitää, ja siksi luovuin yhtenäisyydestä itse keväällä. Pyrin edelleen pitämään sitä edes suuntaa-antavasti (eli yhtenäisyyden näen lähinnä minä itse hahah), mutta elämänmakuisuus menee minulla tällä hetkellä harkitun edelle. Ja se jos mikä on antanut aivan uutta pontta ja inspiraatiota ylipäätään tehdä koko puuhaa. Ihania yhtenäisiä ja kauniita feedejä löytyy esimerkiksi @stefiereads'ilta sekä @kenyan_librarylta, suloinen, mutta kaunista boheemiutta ja monipuolisuutta taas suomalaiselta Tessalta, @in_search_of_peter_panilta.

04 Iskevät kuvatekstit. Instagram on niin vahvaa visuaalista tykitystä, että olet erityisen onnistunut, jos saat jonkun aidosti pysähtymään kuvasi äärelle. Kuva on siinä tietenkin avainasemassa, mutta kuten ehkä olet huomannut, kuvatekstistä näkyy vain pieni osa, ja jos sille toivoo lukijoita, on se aloitettava jollain tapaa nasevasti. Itse laiminlyön tätä erityisen paljon - lähinnä siksi, että suurin osa kirjoitussyyhyistä tulee edelleen purettua tänne blogin puolelle. Jos kuitenkin kaipaat kommentointia ja keskustelua, on mielenkiinto herätettävä pienessä tilassa ja pian. Kiinnostavimpia juttuja instagramiin tarjoilee tekstien muodossa kauniiden kuviensa ohella esimerkiksi @anniinasbooks.

05 Aktiivisuus. Aktiivisuus tuntuu olevan usein tärkeiden asioiden listalla, mutta itse olen tästä hieman eri mieltä. Ehkä olen jo hieman vanha, mutta en minä seuraa muiden postausvälejä, säännöllisyyttä tai epäsäännöllisyyttä. Toki jos kuvia tulee kerran kuussa ja kommentteja ei koskaan, on uusia seuraajia varmasti haastavampi saada, mutta itseäni häiritsee enemmän "anteeksi kun tänään ei tule kuvaa" -postaukset kuin se, ettei tänään tule kuvaa. Mutta kuten missä tahansa, omaan tahtiin säännöllisesti tehtynä asiat toki lähtevät rullailemaan paremmin. Ja jos tiliään kasvattaa haluaa, ei sitä alusta asti kannata laiminlyödä, tietenkään. Kunhan tahti tulee luonnostaan, on vilkkaampikin tahti ok (mutta ei liian vilkas, unfollaan itse hyvin herkästi henkilöt, jotka postaavat päivittäin useita kertoja päivässä), mutta pääasia että itsellä on sen kanssa hyvä ja stressitön olla. Ihania, säännöllisen epäsäännöllisiä ja välillä lomailevia tilejä on muun muassa @novels_and_coffeebeans.

06 Algoritmit. Instagramin algoritmit toimivat hassusti, vaikka nykyään onneksi sovellus taas ilmoittaakin, jos olet onnistunut selaamaan kaikki kahden päivän aikana julkaistut kuvat läpi (eli lähtökohtaisesti kenenkään kuvien ei pitäisi kadota feediisii, ellet sitten seuraa useita satoja eri tilejä). Algoritmejä tuntiessa voi kuitenkin maksimoida parhaansa mukaan kuvien näkyvyyden, joten niiden suhteen on väliä milloin kirjan postaa, mihin kohti aihetunnisteet laittaa (kuulemma kuvatekstiin, ei kommentteihin) ja minkälaisia käyttää (#bookstagram-tagin takana on miljoonia kuvia, ja siellä tuskin kovin korkealle nousee, ellei kuvalla ole satoja tykkäyksiä ensimmäisten tuntien sisällä. Kuulemani mukaan myös vaihtelevat tägit postausten välillä vähentävät instagramin oletusta siitä että olet botti), onko kuvalla paikkatägi ja kommentoidaanko sitä paljon. Liiallinen algoritmeilla pelaaminen näkyy kuitenkin läpi. Jos jokaisessa kuvassa on kommentteja houkutteleva kysymys, mutta aloittaja ei viesteihin vastaa, tuntuu turhalta edes kommunikoida. Algoritmit on mitä on, ja kulkee miten kulkee, niistä ei liikaa kannata välittää.

07 Yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys ei tule ilman omaa aktiivisuutta, mutta on yksi bookstagramin parhaita puolia. Kommentointikynnys on instagramissa ehdottomasti blogia matalammalla, ja kun keskustelet itse aktiivisesti muiden kuvissa, saat heistä helpommin myös seuraajia itsellesi. Ig:ssa saa myös kuplauduttua ihanasti pelkkään kirjamaailmaan seuraamalla pelkkiä kirjaihmisiä pelkällä kirjatilillään. Ihanaa ja pumpulinpehmeää, kun on paikka, jossa puhutaan vain ihanista ja pumpulinpehmeistä asioista. Tekee ihan hyvää sekin, toisinaan. Ihanan kirjallisia ja keskustelevia bookstagram-ihmisiä ovat esimerkiksi @bookishteaparty-Katri, @ireadlikephoeberuns-Mira sekä @sivutiella-Sirri.

08 Persoonallisuus. Onnistunut instagram-habitus syntyy, kun jollekulle tulee feedissään vastaan kuvasi, ja hän tietää jo nopealla vilkaisulla, että se on juuri sinun. Persoonallisuus syntyy maneereista, omista tavaramerkeistä, pienistä jutuista, joita juuri sinä teet niin kuin teet. Persoonallista otetta voi toki rakentaa, ja inspiraatiota siihen voi ottaa muilta, mutta lopulta se syntyy myös asioista, joita et ole itse huomannutkaan: tietyistä suosimistasi kuvakulmista, sanavalinnoista ja tavasta olla. Ihan kuin sosiaalisen median ulkopuolellakin, muut näkevät sinut hyvin erilaisena kuin itse olet. Siksi kaiken muun esittäminen ja tietoinen tehtailu näyttäytyy vain epäloogisena ja epäsinuna. Kun on oma itsensä ja toteuttaa omaa visuaalista silmäänsä hivelevää tapaa tehdä mitä tekee, löytyy sen mukana ne seuraajatkin, jotka nimenomaan sinun tyylistäsi aina pitävät. Ihania, omaleimaisia instagram-tilejä ovat muun muassa @cozydaysz, @pienikirjasto, @lukuisa & @lookingthroughpages.

+ Älä silti stressaa, tee pakottavia aikatauluja, kyttää feedin yhtenäisyyttä saati tykkäyksiä ja seuraajia tai vertaile itseäsi muihin. Kyllä, instagram on täynnä toinen toistaan harkitumpia ja täydellisimpiä kirjatilejä, joissa jokainen yksityiskohta on mietitty viimeisen päälle, kuvat sointuvat keskenään toisiinsa ja tilejä seuraa kymmeniä tuhansia ihmisiä. Jos harrastuksesi on lähinnä harrastus, eikä tavoitteesi ole nousu kansainväliseksi tähdeksi, anna muiden olla ja tehdä kuten tekevät. Itse seuraan henkilökohtaisesti mieluiten vain pieniä tai keskikokoisia tilejä, ja pieni epätäydellisyys on huomattavasti kiinnostavampaa kuin ylihiottu ja kliininen. Pienemmissä piireissä myös kanssakäyminen on aidompaa ja oikeasti lähellä, siellä on jäljellä se kaikista tärkein: ilo ja rakkaus kirjojen ympärillä.

Lisää bookstagram-kuvia: @mitaluimmekerran

tiistai 7. elokuuta 2018

ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS

ALICE MUNRO : VIHA, YSTÄVYYS, RAKKAUS
398s.
Tammi 2010
Alkuteos: Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage (2001)
Suomennos: Kristiina Rikman

Munron novellit ovat olleet minulle aina hieman haastava kohta. Olen aina tunnistanut näiden laadun, rakastanut osittain heti luettuani, mutta vuosien mittaan unohtanut täysin mitä luin, ja mikä pahinta: unohtanut, mitä tunsin kun luin.

Huomasin jokin aika sitten bookstagramin ihmeellisessä maailmassa hieman samaa sivuavan keskustelun (olen parahiksi unohtanut myös senkin, kenen tilillä kommentointia käytiin. Saa ilmiantaa itsensä, jos tunnistaa, niin kreditoin oikeaa suuntaa!), puhe oli nimittäin juuri lyhyistä novelleissa ja siitä, miten niitä harvoin muistaa luettuaan. Ja jos niitä ei muista, pitää omaa muistamattomuuttaan jonkinlaisena merkkinä yhdentekevyydestä, mieleenpainumattomuutta itselleen sopimattomuutena.

Tämä oli erityisen hieno keskustelun, eniten ehkä siksi, että tunnistin siitä täysin itseni, paitsi (Munron) novellien myös runojen osalta. Luen, nautin, tunnelmoin, mutta luettuani en osaa enää kertoa mitä tai mistä luin. Romaanien kanssa niin ei ole: kykenen palaamaan tarkastikin jokaisen lukemani kirjan maailmaan, väittäisin. Muistan mistä pidin, mistä en, millaiseksi olen kuvitellut päähenkilöt ja minkä väriseltä kirjojen maailmat jälkikäteen tuntuvat. Se aistirunsaus tuntuu pakahduttavalta, tuntuu, vaikka kirja olisi ollut keskinkertainen tai huonokin. Mikään ei unohdu, jää painumatta mieleen.

Mutta kun kyse on (Munron) novelleista, minulla ei ole minkäänlaista aavistustakaan, mistä, miten ja millaisia tarinoita on aiemmin kerrottu. Olenko pitänyt niistä vai jäänyt ulkopuoliseksi. Oliko tunnelma vangitseva vai sivusta seuraava. Tuntuivatko maailmat tosilta. Taitavaksi ne olen tunnistanut, joten suvereenisti olen tainnut sanoa pitäneeni. Mutta jos muistijälkeä ei ole, voiko kirjasta silloin olla muka täysin tykännyt?

"Meidän maatilamme oli pieni - yhdeksän eekkeriä. Se oli tarpeeksi pieni jotta pystyin tutkimaan sen viimeistä nurkkaa myöten, ja kaikki oli niin omanlaistaan etten oikein osaa sanoakaan miten. On helppo käsittää, mitä erityistä oli rautalankaverkkovajassa, jossa pitkät, vaaleat hevosenraadot roikkuivat julmissa koukuissa, tai kovaksi tallautuneessa veren kyllästämässä maassa, missä elävistä hevosista oli tullut rehulihaa. Mutta oli siellä muutakin, niin kuin kivet molemmin puolin pihaton suuta, joilla oli minulle paljonkin sanottavaa, vaikkei niiden luona ollut mitään merkittävää tapahtunutkaan."

Tämän Munron jälkeen väittäisin, että voi. Yksittäisiä tarinoita voi rakastaa, koska niitä rakasti tässä hetkessä, lukiessa, niitä sivujen kautta eläessä. Kokoelman kaikista ei tarvitse pitää voidakseen pitää osasta, kaiken ei tarvitse jäädä mieleen jonkinlaisen tunnelman säilyäkseen. Jotkut kirjat tuntuvat suurilta niitä lukiessa, jotkut vuosia lukuhetken jälkeen. Se, että ne tuntuvat keskenään erilaisilta, ei tee niistä toisiaan huonompia. Toisenlaisia vaan. Ja sitäkin tekee välillä varsin hyvää sietää, erilaisia tapoja tuntea jotain tarinoita kohtaan.

Vihan, ystävyyden ja rakkauden keskiössä oli muistot ja muistaminen, parisuhteet ja avioliitot. Ne järkiliitot, joita lapsena ei osattu ihaillen omien vanhempien kanssa tarkkailla, koska välit olivat lähinnä olleet etäisen kohteliaat ja ne, joita ei osata elää hetkessä, koska arjen kohdattuaan taika hienoimmastakin katoaa, jos sitä ei osaa vaalia. Munron vahvat, mutta silti elämässä hauraastikin kiinni olevat hahmot pyörivät inhimillisten halujen ja kiusauksien ympärillä, tempautuvat mukaan hetken huumaan tai saavat kuulla, ettei diagnoosi olekaan yhtä toivoton kuin henkisesti oltiin ehditty jo varautua. Munro kutoo pieniä hetkiä eri naisten elämistä uskomattomalla taidolla, sillä vaikka kunkin seurassa piipahdetaan vain pienen ajan ja muutaman kymmenen sivun verran, tutustuu heihin kuin olisi pidemminkin saanut vierellä kulkea. Munrolla on upea taito antaa sanoja ilmiöille, joiden olemassaolon on tiennyt, mutta ei koskaan sen kummemmin ole niitä saanut raameihin itse laitettua.

Tästä novellikokoelmasta mieleen jäi erityisesti kolme tarinaa, Nokkoset, Se mitä muistetaan sekä Karhu tuli vuoren takaa. Niiden tunnelma oli käsinkosketeltava, kaunis ja hauras, rakkaus, ystävyys ja viha jotain, jonka tiesi olemassa olevaksi, muttei ollut itse vain koskaan osannut aiemmin sanoittaa. Munro kertoo yhtaikaa niin täyteläisen kauniisti ja silti etäältä, lempeästi ja tapahtumat oikeisiin mittakaavoihinsa laittaen mitään mitätöimättä. Pienin on usein kaikkein kauneinta, yksityisin tärkeintä ja ohikiitäneet, merkityksettömiltä tuntuneet hetket mielen suurimmiksi kasvattamia. Aivan kuin Munron kerrontakin. Siksi sanon urheasti nytkin pitäneeni, tunteneeni tärkeiksi, rakastaneeni jopa osittain, silläkin uhalla, etten vuoden päästä muista näistä tarinoista enää ainuttakaan. Mutta onneksi ne voi sitten vaikkapa lukea ja löytää uudelleen, mikä ihana taika sekin nyt lopulta oikeastaan onkaan.

Muualla muun muassa seuraavissa blogeissa: Pieni kirjasto, Luettua elämää, Reader, why did I marry him? & Kirjakuiskaaja

keskiviikko 1. elokuuta 2018

KESÄ- JA HEINÄKUUN KOOTUT


Mikä kesä.


Onhan se täällä vieläkin, on on. Mutta silti, touko-, kesä- ja heinäkuuta taaksepäin ajatellen tuntuu, että se on ollut ikuisuuden, ja se on ollut se elämäni kesä, sellainen jollaiseksi jokainen seuraava tulee aina huhtikuisin ajateltua. Se on ollut täynnä retkiä, auringonlaskuja, pientä humaltumista, ex tempore -juttuja ja ennen kaikkia hetkessä elämistä. Hetkiä, jolloin on niin onnellinen, ettei edes muista pelätä tulevaa, mennyttä tai jotain kosmista rangaistusta siitä, ettei muista pelätä.

K E S Ä K U U N  L U E T U T



H E I N Ä K U U N  L U E T U T


H E I N Ä K U U N  O S T E T U T

F. Scott Fitzgerald : Kultahattu
Liv Strömquist : Kielletty hedelmä
Liv Strömquist : Nousu ja tuho
Liv Strömquist : Prinssi Charlesin tunne
Chimamanda Ngozi Adichie : Huominen on liian kaukana

Etenkin heinäkuussa kirjat tuntuivat jotenkin sivuseikalta, mikä on kenties varsin virkistää 62 tänä vuonna luetun teoksen jälkeen. Luin myös hyvin pitkästä aikaa keskittyneesti kerrallaan vain yhtä teosta, eniten 1Q84:sta ja nautin siitä upottavasta maailmasta, jossa ei jatkuvasti särpitä suuntaan jos toiseen. Pitkissä kirjoissa on taikaa, harmi vain kun tämän nimenomaisen teoksen maagisuus ei oikein auennut minulle asti.

Kesän tärkeimmiksi kirjoiksi näistä on noussut ehdottomasti Clinen Tytöt sekä Kekkosen Kotiin, Janssonin Kuvanveistäjän tytär ja Nelsonin Argonautit taas päässeet jopa jollekin mystiselle elämäni suurimmat kirjat -listalle aivan heittämällä. Muuten luin lähinnä keskinkertaista, mutta sitähän se on: täydellistä löytää harvoin tarpomatta myös tavallisuuden suossa. 

Sellaista arjenkin kai kuuluu olla, jotta nämä kirjat ja  kesät tällaisinaan tuntuvat tältä. Mutta oli kesä ollut minkälainen tahansa, on elokuun ensimmäisessä aina ollut jotain maagista. Paitsi siksi, että siihen päivään on ollut lapsuudesta asti kaikkein jännittävin herätä, vaihtuuhan ikäni kohdalla aina numero yhtä suurempaan, mutta myös siksi, että kesä yhtaikaa vielä on, mutta siinä on jo jonkinlainen aavistus muutoksesta, uudesta ja tulevasta. Taas jostain, joka tuntuu kutkuttavalta ja erilaiselta. Elokuutkin kuulostavatkin erilaiselta, täydelliseltä hiljaisuudelta metsän keskellä, mökillä, jossa linnut ovat vain hiljenneet ja jäljellä on enää haavanlehtien havina. Tuoksuvat kuumalta ja kostealta iholta, näyttävät täydeksi paahtuneilta. Pakahduttavat, ja kääntyvät kohti syksyä, kohti jotain uutta ja alkavaa. 

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

LYHYITÄ EDITH SÖDERGRANISTA TOVE JANSSONIIN

Lyhykäiset ovat taas täällä. Pohdiskelin hetki sitten, että ehkä kaikesta lukemastaan ei tarvitse kirjoittaa, ehkä kaikki eivät edes ole herättäneet niin paljon tunteita, että niistä saisi jonkinlaisia ajatuksenpoikasia loogisesti riviväleihin järjestettyä. Aion edelleen kallistua jatkossa tähän rennompaan tapaan suhtautua lukemiseen ja bloggaamiseen, mutta silti nämä pienet, mutta sisällöltään sitäkin suuremmat kirjat ovat sellaisia, jotka tänne halusin. Lyhyesti, ei ehkä ytimekkäästi, mutta mukaan kuitenkin.


EDITH SÖDERGRAN : LEVOTTOMIA UNIA
131s.
Tulenkantajain osakeyhtiö 1929

Levottomat unet olivat minulle ensimmäinen tutustuminen Södergranin runoihin. Ne aukesivat kauniina, mutta sitäkin surumielisempinä, omaäänisinä, mutta maailmaan ja kipuun hukkumaisillaan olevina. Ne ovat kauniita ja henkilökohtaisia, avautuvia, mutta silti sellaisia, jotka pitää kokea itse, joista ei osaa toiselle kertoa. Kirjoitin muutamia säkeitä itsellenikin ylös, mutta pisimmäksi aikaa pysähdyin tämän kohdalle:

"Vain harva meren hiekan joukossa sen ymmärtää: / yksin olen minä tullut, yksin olen minä lähtevä. / Vapaalla sydämelläni ei ole yhtään veljeä."

Levottomia unia on kokoelma runoja Södergranin teoksista Runoja, Syyskuun lyyra, Ruusualttari, Tulevaisuuden varjo sekä Maa jota ei ole. Seuraavaksi haluan sukeltaa jonkun kokonaisen kokoelman pariin, lukea runot niiden keskellä, mihin ne alunperin on julkaistu kuulumaan.

Helmet-haaste 2018: 24. Surullinen kirja


x x x

MÄRTA TIKKANEN : VUOSISADAN RAKKAUSTARINA
171s.
Tammi 1978
Alkuteos: Århundradets kärlekssaga
Suomentaja: Eila Pennanen


On vaikea kuvata tunnetta, joka syntyy kun luulee kirjaa aloittaessaan sen muuttavan maailmansa, mutta huomaakin, että maailma on ehtinyt muuttua hieman liikaa tässä välissä. Ja silti pidin tästä. Pidin, koska näen, miksi se on feministinenkin klassikko. Mikä sen paikka on ollut maailman muuttumisessa. Siinä, joka on muuttunut liikaa, mutta silti aivan liian vähän, kuten tämänkin kirjoituksen runolainan ajankohtaisuudesta edelleen huomaa.

Tikkanen kirjoittaa avointa ja selkeää, kerrankin tuntuu että osaan hylätä kokonaan ongelmani ja taipumukseni ylitulkintaan ja vain lukea. Tietenkin se on tämän kanssa helppoa, sillä tämä on helppoa.  Aiheena rankempaa ja niin selvästi julkaisuajankohtanaan vavahduttanutta. Sellaisen esiin nostamista, jota naiselta ei ole ollut tapana kuulla. Tikkasen tyyli on voimakas ja vahva, häpeilemätön, vaikka häpeä meihin onkin sisäänrakennettu, meihin naisiin erityisesti.

Onhan näistä klassikoista jo kaikki sanottu, ja saa ollakin. Silti niitä lukiessa omienkin ajatusten piiri lähtee päässä pyörimään, ja se tekee mieli jollain tapaa tallentaa. Vaikka lainauksin, sillä ne kertovat tässä tapauksessa enemmän kuin itse koskaan osaisi. Enemmän kuin kaikki muut tämän lukeneet ovat jo osanneet jossain ajatella, sanoa tai kertoa.

"Nyt on aika
siskot
romuttaa
huono omatuntomme

tämä yhteiskunta
elää
huonon omantuntomme turvin

Niiden ei tarvitse ollenkaan
vaivautua
sortamaan meitä
niin kauan kun me
tunnontarkasti
sorramme itse itsemämme

Nyt se saa riittää

nyt on aika
siskot
romuttaa
huono omatuntomme"

Helmet-haaste 2018: 09. Kirjan kansi on yksivärinen


x x x

EBBA WITT-BRATTSTRÖM : VUOSISADAN RAKKAUSSOTA
173s.
Into 2018
Alkuteos:Århundradets kärlekskrig
Suomentaja: Jaana Nikula

Ja koska satuin lukemaan Tikkasta juuri kun sen 40 vuotta myöhemmin julkaistu sisarteos Witt-Brattströmiltä ilmestyi, en osannut olla lukematta tätä tähän päivään sijoittuvaa lähes heti perään. Ja se oli ehkäpä juuri suurin virhe, minkä tämän parissa tein.

Siinä missä Tikkasen suora tyyli tuntuu omaleimaiselta, tässä se sama tuntuu jollain tapaa liikaa yrittävältä. Se ei ollut paras mahdollinen kunnianosoitus, sillä sen tarkoituksellisuus tuntui ainakin minulle paistavan liian vahvasti läpi. Se oli myös niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että toisin kuin Rakkaustarinassa, sen läpi ei nähnyt minkäänlaisin inhimillisin silmin rakkautta taustalla, sitä joka nämä ihmiset joskus on yhteen saanut. En toki ole ehkä se henkilö, jonka on tarkoituskaan tätä kirjoittajaltaan vaatia, mutta se on se syy, miksi teoksen runot jäivät minulle hyvin etäisiksi ja ilman minkäänlaista samaistumispintaa. Ehkä vain en ole kohderyhmää, mutta tällä kertaa olin tyytyväinen ettei näin ollut.

Helmet-haaste 2018: 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Rakkaussodasta muualla: Reader, why did I marry him?, Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa & Kirjasta kirjaan

TOVE JANSSON : BULEVARDI JA MUITA KIRJOITUKSIA 
288s.
Tammi 2017
Suomentaja & jälkikirjoitus: Sirke Happonen

Voi Tove. ♥ Kun luin tämän kokoelman ilmestymisestä, olin varma, että hotkin sen saman tien. Ja lopulta se oli minulla lähes vuoden päivät, ennen kuin sen loppuun todella sain. Iski paitsi tyypillinen tovejanssonrimakauhu, myös suuren suuri alkukankeus, sillä kronologisesti ennen kansien välissä julkaisemattomat tekstit alkoivat loogisestikin varhaistuotannosta, eikä se ehkä ollut aivan siitä helpoimmasta päästä. Onneksi jatkoin sinnikkäästi eteenpäin, sillä paras oli vielä tulossa. Ehkä loppuun sijoitettu Happosen kirjoittama jälkikirjoitus olisi voinut toimia myös tekstien väleissä, antaa syvyyttä jo aiemmin, liittää elämää tarinoihin niiden oikeilla paikoilla. Kokonaisuus kuitenkin toimi, ja onhan se ihanaa saada "uutta" Janssonia lukemistoon, vaikka kaikki muka olikin jo julkaistu.

Helmet-haaste 2018: 25. Novellikokoelma
Bulevardista muualla kirjablogeissa: Lukuisa, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie & Kirjaluotsi



x x x


TOVE JANSSON : KUVANVEISTÄJÄN TYTÄR
117s.
WSOY 2014
Alkuteos: Bildhuggarens dotter (1968)
Suomennos: Kristiini Kivivuori

Luin toukokuussa Kesäkirjan, ja voisin oikeastaan kirjoittaa sanasta sanaan saman rakkaustarinan myös Kuvanveistäjän tyttärelle, mitä saaristoelämästä kertovalle sisarkirjalleenkin. Sisarkirjalta se nimittäin tuntuu, sillä maagisen kauniit hetkikuvaukset, lapsen yksioikoinen maailma ja viimeiseen asti hiotut, mutta silti itsestään tipahtelevat yksityiskohdat ovat aivan samoilla paikoilla niin näissä kuin hieman myöhemmin ilmestyneessä Kesäkirjassakin. Jos Kesäkirjan löytäminen tuntui yhdeltä kesän ihanimmista asioista, vahvistaa tämä sitä tunnetta entisestään. 

Ihana, ihana, ihana. Tässä herää Helsinkikin henkiin, tämän jälkeen tuntui varsin taianomaiselta kulkea Luotsikatu neljän ohi ja seistä hetki sen oikean talon edessä, jossa Tovekin on lapsuuttaan viettänyt.

"kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin."

Ja yhtä kaikki: rakastan myös erityisesti näitä Kristiina Kivivuoren Jansson-suomennoksia. Yli kaiken.

Helmet-haaste 2018: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kuvanveistäjän tyttärestä muualla: Lumiomena, Kannesta kanteen, Luettua elämää & Oksan hyllyltä

torstai 26. heinäkuuta 2018

HARUKI MURAKAMI : 1Q84

HARUKI MURAKAMI : 1Q84 
Osat 1-3
1224s.
Tammi 2013
Alkuteos: いちきゅうはちよん [Ichi-Kyū-Hachi-Yon] (2009)
Suomennos: Aleksi Milonoff

Rakkaudesta Haruki Murakamiin. Murakami vei mennessään kolme vuotta sitten, ja aiheutti toisaalta myös sellaisen lukuähkyn, että olen pitänyt nyt pidempää taukoa herran kirjallisuudesta. Tähän asti olen pitänyt kaikesta Murakamilta lukemastani enemmän tai vähemmän, vaikkakin toki tässä kirjallisuudessa on myös problemaattisuutta kerrakseen, kun tarkemmin lähtee sitä paloiksi halkomaan. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin osannut työntää kyseiset ajatukset kauemmaksi, nauttinut soljuvasta kielestä ja unenomaisesta tunnelmasta, ja sellaista odotin tältäkin. Sitä en kuitenkaan saanut, ja siinä oli sekä hyvät että heikot puolensa. On ihana palata yhden lempikirjailijansa teoksiin kun tietää mitä saa, mutta jos ei saakaan sitä, saattaa olo olla varsin ristiriitainen.

Murakami maneeriautomaattina. Murakamin kirjoista voisi tehdä juomapelin tai ainakin jonkinlaisen maneeribingon, jos humaltumista pelkää. Seitsemän kirjaa japanilaiskirjailijalta lukeneena voisin sanoa, että reppanat miespäähenkilöt, joilla on suhde naimisissa oleviin naisiin, saattavat alkaa jossain vaiheessa kyllästyttämään, sillä kuvittelisi tällaisella mielikuvituksella varustetun kirjailijan kykenevän luomaan edes joskus hieman linjastaan poikkeavia henkilöhahmoja. Mutta ei. Sitä tässä kirjassa ei valitettavasti myöskään tapahtunut. Hahmot kulkivat siinä samassa linjassa, naiset jopa hieman fetistisesti ulkonäön kautta kuvailtuina, kyseenalaistamatta seksin takia mukaan tuotuina hahmoina, miehet taas menivät niitä Murakami-menojaan kuten aina. 

Ainoastaan (tai no, "ainoastaan") juoni ja tunnelma poikkesivat aiemmasta, ja se oli tällä kertaa erityisen positiivista. Luin jotain toista lukijaa unenomaisuuden puutteen häirinneen, itselleni se taas oli lähinnä positiivista, sillä se yhdistettynä muihin maneereihin olisi todennäköisesti tullut lähinnä tunne, että luen aiemmin luettuja Murakameja vain uudelleen ja uudelleen. Tässä oli enemmän toimintaa ja syvempää yhteiskunnallisuutta, tarkempaa rakennetta ja jopa hieman menemisen meininkiä. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Minut se koukutti, sai lukemaan riemulla. 

Ja maneereistaan positiviisimpana pidän ehdottomasti Murakamin kykyä luoda sellaisia maailmoja, jossa kaikki on auki, mutta niitä ei selitetä silti liikaa, vaikka taivalla paistaa kaksi kuuta ja kuolleiden vuohien suusta tulee pikkuväkeä. Se toimi tässäkin, paitsi että lopulta ei. Murakami tuntui kyllästyneen maailmaansa itsekin viimeisessä osassa, ja meni selittämään liikaa. Ja se jos mikä turhautti.

Murakami, seksistinen setämies. Murakamin kanssa turhauttaa myös varsin seksistinen naiskuva. En alkuaikoihin hänen kanssaan ehkä osannut asiaan tarpeeksi kiinnittää huomiota, mutta tässä seksismi lyö vasten kasvoja. Sen osaa edelleen jollain tapaa ohittaa, antaa hetkellisesti anteeksi, mutta kun jok'ikinen kohtaus naisen kanssa sisältää rintojen kuvaamista tai setämiesmäisiä seksifantasialta kuulostavia petikohtauksia, alkaa meininki vähän väsyttää. Ymmärrän siis Murakamin parjaajia, sillä onhan hänen tekstinsä vallan sovinistista. Ehkä tavallaan tahtomattaan, ehkä tietämättään, erityisesti yhteiskuntansa tuotteena. Itseäni se ei jostain syystä (/pienimuotoisen fanityttöiden vuoksi?) Murakamin kanssa vihastuta, ennemminkin kyllästyttää ja väsyttää. Kuten aiemmin jo sanoin, herran mielikuvituksen tuntien häneltä odottaisi myös tässä asiassa jotain uutta ja kriittisempää. Toisaalta hän kuvastaa vain kulttuuria, josta hän tulee, mutta valitettavan vähän sillä selityksellä mitään anteeksi saa.

1Q84 & 1984. Murakamin trilogia on saanut inspiraationsa George Orwellin klassikkoteoksesta Vuonna 1984. Luin itse kyseisen dystopian keväällä, pitkälti pohjustukseksi tälle Murakamin kirjalle. Siinä missä Orwellin teoksen lamaantunutta kansaa valvoo Isoveli, ohjaa Japanin vuoristossa uskonnollista kulttia Pikkuväki, joka rakentaa ilmakoteloita, tekee sieluille mazoja ja dōtia. Yhtäläisyydet ja vastakohtaisuudet ovat mielenkiintoisia ja ajatuksen tasolla jopa nerokkaita, mutta jokin toteutuksessa silti tökkii. Murakami tarkastelee uskonnollista kulttia kaukaa, mutta lopulta liiankin etäältä: mielenkiintoinen yhteiskunnallinen ja sosiologinen luonne jää turhan jumittamisen ja yksityiskohtiin takertumisen jalkoihin, ja lopulta kirjan kaikkein vähiten mielenkiintoiset osat nousevat tämän mielenkiintoisimpana pitämäni langan ohi jättäen sen jalkoihinsa. Tavallaan rakastan juuri sitä, ettei Murakami selitä ollenkaan, mutta tämä jäi hänenkin kirjoittamanaan hieman liian hentoiseksi toimiakseen täysin avoimena yksityiskohtana. Samalla Murakami myös sortui yliselittämään kaikkea muuta, esimerkiksi juuri näiden kahden kirjan keskinäistä yhteyttä, ja se harmitti, sillä olisin ymmärtänyt Isoveli-Pikkuväki viittauksen ihan itsekin. 

1Q84 ihan vain kirjana. 1Q84 kuulostaa Leoš Janácekin Sinfonietalta, tuoksuu 80-luvun kiireisiltä kaduilta ja vuoristoilmalta, tuntuu erilaiselta ja lopulta maailman tahmeimmalta. Kirja koostuu kolmesta osasta, kolmesta kolmen kuukauden mittaisesta ajanjaksosta, jotka jakautuvat erillisiin kirjoihin. Kaksi ensimmäistä osaa on käsittääkseni (ainakin Suomessa) julkaistu alunperin kokonaisuutena, kolmas on tullut perässä kun Murakami on sen ehtinyt kirjoittaa. Itse luin koko trilogian yhtenä kirjana, yhteen putkeen, ja se oli tavallaan harmi. Se oli harmi, sillä ensimmäinen osa oli hieman hidastempoinen ja nihkeä, mutta toinen vei mennessään niin, että kuvittelin jo hetken pitäväni Murakamin parasta teosta käsissäni. Jatkoin kuitenkin suoraan kolmanteen, viimeiseen osaan, kirjaan, jonka seurassa tylsistyin, puuduin, tahmaannuin ja väsyin niin, että kirjasta tuli lähinnä lopuksi krapula. Ja tuntui kuin Murakamille itselleenkin olisi tullut, ihan kuin hänkään ei olisi jaksanut enää kirjoittaa aloittamaansa loppuun, joten tuli sitten lähinnä jaariteltua ja kaarreltua jo tapahtuneiden ympärillä. Ja lopulta hutaistua loppu kasaan, läsäytettyä koko tarina, jätetty parhaat käänteet jo myöhempiin kirjoihin. Se oli harmi, sillä 1224 sivun jälkeen lopusta olisi mielellään nauttinut. 

Helmet-haaste 2018: 16. Kirjassa luetaan kirjaa
1Q84:n maailmasta muissa kirjablogeissa: Lintusen kirjablogi, Kirja vieköön!, Luetut, lukemattomat, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä & Pieni kirjasto