CELESTE NG : TULENARKOJA ASIOITA
384s.
Gummerus 2019
Alkuteos: Little Fires Everywhere // 2017
Suomennos: Sari Karhulahti
Arvostelukappale
Hyvät seuraajani. Jos ette ole vielä lukeneet Celeste Ng'n Tulenarkoja asioita -romaania, mutta aiotte lukea sen, suosittelen skippaamaan tämän postauksen. Tai vähintäänkin siirtymään suoraan tästä postauksen viimeiseen kappaleeseen. Lisäksi varoittaisin, että jos olette jo lukeneet tämän kirjan, ja rakastitte sitä, suosittelen myös siinä tapauksessa skippaamaan tämän postauksen. Tästä seuraa nimittäin yksi varsin epäsuosittu kirjallisuusmielipide: Goodreadsin vuoden kirjaksi vuonna 2017 valittu romaani kun on mielestäni yksi epätasaisimpia teoksia, mitä aikoihin olen lukenut.
Anteeksi. Mutta en voi sille mitään. Vaikka toki välillä on mukava lukea kirjoja ihan vain kriittisesti, en kuitenkin nauti asioiden lyttäämisestä niin paljon, että käyttäisin epämiellyttävän kirjan lukemiseen vartavasten kaksi viikkoa vain päästäkseni haukkumaan sitä blogiini.
Minä todella yritin. Minä todella luulin, että tämä olisi voinut olla minun kirjani. Tätä kirjaa on suositellut muun muassa Roxane Gay. Mutta näemmä suurimmatkin ajattelijaidolit voivat olla väärässä. (Tai ainakin eri mieltä minun kanssani.) Odotin erityisesti tältä romaanilta mukavaa, helppolukuista ja mukaansatempaavaa lukuromaanikokemusta, joka ehkä parhaimmillaan kykenisi hieman puhuttelemaankin. Se mitä lopulta sain, oli kuitenkin suurin kliseekokoelma, mihin ihan hetkeen olen törmännyt. Ja seuraavan tekstin tarkoituksena on yrittää selvittää miksi se sitten häiritsee niin paljon.
x
Romaanin alkuasetelma menee jotakuinkin näin: Shaker Heights on kauniiden ja menestyvien amerikkalaisten esikaupunkialue, jossa jopa talot on sävytetty keskenään yhteensopiviksi. Idyllinen asuinympäristö pysyy koossa sosiaalisen säännöstön mukaan eletyn elämän kautta, mutta ensisijaisesti siksi, että siellä asuu vain etuoikeutettuja, rikkaita ja keskiluokkaisia ihmisiä. Lukiorakkautensa naineita keski-ikäisiä, hyveellisiä Täydellisiä Naisia. Mutta koska vain konfliktin kautta syntyy kiinnostava romaani, muuttaa alueelle, tai oikeastaan sen ulkoreunamille, boheemi ja säännöistä piittaamaton Mia Warren teini-ikäisen tyttärensä kanssa, eikä mikään ole sen jälkeen ennallaan. Kun Kauniiden ja Ihanien Richardsonien talo palaa poroksi keskellä yötä, on aika hypätä kerronnassa noin vuosi taakse päin ja alkaa selvittää mysteeriä, joka kartanomaisen rakennuksen lopulta on maan tasalle polttanut.
Kuulostaako kliseeltä? Sitä se todella on.
Ng luo melko vetävällä alullaan lukijalle moninaisen maailman, jonka perhemysteeri vetää mukanaan jo romaanin alkusivuilta. Teosta on kehuttu erityisesti sen rohkean psykologisuuden, syvämietteisyyden ja viisauden ansiosta. Lisäksi kirjan on kerrottu pitävän sisällään ajankohtaista pohdintaa rodullistamisesta, sekä esimerkiksi monikerroksista näkökulmaa kansainväliseen adoptiokeskusteluun. Lupaavaa.
Mutta siihen se sitten jääkin. Ng'n palkittu romaani on parhaimmillaankin hyvin keskinkertaista viihdettä, ja sen ehdoton perisynti on olla amerikkalaisinta, mitä olen aikoihin lukenut. Jokainen, joka seuraa yhdysvaltalaisia perustv-sarjoja, katsoo Hollywood-filmejä ja tunnistaa periamerikkalaista stereotypiakuvastoa esimerkiksi mainonnan ja viihdekulttuurin maailmasta, tietänee jo valmiiksi miten ihmisiä yleensä kuvataan: kauniina, näennäisen moninaisina, mutta yksinkertaisina paperinukkeina, joilla on yksi, parhaimmissa tapauksissa kaksi piirrettä ja suureen tarinaan perustuva taustakertomus: milloin kyseessä on ryysyistä rikkauksiin -kerrontatapa ja milloin taas narratiivi huutosakkijohtajattaresta, joka päätyy naimisiin keskushyökkääjän kanssa ja saa neljä kaunista lasta. Ja uskokaa tai älkää, mutta tähän romaaniin oli saatu ympättyä molemmat.
Mutta siihen se sitten jääkin. Ng'n palkittu romaani on parhaimmillaankin hyvin keskinkertaista viihdettä, ja sen ehdoton perisynti on olla amerikkalaisinta, mitä olen aikoihin lukenut. Jokainen, joka seuraa yhdysvaltalaisia perustv-sarjoja, katsoo Hollywood-filmejä ja tunnistaa periamerikkalaista stereotypiakuvastoa esimerkiksi mainonnan ja viihdekulttuurin maailmasta, tietänee jo valmiiksi miten ihmisiä yleensä kuvataan: kauniina, näennäisen moninaisina, mutta yksinkertaisina paperinukkeina, joilla on yksi, parhaimmissa tapauksissa kaksi piirrettä ja suureen tarinaan perustuva taustakertomus: milloin kyseessä on ryysyistä rikkauksiin -kerrontatapa ja milloin taas narratiivi huutosakkijohtajattaresta, joka päätyy naimisiin keskushyökkääjän kanssa ja saa neljä kaunista lasta. Ja uskokaa tai älkää, mutta tähän romaaniin oli saatu ympättyä molemmat.
Pahin ongelmallisuus ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut vain hahmojen kliseisyys, vaan romaanin aikaansaama naiskuva. Perinteinen madonna-huora-naisjako on jo niin nähty, ettei sitä enää tällaisessa mittakaavassa edes kuvittelisi tulevan vastaan, mutta pakko sanoa, että kun toinen, tarkoituksella hyvikseksi maalattu naispäähenkilöhahmo on SPOILER ALLERT, siinnyt neitseellisesti suurin piirtein pyhästä hengestä, tekee itse mieli lähinnä huutaa. Turhautumisesta. Että tätäkö edelleen, armon vuonna 2019? Neitsytäidin lisäksi huoran osaa sai esittää yritteliäästi "monitasoiseksi" rakennettu katala ämmä, (joka toki ei tietenkään epäsiveellisyyttä harrastanut, koska eihän se nyt populaarinarratiiviin kuulu), mikä on ihan vähintään yhtä loppuunkulutettu tarina siitä millaisia "naiset nyt vain ovat".
Yhdyn tällä kritiikillä osin myös siis siihen samaan kuoroon, josta kirjaa on aiemminkin kritisoitu: sen lisäksi, että Ng'n hahmot ovat äärimmäisiä karikatyyrejä ja kulttuurin pimeiden puolien kuvia, kirjailijana hän tekee moraaliset valinnat lukijan puolesta jo romaaninsa sivuilla. Hän ohjailee häikäilemättä lukijaa pitämään tietyistä hahmoista ja vihaamaan toisia, mikä tuntuu lähinnä arveluttavalta. Lisäksi Ng on onnistunut tunkemaan vajaaseen neljään sataan sivuun niin valtavan määrän ajatuslankoja, poukkoilevia juoni- ja henkilökiemuroita sekä teemoja, että vähemmästäkin kokonaisuus alkaa hajota palasiksi. Se on harmi, sillä se ydinajatus, amerikkalaisperheen adoptoima kiinalaislapsi ja hänen kautta käsitelty oikeus omaan kulttuuri-identiteettiin kääritään niin syvälle ylimääräiseen rakennelmahöttöön, että kirjan ehdoton paras puoli, oikeudenkäynnin kuvaaminen ja sen kautta adoptiolapsen oikeuksien pohtiminen, katoaa eikä saa ansaitsemaansa huomiota. Käsitykseni mukaan Ng'n esikoisteos, Everything I Never Told You, saa vahvuutensa juuri tästä tematiikasta, amerikankiinalaisuudesta ja rodullisuuden ongelmallisuudesta, mutta valitettavasti tähän toiseen romaaniin teema ei enää jaksa kantaa, koska siihen ei yksinkertaisesti osata keskittyä. (Tai haluta. Sekin tietenkin kirjailijalle suotakoon. Se, että on kiinanamerikkalainen, eli jonkin määritelmän mukaan rodullistettu kirjailija, ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi kirjoittaa vain rodullistettujen tarinoita, joita me valkoiset länsimaalaiset voisimme suurella suvaitsevaisuudellamme lukea. Ei, tämä kirja on tällainen, ja se on täysin ok. Sekin on ok, että minä jään tämän ulkopuolelle, koska kaiken ei myöskään tarvitse olla minulle kohdistettua. Sen huomaaminenkin tekee itselleen varsin hyvää.)
Niin. Sen lisäksi, että pohdituttaa oma asema valkoisena lukijana, olen myös miettinyt pitkään samaa, mitä eräässä Oman huoneen -podcast-jaksossakin pohdittiin: miksi kliseisyys ja äärimmäisen stereotyyppiset hahmot ärsyttävät kirjallisuudessa, mutta tv-sarjoissa ne nielee ilman minkäänlaista kakomista? Panostaako kirjaan jotain mielen sisäistä pääomaansa enemmän kuin toisella silmällä katsottavaan draamasarjaan? Vai kulutanko kirjallisuutta yksinkertaisesti vain eri tarpeeseen kuin tv-sarjoja? Todennäköisesti molempia, mutta ehkä hieman enemmän jälkimmäistä. Nautin nimittäin varsin paljon This Is Us -tyylisistä jenkkidraamoista, vaikka jo se yksin on moninkerroin ongelmallisempi ja stereotypioilla pelaavampi itketyssarja kuin tämä kirja koskaan voisi olla. Siksi suosittelen lämmöllä, että myös tähän postaukseeni suhtaudutaan varauksella: jos sinä haluat kevyttä ja ketterää ihmissuhdekiemurtelua myös kirjoilta, tämä on varsin mainio teos sellaiseen nälkään. Se jopa ajattelee ja valitsee sinun puolestasi, joten kirjan parissa ei todella tarvitse kuin olla mukana ja nauttia. Sellaiseen tämä kirja on jopa esimerkillinen, ja siksi onkin tärkeää, että näitäkin julkaistaan. Jokaiselle omaa viihdettään, enemmänhän tässä lopulta ongelmana on se, että en itse selvästikään osaa vielä valita itselleni sitä kaikkein sopivinta kevyttä kirjallisuutta.
Tai lukutapoja: mitä tälle tarinalle tapahtuisi, jos huora-madonna-kerronnan lukisikin tietoisesti vastakarvaan? Entä, jos ne on tehty tarkoituksella niin räikeiksi, että vähemmästäkin jo pistää silmään? Voiko klisee olla siis joskus myös kliseisyyden kritisoimista? Voisiko tästäkin romaanista siis löytää tason, joka ei olekaan itsestään selvästi se, mitä se sinänsä sanoo julki, vaan ennemminkin se, mitä kaikkea se jättää sanomatta? Mene ja tiedä. Mutta ainakin jään odottamaan tästä tekeillä olevaa lyhytsarjaa, sillä siitä tulen todennäköisesti pitämään. Olen suurten ristiriitaisuuksien ihminen, vihaan paperilla samoja asioita, joita ruudulla (salaa) rakastan. Mutta se on seuraava tarina se.
Niin. Sen lisäksi, että pohdituttaa oma asema valkoisena lukijana, olen myös miettinyt pitkään samaa, mitä eräässä Oman huoneen -podcast-jaksossakin pohdittiin: miksi kliseisyys ja äärimmäisen stereotyyppiset hahmot ärsyttävät kirjallisuudessa, mutta tv-sarjoissa ne nielee ilman minkäänlaista kakomista? Panostaako kirjaan jotain mielen sisäistä pääomaansa enemmän kuin toisella silmällä katsottavaan draamasarjaan? Vai kulutanko kirjallisuutta yksinkertaisesti vain eri tarpeeseen kuin tv-sarjoja? Todennäköisesti molempia, mutta ehkä hieman enemmän jälkimmäistä. Nautin nimittäin varsin paljon This Is Us -tyylisistä jenkkidraamoista, vaikka jo se yksin on moninkerroin ongelmallisempi ja stereotypioilla pelaavampi itketyssarja kuin tämä kirja koskaan voisi olla. Siksi suosittelen lämmöllä, että myös tähän postaukseeni suhtaudutaan varauksella: jos sinä haluat kevyttä ja ketterää ihmissuhdekiemurtelua myös kirjoilta, tämä on varsin mainio teos sellaiseen nälkään. Se jopa ajattelee ja valitsee sinun puolestasi, joten kirjan parissa ei todella tarvitse kuin olla mukana ja nauttia. Sellaiseen tämä kirja on jopa esimerkillinen, ja siksi onkin tärkeää, että näitäkin julkaistaan. Jokaiselle omaa viihdettään, enemmänhän tässä lopulta ongelmana on se, että en itse selvästikään osaa vielä valita itselleni sitä kaikkein sopivinta kevyttä kirjallisuutta.
Tai lukutapoja: mitä tälle tarinalle tapahtuisi, jos huora-madonna-kerronnan lukisikin tietoisesti vastakarvaan? Entä, jos ne on tehty tarkoituksella niin räikeiksi, että vähemmästäkin jo pistää silmään? Voiko klisee olla siis joskus myös kliseisyyden kritisoimista? Voisiko tästäkin romaanista siis löytää tason, joka ei olekaan itsestään selvästi se, mitä se sinänsä sanoo julki, vaan ennemminkin se, mitä kaikkea se jättää sanomatta? Mene ja tiedä. Mutta ainakin jään odottamaan tästä tekeillä olevaa lyhytsarjaa, sillä siitä tulen todennäköisesti pitämään. Olen suurten ristiriitaisuuksien ihminen, vihaan paperilla samoja asioita, joita ruudulla (salaa) rakastan. Mutta se on seuraava tarina se.
Lukemattomat naiset -haaste: Kirjavinkki sinua inspiroivalta naiselta/sukupuolivähemmistöön kuuluvalta henkilöltä
OSSI NYMAN : RÖYHKEYS
