keskiviikko 20. helmikuuta 2019

NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI



NIINA MERO : ENGLANTILAINEN ROMANSSI

383s.
Gummerus 2019
Ennakkokappale kustantajalta
Tulossa myyntiin viikolla 9

Romanttista viihdekirjallisuutta syytetään usein aivoja hapertavaksi hömpäksi, joka (naisille suunnattuna) on turhanpäiväistä ja yksinkertaistavaa. Genrekirjallisuus ylipäätään tuppaa nojaamaan varsin totunnaisiin rakenteisiin ja karikatyyrisiin henkilöhahmoihin, ja tavallaan sitä kautta kritiikkiin on helpohko yhtyä myös oman lähiaikojen lukukokemusten valossa: nojaahan esimerkiksi monikin hittiromaani vahvaan heteronormatiivisuuteen ja Disney-henkiseen romantiikkakäsitykseen (kuten Jill Santapolon Valo jonka kadotimme) tai vähintäänkin jälkikapitalistiseen sankarikäsitykseen, jossa vakavista henkisistä traumoista pääsee yli vain sisäisen kasvun ja oman elämän sankaruuden kautta (Gail Honeyman : Eleanorille kuuluu ihan hyvää). Narratiivit tuppaavat olemaan kirjasta toiseen samanlaisia, ja ne toistavat lähinnä kaikkea sitä, mitä nyky-yhteiskunnassamme on eettisen tarkastelun näkökulmasta yksinkertaisesti hyvin pielessä.

Niina Mero on kuitenkin paitsi esikoiskirjailija, myös väitöskirjatutkija, joka tutkii nimenomaan romanttisen viihteen asemaa kirjallisuuden kentällä. Omilla nettisivuillaan hän huomauttaa aiheellisesti, että myös moni ennakko-oletus romanttisesta viihteestä on yksinkertaisesti väärää ja vanhanaikaista. Lukematta on helppo tuomita, mutta mitä käy, kun romanttiseen viihteeseen perehtynyt kirjallisuuden tutkija kirjoittaa itse romanttista viihdettä?

"Tammelantorilla puhalsi infernaalinen tuuli. Paiskauduin tuulikaappiin hiukset silmilläni, kaulahuivi kasvojeni edessä kuin pankkiryöstäjällä. Kun sain välioven auki, taikapähkinän ja musteen tuoksu tulvahti tuttavallisesti minua vastaan. Vedin syvään henkeä ja suljin silmäni. Tatuointikoneen tasainen surina pysähtyi hetkeksi, ja vinyyliltä soivan punk-levyn raita vaihtui. Asiakkaansa ylle kumartunut tatuoija nosti katseensa työstään.
- Olet ajoissa, Mikko sanoi ja pyyhkäisi verta tuolissa istuvan potilaansa pohkeesta.
Minä olin aina ajoissa."

Englantilaisen romanssin päähenkilö Nora on tamperelainen kirjallisuuden opiskelija, joka palvoo kaikkea englantiin liittyvää, ja on hylännyt journalistiikan englantilaisen filologian ja romantiikan ajan runoilijoiden tieltä. Tatuointistudiolla hän odottaa uuden kuvansa linjapiirroksia, kotona häntä varten ovat vain valtavat pinot kirjoja ja demonia muistuttava kissa. Kun kesken ihoon ikuistettavaa taidetta Nora saa sähköpostin siskoltaan, koko elämä saa yllättävän käänteen. Noran siskopuoli Heli on menossa naimisiin. Englannissa, vanhaan aristokraattisukuun kuuluvan tulevan lordin kanssa. Ja eipä aikaakaan, kun Nora on temmattu turvallisesta kammiostaan keskelle peri-englantilaista kartanomaisemaa, kadonneiden perijöiden, kirjallisuuden ja voimakkaiden käsivarsien lomaan.

Alkuun sanoisin, että jos romanttinen viihdekirja lähtee liikenteeseen tatuointistudiosta (kirjan alku lainattu yllä), ollaan jo aika lähellä omaa sielunmaisemaani. Kirja tuli kuin tilauksesta keskelle hyvin pahaa ja syvää lukujumia, ja silläpä se pääsikin lukuun oikeastaan uunituoreena, suoraan postilaatikosta löydettynä. En ole ehkä suurin viihteen ja romantiikan ystävä, mutta koska vuosia olen jo etsinyt sitä oikeaa viihdekirjaa, jonka parissa saisi laittaa aivot narikkaan joutumatta jatkuvasti pyörittelemään silmiään kuluneille kerrontatavoille, päätin antaa tälle mahdollisuuden. Ja erityisen hyvä niin.

Kirjan alusta, simppelistä, mutta silti nokkelasta kielestä tulee jollain tapaa mieleen viime vuoden puolella lukemani Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjat. Jotain samaa on näiden teosten päähenkilöissäkin, sillä sekä Nora että Reija ovat suorapuheisia, uteliaita ja omalle toiminnalleen niin sokeita, etteivät edes ymmärrä joutuneensa keskelle suuria mysteereitä ja dekkarimaisia rikosvyyhtejä. Vertaus on sinällään positiivinen, että Tarasovan viihderomaani oli verraten nautittava, ja vaikka stereotyyppejä rikkova vahva päähenkilö on jo itsessään hieman stereotyyppinen, ei se jaksanut kovin kauaa vaivata. Sopivassa suhteessa ennalta-arvattavuutta ja yllätyksiä, romantiikkaa ja cozy crimeä, tämän seurassahan huomaa viihtyvänsä tunteja putkeen.

Vahvan ja yllättävänkin moniulotteisen päähenkilön lisäksi Englantilaisen romanssin miljöö oli myös taidolla tehty. Englantilaisen sumun tunsi keskellä helmikuista Pohjois-Karjalaakin, ja satakielet tuntuivat laulavan tänne asti. Romaanin huumori oli ihanan kuivaa ja älykästä, itselleen nauravaa. Se ilahdutti, sillä usein petyn juuri hauskaksi tarkoitettuihin kohtauksiin: kenessä lie vika, kun alaspäin lyöminen ei ole minua jaksanut enää vuosiin naurattaa. Mero kuitenkin osaa kiertää genrelle tyypillisenä pitämäni sudenkuopat, ja tarjoilee verraten feminististä (joskin vallan heteronormatiivista) viihdettä, joka kestää lähemmänkin tarkastelun ja syvemmän analyysin ainakin omassa viitekehyksessään.

Englantilainen romanssi on siis älykästä viihdettä, kevyttä ja leppoisaa, muttei sellaista jonninjoutavaa ja tyhjänä kolisevaa, kuten moni muu genreen kuuluva teos on omalla kohdallani lähiaikoina ollut. Asetelmiin ja normatiivisuuteen on kiinnitetty huomiota joko tietoisesti tai sitten kirjailijan oma asennemaailma vain kohtaa omani kanssa niin hyvin, että se toistuu myös kirjan sivuilla kuin huomaamatta. Huutelin viime kesänä itsekin kestävämmän chick lit'n perään, ja ilokseni voin todeta, että Englantilainen romanssi yltää tähän miellyttävän hyvin. Se tarjoilee helppoa ja vaivatonta lukukokemusta polkematta eteenpäin kenenkään kustannuksella, ja vaikka se ei ehkä tarjoakaan mitään suurta oivallusta maailman tilasta, on tällainen viihde juuri sitä mitä olen kaivannut. Kestävää, jouhevaa ja muun maailman hetkeksi ympäriltä kadottavaa. Jos joskus lukisin jonkun romanttisen viihdekirjan uudelleen, se olisi hyvin todennäköisesti tämä. 

perjantai 15. helmikuuta 2019

YSTÄVÄNPÄIVÄN LUKUMARATON 2019 // PÄIVITETTY POSTAUS & KOOSTE



Lukumaraton, pitkästä aikaa! Olen osallistunut moiseen viimeksi tasan vuosi sitten, ystävänpäivän kunniaksi silloinkin. Tänä vuonna haastetta houstailee Kirjaimia-blogi, josta konseptin tuntemattomille myös lisää vinkkiä miten tämä puuha toimii. Lyhykäisyydessään siis kuitenkin ideana on lukea tämän viikonlopun aikana valitsemansa 24 tunnin sisällä niin paljon kuin vain ehtii ja jaksaa. 

Olen ollut oikeastaan koko helmikuun aika syvällä lukujumissa, eikä tähän asti ole edes sen kummemmin ole ollut kiinnostusta sieltä itseään ylös nostaa. Nyt edelliset viikonloput ovat kuitenkin menneet enemmän tai vähemmän siellä täällä huitoessa tai yksinkertaisesti ei mitään tehdessä, joten pieni pysähtyminen voisi tehdä ihan hyvää. Pysähtyminen keskittymään. Ja mikäs siihen sen paremmin sopii kuin kirjat. Näin ollen siis aamun (kello on kaksi, mutta aamulta tämä edelleen tuntuu, vaikka olen museossakin jo käynyt tässä välissä..) toisen kahvin jälkeen siirryn lukemaan. Päivittelen edistymistäni tänne pitkin matkaa, tervetuloa mukaan jos kiinnostelee! 

x

Perjantai 15.2. 14:00 Aurinko paistaa suoraan sänkyyni, joten se liene luonnollinen paikka siirtyä viettämään kirjojen seassa loppupäivää. Lukemiseni on viime aikoina ollut erityisen keskittymätöntä, joten kesken olevia kirjoja on kertynyt, ja niitä ensisijaisesti toivoisin seuraavan vuorokauden sisään saavani eteenpäin. Antti Nylénin Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet jumahtivat ensimmäisen kolmanneksen kohdalle, mutta saattaisivat hyvin toimia välilukemisena maratonilla. Goliarda Sapienzan Italian tytär taas veti alkuun täysin mukaansa, mutta aiheensa puolesta tuntui liian raskaalta gradupään seuraksi. Clarice Lispectorin Passio taas tuntuu jo ensimmäisten sivujen jälkeen niin täydellisen hienolta, että olen lähinnä (turhaan) odottanut hetkeä, jolloin olisi aikaa syventyä sen upeuteen. Lisäksi eilen ystävänpäiväyllätykseksi tipahti postilaatikkoon Gummerukselta Niina Meron Englantilainen romanssi, joka kaikessa keveydessään on todennäköisin edistyjä. Sain sen eilen jo alkuun, ja jos romanttinen romaani alkaa tatuointikohtauksella, ollaan jo ihan hyvän äärellä. Mutta nyt lukemaan!

x

16:08 Lispectorin Passio pääsi yllättämään, ja huomasin lukeneeni sitä melkein puolitoista tuntia putkeen. Osasin tavallaan jo alun perusteella kyllä sanoa, että tämä tulee vangitsemaan, mutta alku tuntui niin haastavalta meneillään olevalle keskittymiskyvyttömyydelleni, etten olisi ajatellut juuri tähän jääneeni kiinni. Hyvä silti näin, en malta odottaa että pääsen jo jatkamaan lukemista. Mutta tässä välissä jotain ruokaa, kiitos.
Luettuna 77 sivua


x

18:48 Ruoanlaitossa menikin kauemmin kuin olin ajatellut, enkä jostain syystä osaa lukea syödessä (muuta kuin runoja, mutta niitä ei nyt ollut tarjolla..). Ajattelin ensin, että olisin jatkanut suoraan Passiota siitä mihin jäin, mutta luinkin Nyléniltä esseen Valkoista mustalla eli kävelyllä leprasairaalassa, josta en suoraan sanottuna ihan hirveästi irti saanut. Siitä jatkoin Meron pariin, ja ilahdun koko ajan vain enemmän ja enemmän miten laadukkaanoloiselta viihteeltä tuo kirja tuntuu. Joko viimein löysin sitä kestävämpää chick lit'iä?!
Luettuna yhteensä 140 sivua


x

20:48 Yritin palata Passion pariin, mutta totesin olevan fiksumpaa jättää huomiselle. En tiedä olenko ainoa, mutta mitä parempaa (ja henkilökohtaisesti tärkeämpää) kirjaa luen, sen enemmän haluan käyttää lukemiseen aikaa. Pelkään, että jos ahmin lähes koko kirjan saman päivän aikana, tarina ei pääse kasvamaan ansaitsemiinsa mittasuhteisiin. Huolensa kullakin, mutta harkitsen jo tilaavani kyseisen kirjan omaksi internetin syövereistä, sillä tuota kirjaston versiota olen jo hautonut sen puoli vuotta kotona, lienee jo aika palauttaa se muidenkin lainattavaksi siis pian. Ehkä jatkan sitä sitten huomenna? Meron Englantilainen romanssi taas vei täysin mennessään, se on helppoa ja kepeää, ja ilahduttaa kun ei tarvitse edes pyöritellä silmiään lukemisen välissä (toisin kuin genren kanssa yleensä siis). Tauko senkin kanssa jo on paikallaan, tuokin on sen verran kiinnostava teos, että haluan sillekin oman aikansa antaa. Ehkä nyt hetki somepuuhia, sitten Elvin kanssa iltalenkille. Enköhän tänään pitkästä aikaa vielä jotain lue ennen nukkumaanmenoa kuitenkin!
Luettuna yhteensä 216 sivua



Lauantai 16.2. 9:48 Luin illalla vielä nelisenkymmentä sivua Englantilaista romanssia, mikä oli lähiaikoijen lukemattomuuden huomioon ottaen itselleni varsin paljon. En ole kovinkaan kiinnostunut vertaamaan omia lukumääriäni muihin, saati kilpailemaan luetuilla sivuilla, itselleni maraton on onnistunut siinä vaiheessa, jos saan yhdenkin kirjan kunnolla eteenpäin. Nyt näyttäisi siltä, että saan jopa kaksi, ehkäpä palaankin aamiaisen ja aamulenkin jälkeen Passion pariin, sillä kun näyttäisi eräpäiväkin jo alkuviikosta lähestyvän.
Luettuna yhteensä 260 sivua


x

11:50 Olen iän (vai vapauden?) myötä huomannut olevani yhä vahvemmin ja vahvemmin aamuihminen – oma aamuni tosin ei ihan mene synkassa sen kulttuurillisesti määritellyn aamun kanssa, sillä se alkaa vähintään kaksi tuntia muiden aamuja myöhemmin ja kestää mielestäni ihan helposti jopa yhteen. Ainakin näin viikonloppuisin. Oli aamun määritelmä sitten mikä tahansa, huomaan myös, että koska olen aamuinani aktiivisimmillani ja saan asioita aikaan, lukemiseen on kaikkein vaikein keskittyä juuri silloin. Tekisi mieli tehdä, eikä vain olla. Tästä huolimatta sain kuitenkin tämän aamun aikana luettua lisää Passiota, ja nyt viimeisen kahden maratontunnin ajaksi ajattelin palata taas Englantilaisen pariin. Harvoin tulee vain kahta kirjaa lukumaratoneilla luettua, mutta toimii tämä ehdottomasti näinkin!
Luettuna yhteensä 301 sivua

x

14:00 24 tuntia kirjojen parissa vietetty, ja täytyy sanoa, että olihan se taas mukavin vuorokausi hetkeen. Ja samoissa merkeissä jatkanen huomiseen asti, ihana kun hetkellisesti kaikki kouluhommat kestävät myöhempäänkin ajankohtaan lykkäämisen. Viimeiset tunnit käytin ennustukseni mukaan Englantilaisen romanssin parissa, tuon kirjan parissa kyllä viihtyy harvinaisen hyvin. Nyt yhteenveto pystyyn ja päiväkahveille.
Luettuna yhteensä 384 sivua



Y H T E E N V E T O 

Lukumaraton teki hurjan hyvää, ja jälleen kerran nautin erityisesti siitä keskittymisestä ja rauhasta, joka pitkään lukemisesta seuraa. Ei tee mieli tehdä koko ajan pikkusälää, poukkoilla sinne tänne, vaan olla vain ja syventyä fiktiivisiin maailmoihin. Olin etukäteen ajatellut, että ehtisin lukea enemmänkin, mutta lopulta tämä vajaa nelisensataa sivua oli oikein täydellinen määrä. Ei liikaa eikä liian vähän, vaan sopiva sysäys taas sujuvampaan lukemiseen pidemmän jumitteluputken päätteeksi.

Tällä kertaa en aloittanut yhtään uutta kirjaa kesken maratonin, enkä saanut mitään toisaalta loppuunkaan. Etukäteen suunnitelluista kirjoista vain Goliarda Sapienzan Italian tytär jäi kokonaan koskemattomaksi, muita jo aiemmin kesken olleita luin ainakin vähän.


L U E T U T   S I V U T   K I R J O I T T A I N 

Antti Nylén : Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet, 17 sivua Ajattelin etukäteen, että nämä esseet olisivat hyvää väliluettavaa haasteen aikana, mutta lopulta sain luettua vain yhden esseen. En ole täysin lumoutunut Nylénin kirjoitustavasta, tai ehkä vain olen ollut aika yltiömäisten odotusteni kanssa hieman väärässä. Aiemmat tekstit tässä kokoelmassa ovat toki olleet hienoja, ja luonnollista kai onkin, että paksussa kokoelmassa on yksittäisiä kirjoituksia, jotka eivät ihan jokaiseen iske. Tulen todennäköisesti lukemaan tämän kuitenkin jossain vaiheessa loppuun, tosin todennäköisesti muutaman esseen viikkotahdilla. 

Clarice Lispector : Passio, 118 sivua Tämä on tosiaan ollut minulla lainassa jo syyskuusta asti, ja sen hieman vaikeahko muotokin on pitänyt minut tähän asti kirjasta etäällä. Pari viikkoa sitten sen kuitenkin aloitin, ja nyt sain yllättävänkin paljon kyseistä klassikkoa eteenpäin. Lukukokemuksena tämä on vaativa, mutta antoisa, joten toivoisin ehtiväni vielä tämän viikonlopun aikana sen lukea loppuun. 

Niina Mero : Englantilainen romanssi, 249 sivua Meron viihderomaani on kaksinkertainen yllättäjä, sillä se ensinnäkin lähetettiin kustantajalta minulle yllätyksenä ja toisekseen se on ollut harvinaisen vetävä ja kestävä chick lit -kirja, ainakin tähän mennessä. Uskoisin saavani tämänkin varsin pian loppuun, joten lisää ajatuksia kirjasta myöhemmin.

Y H T E E N S Ä   L U E T T U   3 8 4   S I VU A

tiistai 12. helmikuuta 2019

MARIA JOTUNI : KUN ON TUNTEET


MARIA JOTUNI : KUN ON TUNTEET
124s.
Otava 1993 // alkuteos 1913

Tunteistaan on nainen tunnettu. Herkkänä ja heikkona sukupuolena hänen tunnepuoltaan on varjeltu vuosisatoja, häntä on estetty osallistumaan koulutukseen ja hänet on suojeltu kodin pieneen turvapiiriin, jotta herkkä mieli ei järky. Ei nainen kestä julkista työtä, eikä hän ailahtelevaisuutensa vuoksi siihen olisi kykeneväkään. Vahvaa naista ei olekaan, on vain tunteiden viemiä hupakoita. Naiselle sopii koti ja hoiva, lapset ja tiskaaminen. Tyttäriinsä hän tunteellisuutensa saa siirtää, mutta ei poikiin, sillä eihän todelliset miehet itke tai naisten perään ruikuta. Nämä herkät naisotukset vaativat suojelua, niin maailmalta kuin itseltäänkin. Mitä muutakaan odottaa voi, kun on tunteet.

"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin suuren mukareen – Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka, – sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet –"

Paljon ollaan ehkä tuosta epätasa-arvoisimmasta ajasta tultu eteenpäin, ainakin täällä valkoisessa länsimaihin kuuluvassa yhteiskunnassamme. Tunteiden merkitys sen sijaan ei vieläkään ole muuttunut ihan tarpeeksi, sillä edelleen ne tunnutaan mieltävän (miehisen) järjen (naiselliseksi) vastakohdaksi, joiden tukahduttaminen on toivottavaa älyn tieltä. Tunteella ei voida tehdä päätöksiä, sanotaan, mutta samalla tunnutaan unohtavan, että tiettyyn tunteeseenhan se järkiperustainen päätöskin aina lopulta pohjaa. Miestunteet, päättäväisyys, suoraviivainen loogisuus ja terve itsetunto ovat jotain, joilla maailmaa saa rakentaa, naistunteet, kuten vihaisuus epätasa-arvoisuuden edessä tai näkyvä epävarmuus maailmassa, joka ei arvosta tietynlaisia piirteitä, taas viestivät vain heikkoudesta. Se on varsin ristiriitaista, etenkin kun yhteiskunta tuntuu täysin kritiikittä vuosikymmeniä hyväksyneen vihaiset tai himonsa perässä kulkevat miehet, pojathan ovat vain poikia. 

Tunteisiin pureutuu myös Maria Jotuni yli sadan vuoden takaisessa novellikokoelmassaan Kun on tunteet. Sen  sijaan, että nämä nimenomaiset lyhyet tarinat kertoisivat tunteellisista naishenkilöistä, kuvaa Jotuni jopa satiirisen tarkasti mitä hänen naishahmojensa tunteille 1900-luvun alun yhteiskunnassa käy: sen sijaan, että työläisnainen saisi todella juosta tunne-elämänsä ja hupsutustensa perässä, vaatii yhteiskunta itseasiassa juurikin heitä tukahduttamaan omat halunsa, mukautumaan, jotta he saisivat katon päänsä päälle ja perheen kautta edes jonkinlaisen aseman ja turvan maailmassa. Jotunin tarinat etenevät hienoina ja arkisina dialogeina naiselta toiselle, ja oman ajankuvansa lisäksi ne kertovat naisen yhteiskunnallisesta asemasta vielä vuosikymmeniä eteenkinpäin.

Jotuni on ollu jo omana aikanaan tunnettu naisasian edustaja, feministi ja  totunnaisten (nais-)kirjallisuuskaavojen rikkoja. Hän ei ole suostunut kuvaamaan maailmaansa romanttisten lasien läpi, vaan näistä tarinoista todella paistaa realistisuus ja  työläisperheiden asema. Miten selvitä, jos onnenonkija-isä juo tasaisesti perheet vähäisetkin tulot, kenelle soittaa kun säätyläisemmän henkilön kanssa saatu yhteinen avioton lapsi on aika jättää jälkeensä muuttaessa itse maailmalle. Tarkka ja totuuden varsin epämiellyttävässäkin valossa näyttävä kirjallisuus kertoo kuitenkin tuhat kertaa enemmän kuin ajalleen tavallinen symbolismi, ja se tekeekin Jotunista yhden maamme historian merkittävimmistä kirjailijoista.

Jotunin novelleissa miehet kuvataan hyvinkin terävästi halujensa, tunteidensa ja tietynlaisen tiedostamatta pidetyn etuoikeutensa kautta, ja tämä kuva peilaa niin aikalaishenkeä kuin nykyhetkeäkin oivallisessa valossa. Loukkaantuvat, kiihkeät ja tunteidensa perässä kulkevat hahmot peilaavat tunteiden epätasaisuutta ja poliittisuutta jopa hämmästyttävän tarkasti, ja Jotuni kuvaa asioita, jotka pysyvät tietyllä tapaa muuttumattomina vielä sadan vuoden päästäkin. Ehkä meidän naisten ei enää tarvitse samalla tavalla miehen kautta turvata asemaamme, mutta vapaat tunteet ja halujen perässä kulkeminen on edelleen jollain tapaa meiltä kiellettyä. Sankarina toimiva ja itseään toteuttava binäärinen mies kun loppujen lopuksi on niin näissä tarinoissa kuin nykyisessä mediarepresentaatiossa sekä tunteiden todellinen hallitsija että niiden kieltäjä. Sallittua on tuntea vain miehisesti, myös miesten. Mutta miten tunteet todella voivat olla vain yhden näennäisen sukupuolen hallussa? Onko muilla edes mahdollisuutta ottaa oikeus omiinsa takaisin ilman, että niistä syntyy vain Putous-huumorin tyylistä vähättelevää hupsutusta, jossa miul on oikeus omiin tunteisiini?

Kun on tunteet oli ensimmäinen tuttavuuteni Maria Jotunin tuotantoon, mutta henkilöhahmona hän on minulle tutumpi sukupuolen tutkimuksen kurssien kautta. Tämä kyseinen novellikokoelma on kuitenkin kotimaisessa realistisuudessaan yksi hienoimpia klassikkoteoksia, joita aikoihin olen lukenut, ja se on paljon, sillä jo pelkästään puoleen vuoteen klassikoita on mahtunut lähes kymmenen. Jotunin ajankuva, naiskuva ja vahvat dialogit vetävät puoleensa vielä tänäkin päivänä, ja kaikkein tarkkanäköisin sanoma kulkenee rivien välissä sanomattomana. Kun puhutaan suurista suomalaisista kirjailijoista, tulisi aina muistaa myös Jotuni. Tämä kirja todella on klassikko vailla vertaansa. Ja sillä on edelleen merkittävä paikka siinä keskustelussa, kenellä tässä yhteiskunnassa todella on oikeus tunteisiinsa ja kenellä taas ei. 

torstai 7. helmikuuta 2019

KOLMEN VUODEN PARHAAT

Siitä on kolme vuotta, kun julkaisin tässä blogissa ihan ensimmäisen postauksen. Olin ollut kirjoittelematta mihinkään päälle vuoden, ja ikävä oli taas iskenyt. Luin paljon, mutta lukemisesta tuntui puuttuvan jotain, kun kokemuksistaan ei päässyt jakamaan ajatuksia. Pelkkä Goodreads ei enää riittänyt, joten siksi kirjablogi.

Kolmeen vuoteen on mahtunut paljon. Olen työskennellyt kahden eri esikouluryhmän kanssa, ja  hakenut kouluun kolmesti, päässyt kahdesti. Olen jäänyt opintovapaalle, tehnyt kahteen vuoteen melkein kokonaisen tutkinnon verran opintoja, innostunut uudesta ja löytänyt paikkani akateemisessa maailmassa, tai ainakin sen reunamilta. Löytänyt uusia tieteenaloja ja asioita itsestäni, asunut ensimmäistä kertaa elämässäni yli kolme kuukautta yksin ja todella nauttinut siitä. Lukenut enemmän kuin koskaan aiemmin, niin koulukirjoja kuin vapaa-ajan valinnaisia teoksia. 242 yhteensä. Omavalintaista kirjaa siis. Olen kirjoittanutkin kahta vaille kaikista, vasta lähiaikoina olen alkanut ajatella, että jokaisesta ei tarvitse. Mutta kaikki ne joista olen kirjoittanut, on sanottavaa tähän asti löytynyt. Joistain vähemmän ja joistain niin paljon, että asiaan on palattu vuodenkin päästä.

Blogini alkupuolella julkaisin myös postauksen elämäni 12 tärkeimmästä kirjasta. Moni kirjoista on lähivuosien lisääntyneen lukemisen takia ehkä listalla paikkansa jo menettäneitä, mutta on siellä ikuisuuslemppareitakin: Jansson, Lindgren, Westö & Linna. Mutta koska  olen tosiaan blogini aikana lukenut enemmän kirjoija kuin ehkä aiemman elämäni aikana yhteensä, ajattelin koota tähän nyt viimeisen kolmen vuoden lempikirjat. Sellaiset henkilökohtaisesti tärkeimmät, jotka ovat tavalla tai toisella jääneet mieleen toivottavasti koko loppuelämäkseni.



E L Ä M Ä N I   K I R J A T  ,  O S A  I I


01 Tove Jansson : Reilua peliä, Kesäkirja & Kuvanveistäjän tytär En tiedä tuleeko tässä vaiheessa enää kenellekään yllätykseni rakkauteni Janssonia kohtaan, mutta se tuskin estää minua nostamasta näitä kirjoja listani ensimmäiseksi - olenhan uskaltanut vasta viimeisen kolmen vuoden sisällä ylipäätään aloittaa Janssonin aikuisille suunnatun tuotannon lukemisen. En yksinkertaisesti osaa valita näistä vain yhtä, joten jakakoot ensimmäisen sijan kaikki kolme minulle henkilökohtaisesti tärkeintä Tove Janssonin kirjaa.

02 Maggie Nelson : Argonautit Nelsonin tapa käyttää kieltä, tieteellisiä ajattelijoita ja omia kokemuksia muodostavat yhdessä sellaisen paketin, etten tiedä olenko koskaan lukenut mitään näin hienoa ja henkilökohtaisesti osuvaa. Kirja on täynnä hiirenkorvia, lauseita, jotka haluaisin kirjoittaa ylös muualle, mutta lopulta tulisin todennäköisesti jäljentäneeksi vain koko kirjan uudelleen.

03 Pajtim Statovci : Tiranan sydän Sain tämän kirjan siskoltani joululahjaksi silloin kun minulle vielä pystyi helpohkosti kirjoja joululahjaksi ostamaan - eli kun en ollut jo lukenut kaikkea, mikä juuri oli julkaistu. Tämä teos oli upea, monitasoinen ja se räjäytti jollain tapaa käsitykseni kotimaisesta kirjallisuudesta. Hieno, tarkkapiirtoinen teos, jonka uudelleenlukemista olen suunnitellut jo viimeiset kaksi vuotta. Kirjoittaisipa Statovci vielä lisää romaaneja. 

04 Rachel Cusk : Ääriviivat Tämä kuuluu jollain tapaa samaan sarjaan kuin Nelsonin Argonautit. Nämä molemmat muuttivat käsitykseni kirjallisuudesta, laajensivat sitä ja aiheuttivat pidäkkeetöntä hehkutusta. Tärkeä kirja, jonka merkitys ei ihan lähiaikoina tule heikkenemään. 

05 John Williams : Stoner & Butcher's Crossing Sekä Stoner että Butcher's Crossing olivat kumpikin paperilla sellaisia kirjoja, joista en olisi uskonut pitäväni näin paljon. Stoner kuitenkin hurmasi täysin, mutta jostain syystä tunnelmallinen, biisoninlöyhkäinen ja omintakeinen Butcher's Crossing vieläkin enemmän. Onni on, että nämä hienot teokset löydettiin uudelleen, ja vieläpä suomenettiinkin, upeita kirjoja kaikki. Myös visuaalisesti, pidän hurjasti näiden suomalaisten painosten ulkonäöstä. Ja onneksi ne kaikki omasta hyllystä jo löytyvätkin.

06 Elena Ferrante : Hylkäämisen päivät Vaikka Napoli-sarja onkin maagisen upea, yksittäisenä teoksena Hylkäämisen päivät nousee jopa sen edelle. Kiihkeä, voimakastunteinen teos käsittelee kiellettyjä ja häpeää tuottavia tunteita niin voimallisesti, ettei siihen kovin moni muu kirja ole kyennyt. Raadollinen ja silti lohdullinen erotarina on upea, upeinta mitä Ferrante on kirjoittanut. Olen useampaan otteeseen lainannut tämän "puolisokirjan", Domenico Starnonen Solmut, mutten ole kyennyt lukemaan sitä. En edes halua tähän kirjaan toista näkökulmaa, en loogisempaa ja moniulotteisempaa. Rakastan tämän maailmaa niin paljon, että ehkä vain totean Starnonen olevan muille kuin minulle. 

07 Roxane Gay : Bad Feminist Bad Feminist oli minulle jonkinlainen portti feminismin maailmaan, sanoja asioille, jotka olivat jo aiemmin painaneet, mutteivät vielä saaneet selkeää muotoaan. En tiedä mitä mieltä olisin näistä nyt, enemmän jo perehtyneenä, hurjasti lisää lukeneena ja opiskelleena, mutta paikkansa suunnannäyttäjänä tämä teos minulle silti toimii. Muistuttaa, että paskakin feministi on parempi kuin ei feministi ollenkaan. Ja miksi kaiken pitäisi aina olla ensisijaisesti intersektionaalista, ei vain valkoista oman asian ajamista.

08 Liv Strömquist : Prinssi Charlesin tunne Strömquist ylipäätään aiheutti hillitöntä fanitusta sarjakuvateoksillaan viime keväänä, mutta jostain syystä suurimmaksi jäi mieleen tämä, jonka heti luettua koin etäisimmäksi. Ehkä se oli näistä kolmesta tähän asti suomennetuista kuitenkin se, joka ajoi minut eniten pois mukavuusalueeltani, haastoi omiakin pinttyneitä, normatiivisia ajatusketjuja ja sai oikeasti näkemään asioita uudesta näkökulmasta. 

09 Toni Morrison : Luoja lasta auttakoon Lähes kolme vuotta sitten luettu Morrisonin teos on jostain määrittelemättömästä syystä kasvanut mielessä suureksi ja hienoksi lukukokemukseksi, joka tekisi mieli lukea vielä uudelleenkin. Kirjan symboliikka oli kaunista, ja se johdatti minut myöhemmin myös Minun kansani, minun rakkaani -teoksen äärelle, joka on äärimmäisen upea romaani sekin. 

10 Elin Willows : Sisämaa Sisämaa on upean tiivis kuvaus käpertyneestä yhteisöstä, ulkopuolisuudesta ja hiljaisesta pään sisäisestä maailmasta. Katkelmanomaisuus on ilmavaa ja kerronta kaunista, tämä todella hurmasi.

11 Susinukke Kosola : Avaruuskissojen leikkikalu Runoja! Listallani! Ja se on täysin Susinukke Kosolan ansiota. Tai jos aivan tarkkoja ollaan, Katrin ansiota, sillä hänen kauttaan Kosolan runot ylipäätään löysin. Tämä kokoelma oli hieno, ihon alle menevä, monitahoinen, sekapäinen ja kaunis. Olen kirjoittanut puolet kyseisen teoksen runoista päiväkirjani sivuille, helpompi vaiva olisi ollut vain ostaa teos omaksi. Hieno kirja, hieno portti nykyrunouden maailmaan. 

12 Hanya Yanagihara : Pieni elämä Pieni elämä on kaikkea muuta kuin pientä, se on suurta, liioiteltua ja tarkoituksella jopa hieman yli menevää. Se on hieno ja monitahoinen teos, romaani, johon upottuaan tunnelmaa ei herkästi pääse unohtamaan. Tietynlainen kulttiteos, jota veikkaisin luettavan vuodesta toiseen. Todennäköisesti itsekin vielä siihen tartun joskus uudelleen.

Löytyykö yhteisiä lemppareita? 

Ja mitähän kaikkea edessä on seuraavan kolmen lukuvuoden aikana, sitä odotellessa. Kiitos tähän astisista, jokainen kommentti ja yhteydenotto on lämmittänyt. Se tässä kirjabloggaamisessa on parasta, olla osa yhteisöä. Lämminhenkistä ja vastaanottavaa, sitä tämä parhaimmillaan on. 

torstai 31. tammikuuta 2019

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA // KLASSIKKOHAASTE x 2

ALICE WALKER : HÄIVÄHDYS PURPPURAA
360s.
WSOY 1986
Alkuteos: The Color Purple (1982)
Suomennos: Kersti Juva

Oletko ajatellut, että Kathryn Stockettin Piiat ovat hyvä kuvaus rodullistettujen ihmisten historiasta Yhdysvalloissa? Jos olet, mutta et ole lukenut vielä Alice Walkeria tai Toni Morrisonia, tee se nyt. Valkoisin silmin kerrotut tarinat eivät näiden jälkeen tunnu enää miltään.

x

Häivähdys purppuraa kertoo nuoresta Celiasta. Celia on naitettu puoliväkisin vanhemmalle miehelle, mieli jo valmiiksi turtana seksuaalisesta hyväksikäytöstä, teini-iässä saatujen lapsiensa katoamisesta. Väkivallasta ja syrjinnästä, pahasta olosta ja turtumuksesta. Kirja on kirjemuodossa Jumalalle piirrettyä vuodatusta, puhekielistä, silmittömän suoraa ja vahvaa. Se on tarina siskoksista, mutta se on myös äärimmäisen vahva yhteiskunnallinen kannanotto sorrosta, syrjinnästä ja koloanilismista. Sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

"Rakas Jumala,

Äiti on kuollu. Kun se kuoli se kirosi ja huus. Se huus mulle. Se kirosi mua. Minä olen iso. Minä olen hidas. Kun minä tulen kaivolta vesi on lämmintä. Kun tarjotin on valmis ruoka on kylmää. Kun pennut on valmiit kouluun on jo ruoka aika. Äijä ei sano mitään. Se istu sängyn vieressä ja piti sitä kädestä ja poras ja sano että Älä jätä mua älä mene pois."

Alice Walkerin Häivähdys purppuraa on kirja, jonka kävin lainaamassa heti Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen aluksi. Aloitinkin sen jo syyskuussa, mutta ensimmäiset 130 sivua etenivät hitaasti, muutamia kymmeniä sivuja kuukaudessa, kunnes kirjaston uusimisvara alkoi uhkaavasti lähestyä loppuaan. Ja kuin maagisesta iskusta huomasin yhtäkkiä lukevani loput 230 sivua yhteen putkeen. Täysin haltioituneena.

Tai no. Haltioitunut kuulostaa jotenkin väärältä, siltä kuin istuisin ja ihastelisin jälkikäteen mustien historiaa ja rasismia kuin se olisi parastakin viihdettä. Sillä ei se ole. Tämänkaltaisen kirjallisuuden en toivoisi kenellekään toimivan viihdykkeenä. Toivoisin sen toimivan ikkunana elämään, jota itse ei koskaan ole kokenut, mutta jonka ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää, jotta ylipäätään pystyy ymmärtämään intersektionalismia. Syrjinnän kerroksittaisuutta, rasismin historiaa ja nykyhetkeä, rakenteellisuutta ja jälkikolonalismia. Kaikkea, minkä mennyt tässä päivässä lävistää.

Toisin kuin esimerkiksi alussa mainittu Stockettin Piiat, tämä ei ole mitään valkoisille suunnattua hyvänmielenkirjallisuutta. Sellaista, jossa musta nainen on typistetty stereotypiaksi, maagiseksi hyväksi, joka vain valkoisen katseen kautta nousee olemassa olevaksi, tai Piikojen tapauksessa, valkoisen pelastajan kohteeksi*. Walker sen sijaan asettelee sanomansa terävästi ja lukijaansa säästelemättä, ja se tässä kirjassa on hienointa. Hänen tematiikkansa on suurta, ja se sisältää kaikkea, mitä elämä karuimmillaan on: paitsi jo mainittua sortoa ja kolonalismia, myös rakkautta ihmiseen, jota ei koskaan saa omaksi. Se ei kaihda elämän kääntöpuolia, eikä kaunistele niistä mukavammin pureskeltavaa. Se tarjoaa sanomansa realistisesti, mustalla huumorilla maustettuna, puhekielisenä ja vahvana. Kuten tahtomattaan Isännälle naitettu Celia, se alistuu siihen, mihin alistua kuuluu. Sitähän ihmisiltä yhteiskunnassa on vaadittu. 

Alice Walker muistuttaa alleviivaamatta erityisen vahvasti sen, miksi omasta historiasta on tärkeä kuulla ääntä heiltä, jotka sen itse ovat kokeneet. Hän muistuttaa, että kertomuksella on aitoa voimaa vain, kun se ei tiivisty puhkikulutetuiksi narratiiveiksi ja stereotyyppisiksi kuvauksiksi ihmisistä, jotka toistavat rodullistettua olemustaan niin kuin heidät Toisina on totuttu näkemään. Hän muistuttaa, että nämä tarinat eivät ole tarkoitettu hyvän yön tarinoiksi. Kersti Juvan taidokas suomennos tuo myös kaiken tämän hyvin voimallisesti eteen, juuri mitään alkuperäisestä menettämättä. Käännös luo kirjalle kunniaa, vaikka tämä on sellainen teos, jonka joskus vielä haluan alkukielellä itsekin uudelleen lukea.

Kun naisten kirjoittamia klassikoita esiin nostava klassikkohaasteemme alkoi, toivoin itse juuri löytäväni tämänkaltaista kirjallisuutta. Suurta, suoraan omien kokemuksesta ammentaa, kenenkään omimatonta. Moninaista, ymmärtämään auttavaa, kokemuksia sanoittavaa. Mutta tässä vaiheessa täytyy muistaa, että Walkerin, kuten esimerkiksi Toni Morrisoninkin, kirjallisuuden kohdalla minun tunteideni ja muka-samaistumisieni täytyy todella siirtyä sivuun. Kun tätä ei ole kirjoitettu hyvän mielen viihdykkeeksi, täytyy myös muistaa, ettei tämä ole minun tarinani. Se, että sen saan lukea, on kunnia, mutta nöyrästi valkoisen lukijan täytyy osata myös siirtää itsensä sivuun. Oppia ehkä uutta, mutta muistaen aina millaisten kokemusten kustannuksella se on tapahtunut. Meidän tehtävämme on varmistaa, että maailmassa on tilaa myös niille äänille, joilla jonkinlaista etuoikeutusta sen kuuluvaksi saamiseen ei ole valmiiksi tarjolla. Vaikka se sitten tarkoittaisi oman itsemme sivuun siirtämistä.

(* Piioista vielä: Jos olet lukenut kyseisen teoksen, suosittelen ehdottomasti lukemaan myös Roxane Gayn esseen Kanan friteeraamisen lohdullisuudesta ja muita ihmeellisiä muistoja 1960-luvun Mississippistä: ajatuksia teoksesta Piiat teoksessa Bad Feminist. Se sai minutkin näkemään tuon viihderomaanin aivan uusin silmin, sanoittamaan taustahäiriön, josta en itse kirjaa lukiessani täysin saanut kiinni.)

Osallistun kirjalla sekä omaan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseemme että bloggaajien puolivuosittaiseen klassikkohaasteeseen, jota ylläpitää tällä kertaa Tarukirja-blogi.