MAAN ASUKIT

SAYAKA MURATA : MAAN ASUKIT

238s.

Gummerus 2022 

Alkuteos: 地球星人 [Chikyū seijin] // 2018

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Jos japanilaisen Sakaya Muratan tänä vuonna käännettyä romaania Maan asukit saisi kuvata vain yhdellä ainoalla lauseella, valitsisin lauseeksi internetissä paljon nähnyt tokaisun: "siis mitä mä just luin?".

"Selviydytään, kävi miten kävi."

Natsuki on nuori alakoululainen, joka matkaa perheensä kanssa Naganon vuoristoon juhlimaan o-bon-juhlaa yhdessä isovanhempiensa, setiensä, tätiensä ja lukuisten serkkujensa kanssa. Natsuki ei selvästikään ole vanhempiensa suosikki, mutta se ei haittaa, onhan hän taikurityttö. Muodonmuutostyökalut hänelle on lahjoittanut Pyūto, supermarketin pehmoleluhyllystä löytynyt siililelun muodon ottanut Pohapipinpobopia-planeetan salainen poliisi, joka on virkatehtävissä saapunut maapallolle. Kun Natsukin serkku Yū vielä osoittautuu maahan hylätyksi avaruusolioksi, on Natsukilla viimein joku, joka ymmärtää häntä.

Vielä päälle 3-kymppisenäkin Natsuki etsii paikkaansa yhteiskunnassa, tiiviin perhekeskeisessä Japanissa, patriarkaalisessa Tehtaassa, jossa naisen kohtu ja miehen kivekset ovat yhteistä riistaa. Onko maailmassa lopulta mitään, mikä kuuluisi itselle, ja miten sellaisen ajatuksen kanssa voi selvitä, jos ei suostu elämään yhteiskunnallisen lisääntymiskoneiston osasena?

Sayaka Murata on minulle aiemmin tuttu Lähikaupan nainen -romaanistaan (jonka aiemman luentani kyseenalaista Maan asukkien jälkeen aivan täysin, muttei mennä siihen nyt). Muratan tyyli on tuttu sen  yhteiskuntakritiikistään, japanilaiseen tyyliin tutusti istuvasta outoilustaan ja silti omaleimaisesta tavasta piiloon jäänyt esittämisestä ilmiselvänä, ja siinä missä vierastin (tai syystä tai toisesta ohitin?) nämä ansiot osin Lähikaupan naisessa, Maan asukeissa ne veivät jo täysin mukanaan. Tyyli näissä kahdessa romaanissa on kuitenkin hyvin erilainen, mikä sinänsä hämää, sillä Maan asukit ei ollut lainkaan sitä mitä odotin. Ja voin oikeastaan luvata, ettei se ole mitään mitä sinäkään odotat, jos et kirjaa ole vielä lukenut. Alkuun kun sitä kun kuvitteli lukevansa jotenkin lempeän kummaa perhetarinaa Naganon vuoristosta, seuraavaksi lukija onkin keskellä niin absurdia myllytystä, ettei ole enää ihan varma onko itsekään tällä planeetalla, vai jossain madonreiässä matkalla kohti Pohapipinpobopiaa. 

Kahden lapsen kohtaamisesta alkava Maan asukit on hienoin, vinksahtanein ja törkein pieni romaani, jonka ihan hetkeen olen lukenut. Ensin se on tarina ulkopuolisuudesta, sitten toisaalta taas lapseen kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Seuraavaksi Murata laajentaa tarinan alleviivauskynää tehokeinona taiten käyttäen älyttömän hienoksi yhteiskuntakritiikiksi, joka pakottaa katsomaan normejamme sellaisella tavalla, että itseäänkin alkaa kiinnostaa olla jo enemmän alien kuin maan asukki. Lopulta käsissä onkin sellainen miso-keitto (pun intended), että herkempää kauhistuttaa ja rohkeampaakin kaiken överiuden esiin tuoman riemun keskellä saattaa ihan vähän ällöttää. Mutta ällöttääkö vaihtoehtoinen maailma vai tämä omamme, se jäänee jokaisen lukijan itsensä pohdittavaksi.

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

MOHAMED MBOUGAR SARR : 

MIESTEN SYVIMMÄT SALAISUUDET

464s.

Gummerus 2022

Alkuteos: La Plus Secrète Mémoire des hommes, 2021

Suomennos Marja Luoma & Sampsa Peltonen

Mohamed Mbougar Sarr on 32-vuotias kirjailija, joka voitti kolmannella teoksellaan Miesten syvimmät salaisuudet maailman nuorimpana kirjailijana Worl Literature Prize -palkinnon sekä 50 vuoteen nuorimpana arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon. Kirjamessuilla Sarr aiheutti varsinaista ruuhkaa (itse en tosin ollut häntä tällä kertaa kuuntelemassa), Miesten syvimmät salaisuudet suurta kiinnostusta. Se on suuri romaani, yhtaikaa nykyaikainen ja ajaton. 

Miesten syvimmät salaisuudet on upea ja eheä runsaudensarvi, joka pitää sisällään kaikkea. Ensin se on mysteeri kadonneesta senegalilaiskirjailijasta T.C. Elimanesta, joka julkaisi suurta huomiota saaneen Epäinhimillisyyden labyrintti -teoksensa juuri toisen maailmansodan alla, aiheutti teoksellaan plagiointikohun ja katosi savuna ilmaan. Toiseksi se on tarina Pariisissa asuvasta nuoresta senegalilaiskirjailijasta Diéganesta, joka kuulee kyseisestä kirjasta nuorena koululaisena, ja saa siitä elämänmittaisen pakkomielteen alkaen selvittää kirjan ja kirjailijan piiloon jäänyttä tarinaa. Kolmanneksi se on kertomus paitsi kirjailijuudesta, kirjallisuuden voimasta, rasismista, kolonialismista, politiikasta kuin  sotahistoriastakin. 

Romaani liikuu useammassa aikakerroksessa, kertojasta ja kerronnan kohteesta riippuen. Se on saanut vaikutteensa tosielämästä, malilaisesta kirjailijasta Yambo Ouologuemista, joka julkaisi vuonna 1968 romaanin Le Devoir de Violence, tuli palkituksi, mutta katosi julkisuudesta plagiointikohun ja sen myötä myynnistä vedetyn romaaninsa jälkimainingeissa. Mohamed Mbougar Sarr on tutkinut Yambo Ouologuemia kesken jääneessä väitöskirjassaan, mutta siirtänyt osan häneen liittyvästä kohusta tuoreimman romaaninsa aiheeksi. Tämän kautta Sarr nostaakin kirjan suureksi kysymykseksi sen, kuka lopulta maailmassa on oikeutettu kirjallisiin lainauksiin, intertekstuaalisuuteen ja kenen käsissä sama taas on plagiointia? Kenelle kirjallisuus ja merkkiteokset lopulta kuuluvat, onko kirjallisuutta olemassa ilman muita kirjoja, ja mistä erityisesti on kyse, kun on kyse kirjallisuudesta? Tekstistä itsestään vai kirjoittajasta tekstin takana?

Sarr tutkii aihetta taiten, ja vaikka romaanin sisällä elävän romaanin Epäinhimillisyyden labyrintin kuvitteelliset aikalaisarviot  1930-luvun lopulta tuhoavat Elimanen joko typistäen hänet hämmentävän sivistyneeksi villiksi tai aitoja älykköjä kopioivaksi barbaariksi savikylistä, muistuttaa Sarr varsin suoraan, ettei ulkokirjallisista arvioista olla juurikaan edetty sen pidemmälle, vaikka elämme 2020-lukua: kirja tulee lähes aina nähdyksi ja arvioiduksi kirjoittajansa kautta, suhteessa siihen viitekehykseen, mistä kirjailija tulee, peilaten sitä niihin identiteetteihin, joita arvioija kiinnittää kirjoittajaan. Jos Elimanea tituleerataan Mustaksi Rimbaudiksi, onko hän enemmän vai vähemmän kuin Rimbaud? Hyvä mustaksi, hyvä mustuudestaan huolimatta? Entä ihan vain hyvä, onko se edes vaihtoehto?

Ja kuten suuret kirjat ja tarinat ylipäätään, Sarr saa romaaniinsa ylläolevien kysymysten lisään kokonaisen maailman. Miesten syvimmät salaisuudet laajenee paitsi kirjallisuutta käsittelevästä romaanista paitsi kirjailijamysteeriin myös suurempaan tarinaan kolonialismista, Ranskan suurvalta-ajan historiasta aina 2010-luvun poliittisiin levottumuuksiin Länsi-Afrikassa. Sarr luo vahvan ja tarinallisesti toimivan sillan 1800-luvun lopulta nykypäivään, muistuttaa ranskalaisten koulujen vallasta Länsi-Afrikassa, eurooppalaisen tiedon ja afrikkalaisen tiedon risteymistä ja vastakkaisuuksista, rasismista ja yhtäkkisestä kiinnostuksista suurvallan omiin pikkuveljiin, kun toisessa maailmansodassa tarvittiin eturintamille tykinruokaa. Ja silti Miesten syvimmät salaisuudet on myös rakkauskertomus, tai oikeastaan jopa kokoelma erilaisia rakkauskertomuksia, kasvukertomus, perhesuhteiden kuvaus ja poliittinen kannanotto.

"Kuultuaan runollisen loppulauseeni kääntäjä katseli minua hetken ja sanoi: Eihän tuo tarkoita mitään. Annan sinulle neuvon: älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo. Tai jos sen teet, ainoa vastaus on tämä: ei mistään. Merkkiteoksessa ei koskaan käsitellä mitään erityistä, ja silti siinä on kaikki."

Miesten syvimmät salaisuudet on kaikessa runsaudessaan yksi tämän syksyn ehdottomia kirjatapauksia, joka toivottavasti saa kaiken ansaitsemansa huomion ja luennan. Sarrin kirjallinen taituruus pitää mukanaan kaikki runsaat 400 sivua siitäkin huolimatta, että kertojat vaihtuilevat, kielen rekisteri muuttuu ja väliin mahtuu kappale jos toinenkin, jossa virkkeet karkaavat sivujen mittaisiksi. Sarr pitää tämän kaiken paljoutensa niin taitavasti kasassa, että kokonaisuus nivoutuu yhteen lähes huomaamatta. Fokus ei karkaa, vaikka se kulkee ajoittain hyvinkin pitkillä sivupoluilla, risteilee aina holokaustista Etelä-Amerikkaan, nyky-Pariisista Kongon sisällissotaan. Sarr luo niin runsaan maailman, että sen vertauskuva voi olla totta ainoastaan todellisuudessa. Tosielämän monimutkaisuudessa ja monitahoisuudessa, jota kohtaan kaikki yksinkertaistaminen ja typistäminen voi olla parhaimmillaankin vain sen runsautta typertävä loukkaus.

Lue koko maailma: Senegal

Arviossa käytetty lähteenä Hesarin artikkelia: Ranskan kuuluisimman kirja­palkinnon voittajan mielestä kirjailijoiden pitäisi pystyä käyttämään toistensa teoksia kuin musiikkia, Pihla Hintikka 25.10.2022

ELÄMÄSTÄ JA KIRJOITTAMISESTA – DEBORAH LEVYN LIVING AUTOBIOGRAPHY -TRILOGIA

DEBORAH LEVY :

MITÄ EN HALUA TIETÄÄ / ELÄMISEN HINTA / 

OMISTUSKIRJOITUKSIA*

125s. / 142s. / 219s.

S&S 2021, 2021 & 2022

Alkuteokset: Things I Don't Want to Know, 2014 / The Cost of Living, 2018 / Real Estate, 2021

Suom. Pauliina Vanhatalo

*Omistuskirjoituksia saatu arvostelukappaleena, muut kirjastolainoja

Kustantamo S&S on kunnostautunut upeiden omaelämäkertojen, esseiden ja kaunokirjojen kustantamisessa sekä suomentamisessa, eikä Deborah Levyn Living autobiography -trilogian julkaisu poikkea tästä loistavasta linjasta. Olen lukenut itse Levylta aiemmin Fabriikki kustannuksen kääntämän Uiden kotiin -romaanin, ja vaikka se aikoinaan hieman etäiseksi jäikin, on tämä vuoden sisään suomennettu omaelämäkerrallinen trilogia keikkunut silti pitkään lukulistalla. Luin kaikki kolme osaa reilun kuukauden sisään, joten tuntuu myös luontevalta niistä nyt yhdessä kirjoitella. 

x

"Kun maitomies kalautti maitopullot kynnyksellemme, tiesin äkkiä, mikseivät hunajan, ketsupin ja maapähkinävoin kannet olleet kodissamme koskaan paikoillaan. Kansilla, kuten meillä, ei ollut paikkaa. Olin syntynyt yhdessä maassa ja kasvoin toisessa, mutten ollut varma kumpaan niistä kuuluin."

Mitä en halua tietää aloittaa Levyn omaelämäkerrallisen trilogian. Kun Levy seisoo rullaportaissa, matkalla ylös päin, kyynelehtien syystä, jota hän ei itsekään täysin ymmärrä, varaa hän halpalennon ja matkustaa Mallorcan vuoristoon muistivihko mukanaan, ja sukeltaakin nykyhetken sijaan omaan lapsuuteensa Afrikassa.

Levy eli elämänsä ensimmäiset vuoden apartheid-ajan Etelä-Afrikassa, poliittisen vangin vanhimpana tyttärenä, hiljaisena ja lähes äänettömänä valkoisena lapsena kummien rotusääntöjen ja valtavien kummitätien keskellä. Oman äänen löytäminen on kirjan vahvin teema, ja Levyn trilogian aloitus onkin alaotsikoltaan Vastaus George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen "Miksi kirjoitan?". Nämä kirjailijoiden kirjailijuuteen kasvamisen tarinat ovat helposti hieman tylsiä, etenkin ei-kirjoittajalle, mutta Levy onnistuu ensimmäisessä osassa vallan mainiosti tuomaan mukaan ripauksen erilaisuutta lapsuuden kokemuksillaan, jotka meillä jokaisella toki ovat omanlaisensa. 

"Kun isämme tekee mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, ymmärrämme että se on hänen osansa. Jos äitimme tekee sen mitä hänen tarvitsee tehdä maailmassa, koemme hänen hylänneen meidät. On ihme, että hän selviytyy hengissä kaikista ristiriitaisista viesteistämme, jotka on kirjoitettu yhteiskunnan myrkillisimmällä musteella. Ne yksin riittävät tekemään hänestä hullun."

Toinen osa, Elämisen hinta, hypähtää taas kirjoittajuuden aikaan, jossa Levy on irtautunut patriarkaalisesta rituaalinäytelmästä,  eli avioliitosta lastensa isän kanssa, ja etsii aikaa ja paikkaa kirjoittaa, kirjoittamalla elättää itsensä ja tyttärensä Lontoon kuudennen kerroksen pienessä ja reistailevassa asunnossa. 

Vähäeleinen kerronta jatkuu, ja etenkin alkuun pyörii taiten keski-ikäisen naisen kivussa koettaa mahtua unelmineen ja vapauksineen yhteiskuntaan, jota ei ole sellaisenaan kirjoitettu hänelle. Millaista on olla vapaa vuosien perheen rakentamisvaiheen jälkeen ja mitä vapaus oikeastaan edes on? Levy tutkii sekä keski-ikäisen naiseuden että vapauden tematiikkaa varsin hellällä otteella, paikoin tosin hajanaisellakin. Mukaan mahtuu myös kirjailijalle selvästi tärkeitä lainauksia Durasilta, yleistä pohdintaa heteroavioliitoista, äidin kuoleman käsittelyä, kirjailijan pohdintaa omasta huoneesta, sähköpyörän tuomasta vapaudesta sekä tietoisesta valinnasta kasvattaa ystävyyssuhteet perheidylliä tärkeimmiksi ihmissuhteiksi. 

"Kun ystävät eri puolilta maapalloa vierailivat luonani, pyöräilimme yhdessä kaikkialla Lontoossa. Se toi minut vähän lähemmäksi toivomani kaltaista elämää, ystävien ja heidän lastensa muodostamaa laajennettua perhettä, joka vaikutti minusta tätä nykyä ydinperhettä onnellisemmalta elämäntavalta."

Viimeinen osa, Omistuskirjoituksia, jatkaa oikeastaan suoraan toisesta osasta, kiertää kuusikymppisen Levyn mukana eurooppaa ja tutkii tyttäristä tyhjentynyttä pesää, rakkautta sekä omistamista. Levylla on oma unelmien villa, jota hän täyttää näkemillään esineillä, korvaa suihkulähteen joella, etsii paikkaa, jossa olla yksin ja kirjoittaa. 

Levy kirjoittaa taiten arjen havainnoista, pienistä enemmän tai vähemmän absurdeista tilanteista, muiden ihmissuhteista ja heidän ajatuksistaan Levyn valinnasta olla yksin. Etenkin viimeisin osa siirtyy vahviten tarkkailijan rooliin. Vaikka kyse onkin muistelmista, Levy sijoittaa itsensä sivustakatsojan rooliin, tarkkailee, havainnoi, niin omaa kuin muidenkin elämää.

Parhaimmillaan Levyn trilogia on kirkas ja heleä, tarjoilee kauniita ajatuksia ja hiottuja lauseita. Toisaalta se on myös (etenkin kahdessa ensimmäisessä osassa) hajanainen ja paikoin jopa lattea, hieman muotoaan ja terävyyttään etsivä. En tiedä miten paljon menee välillä kömpelöhkön suomennoksen piikkiin ja miten paljon on vain kyse Levyn omasta tyylistä, mutta jotain vähän keskeneräisen oloista tässä kirjakolmikossa on. Siitäkin huolimatta sillä on paikkansa naisen aseman lämpimänä tarkkailijana (valkoisen) kirjailijuuden kentällä, yhteiskunnassa ja sen suhteellisen etuoikeutetuilla portailla. Levy kirjoittaa omasta viitekehyksestään, eikä muistelmamuodoissa yritäkään kurottaa sieltä kovinkaan kauas, mikä toki edelleen on aivan sallittu valinta. Ehkä tällaisia kokoelmia ollaan jo moneen otteeseen nähty, eikä Levy sinänsä tuo genreensä mitään kovin uutta, mutta lämmin ja lempeä lukukokemus kyseinen trilogia silti on. Suosittelen ajattelijoille, kirjoittajille ja ikääntymisen seesteisen kuvaamisen ystäville.

GIRL, WOMAN, OTHER

BERNARDINE EVARISTO : 

GIRL, WOMAN, OTHER

453s.

Penguin 2020

Brittiläis-nigerialaisen kirjailijan Bernardine Evariston romaani Girl, Woman, Other pyöri paljon kansainvälisessä kirjasomessa muutama vuosi sitten, ja erään junamatkan alla ostin sen silloin jo omaan hyllyyn itsellenikin lukuvuoroa odottamaan. Tai no, itseasiassa aloitinkin kirjan jo kerran kesällä 2020, mutta huteran olon ja oudon koronakevään pyörteissä se tuntui jotenkin liian hienolta siihen hetkeen, laadukkaalta kirjalta, johon oma keskittymiskyky ei ihan riittänyt. Niinpä se jäi, ja ehdittiinpä tämä tänä vuonna jo julkaista suomennettunakin, ennen kuin viimein sain itse tähän omaa kirjahyllyä pitkään lämmittäneeseen teokseen tartuttua.

Ja nyt se todella lämmittää hyllyn lisäksi myös sydäntäni.

“What matters most to me, is that I know how I feel, and the rest of the world might catch up one day, even if it’ll be a quiet revolution over longer than my lifetime, if it happens at all”

Evariston Girl, Woman, Other on uskomaton runsaudensarvi, joka sukeltaa kahdentoista eri henkilön, yhdentoista naisen ja yhden ei-binäärisen, elämiin novellimaisten, mutta toisiinsa limittyvien lukujen kautta. Teos jakautuu neljään osaan sekä epilogiin, after partyihin, ja aloittaa tarinansa jollain tapaa keskellä liehuvan Amman, monisuhteisen & queerin mustan teatteriohjaajan National Theatrissa esitettävän  näytelmän ensi-illan pyörteistä. Ammasta edetään hänen tyttäreensä Yazziin, Yazzista Amman sydänystävään Dominiquehen ja niin edespäin. Jokaisella henkilöhahmolla on paitsi paikkansa kokonaisuudessa, tarinansa pitkässä rodullistetussa historiassa, josta jokainen omalla tavallaan kuljettaa arkeaan englanninkielisessä länsimaisessa kulttuurissa, joka on rakennettu paljon valkoisemmalle ihmisryhmälle kuin me valkoiset itse aina oikein ymmärrämmekään. Ja lopulta Amman tarina on oikeastaan pienoiskoossa (mustan) feminismin historia, Yazz on läpileikkaus nykyisen feminismin woke-aaltoon, Dominiquen tarina on tarina vallasta, joka ei ole sukupuoliriippuvaista. Ja samaan tapaan Evaristo käyttää hahmojaan valottamaan myös muita yhteiskunnallisia ilmiöitä, yksilön kautta kokien, henkilökohtaisen kivun, onnen, hämmennyksen ja muun tunnekirjon kautta niitä kuvaten. 

Evaristo käyttää kieltä ja rakennetta kauniisti hyväkseen, pienet kirjaimet, välimerkittömyys ja paikoin jopa säeromaanimainen rakenne vie aluksi hetken tottua, mutta pidemmän päälle se rytmittää ja heijastaa kerronnan nyansseja tarinaa taiten. Asiat ja ilmiöt eivät kasva arvojärjestykseen, ne vain ovat, ja Evaristo lämmin tapa kuvata kahtatoista täysin erilaista henkilöä luo terävän, mutta empaattisen ilmapiirin ilmiöiden ympärille. Evaristo käsittelee hahmojensa kautta niin äitiyttä, äiti-tytär-suhteita, luokkaa, taidetta kuin ystävyyttäkin, ja hän tuo yhden romaanin sisään niin valtavan määrän erilaisia tarina-aihioita, kokemuksia, näkemyksiä ja näkökulmia, että vähemmän taitavan kirjoittajan käsissä ne jo puuroutuisivat tai leviäisivät sekalaiseksi sopaksi. Evariston taito on kuitenkin rakentaa tämä kaikki hienoksi, eheäksi kokonaisuudeksi, jossa osa hahmoista on toiselle lukijalle lähempänä kuin toiselle, mutta kukaan ei nouse sen suuremmalle jalustalle, eikä Evariston oma agenda sivistää karkaa käsistä, vaan saa aidon uteliaasti tutkimaan erilaisia lähtökohtia, tapoja hahmottaa maailmaa ja ilmiöitä sen sisällä.

Henkilökohtaisten aiheiden lisäksi Evaristo tuo hahmojensa kautta lukijalle eteen myös laajan tarjonnan yhteiskunnallisia aiheita käsitellessään niin mustan feminismin historiaa, valtaa, luokkaa ja rasismia. Girl, Woman, Other onkin hieno läpileikkaus viimeisen sadan vuoden yhteiskuntahistoriaan, kun katse ulotetaan kerrankin muuhun kuin valkoisen, eurooppalaisen miehen valitsemaan näkökulmaan. Viitekehys on valtaisa, mutta lukeminen keveää ja helppoa. Ainoa, mistä olisin kirjan kohdalla luopunut, on aivan viimeiset osat, ja muiden arvioita lukiessa en ole tämän toiveen kanssa yksin. Evariston taituruus piilee juuri alleviivaamattomuudessa, joten on ehkä ihan himpun lukijaa aliarvioivaa sitten viimeisessä luvussa alleviivata kaikki yhteen, hieman siirappiseen jälkiruokaosuuteen, mutta kokonaisuudessa senkin antaa anteeksi. Ja uusintaluvun kohdalla sitten vain skippaan ko. osan, ja annan suuruuden olla siellä, missä se kirjan muissa osissa upeasti pysyykin kasassa.

“life is an adventure to be embraced with an open mind and loving heart”

MINÄ, ET SINÄ

ALISON PHIPPS : SINÄ, ET MINÄ

ME TOO JA VALTAVIRTAFEMINISMIN ONGELMAT

174s.

niin & näin 2022

Alkuteos: Me, Not You: The Trouble with Mainstream Feminism // 2020

Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen

Saatu arvostelukappaleena

Facebook-muistoissa tuli aivan muutaman viikon sisällä vastaan päivitys, johon olen kirjoittanut ainoastaan "Minä myös". Siitä on viisi vuotta, aihetunniste #metoo alkoi pyöriä sosiaalisessa mediassa muutamaa päivää aiemmin aiemmin, mutta se rantautui myös varsin pian Suomeen. Kyllä, kuten varmasti lähes kaikki meistä, myös minä olin kokenut seksuaalista ahdistelua. Kyllä, kuten moni meistä, en varmaan tuota päivitystä kirjoittaessani täysin edes ymmärtänyt, miten suuri asia Me Too:sta lopulta tulee. Että on olemassa käsitys, jonka mukaan on maailma ennen ja jälkeen #metoo:n. Mitä Alyssa Milanon pieni twiitti saikaan aikaan maailmanlaajuisesti.

Tai no. Todellisuudessahan hastag #metoo ei ollutkaan Alyssa Milanon alunperin, selvisi jo jonkin ajan päästä. Aihetunnisteen oli lanseerannut jo vuonna 2007 Tarana Burke, tarkoituksenaan tavoittaa seksuaalisen hyväksikäytön uhreja vähäosaisissa yhteisöissä. Mutta kuten eurooppakeskeinen, heteropatriarkaalinen yhteiskunta nyt vain "sattuu toimimaan", jäi Burken kampanja varsin ruohonjuuritason työskentelyksi. Se pyöri kyllä, oli olemassa, omissa piireissään. Vähemmistöjen keskuudessa, afroamerikkalaisissa piireissä. Kunnes Alyssa Milano, valkoinen ja kuuluisa näyttelijä, tuli käyttäneeksi samaa aihetunnistetta pyytäessään ihmisiä vastaamaan #metoo, jos heitäkin on joko ahdisteltu tai käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Ja tähän tarttuu sosiologi, sukupuolentutkimuksen tutkija sekä feministinen teoreetikko Alison Phipps kirjassaan Sinä, et minä. Kuten hän johdannossa itse kirjoittaa, "Me Toon tapaiset valtavirtaistuneet liikkeet ovat usein rakentuneet rodullistetuilta naisilta omitulle työlle, vaikka ne samanaikaisesti kieltäytyät oppimasta siitä tai keskittymästä rodullistettujen naisten huoliin. Aivan liian usein viesti ei ole "Minä myös" vaan "Minä, et sinä". Ja kuten tässä kirjassa esitän, tämä ei johdu ainoastaan solidaarisuuden puutteesta. Me etuoikeutetut valkoiset naiset myös uhraamme marginalisoidummat ihmiset tavoitteidemme eteen tai jopa pideämme heitä vihollisinamme, kun he tulevat tiellemme."

x

"Tämän kirjan keskeinen taustaoletus on, että seksuaalisen väkivallan teot, uhkaukset ja syytökset ovat kaikki sorron välineitä. Seksuainen väkivalta on terroria; niin on myös tavat, jolla siihen on puututtu ja sitä on valvottu."

Alison Phippsin Minä, et sinä on voimakas tietokirja, pitkä essee tai taidokas ruskean/mustan feministisen teorian tiivistelmä, joka muistuttaa, että feminismi ilman laajempaa ymmärrystä intersektionaalisuudesta on itseasiassa vain sortoportaikon ja heteropatriarkaatin jatkumoa. Akateemisena feministinä Phipps tarjoilee terävää kritiikkiä meiltä valkoisilta toisille valkoisille, auttaa näkemään #metoo:n ongelmallisen puolen sekä raivostumistaloudessa toimivat some-aktivismifeminismin kapeakatseisuuden. Phipps tiivistää monen mustan feminismin klassikkoteoreetikot yhteen, ja selittää sekä Audre Lorden, Angela Davisin ja Sara Ahmedin sanoin miksi valtavirtafeminismi on oikeastaan vain yhdenlainen sorron muoto sekin. Phipps ei selitä heidän puolestaan, mutta kutsuu valkoisia kuuntelemaan, jotta mustan feminismin edustajan ei jälleen kerran tarvitse perustella itse olemassa oloaan ja ajatuksiaan. 

Valkoisen feminismin, valtavirtafeminismin sekä esimerkiksi taantuvan transvastaisen feminismin kaltaiset liikkeet ovat täysimääräisesti olemassa nyky-yhteiskunnassamme, ja etenkin kaksi ensimmäistä nauttivat myös huomiotaloudesta elävän median suosiosta. Yhdistettynä valkoinen valtavirtafeminismi on naisia hallituspaikoilla, #girlboss-hastageja, badassbitch-asennetta ja "naispokkaa", eli siis miehisen vallan haastamista sen omilla keinoillaan. Valkoinen valtavirtafeminismi ei siis sinällään haasta ylläolevaa järjestelmää, vaan toimii sen keinoilla, ehdoilla ja sen sisällä, korvaamalla yhden binäärisen sukupuolen edustajan toisella binäärisen sukupuolen edustajalla. Se vastaa huutoon huudolla, aggressioon aggressiolla. Eikä se kestä kritiikkiä, sillä siinä missä patriarkaattia kritisoidessa mies alkaa huolestua omasta asenteestaan, puhuu valkoinen valtavirtafeminismi kritiikin pois naisvihaan vedoten.

Phipps avaakin kirjassaan tätä tematiikkaa varsin laajasti niin sukupuolen, oikeistolaistuvan yhteiskunnan, poliittisen valkoisuuden kuin rangaistusfeminisminkin käsitteiden kautta. Liikkuessaan heteropatriarkaalisen yhteiskunnan ehdoilla sorron ketjut ulottuvat ainoastaan jo valtaa pitävien valkoisten keskuuteen, eikä ihmisiä nähdä muiden risteymien kuin (binäärisenä pidetyn) sukupuolen kautta. Mutta samalla kun koko sosiaalinen media huutaa jälleen kerran yhden vääryyttä tehneen, erikseen nimetyn miehen lynkkaamista, Phipps herättää ajattelemaan, miten valkoisten naisten "turvallisuutta" on kautta historian käytetty oikeuttamaan väkivaltaa marginalisoituja yhteisöjä kohtaan. Seksuaalisella häirinnällä ja ahdistelulla tulee olla seurauksensa, mutta kenelle sen seurauksen tulee tulla? Phipps nimittäin esittää osuvasti, että usein nyky-yhteiskunnassamme "syyllisestä eroon hankkiutuminen saattaa muistuttaa enemmän 'ei minun takapihalleni' -asennetta kuin radikaalia politiikkaa. Kuten kapitalismissa muutoinkin, ongelmia vain siirrellään paikasta toiseen niiden käsittelyn sijaan; lopulta saatamme ulkoistaa ahdistelijamme naisille, jotka työskentelevät matalapalkkaisilla, vähemmän arvostetuilla aloilla."

Me Too:n aika ei ole ohi, mutta mihin suuntaan sen luoma liike on jatkunut, on asia, jota on äärimmäisen oleellista tarkastella. Media rakastaa kohuja, kolhiintuneita julkkiksiä, julkista nöyryyttämistä, uhreja ja etenkin sankareita, jotka nousevat puolustamaan helposti samastuttavia häirinnän kohteita. Mutta kun mediaa pyörittävät valkoiset toimittajat, äänensä saavat kuuluviin valkoiset aktivistit ja samastuttava uhri on – mitäs muutakaan kuin – valkoinen, jaammeko me lopulta valtaa vain jo valmiiksi vallassa olevien kesken? Haastammeko me oikeasti yhtään mitään, vai janoammeko vain julkista kostoa? Ja kun kosto tapahtuu, kehen se todella osuu?

Phippsin teoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä taitavasti yhdistävä teos on yksi avain näiden kysymysten jatkokäsittelyyn, ja suosittelen sitä aivan kaikille feminismistä ja oikeastaan ylipäätään yhteiskunnasta kiinnostuneille. Valtavirtafeminismillä on puolensa, mutta on aika kiinnittää huomiota tosiaan myös muihin kuin sinuun itseesi. Tai minuun itseeni. Valtarakenteet eivät muutu vaihtamalla vallanpitäjiä, vaan laajemmilla sosiaalisilla purkutalkoilla. Sillä kuten Phipps kirjoittaa:

"Meidän vihamme heteropatriarkaattia kohtaan vaatii rikosoikeudellista ja institutionaalista rangaistusta. Ei ole kovin radikaalia 'haistattaa vitut patriarkaatille', jos sen jälkeen kutsuu apuun patriarkaalista kurinpitovaltaa.'