sunnuntai 16. helmikuuta 2020

KAKSI LYHYTTÄ JA KAUNISTA – ANNASTIINA STORM & CRISTINA SANDU

Kaksi toista romaania, vuoden 2019 julkaisuja kirjailijoilta, joiden esikoiset sykähdyttivät. Kaksi kirjaa, täysin erilaista, ja silti samantyylistä, samaan postaukseen niputettavaa ja peräkkäin luettua. Kaunista ja herkkää, monikerroksista ja hyvin vahvasti omaa makuani kuvaavaa teosta. Sitä ovat sekä Stormin että Sandun toisinkoiset, esikoisen jälkeiset kirjat, jotka tammikuun aikana luin. Nyt muutama sana kummastakin vielä erikseen.


ANNASTIINA STORM : KERRO, KERRO
S&S 2019
208s.

Alisa on peikkolapsi, metsänkuninkaan jälkeläinen, vaihdokas, joka ei koko lapsuutensa aikana oikein tuntunut kuuluvansa vanhemmilleen.

Lumikki on vakava ja harmaa äiti, jonka silmistä hellyyttä saa etsimällä etsiä, tuimasta olemuksesta kartoittaa salaisuuksia, joita kaapin perältä löytynyt keltainen mekko huutaa kyllä voivan löytyä.

Aliisa on myyttinen äidinäiti, hankeen synnytyksessä kuollut, aviottoman lapsen häpeää kantanut. 

Ja kun Lumikki kuolee, lähtee Alisa selvittämään sekä omaa että äitinsä tarinaa Hukan kylälle, sinne kauas itäiseen Suomeen, josta hänen oma äitilinjansa Aliisasta lähtien on lähtöisin.

Storm yhdistelee tarinassaan sekä Grimmin veljesten satujen kaikuja kuin nykyhetkessä paikkaansa etsivän 4-kymppisen naisen perheenperustamishuolia. Kerro, kerro on monitasoinen ja paikoin jopa absurdikin tarina äitisuhteesta sekä siitä oman potentiaalisen äitiyden pohdinnasta. Se on myös tarina rakkaudesta, kielletystä tietenkin, sekä oman paikan juurruttamisessa maailmassa, jossa kaikki oikeastaan on varsin juuretonta.

Stormin kieli ja tarinan tenho mukaansatempaavaa, ja vaikka kyseessä on varsin lyhyt kirja, huomaan säästeleväni sitä jottei lukukokemus loppuisi liian pian. Kirja liikkuu minullekin tutuissa maisemissa, niin maantieteellisesti kuin ajatuksen tasolla, ja se tuntuu paperilla sellaiselta omalta kirjalta, jota kohtaan tunnen jo pientä painettakin ihastua suuremminkin. 

Storm osaa kirjoittaa ja sanoittaa isojakin asioita, mutta jostain syystä omat odotukseni kirjan suhteen eivät aivan loppua kohden kohdanneet. En tiedä lähtikö Storm hieman liian kunnianhimoisesti liikkeelle kirjan tematiikkaan nähden vai odotinko alun perusteella itse jotain ihan muuta, mullistavampaa ja vähemmän käsiteltyjä aiheita käsittelevää, mutta jostain syystä kirjan edetessä en oikein enää ollutkaan yhtä ihastunut kuin alussa. Mikä tuntuu sinänsä epäreilulta: mikä minä olen sanomaan, että joku aihe on jo liian käsitelty kirjallisuudessa? Ja voiko niinkään ikuinen aihe kuin äitiys ja äitisuhde koskaan edes olla loppuunkäsiteltyä? Tuskin. Mutta aiheesta nyt jonkin verran lähivuosina lukeneena kuitenkin henkilökohtaisesti koen, että jotain uutta sen kanssa tarvitsisi. Hetken luulin, että Stormin absurdiin taipuvat katkelmat sitä tähän toisivat, mutta eivät ne ehkä sittenkään niin paljoa kuin olisin toivonut. 

Mutta se ei toki kerro vielä mitään muuta kirjasta kuin sen, että olen vain itse jo lukenut ehkä liikaa tämän tyyppisiä, jonka vuoksi hienoistakaan on enää vaikea saada irti mitään uutta. Jollekulle toiselle tämä varmasti antaa enemmän, ja sehän kirjallisuudessa on ihanaa. Ja tämän muoto on jo sellainen, että siksikin toivoisin kirjalle lisää lukijoita, lainauskertoja, ostoja kirjahyllyyn. Kerro, kerro on ehdottomasti kirja, joka ansaitsee tulla luetuksi.

Helmet-haaste: 42. Kirjassa on isovanhempia

CRISTINA SANDU : VESILEIKIT
Otava 2019
124s.

Sandun pienoisromaanissa taas on kuusi naista ja yksi maa, joka ei kuulu kenellekään. Sandu kuljettaa hahmojensa tarinoita kahdessa tasossa: yhteisessä alkupisteessä sekä reiteissä, jotka uusissa maailmoissa aukeavat miten kullekin. 

Sandu kirjoittaa kuin novelleja, pieniä välähdyksiä naisten elämistä, joiden rajaamisessa hän onnistuu äärimmäisen hyvin. Sandun valinnat, pienet kurkistukset toimivat yhdessä kuitenkin suurempana tarinana, pohjana sille, miltä tuntuu lähteä, kun sitä on aina halunnut, ja miltä tuntuu olla paikassa, joka ei automaattisesti aukeakaan mahdollisuutena. Sandu sanoittaa ja kuvaa niin tarkasti ja hienovaraisesti, että hänen rivien väliin mahtuu kokonainen maailma.

Siinä missä Stormin aihe tuntui jo loppuunkalutulta, Sandun kirjassa on yhtaikaa jotain ikiaikaista ja silti raikasta. Kuten näistä vaatimattomista ylisanoista jo ehkä huomannee, rakastin tätä kirjaa hurjan paljon. Luin sitä paloissa ja säästellen, ja silti suuremmalla tunteella kuin mitään aikoihin.

Ja kuten yleensä, sellaisen ääressä oman lukukukokemuksen sanoittamisesta tulee vaikeaa, sillä tällaisia tunteita on vaikea kuvata. Ne pitää kliseisesti vain kokea.

Helmet-haaste: 14. Urheiluun liittyvä kirja (sovellan kohtaa nyt hyvin laveasti, mutta urheilu on aiheena ehkä yksi ainoista, joista lukeminen ei kiinnosta lainkaan. Niinpä tämä saa olla tarpeeksi lähellä moista teosta)

maanantai 13. tammikuuta 2020

KIRJAVUODEN VALOISA ALOITUS – EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN

EMMI-LIIA SJÖHOLM : PAPERILLA TOINEN
187s.
Kosmos 2020
Saatu arvostelukappaleena kustantajalta


Kirjavuoteni on lähtenyt käyntiin hieman hitaasti ja yllättävän kaukana jokapäiväisestä lukemisesta. Yöpöydällä viipyy pino jo pitkä aika sitten aloitettuja, mutta kerta toisensa jälkeen puolitiehen jääviä kirjoja, joista jokaisesta pidän, mutta mikään ei varsinaisesti vedä jähmeän arjen keskellä puoleensa. Olen pitänyt lukemisesta hetken taukoa kokonaan, ja yrittänyt sitten taas uudestaan, mutta jäänyt aina kauas, keskittymättömyyden syövereihin. Kunnes vastaan tuli Emmi-Liia Sjöholmin esikoinen, postilaatikosta pinoon ilmestynyt arvostelukappale, josta joka toinen jollain tapaa sosiaalisen median kanavissani tuntui puhuvan. Hyvin jaettu kirja siis, sanoisin.

Mutta hyvä että oli. Näkyvyys sai minutkin tarttumaan, kiinnostumaan ja keskustelemaan jo ennen kuin tätä edes itse luin. Ja kun mielenkiinto oli herännyt, luinkin tämän muutaman metromatkan aikana, oranssien penkkien ja alati ympärillä vaihtuvien ihmisten keskellä, keskittyneesti ja kerrankin itsekin tarinan sisällä.

"Yksi mies osti minulle syntymäpäivälahjaksi kissan. Annoin sen pois. Toinen mies ei tunnistanut minua kadulla, vaikka oli lähettänyt kaksi päivää aiemmin treffikutsun. Selvisi, että hänellä oli hajataittoa. Kävimme ulkona pari kertaa mutta emme nähneet tulevaisuutta samalla tavalla."

Sjöholmin esikoinen on muodoltaan varsin tyypillistä 2010-lukua: tunnustuksellista ja tietyllä tapaa häpeilemätöntä nuorehkon naisen autofiktiota, joka puhuu asioista sellaisista näkökulmista, jotka ovat aiemmin vaatineet vaikenemaan. Sjöholm kirjoittaa kauniisti, kirkkaasti ja terävästi, kuljettaa tarinaansa usealla tasolla kohti päätepistettä. Useissa Paperilla toisesta kirjoitetussa arviossa joko kiitellään tai kritisoidaan teoksen päiväkirjamaisuutta, mutta minä en lue sitä niin. Tai tietyllä tapaa luen, tunnistan kyllä mistä kanssalukijat puhuvat, mutta koen eri tavoin. Pidän siitä, sellaisesta henkilökohtaisesta intiimiydestä, jonka kautta Sjöholm aiheitaan käsittelee. Minulle se tuo tietyllä tapaa mieleen jopa Saara Turusen tarkkailevan tyylin, sillä se jättää rivien väliin niin paljon tilaa, että sitä alkaa automaattisesti täyttää itse, peilata joko oman elämän tai yhteiskunnallistenkin teemojen kautta. Kuljettaa henkilökohtaisesta kauemmas, suostumuksen rajoihin, taipumiseen, tapaan kuvata tyttöyttä, naisen harrastamaa seksiä, äitiyttä ja sitä miten se on muutakin kuin rajatonta rakkautta ja kiitollisuutta.

Tuosta kiitollisuudesta  – tai oikeastaan sen vaatimuksesta – tämän kirjan kohdalla tulin keskustelleeksi jo ennen koko teoksen lukemista. Sjöholmin päähenkilö ei kaiken anteeksipyytelevyytensä keskell pyydä kirjassaan kuitenkaan varsinaisesti anteeksi sitä, että tuntee myös yhteiskunnan silmissä tavoiteltujen asioiden, parisuhteen ja lapsen saamisen, kohdalla ristiriitaisiakin tunteita. Ymmärrän, että lukijasta, jolta nuo puuttuvat, tietynlainen purnaaminen voi tuntua kiittämättömyydeltä, mutta nyt jo kirjankin lukeneena voisin sanoa, että se on kaikkea muuta kuin sitä. Se on taiteilua kiitollisuuden ja inhimillisyyden välissä, sitä ettei mikään ulkoinen asia, saavutus maailmassa tee onnelliseksi itsessään. Että ei ole olemassa mitään yksittäistä asiaa, saavutusta tai pistettä, jossa ollaan onnellisia sitten kun. Että ihmisyys ja inhimillisyys jatkuu, vaikka elämässä olisi kaikki näennäisesti hyvin, ja senkin tunnustaminen on tärkeää. Se on tärkeintä, sillä se on aitoa, kipeää elämää. Ei haavekuvia, vaan todellisuutta, jossa rakkauskin täytyy valita joka päivä uudestaan. Oli siitä miten kiitollinen tahansa.

x

Sjöholmin esikoinen on kovin kiinni tässä ajassa, ja tavallaan se on sisarkirja niin monelle. Erityisesti se tuntuu Aino Vähäpesolan Onnenkissan isosiskolta, toisaalta taas Saara Turusen Rakkaudenhirviön henkilökohtaisemmalta ja sitä kautta helpommalta versiolta. Siinä on jotain samaa myös Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti -teoksen kanssa, mutta kaikista vertauksista huolimatta se on myös aivan omansa. Omaääninen, herkkä ja kaunis. Moni tuntuu sosiaalisessa mediassa kertovan, ettei oikein saa tästä otetta, löydä tarttumapintaa, mutta minä löysin. Kaikessa henkilökohtaisessa oman lukijaminäni kanssa vallitsevassa erilaisuudessaankin Sjöholmin autofiktiivisen teoksen päähenkilö oli niin lähellä minua, että hän tuntui omalta jo ensisivuilla. Hiljaisen kauniilta kotiinpaluulta, jonkin sisällään olevan selittämättömän aukaisemiselta. Ja se jos mikä on ihana tapa aloittaa tämä uusi kirjavuosi.

Helmet-lukuhaaste: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
Kirjasta muualla: Sivulauseita, Sivusuhteita, Aina joku kesken

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

5 x 5 KIRJAA VUODELTA 2019

Vuosi lähenee loppuaan, ja vaikka sitä vielä muutama päivä onkin jäljellä, olen lukenut lähiviikkoina sen verran vähän ja harvakseltaan, että uskallan jo koota yhteen vuoden sekä kehnoimmat että vavisuttavimmat lukukokemukset. Alkuvuosi on ollut ahkeraa ja tehokasta lukemista täynnä, loppuvuodesta taas kirjojen ulkopuolinen elämä vei suurimman ajan arjestani. Luin kuitenkin yhteensä 62 kirjaa, 16899 sivua, pitkästä aikaa erityisesti keveämpää ja viihteellisempää kirjallisuutta, 14 eri kansalaisuuteen kuuluvan kirjailijan kirjaa ja kuuntelin 6 äänikirjaakin. Monipuolinen vuosi omalla tavallaan, ja vaikka lähtökohtaisesti se nyt näin loppua kohden tarkastellessa tuntuukin monessakin mielessä varsin keskinkertaiselta, jäi matkaan kuitenkin useampikin hieno ja ilahduttavakin lukukokemus. 

Ja tuttuun tapaan, kuten vuosilta 2018, 2017 sekä 2016, keräsin teille taas muutamassa eri kategoriassa parhaiten mieleen jääneitä kirjoja. Niin niitä pettymyksiä kuin uusia lemppareitakin, olkaapa hyvät siis!

5  x  K E H N O I M M A T   K I R J A V A L I N N A T
ELI KIRJAT, JOTKA EIVÄT TODELLA OLEET MINUN MAKUUNI


5  x   S U U R I M M A T    P E T T Y M Y K S E T
ELI KIRJAT, JOILTA ODOTIN PALJON, MUTTEN SAANUT JUURI MITÄÄN

05 Patti Smith : Omistautuminen


5  x   V I I H D Y T T Ä V I M M Ä T   K I R J A T
ELI KIRJAT, JOISTA NAUTIN TÄYSIN RINNOIN


5  x   E N I T E N   A J A T U K S I A   
H E R Ä T T Ä N E E T   K I R J A T 
ELI VAHVIMMAT JA VAVISUTTAVIMMAT LUKUKOKEMUKSET




5  x   H E N K I L Ö K O H T A I S E S T I   
T Ä R K E I M M Ä T   K I R J A T 
ELI ITSELLENI PARHAAT KIRJAT


Paljon siis taas luin, vaikka yhteensä 37 kirjaa vähemmän kuin viime vuonna tulikin luettua. Tämä rauhallisempi tahti on ehkä enemmän oma, ja jonkinlainen tasapaino lukemisen suhteen taas toivottavasti löytyy myös ensi vuonnakin. Vuodelta 2020 odotan ensisijaisesti enemmän ajattelemaan laittavaa kirjallisuutta, omanlaisten kirjojen löytämistä ja rauhoittumista, sekä kirjallisuuden että oman elämän äärelle. Sillä pääsee jo hurjan hyvin alkuun, monessakin asiassa.

Mutta löytyikö näistä vuoden 2019 kirjoista yhteisiä lemppareita? Tai jopa inhokkeja? Mikä oli paras kirja, jonka sinä luit tänä vuonna?

perjantai 13. joulukuuta 2019

HELMET 2019 // LOPPUYHTEENVETO

Viime vuosina olen siirtynyt suorittamaan erilaisia lukuhaasteita bingonomaisesti: jos joku muutenkin valitsemani kirja sattuu sopimaan johonkin haastekohtaan, sen siihen näppärästi täytän. Tyyli tuntuu paitsi omalta myös toimivalta, sainhan tänäkin vuonna neljää kohtaa lukuunottamatta koko haasteen täyteen. Tyhjät kohdat harmittavat lähinnä vain aiheidensa puolesta: tuntuu hurjalta, ettei päälle kuuteenkymmeneen lukemaani kirjaan mahtunut tänä vuonna yhtään kuulo- tai näkövammaisesta kertovaa kirjaa, saati trans- tai muunsukupuolisesta henkilöstä kertovaa teosta. Lukemisen moninaisuus on itselleni lähtökohtaisesti tärkeää, mutta vuoden 2019 kirjavalinnoissa ehkä muutenkin hieman hunningolla – luin enemmän helppoa ja massaan katoavaa kuin vuosiin. Se tuli ehdottomasti tarpeeseen, mutta jospa lukuvuosi 2020 olisi taas ihan hippusen moninaisempi, ihan jo omien kirjavalintojenkin parissa. Mutta tässäpä nyt yhteenvetona kirjat, ne jotka tähän haasteeseen tänä vuonna luin.


01. Kirjan kannessa on ihmiskasvot Sally Rooney : Keskusteluja ystävien kesken 
02. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä Maria Semple : Missä olet, Bernadette?
03. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue Katie Lowe : Jumalten verta suonissamme
04. Kirjailijan ainoa teos Raisa Omaheimo : Sydän
05. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi Ulla-Lena Lundberg : Jää 

06. Rakkausromaani Niina Mero : Englantilainen romanssi 
07. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt Mercé Rodoreda : Timanttiaukio 
08. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen Maria Jotuni : Kun on tunteet 
09. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja Karen M. McManus : Yksi meistä valehtelee
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja Alice Walker : Häivähdys purppuraa 

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa Souad Al-Sabah : Alussa oli nainen 
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan Agatha Christie : Eikä yksikään pelastunut 
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi Helmi Kekkonen : Olipa kerran äiti 
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua Ossi Nyman : Röyhkeys 



16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla Clarice Lispector : Passio 
17. Kirjassa on kaksoset Sarah Crossan : Yksi
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja Liv Strömquist : Einsteinin vaimo
19. Et pidä kirjan nimestä Jennifer Clement : Rakkaudesta aseisiin
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria Kim Thúy : Ru

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja // tähän yritin lukea Antti Holman Järjestäjää, mutta kesken jäi. Muut julkkiskirjailijat ei oikein vetäneet tänä vuonna edes tätä vähään puoleensa.
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja Emma Puikkonen : Lupaus 
23. Kirjan nimessä on jokin maa Mari Manninen : Kiinalainen juttu
24. Sokkona hyllystä valittu kirja Oyinkan Braithwaite : My Sister, the Serial Killer
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin Johannes Ekholm : Rakkaus niinku 

26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan Sally Rooney : Normal People
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja Mikko Kamula : Iso härkä
28. Kirjan kannessa on kuu Alice Munro : Jupiterin kuut
29. Kirjassa nähdään unia Aino Vähäpesola : Onnenkissa 
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista 

31. Kirjassa kuljetaan metrolla Saara Turunen : Rakkaudenhirviö 
32. Kirjan nimessä on ammatti Elizabeth Acevedo : Runoilija X
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan André Aciman : Kutsu minua nimelläsi
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.) : Sinua on petetty
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä Anna Kankila ym. : Työstäkieltäytyjän käsikirja 



36. Kirjassa ollaan yksin Ottessa Moshfegh : My Year of Rest and Relaxtion
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja George Orwell : Eläinten vallankumous
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja Eva Meijer : Mistä valaat laulavat? 
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia Sylvia Plath : Lasikellon alla

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää Holly Bourne : Katsokaa miten onnellinen olen
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua Rainbow Rowell : Eleanor & Park 
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi Zadie Smith : Swing Time
44. Kirja kertoo Berliinistä // tämäkin jäi lukematta, vaikka olin jo valinnut kirjaksi Yoko Tawadan Muistelmat lumessa -teoksen. Tuossa se kirjakasassa edelleen vain odottaa lukuvuoroaan.
45. Kirjan nimessä on kieltosana Nina Lykke : Ei, ei ja vielä kerran ei 

46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö // tämän tyhjäksi jääminen harmittaa! Pitää korjata tilanne ehdottomasti ensi vuonna.
47. Kirjassa on alle 100 sivua Maggie Nelson : Sinelmiä 
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä // tähänkin täytyy löytää jälkikäteen joku kirja, tämä kohta on tärkeä moninaisuuden kannalta.
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja Celeste Ng : Tulenarkoja asioita 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Anne Swärd : Kesällä kerran

Eli 46/50 kirjaa luettu, vaikuttaa ihan hyvältä! Ensi vuoden lukuhaasteita odotellessa.

tiistai 10. joulukuuta 2019

HERSYVÄN VAKAVA SIRKKA – ANNI SAASTAMOINEN : SIRKKA

ANNI SAASTAMOINEN : SIRKKA
188s.
Kosmos 2019
Kuunneltu äänikirjana, fyysinen kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Sirkka on harmaa. Sirkka rakastaa betonin eri sävyjä, täsmällisyyttä ja kotimaamme ihmisen perusasioita: hiljaisuutta, ennustettavuutta ja sitä, että ihmiset ovat täsmällisiä. Sirkka on suomalaisuuden perikuva, Eleanor Oliphantin suomiserkku, mielensäpahoittajien siskon lapsenlapsi. Sirkka on normatiivisuutta ja tehokkuutta yhdessä paketissa, napakoita päälauseita ja oikein käytettyjä possessiivisuffikseja. 

Elämä on Sirkalle less is more. Sirkka taas on kirjailija Saastamoiselle jopa more is more, sillä Sirkka on niin liioiteltu ja karrikoitu, että vähempikin alleviivaus olisi riittänyt. Sirkka on ärsyttävä, ennalta-arvattava ja niin monesti kerrottu, että Sirkkaa voi kuunnella samalla kun kirjoittaa tekstiviestejä. Eli siis olla kuuntelematta, eikä silti menetä mitään. Sirkan tuntee, vaikkei häneen tutustukaan.

Kirjana Sirkka oli hieman liikaa. Sirkka on päälauseita päälauseiden perään, eikä Sirkka tahdo herätä henkiin. Toisin on kuitenkin äänikirjan kanssa. Sirkkaa lukee Pirjo Heikkilä, ja siihen tehtävään Pirjo sopii. Heikkilän lakoninen lukutapa on kuin Sirkka. Nyt Sirkka herää henkiin olematta liian elävä. Sillä Sirkka ei ole elävä. Sirkka on karikatyyri.

Ja karikatyyrina Sirkka onkin lopulta jopa valloittavan mainio. Sirkka on niin ärsyttävä, että Sirkasta alkaa pitää. Sirkka pyörii taustalla, kun menen töihin, ja Sirkka pyörii taustalla, kun ostan kaupasta itselleni samoja eineksiä, joita Sirkka kirjassakin rakastaa syödä. Sirkka alleviivaa niin vahvasti, että yllättäen se toimiikin tehokeinona. Sirkka kääntää nurin jo monesti nurin käännetyn.

Mitä pidemmälle Sirkka etenee, sitä enemmän Sirkasta pidän. Vaikka Sirkka haastaa hermoja, eniten Sirkka haastaa kuitenkin yhteiskunnan yksipuolista narratiivia sirkanlaisista ihmisistä. Vaikka Sirkan luulee tuntevansa, Saastamoisen Sirkka onnistuu yllättämään. Hän vie Sirkan kohti tarinaa, jota Sirkasta saisi kertoa useamminkin. Sirkoista ylipäätään. Tai kanssaihmisistä: että ihminen on uniikki myös stereotypiansa takana.

Sillä Sirkka on Sirkka. Ja se Sirkassa on kaikkein oivaltavinta ja lohdullisinta. Sirkka riittää.