perjantai 27. toukokuuta 2022

RADALLA

IIDA SOFIA HIRVONEN : RADALLA
157s.
Kosmos 2022
Kuunneltu osin äänikirjana, lukijana Elina Varjomäki

Autofiktiota. Minäkertojia. Pirstaileita, fragmentteja. Ajasta, ajattomuudesta, ihmissuhteista. Huumeita, huumevalistusta, trippejä. Työtä, työkritiikkiä, kapitalismikritiikkiä. Kohtauksia. Juurettomuutta, ulkopuolisuutta, minuuteen sukeltamista, minuuden riippuvuutta kaikista muista. 

Paperilla Iida Sofia Hirvosen esikoisromaani Radalla on kaikkea tätä, ja paperilla se on kosmoslaisin kirja, mitä maailmasta ehkä löytyy. Jo useampia vuosia pyörinyt, nykyään Bonnier-jättiläiseen kuuluva Kosmos-kustantamo toimittaa samanlaista kotimaista kirjallisuutta teos toisensa jälkeen. Niitä yhtaikaa ei erota mikään ja toisaalta jokainen on vuorotellen se sukupolvensa ääni. Kokeellisin. Kaunein. Hienoin. Osuvin.

Kunnes. Vastaan tulee Radalla. Joka oikeasti on, on tuota kaikkea. Niin terävästi, niin mind-blowing, ettei enää tee mieli verrata. Että viimein tuntuu, että on kirjan kansien sisällä kotona. 

"En muista ollenkaan, miten päädyin tähän pisteeseen. Olen varma siitä, että ajan rakenne on muuttunut peruuttamattomasti. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aina yö."

Aloitin Radallan kuunnellen äänikirjana, mutta aika pian kävin hakemassa itselleni oman kappaleen kirjakaupasta, jotta pääsen alleviivaamaan tärkeimmät kohdat, laputtamaan taitavimmat. Hirvosen ääni on nimittäin täysin omanlaisensa – kertojana, tarkkailijana, sivustaseuraajana. Radalla koostuu pienistä katkelmista, joita ei etenkään äänikirjana juuri erota toisistaan, vaan kerronta etenee ajatuksenvirtana kohti merta, poukkoilee välillä sinne tänne, ja lopulta tulee osaksi jotain isompaa kokonaisuutta, kehrää itsensä ympäri vain päästäkseen toisen luo.

Radalla on taitava romaani ajasta, sukupolven kokemuksista, yhteiskunnasta sivullisen silmin. Se on keskusteluja ystävien kesken, 2000-luvun alun kirpeää nuoruutta, kokemusta siitä, että elää aina sitä sekavinta aikaa joka ei koskaan enää tavoita menneiden vuosien viattomuutta muuttuen kuitenkin aina matkan päästä uudelleen viattomuuden ajaksi. Se on äärimmäisen oivaltavaa itsensä tarkkailua ulkopuolelta, tosin sellaisilla tavoilla, joka muuttuu paikoin niin kipeäksi itsetietoisuudeksi, ettei hetkessä ole kuin hämmennystä ja häpeää, analyysia ja pelkoa, että hetki menee ohi ennen kuin sitä ehtii analysoida. Se on viileät ja kelmeät juhlat, maailma, jossa hauskuus ja kokemukset ovat lopulta performansseja muille, maailma, jossa performointiin osallistuu tai ei osallistu itse, riippuen haluaako kuulua joukkoon vai erottua siitä. 

Ja ne kohtaukset. Vastailin juuri kirjainstagramissani kysymykseen mikä on lempikohtaukseni kirjallisuudessa. En oikein osannut vastata, mieleen jäi vain fiiliksiä, ajatuskeloja, joitain omia oivalluksia. Lopulta keksin ehkä Elena Ferranten Hylkäämisen päivien ryöpytyksen, keittiön, koiran sairastumisen, surrealistisuuden. Mutta nyt minulla on myös Hirvosen kertomat, täydet ja aivan omanlaisensa: on huumevalistus 2000-luvun alun tapaan. Poliisilta saatu elämä on parasta huumetta -tarra. Ensisuudelma, jonka iäkäs avaimensa hukannut rouva keskeyttää. Ja on hapoissa koottu ja syöty näkkileipä. Hirvonen kirjoittaa niin täyttä tekstiä, että vaikka en samastu tai koe samaa, tunnen että olen elänyt itsekin. Ollut kokoamassa valjua näkkileipää LSD-päissäni. Rakastunut samalla tavalla. Ollut ulkopuolinen eri tavalla, mutta silti tunnistettavasti. Hirvosen romaani koostuu niin hienoista, enemmän tai vähemmän näennäisesti toisiinsa limittyvistä palasista, että kokonaisuus meinaa huimata.

Joten kirjoittaa Iida Sofia Hirvonen sitten mistä vain, ihastumisesta, psykedeeleistä, Beatlesin musiikista, beat-kirjallisuudesta, juhlista tai Tinderistä, väliin tulee niin hienoja oivalluksia ja havaintoja, että lukijana olisi ehkä jopa kateellinen, ettei ole osannut sanallistaa tuota itse, ellei kuitenkin vaikuttuisi jatkuvasti siitä, että Hirvonen osaa. Radallan minä-kertoja on osa sitä maailmaa, vähän vierestä, mutta kuitenkin niin, ettei se nouse yläpuolelle, eikä toisaalta kompastu sellaiseen liialliseen kikkailuun, johon tämän tyyliset (Kosmoksen) kirjat välillä taipuvat. Se on hieno, pirstaileinen mutta silti yhtenäinen, ja erityisesti se on sitä keveän pakottomalla tavalla. Se ei ole kokeilevaa kirjallisuutta, gendehybridiä kokeellisuuden ja hybridiyden vuoksi vaan itsensä, kerrontansa ja kokonaisuutensa puolesta. 

"Mutta jotkut ihmiset muistuttavat kyllä huonekasveja siinä mielessä, että he ylipäätään voivat parhaiten, kun heidät vain jättää rauhaan. Ja se on 'mennyt pieleen' heidän kasvatuksessaan, että heitä on hoivattu liikaa, luettu oppikirjoja ja yritetty 'ohjata johonkin suuntaan', kun pitäisi vain luottaa siihen, että ne pärjäävät. Ja se, mikä toimii yhdessä ympäristössä, ei ole toiseen tilanteeseen sovellettavissa."

Heti kirjan lopetettuani tuntui, että luin hienointa kotimaista kirjallisuutta ehkä koskaan. Ehkä vieläkin tuntuu, vähän, mutta aika näyttää miten suureksi tämä kasvaa. Olen alleviivannut kirjasta ehkä puolet, rakastan irrallisia lauseita, ajatusketjuja, sitä miten kaikki sulaa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi, valuu kuin laava pieninä purkauksina muuttuen suuremmaksi joeksi. Hirvosen kieli on niin hienoa, kiinni tässä ajassa mutta silti suuremmin, se on sitä kirkasta ja älykästä alleviivaamatta, varmaa olematta sitäkään yli. Hajanaisuus on kokonaisuus, ja sillä Hirvonen tavoittaa jotain, johon harva lukemani kirja on viime aikoina pystynyt.


Helmet-haaste 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää

torstai 19. toukokuuta 2022

TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA

JIA TOLENTINO : 
TRIKKIPEILI – AJATUKSIA AIKAMME ITSEPETOKSESTA
344s.
Into 2022
Alkuteos: Trickmirror: Reflections on Self-Delusion // 2019
Suomennos: Aura Nurmi
Pyydetty arvostelukappaleena

Jia Tolentinon Trikkipeili: ajatuksia aikamme itsepetoksesta on kirjasomen perusteella noussut Jenkeissä eräänlaiseksi it-kirjaksi (tai that girl / sad girl -kirjaksi, miten sen nyt haluaakaan sanoa), kirjaksi, jota tietty ajan hermolla oleva ihmisryhmä lukee. Tolentinoa verrataan varsin varauksetta jopa Susan Sontagiin, Rebecca Solnitiin sekä Joan Didioniin, joten odotukset esseitä kohtaan ovat korkeita. En oikein edes muista, missä itse tähän kirjaan alunperin törmäsin, mutta koska esseet nykymaailmasta, internetistä, feminismistä ja tyttöydestä kiinnostavat aina, olen ollut kirjan kanssa varsin lämpimillä vesillä, omalla mukavuusalueellani alusta saakka. 

Tolentinon esseet sijoittuvat hyvin vahvasti trumpinaikaiseen Amerikkaan, demokratiasiiven pöyristykseen uuden edessä. Esseet ovat siis paitsi hyvin vahvasti aikaan myös paikkaan sidottuja, ja suomalaisessa kontekstissa ne näyttäytyvät nyt hieman kaukaisilta, mikä tosin on tyypillistä näille jenkkiesseille; ne kun harvoin yrittävätkään (vai osaavatkaan?) olla ihan niin yleismaailmallisia kuin voisivat, tai sitten ne todella ajattelevat että amerikkalainen yhteiskunta college-kulttuureineen ja feministisine lehtineen on se yleismaailmallinen todellisuus. Kuvitelma on vähän valitettava, sillä se pyöräyttää esseet helposti melko omanapaisiksi, ainakin näin käännösversioina. Tällaisinaan ne näyttäytyvät hieman epätasaisina pop-esseinä, sellaisina näennäiskevyen ja näennäispainavan risteyksinä, joista ei aivan tiedä kumpaan suuntaan lähteä: syventääkö viihteellistä vai yhteiskuntakriittistä puolta.

Parhaimmillaan Tolentinon esseet ovat kuitenkin vetäviä, hauskoja, nokkelia ja varsin oivaltavia. Aloitusessee internet-kulttuurista oli toimiva, ja ehdoton lempiesseeni oli loppupuolen Hankalan naisen kultti, joka perkaa sitä itseään, eli hankalaa naista, naiseutta ja lopulta jo sitä paradoksaalista todellisuutta, jonka  hankalan naisen puolustaminen on kulttuurissamme aiheuttanut. Tolentinon esimerkit ovat amerikasta, superjulkkisia ja Trumpin hallinnon naisia, mutta aihe ei ole kaukainen meillä täälläkään; kun patriarkaatin kaatamiseen keskittyvä feminismi alkaa nostaa hankalia naishahmoja kulttihahmoikseen, on sekä vaarana erehtyä luulemaan maailman olevan yhtä avoin "tavalliselle" naiselle, koska se on sitä nykyään myös Paris Hiltonin ja Britney Spearsin kaltaisille hahmoille. Spears ja Hilton typistyvät lopulta niin kapeiksi karikatyyreiksi, että hyvä ajatus pelaa parhaimmillaankin lopulta itseään vastaan, minkä Tolentino näkee myös amerikkalaisessa vaaliasetelmassa: kun pidämme huolta, että esimerkiksi Trumpia vastustaa ensimmäisissä vaaleissa nainen, on vastustaja nimenomaan nainen, naislajin edustaja, eikä vieläkään persoona, henkilöhahmo, sen kokonaisempi kuin ennenkään. 

Lisäksi Tolentino tuntuu esittävän, että lopulta seksismi on kenties vain muuttanut muotoaan, koska valtavirtafeminismi sekä jo paikoin myös konservatiivit ovat oppineet uuden termin, naisvihan, on se samalla otettu valtavaksi olkiukoksi, jolla kaikki naisten tekemät asiat nousevat kritiikin yläpuolelle sillä nojalla, että kritiikki henkilöä kohtaan onkin yhtäkkiä kritiikkiä naiseutta kohtaan. Näppäränä temppuna myös antifeministit hurmanneen sanan haltuunoton avulla olemme tilanteessa, jossa Melania Trump voi kävellä Teksasissa vangittujen siirtolaislasten keskellä takissa, jonka selässä lukee "I really don't care, do u?", ilman että häntä voidaan kritisoida joutumatta leimatuksi naisvihaajaksi. Näinpä Tolentinon ajatus jatkuu niin, että jos kaikki kritiikki naistapaista toimintaa kohtaan luetaan aktiivistien toimesta naisvihaksi, pelataan lopulta oikean naisvihan pussiin. Yhtäkkiä feministit ovatkin vain hupaisa ja riitaisa joukkio, joita voi trollata mennen tullen, koska oikeaa, rakenteellista naisvihaa ei enää eroteta asiallisesta ja aiheellisesta kulttuurikritiikistä, kun jokaisen keskustelun syvimmän ytimen pystyy siirtämään naisvihakeskusteluun. Ja se jos mikä typerryttää jo valmiiksi typerää nettikeskustelukulttuuriamme. 

Ja sitten taas takaisin Tolentinon esseisiin – ne ovat parhaimmillaan juuri tätä, eli jättävät mielenkiintoisia ajatuksia ja pohdintoja jälkeensä, ja antavat myös uudenlaisia näkökulmia (netti-)aktivismiin. Kehnoimmillaan ne taas olivat hieman irrallisia ja pitkäpiimäisiä luentoja esimerkiksi avioliiton historiasta, jossa kekseliäisyys typistyy yhteen lauseeseen. Hieman epätasaisenakin tämä tosin oli varsin luettavanarvoinen kokonaisuus, joka ansaitsee kyllä paikkansa esseekirjakokoelmassani. Parhaisiin palaan vielä varmasti, ja toisaalta toivon myös Tolentinolla lisää tekstiä: hiotumpaa, napakampaa ja yleismaailmallisempaa. Hänessä todella on siihen potentiaalia.

Helmet-haaste 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET

SALLY ROONEY : 
KAUNIS MAAILMA, MISSÄ OLET
319s.
Otava 2021
Alkuteos: Beautiful World, Where Are You // 2021
Suomennos: Cristina Sandu

Sally Rooney on varmastikin yksi aikamme puhutuimpia nuoria kirjailijoita, tietyissä piireissä ainakin. Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken ilahdutti kolmisen vuotta sitten, mutta koska suomennos ei oikein tehnyt sille oikeutta, Normal Peoplen luinkin sitten englanniksi. Nyt Rooneyn uusin, Kaunis maailma, missä olet on saanut suomentajakseen Cristina Sandun, ja tämä kääntäjän vaihto todella oli teokselle eduksi. En tosin ollut kovinkaan kiinnostunut itse kirjasta, vaikka molemmista Rooneyn edellisista ihan pidin, niissä oli jotain sellaista hieman etäistä ja päälleliimattua kummassakin, etten jaksanut tätä uutta kirjastosta jonotella. Nyt huhtikuun lukuhaasteen aikana se tuli kuitenkin vastaan pikalainana, ja nappasinkin sen heti lukuvuoroon.

Kaunis maailma, missä olet on Friedrich Schillerin runosta nimensä saanut romaani, joka sijoittuu Irlantiin, sekä Atlantin rannikolle että Dubliniin. Rooneylle tyypilliseen tapaan se seuraa kahta ystävää ja sekä heidän keskinäistä suhdettaan että kummankin omia romanttisia kuvioita tipauttaen aina sopiviin väleihin ajalle kovin tyypillistä vasemmistointellektualismia – eli kapitalismikritiikkiä, maailman tuhoa, etuoikeuksien tiedostavuutta ja romaanikirjallisuuden tyhjyyttä tuhon partaalla. Tarina etenee vuorotellen Eileenin ja Alicen näkökulmista, sekä heidän omia arkitapahtumia että heidän keskinäistä sähköpostikeskustelua seuraten. 

Pakko myöntää, että siinä missä kahdessa aiemmassakin teoksessa, myös tässä Rooneyn uusimmassa vaivaa hieman se sellainen päälleliimattu "tässä olen ja tiedostan maailman epäkohdat vaikka kirjoitan valkoisten tyttöjen tarinoita" -vire, joka meinaa mennä hieman metatasolle ja överiksikin Eileenin ja Alicen sähköpostiviestittelyssä. Se kun seuraa niin vahvasti sitä määrättyä kaavaa, jolla tietty vasemmistoporukka tällä hetkellä puhuu, puhuu ihan kuin käsikirjoituksen kautta toistaen toistensa valmiita ajatuksia tuomatta niihin kovin paljon omaa, ollakseen hyväksytty, oikein, tiedostava, tarpeeksi woke saadakseen anteeksi sen, että itkee maahan kaatunutta maitoa maailmassa jossa on nälänhätä. 

Jos/kun tuosta pääsee kuitenkin yli, on itse romaanin ihmissuhdekuvaus jälleen kerran sitä äärimmäisen ihanaa ja lämmintä, inhimillisen vinoa ja vinoutunutta, jota tällä hetkellä vain Rooney osaa näin taiten kuvata. Rooneyn kuvaamat ystävyyssuhteet ovat niin tuttuja ja kipeitä, omia kipukohtia ystäviin projisoivia, puhumattomia, kiukkuavia, vääristeleviä ja silti niin hirveän kauniita ja rakastavia, jotenkin niin totta ilman sitä ikuista ystävyyskuvauksen kaksinapaisuutta, jossa ystävyyssuhteet naisten kesken ovat joko sataprosenttisen täydellisiä ja ihania tai vaihtoehtoisesti katkeria ja kamalia. Ja samaan Rooney yltää myös romanttisen rakkauden kuvaamisessa, jälleen. Ja seksin, seksin kuvauksessa hän on kyllä varsin mestarillinen, ollut jo aina. Rooneyn hahmojen väliin mahtuu kaikkea tuolta väliltä, ne ovat liukuvia, muuntuvia, kipeitä ja takkuisia, ja silti ihania, pysyviä, oikeita ja läheisiä. Ja niin – kyllä se moraalifilosofia, filosofiset pohdinnat, uskontokäsitykset ja katoavat sivilisaatiot siellä välissäkin kiinnostaa, Rooney tuo mielenkiintoisia teemoja ja näkökulmia kirjallisuuteen, vaikka ne ehkä vähän kaavamaisia ovatkin. Jos niiden yhdistäminen tarinaan olisi notkeampaa, en usko, että se varsinaisesti edes häiritsisi, päin vastoin antaisi tarinalle vielä tätäkin enemmän. 

Rakastan myös sitä, miten Rooney kääntää kirjoissaan hahmot ympäri, naiset ovat vahvoja toimijoita, vaikeilevia hahmoja, joiden ympärillä enemmän tai vähemmän lempeät miehet ovat ja pysyvät. Vähän kuin Anna Brotkinin kirjoittamassa Aikuiset-sarjassa, jossa nainen on tarkoituksella kerrankin se ihanan hankala ja sitä kautta kokonainen ja miehet herkkiä ja hyväksyviä. Monia tällainen "hankalien naisten" hahmo selvästi kulttuurissa ärsyttää, mutta minä rakastan sitä. Rakastan, että nainen saa olla kirjallisuudessa (ja tv-sarjassa) kokonainen, epäonnistuva, kohtuuton, kummallinen ja silti niin äärimmäisen rakastettu juuri sellaisena kuin hän on. Rooneyn katse kaiken tämän monimutkaisuuden keskellä hahmojaan kohtaan on niin lämmin ja lempeä, kieli ja kuvaus niin arkisen kaunista, että se jo kantaa todella pitkälle. Tämän kaiken ihmismielen kiemuraisuuden kuvaamisessa Rooney on taituri, ja se saa minut hurmaantumaan tästä hänen kolmannesta romaanistaan erityisen paljon. Niinkin paljon, että sen äärimmäisen lälly ja höperö loppu saa minut hyvälle tuulelle. Toivomaan kaikille hahmoille ihanaa elämää, onnellista loppua. Sellaista, jota voin Alicen ja Eileenin kautta toivoa itsellenikin.

Helmet-haaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä

perjantai 22. huhtikuuta 2022

JÄNNITYSTÄ OTAVAN KIRJASTOSTA

SADIE JONES : KÄÄRMEET
465s.
Otava 2020
Alkuteos: The Snakes // 2019
Suomennos: Sari Karhulahti

Kevät Otavan kirjastossa jatkuu, tällä kertaa jännäreiden parissa. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli Sadie Jonesin Käärmeet, Ranskan maaseudulle sijoittuva trilleri Beasta ja Danista, jotka hyppäävät hetkeksi oravanpyörästä, ja lähtevät autonrämällään Lontoosta kohti Keski-Eurooppaa. Aivan ensimmäisenä he suuntaavat syrjäiseen hotelliin, jota Bean enemmän tai vähemmän elämässä rimpuileva veli Alex pitää. Hotellille päästyään he huomaavat, ettei kaikki ole aivan niin kuin pitäisi, ja pian paikalla on myös Bean ja Alexin vanhemmat, joita Bea on viimeiseen asti koko aikuisikänsä vältellyt. 

Käärmeet on melko rauhallisesti etenevä jännityskirja, jossa sukelletaan niin luokkaeroihin kuin perheen sisäisiin traumoihinkin. Se on sinänsä genrelleen tyypillinen kirja, että juoni poukkoilee, henkilöhahmot ovat melko heppoisia ja mustavalkoisia, isotkin traumat ja tragediat jäävät aika köykäisesti käsitellyiksi, mutta kokonaisuutena huomasin viihtyväni tämän parissa paremmin kuin muiden jännäreiden kanssa aikoihin. Jones keskittyy pelkän tragedian selvittelyn ohella myös ihan mielenkiintoisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, raha- ja perhesuhteisiin, avioliiton salaisuuksiin sun muuhun. Onhan käsittely melko pinnallista, joo, hahmojen kehityksestä nyt puhumattakaan, mutta yllättävän näppärästi se kokonaisuutena toimi, kulki kepeänä lukusukkulana ja piti otteessaan myös keskivälin suvantovaiheen. Ja loppu, ai että. Pidin, erityisen paljon, ja se on paljon se kun tämän genren parissa ollaan!

Käärmeet on siis mainio viihdekirja jännäreiden ystäville, yllättäjä ainakin omasta mielestäni. Luen genreä vähän, ja sinänsä tätä on siis vaikea arvioida suhteessa muihin vastaaviin, mutta ainakin tällaiselle maallikolle se upposi mainiosti. Vastaavia kirjoja saa suositella, tämä oli kelvollista vastapainoa muuhun lukemistooni!

Helmet-haaste 2022: 10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä

MARGARET ATWOOD : TESTAMENTIT
489s.
Otava 2019
Alkuteos: The Testaments // 2019
Suomennos: Hilkka Pekkanen


Margaret Atwoodin Testamentit ei nyt ole ehkä perinteisessä mielessä jännityskirja, mutta menee nyt tähän samaan postaukseen, sillä varsin viihteellinen ja spekulatiivisena fiktiona myös kaikenlaisine käänteineen ainakin tarpeeksi lähellä jännäriä myös. Testamentit on alunperin 1985 julkaistun Orjattaresi-klassikon itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu fundamentalistien hallitsemaan Gileadiin. Tuossa Yhdysvaltain seuraajavaltiossa miehet pitävät valtaa ja naiset on asetettu eri kasteihin aina synnytyskoneina pidetyistä orjattarista piiloista valtaa ylläpitäviin täteihin. Testamentit on tarina kolmesta eri tuon ajan naisesta, yhdestä kunnianarvoisesta tädistä, Lydiasta, Gileadin ulkopuolella syntyneestä Daisysta sekä nuoresta naimaikään tulleesta gileadilaisesta Agnes Jemimasta.

Testamentit jatkaa todella alkuperää kunnioittaen siitä, mihin Orjattaresi jää, ja toisin kuin voisi toivoa, se ei oikeastaan tarjoa kyseiseen maailmaan mitään uutta, ei näkökulmaa eikä käännettä. Kaikki kirjassa oleva on jo ollut olemassa 80-luvun klassikossa, nyt Atwood vaan sijoittaa tuohon maailmaan uuden tarinan. Ja se varmasti toimii heille, ketkä tuosta maailmasta ovat pitäneet, joku mainiosti Goodreadsissa tästä taisi sanoakin, että Testamentit on kuin Atwoodin itsensä kirjoittamaa fanifiktiota Gileadista. Löytyy eri näkökulmia, hirmutekoja, teloitusta ja kiitollisuusharjoituksia, ihmisten mielten murskaamista ja yhteiskunnallista kapinaa sieltä, mistä sitä ei arvaisi etsiä. 

Siihen nähden, etten koskaan oikein innostunut Orjattarestasi, oli tähän jännä tarttua, sillä paljon viihteellisempään muotoon kirjoitettuna jatko-osana tämä imi heti alusta asti loistavasti mukaansa. Imu ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkälle, kun huomasin tämän kaatuvan samoihin ongelmiin, mihin aikaa hieman kehnosti kestänyt edeltäjänsäkin mielestäni kaatui; näen varsin ongelmallisena lähtökohtana tällaisen tosielämästä lainaavan fundamentalismin käytön viihteenä, kun se keskittyy kauhistelemaan asiaa silloin kun keskiössä on valkoinen nainen. Kuten moni alkuperäisen kirjan puolustaja tässä kohti on minulle todennut, Atwoodin tarkoituskin on ollut kuvata maailmaa sellaisena kuin se jossain "hurjissa ja kamalissa" maissa on, mutta tavallaan tarkoitus ei pyhitä keinoja, kun esimerkiksi Talebanin naisten kohtalon tapainen tarina kauhistuttaa kansaa vasta kun keskiössä onkin itsensä näköinen, omalla ihonvärillä varustettu keskushahmo. Ymmärrän Atwoodin dystooppisen ajatuksen täällä taustalla, tämä tosiaan voisi tapahtua täällä meilläkin, ja voihan myös länsimaissa patriarkaatti paksusti ja hyvin. Mutta kun soppaan vielä yhdistetään melko kömpelö juoni ja aivan äärimmäisen epäuskottavat henkilöhahmot (en tiedä ehkä huonommin nuoruutta ja nuoren ihmisen ajatusmaailmaa kuvaavaa hahmoa kuin tämän kirjan Daisy?), ei kirja kovin pitkälle pötki. Etenkin loppu on kiirehdityn ja hätäisesti kasaan kootun oloinen, ja tuntuu että tämä on tehty HBO-sarjan rahakkaan jatkon vuoksi.

Mutta saipa tällä sentään kahteen eri lukuhaasteeseen lisäpisteitä, onhan sekin jo jotain.

Helmet-haaste 2022: 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa


NOAH HAWLEY : ENNEN SYÖKSYÄ
490s.
Otava 2017
Alkuteos: Before the Fall // 2016
Suomennos: Markku Päkkilä

Kolmantena, ja vähän ehkä vähäisimpänä jännäriluvuissani on sitten taas oikein perinteinen jenkkijännäri, itselleni täysin uuden kirjailijan Noah Hawleyn Ennen syöksyä. Nautin tästä Otava-lukuhaasteesta erityisesti siksi, että olen sen myötä saanut itseäni lukemaan monipuolisemmin kuin yleensä – kun yhden kuukauden pyhittää erityisesti pelkästään lukemiselle, ja vielä kapeasta valikoimasta valituille kirjoille, tulee todella tartuttua sellaisiinkin romaaneihin, joihin ei yleensä muka ehdi. Nyt kun tarkoitus on ollut huhtikuun aikana lukea vain ja ainoastaan Otavan kirjastoa, tulee hassusti luettua enemmän ja erilaisempia kuin aikoihin. Ehkä tästä jotain jää siis vähän päällekin?

Ennen syöksyä on tosiaan amerikkalaisen Hawleyn lentokoneonnettomuusjännäri, jossa koneeseen nousee yksitoista ihmistä, mutta vain kaksi selviää hengissä. Miten ja miksi - selviää siis hengissä ja toisaalta taas kuolee - siihen koko kirja sitten keskittyykin. Lankoja riittää yhtä paljon kuin koneessa on ollut matkustajia, aina siis mediamoguleista perheineen, tuntemattomasta taidemaalarista henkivartijaan, koneen henkilökunnasta rahanpesusta epäiltyyn pankkijäbyliin. Ennen syöksyä kulkee kahdessa eri tasossa, onnettomuuden jälkeisessä ajassa selviytyjien ja onnettomuustutkijoiden näkökulmissa sekä onnettomuutta edeltäneessä ajassa, koneessa olleiden matkustajien näkökulmissa. Varsin pian selviää, ettei onnettomuus ole tosin ollut onnettomuus, vaan varsin tahallinen teko, mutta kuka haluaa pahaa ja kenelle?

Kirjoittelin Goodreadsiin tästä lyhyen ja ytimekkään arvostelun: "Perushyvä B-luokan jenkkijännäri." Ja sitä tämä tosiaan oli. Hahmot olivat äärimmäisen stereotypisiä amerikkalaisviihteen karikatyyrejä ilman suurempaa syvyyttä, mutta juoni kulki sen verran mainiossa tahdissa, että kirjaan jäi koukkuun varsin pian. Samalla tavalla kuin yllä esitelty Käärmeet, se tutkiskelee jollain tapaa rahaa ja valtaa, mutta aika eri näkökulmista, vähemmän yhteiskuntalähtöisesti ja enemmän sellaiseen perinteiseen Amerikka-tapaan, jossa raha on ennemminkin mahdollinen motiivi kuin kyseenalaistuksen aihe. B-luokkaisuus tulee taas siitä, että varsinaisesti tämä ei millään tapaa eroa genrensä kirjoista niin kirjallisesti kuin tarinallisestikaan, mutta se ei haittaa, jos ainoa tarkoitus on vain viihdyttää itseään menevällä jännärillä. 

Helmet-haaste 2022:16. Kirjan luvuilla on nimet 

lauantai 16. huhtikuuta 2022

COWBOY-NOVELLEJA KALLIOVUORTEN JUURELTA

ANNIE PROULX : NÄIN ON HYVÄ
287s.
Otava 2011
Alkuteos: Fine Just the Way It Is: Wyoming Stories III // 2008
Suomennos: Juhani Lindholm

(+ Lyhyt kantama,
317s.
Otava 2001
Alkuteos: Close Range: Wyomin Stories // 1999
Suomennos: Marja Alopaeus)

Otavan kirjasto toi jälleen lisää hurjan lämmittävää luettavaa; Annie Proulxin lännennovellit. Western-kirjallisuudesta minulla ei näitä ennen juuri ole ollut kokemusta, ainoastaan mieleen tulee joitain vuosia sitten lukemani John Williamsin äärettömän kaunis Butcher's Crossing. Siihen nähden miten satunnaiselta se muihin mielenkiinnon kohteisiini nähden tuntuukin, huomasin tämän lukuhaasteen kautta löydetyn novellikokoelman myötä todella innostuvani genrestä: 1800-luvun uudisraivaajista, keskilännestä ja Kalliovuorista, cowboy-kulttuurista ja periamerikkalaisesta historiallisesta fiktiosta. Se on tavallaan jännä, sillä kotimainen historiallinen fiktio ei mene sitten lainkaan, mutta toisaalta näissä on jotain samaa kuin lempiklassikossani, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, joten kaipa se tietynlainen tuttuus ja lempeä köyhälistön ja yhteiskunnan alemmilla portailla pyörivän luokan kuvaus vaan sitten vetää puoleensa. 

Näin on hyvä on Proulxin Wyoming-sarjan kolmas osa, jonka itse tästä trilogiasta luin ensimmäisenä. Se on tasaisen hyvä, eheä kokonaisuus, vaikka aiheet pyörivätkin niin nykyajasta syvälle Amerikan alkuperäiskansan menneisyyteen, todellisuudesta Saatanaan ja Helvettiin. Kokoelma alkaa vaikuttavalla Suku on rakkain -novellilla, jossa isoisän paljastama sukusalaisuus ei aukea lapsenlapselle aivan toivotulla tavalla. Maagista realismia mukaan tuova Marunalapsi oli hieno ja intensiivinen tarina marunapensaasta, jota lapseton pariskunta hoito jälkeläisenään, villin hienoja ja mustan humoristisia olivat molemmat Helvettiin sijoittuvat tarinat Olen aina pitänyt tästä paikasta sekä Kiusantekoa rämeellä. Kahden viimeisimmän kautta Proulx kuvaa oivaltavasti nyky-yhteiskunnan tilaa, ja sitä toimettomuutta, jonka ihminen on itse Paholaiselle aiheuttanut omalla kiivaalla tuhoavalla tahdillaan. Oma lempitarinani Aasin todistus taas on hiljainen ja kipeä tarina ihmisestä ja valtavasta luonnosta, niistä hiljaisista hengenvedoista joiden ääreen pieni lajimme edustava taipuu syrjäisellä ja suljetulla vaellusreitillä, jonne on suutuspäissään itsekseen lähtenyt. Proulx kuvaa kaikkia hahmojaan äärimmäisellä tarkkuudella, lempeydellä ja oivaltavuudella, ja se onkin sinällään periamerikkalaisinta kirjallisuutta parhaimmillaan. 

x

Ja tämän ylläolevan kirjoittamisen jälkeen ehdinkin myös lukea Wyoming-sarjan aloitusosan, Lyhyen kantaman. Siinäkin pyöritään täysin samoissa maisemissa, kohtaloissa ja tarinoissa, ehkä jollain tapaa karummin ja vähemmän lempeästi? En löytänyt tuosta kolmiosaisen novellikokoelmasarjan ensimmäisestä kokoelmasta sitä samaa lämpöä, oivaltavuutta ja yllätyksellisyyttä, johon Näin on hyvä -kokoelmassa ihastuin, vaikka tarinat sinänsä ihan taidokkaita olivatkin. Vähän toisteisia tosin, sillä kokoelmasta ei loppua kohden jäänyt erityisesti mieleen kuin aivan viimeinen tarina, elokuvaksikin sovitettu Brokeback Mountain. Se oli äärimmäisen kaunis, koskettava ja omaääninen, mutta vaikka siitä kovin pidinkin, kokonaista kokoelmaa sekään ei aivan yksin pelastanut. Mutta täytynee vielä jossain vaiheessa lukea tuo Maan tomua -kakkososakin, sen verran Proulx kuitenkin edelleen jätti lämpöä jälkeensä.

Helmet-haaste 2022: 
Näin on hyvä: 5. Kirjassa sairastutaan vakavasti
Lyhyt kantama: 39. Novellikokoelma