lauantai 1. elokuuta 2020

KEVÄÄN JA KESÄN KIRJAT JA EHKÄ PIENET KUULUMISETKIN


Voi elämän kevät, millainen oletkaan ollut. Luulin joskus maaliskuussa, että on kummallista, mutta sitten siitä kummasta tulikin normi, ja olin täydellisessä kotikuplassa melkein kahdeksan viikkoa, neljän seinän sisällä, hämmentyneenä mitä asiasta edes pitäisi ajatella. Kuten toki koko muukin maailma - mutta itse kuulun siihen osaan, joka tuollaisessa tilanteessa vain lamautuu. Ei saa tehtyä sitäkään vähää, mitä olisi voinut, ei tartuttua siihenkään, mihin kerrankin olisi ollut aikaa. Ylipäätään  huhti-toukokuuta ajatellessa tuntuu, kuin muistelisi jotain toista todellisuutta. Muistan sen olleen piinallisen pitkä ja kiduttava aika, joka kesti ja kesti, mutta nyt tuntuu, kuin se olisi vain joku hetkellinen aikakapseli, joka on täysin irrallinen kaikesta muusta kokemusmaailmastani. Ja vaikka siitä on jo kauemmin kuin itse aika kesti, tuntuu, että siitä ehkä toipuu viimein vasta nyt. Syksyn kynnyksellä, oikean loman aikana, kun vapaa-aikaankin ei kuulu stressi siitä, ettei elämä ole niin kuin sen pitäisi. (Miten sen sitten pitäisi olla, on toki ajatuskulku sinänsä, mutta ei tuollaista pysähtynyttä ja täydellisen epätietoista ainakaan. Sen nyt ainakin voin sanoa.)


Ja kun maailma tuntui kummalta, kirjat tuntuivat kummalta. Lukemistahti hidastui ja sitten vaihtui vimmaiseen äänikirjavaiheeseen, jossa olen saattanut kuunnella sängylläni työpäivän verran Yuval Noah Hararia. Huhtikuun Muratasta toukokuun Mansoniin kaikki paitsi Anu Kaajan Katie-Kate olivatkin äänikirjoja, tunti toisensa jälkeen.

h u h t i k u u 

1 Sayaka Murata : Lähikaupan nainen
Anu Kaaja : Katie-Kate
Ann Patchett : The Dutch House


t o u k o k u u

Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia
Yuval Noah Harari : 21 oppituntia maailman tilasta
Yuval Noah Harari : Homo Deus – Huomisen lyhyt historia
Neil deGrasse Tyson : Tähtitiedettä kiireisille
Stephen Hawking : Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin
6 Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan


k e s ä k u u



h e i n ä k u u 


Keväältä oli hankala valita lempikirjoja, sillä tunnelma oli levoton ja keskittymiskyky täysin olematon. Ehkä kuitenkin Hararit muuttivat eniten omia ketjuja, toivat lisää, haastoivat ja joutuivat haastetuiksi. Tähtitiedekin ilahdutti, ehkä osin siksi, että olen niin vakaasti aina kuvitellut kaikenlaisen fysiikan olevan oman ymmärrykseni saavuttamattomissa. Mutta ei se sitten ollutkaan, ainakaan täysin. Hauskaa. Kesäkuussa rakastin Kajastetta sekä erityisen lämpimästi ikuista lempikirjailijaani Maggie Nelsonia, heinäkuu taas oli hieman tasaisempi siinä mielessä, ettei kirjat herättäneet varsinaista hurmioitumista. Se tuli muualta, vapaaehtoisesta pysähtymisestä, mikä toisaalta kuulostaa hieman nurinkuriselta: kaivata nyt pysähtymistä noin pysähtyneen kevään jälkeen, mutta se tosiaan tuli enemmän kuin tarpeeseen. 


Ensimmäisinä kolmena lomaviikkonani en kyllä pysähtynyt juurikaan, Helsingissä menin paikasta toiseen, näin vuorotellen lähes kaikkia siellä asuvia ystäviäni, vietin iltoja ulkona, puistoissa ja piknikeillä. Sen jälkeen ehdin olla muutaman päivän mökillä, mutta siitäkin suuntasin Lappiin: pitkään haaveissani siintäneisiin tunturimaisemiin. Rovaniemelle, Sodankylään, Pyhälle ja Pallas-Ylläkselle. Täydelliseen tunturinrauhaan, keskiyön aurinkoon, paikkaan, jossa ihmisistä näkyi vain jälkiä. Oli ihanaa, juuri sellaista kuin olin odottanut. Vaelluskärpänen iski taas vimmaisella voimalla, mutta sitten viimeisellä lomaviikolla en jaksanutkaan yhtään mitään. En mitään muuta kuin maata ja levätä, pois sitä menoa ja henkistä epävarmuutta, joiden keskellä koko vuosi tähän saakka oli enemmän tai vähemmän mennyt. Ja se oli ihanaa. Olla vain. Täysin jouten. Välittämättä siitä, etten jaksanut toteuttaa puoliakaan lomaviikolle asettamista suunnitelmistani. Tai jos täysin rehellisiä ollaan: oikeastaan yhtäkään. Eikä harmita yhtään.

Vaikka elokuu on minulle vielä täyttä kesää, lempeää rajaa oikean kesän ja tulevan syksyn väliltä, huomaan taas kaipaavani entistä enemmän oman kodin rauhaan, uutta lukuvuotta ajatuksissani valmistellen. Töissä on mielenkiintoista ja kivaa, ja toivottavasti taas läsnä enemmän lapsia kuin keväällä. Siellä pidän kiireestä ja monista peräkkäisistä tapaamisista, tapahtumista, tunteesta, ettei kelloakaan ehdi katsoa. Sitä toivon tältä syksyltä, pimenevien iltojen vastapainoksi meneviä työpäiviä, uusia haasteita, uusia lapsia, uusia asioita työyhteisöön. Inhoan syksyä vuosi vuodelta vähemmän. Jospa tästä tulisi jo vaikka varsin hyvä.

torstai 30. heinäkuuta 2020

POJASTA, ISÄSTÄ JA MAAILMAN ARVOITUKSELLISIMMASTA KALASTA - PATRIK SVENSSON : ANKERIAAN TESTAMENTTI



PATRIK SVENSSON : ANKERIAAN TESTAMENTTI
- POJASTA, ISÄSTÄ JA MAAILMAN ARVOITUKSELLISIMMASTA KALASTA
272s.
Tammi 2020
Alkuteos: Ålevangeliet // 2019
Suomennos: Maija Kauhanen

Rakastan tietokirjoja kapeista aiheista, etenkin jos niihin on lisätty ripaus sopivaa tarinallisuutta, omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan henkilökohtaista. Rakastan eläintiedettä, tarinoita yksittäisistä lajeista, niiden kummallisuuksista, tai oikeastaan ominaisuuksista, jotka ovat vain niiden, ei meidän ihmisten lainkaan, ja vain siksi niille pitää laittaa päälle epänormaaliuden leima, mikä loppujen lopuksi vasta kummallista onkin. Rakastan genrejen ylittämistä ja limittäytymistä, yhteensulautunutta muistelmaa, filosofiaa ja ilmastoaktivismia. Rakastan näitä kaikkia, joten siksi tuntui itsestäänselvältä tarttua ruotsalaisen Patrik Svenssonin Ankeriaan testamenttiin, joka on, no, tätä kaikkea.

Ankerias on aivan omanlaisensa kala. Pitkään kuviteltiin, ettei se ole kala laisinkaan, että se on oikeastaan epäkala. Se on epäilyttävä, outo ja kummallinen pimeän asukki, sellainen, joka on vähän kuin käärme, joka viihtyy pohjamudissa ja syö ihan varmasti ruumiitakin. Ja koska esimerkiksi sen lisääntymistapaa ei tunnettu, päätettiin, että se sikiää siis neitseellisesti. Tai vähintäänkin syntyy mudasta. Ankerias on kummallisuus maailman kummallisuuksien joukossa. Ja vasta kun siitä tuli liikakalastuksen, ilmastonmuutoksen ja merten saastumistenkin ansiosta harvinainen, siitä tuli herkullinen, haluttu luksustuote. Se muuttui ihmisen omaksi, ja sitä piti syödä, jotta sitä voi suojella. Jos sitä yritettiin suojella esimerkiksi kalastuskielloilla, jotta kanta saisi rauhassa elpyä, kieltoa vastustettiin vetoamalla siihen, että silloin kuolee myös perinteinen ankeriaankalastus, jolloin loogisestikin katoaisi myös kiinnostus ankeriaisiin, ja sitä kautta ankerias sitten jollain miehisellä päättelyketjulla myöskin katoaisi. Aivan.

"Ankeriaan ei koskaan anneta olla vain ankerias. Ankeriaan ei anneta olla olemassa vain itsensä vuoksi. Näin se symboloi myös mutkikasta suhdettamme kaikkeen siihen elämään, joka ympäröi meitä ja joka ei ole ihmisen omaisuutta."

Ankeriaan testamentti on siis kaunokirjallisin vivahtein kirjoitettu tietokirja paitsi ankeriaista myös Patrik Svenssonin isäsuhteesta. Se tuo riviensä väleihin - ja toki ylläolevan lainauksen tapaan myös niille varsinaisille riveille - paljon pohdintaa ihmisestä ja ihmisen luontosuhteesta, meidän kummallisesta tavastamme kuvitella, että olemme luonnon yläpuolella, emme osa sitä. Ja että on meidän käsissämme, katoaako erilaiset lajit vai odottaako niitä suopeudellamme asetettu pelastus. Ja siis toki: katoaminen se vasta meidän käsissämme onkin. Kuudes sukupuuttoaalto vyöryy hitaasti, mutta tuhoisasti eliökuntamme yli, ja se on seurausta teoistamme: teollistumisesta, saasteista, lämpenevästä ilmastosta ja merivesistä. Mutta sen sijaan, että tekisimme asialle jotain, siis niille omille teoillemme, keskitymme pelastamaan maahan kaatunutta maitoa, ottamaan haltuumme myös elämän, joka mahdollisesti rauhaan jätettynä saattaisi pystyä pelastamaan myös itse itseään.

Svensson tarjoilee siis kattavaa tietoa niin ankeriaasta kuin toisesta tarinan päälajista, ihmisestä. Ymmärrän täysin, miksi kirjainstagram iloitsi tästä teoksesta alkuvuodesta, ja miksi se on niin pidetty. Se on kieltämättä oivallinen, ja se piilottaa suurimman sanomansa mukavaan ja leppoisaan tarinallisuuteen, joten sen ihmiskuntaan kohdistuva kritiikki on myös pehmoista ottaa vastaan. Omaan makuuni tuo on kuitenkin aavistuksen hattaraista: pehmoista ja periksi antavaa, kun sitä tarkemmin alkaa tarkastella. Se ei oikein kestä. Kokonaisuutena. Ja se on hieman harmi.

Mutta nytpä tiedän paljon lisää ankeriaasta, ja se on minusta varsin mainiota. Tiedän myös Patrik Svenssonin isäsuhteesta, luokkataustasta ja nousukkuudesta. Sekin on ihan kiinnostavaa, mutta harmillisen irrallista, lopulta. Mutta tarvitseekos kaiken aina niin täydellisesti toimiakaan, eipä kai. Moni tästä kirjasta on pitänyt, ja oli se minustakin aivan ok. Olisi siis voinut huonomminkin käydä.

Helmet-haaste 2020: 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos

keskiviikko 22. heinäkuuta 2020

#FERRANTEHUUMA – ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO

ELENA FERRANTE : TYTTÄREN VARJO
175s.
WSOY 2020
Alkuteos: La figlia oscura // 2006
Suomennos: Helinä Kangas
Saatu arvostelukappaleena


Kun tyttäret ovat lentäneet pesästään, muuttaneet isänsä luokse Kanadaan, Leda lähtee omalla autollaan lomalle Etelä-Italiaan. Hän vuokraa joka päivä saman rantatuolin, tarkkailee samaa napolilaisperhettä, kiinnostuu erityisesti nuoresta äidistä ja hänen pienestä tyttärestään, äidin eleganssista ja tiiviistä suhteesta pieneen lapseensa. Hän yrittää yhdistellä lankoja toisiinsa, ihmisiä sukulaisuussuhteiden perusteella, nimiä kasvoihin. Ja mitä todellisempia tuon tuntemattoman perheenjäsenistä kauempaa tarkkailevalle Ledalle tulee, sen syvemmälle hän sukeltaa myös omissa muistoissaan, omassa suhteessaan omiin tyttäriinsä. Ja yhtäkkiä kirja vyöryttääkin päälle hyvin ferrantemaiseen tapaan niin sotkuisia ihmissuhteita kuin kipeitä muistojakin - juuri sillä raa'an kauniilla, kaunistelemattomalla ja kipuisalla tavalla, jolla vain  Ferrante hahmoistaan osaa kirjoittaa.

Jo 14 vuotta vanhassa, vasta tänä keväänä suomennetussa pienoisromaanissaan Ferrante tarkastelee jälleen sitä mitä parhaiten osaa: äidin ja tyttären suhdetta. Siinä missä edellinen lukemani Amalian rakkaus syventyy aikuisen tyttären ja juuri kuolleen äidin suhteeseen, on Tyttären varjossa näkökulma taas äidissä. Ja oli aihe Ferrantelle jo miten tuttu tahansa, onnistuu hän jälleen tuomaan siihen jotain uutta, jotain aiemmin tavoittamatonta ja sanoittamatonta. Siitä viiltävää rehellisyyttä, rehellisen kamalia tunteita, joita meillä jokaisella on, mutta joiden sanottaminen on ollut pitkään suurin synti, josta äitiä voidaan rangaista. Se tulee esille niin Ferranten tavassa käsitellä aihetta myös tämän kyseisen romaanin päähenkilön Ledan tavassa puhua omista menneisyyden valinnoistaan. Äiti on ensisijaisesti aina äiti, niin yhteisön kuin yhteiskunnankin silmissä. Ja se, mitä näin täydellinen minuuden menettäminen voi monissa naisissa aiheuttaa, on jätetty ääneen sanomatta, kirjallisuuteen kirjoittamatta.

"Bianca huusi minulle kerran kyynelissä: olet mielestäsi aina kaikkein paras; ja Marta: miksi sitten hankit meidät, jos koko ajan vain valitat meistä. Tyhjiä sanoja, pelkkiä äänteitä. aina tulee hetki, jolloin lapset kysyvät vihaisina ja onnettomina: miksi sinä synnytit minut."

Äitiyteen sukeltaminen on yhteiskunnallinen normi, joka pyrkii pakottamaan jokaisen lisääntyneen ja lastensa kanssa elävän naisen yhteen, tietynlaiseen muottiin. Sen vapaaehtoisuus on parhaimmillaankin kyseenalaista: väittäisin jopa, että se ei ole sitä ollenkaan, toiset vain mukautuvat sen luomiin odotuksiin paremmin kuin toiset. Ja ne jotka eivät mukaudu - he ovat tarinoiden roistoja, kylmiä ja julmia, epäpyhiä ja yhteiskuntakelvottomia. Lapsensa hylkäävä äiti on pahinta, mitä kulttuuri usein meille kirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterissa tarjoaa, mutta toisaalla uraa luovat isät ovat myyttisiä sankareita, status quo, joiden läsnäolon perään juuri kukaan ei kysele. Toki tähän on tullut muutosta, paljonkin, mutta rakenne on edelleen täysin sama. Vai milloin olet viimeksi nähnyt naistenlehden kyselevän isältä, miten hän yhdistää työn ja perheen? Entä milloin nainen on ensisijaisesti ollut kiinnostuksen kohde vain hänenä itsenään, ei suhteessa jo syntyneisiin jälkeläisiinsä?

Äitiys on suuri rooli, mutta kulttuurissamme sitäkin kapeampi. Odotamme jokaiselta äidiltä edelleen täydellistä sitoutumista, pyyteetöntä rakkautta ja uhrautumista. Väsymyksestä on toki saanut lähiaikoina myös jo onneksi puhua, mutta harvassa on kirjallisuus, joka sanoittaa  näin moninaisesti tunteita kaiken vaatimusten takaa. Maailmasta, jossa mies menestyy, ja lapset imevät äitinsä tyhjäksi, mykäksi hoitajaksi, jolla saakin olla unelmana vain hoivata lapsosiaan näiden ensimmäiset elinvuodet. Mutta onneksi meillä on kirjallisuus, yhä laajenevat representaatiot, lupa jo puhua tunteista, jotka tuntuvat eläimellisiltä ja alkukantaisen kielletyiltä vain siksi, että normaalisti äitiyttä saa käsitellä vain tietyllä tavalla. Onneksi meillä on Ferrante.

Kirjallisesti Tyttären varjo on hieno ja tiivis teos, joka jättää jälleen kauniisti tilaa riviensä väliin. Se tuntuu hurjan tutulta, Napoli-sarjaa rakastavalle kuin paluulta Lenun ja Ninon väliseen suhteeseen, aikaan kun Elena jättää lapsensa miehelleen. Siinä on paljon samaa, mutta silti suurta sivustakatsojan kärsivällisyyttä, hiljaista huutoa tuuleen. Se on eheä, hiottu ja kaunis romaani. Ferrantea parhaimmillaan.


Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja

lauantai 11. heinäkuuta 2020

KESÄN ILAHDUTTAVIN YLLÄTYS – JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS
282s.
Siltala 2019

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on niitä harvoja kirjoja, jotka ostin täysin normaalihintaisena, uutena kirjana itselleni tietämättä siitä oikeastaan mitään. Kirjaa oli kehuttu paljon – suurilta osin  sellaisista suunnista, joiden kirjamakuun normaalisti varsin varauksetta luotan – ja koska koronakevät oli pitkä ja tylsä, päädyin naputtelemaan itselleni kirjatilausta joskus maaliskuun ja toukokuun väliin jäävänä sumuisena aikana. Sumuun jäi hetkeksi kirjakin, ja vasta kesälomamatkalukemistoon mökille, ennen omaa Lapin reissuani, tulin todella tarttuneeksi siihen.

Koska ostin Pienen hauen pyydystyksen siitä juuri mitään tietämättä, en tosiaan myöskään lukemista aloittaessa tiennyt laisinkaan mitä tuleman pitää. Se on varsin tyypillistä minulle: en lue kirjoista kirjoitettuja arvioita, pieniä kuvauksia enkä edes kirjan takakansitekstiä ennen kuin olen lukenut itse kirjan. Nautin siitä, että saan sukeltaa täysin tuntemattomaan, oman itseni luomin odotuksin, muiden sanojen antamatta näyttää suuntaa lukemisilleni. Siitä on yleensä lähinnä hyötyä, mutta joskus sokkona kulkeminen johdattaa myös paikkoihin, joista ei todella itseään tiennyt löytävänsä. Ja Pienen hauen pyydystys todella oli juuri sellainen romaani.

Odotin siis etukäteen, jostain kummasta syystä, heleä-äänistä kasvukertomusta, Lapin äänettömiä erämaita, korulauseita ja hempeää kerrontaa. Mutta yhtäkkiä olinkin keskellä absurdia suomaisemaa, peijooneja, murhaajien perässä juoksevia poliiseja, murretta vääntäviä maalaisia Itä-Lapin nurkilla. Enkä ihan toden totta tiennyt, mitä tilanteesta pidin. Olin yhtä pihalla kuin Elina Ylijaakoa kirjassa pidättämään tullut ylikonstaapeli Janatuinen, enkä kirjan nimestä huolimatta lainkaan saanut kiinni, onko kirja niin sanotusti lintu vai kala.

Mutta kalahan se. Suuri, liukas, sulamisvesilampeen jumiin jäänyt hauki, johon rakastuu ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara.

x

Karila on minulle kirjailijana varsin vieras, ja sekin loi kirjaan oman tunnelmansa. Ennen kun sain kiinni kirjan hilpeän humoristisesta otteesta, tuntui kuin olisin lukenut jotain Katja Ketun ja Johanna Sinisalon väliltä. Mutta kun tarina eteni, ja käänteet muuttuivat entistä omaleimaisimmiksi, alkoi Karila saavuttaa tekstissään samaa vallatonta, vakavaa hilpeydentasoa, kuin yksi aiemmista kesälempparikirjoistani, Mike Pohjola Turun palosta kertovassa lukuromaanissaan 1827. Ei näissä sinänsä samaa ollut, ja vertailu nyt muutenkin lähinnä on tympeää, mutta kuitenkin. Pidin samanlaisesta totisesta huumorista, näppärästä sanailusta, täydellisestä tavasta käyttää suomalaista mytologiaa hyväkseen tarinan kirjoittamisessa. Sillä paljon olen lähivuosina juuri tätä kotimaista mytologiaa ammentanutta kirjallisuutta itsekin kuluttanut (no hyvä on, kolme kirjaa olen lukenut, joissa tätä on...), eikä mikään aiemmista ole onnistunut yhdistämään näin oivaltavasti vanhoja hattaroitamme, peikkojamme tai muita mörököllejä todellisuuteen mitä Karila tässä romaanissa teki. Valloittava taito, ja harvinainen, sanoisin.

Joten kyllä. Liityn siis nyt mieluusti Karilan romaania ylistävään joukkioon, ja hilpeää, vetävää ja omaleimaista kirjallisuutta kaipaaville aion jatkossa sumeilematta suositella Pienen hauen pyydystystä. Ihan pientä miinusta toki tekisi mieli antaa hieman heppoisesta loppuratkaisusta, tietynlaisesta siirappisuudestakin jopa ehkä, mutta olihan se vallan suloinen lopetus sinänsä. Itse olisin kaivannut vielä älyttömämpää menoa ja enemmän tästä ajasta irrallaan olevaa irroittelua, mutta se on vain minun kaipuuni se. Karila onnistuu kuitenkin itse siinä, mitä romaanillaan on lähtenyt rakentamaan, ja tuloksena on vallan hieno romaani. Omanlaisensa, ja se jos mikä tuntuu juuri nyt äärimmäisen raikkaalta.

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

perjantai 3. heinäkuuta 2020

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT
415s.
S&S 2020
Alkuteokset: Jane: A Murder 2005 & The Red Parts 2007
Suomennos: Kaijamari Sivill
Saatu arvostelukappaleena

Maggie Nelson on jonkinlainen yleisnero. Sellainen suuri ajattelija, joka osaa tiivistää pieniin lauseisiin kokonaisen elämän, yhteen kirjaan kannanoton alleviivaamatta sitä kertaakaan. Tavallinen kuolevainen ihminen, jonka käsissä teksti saa aivan uusia merkityksiä, ulottuvuuksia ja erityisesti kerronnanmuotoja, kerta toisensa jälkeen. Nelsonia ei kahlitse genrerajat, kirjoittamisen normatiiviset säädökset, aika eikä paikka. Tuntuu, että aina kun Nelsonia suomennetaan lisää, käsillä on se ehdottomasti paras teos. Kunnes tilalle tulee uusi.

Ja oi, kyllä. Lähes paatoksellinen, totaalisen kritiikitön ja puhtaan ihaileva tapa kirjoittaa Nelsonista on tullut jäädäkseen. Tätä tarkoittaa blogini esittelyteksti, jossa kerron että luen kriittisesti, jos ajatukset ei kohtaa, kritiikittä jos rakastan. Hullaannun ja hurmaannun, ja se on itseasiassa tunne, jota lukiessa tavoittelen. Ei repivä kriittisyys, ei ongelmakohtien osoittelu. Se on tämä lähes hurmionomainen tunne, joka ylöskirjoittaessa tuntuu jo vähintäänkin överiltä, mutta on silti niin totta. Pysäyttämätön innostus kirjasta, jolloin kirjoittaminen käpertyy tällaiseksi metahehkutukseksi. Että koettakaa kestää. Ei tällaisiä kirjoja sentään niin paljon ole, että tyyliin ehtisi kyllästyä.

Nelsonin teokset, Jane: A Murdet sekä The Red Parts ovat suomennettu tänä keväänä yhteisniteenä Jane / Punaiset osat. Alunperin kaksi täysin erillistä kirjaa kietoutuu lyhyesti sanottuna Nelsonin oman tädin vuonna 1969 tapahtuneen murhan ympärille, mutta sisältävät sen lisäksi myös kokonaisen maailman. Jane itsessään on oikeastaan runoteos, runomuotoinen kertomus Nelsonin tädistä Janesta ja hänen murhastaan, murhaan liittyvistä epäselvyyksistä. Ruumiista hautausmaalla, päiväkirjamerkinnöistä, sekä Nelsonin itsensä että ennen hänen syntymäänsä kuolleen Janen. Jo Jane itsessään on teoksena äärimmäisen koukuttava, sellainen yhdeltä istumalta luettu page turner, sivunkääntäjä, joka vie itse itseään eteenpäin. 

Jane julkaistaan vuonna 2005, ja samoihin aikoihin Nelsonille käy ilmi, että hänen tätinsä tapaus on avattu uudelleen aktiiviseen tutkintaan. On itseasiassa löytynyt johtolanka, kasa DNA:ta, jotka liittävät tapaukseen aivan uuden epäillyn. Punaiset osat onkin jonkinlainen kertomus, dokumentaatio tai romaani aiheesta tutkinnan aloittamisen jälkeen, ajasta Janen julkaisua seuraavilta vuosilta.

Nelsonin teospari – kuten hänen tuotanto tosin noin muutenkin – pakenee sen tarkempia määritelmiä, ja se on minusta ihanaa. Jostain syystä määrittelemätön on kuitenkin ihmisille vaikeaa, ja joillain sanoilla tätä silti pyritään kuvaamaan, mutta jo siihen pyrkimykseen löytyy Punaisten osien epilogista Nelsonin oma kommentti: "- - - Punaisista osista haaveissani vielä tulee: omalaatuinen, tiivis meditaatio ajan suhteesta väkivaltaan ja suruun kaikeksi onneksi irrallaan 'ajankohtaisuuden', 'true crimen' tai edes 'muistelmien' räikeistä otsikoista." Ja sitä siitä on tullut. Ja siksi kaikki määritelmät tämän kohdalla ovat turhia ja turhan väkivaltaisia. Sellaisiin laatikkoihin laittamista, joita ei todellisuudessa Nelsonin tuotannon kohdalla ole olemassakaan.

Näistä teoksista voi lukijasta riippuen myös löytää vaikka mitä, mutta itselleni Jane tuntuu kirjalta, joka avaa suvun mysteereitä, kun taas Punaiset osat on siitä tyypillistä Nelsonia, että se on kaikkea yhtaikaa. Se on surukirja, erokirja, murhakirja, perhesuhdekirja, tarina menettämisestä, oikeudesta, eikä silti mitään noista. Se on terävä osoitus yhteiskuntamme tavasta fetissoida nuorena kuolleiden, mieluiten vielä murhattujen, nuorten naisten ruumiit, se on murhamieltä ja osoitus täysin vankkumatonta rakenteellista naisvihaa kohtaan. Punaiset osat voi olla kritiikki siitä, miten jatkuvasti (etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa) uhriin kohdistuva, tosiaan jopa kiihkoon taipuvainen kiinnostus vie huomion naisia murhaavilta miehiltä, psykologisoi murhaajat yksittäisiksi tekijöiksi, seksuaalista väkivaltaa sisältävät murhat järjettömästä yleisyydestään huolimatta viallisten mielten yksittäisiksi teoiksi. Julkisuus ja aiheiden käsittely kauniina kuolleiden uhrien ympärillä on tosiaan omiaan vahvistamaan tätä kuvaa. Ja tätähän meidän kulttuurimme on täynnä: rikosfantasioita, true crimeä, järkyttävien kohtaloiden ja silmittömän väkivallan viihteellistämistä. Ja niin kauan kun murha, oli keskiössä sitten sen selvittäminen tai tekeminen, tv-sarjasta tai elokuvasta riippuen, on meille täydellistä viihdettä, on se myös äärimmäisen romantisoitu teko, jota ei ihan niin vahvasti sitten kuitenkaan tuomita kuin sen lopullisuutensa kannalta kuvittelisi tehtävän. Järkytyksemme on suuri, kun murhia tapahtuu, muttei kuitenkaan niin suuri, että se aidosti siirtäisi huomion misogynistiseen kulttuuriin, jossa naisen murhaaminen todella on myös viihdettä. Mutta samalla kun Nelson selvitttää omaa elämäänsä, hän tarkastelee juuri näitä rakenteita taitavasti. Ja siinä hän onnistuu, ja siksi olisi väkivaltaista iskeä tälle kirjalle esimerksi true crime -leima. Se kun jatkaisi fetissoinnin linjalla, rohkaisisi urkkivaan lukemiseen. Jane / Punaiset osat ansaitsee paljon enemmän ja paljon syvemmin, vaikka kyllä, se on myös varmasti täydellinen murhamysteerikirja kuumaan kesäpäivään. 

Helmet-haaste 2020: 
Jane: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani
Punaiset osat: 39. Kirjassa lennetään