maanantai 17. kesäkuuta 2019

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN

HOLLY BOURNE : KATSOKAA MITEN ONNELLINEN OLEN
♥ ♥ ♥ 
396s.
Gummerus 2019
Alkuteos: How Do You Like Me Now? // 2018
Suomennos: Kristiina Vaara


Lähinnä nuortenkirjoistaan tunnetun Holly Bournen ensimmäinen aikuisten romaani, chick lit -tyylinen nykyhetken kuvaus on ensimmäinen kirja, jonka Bournelta luen. Olen ollut pidemmän aikaa jo onnellisen jumissa vähän kevyemmän kirjallisuuden parissa, ja mikäs sen paremmin alkavaan kesään käykään kuin täydellinen ihmissuhdehömppä.

"Kolmenkymmenen täyttäminen on kuin tuolileikki. Musiikki loppuu, ja kaikki vain menevät naimisiin sen kanssa jonka päällä sattuvat istumaan."

Tori Bailey on kolmekymppinen kirjailija, jonka yli kaksi miljoonaa kappaletta myynyt menestysteos on tarina hänen kaksikymppisyydestään. Tori on jo jonkinlainen brändi jatkuvine esiintymisineen ja fanisivustoineen, mutta siinä missä kaikki hänen naispuoliset ystävät ympärillä joko lisääntyvät tai menevät naimisiin tai lisääntyvät ja menevät naimisiin, hän itse kipuilee väljähtyneessä suhteessa oman onnellisen loppunsa, Vuorimiehensä kanssa. Elämä on sosiaalisessa mediassa täydellistä, mutta onko se sitä kauniiden kuvien ja voimaannuttavien hastagien takana?

Bournen romaani on hyvin vahvasti kiinni paitsi kolmikymppisyydessä, myös tässä nimenomaisessa ajassa. Naisille on yhteiskunnassa tasan yksi tehtävä, ja se on löytää kumppani, jonka kanssa tuottaa mahdollisimman laadukkaita jälkeläisiä jatkamaan yhteiskunnallista tehtävälistaa. Kirjan päähenkilö Tori on feministi, eikä hän suostu tähän yksitoikkoiseen narratiiviin, vaan vetää niin sanotut perseet ystävänsä kanssa, ja nauraa salaa paheksuen muiden vauva- ja hääpäivityksille. Mutta koska nauru on yleensä vain jonkinlainen suojakeino, ei tämänkään kirjan feministi ole turvassa niiltä odotuksilta, joita (etuoikeutetun ja keskiluokkaisen valkoisen) naisen harteille yhtenään heitetään. 

"En voi olettaa, että yksi ja sama ihminen täyttää kaikki tarpeet, joten on ihan okei ettei Tom täytä kaikkia tarpeitani. Itse asiassa on hyvä, että olen tajunnut sen. Se varmaankin tekee meistä onnellisempia ja terveempiä kuin kaikki ne pariskunnat, jotka ovat niin yltiörakastuneita ja toisilleen kaikki, niin että heidän täytyy kuolla samaan aikaan niin kuin The Notebookissa.

Läheisriippuvuudesta. Siitä se elokuva kertoo. Se on opettavainen tarina läheisriippuvuuden vaaroista."

Kirjassaan Bourne käsittelee kiinnostavalla tavalla sitä heteronormatiivisen yhteiskunnan pakkopaitaa, jonka nykymallinen, yksiavioinen parisuhdenormi pakottaa näkemään ainoana oikeana vaihtoehtona. Väljähtyneeseen ja huonoonkin suhteeseen jääminen nähdään nykyään parempana kuin kolmekymppisenä sinkkuna eläminen, ja lapsiakin kannattaa tehdä vähän varmuuden vuoksi, ettei vanhana kaduta. Ihan sama kenen kanssa niitä tekee, kunhan tekee, ja näin taas yhden naisen tarkoitus maapallolla on täytetty Kaava on niin lukkiintunut, ettei suurimmalle osalle tule edes mieleen kyseenalaistaa sitä, joten ne, jotka eivät sitä syystä tai toisesta toteuta, saavat kaikkein suurimman kuorman niskaansa. 

Kokonaisuutena kirja on lempeä muistutus siitä, että jokainen on vastuussaan omasta onnestaan, eikä meillä täällä yhteiskunnassa valmiiksi asetetusta muotista poikkeavilla ole sen tehtävän kanssa aina kovinkaan helppoa. Bourne kyseenalaistaa totutun tarinan onnellisista lopuista, ja onnistuneen (ja feministisen) viihdekirjan resepti on lopulta hyvin simppeli: Bourne vain kääntää päälaelleen sen maailman kuluneimman narratiivin epäonnistuneesta ja miestä janoavasta chick lit -tähdestä ja tarina on valmis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kääntö toimii jopa yllättävänkin hyvin, ja se tarjoaa luettavaa, johon harvoin tässä genressä törmää. Kirja on virkistävä ja taitavasti kirjoitettu, sen parissa viihtyy, vihastuu ja samastuu, ja se tuntuu alusta loppuun saakka ainoastaan ihanalta. 

Vaikka kirja on hyvin etuoikeutettua ja valkoista feminismiä, jossa naisen ongelmat kulminoituvat lähinnä ihokarvoihin ja yhteiskunnan paineisiin, on tarina silti tässä genressä ilahduttavan raikas ja silti lämpimän tuttu. Se ei sinällään tarjoa minulle elämästä kovin suuria oivalluksia, mutta toisaalta en niitä tämän kanssa odottanutkaan: ennemminkin halusin lukea hyvin kirjoitettua ja eettisesti kestävää viihdekirjallisuutta, ja sitä todella sain. Bournen huumori osuu varsin hyvin yhteen omani kanssa, hänen henkilöhahmonsa ovat monipuolisia ja rehellisiä. Tästä kirjasta pidin, ihan jopa ilman mitään puolustuspuheita hömpäntarve-filttereistä. 

torstai 13. kesäkuuta 2019

LIV STRÖMQUIST : EINSTEININ VAIMO

LIV STRÖMQUIST : EINSTENIN VAIMO
♥ ♥ ♥ 
139s.
Sammakko 2019
Alkuteos: Einsteins fru // 2008
Suomennos: Helena Kulmala
Arvostelukappale


Kesän odotetuin kirja on täällä!

Ja se on aivan ehdottomasti Liv Strömquistin uusin suomennettu sarjakuvakokoelma, Einsteinin vaimo.

Strömquist hurmasi minut feministisillä sarjakuvateoksillaan viime keväänä, ja etenkin Kielletystä hedelmästä tuli sellainen elämäni kirja, jonka tematiikkaan tunnun vähän väliä jollain tapaa palaavan. Strömquist käyttää terävää ja anteeksipyytelemätöntä huumoriaan mainiosti osoittamaan ne yhteiskunnan epäkohdat, joihin päivittäisessä elämässä edelleen törmäämme, ja historian esimerkkien avulla hän tekee näkyväksi ne tarinat, jotka nielemättä olemme tähän asti tottuneet hyväksymään. Sama terävä meininki jatkuu myös tässä uusimmassa teoksessa, jossa käsitellään kuuluisia ukkeleita ja naisia heidän takanaan.

Kun Strömquist (minulle) ensimmäisen kerran meni sohimaan nykyistä parisuhdekäsitettä ja naisten tekemää tunnetyötä Prinssi Charlesin tunteessa, voin suoraan myöntää hypänneeni hieman puolustuskannalle. Kyseenalaistihan hän sen rakenteen ja mallin, jossa minä elän, ja jota minä olin pitänyt kyseenalaistamattoman oikeana koko pienen elämäni. Vuosi lukukokemuksen jälkeen (ja hurjan monta muuta keskustelua ja artikkelia aiheesta lukeneena) olen kuitenkin saanut pureskella kritiikkiä tarpeeksi, ja huomaan jo moninkin paikoin yhtyväni siihen. Nyky-yhteiskunta kun tuntuu pitävän täysin automaattisena luonnollisuutena tilaa, jossa yksiavioisuus on ainoa oikea vaihtoehto ja kaikki tunnetyö kuuluu naiselle. Monille se varmasti toimii, mutta pääsääntöisesti siksi, että siihen ollaan sosiaalistuttu, eikä muuta ole edes huomattu kaivata.

Pidemmän päälle pelkkä toimiminen ei kuitenkaan riitä, sillä mallissa on vahingollisuutta niin miehille kuin naisillekin, ja se vääristää niin sukupuolten kuin heteronormatiivisenkin tasa-arvoisuuden mahdollisuutta. Kun nainen kantaa huolta sekä omasta että miehen tunne-elämästä, leimautuu hän paradoksaalisesti siksi tunteelliseksi hupakoksi, joka ei kykene elämässä etenemään saati ketään johtamaan, koska onhan hän täysin tunteellisuutensa armoilla. Samalla mies padottujen tunteidensa kautta astelee naiskasan päällä kohti korkeuksia ja yhteiskunnan huippupaikkoja. Yhteiskunnallisessa keskustelussa kuitenkin toistuvasti unohtuu, että loogisuus, kylmähermoisuus ja laskelmoivuuskin ovat vain tunteita, ja rationaalisena pidetty toiminta pohjaa lopulta turvallisuuden ja jatkuvuuden tunteen hakemiselle.



Tässä uusimmassa suomennoksessaan Strömquist tuntuu yllättävänkin rauhalliselta, mutta toisaalta ehkä oma ajatuksenikin on vuoden sisällä hieman mennyt eteenpäin. Terävä ja piikikäs hän on edelleen, mutta jotenkin perustelevammalla tavalla. Strömquist aloittaa kokoelmansa pitämällä gaalan maailman historian järkyttävimmistä poikaystävistä, joiden mukaan mahtuu niin Karl Marx kuin Albert Einsteinkin. Kummatkin kun ovat siitä perinteisiä jäbiä, että ovat paitsi tarvinneet naisen tunnetukea päästäkseen siihen missä ovat, ovat myös häpeilemättä ottaneet puolisojensa ajatukset ja mallit ihan vain omalle nimelleen. Kunnia sille kenelle se kuuluu, paitsi jos se kuuluu naiselle. Ja sitten vielä 2010-luvulla on pokkana porukkaa, jonka mielestä nainen historiassa on poikkeustapaus. Mutta onneksi on Liv, sillä hän jos kuka osaa näyttää hyvinkin voimakkaasti, miten tarinat muuttuu kun keskiössä oleva henkilö vaihdetaan totutusta tottumattomampaan. Historiakin on vain ihmisten kirjoittamaa, ja koska tähän asti sitä ovat kirjoittaneet miehet, eivät he näkökulmaansa ole juurikaan osanneet omasta navastaan muualle siirtää.

Paskimpien poikaystävien lisäksi Strömquist käy läpi heteronormatiivisuuden seurauksia, luonnollistamispuhetavan naurettavuuksia sekä esimerkiksi ydinperheprojektin käsittämätöntä propagandaa. Strömquistin provosointi toimii, ja yhtäkkiä ne kaikkein "luonnollisimmatkin" asiat ympärillä tuntuvat naurettavilta ja vanhanaikaisilta. Huumori on äärimmäisen oivallinen keino näitä asioita osoitella, ja siinä Liv onnistuu jälleen. Sarjakuva antaa kuitenkin myös keinoja ja argumentteja laajempaankin feministiseen keskusteluun, ja esimerkiksi sarjakuvan "Ikävystyttävät ihmistyypit" -kategorian historiaton nainen (eli menestynyt nainen, joka "ei tarvitse feminismiä, vaan on aivan itse tässä missä on" -kälätys) on mainioimmin kiteytetty neliruutuinen, mitä kirjassa on. 

Ylipäätään Liv Strömquistin sarjakuvat toimivat kaikille, joita kiinnostaa yhteiskunta, huumori tai ihmisyys. Tai koko kolmikko yhdessä. Strömquist ei käännytä tai saarnaa, ja saa silti viestinsä perille paremmin kuin moni muu. Tähän asti hänen (suomennettu) tuotantonsa on tosin ollut hyvin valkoista feminismiä, joten jos jotain toivoa saa, olisi ehkä aika myös intersektionaalisuudelle. Toisaalta suurin osa näistä Livin suomennetuista teoksista on jo kymmenisen vuotta vanhoja, joten toivoa edelleen on. Strömquistilta jos joltain kun myös luokkakriittisyys onnistuu, kuten jo Nousussa ja tuhossa jo parhaimmillaan nähtiin. Nyt vain kaikki kilpaa Strömquistin pariin, jos siis siellä joukossa vielä joku on, joka näihin ei ole muka ehtinyt tutustua.

perjantai 7. kesäkuuta 2019

HELMET 2019 – MUKANA SITTENKIN

Hahah, vieläkö joku muistaa, kun alkuvuodesta vannoin, etten tänä vuonna lähde Helmet-haasteeseen mukaan? Juupa juu. Jo heti ensimmäisen vuoden kirjan sijoitin "leikkimielisesti" listalle, ja samalla leikkimielellä olenkin jo hieman yli puolivälissä koko haasteessa. Rentous toimii, ja ajattelin tänä vuonna mennäkin niin, että luen mitä luen, ja jos se sopii haasteeseen, hyvä niin. Muutamia erityisen mielenkiintoisia kohtia tässä haasteessa kuitenkin vielä täyttämättä on, ja niihin kaipaisinkin postauksen lopussa vinkkejä! Mutta ne luetut ensin, olkaapa hyvät. 




L U E T U T    K O H D A T 

01. Kirjan kannessa on ihmiskasvot Sally Rooney : Keskusteluja ystävien kesken 
02. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä Maria Semple : Missä olet, Bernadette?
03. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue Nina Lykke : Ei, ei ja vielä kerran ei 
05. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi Ulla-Lena Lundberg : Jää 
06. Rakkausromaani Niina Mero : Englantilainen romanssi 

07. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt Mercé Rodoreda : Timanttiaukio 
08. Kirja, jonka lukeminen kuuluu mielestäsi yleissivistykseen Maria Jotuni : Kun on tunteet 
09. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja Karen M. McManus : Yksi meistä valehtelee
10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja Alice Walker : Häivähdys purppuraa 
11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa Souad Al-Sabah : Alussa oli nainen 

12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan Agatha Christie : Eikä yksikään pelastunut 
14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi Helmi Kekkonen : Olipa kerran äiti 
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua Ossi Nyman : Röyhkeys 
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja Liv Strömquist : Einsteinin vaimo

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria Kim Thúy : Ru
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja Emma Puikkonen : Lupaus 
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin Johannes Ekholm : Rakkaus niinku 
29. Kirjassa nähdään unia Aino Vähäpesola : Onnenkissa 
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista 

31. Kirjassa kuljetaan metrolla Saara Turunen : Rakkaudenhirviö 
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.) : Sinua on petetty
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä Anna Kankila ym. : Työstäkieltäytyjän käsikirja 
36. Kirjassa ollaan yksin Clarice Lispector : Passio 
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja Eva Meijer : Mistä valaat laulavat? 

41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää Holly Bourne : Katsokaa miten onnellinen olen // kirja kertoo nykyhetkestä, jota myös mieluiten haluan elää. Naisena olisi aika ankea elää aiempinakaan aikakausina.
42. Kirjailijan nimi viehättää sinua Rainbow Rowell : Eleanor & Park 
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi Zadie Smith : Swing Time
47. Kirjassa on alle 100 sivua Maggie Nelson : Sinelmiä 

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja Celeste Ng : Tulenarkoja asioita 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja Anne Swärd : Kesällä kerran



L U K E M A T T O M A T   K O H D A T 

04. Kirjailijan ainoa teos
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla // Tämän luulisi olevan helppo kohta, mutten vielä ole onnistunut sopivaa siihen löytämään. Tai no, Lispectorin Passio siihen varmasti olisi käynyt, mutta se täytti jo toisen kohdan. Uutta vastaavaa odotellessa!
17. Kirjassa on kaksoset // Tähän otetaan vinkkejä vastaan!
19. Et pidä kirjan nimestä // Luulin tämänkin olevan helppo, mutta ilmeisesti kirjan nimet eivät minua hirveästi ärsytä. Epäviehättäviä kansia sen sijaan olisi helpompi bongailla!
21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja // Tähän olen kaavaillut Antti Holman Järjestäjää, se minulla olisikin jo valmiiksi kirjastosta lainassa.

23. Kirjan nimessä on jokin maa // Vinkkejä otetaan mielellään vastaan!
24. Sokkona hyllystä valittu kirja // Ajattelin pistää oman hyllyn lukemattomat pinoon, ja napata sieltä sokkona jonkun lukuun! Tässä joskus...
26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan // Hahah, tähän asti ainoa kirja, jonka olen jonkun tuntemattoman nähnyt lukevan, on räikköskimin elämäkerta. Se ei niin hirveästi houkuttele, ehkä lähden bongailemaan ihmisiä kirjastolle/kaupunkiin enemmän kiinnostavan kirjallisuuden perässä!
27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja // Tähän minulla ei ole mitään mietittynä. Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjan toinen osa toki voisi olla, mutta kun en kamalasti sille ensimmäisellekään lämmennyt..
28. Kirjan kannessa on kuu // Olen juuri lukemassa Alice Munron Jupiterin kuita, sehän täy tähän aivan täydellisesti.

32. Kirjan nimessä on ammatti // Brontën Kotiopettajatteren romaania odotellessa..
33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan // Tää on vaikea, koska ensinnäkin katson aika vähän elokuvia, ja toisekseen olen aika tarkka, että luen ensin kirjan, ja katson vasta sen jälkeen elokuvasovituksen. Mutta ehkä voisin hieman joustaa tässä ehdottomuudessani, ja lukea esimerksi André Acimanin Kutsu minua nimelläsi -romaanin?
37. Pienkustantamon julkaisu
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

44. Kirja kertoo Berliinistä // Berliini-kirjavinkkejä otan vastaan mielelläni myös!
46. Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö
48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä // Tämänkin kohdalla lyö tyhjää. Kinnusen Lopotin olen jo lukenut, pitääpä ihan tietoisesti etsiä muitakin. 

Miten teidän Helmet-haasteen kanssa menee? Mitkä kohdat tuntuu vaikeimmilta, mitkä ovat olleet lemppareita?

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

ZADIE SMITH : SWING TIME


ZADIE SMITH : SWING TIME
♥ ♥ ♥ ♥
463s.
WSOY 2017
Alkuteos: Swing Time 2016
Suomennos: Irmeli Ruuska

Luin Zadie Smithin Kauneudesta-romaanin nelisen vuotta sitten, matkalukemisena jossain päin Aasiaa, jos en täysin väärin muista. Romaani ei juurikaan ole mieleeni jäänyt, tai lähinnä se on tainnut sekoittua muihin vastaaviin, mutta pienoisen pettymyksen siitä muistan. Kohutun ja hienon kirjan maineessa ollessaan se oli kaikkea muuta kuin odotin, ja siksipä en juurikaan ole Smithin uudempiinkaan teoksiin sen koommin tarttunut.

Kunnes huhtikuun alussa kaipailin jotain keveämpää lukemista, ja jonkin mutkan kautta ajattelin lukuromaanimaisen Swing Timen olevan ehkä sopiva. 

"Jos kaikki vuoden 1982 lauantait sulauttaa mielessään yhdeksi päiväksi, niin tutustuin Traceyyn sinä lauantaina kymmeneltä aamulla, kun kävelin kirkonpihan hiekkasoralla äidin taluttamana, kuten hänkin oman äitinsä kanssa. Paikalla oli monta muutakin tyttöä, mutta ilmiselvistä syistä me huomasimme toisemme, yhtäläisyydet ja erot, kuten tytöillä on tapana."

Swing Time on romaani ruskeasta tytöstä, maitokahvinvärisestä, joka kohtaa kaltaisensa 1980-luvun alun Lontoossa. Nimettömäksi jäävän päähenkilön isä on valkoinen postinkantaja, äiti on jamaikalaistaustainen feministi, joka yrittää paitsi kurottaa jatkuvasti korkeammalle, jonkinlaisen vallan keskiöön, naamioi myös yrityksensä tarkoituksena tarjota tyttärelleen parempi elämä, jotain sellaista, mitä hän ei itse koskaan saanut. Kirkonpihan hiekkatiellä vastaantullut Tracey taas on valkoisen äidin ja musta isän tytär, villi ja vallaton, kertojan vastapari. Traceyn vie mukanaan tanssi, kirjan päähenkilön taas pop-tähti Aimee, jonka varjona ja henkilökohtaisena avustajana hän pian huomaa maailmaa kiertävän. Valta, etuoikeus ja raha vievät mennessään, vaikka niitä seuraakin vain jatkuvasti sivullisena vierestä.

x

Yhdellä sanalla sanottuna Swing Time on runsas. Se on romaani, jonka kansien väliin mahtuu kokonainen elämä, aikuiseksi kasvaminen, ystävyys-, perhe- ja työsuhteet. Se kurkottaa kerralla jokaiseen mahdolliseen suuntaan, mutta pysyy silti uomissaan, ei kasva eikä särpi liikaa. Se on taito, sillä usein näin monitahoisissa romaaneissa lähdetään kurottelemaan sinnekin minne ei tarvitsisi, tuodaan mukaan kokonaisuudesta irrallisia osia, joiden mukana oloon lähinnä pettyy kun huomaa etteivät ne lopulta johdakaan mihinkään. Tässä niin ei kuitenkaan ole, jokainen lanka yhtyy johonkin, vaikka langanpäiden etsiminen vaatiikin ajoittan kärsivällisyyttä. Swing Time kun kurkottaa niin 80-luvun lontoolaiseen lapsuuteen, 90-luvun työmaailmaan, aikaan jossa sähköpostit eivät vielä kulkeneet, ja se koukkaa myös rajattoman etuoikeutettuun elämään lähelle nykypäivää tanssi- ja show-businekseen.

Lopulta Swing Time on niin runsas, että hieman päivästä riippuen eri teemat nousevat sen vahvimmiksi. Juuri tällä hetkellä, jo hetki lukukokemuksen jälkeen esiin nousee kuitenkin erityisesti kirjan Afrikka-osuudet ja valkoisen pelastajan tematiikka. Romaanissa kertojana toimivan päähenkilön esimies Aimee lähtee perustamaan tyttökoulua pieneen länsiafrikkalaisvaltioon, ja sulkee hyvin vahvasti silmänsä siltä todellisuudelta, jonka hänen tarjoamansa kolikon kääntöpuoli paikallisille jättää jälkeen. Smith kuvaa rakenteen ongelmallisuutta: vaikka aikeet ovat hyvät, asioiden ylhäältä kaataminen voi olla jopa vahingollisempaa kuin kokonaan tekemättä jättäminen. Mustavalkoisuus leimaa koko projektia, ja vaikka tyttöjen kouluttaminen on kiistatta tie tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan, Smith sivuaa hyvin myös sitä, millaisia tunteita vain tyttöjen koulu kyläyhteisössä herätään. Riittääkö koulutettu nainen, vai olisiko tasa-arvo enemmän sitä, että hänen rinnallaan olisi myös koulutettu mies?

Ja jos vielä kauemmas kirjasta lähdetään, jollain tapaa hyvää tarkoittamisen teema limittyy yhteen myös Suomessa jokin aika sitten käytyyn keskusteluun, kun Paola Suhonen lähti Planin kanssa yhteistyössä Sambiaan suunnittelemaan äitiysvaatemallistoa lapsiäideille. Tarkoituksena oli herätellä keskustelua ja ihmisten auttamishalua, mutta lopulta kampanjasta tuli oikeastaan vain rasistinen ja syrjiviä rakenteita entisestään vahvistava. Vahvan ja kovaäänisen kritiikin seurauksena kampanja kyllä poistettiin Planin sivustoilta, mutta rasismin vastustamiseen sitoutunut järjestö seisoo sen takana, eikä suostu pyytämään anteeksi, reflektoimaan omaa toimintaansa jälkikoloniaalisella kentällä. (Tästä lisää tässä hurjan hyvässä Noora Kotilaisen tekstissä, suosittelen lämmöllä ihan kaikille. Suosittelen ehdottomasti myös Mahadura & Özberkanin jaksoa aiheesta, sillä siinä ääneen pääsee rodullistetut itse, he, jotka aiheen ongelmallisuuden esiin alunperin nostivat.) Kampanjan takana seisominen tuntuu perustuvan hyvän aikomisen periaatteelle, jonka kanssa palataan myös takaisin Swing Timen pariin: joskus kauneinkin ajatus kääntyy täysin itsensä vastaiseksi, jos toimija ei tunnista omaa paikkaansa, omaa positiotansa toimijana. Siinä missä Plan sortuu esittämään edelleen "kehitysmaat" uhrikuvaston kautta toiseuttaen, Smith huomauttaa terävästi monen muunkin nykyjärjestön ja toimijan näkevän Afrikan maat lähinnä toiminnan kohteina, ei koskaan toimijoina itsenään.

x

Mutta vaikka toiseuttaminen onkin teemana suuri, on se itse romaanissa pieni sivupuro, joka jossain kohtaa yhdistyy suurempaan virtaan. Tätä romaania voisi ruotia myös aina kovin kiinnostavan äiti-tytärsuhteen tai ristiriitaisten ystävyyssuhteiden kautta. Sen voisi nähdä myös rodullistamiskeskustelun esiinnostajana, mutta toisaalta sillä on ehdottomasti paikkansa myös luokkaeroista puhuttaessa. Se muistuttaa, että on sukuja, joiden kaikilla esi-isillä on akateeminen koulutus, mutta se muistuttaa myös miten paljon täytyy tehdä töitä, jotta omasta lapsesta voisi tulla se suvun ensimmäinen korkeasti koulutettu. Taitavimmillaan Smith kuitenkin kirjoittaa niin, että tästä kaikesta, rodusta, vallasta, representaatioista ja kulttuurinomimisista tulee huomaamattomia normien kyseenalaistajia, ilman että siitä varsinaisesti tehdään numeroa ja siitä tulee numero juuri siksi. Se tuntuu jotenkin niin virkistävän vahvasti tältä päivältä, että vaikka sen ehkä kuuluisi olla jo jollain tapaa feministisen viitekehyksen läpi tarkasteltuna itsestäänselvyys, ei se sitä vielä ole. Smith tuo tuon tematiikan tarinaan kuitenkin taitavasti, ja etenkin kirjan Afrikka-osuuksissa yhteiskunnallisuus on niin vahvasti kirjan rivien väliin sisäänkirjoitettua, että se valloittaa kriittisemmänkin lukijan. Tarkkanäköinen sivustakatsoja paljastaa jatkuvasti asioita, jotka suurimmalta osalta jää huomaamatta, mutta sillä ei repostellen hierota lukijan naamaan, että katsokaa kun tällaistakin on. Sen sijaan sen saa löytää ja lukea itse, peilata todelliseen maailmaan, oikeisiin pop-tähtiin, valkoisiin pelastajiin ja yhteiskuntajärjestelmiin. Pop-tähtenä Aimee peilatuu taitavasti niihin kymmeniin upporikkaisiin länsimaalaisiin, jotka vain menevät ja perustavat kouluja pieniin kolmannen maailman kyliin huomaamatta toimintansa ongelmallisuutta. Vielä hienommin yleisön reaktio tällaiseen toimintaan kuitenkin peilaa sitä yhteiskuntaa, jonka keskellä elämme myös täällä todellisuuden puolella: kaikki tämä ostetaan, otetaan vastaan ja hyväksytään. Julkkisadoptiot, kummitoiminnat ja ylhäältä kaadetut täysin toteuttamiskelpoiset ideat ovat yhtaikaa laupiaan samarialaisen ja pr-kuvaansa kiillottavan julkkiksen toimintaa, ja ne toimivat siksi, ettei niitä kyseenalaisteta. Että näennäinen hyvyyskin voi olla pohjimmiltaan tuhoa aiheuttavaa.

Ihan yhtä taitavasti kirjan taustalla kulkenut jonkinlainen kehysjuoni ei toiminut, mutta tällaisen runsaudensarven keskellä se tuntuu lähinnä pikkuseikalta. Muutamakin käänne oli lopulta hieman pakotetun oloinen, ja juonivetoisena tätä lukiessa olisi todennäköisesti aiheuttanut pienen pettymyksenkin, mutta tällaisenaan tuollaiset kauneusvirheet on helpohko ohittaa jonkinlaisena sivuseikkana. Lopulta hahmojen kehitys, kasvu ja ihan vain elämä ovat ne tärkeimmät yksityiskohdat, muulla ei ollut niin kovin paljon edes väliä. Toki tunnistan, että jos nämäkin olisivat olleet täysin kohdallaan, olisi tämä todennäköisesti ollut yksi huumaavimmista romaaneista, jonka koko vuonna olen lukenut. Mutta ehkä ihan aina totaalista täydellisyyttä ei ole edes kohtuullista odottaa, saati sitten vaatia, joten kyllä tästä tällaisenaankin nautti. Ja sitä juuri nyt kaipasinkin eniten, nautintoa, älykkyyttä ja tietynlaista nokkeluuttakin. Kepeyttä ilman helppoutta. Yhteiskunnallisuutta alleviivaamatta. Vahvuutta ilman pullistelua.

x

Viittaan usein täällä blogissanikin tietynlaisten teosten yhteydessä siihen, että jos olisin lukenut nimenomaisen kirjan joitain vuosia sitten, olisin todennäköisesti siitä pitänyt enemmän. Tarkoitan tällä lähinnä siis sitä aikaa, jolloin vain luin, nautin kaikesta enkä ollut kovinkaan vaativa saati kriittiinen lukemisteni suhteen. Sellaisessa ajassa monikin kirja olisi valloittanut sydämeni todennäköisesti vahvemmin, ja vähemmän tiedostavana pienet epäkohdat varmasti ohittuneet aivan huomaamattaan. Mutta oikeastaan vasta nyt Smithin kohdalla ensimmäistä kertaa tulen ajatelleeksi, että tämä saattaa toimia myös toisin päin: nelisen vuotta sitten lukemani Zadie Smithin Kauneudesta kun tuntui tuolloin lähinnä tympeältä ja lattealta, ja juuri Swing Timen lukeneena on vaikea kuvitella Smithin kirjoittaneen mitään tympeää ja latteaa. Ehkä siinäkin oli siis jotain, joka ei toiminut silloin, mutta josta saisin enemmän irti nyt? Ja voisiko sama koskea esimerkiksi Jhumpa Lahirin tuotantoa, joka minut samoihin aikoihin tuntui jättävän kovinkin etäälle? En tiedä, täytynee ottaa selvää. Ja jos tämänkin vielä laskee Swing Timen ansioksi, nousee tämä kirja kyllä hurjan korkealle arvostusasteikollani.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

AINO VÄHÄPESOLA : ONNENKISSA


AINO VÄHÄPESOLA : ONNENKISSA
♥ ♥ ♥
192s.
Kosmos 2019
Arvostelukappale saatu 
pyytämättä kustantajalta

Aino Vähäpesolan Onnenkissa-esikoinen tulee vähän väliä vastaan sosiaalisessa mediassa, instagramissa ja muiden arvioitavana. Se ilmestyy myös pyytämättä minunkin postilaatikkooni, varmistaa kustantajan puolesta, että tulee luetuksi, sillä en ehkä tätä tosiaan itse olisi kirjastosta lainannut. Nyt siihen oli helppo tarttua kun se oli lähellä, tutustua siihen, mistä muutenkin paljon omassa kirjapiirissäni puhutaan.

"Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimäisen poseeraamisen areena. Se on turvallinen tapa kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä."

Vähäpesolan esikoinen nimetään romaaniksi, mutta en tiedä mahtuuko se siihen määritelmään. Siinä on jotain kuritonta, esseemäistä ja autofiktiivistä, ja se kaikki kiinnostaa minua. Romaani, esseeromaani tai ei-romaani, luen sen kuitenkin enemmän fiktiivisenä, villinä ja vapaana, vaikka se kertookin juuri tästä hetkestä, tämän hetken ajatuksista. Feminismistä, Edith Södergranista, gradutuskailusta ja heteronormatiivisesta penetraatiokeskeisestä seksistä. Tai oikeastaan näiden kaikkien kyseenalaistamisesta, kuten asiaan kuuluu.

Onnenkissa on alusta asti viehättävä ja veikeä, viisas ja syvä menemättä vaikeaselkoisuuden puolelle. Se on sellaista 24-vuotiaan viisautta, joka tuntuu kirjallisuudessa raikkaalta ja tervetulleelta jo kaiken nähneiden setien ja tätien rinnalla. Omasta elämästään saa kertoa muutkin kuin jo kauan eläneet, kaikkeen ei tarvitse iän tuomaa perspektiiviä, ja siitä pidän tässä kirjassa kaikkein eniten. Se kyseenalaistaa sen, mitä moni vanhempi ei edes näe, se sanoittaa sellaisia kokemuksia, joita tiettyyn ikään päässeet eivät edes tienneet voivan olla. Jos kirjallisuus ja autofiktiivisyys olisi varattu vain ikääntyvimmille, kuka näistä asioista kertoisi, ellei tätä todellisuutta elävät itse?

Onnenkissan ehdotonta parhaimmistoa olikin ne hetket ja osuudet, jossa tultiin jonkin henkilökohtaisen ja itsekoetun äärelle. Poikaystäviin, seksiin, kuolleen miehen asanaan. Kirjan yhteiskuntakritiikki on terävää, muttei pisteliästä, herättävää, muttei ravistelevaa. Rakastin kirjan vahvaa seksuaalisuutta ja täydellistä kieltäytymistä olla puhumatta yleensä puhumattomista. Vähäpesolan kerronta viehättää, koska se ei suostu asettumaan kokonaan nuorelle naiselle yleensä rakennettuihin muotteihin: joko kyyristelevään ja puolustelevaan tai sitten rajuun ja tarkoituksella yliampuvaan. Se ei tee kumpaakaan, ja se on ihanaa. Niin ihanaa, että puoliväliin asti tämä kirja oli raikkainta, mitä aikoihin olen lukenut. Ja olen kuitenkin ihan juuri ennen tätä postausta lukenut Maggie Nelsonin Sinelmiä.

Harmikseni alun jälkeen jotain kuitenkin tapahtui. Tai ehkä loppui tapahtumasta? Rakenteellisesti notkahdus osui noin kirjan puoliväliin, Leijonan kohdalle ja sen jälkeen. En halua heittää esikoisuuden piikkiin mitään, mutta yleisemminkin teoksesta jäi hieman tunne, että puhti ja tärkein sanottava loppui ennen kirjan loppua, ja se oli vähän harmi. Jos pidin eniten  alun poliittisesta henkilökohtaisuudesta, vähiten lämpenin jostain syystä lopun Södergran-osuuksille, ja mietin pitkään miksi. Pelkkä puhdin loppuminen ei ehkä sitä selitä, enkä yleensä koe, että minun tarvitsee olla hullaantunut kertojan kanssa samoista asioista saadakseni hullaannuksesta kiinni kirjan sivuilla. Mutta ehkä tällä kertaa juuri se jätti kuilun väliimme? Kertojan intohimon pystyi lukemaan, muttei jostain syystä aistimaan, tuntemaan itse. Ja ehkä se juuri harmittikin, kun tiesin, että olisi voinut. Että joskus aiemmin niin on tapahtunut, toisissa kirjoissa, toisten intohimojen parissa. 

"Tulen hyvälle mielelle jos vietän koti-iltaa pukeutuneena hyvännäköisiin, mutta mukaviin vaatteisiin. Mutta mihin se hyvä mieli perustuu? Pohjimmiltaan se perustuu ulkopuolisen katseeseen, joka antaisi hyvää palautetta, konditionaalissa. Enkä minä osaa enää erottaa omaa katsettani ulkopuolisen katseesta."

Ja toisaalta Onnenkissa sanoittaa paljon asioita, joita olen itsekin lähiaikoina pohtinut, mutta ehkä vähän tavalla, johon olisin tavallaan kyennyt itsekin. Tavallaan olo kuin omaa päiväkirjaa lukisi oli lohdullinen ja universaali, mutta enemmän se tuntui silti vähän selvyyksien pureskelulta. Ei sillä, että "minä tulin jo tätä ajatelleeksi" olisi minulle mikään saavutus, ennemminkin niin, että kirjaa olisi tehnyt mieli haastaa vielä hieman pidemmälle, hieman syvemmälle, hieman enemmän. Mistä toki voidaan jatkaa ajatusta siihen, että miksi etenkin naisten feministisiltä kirjoilta kaipaa aina lisää? Eikö ole olemassa riittävää tasoa, ja miksen tällä kysymyksellä haasta samalla tavalla esimerkiksi miesten kirjoittamaa tai ei-julkifeminististä kirjallisuutta? Onko se enää  reilua, että jo valmiiksi hyvien ja osuvien kirjojen pitäisi olla vielä parempia ja vielä osuvampia? Ajatella sellaistenkin rakenteiden yli, jota en itse osaa, murtaa sellaisia kattoja, johon kukaan ei vielä reaalimaailmassa ole lähelläni kyennyt? En tiedä. Ehkä se ei ole. Mutta mitä feminismiin tulee, sen kohdalla on vain kyltymätön. Haluaa asioiden muuttuvan nyt eikä sadan vuoden päästä. Toivoo kirjoilta, että ne vievät eteenpäin, eivätkä vain totea olemassa olevaa.

Mutta niin. Reilua tai ei, tällaisenaan Onnenkissa on niin kiinni tässä hetkessä, tämän hetken ajattelussa ja kritiikissä, että se meinaa jo keikahtaa kliseen puolelle. Saman kliseen tosin, jota itsekin elän ja ajattelen, mutta näin vahvasti sanallistettuna se tuntuu yhtaikaa sekä hassulta että äärimmäisen ihanalta. Joitain kirjoja lukiessa tulee olo, että olisin itsekin pystynyt parempaan, tämän kanssa erityisesti sellainen, että ihanaa kun joku muu kertoo tämän niin minun ei tarvitse. Ei sillä, että ehkä muutenkaan kertoisin, mutta kuten Vähäpesola itsekin romaaninsa lopettaa, ei mennä siihen nyt.