tiistai 10. syyskuuta 2019

MINNE KATOSI PÄIVÄT?



Kesä katosi ennen kuin huomasin sen kunnolla alkaneen, ja se tuntuu ihanalta. Katosin itsekin varsin  vahvasti omaan kuplaani, viimeisiin kuukausiin Joensuussa ja vapaudessa. En kirjoitellut paljon mitään, ja samalla sata sivua lopputyötä. Luin paljon, mutta kevyemmin kuin ennen, ja pitkästä aikaa on tuntunut, että haluan lukea analysoimatta sen enempää, jäsentämättä jokaista lukukokemusta sanoiksi, mennä vain ja ajatella joskus myöhemmin sitten taas enemmän. Se on tuntunut ihanalta, sekin, ja vaikka joukkoon on mahtunut paljon sellaistakin, josta ehkä sanottavaa olisi voinut irrota, omaan yksinäisyyteen on välillä kaikkein ihanin kadota. Muut saavat sanoa, maailma pyörii ilman minunkin mielipiteitäni, kirjat tulevat ja menevät, mutta minulla on tämä hetki, ja se tuntuu arvokkaimmalta pitkään aikaan. Katoavuus lisää tärkeyden tunnetta, ja vaikka paikoin meinaan jossain syvällä suhtautuakin tulevaan mennyttä pessimistisemmin, uskon että ihan hyvä siitäkin tulee. Ei siksi, että mitkään tähdet olisivat nyt tietyillä kohdilla, saati siksi, että "hyville tyypeille tapahtuisi hyviä asioita", se jos mikä on maailman etuoikeutetuin valhe, vaan siksi, että osaan ja pystyn itse valitsemaan jatkossa toisin, nyt kun tiedän, mitä jäämisestä ja lähtemättömyydestä seuraa. 

Blogikin on ollut vähän heitteillä, kesän ja keväästä. Tuntuu, että joka toinen lempikirjabloggaajani lopettaa tai siirtyy vähintäänkin instagramiin, ja siellä itsekin olen ollut aktiivisimmillani. En silti aio mitenkään tietoisesti luopua tästä omastani, sillä saattaa vielä tulla aika, kun haluan kertoa kirjasta yhtä kuvatekstiä pidemmin. Tai saattaa olla tulematta, mutta ainakin kaipaan selkeää sivustoa, jonne palata, jos siltä tuntuu. Nyt lyhyys, pienet ajatukset ja nopeat ohiskrollaukset tuntuvat tähän hetkeen sopivimmalta. Ja se, että saa ylipäätään jotain vastakaikua, en nimittäin taida ainoa olla, jonka mielestä tämä blogimuoto on jo hieman vanhentunut. 

e l o k u u n   l u e t u t 

01 Jennifer Clement : Rakkaudesta aseisiin
03 Alice Munro : Kallis elämä
05 Katie Lowe : Jumalten verta suonissamme
06 Raisa Omaheimo : Sydän
07 Pajtim Statovci : Bolla
08 Ann Patchett : Commonwealth

ostetut kirjat:

Sally Rooney : Normal People

Elokuussakin kuitenkin luin, paljonkin, ja vielä enemmän kuuntelin äänikirjoja. Kuuntelin ja luin lenkeillä ja lentokoneessa, uima-altaassa, sukellusretken jälkeen ja itsekseni pienessä yksiössäni. En pitänyt mitenkään ihan kamalasti mistään viime kuussa lukemastani, ja esimerkiksi Lowen romaani oli huonointa, mitä olen noin vuoteen lukenut, mutta näitä keskinkertaisuuksien kausia tulee, sen olen jo huomannut. Eniten ehkä yllätti, ettei Statovcin uusin yllättänyt, tai lähinnä että se yllätti yksinkertaisuudellaan, mutta senkin olen jo osannut ohittaa. Muuten kaikki oli lähinnä korvien ja sivujen läpi virtaavaa viihdykettä, pakoa akateemisesta lähdetekstistöstä, artikkeleista, jotka kertovat miten kämänen paikka tämäkin maailma välillä on. Tekisi mieli sanoa, etten edes jaksa uskoa, että se muuksi tästä muuttuu, mutta onhan sen pakko. Pienissä kuplissa, välittävien ihmisten keskellä ainakin. On niitäkin, ja ensi viikolla lähden taas rakentamaan aivan uutta sellaista, Helsinkiin, kotiin. 

sunnuntai 25. elokuuta 2019

VUOSI HORROKSESSA – OTTESSA MOSHFEGH : MY YEAR OF REST AND RELAXATION



OTTESSA MOSHFEGH : 
MY YEAR OF REST AND RELAXATION
♥ ♥ ♥
289s. // 7h 15min
Penguin Press 2018

Äänikirjainnostus jatkuu, miten mainio tapa kuluttaa tuoreempaa kirjallisuutta, kevyempää viihdettä ja aikaa, kun pakoilee sitä erään ison G:lla alkavan koulutehtävän viimeistelyä. Daisy Jones & the Six vei totaalisen mukanaan, ja 70-luvun rock-maailman jälkeen kaipasin heti jotain uutta, yhtä intensiivistä ja mukaansa tempaavaa kuunneltavaa. Kun edellinen kuuntelemani äänikirja oli varsin klassinen sex, drug & rock 'n' roll -tarina ilman sen uudempia twistejä, seuraava valinta osui lähes yhtä paljon kohinaa aiheuttaneeseen Ottessa Moshfeghin My Year of Rest and Relaxationiin, omaleimaiseen tarinaan, jonka päähenkilö etsii parasta mahdollista tapaa horrostaa kokonainen kalenterivuosi.

 “Sleep felt productive. Something was getting sorted out. I knew in my heart—this was, perhaps, the only thing my heart knew back then—that when I'd slept enough, I'd be okay. I'd be renewed, reborn. I would be a whole new person, every one of my cells regenerated enough times that the old cells were just distant, foggy memories. My past life would be but a dream, and I could start over without regrets, bolstered by the bliss and serenity that I would have accumulated in my year of rest and relaxation.”

Tähän alkuun sanottakoon, että minä  r a k a s t a n  nukkumista. Rakastan. Voisin omistaa unelle kokonaisen postauksen, kirjoittaa ylistyslaulun onnistuneille päiväunille, viettää kevyesti itsekin vuoden nukkuen. Minä, jos kuka siis ymmärrän unenkaipuun. Unen tuottavuuden, maailman järjestykseen laittavan luonteen. Intohimon, joka hyvän unen tavoittelu nostaa esiin. Joten kun tarjolla on kirja, joka kertoo nukkumisesta, olen varsin myyty. Ja odotukseni ovat kovat, se on varsin varmaa.

Kirjan nimettömäksi jäänyt päähenkilö suhtautuu nukkumiseen siis vähintäänkin yhtä suurella intohimolla kuin minä. Huomattavasti suuremmallakin, sillä hän päättää todella käyttää kokonaisen vuoden nukkumiseen. Lepoon ja rentoutumiseen. 2000-luvun alun New Yorkiin sijoittuva tarina saa alkunsa, kun kertoja päättää etsiä psykiatrin, jonka avulla hän pääsee unensa kanssa vielä pidemmälle: kerryttää sellaisen lääkevaraston, ettei unta ja todellisuutta tarvitse jatkuvan valveilla olon vuoksi pitää erossa toisistaan, vaan nukkumisesta voi tehdä päivien pääasiallisen tehtävän. Päähenkilön vanhemmat ovat kuolleet, ja kun työpaikkakin tulee nukuttua alta, jää jäljelle enää uni, lääkkeet sekä sinnikäs ystävä Reva, joka ei lopeta vierailuja edes horrostamisen aikana.

My Year... on ensimmäinen kirja, jonka Moshfeghilta olen lukenut. Hänen kirjansa tuntuvat jakavan mielipiteitä, mutta jos rakasta unta ja nukkumista, rakastan myös outoa ja erilaista, uskallusta lähteä mukavuusbokseista ja viedä sekä kerronta että henkilöhahmot jopa absurdin puolelle, tarjota todella uutta luettavaa ja koettavaa kirjallisuuden kautta. Jos joku, Moshfegh tuntuu tämän taitavan, ainakin tämän ensimmäisen lukukokemuksen perusteella. Hän luo asetelman, josta ei voi muuta oikeastaan tullakaan kuin herkullinen.

Uni ja horrostaminen muodostuu kirjan keskiöksi, ja Moshfeghin kirjoitusvoima kohdentuu asetelman lisäksi omaleimaisiin henkilöhahmoihin. Heitä ei ole monia, ei oikeastaan kuin päähenkilö sekä Reva, joiden elämässä vilahtelee sekä entisiä pakkomielteisiä miesystäviä, salasuhteessa eläviä esimiehiä, vanhempia sekä omalaatuisia taiteilijoita, joiden parissa päähenkilö aiemmin työskenteli. Lopulta kaikki kuitenkin kiertyy päähenkilön, ja hänen nukkumisensa ympärille. Vyyhdiksi, joka voi kuulostaa hitaalta ja tapahtumaköyhältä – ja sitä se tavallaan onkin, mutta olen usein sitä mieltä, että hienoin ja minuun eniten vaikuttanut kirjallisuus on sellaista, mahdollisimman juonivedotonta – mutta nukkuessakin tapahtuu, yllättävänkin paljon.

Unensa välissä Moshfegh tuo tarinaan mukaan niin mitä bisarreimpia taiteilijoita kuin perhe- ja ystävyyssuhdetarinointiakin, joka hieman yllättäenkin nousee yhtäkkiä lähes unentasoiseen valtarooliin kirjan edetessä. Perhesuhteilla ja hyvinkin myrkyllisillä romanttisilla suhteilla pyöritellään jonkinlaista taustaa vuoden levolle ja rentoutumiselle, mutta toisaalta kai tarjotaan eräänlaista kurkistusta elämään, jossa henkilö, joka ei koskaan ole kohdalleen saanut ehdotonta rakkautta, etsii sitä myös sellaisista paikoista, josta ei sitä todella tule löytämään. Ja vaikka tällaista eteen kannettaisiin, kultalusikalla, ystävän muodossa, muodostuu tällainenkin suhde yksipuoliseksi, torjuvan oudoksi, riippakivimäiseksi, muttei kuitenkaan.

Ja yhtäkkiä unen sijaan tarinan kiintopiste kulkeekin ystävyydessä, ihmissuhteissa ja ihmisyydessä. Unessa, oudoissa taiteilijoissa ja 2000-luvun New Yorkissa myös, mutta kaikessa lääkehuuruisessa elämässään myös toisista ihmisistä, yhden ainoan hahmon kautta.

Tavallaan kirjan asetelma on siis myös tältä kantilta kiinnostava, mutta siihen ainakin itseni kohdalla tarina lopulta kompastuu: absurdi asetelma ei kanna loppuun saakka, ja sille tarjotaan ehkä turhankin helppo yksilöpsykologinen taustakehys, jota jauhetaan, käännellään ja väännellään pitkään. Loppua kohden kirjan voima ja omaleimaisuus kääntyvätkin jo varsin perinteiseksi, yllätyksettömäksi ja kaikessa omintakeisuudessaankin ennalta-arvattavaksi ihmissuhdekerronnaksi, ja vaikka sillä ehdottomasti on paikkansa, tässä romaanissa se jätti hieman kylmäksi. Luulen saaneeni kyllä aivan mainiosti kiinni tarinan kokonaisuudesta ja lankojen välisistä suhteista, mutta lopulta luulen, että jälleen kerran omat odotukseni jättivät kokemuksen yllättävänkin laimeaksi. Kirjan vahva alku ja tapahtumien sommitelma jättivät toivon vähän vähemmän konventionaalisesta lopusta, eikä kokonaisuus oikein istunut yhteen sen kanssa, mitä tältä olin alun perusteella odottanut. Kirja ei siis jaksanut lunastaa sitä mitä lupasi, mutta omalla tavallaan sen kuuntelu oli kuitenkin varsin mukaansatempaava kokemus. Ja jos Daisy Jones & the Six on kirja, joka ehdottomasti kannattaa kuunnella, luulen, että tämä taas toimisi paremmin paperisilta sivuilta itse luettuna. Jos tämä joskus suomennetaan, kokeilisin sitä mielellään myös siinä muodossa. Käännöstä siis odotellessa. 

tiistai 13. elokuuta 2019

TAYLOR JENKINS REID : DAISY JONES & THE SIX

TAYLOR JENKINS REID : DAISY JONES & THE SIX
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
368s // 9h 4min
Ballantine Books 2019


I used to think soul mates were two of the same. I used to think I was supposed to look for somebody that was like me. I don't believe in soul mates anymore and I'm not looking for anything. But if I did believe in them, I'd believe your soul mate was somebody who had all the things you didn't, that needed all the things you had. Not somebody who's suffering from the same stuff you are.

Asioita, jotka saivat sydämeni lyömään nopeammin, 
kun kuuntelin Daisy Jonesia & the Sixiä

♥ Harva fiktiivinen tarina ylipäätään on lähiaikoina saanut sydäntäni lyömään nopeammin. Daisy Jones & the Six teki sen kuitenkin jo alkumetreillä, ja tämä kuuntelukokemus tuntui valtavalta ja kokonaisvaltaiselta alkumetreistä saakka. Joskus kaikki mitä tarvitsee, on jalat alta tempaava tarina, ja sen amerikkalaiset kirjailijat kyllä monin paikoin parhaimmillaan osaavat. Kirjoittaa kutkuttavaa viihdettä.

♥ Jenkins Reidin luomat hahmot kaikessa monitahoisuudessaan ja kompleksisuudessaan. Olkoonkin, että hahmonkirjoitustaito ei ihan yltänyt kaikkiin sivuhenkilöihin asti, ja etenkin Camillan hahmo oli raivostuttavan yksiulotteinen kaikessa hyveellisyydessään, mutta Daisy ja Bill. AH. Rakastin heitä. Kaikessa kliseisyydessään, rakastin heitä.

♥ Ajankuvaus ja tekstin visuaalisuus. Harva teksti herättää henkiin niin vahvaa visuaalista mielikuvaa kuin tämä. Kuvauspaikat, valokuvat, hahmot, miljööt heräsivät henkiin, ja luulen että nämä kohtaukset säilyvät mielessä vielä pitkään.

♥ Vahvat naishahmot, jotka eivät miesten toiveille kumartele. Vaikka tällanen feministisyys onkin usein kriittisempien lukijoiden mukaan liian pinnallista, oli tässä paljon hyvää, paljon vahvuutta, paljon voimauttavaa sanomaa. Nuoremmille lukijoille varmasti, etenkin. Nuorempia mietin lämmöllä myös tämän sex, drugs & rock and roll -narratiivin kohdalla, ehkä jo on olemassa uusi lukeva sukupolvi, jolle 70-luvun rock-maailma ei ole automaattisesti jo ylikerrottu?

♥ Full cast -lukijatiimi, jossa äänikirjassa jokaiselle hahmolle oli oma lukijansa. Se toimi taivaallisen hienosti. Toki paljon menee sen piikkiin, että tämä oli minulle ensimmäinen näin kuunneltu kirja, ja uutuudenviehätys toi varmaan jotain myös lisää, mutta tässä se toimi. Viimeisen päälle, tuki dokumentaarista lähestymistapaa ja kirjan rakennetta, antoi varmasti jotain, joka olisi fyysisen kirjan kanssa jäänyt saamatta.

♥ Alkuun luulin hetken, että Daisy Jones & the Six on oikea bändi, josta häpeäkseni ole koskaan kuullutkaan. Lähes puoliväliin asti Jenkins Reid onnistui pitämään yllä todella aidontuntuista kuvaa yhtyeestä ja sen historiasta, mutta sitten, no sitten mentiinkin jo hyvin selvästi kaunokirjallisuuden puolelle.

♥ Uppoutuminen. En muista milloin olisin viimeksi koukuttunut ja uponnut kirjaan niin vahvasti kuin tähän upposin. Ihanin tunne, parasta lukemisessa/kirjojen kuuntelemisessa. Sen avulla teos saa  (ainakin osittain) anteeksi kaikki seuraavatkin kohdat.


Asioita, jotka jäivät kaivertamaan, kun kuuntelin Daisy Jonesia & the Sixiä

- Tätä kirjaa on kritisoitu paljon siitä, ettei se tarjoa mitään uutta. Allekirjoitan kritiikin täysin. Sex, drugs and rock and roll -tyyppikertomus on tässä niin kliseinen, että itkettäisi jos ei naurattaisi, puhumattakaan kirjan disneyhenkisestä rakkauskäsityksestä. "Suurin rakkaus on aina se jota ei saavuta", kuinka uusi ajatus joopa joo. Eihän tälle pohjaakaan kuin about kaikki maailman rakkauskirjallisuus.

- Kirjan viimeinen viidesosa. Anteeksiannoin kaiken ylläkirjoittamani, koska rakastin tämän kuuntelemista, mutta loppu nyt oli makuuni jo liian imelä ja överi jopa kaikkein höttöisimmissäkin rakkauspumpuleissa.

- On olemassa kirjoja, jotka paranevat kun niistä kirjoittaa, kun lukukokemuksen sanoittaa sekä muille että ennen kaikkea itselleen. Ja on olemassa kirjoja, jotka hajoavat palasiksi kun niitä edes yrittää käsitellä. Tämä ehdottomasti kuuluu jälkimmäisiin. Niinpä en sano enää enempää, ja annan vain olla. Jotkin kirjat eivät kestä kriittistä tarkastelua, mutta ehkä ihan jokaisen ei aina tarvitsekaan. Joskus voi vain olla ja nauttia, vaikka kyseessä olisikin vain keskinkertainen viihdekirja.

tiistai 6. elokuuta 2019

KIRJASYKSYÄ ODOTELLESSA // 10 SYKSYN KIINNOSTAVINTA JULKAISUA

Kirjasyksy alkaa olla jo täällä, ja vaikka kesä on itselläni mennyt hieman vanhemman kirjallisuuden parissa, kiinnostaa syksyn uutuusjulkaisut taas jonkin verran. Kävin jälleen läpi kustantajien syyskatalogeja, ja valitsin kymmenen itseäni eniten kiinnostavaa kirjaa bloginostoiksi. Tällä kertaa huomion kiinnitti ennen kaikkea vanhat tutut, joilta jotain uutta julkaistaan, mutta onpa joukossa muutama aivan uusikin tuttavuus. Paljon kiinnostavia kirjoja jäi näiden kymmenen ulkopuolellekin, saa nähdä miten paljon tuoreita julkaisuja lopulta syksyn lukemistoon mahtuukaan. Mutta pidemmittä puheitta, tässäpä minua eniten kiinnostavat kirjat! 




Lucia Berlin : Ilta paratiisissa // Aula & Co, syyskuu Berlinin viimeinen novellikokoelma on pian täällä! En edes tiennyt, että tätä herkkua on luvassa lisää, mutta nyt odotan syyskuuta entistä malttamattomammin!

Ulla Donner : Sontaa // S&S, syyskuu Donnerin Spleenish hurmasi vuosi sitten, tänä syksynä toivottavasti uusi sarjakuvaromaani Sontaa tekee saman. Kun käsittelyssä on kapitalismi, perunatuotteet ja vapaus, tunnistan varsin vahvasti kuuluvani kohderyhmään.

Elena Ferrante : Amalian rakkaus // WSOY, syyskuu  Uusintapainos Ferranten esikoisteoksesta tulee kuin tilauksesta! En ole tätä vielä ehtinyt lukea, mutta Ferrante-huumassa haluan toki tämänkin omaksi, muiden hienojen teosten jatkoksi. Ja luettavaksi toki myös, totta kai.

Petina Gappah : Pimeydestä loistaa valo // Tammi, elokuu  Tutkimusretkeilijän ruumissaatosta kertova romaani zimbabwelaiselta kirjailijalta, jonka edellisetkin kirjat ovat ilahduttaneet. Eniten pidin Gappahin novellikokoelmasta, ja samaa tunnelmaa toivon myös tältä romaanilta.

Anna-Kaari Hakkarainen : Dioraama // Tammi, lokakuu Hakkaraisen edellinen romaani valloitti, joten tämä aikalaisromaani unelmista ja muistoista kiinnostaa ehdottomasti myös. 

Raisa Omaheimo : Sydän // S&S, syyskuu  Helsinkiläistaiteilijan esikoisromaani rakkaudesta ja ulosheitetystä sydämestä kiinnostaa jo visuaalisuutensa puolesta hurjasti. 

Cristina Sandu : Vesileikit // Otava, syyskuu Kirjailijan toinen romaani juurettomuudesta ja epämääräisestä ikävästä. Kuten jo useamman aiemmankin kohdalla, pidin Sandun Finlandia-ehdokkaaksi asti nousseesta esikoisesta kovin, joten seuraava teos pääsee ehdottomasti lukulistalle myös.

Rebecca Solnit : Miehet selittävät minulle asioita // S&S, elokuu  Manspleiningin eli miesselittämistermin alkulähde, kulttiesseekokoelmaksikin noussut teos saadaan vihdoin suomeksi! Ja jos vaikka allekirjoittanutkin sen vihdoin siis itsekin lukisi, hmm..!

Pajtim Statovci : Bolla // Otava, elokuu Suurena Statovci-fanina tämä on aivan ehdottomasti syksyn (tai oikeastaan jo loppukesän) odotetuin uutuus. Käsitykseni mukaan tämän pitäisi olla ihan näillä hetkillä jo täällä, joten omaa odotellessa!

Ellen Strömberg : Syyhy // S&S, lokakuu  Riivaava romaani, joka pakottaa pohtimaan ympäristön vaatimuksia, kehosuhdetta ja normitettuja tabuja. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden uudeksi kirkkaaksi ääneksi tituleerattu Strömberg saa minutkin kiinnostumaan uutuudestaan.


Löytyykö yhteisiä odotuksia vai odotteletko jotain aivan muuta?

torstai 1. elokuuta 2019

NELJÄN KUUKAUDEN LUETUT (JA KUULUMISET)






h u h t i k u u


ostetut kirjat:
Rachel Cusk : Siirtymä


t o u k o k u u



k e s ä  k u u




Onpas edellisestä kuukausikatsauksesta  k a u a n ! Olen ollut jo muutamankin kerran julkaisemassa tätä koostetta, mutta aina se on jäänyt, yhtä hunningolle ja vasemmalle kädelle kuin koko blogi, täytyy myöntää. En siitä sen kummemmin stressaa, sillä tiedän, että kunhan aivokapasiteettini vapautuu pienestä ikuisuusprojektista nimeltään gradu, into bloggaamiseenkin palannee – tai on palaamatta, mutta sen näkee sitten. Ylipäätään tuntuu, että esimerkiksi Instagram tuntuu tässä hetkessä kirjallisuuden kannalta relevantimmalta paikalta olla aktiivinen, sillä siellä kaikki muutkin ovat, blogit taas ovat jo pitkään tuntuneet lähinnä huopatossutehtailta. Hassua sinänsä, mutta toisaalta niin tätä hetkeä. Nopea ja lyhyt koukuttaa, pitkään pitää jaksaa keskittyä, oli kyse sitten kirjasta tai kirjasta kertovasta kirjoitelmasta.

Lukea olen kuitenkin ehtinyt, paljonkin. Touko-kesäkuussa huomion vei kevyemmät kirjat, ja se tuli todella sopivaan saumaan, sillä heinäkuussa olen nauttinut omanlaisten kirjojen parissa olemisesta enemmän kuin aikoihin. Ehdottomasti parhaita kirjoja, joita näiden neljän kuukauden aikana olen lukenut, ovat olleet juuri ne oman mukavuusalueen kirjat: Stroutin Kaikki on mahdollista, Nelsonin Sinelmiä, Munron novellit & Cuskin Siirtymä. Yllätyslemppareita mukaan taas mahtuu André Acimanin sekä Zadie Smithin muodossa, etenkin jälkimmäinen tuntuu koko ajan vain suuremmalta ja suuremmalta kirjalta. Swing Time vei niin totaalisesti mukanaan, ettei vastaavaa huumaavaa tunnetta ole ihan hetkeen sen jälkeen ollutkaan. 

Kirjojen ja gradun ohella olen myös ollut nämä kuukaudet erityisen vapaa. Vapaa heräämään milloin tahdon, kirjoittamaan milloin tahdon, olemaan missä tahdon. Eniten toki olen ollut Joensuussa, täällä kirjoitusretriitit toimivat ehdottomasti parhaiten, mutta olen sentään hieman saanut liikuttuakin, sillä näihin neljään kuukauteen on mahtunut kolme pidempää Helsinki-vierailua, mökkeilyä, piipahduksia Kuopiossa ja vaelluksia Kolilla. Tuntuu, että olen ollut aina eniten kotona juuri siellä missä sillä hetkellä olen, ja sehän on toki ihanaa, mutta samalla myös äärimmäisen haikeaa, sillä tämä Joensuu-aika alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan. En ihan täysin tiedä, minne edelliset kaksi vuotta ovat menneet, mutta niin ne vain ovat kadonneet ja gradun ja rästiin jääneiden harjoitteluiden jälkeen koko opinnot ovatkin oikeastaan jo kasassa. Vaikka pääkaupunkiseudulle palaaminen tuntuu jo ihan mukavalta, tästä kahden kaupungin suomasta riippumattomuudesta ja vapaudesta jää silti jälkeen iso kaipuu, siitä olen varma. 

Mutta ehkä kaikki tosiaan vain loppuu aikanaan, ja osa tämän aikakauden viehätyksistä onkin ollut sen ihana, irrallisen tunteen aiheuttama väliaikaisuus. Jostain syystä tällaiset väliaikaisuudet sopivat minulle kaikkein parhaiten, rakastan tunnetta siitä, etten tiedä mitä teen vuoden päästä. En halua vuosistani samanlaisia, en halua kaavoja ja turvallisuutta, en enää. Ehkä muistan sen paremmin kun olen palannut kokonaan, muistan, etten jumahtaisi. Mutta nyt nautin vielä hetken, nautin kuukauden tai kaksi siitä, ettei tämä vaihe ihan kokonaan vielä ole ohi. Että on vielä aamuja, jolloin herään koiran häntä tyynyni vieressä ja saan aamulla päättää itse mitä teen. Vaikka sitten tekisinkin jopa päivä aivan samaa.