Elokuu on ehdottomasti lempikuukausi kaikista kahdestatoista. Se on syntymäpäiväni kuukausi, mutta myös muutosten kuukausi; raja kesän ja syksyn välillä, kuukausien sunnuntai, jolloin saa olla vielä enemmän rauhassa kuin puuhaamassa uutta. Ja koska vuosi vuodelta vihaan syksyä aina vain vähemmän, rakastan myös elokuuta yhä enemmän, sillä se ei myöskään ole minkään synkän ja pimeän alku. Se on aikaa rauhoittumiselle, mutta silti kuuma ja täynnä kaikkea jännittävää. Se on yksinkertaisesti täydellinen kuukausi.
Ja jälleen kerran elokuu tuntui pidemmältä kuin muu kesä yhteensä. Se ei ihan aina ollut positiivinen asia, sillä kuukauteen mahtui hurjan paljon ilon lisäksi myös surua ja ahdistusta. Surua läheisen poismenosta, ahdistusta Helsinkiin palaamisesta, arkeen palaamisesta, korona-ajan jälkeisestä eristyksestä ihmisten keskelle palaamisesta. Vanha olikin yhtäkkiä uutta ja vierasta, sellaista, jota luuli kaipaavansa, muttei ollut ihan täysin kuitenkaan vielä valmis sille. Olisi vielä hetken halunnut olla kaukana, etänä, itsekseen.
Ja kuten tänä vuonna niin monena muunakin kuuna, on pääni ollut niin täynnä omia ajatuksia, että sinne on ollut hurjan vaikea mahduttaa kirjoja. Olen aloittanut vaikka kuinka monta, mutta lopulta saanut loppuun vain yhden romaanin, kaksi sarjakuvaromaania sekä yhden esseeteoksen. Lyhyitä ja helpostilähestyttäviä kirjoja kaikki, toisin kuin koko muu elämäni tällä hetkellä.
E L O K U U N K I R J A T
03 Kaisu Tervonen (toim.) : 13 katseluasentoa
04 Apila Pepita : MOSSDASH
Televisioesseitä lukuunottamatta kaikki olivat kuitenkin erittäin kelpo kirjoja, sarjakuvat ihania ja Rachel Cusk nyt on aina Rachel Cusk. Muuten tosiaan sain vain särpittyä sieltä täältä, luin ihania alkuja, ja huomasin, etten ole valmis nyt täydellisille kirjoille, ja toisaalta luin kehnoja alkuja, joiden perusteella ei edes tehnyt mieli jatkaa. Luin pitkästä aikaa ratikassa ja metrossa, mutta sitäkin useammin vain tuijotin ikkunasta ulos omaan päähän uppoutuen. Aloin myös käyttää kangasmaskeja, alkuun se tuntui kummalta ja poseeraamiselta, nyt jo piiloudun niiden taakse hurjan mielelläni. Saapa ainakin laulaa äänettömästi kuulokkeista kaikuvan musiikin tahtiin, ilman että se herättää sen kummempaa huomiota. Vaikka toisaalta: ihmisten huomio aamumetrossa on aika mahdoton herättää ihan vain olemisellaan, sen verran syvällä omissa maailmoissaan jokainen on. Ja se on jotenkin lohdullista, olla nyt ihmisten keskellä ilman että kenelläkään on aikaa kellekään muulle kuin itselleen. Maskimoraalivahdit toki nyt ovat oma lukunsa, mutta muiden kyttääminen kertoo kyllä aina enemmän kyttääjästä itsestään kuin kytätystä.
Nyt, sen oikean syksyn kynnyksellä olen pitkästä aikaa edes suurin piirtein levännyt ja levollinen. Ihan hurjasti on taas kaikkea, mutta ehkä se tekee ihan hyvää. Kunhan vielä saan pienen koirani kesämökkireissulta takaisin tyynyni viereen tuhisemaan, tuntuu kotikin kodilta. Vihdoin.
