torstai 14. joulukuuta 2017

RUPI KAUR : MAITOA JA HUNAJAA

RUPI KAUR : MAITOA JA HUNAJAA
208s.
Sammakko 2017
Alkuteos: Milk and Honey (2014)
Suomennos: Riikka Majanen
Arvostelukappale

Rupi Kaurin ensimmäisen kerran jo kolme vuotta sitten alunperin omakustanteena ilmestynyt Milk and Honey -runokirja ei varmaan kenellekään bookstagramia, eli ulkomaisia kirjainstagram-tilejä seuranneelle ole täysin tuntematon. Jo sen kannet ovat niin kuvaukselliset, että siitä pyöri jossain vaiheessa feedissäni jatkuvasti kuvia, ja onhan itse sisältökin varsinaiseksi someilmiöksi onnistunut nousemaan. Punjabilaislähtöisen, Kanadassa varttuneen 25-vuotiaan Kaurin esikoisteosta on tullut itsekin hypisteltyä tasaisin välein, niin oslolaisessa kirjakaupassa lähes ostaen kuin lokakuisilla kirjamessuillakin. Pieni aavistus minulla on ollut, etten ehkä ihan täysin tämän kohderyhmää ole, joten se on aina sitten kuitenkin jäänyt, kunnes sitä nyt hetki sitten minulle arvostelukappaleena tarjottiin. Kiinnostus voitti, vaikka omaa blogiani nyt ei aivan ehkä runoarvioinneistaan tunnetakaan.

"haluan pyytää anteeksi kaikilta naisilta
joita olen kutsunut kauniiksi
ennen kuin olen kutsunut heitä älykkäiksi tai rohkeiksi
olen pahoillani että olen antanut ymmärtää
että jokin niin yksinkertainen kuin se mitä olet saanut
syntyessäsi olisi sinun suurin ylpeydenaiheesi vaikka
sielusi on murskannut vuoria"

Kaurin runokokoelma on jaettu neljään osaan, satuttamiseen, rakastamiseen, hajoamiseen sekä paranemiseen. Vaikka ylläoleva lainaus on osa hieman pidemmästä runosta, suurin osa Maidon ja hunajan runoista ovat muutaman rivin, jopa muutaman sanan mittaisia. Runoissa on rikkinäinen olo, ne kuvaavat niin hajottavaa suhdetta kuin misogynian aiheuttamaa haavaa läheltä ja tarkasti. Yleensä en runoja lukiessani edes tiedä mistä luen, saati uskaltaisi ikinä missään koskaan kenellekään milloinkaan sanoa ääneen edes ajattelevani niiden kertovan jostain, mutta Kaurin kokoelman kohdalla tällaista tunnetta ei ole: nämä ovat helppoja, suoria ajatuksia, jotka eivät jätä arvailun varaan. Kun Kaur kirjoittaa, hän kirjoittaa asioista ja tunteista, jotka lähes jokainen meistä on kokenut, hän kirjoittaa auki sellaisenkin, jonka huomaa kokeneensa vasta siitä luettuaan. Runokokoelman ensimmäiset kaksi osaa, satuttaminen ja rakastuminen, tuntuivat vahvoilta minustakin, vaikka paikoin jo niissäkin tunsin itseni ihan vain vanhaksi luuskaksi. Mutta kyllä, olisin r a k a s t a n u t  näitä alkuosan runoja kuuhun ja takaisin, jos olisin tämän kokoelman käsiini saanut vaikkapa vuonna 2008. Tai 2011. Kun olin itse samanikäinen kuin runoilija kirjoittaessaan tai vaikkapa teosta julkaistessaan. Kun elämäntilanteeni olisi ollut hieman eri.

Koska kaksi seuraavaa osaa taas eivät osuneet, tulleet lähelle, saaneet oikein mitään aikaiseksi, jäin miettimään samaistumisen tärkeyttä noin ylipäätään, mitä kaikenlaiseen kirjallisuuteen tulee. Huomaan heti tekstin syystä tai toisesta tökkiessä kiinnittäväni aivan epäolennaisiin asioihin huomiota. Milloin jumitun yksittäiseen asiavirheeseen, ja koen, että se pilaa koko tarinan uskottavuuden, vaikka hyvän kirjan kohdalla ohitan moisen olankohauksella, milloin en pääse yli naisen väsyneestä, yksipuolisesta kuvaamisesta aina miehen kautta (no ok, siitä nyt en halua päästä yli hyvänkään kirjan kohdalla), ja milloin taas tämän kokoelman tapaan pysähdyn pohtimaan sitä, miten latteaa ja itsestäänselvää kaikki oikeastaan onkaan, jos lukee ilman tunnetta. Kauniitkin ajatukset ja lauseet, sellaiset, joista toisessa hetkessä riemuitsisi ylimpäään taivaaseen tuntuvat vain coelhomaiselta kliseeltä, tasapaksuudelta ja sanoilta, jotka on kuultu tuossa järjestyksessä tuhansia ja tuhansia kertoja ennenkin. Ja siinä missä nämä runot ovat jo valmiiksi helppoja, Kaur syyllistyy vielä harmittavan usein selittävällä nimeämisellä tai alaviitteellä pureskelemaan ne niin valmiiksi, ettei lukijan edes tarvitse yrittää itse. Silloin runoista tulee itsestäänselvyysautomaatteja, jotka eivät enää palvele sitä, joka ei koe samaa, mutta haluaa silti edes yrittää ymmärtää toista. 

Se, kenen vastuulla tunteen luominen ja samaistuminen on, lukijan vai itse kirjailijanko, on sitten taas eri keskustelu, enkä kai varmaan voi sanoa lähes miljoona kappaletta myynyttä runokokoelmaa ihan suoriltaan huonoksi vain siksi, etten minä saanut tästä alun jälkeen enää mitään irti. Ehkä vain olen jo liian vanha, liian kauan sitten näitä samoja tunteita kokenut. Saatan olla myös liian valkoinen ja etuoikeutettu saadakseni tästä sitä kaikkea irti, mitä joku muu Kaurin tapaan samanlaisessa toiseudessa toisinaan elävä on saanut. Olen myös todennäköisesti feminismissäni erilaisten asioiden ääressä kuin siinä kasvattaako vai sheivata säärikarvojaan. Mutta eihän se toki tee tästä muiden kohdalta edelleenkään huonoa tai latteaa kuin itseni. Vaikka tämä jätti pääosin hyvin etäälle, ymmärrän miksi tämä on ilmiö, ymmärrän miten tämä on voimaannuttanut. Ja se jos mikä on tänä nykypäivänä aivan hurjan huikea suoritus runokirjalta. 

Muita ajatuksia Kaurin runoista: Lukuisa & Ruskeat Tytöt / Koko Hubara

tiistai 12. joulukuuta 2017

KARRI PALEFACE MIETTINEN : VIIDES MAAMME-KIRJA

KARRI PALEFACE MIETTINEN : VIIDES MAAMME-KIRJA
246s.
Like 2017

Like on kunnostautunut tänä vuonna vahvojen esseekokoelmien julkaisussa. Ensin luin Gayn Bad Feministin toukokuussa, sitten Hubaran Ruskeat Tytöt syyskuussa. Kun lokakuussa bongailin ennen kirjamessuja Paleface-räppärinäkin tunnetun Miettisen Viidennen Maamme-kirjan julkaisu-uutisen, kiinnostuin välittömästi. Hetken sain tätä kirjastosta jonotella, mutta varsin pian tämän pääsen palauttamaan vuoroon jo seuraavalle, sillä alle vuorokaudessa se tuli lopulta luettua läpi.

"Käynnissä ei ole pakolaiskriisi vaan empatiakriisi. Nyt jos koskaan tarvitaan ihmisarvonpuolustajia, ihmisluonnonsuojelijoita (ⓒ Mikko Salmi). Ongelma on laajempi. Tehtiin kuntauudistus. Seuraavaksi tarvitaan ihmiskuntauudistus."

Miettisellä on paljon asiaa, sen olen huomannut jo häntä sosiaalisessa mediassa seurattuani. Paleface on mielipidevaikuttaja, rohkea esiintulija, joka ei pelkää räpätä marginaalista, olla pienempien puolella, puhua (mielestään) järkevämmän päihdepolitiikan puolesta, kritisoida öyhöttävää "maahanmuuttokriittistä" porukkaa kun tarve vaatii. Palefacen Me emme suostu pelkäämään -Youtube-videolla on lähes 800 tuhatta katsojaa, ja sanoma on selvä: meitä ei pelotella maahanmuuton vastustamiseen käytetyllä, lähempää tarkastelua kestämättömällä rummutuksella, meihin ei vastakkainasettelun tematiikka tehoa. Ja kuten odottaa saattaa, Miettisen kirjoittaessa tiivistä pamflettiaan, saa kaikki ylläkin mainitut näkökulmat vielä tarkempaa tarkastelua räppärin ja yhteiskuntavaikuttajan terävän kynän alla.

Viides Maamme-kirja on asiallinen ja anteeksipyytelemätön katsaus Suomeen, vähän sen historiaankin, mutta ennen kaikkea nykytilaan ja siihen miten tähän ollaan tultu. Miettinen ruotii niin poliisien asemaa yhteiskunnassa, maahanmuuttoa, Natoa kuin omaa asemaansa Suomi 100 -hankkeen hallituksessakin, juuri siinä samaisessa, josta eräänkin hallituksesta taannoin pudonneen puolueen uusi keulahahmo koki tarpeelliseksi tehdä oikein virallisen valituksen, eihän nyt herranjestas väärin ajatteleva ihminen voi olla näin isäm maallisessa hankehallituksessa mukana! Ja mainion sanavalmiisti Miettinen asioihin kantaa jälleen ottaakin, omasta vasemmistolaisemmasta näkökulmastaan, monipuolisesti ja helppolukuisesti, verrattomasti puhe- ja kirjakieltä yhdistellen. 

Olen Palefacen kanssa monistakin asioista hyvin samoilla linjoilla, pyörin samojen some-kuplien reunamilla, tunnen samat tyypit ja kohua herättäneet gatet Per natsi -kampanjoista tämänvuotisiin alpakoihin. Se osoittautui kirjan kannalta ehdottomaksi eduksi noin itseni kannalta, mutta hieman pohtisin vielä tarkemmin sitä, mitä tämä antaa niille, joille päivystävä anarkisti Suvi Auvinen ei ole nimenä tuttu tai joka ei tiedä mihin Eilen me naura -otsikko viittaa. Toki Google on keksitty, ja lukija voi ottaa itsekin selvää, mutta välillä taustoittamatta jättäminen, ihan vain olettaminen, että muut tietää koska mäkin tiedän, jätti kuitenkin vähän etäisen fiiliksen käsiteltävää asiaa kohtaan. Kun esimerkiksi vihapuhetta tökkinyt #suvakkihuora-luku jäi hieman valjuksi, puolivillaisella sörkätyksi muurahaispesäksi, tuli luvun luettua päällimmäiseksi olo, että vihapuheen saaja on itse vastuussa saamastaan "palautteesta", jos julkisesti asioihin kantaa ottaa. En usko, että Miettinen tätä ihan näinkään tarkoitti, mutta vaikka hän itsekin internetissä sitä luokattominta kuraa niskaansa saa, huomasi tekstistä, ettei oma kokemus silti ihan tavoittanut esimerkiksi todella tärkeän Vihan ja inhon internet -sarjakuvateoksen diskurssia aiheen ympäriltä. Tai ainakaan se ei valitettavasti tekstistä lukijalle asti tarpeeksi voimakkaasti välittynyt. 

Kriittinen ja ajankohtainen tämä teos oli olematta kuitenkaan provosoiva. Miettinen perustelee, laajentaa ja esittelee asiat rauhallisesti, ja vaikka osaa hänen mielipiteistään en itse allekirjoita tällaisenaan, koin saavani lukea rauhassa ilman vastakkainasettelua hyviksistä ja pahiksista. Sillä olisi ollut potentiaalia hivenen suurempaan paneutumalla enemmän muutamiin vähän hätäisesti käsiteltyihin asioihin paremmin ja toisaalta taas tiivistämällä jokusta name droppailulta vaikuttavaa lukua, jotka istuivat kokonaisuuteen vähän muita teemoja kankeammin, mutta oli se näinkin todella paikallaan. En ainakaan vielä ole tähän muissa kirjablogeissa törmännyt, mutta toivottavasti törmään jatkossa. Näitä ajatuksia ja niistä heräävää keskustelua olisi mielenkiintoista käydä muuallakin kuin Twitterissä.

(PS! Karri!! Pilkkusäännöt! Jos jokaisesta tässä teoksessa esiintyvästä väärässä ja aivan ylimääräisessä välissä olleesta pilkusta annettaisiin euro Per natsi -tyyliseen kampanjaan, olisi loppusumma jo seuraavalla sadalla tuhannella! Yksi oikolukukerta lisää olisi todennäköisesti muutenkin tehnyt tämän kirjan kanssa vielä ihmeitä.)

lauantai 9. joulukuuta 2017

KÄÄNNÖSKIRJAKEVÄT 2018

Kuten aiemmin syksyisiä kirjoja yhteenvetävässä postauksessani taisin jo sanoa, olen ajatellut ensi vuonna painottaa lukemisiani enemmän niin hieman vanhemman kuin tuoreemmankin käännöskirjallisuuden pariin. Upeaa, tuoretta kotimaista tullaan aivan varmasti välissä näkemään jatkossakin täällä kirjablogissani, mutta nyt tuntuu siltä, että pitää jopa hieman haastaa itseään lukemaan sekä klassikoita että maailmankirjallisuutta, ja niillä ajatuksilla ryhdyin jokin aika sitten selailemaan näitä ensi kevään kirjajulkaisujakin. Selailin taas tuttuun tapaan kevätakatalogeja, ja tässäpä nostoina ne 12 itseäni eniten kiinnostanutta teosta. 


A T E N A

Ayòbámi Adébátò : Älä mene pois (Stay With Me), huhtikuu 2018 Rakkauden hauraus, perheen hajoaminen, modernin ja perinteisen yhteentörmäys, näillä sanoilla kustantamo kirjaansa kuvaa. Tämä Adébátòn teos on ollut hurjasti esillä ulkomaisissa kirjainstagrameissa, ja olin jo jonkinaikaa suunnitellut tämän hankkimista englanniksi, mutta nyt voinkin suunnata odotukseni tähän käännösversioon. Ihana kun suomennetaan näin pian ja ihana kun suomennetaan lisää nigerialaista kirjallisuutta!


A U L A  &  C O

Melba Escobar : Kauneussalonki (La casa de la bellaza), helmikuu 2018 Kolumbialainen trilleri sekä kuvaus kolumbialaisten naisten sosiaalisesta todellisuudesta. Kolumbia on maa, josta en ole vielä lukenut kuin suomalaisen kirjailijoiden teoksia, ja vaikka trilleri ei lähtökohtaisesti kuulosta genreltä, jota luen, voisi ensi vuonna yrittää hieman muutenkin laajentaa tuota mukavuusaluettaan kuin vain erimaalaisia kirjoja lukien.

F A B R I I K K I  K U S T A N N U S

Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme (We Have Always Lived in the Castle), helmikuu 2018  Fabriikin käännökset kiinnostavat lähtökohtaisesti ihan jo kustantamonsakin toiminta-ajatuksen ja aatteiden puolesta, ja onnistuneita julkaisuja ovat kaikki tähän asti lukemani olleetkin. Olen saattanut hieman vinkata joulupukille tästä ennakkotilausmahdollisuudesta, ensi vuoden teemana on naisten kirjoittamat kirjat. Jacksonin jo 1962 kirjoittama kirja on toivottavasti laadukasta jatkoa edellisille käännöksille.  

Ananda Devi : Näistä raunioista (Eve de ses décombres), huhtikuu 2018 Tarina neljästä nuoresta mauritiuslaisesta, jotka ovat loukussa maansa loputtomassa pelossa ja väkivallassa. Tätä odotan jollain tapaa malttamattomimmin, sillä Mauritius ei ylipäätään ole ehkä se maa, josta muuten tietäisin paljon. Kirjallisuuden siivellä sitä voikin matkustaa vaikka minne. 

G U M M E R U S

Han Kang : Ihmisen teot (Human acts), tammikuu 2018 Loistava, outo ja hurjan vahva Vegetaristi valloitti viime keväänä, nyt Kangilta suomennetaan seuraava teos. Episodimainen romaani  Etelä-Koreasta lupailee paljon, joten tämä on aivan ehdottomasti luettava. Pian. Onneksi se jo tosiaan tammikuussa julkaistaankin.

 

L I K E

Gaël Faye : Pienen pieni maa (Petit pays), tammikuu 2018 10-vuotiaan Gabyn idyllinen perhe-elämä saa lopun, kun naapurimaa Ruandan kansanmurha hajottaa ranskalais-afrikkalaisen perheen. Fayen esikoisromaani on voittanut useita ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja, ja kaikesta teemojensa raakuudesta huolimatta se kuulostaa teokselta, joka on luettava.

Samanta Schwellen : Houreuni (Distancia de recate), helmikuu 2018 Argentiinalainen psykologinen trilleri menee lienee itseni kohdalla hieman samaan kategoriaan kuin aiemmin mainittu Escobarin Kauneussalonkikin. Man Booker Prize -ehdokas kiinnostaa kuitenkin samasta syystä kuin aiempi trilleri, pienenä hyppynä mukavuusalueen ulkopuolelle.


 

S & S

Hiromi Kawakami : Sensein salkku (Sensei no kaban), tammikuu 2018 2000-luvun Tokioon sijoittuva hitaasti ja empivästi kasvava rakkaustarina. Japanilainen kirjallisuus on itseni kohdalla jäänyt hieman liian vahvasti Murakamin harteille, joten ehkä olisi jo aikakin sieltä muutakin lukea.

Naja Marie Aidt : Anna kuolemalle se mikä kuoleman on (Har døden taget noget fra dig så giv det tilbage), maaliskuu 2018 Maaliskuussa 2015 Naja Marie Aidtin 25-vuotias poika kuolee onnettomuudessa, ja äidin tehtävänä on yrittää selvitä tuosta musertavasta menetyksestä. Grönlannissa syntyneen tanskalaiskirjailijan moniääninen teos riipaisee kauneudellaan, sanovat.

S I L T A L A 

George Saunders : Lincoln bardossa (Lincoln in the Bardo), maaliskuu 2018 Saundersin kaksi edellistä suomennosta, novellikokoelmat Sotapuiston perikato sekä Joulukuun kymmenes olivat varsinaisia lukuelämyksiä, nyt käännösvuorossa on kirjailijan uusin, Man Booker -palkinnonkin voittanut romaani. Yhtaikaa luvassa taas kauheutta ja hilpeyttä, tätä odotan paljon.

Ljudmila Ulitskaja : Meidän tsaarimme väkeä (Ljudi nashego tsarja), tammikuu 2018 Venäläinen kirjallisuus on jäänyt hieman valitettavaan paitsioon omassa lukemistossani, niin klassinen kuin erityisesti tämä nykykirjallisuuskin. Kertomuskokoelma ja kirjavat ihmiskohtalot herättivät kiinnostukseni.

T A M M I 

Kim Leine : Kuilu (Afgrungen), tammikuu 2018 Tanskalaisen kirjailiijan Keltaiseen kirjastoon kuuluva käännösteos kahdesta tanskalaisveljeksestä, jotka vapaaehtoisina lähtevät taistelemaan Suomen sisällissotaan valkoisten riveihin. Mielenkiintoinen asetelma, josta ehkä itsekin voisin lähteä kurkistamaan maamme historiaan hieman ulkopuolisemmin näkökulmin.

Mitä kevään kirjoja te eniten odotatte?

torstai 7. joulukuuta 2017

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ

ELIZABETH HARROWER : TIETYISSÄ PIIREISSÄ
223s.
Fabriikki 2016
Alkuteos: In Certain Circles (2014)
Suomentaja: Laura Vesanto

Tämän kirjan alkuun on syytä kertoa se samainen pieni tarina, jonka suurin osa tästä bloggaavista kirjoittaa myös omiin postauksiinsa: Harrower on kirjoittanut Tietyissä piireissä -romaanin jo vuonna 1971, mutta vain muutamaa kuukautta ennen sovittua julkaisuajankohtaa hän veti kirjan pois mitään selittävää syytä antamatta. Samoihin aikoihin Harrower lopetti itse kirjoittamisen ja vetäytyi pois julkisuudesta. Kun australialainen kustantamo Australian Text Publishing löysi teoksen uudelleen yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, antoi kirjailija viimein luvan teoksen julkaisuun, ja nyt se on muutama vuosi siitä myös saatu meille Fabriikin kautta suomeksi.

"Zoe päästi epämääräisen inhon äännähdyksen. Hän pyöritteli päätään eikä näyttänyt toipuvan kuulemastaan. 'Pikku orpo! No jos hän on, niin sitten on hänen veljensäkin, ja tätä nyt et ainakaan voi väittää säälittäväksi.' Yhdellä kauniilla, arvaamattomalla liikkeellä Zoe siirtyi äitinsä rinnalle ovensuuhun, katsoi tätä hymyillen silmiin. Hän oli innoissaan ja vetoava, riehakas mutta hyväntahtoinen, kiusoitteleva mutta haavoittuvainen."

Tietyissä piireissä lähtee liikkelle sidneyläiseltä esikaupunkialueelta, jossa 17-vuotias Zoe tapaa veljensä Russellin ystävän Stephenin sekä tämän siskon Annan. Siinä missä Zoe ja Russell ovat kahden yliopistotutkijan rakkauslapsia, onnellisia ja etuoikeutettuja, kyseenalaistamatta rakastettuja, Anna ja Stephen taas ovat orvoiksi jääneet sisarukset, jotka ovat asuneet mielenterveydellisistaä vaikeuksista kärsineen tätinsä sekä häntä hoitaneen setänsä varjossa. He erkanevat kaikki neljä ympäri maata ja maailmaa, mutta pysyvät löyhällä siteellä yhdessä, kunnes vuosia myöhemmin kohtaavat uudelleen.

Pienessä, pehmeän valkoisessa pumpulissa kasvaminen on ihanaa. Se on helppoa, huoletonta ja maailmaa on ihan mahtava rakastaa, kun se on rakastanut aina sinua juuri sellaisena kuin olet, tukenut, kannustanut ja nauttinut jopa piikikkyydestäsi, onhan se raikasta vaihtelua akateemisuuteen ja ilkikurisuutta sinne, missä normaalisti tahdotaan olla vakavia viivasuita. Mutta kuten lähtökohtaisesti aina, ihmisellä on kummallinen tapa ymmärtää maailmaa hyvin omanapaisesti, käsittää se niin, että vaikka kaikki eivät ihan samanlaisista lähtökohdista tulisikaan, ainakin he kykenevät ihan samanlaisiin asioihin kun he hieman vain viitsivät panostaa. Ja jos taas et koskaan olekaan tuntenut itseäsi rakastetuksi, koskaan ennen rakastanut, on maailma pumpulin pehmeän ihmisen ympärillä vääristynyttä, tihenevää ja toisen lempeän yksinkertainen maailmankatsomus jopa loukkaus, alas tiputettava, omanlaisiisi osiin pilkottava. Hemmotellun nuoren naisen elämän ja sen vaikeamman taustan kasvatin kohtaaminen oli tässä kirjassa todella samaistuttavasti kuvattu, ja Harrower osaa harvinaisen hienosti näyttää näiden kahden maailman väliset säröt ja tahattomat väärinymmärrykset.

Australialaisen kirjailijan romaani on kuin hillitty draamaelokuva, rakkaustarina visuaalin kääntein. Se lähtee varsin rauhallisesti liikkeelle, mutta rakentaa tarinaansa kaarineen taitavasti, niin, että siihen koukuttuu jollain aivan omanlaisellaan tavalla yllättävän nopeasti. Henkilöhahmot ovat  moniulotteisia ja todella tarkasti kuvattuja, heidän inhimillisyytensä ja tekojensa syy-seuraussuhteet tulevat helposti lähelle. Syy-seuraussuhteet, tarkoitukset ja tarkoittamuudet ovatkin hienosti rakennettuja, joskin ehkä aavistuksen alleviivaavia, olisin ainakin itse halunnut ymmärtää rivien välistä ehkä vähän enemmän, näin paljon kertojan armeliasta apua ei välttämättä olisi kaivattu. Turhaudun yleensä kirjallisuuteen, jos koen sen liian helppona, mutta tässä nimenomaisessa oli silti joku hurja ristiriita: siinä, missä se yhdessä kohdassa alleviivasi, toisessa huomasin tippuneeni kärryiltä niin, että jouduin peruuttamaan muutamankin sivun taakse päin ymmärtääkseni mitä juuri tapahtui. Ehkä kaikki riippuukin siitä, kuka tarinaa milloinkin katsoo, mutta ei se lopulta ollutkaan niin itsestäänselvä, kuin joissain kohdin huomasin luulleeni.

Tämä kirja oli paljon, mutta sen loppu ei ollut ihann sitä  hillityn laadukasta  tasoa kuin aiempi kulku, sillä kun pohjustus, itse tarina, oli niin hallitusti ja moniulotteisesti rakennettu, lopussa tapahtunut happy ending -tyylinen ratkaisu jätti hieman liian ilmeisen jälkimaun. Jos minulta kysyttäisiin, veikkaisin, ettei kirjailijakaan ole tähän loppuun ollut tyytyväinen, ja hän on vetänyt siksi tarinansa pois, mutta taas toisaalta, ei se nyt niin huono ollut (tiedä sitten oliko se objektiivisemmin tarkasteltuna huono lainkaan), että sen takia kokonaan olisi kannattanut itsekin julkisuudesta kadota. No, niin tai näin, tämä on kirja niille viipyilevän ja tarkkanäköisen psykologian ystäville, jotka nauttivat siitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Itsekin nautin tämän lukemisesta kyllä, ja onpahan taas yksi Helmet-haasteen kohtakin ylivedetty. Kannattaa kokeilla Harroweria, jos vielä uupuu sinultakin haasteesta oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Vielä ehtii tämän vuoden puolella!

Helmet-haaste 2017: 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

tiistai 5. joulukuuta 2017

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ

JOAN DIDION : ILTOJEN SINESSÄ 
151s.
Like 2012
Alkuteos: Blue Nights
Suomentaja: Kirsi Luoma

Helmet-haaste alkaa lähestyä jo loppuaan, ja enää kaksi kirjaa tähän lukematta! Tämä Didionin muistelmateos löytyi haasteeseen mukaan kyseltyäni marraskuussa lukuvinkkejä vielä uupuviin haastekohtiin, ja Helmin minulle tätä vinkatessa en sitä osannut lainkaan ohittaa, taisinpa varata saman tien kuljetettavaksi lähikunnan kirjastosta tuohon naapuriin. Muutamien kirjallisuusihmisten/kirjabloggaajien lukumaku on sellainen, että heidän suosituksiinsa varsin sokeasti luotan, ja Helmi on ehdottomasti heistä kyllä yksi.

"Jatkan laatikoiden availua.
Löydän enemmän haalistuneita ja halkeilleita valokuvia kuin tahdon enää ikinä nähdä.
Monta kutsua sellaisten ihmisten häihin, jotka eivät ole enää naimisissa.
Monta ohjelmalehtistä sellaisten ihmisten hautajaisista, joiden kasvoja en enää muista.
Teoriassa nämä esineet auttavat palauttamaan mieleen eletyt hetket.
Käytännössä ne korostavat vain, miten vähän osasin arvostaa noita hetkiä niiden ollessa käsillä."

Kuusikymmentäluvun puolivälissä Joan Didion saa miehensä kanssa puhelun, sellaisen, jonka sointi sai koko heidän elämänsä muuttumaan. Heille oli syntynyt pieni tyttö, sievä ja kiiltokuvamaisen kaunis pieni lapsi, Quintana Roo, jonka he adoptoivat ja kasvattivat kuin nukkea, rakastaen ja tarviten yli kaiken. Ja samalla kun tuo puhelu oli saapunut, lapsi laskettu heidän syleihinsä, valtasi Didioniin se pelko, joka vallannee jokaisen äidin; menettämisen kauhu, maailmojen vaarojen meri, jonka pienikin yksityiskohta voi olla se, joka lapsen joskus häneltä pois vie. Maailmasta tuli vaarallinen, mutta siitä tuli myös kaunis. Ainakin siihen saakka, kunnes se päivä tulee, kun Quintana Roon henki hiipuu, hengityskone ei ole antanut hänelle tarpeeksi happea, ainakaan tuntiin. Didion on juuri menettänyt miehensä, hän menettää myös tyttärensä, ja samalla hän menettää myös illuusion siitä, ettei vanheneminen ja siihen liittyvät henkiset ja fyysiset tuskat koskisi häntä.

Iltojen sinessä on ensimmäinen kirja, jonka Joan Didionilta luen, vaikka kirjailijan nimi on jostain kaukaa hämärän tuttu. Se on 75-vuotta täyttävän kirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, riipivän kipeä kertomus menettämisestä, luopumisesta, siitä, ettei toinen oikeastaan koskaan ihan oma ole ollutkaan. Didion kuljettaa tarinaansa varmoin ja kauniin ottein, jättää paljon kertomatta, antaa juuri sen, minkä tähän teokseen haluaakin antaa. Hän kuvaa adoptiovanhemman tunneskaalaa, pelkoja ja avuttomuutta häikäisevän hienosti, ja jollain tapaa juuri nuo kohdat tässä kirjassa nousivatkin itselleni kaikkein tärkeimmiksi, kaikenlaisen arvostelun yläpuolelle. 

Hieman irrallisiksi minulle jäi silti osa tästä kirjasta, se ehkä amerikkalaisille lukijoille tutumpien nimien pudottelu, kauan sitten kuolleet tai elämässä vaikuttaneet ystävät, se epähenkilökohtainen, joka ei ainakaan näin yhdellä lukemalla oikein auennut. Tapahtumiin hypättiin sisään jotenkin niin suoraan, että voi kuvitella kirjailijan ajattelevan kaikkien hänelle tuttujen ihmisten olevan tuttuja myös minulle, eikä jokaisen mainitun rooli tarinan kannalta kovin oleelliselta tuntunutkaan. Eikä ehkä tarvinnutkaan tuntea, hänen muistelmansahan nämä olivat, mutta kun nautin niistä kaikkein henkilökohtaisimmista kohdista eniten, olisin toki toivonut niitä lisää, vielä syvemmin ja ilman yleismaailmallista kontekstia. En halua udella, tirkistellä tai seurata salaa kenenkään elämää, olen valmis ottamaan juuri sen, minkä Didion haluaa antaa, sillä jo tästä määrästä koin osissa kohti niin vahvaa samaistumisen, yhteisen pelon ja haurauden tunnetta, etten muista hetkeen sellaista kirjallisuudesta irti saaneeni. Kaunis ja hiljaisen syvä teos tämä kyllä oli, täytyy ehdottomasti lukea vielä lisääkin Didionilta. Kunpa tällaisen haavoittuvuuden osaisi nähdä näin kauniisti itsekin itsessään.

Iltojen sinet muissa blogeissa: Sivulauseita, Kujerruksia & Sinisen linnan kirjasto
Helmet-lukuhaaste 2017: 39. Ikääntymisestä kertova kirja