torstai 18. huhtikuuta 2019

OMAN HYLLYN HIMOTUIMMAT – MITÄ LUIN VIIME VUONNA JA MITÄ HIMOITSEN SEURAAVAKSI



Mitä olisi pääsiäisloma ilman suurta kasaa kirjoja! Sen kunniaksi jo perinteeksi muodostunut, Pienen kirjaston Katrin aloittama, Oman hyllyn himoituimmat on taas täällä. Ideana on lyhykäisyydessään valita hieman hyllynlämmittäjähaasteen tyyliin omistamistaan kirjoista kaikkein kiinnostavimmat teokset, ja lukea ne seuraavan 12 kuukauden aikana. Eniten tässä haasteessa viehättää sen rentous: kirjat voi listata nyt, ja vuoden päästä niiden pariin palatessa todeta täysin huolettomasti, että enpä saanut luettua yhtä ainoatakaa. Tällä mentaliteetilla haasteen kanssa olen aiemmat vuodet mennytkin, mutta jotain onnistunutta tapahtui viime vuoden valintaperusteissa, sillä vuosi sitten listatuista kirjoista tuli luettua yhtä vaille kaikki. Ja ennen kuin siirrytään tämän vuoden valintoihin, tässäpä ne edelliset haasteeseen listatut teokset:





♥ Sarah Perry : The Essex Serpent


Viime vuoden onnistumisesta saa ehdottomasti eniten kiittää kesää Helsingissä, jolloin kirjasto ei ollut jotenkin lainkaan matkan varrella, ja sain ylipäätään luettua historiallisen paljon kirjoja omasta hyllystäni. Luin siis 9/10 kirjaa, ja jopa ne, joiden kohdalla todennäköisemmin ajattelin epäonnistuvani: Kuudennen sukupuuton ja Nixin. Mielenkiintoisia lukukokemuksia kyllä kaikki, hyvin valitut olivat siis nämä kirjat! Ehkäpä valintatapakin oli viimein hieman paremin, aiempina vuosina kun olen maininnut himoitsevani niitä kauimmin hyllyssäni olleita kirjoja, mutta ehkä se ei aivan olekaan pitänyt paikkaansa. Viimevuotisia kirjoja himoitsin siis ilmeisesti ihan oikeastikin, ja se tosiaan tuloksessa näkyi. Mutta saa nähdä mitä seuraavien kirjojen kanssa käy. Joten tuttuun tapaan, tässäpä uudet himotut vanhojen luettujen tilalle!



v u o d e n   2 0 1 9    h i m o t u i m m a t


Sarah Perry : The Essex Serpent Nostan tämän uudelleen listalle, osin siksi, että edellisestä listauksesta ei tosiaan ole edes ihan täyttä vuotta vielä vierähtänyt, mutta myös siksi, että tämä kirja kiinnostaa edelleen erityisen paljon. Englanninkielisyyskö lienee vaikeuttaa tarttumista, mutta jospa pääsisin tästä ennakkoluulosta yli ja ihan vain aloittaisin kyseisen kirjan.

Virginia Woolf : Oma huone Ostin tämän Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastehuumassa luettuani Orlandon, mutta itse kirjaan en sen jälkeen olekaan saanut tartuttua. Mutta toivottavasti pian, onhan tähän jo hieman lukupiirin poikastakin saatu viriteltyä. 

Leena Krohn : Erehdys Krohn on pitkään kuulunut kirjailijoihin, joita haluaisin lukea, mutta en ole koskaan vain tullut lukeneeksi. Tämä oli muutaman euron kirjamessulöytö, ja toivottavasti pian myös luettu sellainen.

Laia Jufresa : Umami Sain vuosi sitten jouluna lahjaksi vuoden Fabriikki kustannuksen kirjat ennakkotilauksena, ja tämä on yksi niistä. Upeita ovat kyseisen pienkustantamon kirjat tähänkin asti olleet, joten odotukset tätäkin kohtaan ovat kovat!

Katja Kettu : Rose on poissa Kettu on pitkään ollut yksi suosikkikirjailijoitani, vaikka ehkä toki hieman joutunutkin lähiaikoina väistämään muiden tieltä. Odotin kieli pitkällä tätä uusinta, mutta kun se saapui, en saanutkaan aloitettua sitä. Olen ehkä kärsinyt hieman Kettu-yliannostuksesta luettuani hänen alkupään tuotantonsa verraten lähiaikoina (eli varmaan vuosi sitten...), mutta jospa tämäkin nyt aidosti lukuun vielä pääsisi.

Maiju Ristkari, Nina Suni & Vesa Tyni : Sukupuolena ihminen Sain tän jo viime vuoden puolella arvostelukappaleena, mutta kaikessa loppuvuosikiireessä se totaalisesti jäi. Hävettäisi, jos jaksaisi, mutta ehkä saan sen nyt asap luettua kun se tuossa yöpöydälläkin jo viimein on?

George Orwell : Eläinten vallankumous Viime vuonna klassikkodystopia 1984 hurmasi, ja ajattelin lukea tämän pian siihen perään. Naisklassikot kuitenkin ovat vieneet huomion vanhemman kirjallisuuden osalta tässä lähiaikoina hyvinkin vahvasti, mutta jospa aikaa myös tälle löytyisi. 

Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani Tämä on vilkkunut nyt viimeisen puolen vuoden ajan niin monella eri lukulistallani, että olisi oikeasti myös mukava ihan vain lukea tämä eikä pelkästään suunnitella sitä. Klassikoiden klassikko, joka kauniina vanhana painoksena on mummini äidin vanha kirja.

Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista Ah, tätä odotan  p a l j o n ! Kirjaan tarttuminen kuitenkin jännittää, sillä Stroutin Nimeni on Lucy Barton oli yksi viime vuoden tärkeimpiä lukemiani kirjoja, ja se aiheuttaa jonkinlaista rimakauhua myös tämän teoksen kanssa. Mutta pian, pian tämän jo tahdon lukea!

Rachel Cusk : Siirtymä Tähän voisin sanasta sanaan kertoa saman kuin Stroutin kirjaan yllä, paitsi että Cuskin trilogian ensimmäinen osa oli vielä Lucy Bartoniakin suurempi ja tärkeämpi lukukokemus minulle. Vaatimattomana toiveena olisi löytää tälle täydellinen lukuhetki, mutta jos (/kun) tämä samaa kaavaa jatkaa kuin edeltäjänsä, uskoisin täydellisyyden syntyvän ihan jo pelkästä kirjastakin. 

Löytyykö listalta tuttuja kirjoja? Mistä kannattaisi ihan ehdottomasti aloittaa?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

ALKUVUODEN KIRJAT KUULUMISINEEN


Pitkästä aikaa muutakin kuin ihan vain kirjoista! Vuosi on ehtinyt heittää taakseen jo ensimmäisen kolmanneksensa, ja olen vasta nyt summailemassa yhteen luettuja kuukausittaisten koontipostausten sijaan. Niille ei tänä vuonna ole vielä jostain syystä ollut tarvetta, tai sitten ei oikein ole vain tapahtunut mitään. Arki on ollut sitä samaa kuin aina: opiskelua ja pitkiä koiralenkkejä. Se on parasta ikinä, ja rakastan joka hetkeä, mutta ei siitä kauheasti kerrottavaa irtoa. Ainakaan joka kuussa.

Mutta tässäpä nämä, tähän asti tänä vuonna luetut yhteen koottuina. Olenpa saanut jo kaikista kirjoitettuakin, sekin on jo positiivista huomata!


t a m m i k u u



h e l m i k u u



m a a l i s k u u


o s t e t u t    k i r j a t :

Elena Ferrante : Hylkäämisen päivät


Alkuvuoden lukemistoa leimasi vielä naisten klassikot, helmikuun lopulta eteenpäin on kiinnostanut työstäkieltäytyminen ja siitä kertovat tai sitä sivuavat kirjat. Vasta sain muuten myös luettua aiheen niin sanotun "pääteoksen" eli Anna Kankilan ym. Työstäkieltäytyjän käsikirjan, joka oli varsin ilahduttava tapaus myös. Mutta ehkä nyt hetkeksi riittää se aihe, klassikoistakin olen pitänyt pientä taukoa, ja ylipäätään vähän lukenut rennommin ja vähemmän. Gradu vie aikaa, ja voisin hetkeksi vaihtaa täysin hömppävaihteen päälle, jotta lukemisesta tulisi aidosti vastapainoa muulle tekemiselle.

Mutta jo luettuihin palatakseni, alkuvuoden kirkkainta kärkeä on ehdottomasti Turusen Rakkaudenhirviö, Jotunin Kun on tunteet sekä Kekkosen Olipa kerran äiti, Nymanin & Ekholmin teokset olivat myös varsin mainioita. Mukaan on mahtunut pettymyksiäkin, kun vuosia hyllyssä lukuvuoroaan odottanut Ulla-Lena Lundbergin Jää osoittautui aikamoisen pliisuksi teokseksi, ja Celeste Ng'n lukuromaani Tulenarkoja asioita taas maailman suurimmaksi kliseekokoelmaksi. Kirjojen ostamista taas olen rajoittanut ihan tietoisesti, mutta joensuulaisen kauppakeskuksen kamppispäiviltä muutamalla hassulla eurolla löydetty Ferranten Hylkäämisen päivät oli muka pakko niin sanotusti kotiuttaa, se on kuitenkin yksi lempikirjojani kautta aikojen. Ihan hyvät ostoperustelut, minusta siis.

Luettujen kirjojen lisäksi alkuvuonna on ehtinyt sekä päättyä edellinen että alkaa uusi kierros Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaastetta. Helmikuussa lukumaratoonailin ja vietin blogisynttäreitä, mutta muutenpa bloggaaminenkin on painottunut lähinnä luettujen kirjojen purkamiseen. Tuntuu, kuin olisin kirjoitellut vähemmän, mutta ehkä se johtuu siitä, että olen myös lukenut vähemmän: viime vuonna tähän mennessä luettuna oli jo hurjat 33 kirjaa, nyt lähes puolet vähemmän. Se on kuitenkin ollut tietoinen valinta, jopa eräänlainen tavoite, lukea vähemmän ja, no,  tekisi mieli sanoa elää enemmän, mutta totuudenmukaisempaa on ihan vain kertoa, että saada opintopisteitä enemmän.



Muuten alkuvuoteen kuuluukin lähinnä niitä opintopisteitä. Käyn opintojeni viimeisiä lähiopetusjaksoja nyt tänä keväänä, ja se myös näkyy lukujärjestyksessä. Pääsääntöisesti olen nauttinut, mutta hieman olen myös joutunut keräilemään omaa motivaatiotani fuksikursseilla – ymmärrän toki niiden oleellisuuden osana kokonaisuutta, mutta olen tuosta ajasta ja tuosta tavasta itse jo niin kaukana, että on vaikea samastua enää opetukseen, jossa kytätään läsnäoloja ja silti teetetään oppimistehtävät suoraan luentojen mukaan. Onneksi olen päässyt pakenemaan välillä myös sukupuolentutkimuksen kursseille, tuntuu ihanalta kun jossain sentää saa omansa suuremmasta tarjonnasta vapaasti valita. Vaikkapa sitten täysin ylimääräisessä sivuaineessa. Toinen vastapaino on gradu, mutta sen suhteen olen nyt vielä muutaman viikon lomalla, joten tuosta suuresta ja elämääni leimaavasta, ilahduttavan syvästä kärsimysnäytelmästä ehkä lisää vasta tuonnempana.

Alkuvuosi on tuntunut yhtaikaa pitkältä ja lyhyeltä, hitaalta ja äärettömän nopealta. Olen käynyt Helsingissäkin jo neljästi, ja pian menen taas, mutta kesän taidan tänä vuonna pysyä Joensuussa. Kevät täällä tuntuu tulevan etelään verrattuna kauhean hitaasti, aurinko paistaa kyllä sisälle pitkälle iltaan saakka ja kasvit ovat heränneet kevääseen, mutta yksikerroksisen omakotitalon korkuiset lumikasat sulavat niin tuskastuttavan hitaasti. Tällaista se kai tosin on joka kevät, mutta kun itse on tottunut niihin Helsingin kirkkaisiin ja aikaisiin, on tämä nyt vähän tuskastuttavaa. Eilen kuitenkin syötiin ulkona ensimmäiset jäätelöt auringonpaisteessa, joten voiton puolella ollaan, sanoisin.

Mutta kyllä se niin suuresti rakastamani kevät ja kesäkin vielä sieltä tulee, jaksan täysin siihen taas uskoa. Ehkä palaan kuukausikoosteisiin taas keväämmällä löystyvän lukujärjestyksen myötä, tai ehkä kirjoittelen enemmän kuulumisia seuraavan kerran juhannuksena, kuka tietää. Pääasia, että kirjat pyörivät taustalta, niistä ei sanottava kesken lopu. Onneksi tai valitettavasti, sen päättäköön oman mielensä mukaan itse kukin siellä ruutujen takana. 

perjantai 5. huhtikuuta 2019

KERTA KIELLON PÄÄLLE – SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE)

EMMI JÄKKÖ & ALEKSIS SALUSJÄRVI (TOIM.) : 
SANKARITARINOITA POJILLE (JA KAIKILLE MUILLE) 
 KERTOMUKSIA HUIKEISTA MIEHISTÄ ARVO YLPÖSTÄ KIMI RÄIKKÖSEEN
192s.
Into 2019
Arvostelukappale

Vielä kerran, uhostani huolimatta, palaan tähän aiheeseen. Viime syksynä kävin läpi tyttösankarikirjoja aina Elina Tuomen ja Salmisen & Salmisen tietokirjoista joukkurahoituskamppiksella toteutettuun Sankaritarinoita tytöille -kirjaan. Raapaisin hieman myös jenkkiversiota poikasankarikirjasta, mutta tuossa vaiheessa olin aiheesta jo niin väsynyt, että enää ei oikein irronnut. Ajattelin myös, että tämä aihe on tässä, ainakin niin kauan kunnes ilmestyy kirja Sankaritarinoita muunsukupuolisille (ja kaikille muille), mutta tässä sitä nyt ollaan, Sankaritarinatyttöjen sisarkirjan parissa. Jälleen kerran.

Emmi Jäkön & Aleksis Salusjärven toimittama, usean kirjoittajan kirjoittama ja kuvittajan kuvittama Sankaritarinoita pojille on siis Inton tänä keväänä julkaistu poikaversio viime syksyn hiteistä. Alkuun myönnettäköön, että suhtautuminen näihin poikaversioihin on ollut aika kaksijakoinen. Ensinnäkin nämä pönkittävät mielestäni kaksinapaista sukupuolijärjestelmää, ja toisaalta, nämähän on kirjoja aikuisille. Ei lapset ole vielä ehtineet omaksua aikuisten maailman sosiaalista normijärjestystä, ja arvottaa ihmisiä. Lapset syntyvät yhdenvertaisina, ja nämä tasa-arvo-ongelmat ovat lähtökohtaisesti aikuisten itse luomia ongelmia, aikuisten yhteiskuntanormien aikaansaannoksia. Ja ei, en tarkoita tällä sitä, että jokainen Suomessa syntynyt lapsi olisi automaattisesti taustastaan riippumatta yhdenvertaisessa asemassa, en todella. Mutta se, miten he kohtaavat toisensa, ei katso sosiaalista taustaa tai olemisen tapaa. Ei samassa mittakaavassa kuin aikuiset tekevät, kuin he itsekin aikuisten esimerkin perässä myöhemmin oppivat tekemään.

Mutta nyt kun olen lukenut hieman enemmän kriittistä mies- ja maskuliinisuustutkimusta, alan ymmärtää, että myös näille kirjoille on tilausta. Vaikka kaksinapainen sukupuolijärjestelmä on haitallinen, on puhuminen aloitettava siitä, että sitä ylipäätään voidaan laajentaa. Jotta sukupuolten moninaisuus ylipäätään on mahdollista, on tiukka yhteiskunnallinen ihanne siitä, mitä mies on, purettava. Ihannoitu, hegemoninen maskuliinisuus kaipaa norminpurkutalkoita. Vain niin sukupuolijärjestelmän sisällä on myös tilaa muunlaiselle miehuudelle, maskuliinisuudelle ja poikuudelle.



"Ainoastaan pakon edessä Elias [Lönnrot] laski kirjansa. Hän joutui lukuisten sisarustensa tavoin auttamaan rukiin viljelyksessä ja kotitöissä. Joskus jäkälävelli ja pettuleipä loppuivat kesken, ja lapset joutuivat  kerjäämään ruokaa. Tämä oli Eliakselle hankalaa. Hän oli säikky ja ujo."

Jäkön & Salusjärven toimittama sankaritarinakirja noudattaa samaa tuttua kaavaa kuin sen aiemmat sisarkirjatkin. Se sisältää tarinan 45 eri sankarimiehestä, 30 eri kirjoittajan ja 28 eri kuvittajan toteuttamana. Mukana on kirjoittajia ja kuvittajia eri sukupuolista, ja tarinoita on kirjoittanut niin Daniil Kozlov (joka tunnetaan paremmin Susinukke Kosolana) kuin Elina Hirvonenkin. Itse sankareita löytyy laidasta laitaan, kaikkea Leo-Pekka Tähdestä Cristal Snow'hun, Ima Iduozeesta Palefaceen. 

Kirjan ehdoton vahvuus on sen miesten monipuolisuus. Vaikka Patrik Laine edustaa hyvin erilaista miehisyyttä kuin vaikka Tuure Boelius, heidät esitetään tasaveroisina arjensankareina kumpainenkin, suorituksia tai olemusta arvottamatta. Toki teoksen taustalta paistavan yhdenvertaisuusarvolatauksen tunnistaa, mutta niin kuuluukin olla. Yhdenveroisuus on arvo, jota täytyy vaalia jokaisen hyvinvoinnin vuoksi. Juuri se mahdollistaa aidon mielipiteen- ja olemuksenvapauden, ja juuri sen ansiosta voimme aidosti kaikki täällä yhdessä elää.

Kirja tarttuu myös samaan keskusteluun, mitä jo aiempien teoksien kohdalla on käyty; se pyrkii kertomaan, että siinä missä sankaruutta on tarkasteltu perinteisesti yli-inhimillisestä näkökulmasta, tulisi sitä ennen kaikkea kuvata arjen kautta niin, että sankaruudesta tulee jotain, mitä jok'ikinen ihminen voi arjessaan olla. Sankaruus ei ole (vain) mahtitekoja ja ylivoimaisia suorituksia, vaan se on rajojen rikkomista ja uusien (miehuus-)mallien tarjoamista ajassa, jossa vain tietynlainen sukupuoliesitys on perinteisesti ollut sallittua. Jälkisanojen mukaan kirja on omistettu kaikille sankarimiehille ja sellaisiksi kasvaville. Ja sehän tässä onkin tärkeintä: kasvattaa seuraavasta sukupolvesta jälleen kerran edellisiä viisaampi. Usein näin on jo käynytkin, mutta siksi tämä kirja on juuri tärkeä, että myös me sitä sukupolvea kasvattavat aikuiset sen tärkeyden ymmärtäisimme. Näyttäisimme sellaista mallia ja kertoisimme sellaisia tarinoita, että tuo viisaus aidosti saa tilaa.

Jos jotain ongelmallista kirjasta tahtoo löytää (ja ainahan allekirjoittanut niin tekee, tahtoo tai ei),  haluaisin jatkokeskusteluna pureutua muutamaankin eri kohtaan. En siksi, että kirjassa olisi jotain vikaa, saati siksi, etten tätä eteenpäin suosittelisi. Päinvastoin, tämä on tärkeä ja hieno teos, ja sit soisi luettavan monienkin lasten iltasatuna. Tahdon kuitenkin näin aikuislukijan näkökulmasta paneutua muutamaan kohtaan, jotta keskustelu ylipäätään jatkuu, jotta sukupuolisuutta voitaisiin laajentaa vieläkin enemmän. Jotta sankaruuttakin voitaisiin. Se on tärkeää, ja siksi tästäkin kirjasta löytyy muutama kohta, joihin haluan vielä tarkentaa katsetta lisään.

Mutta niin. Ensinnäkin kiinnitin itse huomiota taas kerran siihen, miten asiat vain tapahtuivat. Palefacelle vain soitettiin kotiin, ja hänet haluttiin räppäämään, urheilijat ja taiteilijat vain löydettiin. Passiivirakenne on hämmentävä, sillä se jättää sen aidon sankaruuden, tekemisen, epäonnistumisen ja uudelleen yrittämisen näkymättömäksi. Ymmärrän, että tarinoiden tila on rajallinen, mutta kuten aiempienkin satujen kohdalla olen sanonut, kunnia sille kenelle kunnia kuuluu. Tämä sama ongelma toistui jo aiemmissa sisarkirjoissa, ja se rasitti jo silloin. Ehkä siitä syystä olisin toivonut tältäkin enemmän, mutta valitettavasti kirjasta jää hieman fiilis, ettei aiempien teosten kritiikkejä ihan kamalasti oltu taidettu lukea. Ainakaan ongelmakohdissa ei oltu eteenpäin menty.

Lisäksi osa sankarimiehistä oli myös niin yleisesti hyväksyttyjä jäbien jäbiä, että heidän mukanaolonsa tässä kirjassa ei aivan minulle auennut. Jo aiemmin mainittu Patrik Laine uhkailee valmentajan tappamisella (tai omien sanojensa mukaan tinttaamisella), mutta oppii lopulta yhteistyötaitoja, "wohoo". Jääkiekkoilijoiden maskuliinisuuttahan ei Suomessa vielä tarpeeksi arvostetakaan, ja vaikka tarina miten kääritään yhteistyöhuopaan, on luku vähintäänkin irrallinen muiden keskellä. Sama koskee myös Kimi Räikköstä, en aivan näe mitä arjen sankaruutta on pysyä vaatimattomana miljardibisneksen keskellä, miljoonapalkalla, yhtenä maailmaa eniten saastuttavan ja maskuliinisuutta tursuavan autolajin keskellä. Ihan kaikkialla muuallakaan kirja ei välttämättä onnistunut purkamaan maskuliinisuutta niin paljon kuin olisin toivonut, ja pieni kriittisyys läpi kirjan olisi ollut paikallaan. Laajentaminen on toki tärkeä tavoite, mutta joskus äijäilyä tarvitsee myös purkaa. Urheilijat ovat edelleen hämmentävän yliedustettuja, etenkin kun heidän sankaruutensa perustuu lähinnä siihen, että he ovat, no, urheilijoita. Jos jotain olisin toivonut, olisi paikallaan ollut vähentää hieman tätä itsestäänselvien sankareiden sakkia, ja korvata heidät kokonaan kirjasta puuttuneilla romaneilla, transmiehillä ja vaikkapa muunsukupuolisilla henkilöilläkin.

Viimeisenä, muttei missään nimessä vähäisimpänä kritiikkinä huomauttaisin, että siinä missä tyttökirjat muistivat kyllä naisen olevan aina myös äiskä, tämä versio toteutti samaa hoivan jakoa jättämällä perheet ja lapset sitten puolestaan mainitsematta. Jäbäsankarit on perheettömiä sankareita, tai jos lapsia löytyy, ei kirjasta löydy pienintäkään viitettä, että miehet heitä hoitaisivat. Hoiva ei kuulu miehille, heidän sankaruutensa on aina kodin ja tylsän perhearjen ulkopuolella. Ja se jos mikä on äärimmäisen kulunut kertomus mieheydestä. Paljon olisi saatu jo lisää, jos kirjaan olisi vaikka Jasper Pääkkösen (jonka saavutus on olla Hollywood-näyttelijä. Juu, iso juttu suomalaisille, mutta mitä se tuo lisää erilaisiin tapoihin olla mies? Että valkoinen, rikas ja etuoikeutettu pääsee näkyviin myös ulkomailla?) tilalle nostettu Suomen ensimmäinen ruskea kansanedustaja, Jani Toivola, ja käsitelty häntä suhteessaan omaan tyttäreensä. Toki Toivola on itsekin aiheesta kirjoja kirjoittanut, mutta tuo näkökulma olisi tuonut jo paljon lisää sävyjä tähän mieskaanoniin.

Normienpurkutalkoot ovat tärkeä askel kohti yhdenvertaisempaa tulevaisuutta, ja siinä kertomuksessa tämänkin kirjan miehillä on tärkeä paikkansa. Vaikka kokonaisuutena kirja jäikin ehkä hieman liiankin jumiin aika kankeaan ja osittain jopa tietynlaista maskuliinisuutta pönkittävään käsitykseen, mitä on olla moninainen mies, onnistui se kuitenkin myös ilahduttavasti tuomaan keskusteluun uutta. Mikään kirjahan ei ole täydellinen, ja tästä on mukava jatkaa keskustelua eteenpäin – toiveena edelleen vain, että se todella jatkuu ja menee eteenpäin, eikä jää paikalleen jumiin. Josko 2020-luku olisi viimein se aika, jolloin myös hoivaan osallistuvista miehistä alettaisiin puhua. 

tiistai 2. huhtikuuta 2019

EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?


EVA MEIJER : MISTÄ VALAAT LAULAVAT?
ELÄINTEN KIEHTOVA KIELI
214s.
Art House 2018
Alkuteos: Dierentalen // 2016
Suomennos: Mari Janatuinen 

Jokainen lemmikin omistava ihminen lienee yhtä mieltä siitä, että omalla kotieläimellä on aivan oma sielunelämänsä, luonteensa ja persoonallisuuden piirteensä. Kaksi samanrotuista koiraa muistuttavat kenties keskenään joissain asioissa toisia, mutta osa on persompia ruualle, osa loukkaantuu jos heidät jätetään huomiotta ja toiset yksinkertaisesti hyväksyvät vain kaiken, mitä eteen tulee. 

Omat kokemukseni koirista ovat ennen Elviä olleet lähinnä sukulaisten koirat sekä au pair -perheeni iso berninpaimenkoira. Suuria persoonia kaikki, ja omasta nyt olisi kymmeniä ja kymmeniä pieniä tarinoita tähänkin kerrottavissa. Mutta mainittakoon lähinnä se, että tässä reilussa kymmenessä vuodessa sitä on yllättävän vahvasti hioutunutkin pienen koiransa kanssa yhteen. Ymmärtää pienestä hengitystavan muutoksesta, mitä mieltä tuo tyyppi on, ja toisaalta taas saa suoran vastauksen omiin tunnetiloihinsa toisen reaktioista. Elvillä on myös aivan oma tahtinsa: se nauttii pitkään nukkumisesta, ja jos se saa valita, se nousee sängystä yleensä viisi vailla kymmenen. Lenkeillä se kiertää mieluiten kotitaloa: vaikka kuusikin kertaa saman korttelin ympäri, mutta sama matka pidemmällä lenkillä ei enää sitä jaksa kiinnostaa. Kun joku itkee tai satuttaa itsensä, se tulee lähelle kuin lohduttaakseen, ja kun sitä itseään sattuu, hakee se lohdutusta meidän jaloistamme. Se viestii, kertoo ja kommunikoi kanssamme jatkuvasti. Sen kielestä on tullut jo niin luonnollista, että tulkitsemme sitä puolisoni kanssa varsin automaattisesti, sen kummemmin kyseenalaistamatta etteikö muka pienellä eläimellämmekin olisi aivan oma kielensä. 

Tämän saman on huomannut Eva Meijer, hollantilainen filosofi, joka on tutkinut erityisesti eläinten kommunikointia. Mistä valaat laulavat? on hänen viime joulukuussa suomeksi ilmestynyt teoksensa, joka käsittelee paitsi kommunikointia, myös oikeaa kieltä, jota eläinlajit kaltaistensa kanssa käyttävät. Tähän asti on tupattu uskoa, että kaikki mitä eläin tekee, on vaistojen varassa mekaanisesti toistettua, reaktiivista toimintaa ilman kykyä tuntea saati suunnitella tulevaa. Eläimen tietoisuus on kielletty vetoamalla erilaisiin peilitesteihin, jotka on kuitenkin suunniteltu mittaamaan sellaista tietoisuutta, joka on vain ihmislajille tyypillistä. Ihminen koettaa järkeistää muut eläinlajit ja niiden älykkyyden etsimällä vain samankaltaisuutta itsensä kanssa, vaikka Meijerin mukaan avain on nimenomaan jokaisen lajin omassa kielessä. Ja sitä hän oivallisesti tässä teoksessaan avaa. 

"Muurahaisten mittareilla tarkasteltuna ihminen ei todennäköisesti ole kovinkaan älykäs, koska ihmiset eivät osaa tehdä yhteistyötä yhtä hyvin kuin ne, kyyhkysen näkökulmasta taas emme ole kovinkaan älykkäitä, koska avaruudellinen hahmottamisemme on huonompi, ja koiran näkökulmasta emme ole yhtä älykkäitä, koska emme osaa suunnistaa hajun perusteella."

Mistä valaat laulavat on ilahduttava filosofinen tietokirja eläinten kielestä - ja siitä, miten totaalisesti ihminen osaakaan sulkea silmänsä muiden lajien viestinnältä niin halutessaan. Eläinten kielten ja kommunikaation tutkimus on vasta alussa, mutta jo nyt on löydetty hyvin vahvoja viitteitä siitä, miten monimuotoista ja kompleksista kieltä eri eläinlajit käyttävät. Se, ettei ihminen ole tätä aiemmin ymmärtänyt, ei johdu siitä, ettei eläinten älykkyys olisi verrannollista ihmislajin älyyn, vaan ennemminkin siitä, että ihminen ei omassa älyttömyydessään ole osannut tulkita muiden eläinten viestintää muusta kuin omasta kontekstistaan. Meijer kirjoittaa sujuvasti ja yleistajuisesti, mutta silti kattavan lähdeluettelon avulla luo varteenotettavaa tieteellistä tekstiä. 

Meijerin teos on rakennettu seitsemän pääluvun avulla, ja ne kulkevat aina ihmiskielestä villieläimiin ja kotieläimiin, eläinpsykologiasta niiden käyttämän kielen kielioppiin ja lopuksi myös moraalin ja empatian kautta siihen, miksi meidän on eläimiä ymmärtääksemme aidosti pyrittävä keskustelemaan niiden kanssa. Teos on kattava, ja vaikka se jättää vielä tässä vaiheessa tutkimusta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, auttaa se maallikkoakin kurkistamaan sinne, mikä tähän saakka on systemaattisesti kielletty: eläinten tietoisuuteen.

Ja tämä tietoisuuden korostaminen onkin aivan ehdottomasti kirjan parhaita puolia. Ihmisen luontosuhde on nimittäin yllättävänkin luonnoton, lähinnä oman navan kaivelua ja samojen napojen etsimistä ympäriltään. Korostamalla eläimen tietoisuutta, moraalisuutta ja oikeudenmukaisuutta pääsemme eläinfilosofisessa keskustelussa viimein siihen, mihin olisi pitänyt siirtyä jo vuosikymmeniä sitten: osaksi luontoa, yhdeksi lajiksi muiden joukossa. Monille tämä on vielä liikaa, mutta se ei johdu ajatuksen luonnottomuudesta, vaan omasta puheestamme, joka tapaa korostaa ihmisen ja eläimen erillisyyttä. Luontoa on historian saatossa pyritty lähinnä hallitsemaan ja kahlitsemaan, mutta vasta tasaveroisuuden avulla voimme oikeasti olla myös osa sitä. Ei ylä- eikä alapuolella, ei luonnollistaen ja luonnollistamatta, vaan yhdenvertaisina eläinlajeina. Lajina muiden joukossa.

"Feministiset tieteenfilosofit ovat myös huomauttaneet, ettö dominointi- ja arvojärjestystekijät painottuvat ennen kaikkea miespuolisten tutkijoiden työssä, ja suuri osa alan tutkijoista on pitkään ollut miehiä. Tämä on vaikuttanut myös mielikuviin joistain eläimistä. Esimerkiksi simpansseja pidettiin pitkään hyvin aggressiivisina, koska juuri niiden aggressiota tutkittiin paljon, kun taas empatiaa ei tutkittu lainkaan."

Jos jotain tältä olisin enemmän kaivannut, niin räväkkyyttä. Kirja oli sympaattinen, mutta se oli myös sen heikkous. Tällainen empaattinen ja filosofinen teos on niin kovin helppo tässä ajassa perustella kumoon vain kovemmalla äänellä, ja kuten tunnettua on, se kovin ääni on yleensä myös se epäempaattisin. Se, joka hiljentää tutkimuksen kritisoimalla eläinten inhimillistämistä, liiallista ihmismäisyyksien etsimistä toisista lajeista. Toisaalta kyseinen kritiikki on kuitenkin paradoksaalista, sillä juuri siihen tiedemiehet ovat itse kaikkein eniten aikojen saatossa syyllistyneet, kuten yllä olevasta lainauksestakin jo voidaan päätellä. Ja toisaalta se on varmasti osin myös totta, mutta ennen kaikkea siksi, että se on niin kovin lajityypillistä ihmiselle. Ihminen inhimillistää muita eläinlajeja, ja koira taas yrittää koirallistaa ihmistä. Sellaisia me eläimet olemme.

Kun puolisoni on tulossa töistä, koiramme siirtyy eteiseen noin 15-30 minuuttia ennen hänen saapumistaan. Mökillä vapaana kulkiessaan se käy vähintään kerran tunnissa tarkistamassa, että sen ihmiset on tallessa, ja palaa sitten nukkumaan mökin alle. Kerrotaan, että koirat tunnistavat ajankulun haihtuneiden hajujen perusteella, laumansa koossa pitäminen taas on Elville ylipäätään tärkeintä, mitä olla voi. Oli syyt ja vaikuttimet missä tahansa, on hyvin vaikea perustella, ettei eläimelläni kuitenkin olisi tietoisuutta, ymmärrystä siitä, että on olemassa myös maailma sen reaktiivisuuden ja sisäisen elämänkin ulkopuolella. Sen sijaan, että Elvi hahmottaisi sitä näkö- tai ihmismäisen puhekyvyn avulla, se käsitteellistää sen hajujen maailman kautta. Se reagoi, mutta myös suunnittelee ja odottaa. Ihan kuin me ihmisetkin. Ja siksi, räväkkyyden puutteestaan huolimatta, toivoisin, että tätä kirjaa lukisi erityisesti ne ihmisolennot, jotka edelleen 1900-lukulaisittain elävät käsityksessä, jonka mukaan ihminen olisi älykkyydeltään muka jollain tapaa jotenkin kovinkin ylivertainen luontokappale. 

lauantai 30. maaliskuuta 2019

JOHANNES EKHOLM : RAKKAUS NIINKU


JOHANNES EKHOLM : RAKKAUS NIINKU
414s. 
Otava 2016

Kolmekymppinen, työttömäks jääny jäbä muuttaa isälleen Kirkkonummelle, kun työpaikka ja rahat on menny ja siin samalla sit jonkinlainen itsekunnioituski. Isä on kirjottanu just "Suomen Knasu" -romaaninsa, Joona alkaa nauhottaa ite päivittäisiä keskusteluita saadakseen aikaseks omansa. Chattii, riitoi ja baarijutteluu, siitä tää puhekielinen romaani saa alkuasetelmansa.

Alkuun kyl sanon, et olin aika ennakkoluulone. Meni pari vuotta, et sain ees aikaseks lainaa tän, saati myöntää et aion sen lukee. Monii täs on häirinny se sellanen cis-jäbän oman navan kaivelu, mitä maailmassa on ihan tarpeeks muutenki, mua taas häiritsi se hälinä, mitä kirjan ympärillä pari vuotta sitte käytiin. Ei ees hirveesti, mut sen verran kuitenki, et tuntu ettei sen keskellä saanu rauhassa miettii, mitä mieltä ite olis, ja niin tää sit jäi. Mut sit luin tossa ennen jouluu Pontus Purokurun esseekokoelman, jonka joku teksteistä viittas toistuvasti tähä. Kiinnostuin uudellee, ja parin viikon kamppailun jälkeen tää on viimein luettu, jes!

"JOONA
löysin ryppysen paperilapun takin
taskusta tänää, siin oli artikkeli:
'maailman yksinäisin valas laulaa
taajuudella mitä muut valaa eivät kuule'

SAD91RL
muistan ton! ihanan runollinen otsikko
vaik se juttu ei pitäny paikkaansa

JOONA
eiks se ollu yxin?

SAD91RL
muistaakseni oli nii et muut kyl kuulee, eli
spessutaajuudet oli vaa erikoisuudentavotteluu

JOONA
eli perus y-sukupolven sinivalas"

Ja pakko myöntää, et mäkin tosiaan kyl yllätyin. Yllätyin, kui syvälle ja monikerroksisiin vesiin tää alkunsa jälkeen pääs, ja miten taitavasti Ekholm on saanu päähenkilöstä Joonasta tehtyy ihan sairaan raivostuttavan ja raskaan tyypin. Tykkäsin kans tosi paljon, miten toistoo käytetään aika hienosti tehokeinona, ja miten älyttömän sokeita omalle itelle ollaa, ja silti pokkana syytetää edellisii sukupolvii samoist virheist, joita ite sit vaan painelee sumeilematta tekemää. Täl oli mua jotenki tosi paljon kiinnostava yhteiskunnallinenkin kaiku, ja tykkäsin siitäkii kyl kovasti, mut eniten mua viehätti täs nyt kuitenkin se sukupolvien ketju, se virheitten toistamine, vaik ite on muka niistä samoista jutuista koko elämänsä kärsiny. Se Joonan ja sen isän suhde, joka on monella tapaa aika universaali vanhempi-lapsisuhteen kuvaus, miesten näkökulmast nyt vaa tällä kertaa, se oli mulle ainaki kaikkei hienointa. Se loi koko tarinalle mielenkiintosen kehyksen niinku, ja sai jaksamaan myös kaikkein raskaimman kaivelun yli.

Samalla se teoksen taustalla oleva melankolia, masennus ja rasittavuus loi kans kyl aika kivaa kontrastia paikoin siihen tietyllä tapaa filosofiseenki sanomaan. Mut oon kyl kans vähä sitä mieltä, et on aika väsynyttä nimetä tää jokski "sukupolven ääneks", niputtaa kaikki kokemukset vaa jokski tiettynä aikana syntyvien yhteisiks kokemuksiks ja silleen samal sit sivuuttaa se tavallaan syvempi merkitys ja "sanoma" tän taustalta. Ehkä se sit on vähän vanhempien ukkeleiden tapa lukee tätä, koittaa tajuu jotain, mist ne ite on jo automaattisesti ulkopuolella, ja pistää se oma ulkopuolisuus niinku kirjan syyks sen sijaan et sitä reflektois itessän. Se kai heille suotakoon, mut joskus vois kans herää vähän huomaa, et maailma on muittenki ku vaa heijän, ja sekin pitäs osata ehkä ottaa sit jotenki huomioon.

Mulle tää ei siis ollu sukupolviromaani, vaan ennemminki tarina tästä ajasta mitä nyt eletää. Tavallaan se toisti kyl tosi uskollisesti kaikki ne y-sukupolvistereotypiat mitä keksiä vaa voi, etenki noi niinku etuoikeutetun valkosen miehen näkökulmast. Mut ei se sit lopulta nii hirveesti haitannu, tarinalla oli kuitenki joku taustakin, ja tuntu et pääosin se metataso oli vähän hämäystä, se et kirjailija kertoo kirjailijasta, joka kirjottaa kirjaa. Aika pitkälle tohon asetelmaan kyl vaa uppos, mut loppuu kohti se ite tarina siel taustalkin nous sitä tyypillisintä isommaks ja just siitä noususta jotenkin itekkin tykkäsin eniten. Se kasvatti tän pois vaan siitä onko-tää-nyt-totta-vai-onko-sillä-väliä-asetelmasta, ja se teki koko kirjalle tosi hyvää. Mitä pidemmälle tätä kirjaa luki, sen enemmän vaan tykkäsin.

Et kaikenkaikkiaan tää oli kyl raikas, siisti ja omanlaisensa lukukokemus. Tunnistan kyl, et on tosiaan tavallaan aika kulunutta, et cismies kertoo kuin raskasta hänellä tässä matosessa maailmassa on, mutta jokin täs nyt kuitenkin lopulta ylitti sen ärsyttävyyden ja pääs sit kallistuu plussan puolelle. Ja erityispisteet ton kirjan ulkoasusta, haha sitä mä kyl rakastin. :D Takakansi etenkin parasta, mua muutenkin tollanen kämänen estetiikka on lähiaikoina kiinnostanu. Se yhdistettynä ei-yhtään kämäseen sisältöön, ni oli tää kyl hyvä.