MAIJA SIRKJÄRVI : BARBARA JA MUITA HURRIKAANEJA
235s.
Teos 2018
Vastailin jokin aika sitten bookstagramissa haasteeseen, jossa piti kertoa oma lempikirjallisuuden laji/genre. Vastailin tuohon pokkana, että novellit ja nykykirjallisuus. Myöhemmin mietin, että jaahas novellit, aina niiden pariin saa jotenkin itsensä taistella, ja silti miellän ne yhdeksi parhaimmaksi kirjallisuuden muodoksi, puolialitajuisestikin jo näköjään. Päätin tehdä korjausliikkeen, ja hakea kirjastosta lyhyitä kertomuksia romaanien seuraksi, välipalaksi tai ihan vain omana itsenään vangitseviksi tarinoiksi. Uutuushyllyssä patsasteli Sirkjärven esikoisnovellikokoelma, josta olin lukenut kirjablogeista paljon, joten lukuvuoroon se siitä sitten siis.
"Muistutan itseäni siitä, miten koskaan ei tule aliarvioida ihmisen – mukaan lukien itseni – tarvetta miellyttää toista ihmistä. Kunnioituksen tarve on Maslovin hierarkiassa korkeammalla kuin itsensä toteuttamisen tarve. Ihminen haluaa mieluummin olla muitten silmissä pidetty ja arvostettu kuin tehdä sitä mitä rakastaa. Ehkä jopa sitä, mikä on oikein."
Sirkjärven kokoelma on kimara tarinoita, jossa näennäinen normaalius saa novellille tyypillisen käännekohdan jälkeen aivan kummalliset mittasuhteet tai tarina päätökset. Osassa novelleista omalaatuinen tunnelma vangitsee jo ensimmäisistä lauseista alkaen, ja sen tämä esikoinen osaa: vangita. Nimittäin kaikessa kummallisuudessaan ja omaleimaisuudessaan näitä tarinoita on helppo lukea, ne imevät mukaansa. Ne eivät mene pelottavan tai järkyttävän puolelle aiheistaan huolimatta, ja ne ovatkin raikas tuulahdus kaiken vastaavanlaisen kirjallisuuden ja shokkiuutiskerronnan keskellä. Sirkjärvi käyttää lisäksi hyväkseen novellien muotokieltä mitä parhaimmalla tavalla, ja uskaltaisin myös väittää, että nämä toimisivat hyvin myös novellikammoisille.
Takakantta lainaten, Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma liikkuu kauhun ja kumman maastoissa. Sitä se todella tekee, ja niistä elementeistä nämä omalaatuiset tarinat ammentavat voimansa. Vähän kuin George Saundersin Kymmenes joulukuuta tai jopa Sotapuiston perikato, mutta ei ehkä aivan yhtä happopäinen. Todellisuus etenee muka normaalisti, mutta yhtäkkiä matto viedään jalkojen alta, naapurin koira syö vahdittavan lapsen tai sisko hallitsee aikuisen veljensä elämää karmivalla tavalla. Omia suosikkinovelleitani oli ehdottomasti aloitustarina Kolme kuulustelua, jossa ääneen syytetyn sijaan kolme todistajaa, kummallinen ja hieman kuvaamaton Ankerias sekä päätösnovelli Hopeatoffee, jossa leikitellään hieman häiriintyneellä riippuvuussuhteella omaa puolisoa kohtaan. Muutkin olivat vähintäänkin keskivertomainioita, vaikka ihan pientä epätasaisuutta kokonaisuudessa olikin havaittavissa. Vai pidättelyäkö, ehkä? Sillä ne, missä uskallettiin antaa palaa ja luotettiin lukijan kykyyn ottaa täydellinen omituisuus vastaan, toimivat ehdottomasti kaikkein parhaiten.
Takakantta lainaten, Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma liikkuu kauhun ja kumman maastoissa. Sitä se todella tekee, ja niistä elementeistä nämä omalaatuiset tarinat ammentavat voimansa. Vähän kuin George Saundersin Kymmenes joulukuuta tai jopa Sotapuiston perikato, mutta ei ehkä aivan yhtä happopäinen. Todellisuus etenee muka normaalisti, mutta yhtäkkiä matto viedään jalkojen alta, naapurin koira syö vahdittavan lapsen tai sisko hallitsee aikuisen veljensä elämää karmivalla tavalla. Omia suosikkinovelleitani oli ehdottomasti aloitustarina Kolme kuulustelua, jossa ääneen syytetyn sijaan kolme todistajaa, kummallinen ja hieman kuvaamaton Ankerias sekä päätösnovelli Hopeatoffee, jossa leikitellään hieman häiriintyneellä riippuvuussuhteella omaa puolisoa kohtaan. Muutkin olivat vähintäänkin keskivertomainioita, vaikka ihan pientä epätasaisuutta kokonaisuudessa olikin havaittavissa. Vai pidättelyäkö, ehkä? Sillä ne, missä uskallettiin antaa palaa ja luotettiin lukijan kykyyn ottaa täydellinen omituisuus vastaan, toimivat ehdottomasti kaikkein parhaiten.
Sirkjärvellä on etenkin esikoiskirjailijaksi mahtava taito luoda kiinnostavia, moniulotteisia ja kulmikkaita hahmoja, kuin moottorisahalla yhteen leikattuja ja liimattuja. Mutta silti jotenkin samaistuttavia ja tarkkoja, kaikessa yliampuvuudessaan. Hulvaton oli myös kirjailijan tapa nimetä henkilöhahmonsa. Vaikka toki jokainen nimi oli aivan normaalia kotimaista nimistöä, leikitteli hän silti nimiin liittyvin assosiaatioin mitä herkullisimmin. Hahmojen luomisen lisäksi Sirkjärvi kuvaa hämmästyttävän osuvasti myös elotonta ympäristöään, muuttaa yksityiskohdat keskeisiksi tekemättä niistä numeroa. Esimerkiksi näin:
"Eteisessä oli kosteampaa kuin kerrostaloissa. Pitsiverhon rakosista väijyi hämärää, pilvisen päivän valoa. Oli äänetöntä lukuun ottamatta ötököitä, jotka kopsahtelivat verhon takana ikkunalasia vasten kuin haaveissa elävät idiootit."
Sirkjärven novellit olivat siis yhteenvetona mahtavan outoja ja hillittömän vinksahtaneita. Absurdit käänteet, kummuus ja häiriintyneisyys loivat hulvatonta ja sopivan karmivaakin fiilistä. Tämä oli minulle siis ennen kaikkea litania mitä omalaatuisimpia adjektiiveja, mutten tiedä tiivistyvätkö ne lopulta kovin suureksi tunteeksi. Sen todennäköisesti lähinnä aika luetun kirjan jälkeen.
Kummallisuuksista ja absurdeista käänteistä lisää: Lukuisa, Kosminen K, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Luettua elämää & Tekstiluola
