maanantai 31. elokuuta 2020

KESÄN VIIMEISET

Elokuu on ehdottomasti lempikuukausi kaikista kahdestatoista. Se on syntymäpäiväni kuukausi, mutta myös muutosten kuukausi; raja kesän ja syksyn välillä, kuukausien sunnuntai, jolloin saa olla vielä enemmän rauhassa kuin puuhaamassa uutta. Ja koska vuosi vuodelta vihaan syksyä aina vain vähemmän, rakastan myös elokuuta yhä enemmän, sillä se ei myöskään ole minkään synkän ja pimeän alku. Se on aikaa rauhoittumiselle, mutta silti kuuma ja täynnä kaikkea jännittävää. Se on yksinkertaisesti täydellinen kuukausi.

Ja jälleen kerran elokuu tuntui pidemmältä kuin muu kesä yhteensä. Se ei ihan aina ollut positiivinen asia, sillä kuukauteen mahtui hurjan paljon ilon lisäksi myös surua ja ahdistusta. Surua läheisen poismenosta, ahdistusta Helsinkiin palaamisesta, arkeen palaamisesta, korona-ajan jälkeisestä eristyksestä ihmisten keskelle palaamisesta. Vanha olikin yhtäkkiä uutta ja vierasta, sellaista, jota luuli kaipaavansa, muttei ollut ihan täysin kuitenkaan vielä valmis sille. Olisi vielä hetken halunnut olla kaukana, etänä, itsekseen. 

Ja kuten tänä vuonna niin monena muunakin kuuna, on pääni ollut niin täynnä omia ajatuksia, että sinne on ollut hurjan vaikea mahduttaa kirjoja. Olen aloittanut vaikka kuinka monta, mutta lopulta saanut loppuun vain yhden romaanin, kaksi sarjakuvaromaania sekä yhden esseeteoksen. Lyhyitä ja helpostilähestyttäviä kirjoja kaikki, toisin kuin koko muu elämäni tällä hetkellä. 


E L O K U U N   K I R J A T 

01 Rachel Cusk : Kunnia

02 Ulla Donner : Sontaa

03 Kaisu Tervonen (toim.) : 13 katseluasentoa

04 Apila Pepita : MOSSDASH


Televisioesseitä lukuunottamatta kaikki olivat kuitenkin erittäin kelpo kirjoja, sarjakuvat ihania ja Rachel Cusk nyt on aina Rachel Cusk. Muuten tosiaan sain vain särpittyä sieltä täältä, luin ihania alkuja, ja huomasin, etten ole valmis nyt täydellisille kirjoille, ja toisaalta luin kehnoja alkuja, joiden perusteella ei edes tehnyt mieli jatkaa. Luin pitkästä aikaa ratikassa ja metrossa, mutta sitäkin useammin vain tuijotin ikkunasta ulos omaan päähän uppoutuen. Aloin myös käyttää kangasmaskeja, alkuun se tuntui kummalta ja poseeraamiselta, nyt jo piiloudun niiden taakse hurjan mielelläni. Saapa ainakin laulaa äänettömästi kuulokkeista kaikuvan musiikin tahtiin, ilman että se herättää sen kummempaa huomiota. Vaikka toisaalta: ihmisten huomio aamumetrossa on aika mahdoton herättää ihan vain olemisellaan, sen verran syvällä omissa maailmoissaan jokainen on. Ja se on jotenkin lohdullista, olla nyt ihmisten keskellä ilman että kenelläkään on aikaa kellekään muulle kuin itselleen. Maskimoraalivahdit toki nyt ovat oma lukunsa, mutta muiden kyttääminen kertoo kyllä aina enemmän kyttääjästä itsestään kuin kytätystä.

Nyt, sen oikean syksyn kynnyksellä olen pitkästä aikaa edes suurin piirtein levännyt ja levollinen. Ihan hurjasti on taas kaikkea, mutta ehkä se tekee ihan hyvää. Kunhan vielä saan pienen koirani kesämökkireissulta takaisin tyynyni viereen tuhisemaan, tuntuu kotikin kodilta. Vihdoin.

lauantai 22. elokuuta 2020

MUKAVASTI SOHVAN POHJALLA – KAISU TERVONEN : 13 KATSELUASENTOA

 KAISU TERVONEN (TOIM.) : 13 KATSELUASENTOA – MILTÄ TELEVISIO TUNTUU?

191s. // Kosmos 2020

Olen elänyt pian kolme vuotta ilman televisiota. Päätös moisesta kapineesta luopumiseen oli asenteellinen: minähän en tuollaiseen turhuuteen rahaani ja aikaani tuhlaa. Toki Joensuussa asuessani Helsingin kodissani oli edelleen telkkari, ja toki saatoin naulautua sen eteen kun joku sen avasi. Ja toki, läppärini kautta erilaiset suoratoistopalvelut, areenat ja katsomot toivat pienelle näytölle kaiken sen, mitä en syystä tai toisesta suostunut television välityksellä katsomaan. Joten paitsi että huijaisin muita televisiottomuudellani, huijasin ennen kaikkea itseäni. Samaa ruudun edessä pyörimistä se elo on, on näyttö kiinni muussa tietokoneessa tai televisiotasossa. Kyllä, reaaliaikainen, lähetysten mukaan tv:n eteen asettautumisen aika on kenties ohi. Mutta ruutuaika, ei todellakaan.

Kosmoksen tänä keväänä julkaisema 13 katseluasentoa – miltä televisio tuntuu? -esseekokoelma on nimensämukaisesti kolmentoista kirjoittajan yhteisteos siitä, mitä televisio tarkoittaa 2020-luvulla, ja miten se on vaikuttanut meidän elämäämme. Miten hahmotamme omaa elämää, kun tv tarjoaa jatkuvasti kiihottavampaa, kiihdyttävämpää ja pirstaisempaa kurjuuspornoa? Miten suhtaudumme parisuhteisiin, kun tv:n ainoa normi on edelleen heteromonogamia? Vaikuttaako Temptation Island moraalikäsitykseemme vai moraalikäsityksemme Temppareihin? 

Kun olen itse ollut lapsi, televisiossa oli kolme kanavaa ja tarkat lähetysajat. Asioita tallennettiin VHS-kaseteille, ja se oli ainoa tapa ns. maratonata sarjoja. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös Nelonen, sekä hieman myöhemmin aivan uudenlainen viihde: reality. Tv oli jotain, jonka avulla pääsi mukaan yleiseen keskusteluun, ohjelmat jakoivat mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Yhtenäiskulttuuri oli vahvempaa, ainakin näennäisesti, television ympärillä. Ja onhan sen helppo ollut ollakin, kun vaihtoehtojen määrä on ollut nykyistä huomattavasti rajallisempi. Realityn aluksi oli Selviytyjät tai moraalisesti aikaan kuuluen epäilyttävä Big Brother. 

Näihin nostalgisiinkin analyyseihin yltää 13 katseluasennossa muutama essee, ja etenkin Suvi Auvisen Alfred J. Kwak -aiheinen anarkistiessee Poliittinen eläin oli vallan mainio. Auvinen purkaa aktivismin juuria, oikeudentuntoa ja peilaa sitä samasta tematiikasta kumpuavaan lasten piirrettyyn. Siihen, jonka kokonaisen sukupolven traumatisoivaa kakkosjaksoa hänen äitinsä ei antanut katsoa, ja siihen, joka on vaikuttanut pitkälti myös Auvisen omaan aktivismiin. Pidin paljon myös Kaisu Tervosen Äiti on hullu -esseestä, joka nosti esiin vahvasti sekä äitiysmyyttiä että radikaalifeministien vaatimusta luopua hoivasta. Voiko hoivaa olla ilman inhimillisyyttä, ja miten tv-sarja käsittelee feminiiniseksi koettua hoivaa? Ja miksi ainoa radikaali ajatus on siirtää hoiva naisilta koneille eikä esimerkiksi vieressä häärääville miehille? Muutamassa muussakin esseessä oli pari ihan kiinnostavaa pointtia, mutta nyt viikko lukukokemuksen jälkeen en enää muista mitä ne olivat. Kokoelma oli siis vähän kuin televisio itse: pirstaleinen, päällekkäinen, turruttava ja niin nopeasti ohi, ettei se juurikaan jättänyt muistijälkiä.

Ja se on harmi. Televisio on laite, johon meistä jokaisella on suhde, ja jonka ohjelmistosta riittää kulttuuriesseetä jos toistakin kirjoitettavaksi. Tässä nimenomaisessa kokoelmassa päällekkäisyys, jaarittelevuus ja oivallusten puute kuitenkin lähinnä puudutti, eikä edes kaikkein viihdyttävimmällä, aivottomimmalla tavalla. Ennemminkin niin, että siitä jäi käteen lähinnä harmitusta: nekin oivaltavat kohdat, joita muissa kuin jo mainituissa esseissä oli, puuroutuivat nimittäin turhan pitkiin tv-sarjareferaatteihin, vuorosanojen kuvailuihin ja jo kertaalleen käsiteltyihin aihesoppiin. 

Minulle tv on aina ollut kirjallisuuden sijaan se eskapistinen paikka, jossa laitan kirjaimellisesti aivoni hetkeksi lepotilaan, enkä kuuntele siellä huutelevia ääniä ja ylianalyyseja päivän tilanteissa. Televisio on lepoa, huomion muualle saamista, palautumista. Ja minä olen katsonut sieltä viime vuosina hyvin pitkälti kaiken: laadukkaat sarjat, laaduttomat sarjat, draamat, trillerit ja tosi-television. Love Islandit, Paratiisihotellit, Rahapajat ja Normal Peoplen. Sex Educationin ja Ensitreffit alttarilla. Minä siis tiedän mistä puhutaan kun puhutaan televisiosta ja sen moraalikäsityksistä. 

Ja siksikin minua vaivaa tämän esseeteoksen kiireen tuntu – niin moni näistä esseistä tuntui potentiaalisilta, mutta yksi tai kaksikin editointikierrosta olisi tehnyt kokonaisuudelle erityisen hyvää. Se on hurjan harmillista, mutta ei ole muuten ensimmäinen ko. kustantamon kirja, josta jää hieman samanlainen fiilis. Se on tylsää, sillä luen itse mieluummin huolella hiottua kuin kiireellä markkinoille saatua - vaikka sitten jouduttaisiinkin hieman joustamaan ajankohtaisuudesta. Kiireisessä ja pirstaleisessa maailmassa kirjallisuudella ei saa olla kiire, ja on erityisen latistavaa, jos lukukokemusta sellainen edes tässä suhteessa leimaa.

Helmet-haaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

tiistai 18. elokuuta 2020

MISSÄ MENNÄÄN, HELMET-LUKUHAASTE 2020?


Helmet-kirjastojen lukuhaaste on muodostunut jo varsin perinteiseksi kirjabingoksi täällä blogissani. Alkuvuosina se pääsi ahdistamaan, suorittamiseen taipuvainen kuin olen, ja toi lopulta jopa vähemmän iloa lukea huonoja kirjoja haasteen takia kuin olla haasteessa ylipäätään mukana. Sitten ehkä jokin viimein naksahti päässäni paikoilleen, ja tajusin, ettei tästäkin tarvitse tehdä suoritusta. Asiaa, jossa voi joko voittaa tai hävitä. Niinpä aloin bingoilemaan - katsomaan, mitkä kaikki lukemani kirjat haasteeseen sattuvat sopimaan. Ja toisaalta: kun kohtia jäi tyhjäksi, tuntui kivaltakin yrittää löytää niihin jotain sopivaa. Kaikkia kohtia ei tarvitse täyteen edelleenkään saada, pääasia, että lukemisesta nauttii. Nyt nautin, joten katsotaanpa mitä tänä vuonna tähän haasteeseen jo olen lukenut!


L U E T U T   K O H D A T

1. Kirja on vanhempi kuin sinä Johann Wolfgang von Goethe : Värioppi
3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti Jonathan Safran Foer : Me olemme ilmasto
4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä Ulla Donner : Sontaa
7. Kirjassa rikotaan lakia Colson Whitehead : Nickelin pojat
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera Kjell Westö : Missä kuljimme kerran

14. Urheiluun liittyvä kirja Cristina Sandu : Vesileikit
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö Anu Kaaja : Katie-Kate
18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja Neil deGrasse Tyson : Tähtitiedettä kiireisille
19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa Mark Manson : Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta Tove Jansson : Nukkekaappi ja muita kertomuksia
22. Kirjassa on epäluotettava kertoja Elena Ferrante : Tyttären varjo
25. Kirjassa ollaan saarella Anna-Kaari Hakkarainen : Purkaus
27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani Maggie Nelson : Jane

29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva Sayaka Murata : Lähikaupan nainen
30. Kirjassa pelastetaan ihminen Juhani Karila : Pienen hauen pyydystys
32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa Yuval Noah Harari : Sapiens – Ihmisen lyhyt historia
33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos Patrik Svensson : Ankeriaan testamentti
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana Kukka Ranta & Jaana Kanninen : Vastatuuleen
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa Emmi-Liia Sjöholm : Paperilla toinen

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja Ann Patchett : The Dutch House
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa Trevor Noah : Laiton lapsi
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu Elizabeth Strout : Olive Kitteridge
39. Kirjassa lennetään Maggie Nelson : Punaiset osat

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja Stephen Hawking : Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin
42. Kirjassa on isovanhempia Annastiina Storm : Kerro, kerro
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja Kaisu Tervonen (toim.) : 13 katseluasentoa – miltä televisio tuntuu?


T Ä Y T T Ä M Ä T T Ö M Ä T   K O H D A T

2. Iloinen kirja // Tämä on joko hassua, tai lopulta kertoo paljon lukutottumuksistani: en koe, että olisin tänä vuonna lukenut yhtään iloista kirjaa. Suosituksia otetaan siis vastaan, varauksella tosin. Suhtaudun iloiseen kirjallisuuteen valtavalla ennakkoluuloisuudella.
5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja
6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella // Tämä on ollut myös yllättävän vaikea! Vielä ei ole tainnut tulla yhtään tällaista vastaan?
8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa
11. Vaihtoehtohistoria // Vinkkejä vailla, tämä kohta ei varsinaisesti houkuttele, mutta jos joku aivan superkirja tulisi vastaan, voisin sen toki tähän lukea.
13. Kirjassa eksytään
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja // Tämä on kohta, jonka ansiosta puhtaasti minulla on parikin kirjaa kirjastojonossa tulossa. Toivottavasti ovat hyviä!
23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa
26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö // Tämä lyö myös tyhjää, joten vinkkejä vailla! (Ei tosin sillä, että kamalasti kyseisen kohdan täyttämiseen vielä olisinkaan nähnyt vaivaa)
31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
46. Kirjassa on sauna // Onko pakko lukea jotain suomalaista...? Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa saattaisi olla sauna, olisiko? Saisinkohan viimein luettua sen ensimmäisen osan loppuun, jonka huhtikuussa koronapäissäni aloitin?
47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet // Tähän on ajatuksena lukea Elif Shafakin Kunnia, sillä vasta loppuun saaduista löytyy myös upea Rachel Cuskin Kunnia -teos.
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Eli 30/50 kohtaa jo täynnä, yli puolivälin mennään! Mitenkäs teillä Helmet-haaste sujuu, tuottaako jokin kohta erityistä päänvaivaa?

sunnuntai 16. elokuuta 2020

SARJAKUVASUNNUNTAI – ULLA DONNER : SONTAA


ULLA DONNER : SONTAA
103s.
S&S 2019
Alkuteos: Skiten
Suomennos: Sinna Virtanen

Ulla Donnerin Spleenish on ensimmäinen sarjakuvaromaani, jonka koskaan olen lukenut. Saavutus siis sinänsä! Se aukaisi myös jonkinlaisen portin koko genren pariin ylipäätään, vei mennessään ja toi tullessaan valtavasti hyviä sarjiskokemuksia. Donner muistutti, että sarjakuvat ovat paljon muutakin kuin lapsuusajan Aku Ankat, ja miten kuvan ja tekstin yhdistelmän avulla monikin pieni, yksinkertaiselta näyttävä asia voi saada hurjan määrän kerroksellisuutta ja merkityksellisyyttä aikaiseksi. Silläpä olenkin jo viime syksystä asti odotellut kovasti Donnerin uudempaa sarjakuvaromaania Sontaa, jonka nyt viimein lähes vuoden odottelun jälkeen sain kirjastosta käsiini.

Mainostoimisto Dream Hackers Disruption Agencyn uusin prokkis, Pekkara, on perunaproteiinimakkara, joka tulee tekemään historiaa. Saattaa kuitenkin olla - tai saattaa olla olemattakin - että se johtaa maailman tuhoon ja toisaalta taas seuraavana päivänä saatuihin potkuihin, joten pomoa lukuunottamatta muu henkilökunta lähtee pohtimaan tilannettaan aftereille Sontaa-sarjakuvaromaanissa. Donnerin hampaisiin jää tällä(kin) kertaa niin kapitalismi, liberalismi kuin nykyajan työkulttuurikin, ja toisaalta pistävän huumorin kautta tämä sarjakuvakokoelma käsittelee myös kulttuuria, jossa tiedostavuus on vain yksi meriitti identiteettipelissä sen sijaan, että asioille oikeasti myös tehtäisiin jotain.

Niin Donnerin piirrustus- kuin kerrontavatkin iskevät, ja viiltävät auki monia epämiellyttäviä keskusteluita, joiden keskellä 2020-luvun milleniaalit elävät. Miksi seksuaaliseen ahdisteluun on niin vaikea puuttua? Miksi työelämä uuvuttaa työntekijän toisensa jälkeen? Miten myrkylliset parisuhteet toimivat, ja miksemme osaa puolustautua niiltä? Mitä on se vapaus, jota liberalismi kerta toisensa jälkeen tarjoaa ratkaisuksi kaikkeen, ja onko sitä edes olemassa? Sontaa herättää paljon kysymyksiä, ja se on hyvä. Se on yhtaikaa sekä sisäistä että ulkoista kritiikkiä kapitalismille, mutta myös ihmisille, jotka kritisoivat kapitalismia. Se on terävä, ja tuntuu, että on niin täynnä mielenkiintoisia lankoja, etten edes oikein osaa päättää, mistä niistä pitäisin eniten. Liikaa en kuitenkaan niitä halua avata, sillä tiedän, että se antaa jokaiselle lukijalle aivan omanlaisensa kokemuksen, näkökulmasta riippuen. 

Donnerin kritiikki on raikasta, ja piirrosjälki hurjan miellyttävää ja mukaansatempaavaa. Uusimmassa teoksessa on jotain hyvin livströmquist'maista, ja se on tervetullut tuulahdus kotimaiseen sarjakuvaskeneen. Sontaa on kiinni tässä ajassa, ja se sanoittaa auki hyvinkin laajaa yhteiskunnallista työelämä- ja identiteettikokemusta. Toisaalta siinä on myös jotain hyvin pääkaupunkiseutulaista, sillä viime vuosina elämääni myös kehä kolmosen ulkopuolella eläneenä huomaan, että tämä ei ole sama sosiaalinen todellisuus ihan joka puolella Suomea. Se on toki hyvä, mutta toisaalta herättää keskusteluja sosiaalisuuden rakentumisesta entisestään. Mikä on totta Helsingissä ja sen hyvinkin wokessa, luokkatietoisessa punaviherkuplassa, voi olla hyvinkin kaukaista jossain muualla. Mutta se ei tee tästä kuplasta yhtään sen huonompaa tai epätodellisempaa. Se tekee näistä aiheista täällä todellisia, ja siksi niiden sanoittaminen on tärkeää. Erilaisten todellisuuksien sanoittaminen on, ylipäätään. Tärkeää.

Helmet-haaste 2020: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä

perjantai 14. elokuuta 2020

TRILOGIAN PÄÄTÖS – RACHEL CUSK : KUNNIA


RACHEL CUSK : KUNNIA 
203s.
S&S 2020
Alkuteos: Kudos, 2018
Suomennos: Kaisa Kattelus
Saatu arvostelukappaleena

Olen kertonut sen ennenkin: kun jostain kirjasta tietää jo ensisivuilta, että tulen rakastamaan sitä, lykkään kirjan lukemista aina vain myöhemmäksi. Ja jos jokin kirjasarja, trilogia tai muu on tulossa päätökseen, on viimeiseen osaan tarttuminen kaikkein vaikeinta. Entä jos en pidäkään siitä? Entä jos se ei ole yhtä hyvä kuin muut? Entä jos se on vielä parempi, mutten tiedä miten olla, kun tiedän, ettei tätä saa lisää? Entä jos hyvän vain voisikin säästää ikuisesti, pitää sitä lähellä, mutta silti lukematta? Nurinkurista, tiedän. Mutta niin hurjan totta minulle, monissa asioissa. Ajatus täydellisestä on usein kutkuttavampi kuin todellisuus kaikkine pienine ryppyineen.

Kaksi vuotta sitten huullaannuin Cuskin trilogian ensimmäisen osan näkökulmavalinnasta, sivullisen seuraajan upeasta huomiokykyisyydestä täysin. Viime kesänä tuskailin tämän saman säästää-kakku-syödä-kakku-dilemman kanssa, mutta sain kuitenkin luettua myös toisen osan, ja rakastin sitäkin. Ja  nyt, kuten siis huomata jo saattaa, on viimein tullut aika saada tämä trilogia päätökseen. Ja Kunnia todella tekee sen kauniisti.

"Sanoin, että kysymys lähtemisestä ja jäämisestä on yleensä sellainen, jonka esitämme itsellemme vain yksityisesti jopa niin, että se melkeinpä muodostaa itsemääräämisoikeutemme sisimmän ytimen."

Kunniassa on kulunut vuosia edellisosan erosta, lasten kanssa yksin jäämisestä, Siirtymän asunnon remontista. Faye on lähtenyt johonkin lämpimään Euroopan maahan, kirjallisuuskonferenssin ja jakarandapuiden keskelle. Tuttuun tapaan hän istuu ja kuuntelee, on sisällä hyvinkin keskiluokkaisessa, etuoikeutetussa kirjailijuuden maailmassa, jonka esiin nostaminen on niin selkeää, että se alkaa olla sisäänpäin kääntyneelle ja elitistiselle käsitykselleen jo kritiikki. Trilogian kolmas osa palaakin temaattisesti jollain tapaa huomattavasti lähemmäs ensimmäistä kuin toista osaa, ja se jo tutulla tavallaan tarkkailee sivusta, ja jättää Fayen entistä vahvemmin tarkkailijan rooliin. Cusk tekee sen edelleen taitavasti, mutta tavallaan ennalta-arvatenkin jo aiempaa toistaen, joten siihen on jo tottunut, se ei enää ole samalla tapaa maagisen kaunista kuin alkuun. Se jopa välillä hieman raivostuttaa, ei sillä, etteikö kerronnan muoto edelleen sitä hyvin tukisi, vaan ennemmin siksi, että jollain kummalla tavalla tämä tuntui vain ensimmäisen osan toisinnolta. Ja jopa: loppua kohden puuduttavalta.

Mutta ei se kirjasta huonoa onneksi tee. Cusk on edelleen terävä, hän tarjoaa edelleen hienoja näkökulmia, piiloisempaa tapaa näyttää asioita, jotka toisin kerrottuina tuntuisivat liiankin räikeiltä. Se vaan tekee tästä kirjasta kirjoittamisesta mahdotonta, sillä olen kirjoittanut jo aiempien osien kohdalla kaiken, mitä tämä herätti ajattelemaan. Se on upea, edelleen. Se on tarkkanäköinen, vieläkin. Se on täyttä Cuskia, sataprosenttisesti. Ja siksi se on yhtaikaa täydellisen ihana ja etäännyttävän toistoinen. Se on lupaus siitä, että saan juuri sitä mitä odotan, kun olenkin tietämättäni kaivannut jotain ihan muuta. Ja kun nurinkurisuudesta puhutaan, juuri siksi rakastin sitä. Ilman mitään logiikkaa. Pisteenä kauniille trilogialle, osana kokonaisuutta. Ehkä vielä joskus luen nämä kaikki kolme putkeen, uudelleen suomeksi tai sitten alkukielellään, mutta nyt suljen silmäni kaikelta negatiivisuudelta, ja rakastan vain menemään. Tekee ihan hyvää, välillä.