keskiviikko 22. toukokuuta 2019

#FIRSTWORLDPROBLEMS – NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI

NINA LYKKE : EI, EI JA VIELÄ KERRAN EI
♥ ♥
262s.
Gummerus 2019
Alkuteos: Nei og atter nei / 2016
Suomennos: Sanna Manninen
Saatu pyytämättä ennakkokappaleena kustantajalta


Ei, ei ja vielä kerran ei on kirja, jonka tunnistin jo alunalkaenkin jotenkin hieman vieraaksi. Satiiri keski-ikäisestä perheestä on jotain, mihin en ehkä itse ensimmäisenä tarttuisi, mutta kun pakkasin jostain syystä Helsinkiin aivan liian vähän luettavaa mukaan, ja kaikki lempikirjat olivat päälle 400 kilometrin päässä Joensuussa, valikoitui ennakkokappaleena saatu Nina Lykken kevään uutuus luettavaksi hieman itsestään. Helppoa, jos jotain tämän odotin ennakkoon olevan.

"Ingrid meni makuuhuoneeseen ja kävi pitkäkseen sijatulle sängylle. Hän sijasi sängyn joka päivä. Se oli keino päästä käyntiin, pitää järjestystä yllä. Se oli rikottujen ikkunoiden teoria: jos jätti huomioimatta pienet rikkeet, raivasi tietä suurille, ja jos antoi sotkun vallata alaa, lakkasi pian maksamasta laskuja, minkä jälkeen lakkasi peseytymästä, ja siksi sähköhammasharja oli pantava latautumaan heti käytön jälkeen, siksi sänky oli sijattava, ja likaiset lautaset laitettava tiskikoneeseen."

Ei, ei ja vielä kerran ei'ssä Ingrid on viisikymppinen oslolaisäiti, joka toimii lehtorina keskustakoulussa ja pesee työpäivien jälkeen parikymppisten, kotona asuvien poikiensa paskaisia boksereita ja harrastaa seksiä miehensä Janin kanssa kerran viikossa, koska niin kuuluu tehdä. Jan  taas on mies, joka ylennetään ministeriössä yksikkönsä johtajaksi, vaikka hän paikkaa hakiessa tahtoi lähinnä tietää monenneksiko hakijaksi hän sijoittuisi. Hanne taas on päälle kolmikymppinen ministeriön työntekijä, joka vaihtaa miehiä ja asuntoja pienimmänkin vian seurauksena, mutta tahtoisi viimein asettua aloilleen ja olla kuten kaikki muutkin. Vakaa ja perheellinen, ja siihen tarkoitukseen Jan putoaa kuin taikaiskusta.

Tästä lähtee liikkeelle oikein alleviivattu tarina keskiluokkaisesta, keski-ikäisestä ja täysin keskinkertaisesta kolmikosta, joiden elämän ongelmien voi täysin nähdä kuvaavan kaikkea sitä, mikä täällä ensimmäisessä maailmassa nyt vain voi pienen ihmisen elämässä, hyvinvaltiossa, hyvinvoivana olla pielessä. Jos siis hastag #firstworldproblems jaksaa edelleen naurattaa, tässä on varsin mainio kirja kesäksi. Piikikäs ja paikoin ihan osuvakin, jotenkin omaan silmään tyypillisen norjalainen hassuttelu, jossa hauskuus piilee lähinnä kuolemanvakavuudessa.

Lykke tarkastelee kirjassaan ensisijaisesti etuoikeutettua luokkaa, ihmisiä, joilla on jo kaikkea paitsi tyytyväisyyttä siihen, mitä heillä on. Lykken hahmot ovat karikatyyrejä, ja vaikka fokus on keski-ikäisissä päähenkilöissä, sivuaa Ingridin ja Janin lasten mukaan tuominen sitä "nykynuorisoa vaivaavaa vetelyyttä", joka tuntuu olevan tietyn iän ylittäneiden lempipuheenaihe, ajasta toiseen. Näille nuorille on tarjottu kaikki, joten he ovat tottuneet helppouteen ja vetelehtivät menemään. Romaani tuntuu kysyvän, onko se vanhempien siloittelun vai nuoruuden vika, mutta jollain julkilausumattomalla tavalla tarinasta silti aistii paheksunnan, jossa nuoret eivät vanhempiensa uhrauksia osaa arvostaa. Heilläkin on kaikki, mutta sekään ei riitä. 

Itse en ole tällaisen satirisen, keskiluokan ongelmia murehtivan tyylilajin suurin fani, ja ehkä siksi myös sitä kohtaan keskimääräistä kriittisempi. Tiedän, että tällaisessa teoksessa musta huumori kaipaa kärjistystä toimiakseen, mutta olisin silti kaivannut jotain uutta, jotain terävämpää. Vaikka kirja sivusi näennäisesti isompiakin aiheita, typistyi se jo miljoona kertaa kerrotuksi kolmiodraamaksi. Pilkahduksia paremmasta oli, mutta syystä tai toisesta ne jäivät toteutumatta, olivat lähinnä ohimeneviä vilahduksia moneen suuntaan tempoilevien säikeiden keskellä. Nyt tämä kaikessa satiirisuudessaan tuntui kuitenkin aika väsyneeltä toisinnolta, heteronormatiivisuuden pönkittämiseltä, ja sellaisille asioille nauramiselta, jotka olivat todennäköisesti hassunhauskoja 20 vuotta sitten kirjallisuudessa. Tässä päivässä, tänä aikana tämä ei oikein toiminut, ja sitä mielestäni tuoreelta kirjallisuudelta kuitenkin jo saa vaatia, ajassaan kiinni pysymistä.

Hahmot tässä sentään olivat ihan ok, toki tehokeinona kovinkin stereotypiset, mutta jopa siinä määrin ylilyödyt, että niin on ollut tarkoituskin. Alleviivattu karikatyyrimäisyys toimii, ja vähän yllättäenkin kaiken oman epämukavuusalueensa keskellä Ingrid, Jan & Hanne ovat kolmikko, jonka avulla romaanin ylipäätään saa edes luettua loppuun. Alkuun, itsekin aivan muista syistä valmiiksi ärtyneenä, valittava ja pahantuulinen Ingrid lähinnä raivostutti, mutta romaanin edetessä hänestä tuli kuitenkin se osuvin hahmo, jonka osuuksia odotti, ja edesottamuksia eninten tahtoi seurata. Hieman sekin taika tosin loppua kohden väsähti, tai sitten puuduttavat Jan-jaksot veivät tenhon mennessään, mutta oli tämä väsynyt, ja tietämättään uuden elämän partaalla oleva lehtorirouva parasta antia kirjassa kuitenkin, ihan ehdottomasti.

Lopulta kirja kuitenkin toisintaa jo niin monta kertaa toistettua, että jälkikäteen ajatellen koko romaani lähinnä saa mielen tyhjäksi ja tylsäksi. Tarinassa olisi ollut mahdollisuuksia nostaa pohdintaan luokka ja sukupuoli, mutta kumpaakin käsiteltiin niin valtavan konventionaalisesti, että ajatusmaailma tuntui vuonna 2019 jopa vanhanaikaiselta. En usko, että se oli tarkoitus, sillä ajassaanhan tämä yritti olla kiinni, kai. Tällaisena välipalakirjana se kuitenkin oli ihan perussiedettävä, ja välillä sekin tosiaan riittää. Mitään vikaa tässä ei sinällään ollut, enkä pitänyt tätä millään tavalla huonona (jos sitä heteronormatiivisuutta ei laskettaisi. Ja tietystihän se lasketaan.)  En vain itse ollut tällaisen tarinan tai tällaisen huumorin kohderyhmää, joten todennäköisesti se taustalla oleva sanoma jäi siksikin löytämättä. Mutta jos kirja pitäisi tiivistää yhteen ainoaan sanaan kokonaisen postauksen sijaan, olisi se sana ehdottomasti blaah.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

MAGGIE NELSON : SINELMIÄ


MAGGIE NELSON : SINELMIÄ
♥ ♥ ♥ ♥ ♥
96s.
S&S 2019
Alkuteos: Bluets 2009
Suomennos: Kaijamari Sivill
Arvostelukappale


Olen odottanut tätä suomennosta enemmän kuin mitään aikoihin. Vaikka tiedän, että tällaisten odotusten yhteenpakkaaminen voi olla hieman vaarallistakin lopputuloksen ja yliodottamisen näkökulmasta, en voinut olla lukematta Maggie Nelsonin Sinelmiä sillä samaisella hetkellä, kun sen kirjekuoresta esiin poimin. 

Nelsonin Argonautit vei täysin mennessään jo viime kesänä, ja kirjan jokaisella sivulla taitaa olla taitettuna hiirenkorva. Kirja on vain kasvattanut omaa merkityksellisyyttään mitä kauemmin se on ollut lukematta, ja jollain kiinnostavalla tavalla tämän kanssa käy jo lukiessa niin: rakastan jokaista riviä, mutta erityisesti rakastan jo menneitä. Tuntuu kuin saisin jollain tavalla upota näiden ajatusten syvään sinisyyteen, ja juuri se sinisyydestä tarttunut muisto tuntuu vieläkin todemmalta kuin käsillä oleva teksti. Nelson käsittelee osin tätä ajatusta itsekin, muistojen myötä kirjan loppupuolella, muistamisen ja muistojen kirjoitusten kautta.

Hän aloittaa: "Myös Goethe murehtii kirjoitetun kielen tuhoisia vaikutuksia. Hän murehtii erityisesti sitä, miten vaikeaa on 'nähdä [asian] olemus alati elävänä silmiensä edessä tappamatta sitä sanoilla'. Minun on myönnettävä, etten enää juuri murehdi sellaisesta. Minusta tuntuu, ettei kirjoittaminen muuta asioita paljoakaan, jos lainkaan, ei hyvässä eikä pahassa. Mielestäni se enimmäkseen jättää kaiken ennalleen."

Mutta jatkaa myöhemmin: "Asiaa pidemmin pohdittuani myönnän kuitenkin, että kirjoittaminen vaikuttaa muistiin – toisinaan se saattaa toimia niin kuin lapsuusaikainen valokuva-albumi, jossa jokainen kuva korvaa muiston, joka sen on tarkoitus säilyttää."

Sinelmien kohdalla kallistun kuitenkin jälkimmäiseen, sekä sen lukeminen että siitä kirjoittaminen pitää sen sellaisenaan. Upeana, maailmaani hitaasti muuttavana. Tai ehkä jotenkin ennemminkin sitä avaavana?

Sinelmissä minulle maagisinta on sen mahdollisuus moneksi: sen voi lukea suoraan siltään, tarinana erosta, sinisestä väristä, huomioista maailmasta sellaisena kuin se on. Väkisinkin etenkin sinisyys meinaa kasvaa kuitenkin omassa mielessä vertauskuvalliseksi, jonkin suuremman ja vielä syvemmän sinisen kuvaamiseksi. Se saa tehdä sitä, jos tahtoo, tässä voi nähdä tulkintakehyksen jos toisenkin. Uskoisin kuitenkin, että se tulkinta on erityisesti riippuvainen lukijasta. Siitä, miten elämän siniset osat kunkin sisällä kasvavat ja vievät tilaa, värjäävät tai katoavat väriä jättämättä. Tässä hetkessä minulle tämä kirja oli kasvattamattakin täydellinen, mutta uskoisin toisenlaisessa mielentilassa, hauraammassa ja enemmän esimerkiksi lohtua kaipaavassa saavani tästä taas jotain aivan muuta. Ehkä tämä osin siksi onkin jonkinlaiseksi kulttikirjaksi noussut, teokseksi, joka ostetaan eronneelle tai lohtua kaipaavalle ystävälle. Tai ihan vain ihmiselle, joka rakastaa sinisyyttä elämässä.

Nelson vetää puoleensa jollain aivan selittämättömällä tavalla, ja Sinelmien äärellä ei ole mitään väliä ymmärränkö mitään lukemastani, olenko liian väsynyt tai liian täynnä muita ajatuksia. Sinelmiä lukiessani olen syvällä sen sisällä, syvällä sinisessä, niin syvällä, että kun nostan katseeni kirjasta, hätkähdän itseäni ympäröivien värien kirkkautta. Että täällä onkin tämän väristä. Että nämä sävyt ovat oikeassakin elämässä näin syviä ja moninaisia. Ja vaikka minun värini ei ole sininen, se on ennemmänkin syvä metsänvihreä, alan etsiä sinistä itsekin ympäriltäni aivan eri tavalla. Tämän kirjan jälkeen oma lenkkipolkunikin näyttää toiselta, siniset talot sinisemmiltä.

Sinelmät ovat täysin määrittelemättömissä, ja sitä siinä rakastankin. Ei ole väliä, onko tämä esseetä, faktaa vai fiktiota, tapahtunutta vai kuviteltua. Se vain on, ja tämän kirjan kanssa se riittää. Jostain syystä ilahdun kuitenkin erityisesti, kun huomaan tämän saaneen Goodreadsissa eniten mainintoja runoutena. Tuntuu, että siitä tämä on kaikkein kauimpana, ja juuri siksi se on kaikkein sopivin määritelmä. Se tuntuu ihanalta.

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

MISTÄ PIDÄN KUN PIDÄN LUKEMISESTA



Lukuisa-blogin Laura julkaisi joulun alla hurjan mielenkiintoisen postauksen omista kirjojen suosikki- ja inhokkiasioistaan. Olen tuolta asti pyöritellyt vastaavaa postausta itsekin mielessäni, tutkaillut omia ajatuksiani, mistä lempijuttuni kirjallisuudessa koostuu, ja mistä taas en lainkaan innostu. Idea on siis kaimani Lauran, mutta koska se on aiheeltaan niin kutkuttava, ajattelin tuoda sen nyt tänne omaankin blogiini. 

Luen nykyään huomattavan paljon, ja hyvin erilaista kuin ennen kirjablogia. Viittaan usein postauksissanikin epämääräiseen ajatelmaan, että "tästä olisin pitänyt viisi vuotta sitten", joka tarkoittaa usein sitä, että ennen sen suurempaa kriittisyyteen heräämistä kirja olisi varmasti ollut hyvä. Vuoteen 2016 asti kulutin enimmäkseen joko kauempaa maailmalta tulevaa kirjallisuutta tai kotimaista historiallista fiktiota, ja niissä ympyröissä myös vertailukohdat olivat hieman nykyistä kapeampia. Toisaalta luin monipuolisemmin ei-englanniksi alunperin julkaistua käännöskirjallisuutta, nykyään (valitettavasti) tuo on ottanut vähän liikaakin tilaa lukemistossani haltuunsa. Mutta. Koska on kiinnostavaa pohtia, millaisista asioista nykyään kirjallisuudessa pidän, tässäpä olisi listaus niistä. Aloitetaan suosikeista, jatketaan inhokkeihin ja käydään lopuksi vielä muutama ihan sama -kategoriaankin kuuluva asia läpi!


K I R J A L L I S E T   S U O S I K K I A S I A N I


Vahvat henkilöhahmot ovat minulle erityisen tärkeitä. En ole kovinkaan juoniorientoitunut lukija, ja kehnommankin tapahtumakaaren saa anteeksi, jos hahmot tuntuvat eläviltä ja todenmukaisilta. Uskomattoman hienoja ja kokonaisvaltaisia henkilöhahmoja luovat esimerkiksi Alice Munro,  John Williams sekä erityisesti Elena Ferrante. Kokonaiset elämät, tiiviit hetket, ohikiitävät vaiheet kiinnostavat, ja ne jos mitkä saavat elinvoimansa nimenomaan romaanien henkilöiden kautta. 

Omaäänisyys sekä vahva kertojaääni saavat minut jatkuvasti innostumaan. Pidän rajoja rikkovasta ja kokeilevasta kerronnasta ja kirjallisuudesta, sekä siitä, että kirjaa lukiessa tietää lukevansa juuri nimenomaisen kirjailijan teosta. Etenkin genrekirjallisuutta vaivaa yleensä niin tiukat kaavat, että mikä tahansa kirja voisi olla kenen tahansa kirjoittama, eikä se oikein herätä minussa mielenkiintoa. Eniten rakastan kirjailijoita, joiden tyylin tunnistaisi satunnaisen katkelmankin takaa. Saman otsikon alle lisäisin myös yllätyksellisyyden, sillä rakastan yli kaiken löytää kirjallisuudesta jotain sellaista, mitä en ollut osannut edes odottaa voivani löytää. Tällaista minulle ovat tarjonneet muun muassa Rachel CuskSusinukke Kosola sekä ihan ehdottomasti suurrakkauteni Maggie Nelson. Lisäksi viehättävää nyrjähtäneisyyttä löytyy muun muassa George Saundersin novelleista, ja vaikka hieman kyllästynyt jo Murakamiin olenkin, on hänenkin tuotantonsa maaginen realismi parhaimmillaan parasta.

Tarkkanäköisyys jos mikä valloittaa. Rakastan pieniä yksityiskohtia, ja eniten rakastan sitä, että joku muukin rakastaa (sekä huomaa) niitä. Tällaisen kirjallisuuden parhaimmistoa ovat Tove Jansson & Helmi Kekkonen, heidän havaintojaan maailmasta voisin lukea vaikka miten kauan.

Kerroksellisuus & tilan jättäminen on noussut myös yhdeksi tärkeimmäksi kriteeriksi, mitä lempikirjallisuuteeni tulee. Pidän siitä, että monet asiat limittyvät toisiinsa, mutta ennen kaikkea niin, että lukijalle jää tilaa löytää yhteydet itse. Puhkiselittäminen pilaa kirjan kuin kirjan, ja vaikken myöskään liian tulkinnallisuuden ystävä ole, on hienovaraiset vihjeet ja painavat julkisanomattomat sanomat aina ihaninta löytää kirjoista itse. Tällaiseen kykeni esimerkiksi Elizabeth Strout Lucy Bartonillaan, samoin Elin Willows Sisämaassa.

Kriittisyys & yhteiskunnallisuus kiinnostaa myös, niin julkilausuttuna kuin -lausumattomanakin.   Jos kirjassa maailma nähdään jotenkin toisin kuin se Suurissa Kertomuksissa on totuttu näkemään, olen lähtökohtaisesti varsin myyty. Pidän yhteiskunnan rakenteiden paljastamisesta ja kyseenalaistamisesta, uusista näkökulmista ja tavoista tarkastella maailmaa. Toki mitä pidemmälle näitä lukee, sen yhtenäisempää kaavaa myös kriittisyys alkaa kulkemaan, mutta harmillisen vähän sitä silti edelleen valtakirjallisuudessa näkyy. Tämän taidon lähiaikojen taitavimpia kirjailijoita ovat ehdottomasti Saara Turunen, Liv Strömquist sekä Pontus Purokuru Täysin automatisoidun avaruushomoluksuskommunismi -esseeteoksensa kanssa.


K I R J A L L I S E T   I N H O K K I N I

Epärealistisuus taas vaivaa minua useimmiten kirjoissa. Ja tarkoitan tällä sekä selvästi "keksittyjä" tarinoita että henkilöhahmoja, en niinkään esimerkiksi sitä, voisiko joku asia oikeasti tapahtua. Fantasia ja maaginen realismikin on ihanaa, jos se on kuvattu uskottavasti. Erityisen allerginen olen kuitenkin huonoille ja yksiulotteisille henkilöhahmoille, keksitynoloisille tunteille ja tapahtumille, ja ololle, että "näin ei olisi oikeassa elämässä voinut käydä". Fiktion kirjoittaminen ei ole helppoa, mutta parhaillaan se on silloin, kun sitä ei vaivaa epäuskottavuus. Tällaiset asiat minua ovat vaivanneet muun muassa Margaret Atwoodin & Marianna Kurton Tristanian parissa.

Suuret kertomukset ja normatiivisuus, mikä tosin ehkä onkin kääntöpuoli tuolle rakastamalleni yllätyksellisyydelle ja kriittisyydelle. En kuitenkaan millään jaksa lukea tarinoita, jotka on sellaisinaan kirjoitettu jo tuhansia kertoja. Toki jos ihan tarkkoja ollaan, onhan kaikki ajatukset varmaan kertaalleen jo kierrätettyjä, ja jossain muodossaan nähtyjä, mutta nämä suuret rakkauskertomukset (tai erokertomukset), jotka eivät pysty tarjoamaan aiheisiinsa mitään uutta, lähinnä puuduttavat. Silloinkin kun kyseessä on vaikkapa satiiri (kuten Nina Lykken kevään uutuudessa Ei, ei ja vielä kerran ei'ssä) tai mukaan on yritetty ottaa jotain yhteiskunnallistakin näkökulmaa (kuten Celeste Ng:n Tulenaroissa asioissa).

Kaunis kieli, jolla ei ole eteenpäin vievää voimaa, vaan se on kaunista kauneuden takia. Tällaista rakastin ennen yli kaiken, mutta ehkäpä yliannostuin? Riikka Pulkkinen kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan, ja vaikka välillä hänen tuotantoaan rakastankin, välillä taas turhaudun liialliseen kikkailuun tuhottomasti. Ehkä hän siksi onkin ollut jo pari vuotta tauolla lukemistostani? 

Liian moneen suuntaan särppiminen. Tähänkin voisi heittää esimerkiksi juuri mainitun Pulkkisen, mutta toisaalta täydellinen esimerkki on myös vuosi sitten luettu Nathan Hillin Nix. Runsaus on parhaimmillaan mahtavaa, mutta sen täytyy olla eheä kokonaisuus toimiakseen. Jos yhdestäkin osasta tulee sellainen olo, ettei se ole kokonaisuuden kannalta merkityksellinen, menee minulla herkästi maku koko kirjaan. Miksi lukea jotain, millä ei lopulta ole edes väliä? En tarvitse automaattisesti tiivistä ilmaisua, mutta yhtenäistä kokonaisuutta kylläkin. 

Jäbät. Hahah. Koko kirjallisuuden klassikkokaanon on varsinaista ukkelikirjallisuutta, ja olenpa sitä rakastanut aiemmin itsekin. Toki kyllä vieläkin, mutta vanha lempparini Haruki Murakami on jo hieman liikaakin keikahtaneet setämieskategoriaan. Toki olen myös sitä mieltä, että kirjallisuutta tulee kuitenkin aina peilata ensisijaisesti siihen aikaan, jolloin se on kirjoitettu, eikä vaikkapa 1950-luvun kirjallisuudelta voi vaatia samaa kuin 2010-luvun vastaavalta, mutta ehkä tähän kategoriaan liitetty seksismi  häiritseekin eniten nykykirjallisuudessa, siinä, että tietyt asenteet ja sokeudet omalle positiolle ovat todella jämähtäneet sinne 50-luvulle. Siksi luen mieluiten kirjallisuutta, joka ei henkisestikään siellä ole. (edit: tässä osiossa oli myös aiemmin maininta Kjell Westöstä, mutta muokkasin hänet pois. Pysyköön edelleen jokin vanha kirjallinen rakkaus kritiikittömänä.)

Urheilu. Olen aiheiden suhteen varsin kaikkiruokainen, mutta urheilukirjallisuuteen minulla on varsin suuren antipatiat. Urheilua kohtaan toki ylipäätään elämässä muutenkin, joten sieltä se kai tänne kirjojenkin sekaan ulottuu. Onneksi näitä on varsin yksinkertaista ihan vain olla lukematta. 


A S I O I T A ,  J O I L L A   E I   O L E   V Ä L I Ä


Aiheet. Kuten yllä juuri sanoin, en urheilua lukuunottamatta karsasta kirjaa aiheidensa perusteella. Toki tietyt asiat vetävät puoleensa enemmän, mutta periaatteessa voin lukea aiheesta kuin aiheesta, vaikka se ei itseäni koskettaisikaan. Se kirjallisuudessa minusta hienointa onkin, että parhaiden tarinoiden kautta voi elää sellaista, jota ei muuten koskaan kohtaisi. Lähden mielelläni Naparetkelle hieman hurahtaneen tutkijan parissa, tai luen länkkärielämästä John Williamsin parissa. Luen aiheesta kuin aiheesta, kunhan se täyttää edes jotain aiemmin mainituista lempikirjakriteereistäni!

Pituus. Jotkut ovat tiiviin ilmaisun ystäviä, itse rakastin ennen kirjaa vain, jos siinä oli vähintään 500 sivua. Blogin myötä olen löytänyt paremmin lyhyemmätkin kirjat, mutta edelleen mikä tahansa menee lyhyistä novelleista 1000-sivuisiin järkäleisiin, jos kirja vain on hyvä. Tästä ehkäpä hyvänä esimerkkinä nyt kesken olevat kirjani: rakastan yli kaiken sekä Zadie Smithin lähes 500-sivuista Swing Timeä että Maggie Nelsonin alle 100-sivuista Sinelmiä-kirjasta täysin samoista syistä. Ne vetävät kumpikin minut täysin mukanaan, aivan uuteen ja omanlaiseen maailmaansa, eikä se ole millään tavalla riippuvainen ilmaisun runsaudesta tai tiiviydestä. Kaikki käy, tässä suhteessa olen hyvin avoin joka suuntaan.

Julkaisuajankohta. Blogin kautta olen löytänyt myös paremmin klassikot, mutta erityisesti aivan tuoreen kirjallisuuden. Luen mielelläni milloin tahansa julkaistua kirjallisuutta, en ole kovinkaan vihkiytynyt mihinkään kategoriaan tässäkään luokassa. Klassikot ja uutuudet menevät toistensa väleihin sulassa sovussa, ja enemmän haluaisin lukea myös hieman vanhempaa, vähemmälle huomiolle jäänyttä kirjallisuutta, onhan kirjan elinkaari muuten varsin lyhyt.

Mutta uusi tai vanha, ei tällä minulle ole sen suurempaa väliä. En myöskään usko siihen, että tietty määrä klassikoita luettuna olisi suoraan yhteydessä jonkinlaiseen sivistyneisyyteen, moinen ajatus joutaa mielestäni suoraan romukoppaan. Kukin lukekoon mieltymystensä mukaan, kaikenlainen arvottaminen tuntuu kirjallisuuden suhteen ylipäätään varsin turhalta. Silläpä nämä kaikki mainitut kohdatkin ovat ihan vain puhtaasti henkilökohtaisia mielipiteitä ja mieltymyksiä, ei arvojärjestystä siitä, millainen kirjallisuus on hyvää jollain yleisemmällä tasolla. Kukin tavallaan, eikös niin.

Ja koska tässä on nyt itse tullut kirjoiteltua merkki jos toinenkin, olisi kiinnostavaa kuulla, millaisista asioista te kirjallisuudessa joko pidätte tai ette voi lainkaan sietää! Sana täysin vapaa! :) 

maanantai 6. toukokuuta 2019

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN

SALLY ROONEY : KESKUSTELUJA YSTÄVIEN KESKEN
♥ ♥ ♥ ( ♥ ) 
298s.
Otava 2019
Alkuteos: Conversations with Friends 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Arvostelukappale saatu kustantajalta

Frances & Bobbi ovat kaksi nuorta yliopisto-opiskelijaa Dublinista, jotka viettävät aikaa keskenään, peilaavat itseään toistensa kautta, opiskelevat, juhlivat ja tapaavat uusia ihmisiä. Dynamiikassa kuitenkin muuttuu jokin, kun he erään lavarunousesityksensä jälkeen lähtevät jatkoille esseisti-valokuvaaja Melissan sekä tämän näyttelijämiehen Nickin luo. Alkaa kuuma ja tempoileva kesä, joka järjestää itse kunkin ihmissuhdekiemurat aivan uusille urille.

Irlantilaisen kirjallisuustoimittajan esikoisromaani on viehättävä, kesänkuuma ihmissuhdesoppa, jossa jonkinlainen chicklitmainen kepeys yhdistyy vakavaan aikuiseksi kasvamiseen. Olen tempoillut itsekin koko kevään ties minkä ajatuskelan ja eksistentiaalisen "missä haluan tulevaisuudessa asua ja miksen voi aina olla opiskelija" -kriisin parissa, ja huomaan, että kaipaan erityisesti kevyttä, helppoa ja liian syviin vesiin menemätöntä lukemista. Jokin Rooneyn romaanissa herätti fiiliksiä, että tämä voisi sellaiseen kaipuuseen hyvää jatkumoa olla, ja niinhän se olikin. Sain tasan sitä mitä toivoinkin, en enempää, mutten onneksi vähempääkään, ja se oli vallan riittävästi juuri nyt. 

"Koulun jälkeen lojuimme Bobbin huoneessa kuuntelemassa musiikkia ja puhumassa siitä, miksi pidimme toisistamme. Keskustelut olivat pitkiä ja kiihkeitä ja tuntuivat minusta niin merkityksellisiltä, että kirjoittelin salaa osia niistä iltaisin ulkomuistista vihkoon. Kun Bobbi puhui minusta, oli kuin olisin nähnyt itseni peilistä ensimmäistä kertaa."

Keveyttä kirjaan tuo ehdottomasti lyhyet luvut, hieman karikatyyrimäiset hahmot sekä päälausepainotteinen kirjoitustyyli. Jälkimmäiseen minun oli tosin ehdottomasti vaikein päästä sisään, ja huomasin taistelevani toteavan ja hieman etäälle jättävän kielen kanssa vielä puolivälissäkin. Liekö se taittanut kaikkein suurimman terän muuten ihan lupaavalta tarinalta, vai miksen oikein mitään tämän kanssa tuntenut, mutta pitkään minulle oli epäselvää haluanko tätä edes loppuun lukea. Onneksi luin, mutta tällaisista kirjoista on ehdottomasti vaikein kirjoittaa. Kun mikään ei ole loppujen lopuksi kuitenkaan ihan hirveästi ärsyttänyt, ei ole mitään kritisoitavaa, mutta kun mikään ei myöskään mitenkään suuresti ole liikauttanut tunteita myöskään positiivisen puoleen, on hurjan vaikea eritellä niitä hyviä osiakaan. Mutta minä yritän, sillä maailmankuvaltaan tämä on romaani, jonka soisi monenkin luettavaksi päätyvän.

"Kesällä kaipasin kiihkeän keskittyneitä opiskelujaksoja, jotka lukukausien aikana auttoivat minua rentoutumaan. Minusta oli ihanaa istua kirjastossa kirjoittamassa esseitä, antaa ajantajun ja identiteetin kadota samaa tahtia kuin valo väheni ikkunoiden takana. Avasin viisitoista välilehteä nettiselaimessa ja tuotin 'episteemisen uudelleenartikuloinnin' ja 'operanttien diskurssikäytäntöjen' tapaisia sanayhdistelmiä. Sellaisia päivinä useimmiten unohdin syödä, ja illalla kirjastosta lähtiessä päässä siritti vaimea särky."

Erityisen ilahduttavaa tässä romaanissa oli nimittäin sen tapa käsitellä sateenkaarevuutta tekemättä siitä numeroa: feministinen ja antikapitalistinen yliopistopiiri nyt vain oli värikäs, erilaisuuden mukaansa ottava, eikä suhteiden solmuissa sukupuoliesityksellä ollut pääsääntöisesti mitään merkitystä. Ja sitten kun oli, se tuli lähinnä mukaan erinäisissä valtarakennekeskusteluissa, ennakkoluuloissa ja rikotuissa stereotypioissa, ja se jos mikä minua kirjallisuudessa aina erityisesti viehättää.

Toisaalta taas kirjan moraalisuus oli viehättävänkin paljon kiinni ihmisten välisissä vapaissa sopimuksissa, siinä, että kunhan toista ei satuteta, voi jokainen tehdä omat ratkaisunsa itse yhteiskunnan vakiintuneista normeista huolimatta. Toki tarina sai jännitteensä inhimillisistä erehdyksistä ja tahattomista loukkaamisista, mutta taustalla oli kuitenkin niin vahva ja lempeä muistutus siitä, että tälläkin tavalla voi elää, että lopulta se tempoilu sinne sun tänne kuului vain ennemminkin asiaan.

Ja kolmanneksi, olihan tässä nyt pitkästä aikaa mielenkiintoisimmat henkilöhahmotkin, ja vaikka se ehkä ihan pikkuisen jollain tarkoituksen mukaisella päälleliimauksella tulikin ilmi, on ihanaa, että sukupuoliesitys, poliittisuus ja patriarkaattiteoriat sulahtavat ihmissuhdekoukeroiden joukkoon kuin oikeassa elämässä. Harva romaanin hahmogalleriasta mitenkään suuremmin jumiin oman hahmotyyppinsä maneereihin ja stereotypioihin jäi, ja siksi tämä on aikansa kuva mitä parhaimmillaan. On ihana kuulla nuoren kirjailijan ääni, joka maalaa maailmaa sellaiseksi, kuin sen tulevaisuudessakin tahtoisin olevan, eikä vain toisinna sitä tunkkaisuutta, jota maailman tietty ajatusmalli on tähän asti tupannut olemaan.

Vaikka jokin pieni etääntyminen tämän kirjan kanssa minua kenties vaivasikin, on tämä kesälukemista parhaillaan. Se on suuria tunteita, päivitettyä ihmis- ja moraalikuvaa, identiteettejä ja paikkansa etsimistä. Murtuneet lukot ilahduttivat paatuneempaakin lukijaa, ja päähahmojen kipuileva nuoruus tuntui tunnistettavan tutulta. Tunnistin Francesissa paljon itseäni, ja ehkä siksi kirjaankin suhtautuu äärimmäisellä lempeydellä. Ehkä tämä on niitä, jotka ajan myötä kasvavat mielessä suuremmiksi, siihen potentiaalia ainakin on. Ja ehkä seuraavan Rooneyn voisi lukea vaikka alkukielellä, tämän kanssa nimittäin jäi tunne, että englanniksi toteavuuskin olisi ollut huomattavasti toimivampi tehokeino. Mainio se oli näinkin, mutta erityisellä mielenkiinnolla jo odotan Rooneyn myöhempään tuotantoon tutustumista.

Haasteet // Lukemattomat naiset II : Kirja naisten välisestä yhteistyöstä tai ystävyydestä

torstai 2. toukokuuta 2019

MITÄ KAIKKEA KUULUUKAAN



Lifestyle-blogien puolella on jo jonkin aikaa kierrellyt tällainen oikeiden kuulumisten haaste, ja koska tässä nyt on (muka) hetki aikaa kirjoitella enemmänkin, ajattelin näihin kysymyksiin itsekin vastata. Blogin alkuaikoina, kolmisen vuotta sitten tuli enemmänkin kirjoiteltua muustakin kuin kirjoista, ja koska voin onnekseni ihan itse oman blogin sisältöni määritellä, jutellaanpa taas siis hetki jostain aivain muusta. Kuten siis vaikka minusta, hahah.


M I T Ä   O I K E A S T I    K U U L U U ?

Hyvää kiitos. Olen ollut Helsingissä nyt viikon verran, ja kova uhoni pysyä Joensuussa koko kesä on nyt kokenut varsin suuren kolauksen. Tekisi mieli jäädä tänne, kokonaan ja lopullisesti, mutta ehkäpä vielä gradun ja kesän verkkotentit käyn tuolla toisella puolella Suomea kirjoittelemassa. Positiivistahan tässä on se, että myös Joensuussa olen "enemmän kotona kuin missään muualla", joten lopulta olen aina kaikkein tyytyväisimmilläni siellä, missä milloinkin olen. Etenkin nyt, kun kaikki mitä teen, on melko kiinnostavaa ja inspiroivaa, joten kunhan on kirjoja, ystäviä, aurinko ja tämä läppäri, voin olla oikeastaan missä vain. Mutta toivottavasti pian taas Helsingissä, pysyvästi.


M I T Ä    T A P  A H T U U    T Y Ö R I N T A M A L L  A ?

Minulla ei ole tällä hetkellä voimassa olevaa työsopimusta minnekään, ja se on parasta. Jostain syystä järjestystä rakastava mieleni on onnellisimmillaan, kun kaikki on vähän epävarmaa tulevaisuudesta alkaen. Työni on nyt tämän maisteritutkinnon loppuun saattaminen, ja sen parissa ajattelin vielä loppuvuoden käyttää. Varsinaiset läsnäoloa vaativat kurssit ovat harjotteluita lukuunottamatta jo oikeastaan käyty, kun nyt vielä näistä kirjallisista puuhista ja lopputöistä päästään eroon, voidaan työelämään mahdollista sijoittumistakin katsoa uudelleen. Ihan uudet hommat ja toimialat kiinnostavat, mutta lisää niistä sitten kun ne taas tulevat ajankohtaisiksi. 


I H M I S S U H T E E T ?

Varsin hyvin voivat nekin. Kahden vuoden etäsuhde on hionut omia ihmissuhteitani entistäkin läheisimmiksi, ja niin parisuhde kuin ystävyyssuhteetkin voivat mainiosti. Puolison kanssa hengailu on juhlaa arkenakin, kun tavataan vain viiden, kuuden viikon välein, ja omat rennommat aikataulut mahdollistavat sosiaalisia kanssakäymisiä huomattavasti työelämävuosia enemmän. Olen sosiaalisimmillani aina kevätpäiväntasauksesta syyspäiväntasaukseen, ja välimatkan päästä on ollut ihana huomata, miten omat ihmissuhdeverkostot tänne Etelä-Suomeen ovatkin jo ehtineet rakentua. Pysähtyminen ja irtiotto arjesta tekee hyvää mielelle, ja sitä kautta myös sille, mitä itsestään muille osaa antaa. Helsingistä lähteminen tuntuu tosin nyt rankemmalta kuin koskaan aiemmin, enkä tosiaan malta odottaa, että saan taas tuon oman tyyppini kanssa asua samassa kodissa, kolmestaan hänen ja Elvimme kanssa.

M A T K A T ?

Ovat lähinnä lähiaikoina olleet erinäisiä junamatkoja Joensuu-Helsinki-Joensuu-välillä. Joku pieni kaupunkiloma kiinnostaisi, mutta loppukesästä on luvassa myös yksi reissu Välimerelle. Olen lähivuosina suht mainiosti saanut pidettyä lentoja vaativat matkat yhdessä per vuosi, ja tätä samaa tahtia voisi jatkaa tulevaisuudessakin. Eniten kiinnostaa nyt muutenkin erilainen trekkailu, kotimaan muutaman yön pienoisvaellukset ja metsässä samoilu noin muutenkin. Jospa nyt viimeisen kesän kunniaksi pääsisi Kolillekin viimein rinkan kanssa!

H A R R A S T U K S E T   &   H Y V I N V O I N T I ?

Harrastukset ja yleinen hyvinvointi on ihan mallillaan, nämä kirjajutut nyt päällimmäisenä vievät aikaa vapaa-ajallani. Kaikkea uutta ja kivaa on hauska kehitellä, mutta toisaalta en ole nyt jo olemassa olevista hirveästi jaksanut ottaa paineita, menevät omalla painollaan, ja ne ketkä pysyvät mukana, ovat lopulta kenties niitä, ketä sinne mukaan eniten kaipaankin. 

Hyvinvointini tosin on ollut lähiaikoina lähinnä henkistä, fyysisesti olen ehkä enemmän jumissa kuin koskaan. Toisaalta kuljeskelen koirani kanssa kaduilla ja metsissä enemmän kuin koskaan (onhan sen lenkitys nykyään oikeastaan yksin minun vastuullani), mutta kaikki kirjoittelu ja lukeminen alkaa jo todella tuntua niska-hartiaseudulla. Joogailen kyllä kotona silloin tällöin, mutta vähän laiskasti vain korjatakseni pahempia jumeja, en säännöllisesti ennaltaehkäisten mitään. En tiedä auttaisiko ryhmäpaine, vihaan kyllä ryhmiä ja viikonpäivään sidottuja harrastuksia, sen olen jo tähän ikään mennessä todennut. Mutta jotain olisi ihan kiva tehdä, oma liikkuvuuteni alkaa olemaan rajallisempi kuin ikinä. 

I N S P I R O I   E N I T E N / V Ä H I T E N ?

Eniten inspiroi kevät, valo, aurinko, jazz-musiikki, oma graduaineisto (ainakin vielä kun ei ole ihan hirveä kiire sen kanssa, vähän vain), kevyet kirjat, keveys ja helppous ylipäätään. Kun opiskelutahti on vapaampaa, jaksaa esimerkiksi kirjallisuudenkin parissa haastaa enemmän itseään, mutta nyt kun tuo yliopistopakerrus on lähinnä haastamista, en jaksa lainkaan inspiroitua syvempää ymmärrystä tai tulkintaa vaativista teoksista. Hassua myös, että opiskellessa sukupuolentutkimusta aineopintotasolla kaikkeen feministiseen kirjallisuuteen katoaa vapaa-ajan mielenkiinto. Ehkä mitään ei jaksa määräänsä enempää, ja ehkä esimerkiksi tietokirjallisuudelle ja yhteiskunnallisuudelle on aikaa ja aivokapasiteettia taas opintojen jälkeen. 


T Ä L L Ä   H E T K E L L Ä   L U E N / S Y Ö N /  K A T S O N ?

Luen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran eitä, koska se oli tullut tänne Helsingin kotiin ennakkokappaleena, ja Joensuusta mukaani ottama kirja loppui aiemmin kuin olin luullut. Haluaisin lukea Rachel Cuskin Siirtymää, mutta se on tällä hetkellä minusta noin 436 kilometrin päässä. Niin kuin kaikki muutkin kaikkein eniten tällä hetkellä kiinnostavat kirjat. 

Syön huonosti, mutta paremmin sentään täällä, kun on joku joka tekee minulle ruokaa. Olen ollut koko alkuvuoden maailman laiskin ruoanlaittaja, ja lähinnä kiinnostelee valmiit lounaat ja yliopistoruokala. En ole oikein koskaan pitänyt ruoanlaitosta, mutta hetken sentään yksin asuaessani jaksoin aiheen suhteen tsempata, mutta minne lie nyt tuo tsemppi kadonnut. Voisin elää kahvilla ja tuoremehulla, kaurajogurteilla ja avokadohummusruisleivillä. 

Tekisi mieli sanoa, että juuri nyt en katso mitään, mutta aika paljon katson kuitenkin kotimaisia höperörealityja. Aika kyllästyneenä tosin, ne on lähinnä ajankulua Joensuussa, kun kaikki muu on tehty. Aloitin pari kuukautta sitten myös Frendit alusta, mutta puolisoni sulki Netflixin, enkä ole jaksanut alkaa itse maksaa tuon sarjan seitsemännestä katselukierroksesta kymppiä kuussa. Game of Thrones on jumissa jossain puolivälissä, neloskaudessako kenties sen kanssa olen menossa? Ja kesken se jääneekin, harvoin kesäisin mitään tulee katsottua.

M I T Ä   O D O T A N ?

Pitkää kuumaa kesää, Helsinkiin palaamista, opintotukea, Maggie Nelsonin Sinelmiä-kirjaa, Elvin pesemistä ja sitä, että kun palaan Joensuuhun, sieltä todella olisi viimein kaikki lumet sulaneet. Vähän jo myös uuden asunnon etsimistä, vähän suurempia tuloja ja sitä, että mökkimme ympäriltä avohakattu metsä muuttuisi takaisin omaksi, satumaiseksi itsekseen. 

Mitä teille kuuluu juuri nyt?