lauantai 16. marraskuuta 2019

LEMPIKIRJAN ANATOMIA – ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA
320s.
Tammi 2019
Saatu arvostelukappaleena

Luin Hakkaraisen Dioraamaa viikkoja. Useita, ehkä neljä, lähemmäksi viisikin, ja se on minulle pitkä aika, pitkä etenkin kun luin vain tätä yhtä, ja pysyin sen parissa silti. Luin Dioraamaa, kun pään sisällä ajatukset olivat vasta tekemässä jonkinlaista järjestäytymistä uuden elämäntilanteen edessä, luin, kun oma kapasiteetti ottaa vastaan oli jo valmiiksi äärimmäisilleen täytetty. Näillä oman elämän myllerryksillä sinänsä ei ole väliä, enkä varsinaisesti omista kuulumisista nyt olekaan kiinnostunut kertomaan, mutta enemmän minua kiinnostaakin se, että niistä huolimatta, tai niihin peilaten, kirja pysyi silti käsissäni koko kuukauden. Pitkän ajan, etenkin kun keskittymättömyydestä on kysymys. Niinpä minä luin paloina ja pätkissä, innolla ja vähän väkisin, mutta silti koko ajan eteenpäin, sivuja hiirenkorvilla täyttäen, joka toisen lauseen kohdalla pysähtyen, lukien uudelleen, sisäistäen ja syventyen.

"Ihminen poikkeaa muista eläimistä siinä, että se pysty kasvattamaan loputtomasti tietomääräänsä kumulatiivisista tieteistä, teknologiasta, mutta kaikki mikä liittyy lajitovereiden suhteisiin ja kohtaamisiin – on sidoksissa aikaan – on ihmiselle mahdotonta. Niissä se ei edisty, ei politiikassa, eikä etiikassa, rakkaudessa, vaan on loppumattomassa lähtöpisteessä. Sokea historialle. Sokea tulevaisuudelle. Sokea itselleen ja toisilleen."

Anna-Kaari Hakkarainen tuli minulle tutuksi kolmisen vuotta sitten, kun lainasin kirjastosta hänen edellisen romaaninsa Kristallipalatsin. Se muodostui vastoin ennakko-odotuksiani kauniiksi, eheäksi tarinaksi nykymaailmasta ja sen pinnan alla kuplivasta epävarmuudesta. Kun Tammelta haluttiin lähettää minulle tämä Hakkaraisen uusin romaani, otin sen vastaan mielelläni, lukuunkin samantien saapumisensa jälkeen.

Dioraama on jonkinlainen tarina muistamisesta, rakkaudesta sekä muistamisen ja rakkauden anatomiasta, mutta ensisijaisesti se on kirja, jonka äärellä olen jälleen tilanteessa, jossa muiden lempikirjojeni tapaan en halua kertoa itse tarinasta mitään. Haluan, että se on myös muille lukijoille samanlainen kuin se on ollut minulle: yllättävän ja uudenlainen, itse kokonaisuudessaan koettava ja löydettävä. Tavallaan tarinan typistäminen jonkinlaiseksi juonikuvaukseksi tekee myös väkivaltaa itse kirjalle: liiallinen jäsentäminen pakottaa romaanin rajoihin, joihin se ei kuulu, pienentää sen laatikkoon, jonka yli se jatkuvasti itse kerrontansa tasolla kasvaa. Ja koska rakastin juuri sitä kaikista eniten tämän kirjan kohdalla, en halua sitä myöskään muilta lukijoilta pois viedä.

Silti voin sanoa, että Hakkaraisen Dioraama on hämmästyttävän kaunis ja älykäs olematta kuitenkaan harkittu saati päälleliimattu. Anna-Kaari sanoittaa koko kirjansa läpi niin abstrakteja asioita pieniksi lauseiksi, ettei niiden äärellä voi kuin pysähtyä hämmästelemään, että miten näinkin vaikea asia voi saada sanat, miten näinkin oudolta ja epämääräiseltä tuntuvan tunteen voi näin oivallisesti kirjoittaa auki. Ja miten näin pienistä, esteettisistä palasista voikin kasvaa näin suuri ja merkityksellinen romaani.

Dioraama koostuukin muillekin lempikirjoilleni tyypilliseen tapaan yksityiskohdista, ja se on toinen asia, mikä tästä tekee erityisen kauniin. Elämä ei etene lineaarisesti, joten kun myös romaani vapauttaa kerrontansa sen pakollisuudesta, syntyy jotain aivan uutta, erilaista ja jollain kummalla tapaa todellisempaa. Syntyy tiloihin perustuva muistitekniikka, kirja muistamisesta ja muistoista,  kirja, joka käyttäytyy kuin oma pää. Pienistä hetkistä ja välähdyksistä, irrallisten asioiden irrationaalisesta yhteenliittämisestä, merkitysten etsimisestä ja kaaoksen alun paikantamisesta. Tätä olen tehnyt itse koko syksyn, mutta sille ei ollut sanoja ennen Dioraamaa. En tiedä olisiko se niitä tarvinnutkaan, mutta kun oman mielen peilinä on kirja, joka tuntuu – ei enempää eikä vähempää – omalta mieleltä, on lukijana lähinnä hämmentynyt, että voiko tällaista olla. Voiko muutkin ajatella tai pelätä näin, kuulunko minäkin vain suurempaan joukkoon. Voinko minäkin rakentaa oman muistipalatsini, dioraamani, tai vaihtoehtoisesti hyväksyä, että tätä ihmisyys on, tähän ei liikaa kannata jäädä jumiin.

Tuntuu siis, että tässä on kaikki kohdillaan. Tuntuu, että niin vääränä pitämäni hetki olikin oikeampi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ja vaikka tuntuu, että jossain pääsumussani osa romaanista ehkä meni jopa osittain ohi, tiedän jo nyt palaavani tämän pariin uudestaan ja uudestaan. Se saa paikan uuden kotini uudelta hyllyltä, sellaiselta, josta se on helppo ottaa esiin, josta sen hiirenkorvat saavat aueta uudestaan ja uudestaan.

lauantai 12. lokakuuta 2019

ELENA FERRANTE : AMALIAN RAKKAUS


ELENA FERRANTE : AMALIAN RAKKAUS
♥ ♥ ♥ ( ♥ )
192s.
WSOY 2019
Alkuteos: L'amore molesto // 1992
Suomennos: Taru Nyström
Pyydetty arvostelukappaleena

Elena Ferrante on ollut yksi suurista kirjailijarakkauksista. Napoli-sarja on täyteläinen ja upea, Hylkäämisen päivät taas yksi elämäni kirjoista. Ferranten (ainakin tällä pseudonyymilla kirjoitettu) esikoinen Amalian rakkaus taas on roikkunut lukulistalla jo pidempään, mutta puhtia kirjaan tarttumiseen sain vasta, kun tuo teos julkaistiin tänä syksynä uudestaan WSOY:n toimesta.

"Lapsuus on keskeneräisten valheiden tehdas joka jatkuu menneisyydessä."

Amalia hukuttautuu päivänä, jolloin hänen tyttärensä Delia täyttää vuosia. Kuolema ja siihen johtavat tapahtumat ovat outoja, ja vaivaavat Deliaa, jolla on hyvin tarkka ja selkeä kuva omasta äidistään. Amalia oli eläessään koruton, mutta vahva, pysyvä ja muuttumaton. Lapsuus Napolin meluisilla ja saastaisilla kaduilla alkaa kuitenkin hautajaisten jälkeisinä päivinä rakentua uudelleen, kun äiti elämään vaikuttaneena henkilönä alkaa järjestyä uudelleen Delian päässä. Eikä uudelleen luotu totuus koske vain Amaliaa – oikeastaan koko Delian elämä lapsuudesta alkaen rakentuu noiden päivien aikana täysin toisin kuin se on koskaan ennen nähty.

Ferrante käsittelee esikoisteoksessaan taiturimaisesti niin naisen seksuaalisuutta patriarkaattisessa yhteiskunnassa, äiti-tytärsuhdetta kuin muistamisen vääristymiäkin. Ensimmäinen on aiheeltaan yhteiskunnallisesti tärkein, mutta jälkimmäiseen taas jollain tapaa uppouduin vahvimmin itse. Olen jo pitkään ihaillut kaunokirjallisuudessa eri kirjailijoiden kykyä kyseenalaistaa objektiivisena pidettyä totuutta ja rakentaa tarinoihinsa oikeaa ihmismieltä vastaavampaa tunnelmaa – siis sekavaa, valikoivaa ja asioita omaksi edukseen kääntävää. Usein tuo tehdään kertojaäänen vaihteluiden avulla, mutta Ferrante menee vielä askeleen pidemmälle: hän rakentaa todellisuuden esiin kuoriutumisen vain ja ainoastaan yhden päähenkilön, Delian, kautta. Delian koko minuus on rakentunut valheellisuuden ja väärien muistojen päälle, mutta miten viisivuotiaana tehdyt valinnat voisivatkaan olla lopulta muita kuin vinoon kasvaneita?

Ferranten tyyli on jo tässä ensimmäisessä teoksessa raivoisan vimmainen. Napoli-sarjaan hän tuntuu jo rauhoittuneen, mutta sekä tämä Amalian rakkaus että tämän sisarkirjalta tuntuva Hylkäämisen päivät kuvaavat sellaisella voimalla voimakkaita naishahmojaan miehisen väkivaltaisessa maailmassa, ettei ihan hetkeen kukaan muu kirjailija ole kyennyt samaan. Amalian rakkaudessa tunnelma on vielä absurdimpi kuin Hylkäämisen päivissä, ja muutamakin kohta täytyy lukea uudestaan ymmärtääkseen sen ajan ja tilan, missä Dalia milloinkin liikkuu. Silti tarinasta kasvaa suuri ja tavallaan jopa kammottava. Se on yhtaikaa kuvaus yksittäisestä lapsesta sekä väkivaltaan taipuvaisen maailman keinoista rakentaa vaihtoehtoisia todellisuuksia ja menneisyyksiä, kun se todellinen on liikaa käsitellä. 

Ferrante on uskomattoman taitava kirjailija, ja sen tästä teoksesta huomaa. Luin tämän itse hetkenä, jolloin kaikki muukin kuin kirjan sisältö oli elämässäni hieman muuttokaaoksessa, ja osin siksikin tuntuu, että kirja jäi hieman etäiseksi. Uskon kuitenkin vakaasti, että toisena hetkenä, rauhallisempana, kirjan oma sisäinen kaaos järisyttäisi vielä vahvemmin, ja veisi mukanaan. Vaikka Amalian rakkaus on julkaistu italiaksi jo lähes 30 vuotta sitten, se kliseisesti todettuna on ajankohtaisempi kuin koskaan.

maanantai 7. lokakuuta 2019

VIIHDETTÄ VAILLA – 3 X ÄÄNIKIRJA, JOTKA VIEVÄT MENNESSÄÄN

Syksyn muuttokiireet ja monen paikkakunnan välillä sahaaminen ovat vieneet mukanaan, ja tuntuu, etten iltaisin enää jaksanut kirjan sivuja avata nukahtamatta. Puuhaa kuitenkin riitti sen verran paljon, että taustalla soineita äänikirjoja tuli kulutettua kuukauden sisään ehkäpä enemmän kuin koskaan aiemmin yhteensä. Lempivillitykseni tänä vuonna ovat olleet englanninkieliset kirjat: ne, joihin ei vielä suomeksi pääse käsiksi, mutta joista koko kirjasome on puhunut jo vuoden tai pari. En ole ihan kartalla suomenkielisestä viihdekirjallisuudesta, joten näihin oli jollain tapaa myös helpompi tarttua. Karttuipa taas hieman englanninkielen sanasto, ja toisaalta pääsipä hetkeksi ainakin todella kauas omasta arjesta. Joten jos äänikirjat ja vielä suomentamattomat teokset kiinnostavat, tässä kolme varsin suosittelun arvoista äänikirjaa teillekin!

ANN PATCHETT : COMMONWEALTH
322s. // 10h34min
Harper 2016
Lukija: Hope Davis

Ann Patchettin Commonwealth on amerikkalainen perhedraama parhaimmillaan. Se käynnistyy 1960-luvun länsirannikolta, Frannyn ristiäisissä, jossa kuokkimaan tullut Bert Cousins huomaa suutelevansa Frannyn äitiä Beverlyä, ja myöhemmin muutaman vuoden päästä vievänsä tämän vihille. Bert ja Beverly yhdistävät perheensä, ja yhteensä kuudesta lapsesta tulee toisilleen jotain sisarusten kaltaista. Kahden risteävän perheen tarina yltää aina nykypäivään saakka, kun perheen salaisuus paljastuu kaikille niistä tehdyn elokuvan muodossa. 

Commonwealth on lempeä ja rauhallinen tarina, eikä se ehkä toimi kaikkein suurimmille toiminnan ja menon sekä meiningin ystävälle, mutta tarkkanäköisen ja viipyilevän ihmiskuvauksen viihteellisempänä kirjana se on erityisen mainio. Patchett käyttää kirjassa hyväkseen vaihtelevia näkökulmia, eri ihmisten risteäviä muistoja siitä mitä nuoruuden kuumina kesinä tapahtui. Joissain tarinoissa olisin tahtonutkin viipyä itsekin vielä pidempään, kuulla syvemmin mitä sisaruksille lapsuuden jälkeen tapahtui, mitä rivien välit jättivät kertomatta. Pieni salaperäisyys ja kertomatta jättäminen toimivat kuitenkin hienoina tehokeinoina, sillä itselleni yksi parhaita piirteitä viihdekirjallisuudessa on tietynlainen rohkeus jättää asioita avoimiksi, olla selittämättä liikaa. Tästä kirjasta jäi tunne, että sen ei todella olisi halunnut loppuvan, ja se jos mikä on merkki varsin kelvollisesta luku- tai kuuntelukokemuksesta.

TAYLOR JENKINS REID : 
THE SEVEN HUSBANDS OF EVELYN HUGO
391s. // 12h10min
Atria Books 2017
Lukijat: Julia Whelan, Robin Miles & Alma Cuervo

Hurmaannuin (ja lopulta enemmän kuitenkin ärsyynnyin) Taylor Jenkins Reidin uusimman Daisy Jones & the Six -äänikirjan kanssa reilu kuukausi takaperin, ja pienen tauon jälkeen uskaltauduin hänen edellisen romaaninsa, The Seven Husbands of Evelyn Hugon pariin. Siinä missä Daisy Jones oli fiktiivinen bändielämäkerta, on Evelyn Hugo fiktiivinen tarina Hollywoodin kuumimmasta tähdestä ja hänen seitsemästä avioliitostaan. Se lähtee liikkelle kun Evelyn Hugo tahtoo viimeisinä elinvuosinaan viimein tulla ulos mystisyyden kaapista, ja tarjoaa elämäkertaansa Moniquelle, nuorelle, mutta tuntemattomalle toimittajalle. Kirja kuulostaa heteronormatiivisemmalta kuin onkaan, ja tuo kontrasti tekee teoksesta lopulta varsin mielenkiintoisen.

Kuten jo aiemman lukukokemuksen parissa taisin todeta, Jenkins Reid on hurjan taitava kirjoittamaan monipuolisia ja aidonoloisia hahmoja vikoineen päivineen. Tarinan keskiössä oleva Evelyn Hugo on tästä erinomainen taidonnäyte, ja vaikka lopulta 90% sivuhahmoista typistyy varsin latteiksi ja yksiulotteisiksi, ohittuu tuo fakta varsin nopeasti, sillä tarina ei tosiaan keskity heihin. Kun Daisy Jones muutti 70-luvun rock'n roll -maailman todeksi, tekee tämä saman Hollywood-glamourille.

Tosin. Siinä missä ylläolevan Commonwealthin ei olisi suonut loppuvan, tämän kanssa taas odotin loppua lähinnä kauhulla. Eikä missään nimessä siksi, että kirja olisi ollut huono, päin vastoin, itse päätarinan kanssa olisi senkin parissa viihtynyt vaikka pidempäänkin. Syy pelolle oli kuitenkin aiemmin lukemani Jenkins Reidin Daisy Jonesin: tiesin jo valmiiksi, että tällä kirjailijalla on tapana yliselittää ja yliyhdistää jok'ikinen pieninkin lanka, mikä tarinaan on mahtunut. Ja niinhän tässä kävi, kuten tarina jo alusta asti tosin itsekin antoi ymmärtää. Itse Evelyn Hugoa koskeva lanka oli kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu, mutta kun se ristesi Moniquen tarinan kanssa, keikahdettiin taas hieman pateettisuuden puolelle. Ei tosin niin pahasti kuin Daisy Jonesissa, pelkäsin oikeasti jotain vieläkin pahempaa, mutta sen verran kuitenkin, että loppufiilikseksi jäi hieman enemmän ärsytys kuin vaikuttuneisuus.

Mutta tästä ärsytyksestäkin huolimatta sanon kuitenkin, että Jenkins Reid kirjoittaa kyllä vetävintä viihdettä, mitä hetkeen olen lukenut. Tässä on paljon ongelmia – en edes aloita rodullistettujen hahmojen kohdalla esiin tulevaa kulttuurinomimiskeskustelua nyt  – mutta viihdekirjallisuudeksi tässä on äärimmäisen ilahduttava naiskuva. Naiset kun ovat Jenkins Reidin kirjoissa omaäänisiä, vahvoja, toiminnan keskipisteitä ja omia toimijoitaan, ei pelkkiä miesten perässä juoksevia passiivisia kehoja. Toki täytyy kyllä myöntää, ettei tämä ehkä silti täysin feministisen viihdekirjallisuuden kriteereitä sinänsä vielä täytä, sillä kirja tarjoilee jälleen kauniiden ihmisten glamoureja tarinoita kauniille ihmisille, mutta no, ei kai maailma yhdellä kertaa valmiiksi tulekaan, vaan askel kerrallaan. Hyvä alku, tämäkin. 

OYINKAN BRAITHWAITE : 
MY SISTER, THE SERIAL KILLER
226s. // 4h30min
Doubleday Books 2018
Lukija: Weruche Opia

Braithwaiten My Sister, the Serial Killer oli ilahduttava nigerialaislöytö nigerialaisella lukijalla. Tuntuu, että maailmassa kuulee aivan tarpeeksi amerikkalais- ja brittiaksenttienglantia, vaikka kyseinen kieli on äidinkieli hurjan monelle muualtakin tulevalle puhujalle. Kunniaa teokselle paikallinen aksentti tekikin, ja paitsi että lukijana toimivan Opian ääntä oli leppoisa kuunnella, teki hänen lukutyylinsä myös kunniaa itse tarinalle.

My Sisterin tarina lähtee liikkeelle kun Korede saa puhelun hätäiseltä siskoltaan Ayoolalta. Ayoolan poikaystävä on hyökännyt hänen kimppuunsa, ja itsepuolustuksekseen Ayoola on puukottanut miehen hengiltä. Lähisuhdeväkivalta on kamalaa, mutta kun kyseinen poikaystävä on itseasiassa jo kolmas, joka Ayoolalta sattuu kuolemaan, herää Koreden epäilykset.

Koreden sekä Ayoolan suhdetta ruotiva – sekä kummallisia murhia pohtiva – teos kiertyy sisarusrakkauden ja -kateuden ympärille. Siinä missä Korede puurtaa ja työskentelee tuodakseen rahaa perheen pöytään, Ayoola viettää leppoisaa elämää komeiden ja rikkaiden miesten siivellä. Vaikka miehiä sattuukin kuolemaan varsin tasaiseen tahtiin, on pikkusisko-Ayoolan huoleton suhtautuminen elämäänsä jopa tragikoomista. Ja kun mustan koomisena tätä trilleriä esimerkiksi Goodreadsissa mainostetaankin, odottaa tältä jotain riemukkaan feminististä, piikikästä ja oivaltavaa. 

My Sisterin asetelma on kieltämättä herkullinen, mutta valitettavasti toteutus ei aivan yllä ennakko-odotusten mukanaan tuomalle tasolle. Musta huumori jää aidon riipaisevien aiheiden alle, ja tuntuu, ettei Braithwaite oikein osaa päättää kumpaan panostaa: synkkään komiikkaan vai aidosti tärkeisiin yhteiskunnallisiin asioihin. Kun päätös jää tekemättä, jää tarinakin huojumaan kahden reunan välille, eikä siitä meinaa saada varsinaisesti sen kummempaa otetta. Kuuntelukokemuksena se on keskiverto, nopea ja sinänsä helppo, mutta sekä trillereiden, mustan huumorin että feministisen kirjallisuuden ystäville löytyy myös tyylipuhtaampia teoksia vaikka millä mitalla. Ihan jo nigerialaisestakin kirjallisuudesta, otaksuisin.

maanantai 23. syyskuuta 2019

4 x TÄMÄN VUODEN UUTUUSKIRJAA – ROONEY, OMAHEIMO,SOLNIT & STATOVCI



SALLY ROONEY : NORMAL PEOPLE
269s.
Faber & Faber 2019


"It was culture as class performance, literature fetishised for its ability to take educated people on false emotional journeys, so that they might afterwards feel superior to the uneducated people whose emotional journeys they like to read about."

Sally Rooneyn keväällä suomennettu esikoinen, Keskusteluja ystävien kesken, oli viehättävä ihmissuhderomaani 2010-luvun lopun tematiikan keskellä. Muistan lukiessani tosin hieman tuskailleeni suomennoksen toimimattomuutta: ei sellaista, että siinä nyt varsinaisesti mitään vikaa olisi ollut, mutta koska lukukokemusta vaivasi jatkuvasti tunne, että lakonisen toteava kirjoitustyyli toimisi todennäköisesti alkukielellä huomattavasti paremmin, päätin tämän ensi vuonna käsitykseni mukaan käännettävän Normal Peoplen lukea jo nyt alkukielellään. Ja se päätös oli varsin toimiva, sillä aavistukseni osui oikeaan. Kieli pääsee todella paljon enemmän oikeuksiinsa Rooneyn oman kerronnan ansiosta. 

Normal People on 2010-luvun lopun David Nichollssin Sinä päivänä. Vertaus on sinänsä itseltäni jännittävä, että kuulun siihen kirjamaailman vähemmistöön, joka ei Nichollssin modernille klassikolle lämpeä, mutta oletan löytäneeni tästä Rooneyn teoksesta jotain, mikä tuossa vertauskirjassa minulta jäi saavuttamatta. Kummatkin teokset kun kulkevat kahden ihmisen ja yhden ihmissuhteen välillä, mutta Rooney osaa jollain raikkaalla tavalla tuoda tarinaansa silti uutta ja kaunista.

Rooneyn romaanin keskiössä ovat Marianne ja Connellin, kaksi pieneltä länsi-irlantilaispaikkakunnalta olevaa lukiolaista, joiden suhdetta ja sen kiemuroita kirja keskittyy seuraamaan lukiosta yliopistoon. Connell on suosittu, työläistaustaisen yksinhuoltajaäidin ainoa poika, Marianne taas taustaltaan ylemmästä keskiluokasta, statukseltaan outo ja syrjitty. Heidän suhteensa alkaa salassa, mutta lukion vaihduttua yliopistoon roolit vaihtavatkin (hetkellisesti) paikkaansa.

Rooney kuvaa ihmissuhteiden lisäksi luokkaa, lähisuhdeväkivaltaa, nykyvasemmistohenkistä nuoruutta ja erilaisuutta raikkaalla ja omaäänisellä tavalla. Vaikka kirjassa koko ajan jokin pieni edelleen alkukielisyydestä huolimatta tökkii vastaan, huomasin nauttivani tästä lukukokemuksesta yllättävänkin paljon. Tarina kiemurtelee ja tekee teräviä huomioita, kirjoittaa sisään kommunismia ja yhteiskuntakritiikkiä, mutta pysyy melko hyvin silti kasassa, särppimisestä ja sohimisestaan huolimatta. Hieman tämä taipuu samaan kiemurteluun kuin Rooneyn ensimmäinen – jahkaa yhden eipäs-juupas-kuvion ympärillä ehkä jopa muutamankin kierroksen liian kauan, mutta onnistuu lopulta kuitenkin pitämään minut lukijana otteessaan. 

Jotain hieman keksittyä ja päälleliimattua tässäkin tarinassa kyllä oli, mutta raikkaus ja omaäänisyys antaa sen suurimmaksi osaksi anteeksi. Olisin pitänyt tästä varmasti enemmän, jos olisin itsekin hieman nuorempi ja yhtä hukassa kuin kirjan päähenkilöt, mutta tällaisenaan, nyt juuri luettuna se oli silti ihana kurkistus nuoruuteen, epävarmuuteen ja niihin yhteiskunnallisiin normituksiin, jotka saavat ihmiset käyttäytymään hyvinkin myrkyllisesti. Kun kaikki, mitä ihminen tarvitsee, on toisten hyväksyntä, johtaa se välillä varsin absurdeihinkin tekoihin.



RAISA OMAHEIMO : SYDÄN
186s.
S&S 2019
Arvostelukappale

"Ylimmästä kerroksesta näin paljon mustaa taivasta, näin bulevardin lehmusten latvat, muutamissa oli vielä kiinni sitkeä keltainen lehti. Sydämeni oli käsissäni. Se oli lämmin, pehmeä ja liukas. Se tykytti vielä sormiani vasten, puristin sitä varovasti, ihan vähän.

Omaheimon Sydän on ollut yksi syksyn odotetuimmista kotimaisista uutuuksista, ja sen onnekkaasti sainkin ennakkokappaleena jo elokuussa lukea. Vaikka lukukokemuksesta on jo kulunut reilu kuukausi, on tämän tumma ja omaääninen tunnelma edelleen mielessä hurjan vahvana.

Romaani lähtee liikkeelle, kun nainen kaivaa rinnastaan sydämen ja heittää sen tarpeettomana kadulle. Tarinana Sydän on surrealistinen kertomus niin erosta kuin tietynlaisesta toipumisestakin, ilman sellaista yhteiskunnallisesti tyypillistä (ja ärsyttävää) voimauttavan selviytymisen narratiivia. Sydän on kertomus sydämestä, hetkistä, jolloin sitä tarvitsi, ja tilanteista, joihin tarvitsevuus johti.

Pidin kirjassa erityisesti sen kehollisuudesta sekä selittelemättömyydestä. Erot ja niitä edeltäneet ihmissuhteet olivat lähinnä raami jollekin henkilökohtaisemmalle, tummalle ja kummalle, mutta silti monin paikoin hurjan ymmärrettävälle. Ehkä esittelyn ja surrealistiseksi takakannessa kutsumisen ansiosta odotin tosin vielä jotain kummempaa ja absurdimpaa tältä, ja jopa yllätyin romaanin helppolukuisuudesta, viehätyin Omaheimon tyylistä silti huomattavan paljon.

Eniten romaanin luettuani pohditutti kuitenkin samastumisen merkitys lukukokemuksissa: itsehän en ole koskaan oikeastaan eronnut saati joutunut luovuttamaan palaa sydämestäni pois vastaavien tilanteiden myötä. Usein kuulee kuitenkin kerrottavan, että kirjan arvo kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän lukija saa siitä itse – ja juurikin niin, että mitä samastuttavampi päähenkilö on, sen paremmalta myös kirja tuntuu. Itse haluaisin hieman kapinoida tätä vastaan, sillä tuntuu, että samastuminen on osittain jopa liiankin helppoa, eniten ymmärrystä ja itsensä avaamista vaatii lukea sellaisesta, jota ei koskaan ole henkilökohtaisesti kokenut. Ja juuri siksi tästä romaanista pidin, siksi, että vaikka se oli lähellä ja käsinkosketeltavissa, se oli myös jotain, joka oli itselleni vierasta. Se antoi äänen, jonka olen ennen kyllä kuullut, mutten ehkä koskaan pysähtynyt kuuntelemaan. 



REBECCA SOLNIT : 
MIEHET SELITTÄVÄT MINULLE ASIOITA
191s.
S&S 2019
Alkuteos: Men Explain Things To Me (2014)
Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Solnitin kulttiasemaan noussut esseeteos on viimein suomennettu! Miesselittämisestä, eli manspleinauksestakin tuttu kokoelma on yksi tämän vuosikymmenen tunnetuimpia feministisiä teoksia, ja se on varmasti kaikki kehunsa ansainnnut.

Olen itse vuoden sisään opiskellut jonkin verran sukupuolentutkimusta, sekä ihan muuten vain lukenut niin feministisiä esseitä kuin tieteellisiä artikkeleitakin aiheesta. Sinänsä tämä teos ei siis juuri mitään uutta minulle kyennyt tarjoamaan, mutten sitä siltä varsinaisesti odottanutkaan: luin sen mielenkiinnosta nimikkoesseetä kohtaan, ja tahdoin tietää, mistä näkökulmista Solnit ylipäätään feministiesseitään kirjoittaa. 

Aiheena miesselittäminen, naisen asema ja sukupuolittunut väkivalta ovat hurjan tärkeitä, mutta ihan himpun verran tuntuu siltä, että tämä teos on suomennettu askeleen liian myöhään. Toki on ehdottomasti totta, että kirjan tematiikkaa ei todellakaan käsitellä vieläkään tarpeeksi valtamediassa, ja esimerkiksi juuri aiemmin mainitun sukupuolittuneen väkivallan käsite tuntuu olevan tietylle porukalle edelleen vahvasti kieltämisen arvoinen ilmiö. Silti tässä lähivuosina on saanut lukea niin paljon hyviä ja niin paljon syvempiä esseitä aiheesta, että Solnit ehkä ihan aavistuksen verran kalpenee muiden tekijöiden rinnalla. Ainakin näin 2010-luvun loppumetreillä, jolloin asioissa jo ainakin toivoisi oltavan pidemmällä. Lisäksi teosta vaivasi ajoittainen toisto sekä hassultakin kuulostava itsereflektion puute, kun Solnit pokkana kertoo Strauss-Kahn-keissiä käsitellessään olevansa ylpeä, ettei hän "elä maassa, jonka mielestä vaikutusvaltaisen miehen ura tai kansainvälisen instituution kohtalo painaa enemmän kuin yhden naisen oikeudet ja hyvinvointi." Juupa juu, ja jonoon vain Trumpit, Epsteinin ja Weinsteinit, puhumattakaan niistä, jotka eivät vielä ole valtavan ryhmäpaineen alla jääneet kiinni.

Mutta niin. Kuten jo Instagramissakin teoksen kohdalla sanoin, on tää ehdottomasti teos, jota suosittelen, jos joku on kiinnostunut feminismistä hieman pintaa syvemmältä, ja jos esimerkiksi se sukupuolittunut väkivalta on vielä vieras asia. Tässä on jo paljon uutta feminismiin tutustuvalle, ja julkiseen keskusteluun paljon sellaista, jota mediassa toivoisin pureskeltavan enemmänkin. Perushyvä aloitusteos, joka toivottavasti johdattaa myös laajempien ja syvempien tekstien äärelle. 



PAJTIM STATOVCI : BOLLA
240s.
Otava 2019

Pidempään blogiani seuranneet tietänevät, että Pajtim Statovci on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Siksi Bolla onkin ollut syksyn ehdottomasti kuumin uutuus, kirja, jonka julkaisua en ole meinannut malttaa odottaa.

Kuten jo aiemmissakin Statovcin teoksissa, liikutaan Bollassakin Balkaninniemimaalla, 1990-luvun puolivälissä, Kosovon sodan kynnyksellä. Pristinassa kirjallisuutta opiskelee albaani Arsim, lääketiedettä toisaalla serbi Milos. Kun he kohtaavat toisensa kaupungin kahvilan reunassa, syntyy riipivä ja raju rakkaustarina, joka kuljettaa nuo kaksi miestä ajan ja paikan läpi sotavuosista nykypäiviin.

Siinä missä Statovci on aiemmin kikkaillut kerroksilla, salaperäisyydellä ja tulkinnanvaraisuudella, on Bolla jopa lukuromaanimaisen suoraviivainen ja helposti haltuun otettavissa. Se on raju ja raaka, julma ja musta kertomus ihmismielestä sodassa ja rakkaudessa. Se on tarina lähtemisestä, toisen näkökulmasta pakenemisesta ja toisen taas hylkäämisestä. Se lyö kasvoille kuin Arsim vaimoaan, ja kylpee niin veressä, eritteissä kuin irtonaisissa raajoissakin. Se on ruma kuva sisällissodasta, sellaisena kuin ihminen ja sota pahimmillaan ovat.

Osin tämä siinä juuri minua tökkikin. Kauhdeuden kuvaaminen kääntyy nykykirjallisuudessa välillä jopa kurjuuspornoksi, ja siihen Statovcikin meinasi jo paikoin lipsua. Tuntuu, että kaikki se väkivalta on jo niin itsetarkoituksellista, että sen kritisoiminen osuu sodan ja kauheuden kritisoimiseen – jolla toki on paikkansa, mutta jota ei kirjallisuudessa juurikaan yleensä kyseenalaisteta, kurjuudella kun luodaan niin täydellinen kontrasti takkatulen äärellä turvassa luettuun teokseen, että tuntuu kuin sitä epämiellyttävänä pitäminen olisi toisen kokemuksen poisriistämistä. Minuun se ei kuitenkaan kamalasti uppoa, sillä sitä tietynlainen kirjallisuus on niin hurjan täynnä. Siihen turtuu, ja se tuntuu päälleliimatulta tavalta pyrkiä shokeeraamaan. Sitä sota on, ja toisaalta Balkanin sodat ovat ylipäätään Euroopan historiassa edelleen liian tuntemattomia sotia, albaanien kokemat vääryydet vieläkin aivan liian vaiettuja vääryyksiä. Sinänsä kirjalla ja sen esiintuomalla tarinalla on paikkansa, mutta koska tiedän mihin Statovci parhaimillaan pystyy, ei hän tässä sitä kaikkein terävintä kriittistä kärkeä minun makuuni saavuttanut.

Tuntuu ristiriitaiselta, kun lukee lempikirjailijaltaan kirjan, joka ei muodostukaan lempikirjaksi. Mutta sitä kai se on, ja uudenlainen kerrontatapa toki Statovcillekin suotakoon. Jatkan hänen matkassaan kuitenkin edelleen onnellisena ja odottavaisena, ehkäpä seuraavan kirjan kanssa minutkin taas palkitaan. 

tiistai 10. syyskuuta 2019

MINNE KATOSI PÄIVÄT?



Kesä katosi ennen kuin huomasin sen kunnolla alkaneen, ja se tuntuu ihanalta. Katosin itsekin varsin  vahvasti omaan kuplaani, viimeisiin kuukausiin Joensuussa ja vapaudessa. En kirjoitellut paljon mitään, ja samalla sata sivua lopputyötä. Luin paljon, mutta kevyemmin kuin ennen, ja pitkästä aikaa on tuntunut, että haluan lukea analysoimatta sen enempää, jäsentämättä jokaista lukukokemusta sanoiksi, mennä vain ja ajatella joskus myöhemmin sitten taas enemmän. Se on tuntunut ihanalta, sekin, ja vaikka joukkoon on mahtunut paljon sellaistakin, josta ehkä sanottavaa olisi voinut irrota, omaan yksinäisyyteen on välillä kaikkein ihanin kadota. Muut saavat sanoa, maailma pyörii ilman minunkin mielipiteitäni, kirjat tulevat ja menevät, mutta minulla on tämä hetki, ja se tuntuu arvokkaimmalta pitkään aikaan. Katoavuus lisää tärkeyden tunnetta, ja vaikka paikoin meinaan jossain syvällä suhtautuakin tulevaan mennyttä pessimistisemmin, uskon että ihan hyvä siitäkin tulee. Ei siksi, että mitkään tähdet olisivat nyt tietyillä kohdilla, saati siksi, että "hyville tyypeille tapahtuisi hyviä asioita", se jos mikä on maailman etuoikeutetuin valhe, vaan siksi, että osaan ja pystyn itse valitsemaan jatkossa toisin, nyt kun tiedän, mitä jäämisestä ja lähtemättömyydestä seuraa. 

Blogikin on ollut vähän heitteillä, kesän ja keväästä. Tuntuu, että joka toinen lempikirjabloggaajani lopettaa tai siirtyy vähintäänkin instagramiin, ja siellä itsekin olen ollut aktiivisimmillani. En silti aio mitenkään tietoisesti luopua tästä omastani, sillä saattaa vielä tulla aika, kun haluan kertoa kirjasta yhtä kuvatekstiä pidemmin. Tai saattaa olla tulematta, mutta ainakin kaipaan selkeää sivustoa, jonne palata, jos siltä tuntuu. Nyt lyhyys, pienet ajatukset ja nopeat ohiskrollaukset tuntuvat tähän hetkeen sopivimmalta. Ja se, että saa ylipäätään jotain vastakaikua, en nimittäin taida ainoa olla, jonka mielestä tämä blogimuoto on jo hieman vanhentunut. 

e l o k u u n   l u e t u t 

01 Jennifer Clement : Rakkaudesta aseisiin
03 Alice Munro : Kallis elämä
05 Katie Lowe : Jumalten verta suonissamme
06 Raisa Omaheimo : Sydän
07 Pajtim Statovci : Bolla
08 Ann Patchett : Commonwealth

ostetut kirjat:

Sally Rooney : Normal People

Elokuussakin kuitenkin luin, paljonkin, ja vielä enemmän kuuntelin äänikirjoja. Kuuntelin ja luin lenkeillä ja lentokoneessa, uima-altaassa, sukellusretken jälkeen ja itsekseni pienessä yksiössäni. En pitänyt mitenkään ihan kamalasti mistään viime kuussa lukemastani, ja esimerkiksi Lowen romaani oli huonointa, mitä olen noin vuoteen lukenut, mutta näitä keskinkertaisuuksien kausia tulee, sen olen jo huomannut. Eniten ehkä yllätti, ettei Statovcin uusin yllättänyt, tai lähinnä että se yllätti yksinkertaisuudellaan, mutta senkin olen jo osannut ohittaa. Muuten kaikki oli lähinnä korvien ja sivujen läpi virtaavaa viihdykettä, pakoa akateemisesta lähdetekstistöstä, artikkeleista, jotka kertovat miten kämänen paikka tämäkin maailma välillä on. Tekisi mieli sanoa, etten edes jaksa uskoa, että se muuksi tästä muuttuu, mutta onhan sen pakko. Pienissä kuplissa, välittävien ihmisten keskellä ainakin. On niitäkin, ja ensi viikolla lähden taas rakentamaan aivan uutta sellaista, Helsinkiin, kotiin.