tiistai 10. joulukuuta 2019

HERSYVÄN VAKAVA SIRKKA – ANNI SAASTAMOINEN : SIRKKA

ANNI SAASTAMOINEN : SIRKKA
188s.
Kosmos 2019
Kuunneltu äänikirjana, fyysinen kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta

Sirkka on harmaa. Sirkka rakastaa betonin eri sävyjä, täsmällisyyttä ja kotimaamme ihmisen perusasioita: hiljaisuutta, ennustettavuutta ja sitä, että ihmiset ovat täsmällisiä. Sirkka on suomalaisuuden perikuva, Eleanor Oliphantin suomiserkku, mielensäpahoittajien siskon lapsenlapsi. Sirkka on normatiivisuutta ja tehokkuutta yhdessä paketissa, napakoita päälauseita ja oikein käytettyjä possessiivisuffikseja. 

Elämä on Sirkalle less is more. Sirkka taas on kirjailija Saastamoiselle jopa more is more, sillä Sirkka on niin liioiteltu ja karrikoitu, että vähempikin alleviivaus olisi riittänyt. Sirkka on ärsyttävä, ennalta-arvattava ja niin monesti kerrottu, että Sirkkaa voi kuunnella samalla kun kirjoittaa tekstiviestejä. Eli siis olla kuuntelematta, eikä silti menetä mitään. Sirkan tuntee, vaikkei häneen tutustukaan.

Kirjana Sirkka oli hieman liikaa. Sirkka on päälauseita päälauseiden perään, eikä Sirkka tahdo herätä henkiin. Toisin on kuitenkin äänikirjan kanssa. Sirkkaa lukee Pirjo Heikkilä, ja siihen tehtävään Pirjo sopii. Heikkilän lakoninen lukutapa on kuin Sirkka. Nyt Sirkka herää henkiin olematta liian elävä. Sillä Sirkka ei ole elävä. Sirkka on karikatyyri.

Ja karikatyyrina Sirkka onkin lopulta jopa valloittavan mainio. Sirkka on niin ärsyttävä, että Sirkasta alkaa pitää. Sirkka pyörii taustalla, kun menen töihin, ja Sirkka pyörii taustalla, kun ostan kaupasta itselleni samoja eineksiä, joita Sirkka kirjassakin rakastaa syödä. Sirkka alleviivaa niin vahvasti, että yllättäen se toimiikin tehokeinona. Sirkka kääntää nurin jo monesti nurin käännetyn.

Mitä pidemmälle Sirkka etenee, sitä enemmän Sirkasta pidän. Vaikka Sirkka haastaa hermoja, eniten Sirkka haastaa kuitenkin yhteiskunnan yksipuolista narratiivia sirkanlaisista ihmisistä. Vaikka Sirkan luulee tuntevansa, Saastamoisen Sirkka onnistuu yllättämään. Hän vie Sirkan kohti tarinaa, jota Sirkasta saisi kertoa useamminkin. Sirkoista ylipäätään. Tai kanssaihmisistä: että ihminen on uniikki myös stereotypiansa takana.

Sillä Sirkka on Sirkka. Ja se Sirkassa on kaikkein oivaltavinta ja lohdullisinta. Sirkka riittää.

perjantai 6. joulukuuta 2019

SYKSYN KIRJAT



Onpa ollut yhtaikaa elämäni pisin ja lyhyin syksy. Harvoin mahtuu näin pieneen aikaan näin paljon uutta ja toisaalta salamana muuttuvaa: peruuntuneita harjoittelupaikkoja, uusien löytämistä, muuttoja, kolmen paikkakunnan välillä sahaamista, arjen pieniä vastoinkäymisiä, jotka yhteen putkeen ilmestyneenä ensin meinasivat musertaa, lopulta taas jo muuttuivat koomisiksi. Kun mikään pankkitalletuksista kotivakuutuksiin, muuttoilmoituksiin ja muuttolaatikkotilauksiin ei mene kerralla putkeen, alkaa pienistäkin puroista tulla jo jollain tapaa hämmentävänkin isoja ärsytyksiä. Mutta tässä sitä taas ollaan, joulua odottamassa, laskemassa päiviä siihen, että päivät taas pian pitenevät. Uuden asunnon ikkunalaudalla, hurjasta määrästä tavaraa luopuneena, ja silti edelleen hämmentäviä asioita varastoivana. Ystäväni yritti lahjoa suklaalla luopumaan enemmästäkin, mutta uuden kodin kellaritilat vetävät vähän liiankin hyvin varmuuden vuoksi säilytettäviä asioita.

Mutta koska syksy on ollut muutoksia ja edestakaista sinkoilua täynnä, on kirjatkin jääneet vähemmälle, tästä blogista nyt puhumattakaan. Jotain kuitenkin luin, joten tässäpä näitä syksyn kirjoja siis vielä kootusti.

S Y Y S



L O K A

01 Maggie Nelson : Sinelmiä
03 Pontus Purokuru : Römaani


M A R R A S


Syyskuussa kuuntelin vielä kaksi äänikirjaa, Evelyn Hugon ja My Sisterin, jälkimmäisen muuttaessani Joensuun asuntoa yhteen pakettiin. Kelvollisia kuuntelukokemuksia kumpainenkin, viihteellisiä ja siksin niin hyviä pyörimään taustalle. Muuten en syyskuussa löytänyt mitään kovin säväyttävää kirjallista kokemusta, varsin keskiverto kuukausi siinä mielessä. Ja koko syksy oikeastaan: uudelleen luettua Nelsonia, uutena painoksena julkaistua Ferrantea sekä Hakkaraisen Dioraamaa lukuunottamatta kaikki syksyllä luettu oli aika tasapaksua ja tylsää – kuten siis koko syksykin. Se on ollut oikeastaan koko vuoden ongelma: on niin paljon kaikkea muuta, gradua, opintojen viimeisiä harjoitteluita, muuttoja ja muutoksia, ettei siihen rinnalle oikein ole jaksanut ottaa enää kirjallisuutta, joka oikeasti paitsi haastaisi, myös antaisi jotain. Mutta ehkä aina ei tosiaan tarvitsekaan, voisi sanoa, että koko vuoden ajan koko muu elämä on kyllä haastanut ja antanut ihan tarpeeksi. Ehkäpä kirjallisuuden vuosi on taas ensi vuosi. 

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

KEVYESTI SYVYYKSISSÄ – JENNY OFFILL : SYVIEN POHDINTOJEN JAOSTO

JENNY OFFILL : SYVIEN POHDINTOJEN JAOSTO
237s.
Gummerus 2018
Alkuteos: Dept. of Speculation // 2014
Suomennos: Marianna Kurtto

Syvien pohdintojen jaosto on siitä harvinainen kirja, että olen aloittanut sen kahdesti. Ensimmäisen kerran Goodreadsin mukaan yritin tämän parissa viihtyä jo kaksi vuotta sitten, syyskuussa 2018 kun olin muutenkin jotenkin tällaisen paloittaisen, pieniin hetkiin jaetun kirjallisuuden keskellä. Hetki osoittautui hyvinkin vääräksi, sillä vuosi oli Maggie Nelsonin, Elizabeth Stroutin sekä Rachel Cuskin kaltaisien lempikirjailijoideni löytövuosi, ja alkuun tämä Offillin teos tuntui vain ylläolevien halpakopiolta. Yritykseltä kyetä samaan siinä onnistumatta.

Toinen kerta oli sitten nyt, tämän vuoden marraskussa, yli kaksi vuotta myöhemmin hetkessä, jolloin juuri keveys ja helppous vetää puoleensa. Ja kun jo ymmärrän, että Offill on ihan oma kirjailijansa, jonka vertaaminen muihin lempikirjoittajiin on vähintäänkin epäreilua.

"Jos joku pyytää kertomaan mikä on ollut elämäsi onnellisinta aikaa, on tärkeää huomioida vastauksessa kysymyksen lisäksi myös kysymyksen esittäjä. Jos kysyjä on joku jota rakastat, voidaan hyvin olettaa, että tämä henkilö toivoo olevansa mukana pyytämässään muistelossa."

Syvien pohdintojen jaosto pieni kirja pienen ihmisen suurista tunteista ja vastoinkäymisistä. Se on tarina vanhemmuudesta, parisuhteesta ja rikkinäisten ihmisten yrityksistä olla yhdessä – täyttää toinen toisensa toiveita suhteessa, jota avioliitoksikin kutsutaan. Mutta koska kuten avioliitot yleensä, on odotukset yleensä todellisuudesta eroavaisia, ei tämäkään mene kuten saduissa.

Ja siksi kirja ehkä minua jollain tapaa ärsyttääkin – en oikein jaksa sitä, että heteronormatiivisen parisuhteen disney-henkiset odotukset muuttuvat käsityksiksi suuresta rakkaudesta ja sen myötä vastoinkäymisistä ja yhteisten, ääneenlausumattomien sopimusten rikkomisesta tulee elämän suurinta draamaa. Ja ei – kyse ei ole siitä, ettenkö todella ymmärtäisi, etteikö se juuri sitä todellisessa elämässä hyvinkin monille ole. Sydänsurut ja eksklusiivisen suhteen kiemurat ovat kipeitä ja rikkovia, mutta kirjallisuudessa jo niin monin tavoin käsitelty aihepiiri, että jos sellaisen pariin vielä yhdellä kirjalla päättää hypätä, kaipaisi edes näkökulmiin jotain raikkautta.

Kirjan tyyli, lyhyt aforismimainen eteneminen ja jollain kaukaisella tavalla maggienelsonmaisen ilmava tapa käsitellä arkisia asioita kieltämättä tuntuvat raikkauteen pyrkivän. Mutta tässä juuri palataan jälleen siihen epäreiluun asetelmaan, jonka vuoksi jo kerran tämän kirjan kesken olen jättänyt: Offill käyttää toki kirjallisesti mielenkiintoisia ja paikoin oivallisiakin ratkaisuja kerrontansa tukena, mutta kikkailu menee jo niin pitkälle, että se alkaa näyttää jopa lukijalle tehokeinolta. Kun minä-kertoja muuttuu kolmanteen persoonaan avioliittorypyn jälkeen, saan lukijana toki kiinni, mistä moinen valinta kumpuaa, mutta en ihan täysin sitä, mihin alun kirkkaus ja tietynlainen älykkyys tarinasta kertojavaihdoksen myötä katosi. Kun toisella lukukerralla juuri alkukirjan herkkyys ja huomiokykyisyys viimein hurmasi, harmitti nyt sen kirjan puolivälivaiheen kohdalla poistaminen erityisen paljon.

Tavallaan Syvien pohdintojen jaosto voi olla hyvä lohtukirja sellaiselle, joka kokee asiat, parisuhteet, petetyksi tulemiset, erot sun muut, kuten romaanin päähenkilö ne kokee. Itse en kuitenkaan ole lohtukirjaihminen: jos olisin kokenut vastaavan tilanteen, ärsyyntyisin näin pinnallisesta kerronnasta nykyistäkin enemmän. Kirja on nimittäin parisuhteiden suhteen harvinaisen mustavalkoinen: asioilla on alkupiste, niitä seuraa kaaos, ja kaaoksesta selvitään tai ei selvitä. Parisuhteen kaltaisen kompleksisen kokonaisuuden typistäminen näin pieneen yksinkertaisuuteen on tosiaan paitsi hieman laiskaa, myös mahdottoman epätotta. Ja se harmittaa, sillä kirjan alun vahvuus on juurikin vanhemmuuden raikkaassa kuvaamisessa, kompleksisten asioiden kompleksisuudesta, ei vain mustavalkoisista, kulttuurillisesti oikeina ja väärinä pidettyjen ratkaisuiden toisintamisessa.

Alkuun vielä pohdin silti, että ehkä ensimmäinen lukukerta oli vain yksinkertaisesti väärä, mutta loppuun lukemisen jälkeen totean, että väärä oli lopulta vain kirjavalinta. Mutta jos tästä jotain oppi, keskeytettyjen kirjojen suhteen uskon entistä vahvemmin omaan intuitiooni. Tämä on ollut monille hieno ja tärkeä kirja, ja hyvä niin. Minun omat kirjani vain ovat muualla.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

FANTASIAA POHJOIS-SAVON METSISTÄ – MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ (METSÄN KANSA #2)

MIKKO KAMULA : ISO HÄRKÄ
603s.
Gummeurs 2018

Kamulan Metsän kansa -sarjan ensimmäinen osa, Ikimetsien sydänmailla, sekä ihastutti että ärsytti puolisentoista vuotta sitten. Kuten jo tuossa yllä linkatussa esikoisosasta kirjoitetussa postauksessa mainitsin, lapsuuden mökkimetsieni ja kotiseutujeni reunamille sijoittuva fantasia tarina kiinnosti jo sijaintinsa puolesta, ja vaikka lukukokemus jäi hieman kehnonlaiseksi, ajattelin tälle toiselle osalle antaa vielä mahdollisuuden – eihän sitä ihan joka kerta omaa kotirantaansa pääse tapahtumien keskiöön sijoittamaan.

Kamulan pohjoismaiseen mytologiaan pohjaavan fantasiasarjan toinen osa jatkaa loogisestikin siitä mihin ensimmäinen jäi. Se seuraa 1480-luvulla Rautaparran suvun elämää, jota tällä kertaa varjostaa alisesta maailmasta noussut hirvittävä härkä. Tuo pelottava otus uhkaa koko Savoa aina Leppävirralta Juvalle, ja nuoren Tenhon perheineen täytyykin yhdistää voimansa niin Olavinlinnan sotilaiden kuin lappalaisnoitienkin kanssa saadakseen tuhoa tekevä otus päiviltä.

Seikkailua siis seikkailun perään. 

x

Ensimmäisessä osassa minua vaivasi hurjasti kielen kömpelöys, joka tässä Kamulan toisessa teoksessa jo on joko hieman hioutunut paremmaksi, tai sitten siihen vain on jo tottunut. Tarina on myös itsessään jälleen lähtökohtaisesti varsin lupaava: mytologian yhdistäminen kotiseudun historiaan kun on varsin herkullinen kombo. Alkuun tämä kirja viekin mukanaan, ja kuin huomaamatta ensimmäiset kolmesataa sivua on luettu. Mutta mitä pidemmälle tarinassa päästään, huomaan jälleen tuskastelevani aivan samaa kuin ensimmäisen osan kanssa: tapahtumia vain sattuu peräjälkeen, seikkailuiden väliin mahtuu maksimissaan puolikas sivullinen tasaista arkea, jota sitäkään ei tosin juurikaan vaivauduta kuvailemaan. Ymmärrän, että se paikoin myös toimii tällaisessa toiminnallisemmassa, seikkailuun painottuvassa tarinassa ihan tehokeinonakin, mutta sillekin tekisi hyvää käyttää myös hieman värikkäämpää, kuvailevampaa kieltä, rauhoittua paikoin aidosti aistimaan ympärillä olevaa, eikä vain puhtaasti juoksuttamaan muutenkin paperinohuita hahmoja edesottamuksesta toiseen. Tiedän toki, ettei tämä nyt ilmeisesti kovinkaan monin paikoin realismiin pyrikään nojaamaan, mutta muita laadukkaampia fantasiakirjoja lukeneena olisin kaivannut hieman rauhallisempaa tahtia ja vähemmän täpäriä läheltä piti -tilanteita. Ne toimivat tiettyyn pisteeseen, mutta ylikäytettynä parhaatkin käänteet jäävät liian innolla ammennetun massan alle.

Toisinsanoen siis juuri tuo heikkous näkyy oikeastaan koko tarinassa kaikkein läpileikkaavimmin. Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös Isoa härkää vaivasi paikoin sama kansanperinteen pinnallinen ylikäyttö: sen sijaan, että esimerkiksi maahisista, vetehisiä tai muista olennoista olisi aidosti tehty kiinnostavia hahmoja, esiintyivät ne vuorotellen tarinassa kaavalla "hahmot olivat kuulleet niistä puhuttavan, mutteivät tienneet niiden olevan olemassa kunnes joku niistä tappoi/loihti/kaappasi/auttoi jonkun/jota kuta ja näin ne olivatkin siis olemassa". Harvoihin olentoihin palattiin myöhemminkään muuten kuin aiempaan päälleliimatunoloiseen tapahtumaan viitatessa, mikä jätti jälkeensä varsin vahvan hämmennyksen, miksi ne ylipäätään on tarinaan pitänyt edes mukaan ottaa. Hienoa, että Kamula näistä kaikista tietää, mutta kuten muukaan tarina, eivät ne todella heränneet tässä oikein henkiin. Jos puoletkin kirjan lopulta varsin turhiksi osoittautuneista käänteistä olisi käytetty muiden käänteiden syvempään pohjustamiseen ja mytologian aitoon käyttämiseen namedroppailun sijaan, tällä tarinalla olisi todella ollut potentiaalia myös suurempaan.

x

Toki voi myös olla, että tämä on tätä genreä, ja tämä genre ei vain ole minulle. Onhan tällainen päätön joka suuntaan sinkoilu tuttua esimerkiksi niinkin klassikkoasemaan nousseesta teoksesta kuin J.R.R. Tolkienin Hobitista – josta en muuten myöskään pitänyt sitten millään. Kaikki tarinat eivät ole kaikille, ja mitä muiden arvosteluihin tulee, on tämä ainakin Goodreadsin mukaan uponnut lukijalle jos toisellekin. Itse ajattelin nyt jättää silti ehkäpä tämän sarjan tähän. 

Ainoa vain, että vastoin kaikkia odotuksiani tämä kirja loppuu aikamoiseen cliffhangeriin, joten koska sarjan kolmas osa, Tuonela, on jo julkaistu, voihan se olla, että joskus vuoden päästä painin taas ihan samojen hahmojen kanssa kolmannen kirjan verran. Jotain kutkuttavaa kun tässä kaikesta huolimatta edelleen on.

lauantai 16. marraskuuta 2019

LEMPIKIRJAN ANATOMIA – ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA
320s.
Tammi 2019
Saatu arvostelukappaleena

Luin Hakkaraisen Dioraamaa viikkoja. Useita, ehkä neljä, lähemmäksi viisikin, ja se on minulle pitkä aika, pitkä etenkin kun luin vain tätä yhtä, ja pysyin sen parissa silti. Luin Dioraamaa, kun pään sisällä ajatukset olivat vasta tekemässä jonkinlaista järjestäytymistä uuden elämäntilanteen edessä, luin, kun oma kapasiteetti ottaa vastaan oli jo valmiiksi äärimmäisilleen täytetty. Näillä oman elämän myllerryksillä sinänsä ei ole väliä, enkä varsinaisesti omista kuulumisista nyt olekaan kiinnostunut kertomaan, mutta enemmän minua kiinnostaakin se, että niistä huolimatta, tai niihin peilaten, kirja pysyi silti käsissäni koko kuukauden. Pitkän ajan, etenkin kun keskittymättömyydestä on kysymys. Niinpä minä luin paloina ja pätkissä, innolla ja vähän väkisin, mutta silti koko ajan eteenpäin, sivuja hiirenkorvilla täyttäen, joka toisen lauseen kohdalla pysähtyen, lukien uudelleen, sisäistäen ja syventyen.

"Ihminen poikkeaa muista eläimistä siinä, että se pysty kasvattamaan loputtomasti tietomääräänsä kumulatiivisista tieteistä, teknologiasta, mutta kaikki mikä liittyy lajitovereiden suhteisiin ja kohtaamisiin – on sidoksissa aikaan – on ihmiselle mahdotonta. Niissä se ei edisty, ei politiikassa, eikä etiikassa, rakkaudessa, vaan on loppumattomassa lähtöpisteessä. Sokea historialle. Sokea tulevaisuudelle. Sokea itselleen ja toisilleen."

Anna-Kaari Hakkarainen tuli minulle tutuksi kolmisen vuotta sitten, kun lainasin kirjastosta hänen edellisen romaaninsa Kristallipalatsin. Se muodostui vastoin ennakko-odotuksiani kauniiksi, eheäksi tarinaksi nykymaailmasta ja sen pinnan alla kuplivasta epävarmuudesta. Kun Tammelta haluttiin lähettää minulle tämä Hakkaraisen uusin romaani, otin sen vastaan mielelläni, lukuunkin samantien saapumisensa jälkeen.

Dioraama on jonkinlainen tarina muistamisesta, rakkaudesta sekä muistamisen ja rakkauden anatomiasta, mutta ensisijaisesti se on kirja, jonka äärellä olen jälleen tilanteessa, jossa muiden lempikirjojeni tapaan en halua kertoa itse tarinasta mitään. Haluan, että se on myös muille lukijoille samanlainen kuin se on ollut minulle: yllättävän ja uudenlainen, itse kokonaisuudessaan koettava ja löydettävä. Tavallaan tarinan typistäminen jonkinlaiseksi juonikuvaukseksi tekee myös väkivaltaa itse kirjalle: liiallinen jäsentäminen pakottaa romaanin rajoihin, joihin se ei kuulu, pienentää sen laatikkoon, jonka yli se jatkuvasti itse kerrontansa tasolla kasvaa. Ja koska rakastin juuri sitä kaikista eniten tämän kirjan kohdalla, en halua sitä myöskään muilta lukijoilta pois viedä.

Silti voin sanoa, että Hakkaraisen Dioraama on hämmästyttävän kaunis ja älykäs olematta kuitenkaan harkittu saati päälleliimattu. Anna-Kaari sanoittaa koko kirjansa läpi niin abstrakteja asioita pieniksi lauseiksi, ettei niiden äärellä voi kuin pysähtyä hämmästelemään, että miten näinkin vaikea asia voi saada sanat, miten näinkin oudolta ja epämääräiseltä tuntuvan tunteen voi näin oivallisesti kirjoittaa auki. Ja miten näin pienistä, esteettisistä palasista voikin kasvaa näin suuri ja merkityksellinen romaani.

Dioraama koostuukin muillekin lempikirjoilleni tyypilliseen tapaan yksityiskohdista, ja se on toinen asia, mikä tästä tekee erityisen kauniin. Elämä ei etene lineaarisesti, joten kun myös romaani vapauttaa kerrontansa sen pakollisuudesta, syntyy jotain aivan uutta, erilaista ja jollain kummalla tapaa todellisempaa. Syntyy tiloihin perustuva muistitekniikka, kirja muistamisesta ja muistoista,  kirja, joka käyttäytyy kuin oma pää. Pienistä hetkistä ja välähdyksistä, irrallisten asioiden irrationaalisesta yhteenliittämisestä, merkitysten etsimisestä ja kaaoksen alun paikantamisesta. Tätä olen tehnyt itse koko syksyn, mutta sille ei ollut sanoja ennen Dioraamaa. En tiedä olisiko se niitä tarvinnutkaan, mutta kun oman mielen peilinä on kirja, joka tuntuu – ei enempää eikä vähempää – omalta mieleltä, on lukijana lähinnä hämmentynyt, että voiko tällaista olla. Voiko muutkin ajatella tai pelätä näin, kuulunko minäkin vain suurempaan joukkoon. Voinko minäkin rakentaa oman muistipalatsini, dioraamani, tai vaihtoehtoisesti hyväksyä, että tätä ihmisyys on, tähän ei liikaa kannata jäädä jumiin.

Tuntuu siis, että tässä on kaikki kohdillaan. Tuntuu, että niin vääränä pitämäni hetki olikin oikeampi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ja vaikka tuntuu, että jossain pääsumussani osa romaanista ehkä meni jopa osittain ohi, tiedän jo nyt palaavani tämän pariin uudestaan ja uudestaan. Se saa paikan uuden kotini uudelta hyllyltä, sellaiselta, josta se on helppo ottaa esiin, josta sen hiirenkorvat saavat aueta uudestaan ja uudestaan.