TAYLOR JENKINS REID : DAISY JONES & THE SIX

TAYLOR JENKINS REID : DAISY JONES & THE SIX

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

368s // 9h 4min

Ballantine Books 2019

I used to think soul mates were two of the same. I used to think I was supposed to look for somebody that was like me. I don't believe in soul mates anymore and I'm not looking for anything. But if I did believe in them, I'd believe your soul mate was somebody who had all the things you didn't, that needed all the things you had. Not somebody who's suffering from the same stuff you are.

Asioita, jotka saivat sydämeni lyömään nopeammin, 

kun kuuntelin Daisy Jonesia & the Sixiä

♥ Harva fiktiivinen tarina ylipäätään on lähiaikoina saanut sydäntäni lyömään nopeammin. Daisy Jones & the Six teki sen kuitenkin jo alkumetreillä, ja tämä kuuntelukokemus tuntui valtavalta ja kokonaisvaltaiselta alkumetreistä saakka. Joskus kaikki mitä tarvitsee, on jalat alta tempaava tarina, ja sen amerikkalaiset kirjailijat kyllä monin paikoin parhaimmillaan osaavat. Kirjoittaa kutkuttavaa viihdettä.

♥ Jenkins Reidin luomat hahmot kaikessa monitahoisuudessaan ja kompleksisuudessaan. Olkoonkin, että hahmonkirjoitustaito ei ihan yltänyt kaikkiin sivuhenkilöihin asti, ja etenkin Camillan hahmo oli raivostuttavan yksiulotteinen kaikessa hyveellisyydessään, mutta Daisy ja Bill. AH. Rakastin heitä. Kaikessa kliseisyydessään, rakastin heitä.

♥ Ajankuvaus ja tekstin visuaalisuus. Harva teksti herättää henkiin niin vahvaa visuaalista mielikuvaa kuin tämä. Kuvauspaikat, valokuvat, hahmot, miljööt heräsivät henkiin, ja luulen että nämä kohtaukset säilyvät mielessä vielä pitkään.

♥ Vahvat naishahmot, jotka eivät miesten toiveille kumartele. Vaikka tällanen feministisyys onkin usein kriittisempien lukijoiden mukaan liian pinnallista, oli tässä paljon hyvää, paljon vahvuutta, paljon voimauttavaa sanomaa. Nuoremmille lukijoille varmasti, etenkin. Nuorempia mietin lämmöllä myös tämän sex, drugs & rock and roll -narratiivin kohdalla, ehkä jo on olemassa uusi lukeva sukupolvi, jolle 70-luvun rock-maailma ei ole automaattisesti jo ylikerrottu?

♥ Full cast -lukijatiimi, jossa äänikirjassa jokaiselle hahmolle oli oma lukijansa. Se toimi taivaallisen hienosti. Toki paljon menee sen piikkiin, että tämä oli minulle ensimmäinen näin kuunneltu kirja, ja uutuudenviehätys toi varmaan jotain myös lisää, mutta tässä se toimi. Viimeisen päälle, tuki dokumentaarista lähestymistapaa ja kirjan rakennetta, antoi varmasti jotain, joka olisi fyysisen kirjan kanssa jäänyt saamatta.

♥ Alkuun luulin hetken, että Daisy Jones & the Six on oikea bändi, josta häpeäkseni ole koskaan kuullutkaan. Lähes puoliväliin asti Jenkins Reid onnistui pitämään yllä todella aidontuntuista kuvaa yhtyeestä ja sen historiasta, mutta sitten, no sitten mentiinkin jo hyvin selvästi kaunokirjallisuuden puolelle.

♥ Uppoutuminen. En muista milloin olisin viimeksi koukuttunut ja uponnut kirjaan niin vahvasti kuin tähän upposin. Ihanin tunne, parasta lukemisessa/kirjojen kuuntelemisessa. Sen avulla teos saa  (ainakin osittain) anteeksi kaikki seuraavatkin kohdat.

Asioita, jotka jäivät kaivertamaan, kun kuuntelin Daisy Jonesia & the Sixiä

- Tätä kirjaa on kritisoitu paljon siitä, ettei se tarjoa mitään uutta. Allekirjoitan kritiikin täysin. Sex, drugs and rock and roll -tyyppikertomus on tässä niin kliseinen, että itkettäisi jos ei naurattaisi, puhumattakaan kirjan disneyhenkisestä rakkauskäsityksestä. "Suurin rakkaus on aina se jota ei saavuta", kuinka uusi ajatus joopa joo. Eihän tälle pohjaakaan kuin about kaikki maailman rakkauskirjallisuus.

- Kirjan viimeinen viidesosa. Anteeksiannoin kaiken ylläkirjoittamani, koska rakastin tämän kuuntelemista, mutta loppu nyt oli makuuni jo liian imelä ja överi jopa kaikkein höttöisimmissäkin rakkauspumpuleissa.

- On olemassa kirjoja, jotka paranevat kun niistä kirjoittaa, kun lukukokemuksen sanoittaa sekä muille että ennen kaikkea itselleen. Ja on olemassa kirjoja, jotka hajoavat palasiksi kun niitä edes yrittää käsitellä. Tämä ehdottomasti kuuluu jälkimmäisiin. Niinpä en sano enää enempää, ja annan vain olla. Jotkin kirjat eivät kestä kriittistä tarkastelua, mutta ehkä ihan jokaisen ei aina tarvitsekaan. Joskus voi vain olla ja nauttia, vaikka kyseessä olisikin vain keskinkertainen viihdekirja.

KIRJASYKSYÄ ODOTELLESSA // 10 SYKSYN KIINNOSTAVINTA JULKAISUA

Kirjasyksy alkaa olla jo täällä, ja vaikka kesä on itselläni mennyt hieman vanhemman kirjallisuuden parissa, kiinnostaa syksyn uutuusjulkaisut taas jonkin verran. Kävin jälleen läpi kustantajien syyskatalogeja, ja valitsin kymmenen itseäni eniten kiinnostavaa kirjaa bloginostoiksi. Tällä kertaa huomion kiinnitti ennen kaikkea vanhat tutut, joilta jotain uutta julkaistaan, mutta onpa joukossa muutama aivan uusikin tuttavuus. Paljon kiinnostavia kirjoja jäi näiden kymmenen ulkopuolellekin, saa nähdä miten paljon tuoreita julkaisuja lopulta syksyn lukemistoon mahtuukaan. Mutta pidemmittä puheitta, tässäpä minua eniten kiinnostavat kirjat! 

Lucia Berlin : Ilta paratiisissa // Aula & Co, syyskuu Berlinin viimeinen novellikokoelma on pian täällä! En edes tiennyt, että tätä herkkua on luvassa lisää, mutta nyt odotan syyskuuta entistä malttamattomammin!

Ulla Donner : Sontaa // S&S, syyskuu Donnerin Spleenish hurmasi vuosi sitten, tänä syksynä toivottavasti uusi sarjakuvaromaani Sontaa tekee saman. Kun käsittelyssä on kapitalismi, perunatuotteet ja vapaus, tunnistan varsin vahvasti kuuluvani kohderyhmään.

Elena Ferrante : Amalian rakkaus // WSOY, syyskuu  Uusintapainos Ferranten esikoisteoksesta tulee kuin tilauksesta! En ole tätä vielä ehtinyt lukea, mutta Ferrante-huumassa haluan toki tämänkin omaksi, muiden hienojen teosten jatkoksi. Ja luettavaksi toki myös, totta kai.

Petina Gappah : Pimeydestä loistaa valo // Tammi, elokuu  Tutkimusretkeilijän ruumissaatosta kertova romaani zimbabwelaiselta kirjailijalta, jonka edellisetkin kirjat ovat ilahduttaneet. Eniten pidin Gappahin novellikokoelmasta, ja samaa tunnelmaa toivon myös tältä romaanilta.

Anna-Kaari Hakkarainen : Dioraama // Tammi, lokakuu Hakkaraisen edellinen romaani valloitti, joten tämä aikalaisromaani unelmista ja muistoista kiinnostaa ehdottomasti myös. 

Raisa Omaheimo : Sydän // S&S, syyskuu  Helsinkiläistaiteilijan esikoisromaani rakkaudesta ja ulosheitetystä sydämestä kiinnostaa jo visuaalisuutensa puolesta hurjasti. 

Cristina Sandu : Vesileikit // Otava, syyskuu Kirjailijan toinen romaani juurettomuudesta ja epämääräisestä ikävästä. Kuten jo useamman aiemmankin kohdalla, pidin Sandun Finlandia-ehdokkaaksi asti nousseesta esikoisesta kovin, joten seuraava teos pääsee ehdottomasti lukulistalle myös.

Rebecca Solnit : Miehet selittävät minulle asioita // S&S, elokuu  Manspleiningin eli miesselittämistermin alkulähde, kulttiesseekokoelmaksikin noussut teos saadaan vihdoin suomeksi! Ja jos vaikka allekirjoittanutkin sen vihdoin siis itsekin lukisi, hmm..!

Pajtim Statovci : Bolla // Otava, elokuu Suurena Statovci-fanina tämä on aivan ehdottomasti syksyn (tai oikeastaan jo loppukesän) odotetuin uutuus. Käsitykseni mukaan tämän pitäisi olla ihan näillä hetkillä jo täällä, joten omaa odotellessa!

Ellen Strömberg : Syyhy // S&S, lokakuu  Riivaava romaani, joka pakottaa pohtimaan ympäristön vaatimuksia, kehosuhdetta ja normitettuja tabuja. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden uudeksi kirkkaaksi ääneksi tituleerattu Strömberg saa minutkin kiinnostumaan uutuudestaan.

Löytyykö yhteisiä odotuksia vai odotteletko jotain aivan muuta?

NELJÄN KUUKAUDEN LUETUT (JA KUULUMISET)

h u h t i k u u

01 Anna Kankila ym. : Työstäkieltäytyjän käsikirja

02 Laura Lindstedt : Ystäväni Natalia

03 Emma Puikkonen : Lupaus

04 Rainbow Rowell : Eleanor & Park

05 Agatha Christie : Eikä yksikään pelastunut

06 Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista

07 Sally Rooney : Keskusteluja ystävien kesken

ostetut kirjat:

Rachel Cusk : Siirtymä

t o u k o k u u

01 Nina Lykke : Ei, ei ja vielä kerran ei

02 Maggie Nelson : Sinelmiä

03 Kim Thúy : Ru

04 Zadie Smith : Swing Time

05 Aino Vähäpesola : Onnenkissa

06 Maria Ohisalo & Arno Kotro (toim.) : Sinua on petetty

07 Liv Strömquist : Einsteinin vaimo

08 Karen M. McManus : Yksi meistä valehtelee

k e s ä  k u u

01 Holly Bourne : Katsokaa miten onnellinen olen

02 Maria Semple : Missä olet, Bernadette?

03 Sarah Crossan : Yksi

04 Mari Manninen : Kiinalainen juttu
05 André Aciman : Kutsu minua nimelläsi
06 Elizabeth Acevedo : Runoilija X



h e i n ä k u u 

01 Aino Louhi : Mielikuvitustyttö
02 Alice Munro : Jupiterin kuut
03 Rachel Cusk : Siirtymä
04 Sylvia Plath : Lasikellon alla
05 Patti Smith : Omistautuminen
06 George Orwell : Eläinten vallankumous

 ostetut kirjat:
Patti Smith : Omistautuminen

Onpas edellisestä kuukausikatsauksesta  k a u a n ! Olen ollut jo muutamankin kerran julkaisemassa tätä koostetta, mutta aina se on jäänyt, yhtä hunningolle ja vasemmalle kädelle kuin koko blogi, täytyy myöntää. En siitä sen kummemmin stressaa, sillä tiedän, että kunhan aivokapasiteettini vapautuu pienestä ikuisuusprojektista nimeltään gradu, into bloggaamiseenkin palannee – tai on palaamatta, mutta sen näkee sitten. Ylipäätään tuntuu, että esimerkiksi Instagram tuntuu tässä hetkessä kirjallisuuden kannalta relevantimmalta paikalta olla aktiivinen, sillä siellä kaikki muutkin ovat, blogit taas ovat jo pitkään tuntuneet lähinnä huopatossutehtailta. Hassua sinänsä, mutta toisaalta niin tätä hetkeä. Nopea ja lyhyt koukuttaa, pitkään pitää jaksaa keskittyä, oli kyse sitten kirjasta tai kirjasta kertovasta kirjoitelmasta.

Lukea olen kuitenkin ehtinyt, paljonkin. Touko-kesäkuussa huomion vei kevyemmät kirjat, ja se tuli todella sopivaan saumaan, sillä heinäkuussa olen nauttinut omanlaisten kirjojen parissa olemisesta enemmän kuin aikoihin. Ehdottomasti parhaita kirjoja, joita näiden neljän kuukauden aikana olen lukenut, ovat olleet juuri ne oman mukavuusalueen kirjat: Stroutin Kaikki on mahdollista, Nelsonin Sinelmiä, Munron novellit & Cuskin Siirtymä. Yllätyslemppareita mukaan taas mahtuu André Acimanin sekä Zadie Smithin muodossa, etenkin jälkimmäinen tuntuu koko ajan vain suuremmalta ja suuremmalta kirjalta. Swing Time vei niin totaalisesti mukanaan, ettei vastaavaa huumaavaa tunnetta ole ihan hetkeen sen jälkeen ollutkaan. 

Kirjojen ja gradun ohella olen myös ollut nämä kuukaudet erityisen vapaa. Vapaa heräämään milloin tahdon, kirjoittamaan milloin tahdon, olemaan missä tahdon. Eniten toki olen ollut Joensuussa, täällä kirjoitusretriitit toimivat ehdottomasti parhaiten, mutta olen sentään hieman saanut liikuttuakin, sillä näihin neljään kuukauteen on mahtunut kolme pidempää Helsinki-vierailua, mökkeilyä, piipahduksia Kuopiossa ja vaelluksia Kolilla. Tuntuu, että olen ollut aina eniten kotona juuri siellä missä sillä hetkellä olen, ja sehän on toki ihanaa, mutta samalla myös äärimmäisen haikeaa, sillä tämä Joensuu-aika alkaa uhkaavasti lähestyä loppuaan. En ihan täysin tiedä, minne edelliset kaksi vuotta ovat menneet, mutta niin ne vain ovat kadonneet ja gradun ja rästiin jääneiden harjoitteluiden jälkeen koko opinnot ovatkin oikeastaan jo kasassa. Vaikka pääkaupunkiseudulle palaaminen tuntuu jo ihan mukavalta, tästä kahden kaupungin suomasta riippumattomuudesta ja vapaudesta jää silti jälkeen iso kaipuu, siitä olen varma. 

Mutta ehkä kaikki tosiaan vain loppuu aikanaan, ja osa tämän aikakauden viehätyksistä onkin ollut sen ihana, irrallisen tunteen aiheuttama väliaikaisuus. Jostain syystä tällaiset väliaikaisuudet sopivat minulle kaikkein parhaiten, rakastan tunnetta siitä, etten tiedä mitä teen vuoden päästä. En halua vuosistani samanlaisia, en halua kaavoja ja turvallisuutta, en enää. Ehkä muistan sen paremmin kun olen palannut kokonaan, muistan, etten jumahtaisi. Mutta nyt nautin vielä hetken, nautin kuukauden tai kaksi siitä, ettei tämä vaihe ihan kokonaan vielä ole ohi. Että on vielä aamuja, jolloin herään koiran häntä tyynyni vieressä ja saan aamulla päättää itse mitä teen. Vaikka sitten tekisinkin jopa päivä aivan samaa. 

GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS // KLASSIKKOHAASTE 9

GEORGE ORWELL : ELÄINTEN VALLANKUMOUS

♥ ♥ ♥ ♥ 
126s.

WSOY 1969/2015

Alkuteos: Animal Farm: A Fairy Story // 1945

Suomennos: Panu Pekkanen

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste on tainnut lisätä huimasti omaa klassisemman kirjallisuuden lukemistani, mutta ehkä täysin ymmärrettävästikin se on vinouttanut sukupuolijakaumaa niin, etten ole yli vuoteen tullut tarttuneeksi miehen kirjoittamaan klassikkoon. Toki ei-miesten kirjoittamiin painottuminen on ollut ihan tarkoituksellistakin, mutta äärimmäisyyksiin en tässäkään asiassa halua mennä. Siksi lukuvuoroon tarttui George Orwell, sama heppu, jolta edellisen miesklassikonkin olen tainnut reipas vuosi sitten lukea.

"KAIKKI ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISIA,

MUTTA TOISET ELÄIMET OVAT TASA-ARVOISEMPIA KUIN TOISET"

Eläinten vallankumous on lyhyt eläinsatu Eläinfarmista, jossa eläimet ottavat vallan omiin sorkkiinsa heitä kurjasti riistävältä isännältään Jonesilta. Unelmissa siintää oma kollektiivi, maatalousyhteisö, jossa jokainen tekee voimansa mukaan, vahvat puolustavat heikkoja, työviikko on kolmipäiväinen ja kaikki on yhteistä.  Kenenkään ei pidä nukkuvan talossa eikä etenkään tappavan toista ja kaikki eläimet ovat keskenään ehdottomattoman tasa-arvoisia. Vallankumouksen jälkeen auvoinen arki sujuukin alkuun hyvin, mutta ensin eläimiä jakaa kahden sian, Napoleonin ja Lumipallon, keskinäiset kiistat, ja myöhemmin hatara muistikuva siitä, että jokin yhteisöelämän toteutuksessa ei ihan muistutakaan sitä, mistä eläimet yhdessä alkuun olivat haaveilleet. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toisen eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Eläinten vallankumouksen sanotaan kumpuavan George Orwellin ideologisesta pettymyksestä toisen maailmansodan ja radikaalivasemmiston äärellä, ja kirja onkin ollut kielletty muun muassa Itä-Euroopassa. Kapitalismia, kommunismia ja sosialismia tunteville kirja onkin varsin "helppo": sen kritiikki on suoraa ja kaunistelematonta, eikä ihmisen vallanahneus väistä edes kauneimpien yhteiskuntautopioiden tieltä. Tätä kirjaa onkin nimitetty usein myös dystopiaksi, mutta koska maailmanhistoriaa tunteva tunnistanee tästä satiirista oikeitakin valtioita, pitäisin itse tätä ennemminkin nykypäivän pelottavan tarkkanäköisenä yhteiskuntakritiikkinä. Orwell kun kuvaa valtaa ja sen väärinkäyttöä niin tarkasti ja oivaltavasti, ettei siinä enää lopulta ole edes mitään dystooppista, se on vain ihmiskäytöstä rumimmillaan. Toki pelottavintahan tässä osin on se, että kirja on kirjoitettu 1940-luvulla, jolloin tämän maailman kaikkein totalitaarisimmat yhteiskunnat olivat vasta syntymässä, mutta kuten jo Vuonna 1984 -romaanin kohdalla kirjoitin, Orwellilla on ollut aina uskomaton kyky nähdä tulevaan. Kirjoittaa dystopiaa sellaisesta, joka tavalla tai toisella on jo toteutunut. Ehkä ihmismieli todella on niin ennustettava, ja ehkä pahimmat kyynikot vain näkevät sen selkeimmin. Ja ehkä ihminen vain on tällainen, paljaimmillaan ja ajasta toiseen, jos ympärillä oleva yhteiskuntajärjestys vain mahdollistaa korkeat hiearkkiat ihmisten välillä.

Orwell tosiaan siis yhteiskuntakritiikkinsä osaa. Vallan ja sen väärinkäytön kuvaamisen lisäksi vaikutuin myös tässä teoksessa Orwellin tavasta kuvata sitä, miten tarinoilla ja kollektiivisella muistilla myös ei-toivottuja asioita saadaan pyyhittyä pois mielistä, kunhan ne korvataan tarpeeksi johdonmukaisilla ja tilanteesta vain hieman vinoon menevillä versioilla. Samaa tarinaa voidaan toki myös venyttää uudelleen ja uudelleen, ja hienovaraisesti tehtynä sotasankarista tuleekin rikollinen. Tarinoilla ja kertomuksilla on uskomaton voima, ja kun niitä käyttää tarpeeksi järjestelmällisesti, korvaa yhteisenä pidetty totuus jopa itse koetun totuuden. Niinpä eläimet kallistuvat tarinassa uskomaan sitä, mitä parhaiten kerrotaan, ja sen kautta Orwell kuvaakin oivallisesti varsin moneenkin ismiin liittyvää yhdentotuuden ja propagandan problematiikkaa. Jälleen Orwell tuntuukin siis näkevän aina 2010-luvulle, totuuden jälkeiseen aikaan saakka, eikä hänen tarkkanäköisyyttään tässä ajassa voi kuin hämmästellä. 

Eläinten vallankumous on pieni ja kepeänoloinen klassikko, joka näennäisestä koostaan huolimatta kasvaa suureksi kritiikiksi ihmisyyden siivottomia puolia kohtaan. Se on helppo lukea, mutta kova pureskella, ja se juuri tekee siitä iättömän ja ajattoman. Orwell on jo lähes 80 vuotta sitten tarjonnut oppitunnin elämästä, eikä sitä toivottavasti ihan heti unohdeta. 

Osallistun kirjalla myös kirjabloggaajien puolivuosittaiseen Klassikkohaasteeseen.

SYLVIA PLATH : LASIKELLON ALLA

SYLVIA PLATH : LASIKELLON ALLA 

♥ ♥ ♥ ♥

238s.

Otava 1997

Alkuteos: The Bell Jar // 1963

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste, long time no see! Kevät ja kesä on mennyt niin vahvasti erilaisen tiedekirjallisuuden parissa, että omaan lukemistoon on mahtunut lähinnä kaikkea ihanan kevyttä ja helppoa – ja täysin normaalein odotuksin olen aina ajatellut, ettei klassikot sellaista voi olla. Eihän se aivan noinkaan mene, onneksi, ja ylipäätään jako korkeaan ja matalaan, hömppään ja vakavaan kirjallisuuteen on itsestänikin alkanut tuntua hieman turhalta ja tunkkaiselta, joten pitäisi varmaan alkaa tehdä vähän vahvemmin aivotyötä muuttaakseen noita käsityksiä myös itsessään. Sitkeästi ne elää, mutta tiedostaminen on ensimmäinen askel kohti muutosta. Tai jotain. Oman elämänsä Paolo Coelhona näemmä täällä taas.

Mutta itse kirjaan. 

Eshter on nuori lahjakas opiskelija, joka opiskelee englantia collegessa, ja on voittanut kuukauden stipendin New Yorkiin. 50-luvun suurkaupunki imaisee hänet mennessään, ja 11 muun stipendiaatin kanssa hän viettääkin hienoja ja ajalle tyypillisesti myös hyvin itsenäisiä hetkiä ilmaisten tapahtumien, hienojen lounaiden ja uusien ihmisten parissa. Tapahtumat vievät mennessään, ja vaikka hienoinen tyhjyys täyttää mielen kuukauden päätteeksi, odotottaa Eshter kotoaan löytyvän kirjeen, jolla hän pääsisi haluamalleen kirjoituskurssille. Kirjettä ei kuitenkaan tule, ja syvenevän vierauden tunteen kautta Eshter ajautuukin henkisen hyvinvoinnin reunamille.

Lasikellon alla on Sylvia Plathin ainoaksi jäänyt romaani, joka on julkaistu samana vuonna kun hän on itse tehnyt itsemurhan. Lasikellon allaa onkin nimitetty jo aiemmin tietynlaiseksi oman aikansa autofiktiiviseksi teokseksi, kirjaksi, jossa Plath käsittelee omiin kokemuksiinsa perustuvia asioita henkilöhahmonsa Eshterin kautta. Nuoruus, naiseuden odotukset ja mielenterveys laajenevatkin Plathin kautta henkilökohtaisesta poliittisiksi, ja näennäisen helppo ja sujuva romaani pitää sisällään valtavasti tunteita, tarkkanäköisyyttä ja kritiikkiäkin, kun sen rivien väliin oikein tarkasti kurkistaa.

Plathin kieli on kirkasta ja yllättävänkin simppeliä. Pidän sen rytmistä, karkailevuudesta, jostain hieman tajunnanvirtamaisesta juonteesta, joka muistin tapaan kuljettaa lukijansa uusien kokemusten kautta vanhempiin hetkiin, nykyisyyttä selittäviin tai sitä jollain tapaa ennakoiviin. Plath kirjoittaa koukuttavasti, oli kyse New Yorkin pintaliitotapahtumista, kaksinaismoralisista kosijoista tai mielenterveyden pirstaloitumisessa. Hänellä on sana niin hallussa, että kaiken yksinkertaisuudenkin keskellä Plathin taitoa kuvata maailmaa pysähtyy vähän väliä ihailemaan.

Plath käsittelee myös aikansa tabuja rohkeasti ja omaäänisesti. 50-luvun Yhdysvalloissa naimisiin menosta kieltäytyvä nainen on järisyttävä asia, sellaisten normien vastaan uimista, joka ei suurimmalle osalle ihmisistä tule kysymykseenkään. Romaanin päähenkilö Eshter kieltäytyy tästä kuitenkin määrätietoisesti, ja kun hänelle selviää hänen mielitiettynsä käsitys puhtaudesta ja siveellisyydestä, purkautuu myös tuon normin paine hänen omilta harteiltaan. Plath kuvaakin tarkasti sitä miehen ja naisen oletetun siveyden eroa, yhteiskunnan kaksinaismoraalia ja vääristymää, jonka keskellä hän on itsekin aikoinaan elänyt. Romaanin alkuosa tarttuukin tähän tematiikkaan voimalla, vaikka sen suurin sanoma kulkeekin jossain lausumattomissa, rivien välissä, lukijan itsensä löydettävänä. Plath palaa aiheeseen toki myöhemminkin, mutta kantava sanoma ei katoa tekstin siirtyessä keskittymään mielenterveyskuntoutukseen, päin vastoin.

Mielenterveyden järkkymisen kuvaajana Plath taas on taitavimmillaan. Romaani muuttuu juoni- ja tapahtumavetoisesta entistä tunnelmavetoisemmaksi noin puolivälissä, ja siitä alkaakin sen vahvin osuus. Kuolema vetää puoleensa Eshteriä, mutta se on vetänyt puoleensa myös Plathia, ja hän selvästi tietää mistä kirjoittaa. Vaikka oman päänsisäisen maailman nyrjähtäminen alkaa näennäisen pienestä tapahtumaketjusta, Plathilla on taito jättää sen voima ja kokonaisvaltaisuus sanojensa avulla myös kansien väliin. Ja kun tabuista puhutaa, tämä ei selvästi vieläkään, kaikesta huolimatta, ole se, mistä nyky-yhteiskunnassa kuuluu tai saa puhua. Mielen sairastumisesta, paranemisesta, siitä, ettei henkisen maailman paineet jakaudu kaikkialle tasaisesti.

Lopulta siis todettakoon, että Lasikellon alla on todella klassikkoasemansa ansainnut. Se on yleissivistävä ja  romantisointiin taipumaton teos, joka todella kuuluu maailmankirjallisuuden kärkikastiin. Ehkä se osin on jo vanhentunut, enemmän oman kuin tämän ajan kuva, mutta voimaa siinä riittää silti nykyhetken lukijallekin. Toivottavasti näin on vielä seuraavinakin vuosikymmeninä.