lauantai 16. maaliskuuta 2019

OSSI NYMAN : RÖYHKEYS

OSSI NYMAN : RÖYHKEYS
189s.
Teos 2017

Ossi Nymanin esikoisromaani Röyhkeys on jonkin verran lehdistössä kohauttanut autofiktiivinen teos muutaman vuoden takaa. Ja ymmärtäähän sen: tässä maassa, tällaisessa yhteiskunnassa kun on jonkinlainen rikos ihmisyyttä vastaan olla työtön, vieläpä vapaaehtoinen sellainen. Mutta millainen romaani syntyy työssä käymättömän päähenkilön ympärille, kun yleisesti ottaen koetaan, että ihmisen arvoa voi mitata hänen taloudellisella tuottavuudellaan? 

"Minä olin saanut työttömyyskorvausta, ja palkaksi yhdeksän euroa päivärahaa. Silloin kun en ollut lapiohommissa minä keitin heille kahvia ja juttelin heidän kanssaan. Olin ollut vanhuksille avuksi ja he olivat minua kehuneet ja yhdistys oli valinnut minut vuoden työntekijäksi. Se oli kuitenkin virallisesti ollut työharjoittelua ja siinä mielessä turhaa ja haitallista työtä, ettei se tuottanut voittoa eikä verorahoja, ja siksi työvoimatoimisto ei ollut antanut minun tehdä sitä pidempään."

Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö herää Turusta puolituttujen sohvalta, ja alkaa valmistautua Bruce Springsteenin konserttiin. Hän pyöräilee kaupunkiin, ostaa kolikoilla pitsaa, toivoo nousevansa oikeaan suuntaan menevään bussiin, jolla areenalle pääsee. Konserttijonossa, muiden tosifanien keskellä hän kuuluu jollain tapaa johonkin joukkoon, mutta ei kuitenkaan. Brucen aiheuttava konserttihurmos on päähenkilön omaa, ja omaa on koko hänen tarinansakin. Nyman kuvaa esikoisromaanissaan elämää päähenkilön sisäisen maailman kautta, peilaa ja näkee paloja muustakin, mutta yhden tietyn näkökulman värittämänä, kapean katseen alla.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, maantieteellisesti Turkuun, Tampereelle ja muutamaa vuotta myöhemmin vielä Helsinkiin. Osat ovat temaattisesti hieman erilaisia, mutta saman katseen kautta kulkevia. Eikä Röyhkeys ole vain romaani työttömyydestä, siitä, millaista on olla pitkäaikaistyötön, vaan se on ennen kaikkea romaani ihmisyydestä. Millaista on olla ihminen 2010-luvun Suomessa, jossa työttömät ovat lähinnä poliitikkojen käyttämää tehostetta puheenvuoroissaan, ihmiset sielutonta massaa, joita voi ylhäältä päin patistaa paremmin muottiin sopiviksi.

Vaikka maailma tapahtuu lähinnä päähenkilön sisäisen pohdinnan kautta, on hänellä huomiota herättävän usein tarve kommentoida ympärillä olevia ihmisiä – ja usein se tapahtuu nimenomaan ulkonäköä ruotien. En osaa oikein sanoa piiloutuuko Nymanin tapaan kuvata muita ihmisiä jonkinlaista kritiikkiä tällaiseen kuvaamiseen ylipäätään. Toivoisin, että piiloutuu, sillä esimerkiksi lihavien ihmisten syömisen paheksunta paitsi on väsynyttä myös yksinkertaisesti äärimmäisen turhaa. Tavallaan Nyman kuitenkin jättää mahdollisuuden myös lukea tätä ilmiselvää tulkintaa vastaan, näyttää hieman Saara Turusen tapaan, että jo lakoninen toteaminen voi olla kritiikkiä sinänsä. Ja saattaapa tälle tulkinnalle löytyä tekstistä vihjekin, sillä päähenkilö itse toteaa teoksen toisessa osassa, että Brucen konserttihuumassa ihmisille jaksaa helpommin olla ystävällinen ja ajatella heistä hyvää, kun taas arkeen palattua sekin tuntui vaikeammalta. Päähenkilöstä muodostuu lukijalle varsin armoton kuva, mutta ennen kaikkea hän on sitä itselleen. Hänessä puhuu jonkinlainen sisäinen sortaja, yhteiskunnan ääni, jota hän ainakin osittain kuvittelee omakseen. Sitä tapahtuu toki meille jokaiselle, mutta kuinka moni osaa erottaa omat ajatuksensa itseensä istutetuista ajatuksista?

x

Röyhkeys liikkuu tosiaan varsin autofiktiivisissä tunnelmissa, ja käyttää oikeita henkilöitä etenin viimeisen osan kirjoituksen opettajakunnassa hyvinkin sujuvasti. Päähenkilö on paljon Nymanin kaltainen, mutta lopulta ainakaan itselleni ei synny tarvetta selvittää mistä omaelämäkerrallisuus alkaa ja mihin fiktio päättyy. Se ei ole oleellista, olennaisinta on lähinnä päähenkilön ajatukset ja havainnot, olivat ne sellaisinaan olleet joskus olemassa tai eivät. Viimeisessä osassa Nyman vie  kuitenkin autofiktiivisyyden ja fiktion rajalla leikittelyn ihan uusille asteille, mikä osaltaan on varsin mielenkiintoinen ratkaisu, mutta toisaalta taas lähtee ehkä omaan makuuni kikkailemaan hieman enemmän kuin olisi lopulta edes tarpeen. Yritys on ehkä kirjallisesti kunnianhimoinen, mutta vähempikin olisi riittänyt alun vahvuuden tukemana.

"Ne, jotka kieltäytyivät harjoitteluista, joutuivat sosiaalitoimiston asiakkaiksi ja työvoimatoimiston ihmiset saivat sanoa virkamiehille, että taas on meidän toimiemme johdosta yksi työtön vähemmän, ja virkamiehet sanoivat sitten saman asian omille esimiehilleen, eli ministereille, jotka sanoivat sitten tv:ssä ihmisille, että hallitus on saanut työttömyyttä vähennetyksi."

Röyhkeys on röyhkeyttä elää omalla tavallaan yhteiskunnassa, jossa vain toisenlainen tapa on julkilausumattomasti oikeanlaiseksi sovittu. Romaani muistuttaa kuitenkin oivallisesti, että nämä ovat sopimuksenvaraisia asioita, ja toisinkin voitaisiin sopia. Tehdä miellekästä pelkän tuottavuuden sijaan, olla tekemättä mitään töitä ja saada silti ihmisarvo. Olla oikeus olla olemassa omanlaisenaan, ei vain tiettyyn muottiin puristettavana. Työstä kieltäytyjän arki on vielä julkisessa keskustelussa vähäistä, mutta se saattaa myös olla se pieni murroskohta, josta jonkinlainen yhteiskunnallinen muutos lähtee. Lopputulos jää nähtäväksi kymmenien vuosien päähän. 


tiistai 12. maaliskuuta 2019

MITÄ LUIMME JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTEEN ENSIMMÄISELLÄ KIERROKSELLA


62 eri naisen kirjoittamaa klassikkoa! Niin hurjan monta te luitte ja raportoitte lukemistanne minulle viimeisen puolen vuoden ajalta. Mahtava määrä, etenkin kun ottaa huomioon, että moni ei edes välttämättä lukemiaan erikseen käynyt blogiini/instagramiini listaamassa. Olen ollut viime perjantaista asti erityisen iloinen, että oma Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste sai paitsi jatkoa, myös hurjasti osallistujia toiselle kierrokselle niin täällä blogimaailmassa kuin instagramissakin. Ihanaa, että olette mukana, yhdessähän tästäkin kaikkein parasta tulee! 

Kokosin nyt ensimmäisen kierroksen luetut kirjat yhteen listaan, ja lisään ne myös tuonne yläpalkissa pysyvään vinkkilistaan. Instagramistahan löytyy vähintään samanmoinen määrä klassikkoteoksia lisää #everydayiswomensdayreadingchallenge-tagin alta, joten ainakaan siitä ei haasteeseen osallistumisen pitäisi kiinni jäädä, ettei keksi mitä lukisi. 


J O K A   P Ä I V Ä   O N   N A I S T E N P Ä I V Ä 
- K L A S S I K K O H A A S T E E S E E N   L U E T U T 
K I R J A T   9 . 9 . 2 0 1 8 - 8 . 3 . 2 0 1 9 


Klassikkojen klassikot
Jane Austen : Emma / Kirjavarkaan tunnustuksia 
Jane Austen : Järki ja tunteet / Oksan hyllyltä & Kirjavarkaan tunnustuksia
Jane Austen : Kasvattitytön tarina / Kirjavarkaan tunnustuksia

x

Klassikoita maailmalta
Marguerite Duras : Moderato Cantabile / Täysien sivujen nautinto
Marguerite Duras : Rakastaja / Täysien sivujen nautinto
Nawal El Saadawi : Nainen nollapisteessä / Eniten minua kiinnostaa tie
Anne Frank : Nuoren tytön päiväkirja / Kirjavarkaan tunnustuksia
Selma Lagerlöf : Joululahja ja muita kertomuksia / Kirjan pauloissa
Clarice Lispector : Passio / Mitä luimme kerran
Herta Müller : Matala maa / Kirjan pauloissa
Mercè Rodoreda : Timanttiaukio / Mitä luimme kerran
Francoise Sagan : Tervetuloa, ikävä / @akiespa
Marjane Satrapi : Persepolis / Luettua elämää
Gertrude Stein : Herkät napit / Reader, why did I marry him?

x

Kotimaisia klassikoita
Minna Canth : Papin perhe / Yöpöydän kirjat 
Saima Harmaja : Huhtikuu / @akiespa & Mitä luimme kerran
Anna-Leena Härkönen : Häräntappoase / @akiespa
Tove Jansson : Kesäkirja / Oksan hyllyltä
Eeva Joenpelto : Rikas ja kunniallinen / Luetut, lukemattomat
Maria Jotuni : Kun on tunteet / Mitä luimme kerran
Mariaana Jäntti : Amorfiaana / Reader, why did I marry him?
Aila Meriluoto : Lasimaalaus / @akiespa
Aila Meriluoto : Peter-Peter / Täysien sivujen nautinto
Edith Södergran : Tulevaisuuden varjo / Maria Kuutti
Eeva Tenhunen : Mustat kalat / Luetut, lukemattomat
Märta Tikkanen : Miestä ei voi raiskata / Bookishteaparty
Märta Tikkanen : Vuosisadan rakkaustarina / Oksan hyllyltä


Klassikot lasten- ja nuortenkirjallisuudessa
Marjatta Kureniemi : Onnelin ja Annelin talvi / Yöpöydän kirjat
Marjatta Kureniemi : Puuhiset / Yöpöydän kirjat
Astrid Lindgren : Meidän Marikki / Maria Kuutti
Astrid Lindgren : Ronja, ryövärintytär / @akiespa
Astrid Lindgren : Veljeni Leijonamieli / Maria Kuutti & Bookishteaparty
L.M. Montgomery : Runotyttö maineen polulla / Oksan hyllyltä
L.M. Montgomery : Runotyttö etsii tähteään / Oksan hyllyltä
L.M. Montgomery : Sininen linna / Kirjan pauloissa
Mary Norton : Kätkijät / Yöpöydän kirjat
J.K. Rowling : Harry Potter ja Salaisuuksien kammio / Yöpöydän kirjat
J.K. Rowling : Harry Potter ja Azkabanin vanki / Yöpöydän kirjat

x

Klassikoita fiktion rajojen ulkopuolelta
Hannah Arendt : Totalitarismin synty / @akiespa
Nellie Bly : Kymmenen päivää mielisairaalassa / Yöpöydän kirjat
Rachel Carson : Äänetön kevät / @akiespa
bell hooks : Rakkaus muuttaa kaiken / Luetut, lukemattomat

x

Englanninkielisistä maista tulevat klassikot
Djuna Barnes : Yömetsä / Reader, why did I marry him?
Alison Bechdel : Hautuukoti / Luettua elämää
Lucia Berlin : Tanssia ruusuilla / Luettua elämää
Pearl S. Buck : Hyvä maa / Kirjan pauloissa
Agatha Christie : Helmeilevä kuolema / Luetut, lukemattomat
Shirley Jackson : Linna on aina ollut kotimme / Kymmenes kirjainBookishteaparty & Oksan hyllyltä
Harper Lee : Kuin surmaisi satakielen / Mitä luimme kerran
Doris Lessing : Elonjääneen muistelmat / Luetut, lukemattomat
Doris Lessing : Hyvä terroristi / Eniten minua kiinnostaa tie
Daphne du Maurier : Rebekka / Kirjavarkaan tunnustuksia
Toni Morrison : Minun kansani, minun rakkaani / Kirjan pauloissa
Sylvia Plath : Lasikellon alla / @akiespa
Sylvia Plath : Sanantuojat / Mitä luimme kerran & Täysien sivujen nautinto
Gertrude Stein : Herkät napit / Reader, why did I marry him?
Alice Walker : Häivähdys purppuraa / Kannesta kanteen & Mitä luimme kerran
Virginia Woolf : Kiitäjän kuolema ja muita esseitä / Luetut, lukemattomat
Virginia Woolf : Orlando / Mitä luimme kerran

x

Feministisiä klassikoita
Kathy Acker : Tunnottomien valtakunta / Reader, why did I marry him?
Margaret Atwood : Orjattaresi / Mitä luimme kerran

x

Miten paljon erilaisia kirjoja luimmekaan! Vain muutamaa on luettu useammassa kuin yhdessä blogissa, ja ilahduttavan paljon jo nyt ensimmäisellä kierroksella on mukana muuta kuin kuin niitä kaikkein ilmiselvimpiä klassikoita aina Austenista Brontëihin. Eikä sillä, että heissäkään olisi mitään vikaa, mutta onhan tää nyt koko haasteen kannalta ihan mieletöntä, miten monimuotoinen kattaus jo ensimmäisen puolen vuoden aikana ollaan kokoon saatu. Innolla seuraavaa kierrosta odottaen! Joko te tiedätte mitä aiotte siihen lukea?

perjantai 8. maaliskuuta 2019

JOKA PÄIVÄ ON NAISTENPÄIVÄ -KLASSIKKOHAASTE // KOONTI JA SEURAAVA OSA!



Hyvää kansainvälistä naistenpäivää ihan jokaiselle siellä ruutujen takana! Vaikka naistenpäivän poliittisista puolista riittäisi asiaa vaikka omaan postaukseensa, tällä kertaa jatkan kuitenkin lähinnä kirjallisuuden parissa.

Puoli vuotta sitten Miran kanssa pystyyn pistämäni Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen ensimmäinen osa kun on tullut päätökseen ja on aika sekä kerätä sen myötä luettua kirjallisuutta ylös tänne blogiini, myös lanseerata haasteen seuraava osa! Jatkotoiveita tuli useammaltakin suunnalta, ja koska tämä haaste on omakin lempparimme, päätimme jatkaa sitä myös seuraavalla vuodella! Toivotammekin mukaan siis sekä kaikki jo aiemmin osallistuneet että ne, jotka eivät vielä ensimmäiseen osaan mukaan ehtineet, hyvä klassikkokirjallisuus kuuluu ehdottomasti kaikille! Mutta ennen varsinaisia sääntöjä, tehdäänpä pientä loppuyhteenvetoa edellisestä. 

x

ENSIMMÄISEN OSAN KOONTI

Oletko jo lukenut kirjoja tähän haasteen? Edes sen yhden? Ihanaa! Linkkaa tämän postauksen kommentteihin koontipostauksesi tai tee koonti suoraan sinne. Sekä postatut että postaamattomat kirjat lasketaan, pääasia että olet ne lukenut.

Tässä omat haasteeseen lukemat kirjani:


Oma varovainen tavoitteeni oli kuusi kirjaa, eli yksi kuussa. Innostuin kuitenkin ennakoitua enemmän, ja kasaan sain jopa kymmenen. Erityisesti ilahduttaa kolme neljä viimeisintä, ne ovat tehneet varsin lähtemättömän vaikutuksen allekirjoittaneeseen. Olen huomannut haasteen myötä muutenkin osanneeni irroittaa hieman enemmän otetta uutuuskirjoista, mikä on tehnyt erityisen hyvää. Seuraavaan haasteeseen asetan itselleni tavoitteeksi 12 kirjaa, mikä toivottavasti on ihan saavutettavissa, koska tällä kertaa haasteaikaa on kokonainen vuosi.




HAASTEEN JATKO-OSA

Koska haasteesta on muodostunut tärkeä osa omaa lukemistoani, halusimme sitä yhdessä edelleen jatkaa. Säännöt ovat edelleen täysin samat, mutta lisäksi mukaan voi ottaa omaa painotustaan lukemisen moninaisuuden lisäämiseksi. Siitä lisää alempana.

  • Miten osallistun? Lue haasteaikana 8.3.2019–8.3.2020 vähintään yksi naisen kirjoittama klassikkoteos, ja olet mukana haasteessa. Tarkoitus on luoda matalan kynnyksen haaste, jossa yksikin kirja riittää osallistumiseen. Kaikki siitä yli menevät ovat vain plussaa. 
  • Kuka voi osallistua? Kuka tahansa. Jos sinulla on blogi, kerää haasteen lopuksi luetuista klassikoista koonti tai linkkaa lukemasi klassikot tänne minun blogiini haasteen lopuksi ilmestyvään koostepostaukseen. Sama toimii myös muilla sosiaalisen median alustoilla, kuten Twitterissä tai Instagramissa. Haasteessa voi olla myös ehdottomasti mukana ilman varsinaista alustaa, kokoat vain lukemasi kirjat ja tulet kertomaan ne 8.3.2020 ilmestyvään koosteeseen, jotta saamme jokaisen kirjan mukaan yhteiseen koontiin. Instagramissa haastetta englanniksi ylläpitää ihanaakin ihanampi @ireadlikephoeberuns-Mira.
  • Mitä lukea? Omia vinkkilistoja tai yksittäisiäkin vinkkejä otetaan tämän postauksen kommenttiboksissa enemmän kuin mielellään vastaan, ja aiempien perusteella olen koonnut oman listan myös blogiini, joka löytyy tuolta yläpalkista nimellä (Yli) 100 naisten kirjoittamaa klassikkoa. Tähän haasteeseen ovat myös modernit klassikot erityisen tervetulleita, rajat eivät ole tiukkoja saati ehdottomia. Genre on tosiaan vapaa, voit aivan hyvin lukea novelleja, romaaneja, runoja tai vaikka klassikkoaseman saavuttanutta tietokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden alla kaikki klassikkodekkareista klassikkofantasiaan ja klassiseen romanttiseen komediaan käy vallan mainiosti. Halutessaan voi lukea vaikka mahdollisimman monesta eri genrestä kirjoja, tai yhdestä mahdollisimman monta. Tai kahlata läpi pelkää feminististä klassikkokirjallisuutta. Tai lukea sen tasan yhden, mielenkiintoisen, jota on jo pitkään tehnyt mieli lukea, mutta ei ole saanut aikaiseksi. 
  • Haluatko lisähaastetta? Naiseus osataan onneksi ymmärtää nykyään jo entistä moninaisemmaksi, joten haluamme moninaisuutta myös mukaan haasteeseemme. Jos kotimaiset sekä englannin kielestä käännetyt perusklassikot jo alkavat olla hallussa, suosittelemme tarttumaan esimerkiksi aasialaisiin, oseanialaisiin, eteläamerikkalaisiin ja afrikkalaisiin klassikoihin. Muunsukupuolisuus ja transsukupuoliset kirjailijat ovat historiassa klassikkotasoisissa teoksissa näkymättömissä, mutta jos on vaikeuksia löytää heidän kirjoittamaansa kirjallisuutta vanhemmista teoksista, tässä kohti erityisen hyvin mukaan pääsee moderneilla klassikoilla. Sukupuolten kirjo on laaja ja moninainen, joten emme siis jääkö liikaa jumiin haasteen naisklassikkosanaan
  • Miksi klassikkohaaste? Kuten Saara Turunen Sivuhenkilö-romaanissaankin kertoo, klassikot syntyvät siitä, kun tiettyyn kirjaan viitataan tarpeeksi usein klassikkona. On aika ottaa klassikkous haltuun myös muilta kuin ei-valkoisilta heteromiehiltä, ja viitata systemaattisesti heidän kirjoittamiinsa klassikkoteoksiin. Siksi Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste.
  • Osallistutko jo kirjablogien vuosittaisiin Klassikkohaasteisiin? Lue seuraavaan naisen kirjoittama klassikko, ja voit osallistua samalla kirjalla kumpaankin haasteeseen. Päällekkäisyys on tässä vain positiivinen asia! 
  • Jos postaat aiheeseen liittyviä julkaisuja somessa, käytä hastagia #everydayiswomensdayreadingchallenge. Hastag on englanniksi, koska julkaisemme haasteen instagramissa myös kansainvälisille kirjainstagrammaajille!
  • Jos/kun kiinnostuit haasteesta, ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenttikentässä! Voit samalla kertoa oman lempiklassikkosi, jonka nainen on kirjoittanut, tai vaikkapa pohdiskella, mitä haasteeseen tahtoisit lukea. Toisaalta mitään sitoumuksia tämä ei edellytä, joten tässä vaiheessa pelkkä huikkaus mukana olosta riittää. Ilmottautua voi missä vaiheessa tahansa, kunhan kirjansa ehtii lukea vuoden 2020 naistenpäivään mennessä!
  • Ja kuvaa saa käyttää halutessaan haastepostauksen kuvituskuvana, kunhan linkkaat sen alle minun blogini. ♥

Kiitos siis jo tähän asti osallistuneille ja tervetuloa jatkohaasteeseen! 
Lukuiloa ja uusia kokemuksia teille toivotellen, Laura ja Mira

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

TEATTERIA KIRJOJEN VÄLIIN : MEDUSAN HUONE


(kuva: Milja Aho / Q-teatteri)

MEDUSAN HUONE
Q-teatteri 2.3.2019
Teksti & ohjaus: Saara Turunen

Yksi viime vuosien hienoimpia kotimaisia kirjailijoita on ehdottomasti ollut Saara Turunen, jonka  autofiktiiviset romaanit Rakkaudenhirviö sekä Sivuhenkilö ovat täällä blogissanikin näkyneet. Turusen suora feminismi ja epätasa-arvon silmille tuova tyyli säväyttävät, ja hän käsittelee pitkään piilossa olleita teemojaan raikkaasti ja anteeksipyytelemättä. Molemmat hänen romaaninsa ovat olleet hienoja lukukokemuksia, mutta viime lauantain jälkeen voin varsin hyvällä omallatunnolla sanoa, että kaikkein vahvimmillaan Turunen on kuitenkin teatterintekijänä.

x

Medusan huone on esittelynsä perusteella saanut innoituksensa kreikkalaisesta mytologiasta, jossa Poseidonin raiskaama nuori kaunis neito muutetaan tapahtuman johdosta kammottavaksi hirviöksi, jolla on vihreä, kuhiseva käärmetukka. Se on Q-teatterin jo koko kaudeksi loppuunvarattu näytelmä, joka näyttää pieniä kuvia ja kohtauksia arjesta naisen näkökulmasta. Se ei tee sitä kuitenkaan naiserityisesti, liikaa yksisilmäisesti vain naisen kokemaa korostaen, vaan se räväyttää silmille koko patriarkaattisen sukupuolijärjestelmän rumine vallankäyttöpuolineen. Se onkin kuvaelma vallasta, hiljentämisestä sekä miehistä, joiden mielestä "ei kaikki miehet" on ihan pätevä vasta-argumentti naisten esiin nostamiin tasa-arvo-ongelmiin. Näytelmä dramatisoi herruustekniikat, tarjoilee samaistumispintaa, mutta ennen kaikkea tilaa tunnistaa valtaa tilanteista, joiden ohi ämpärit päässä arjessa normaalisti kuljemme.


(kuva: Aino Nieminen / Q-teatteri)

Turusen ohjaama näytelmä rakentuu episoideista, tulkinnallisuudesta ja hänen kirjoistaankin tutuista kohtauksista. Ahdisteltu naishahmo joutuu ylemmän tahon kehotuksesta pyytämään anteeksi ahdistelijoiltaan, miehet taas nauravat kysymykselle lukevatko he koskaan naisten kirjoittamia kirjoja, sillä eihän hyvällä kirjalla ole sukupuolta. Kuten Sivuhenkilössä, Turunen tekee binäärisistä sukupuolista niin räikeitä, että ne ovat jälleen kerran kuin yksi henkilöhahmo. Sen asetelman hienous piilee siinä, että kerrankin myös mies, varsinkin mies, on sukupuoli. Ei aina vain nainen, jolla sukupuoliasia on iso jo siksi, että hän on tottunut olemaan sukupuoleltaan se Toinen, miehet jatke ja hänen kauttaan tulkittava.

Q-teatterin näyttelijäkaartin, Katja Küttnerin, Aksinja Lommin, Elina Knihtilän, Ylermi Rajamaan & Tommi Korpelan mieletön osaaminen on valjastettu näytelmässä upeaksi, monipuoliseksi läpileikkaukseksi patriarkaattisesta yhteiskunnasta. Etenkin Knihtilä on äärimmäisen vahva kohtauksesta toiseen, mutta henkilökohtaisesti Küttnerin hahmo osuu johonkin syvälle. Näyttelijät herättävät Turusen tekstin symboliikan niin vahvasti eloon, että koko tunti neljäkymmentä minuuttia menevät varsin hiljaisen vaikuttumisen vallassa, ja jälleen kerran voi vain ihailla koko työryhmän upeaa tarkkanäköisyyttä, omaleimaisuutta ja vahvuutta luoda tällaista lavataidetta.

Pienessä lavassa ja loppuunmyydyssä näytöksessä on tunnelmansa, joka todella vangitsee. Paitsi hienoa lavatyötä, tuli kesken näytelmän seurattua myös muun yleisön reaktioita: lempikohtaukseni, Küttnerin kotona alusvaatteisillaan vietetyn tanssikohtauksen aikana, oman mielenkiintoisen ristiriidan kun toivat myös muut katsojat. Siinä, missä kaikessa samaistumisessa itseäni lähinnä itketti, nauroi vieressäni istuva henkilö katketakseen läpi koko kohtauksen. Ymmärrän senkin reaktion, ymmärrän naurun. Mutta toivon, että se on keino käsitellä samaistumista, yksinäistä naishahmoa, jonka tanssin keskeyttää kaunis ja viehättävä aviopari, jonka edessä sinkun aina kuuluu kumartaa. Toivon, että se on ollut naurua yhteisyydestä ja naisten keskisestä solidaarisuudesta, samaistumisesta eikä eron teosta. Siitä, että tunnistaa tuon kohtauksen, nauraa tai itkee vertaiselleen, ei alaspäin vain siksi, että niin tässä kulttuurissa yleensä on tavattu nauraa. Nauraa heikoille ja hassuille, niille, joilla ei ole edes omassa elämässään valtaa.

x

Parasta itse näytelmässä sekä ylipäätään Saara Turusen tyylissä on se, että hän ei todellakaan kaihda "naisasian" hieromista päin kasvoja. Hän ei pelkää mennä eteenpäin feministinen tyyli edellä, eikä hän kumartele ja nöyristele setänä pidettävien miesoletettujen edessä, jotta heillä pysyisi hyvä mieli. Ei vallan alle joutuneillakaan näissä tilanteissa ole hyvä mieli, joten miksi ihmeessä niistä siis pitäisi puhua vähätellen, silkkihansikkaat kädessä, samalla vähän valtaa hyppysissään pitävän tunneryöppyjä suojellen, sitä en ymmärrä. Sitä ei tunnu ymmärtävän Turunenkaan, ja se jos mikä on todella raikas, terävä ja osuva näkökulma nyky-yhteiskuntaan.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO

MERCÈ RODOREDA : TIMANTTIAUKIO
207s.
Otava 1988
Alkuteos: La plaça del Diamant // 1962
Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteen ensimmäinen osa on tällä viikolla tulossa päätökseensä, mutta ei huolta, jatkoa on luvassa. Vielä yhden naisen kirjoittaman klassikon ehdin kuitenkin tähän ensimmäiseen osaan lukea, ja jälleen kerran, mielettömän vaikuttava teos oli kyseessä.

Yhteiskunnallisista levottomuuksista ja sodista on kirjoitettu kokonainen maailman sivu. Jo klassikkokaanonia tarkastellessa voidaan varsin hyvällä omallatunnolla todeta, että kirjallisuus on yksi keskeisiä ihmiskunnan keinoja käsitellä tällaisia kollektiivisia, ylisukupolvisia traumoja. Sota, ja monin paikoin erityisesti sisällissota tuhoaa jotain yhteisestä sielusta, ja sen käsittelemiseen tarvitaan taidetta. Suuria teoksia suurine tarinoineen. Mutta kuinka usein nämä kansakuntansa keskeisimmiksi klassikoiksi nousseet teokset ovat naisten kirjoittamia, naisten oloista ja elämästä sodan keskellä kertovia tarinoita? Varsin harvoin, väittäisin.

Katalonialaisen Mercè Rodoredan Timanttiaukio nousi kotimaisten kirjallisuusblogien lukemistoon Saara Turusen Imagessa viime kesänä julkaistun esseen myötä. Harvakseltaan sitä edelleen on luettu, mutta osuvaa sinänsä, että muiden postauksia löytyy lähinnä Turusen esseen julkaisun jälkeiseltä ajalta. Itseltäni essee oli mennyt ohi, mutta törmäsin teokseen silti samalla polulla, välillisesti Lukuvika-podcastin kautta. Timanttiaukio on katalonialaisessa kirjallisuudessa hyvin merkittävä teos, ja on hienoa, että se on löytänyt myös täällä Suomessa ainakin jonkin verran vuosikymmenten jälkeen uusia lukijoita. Tämä jos mikä romaani on todella sen ansainnut.

"Musikantit soittivat paitahihasillaan ja hikosivat. Äiti oli kuollut vuosia sitten, niin ettei hänestä ollut minua neuvomaan, ja isä oli uusissa naimisissa. Isä oli uusissa naimisissa ja minä ilman äitiä, joka ei eläissään muuta tehnyt kuin piti minusta huolta. Isällä oli uusi vaimo, ja minä tyttöparka yksin Timanttiaukiolla odottamassa että arvottaisiin kahvikannut. Ja Julieta huusi kovaa, jotta sen ääni kantautuisi musiikin yli, että 'älä istu, ettei puku rypisty!', ja kukilla verhottujen sähkölamppusilmien ja yhteenliisteröityjen paperiköynnösten katsellessa, ja kun kaikki olivat oikein iloisia, ja minä muissa maailmoissa, joku kuiskasi korvaani: 'saanko luvan?'"

Timanttiaukiolla nuori Natàlia tapaa nuoren miehen, joka laittaa koko hänen tulevaisuutensa uusiksi. Sulhanen vaihtuu nuoresta ja herkästä Perestä määrätietoiseen Quimetiin, joka jo ensitapaamisella ilmoittaa tekevänsä Natàliasta vaimonsa. Kiihkeä ja tulinen tuttavuus vaikuttaa koukeroiselta, Quimet omistavalta ja oikukkaalta, eikä Natália saa pitää edes nimeään, kun tuore sulhanen päättää ristiä hänet Colometaksi, Kyyhkystytöksi. Vuodet vierivät, Colometa taipuu taipumistaan, ja yhtäkkiä huomaakin elävänsä keskellä Espanjan sisällissotaa, veristä ja levotonta.

Sodan keskellä maailma muuttuu valottomaksi, teräväksi, pöhöttyneiksi vatsoiksi ja absoluuttiseksi näläntunteeksi. Mitään ei ole enää jäljellä, ei ruokaa eikä halua elää. Rodoreda kuvaa ihmisyyden katoamista äärimmäisen tarkasti, mutta kurjuudella tai kauheuksilla mässäilemättä. Hän kuljettaa päähenkilönsä läpi monenlaisen arjen, niukkudesta täyteen köyhyyteen, valoisasta totaaliseen pimeään. Kuvaus on hieno ja monitasoinen, mutta ennen kaikkea se on tärkeä, sillä se antaa kerrankin äänen sodan keskellä, kotona tupajumin tapaan kituuttavalle naiselle ja tämän lapsille. Ei sotasankareille tai antisankareille, vaan niille tuhansille, sadoille tuhansille ja jopa miljoonille naisille, jotka elävät omaa kauhuaan päivästä toiseen. Kauhu ei ole kaunista, eikä selviytyminen itsestäänselvää. Pimeimmällä hetkellä mielikin pimenee, ja se alkaa etsiä keinolla millä hyvänsä vapautusta maallisesta kärsimyksestä.

Ja juuri tämän takia Rodoreda onnistuu siinä, mitä usein samaa toistavat sotaklassikot eivät näe: se kuvaa mielenjärkkymistä rehellisenä osana sodan traumaa, ja se tuo sen esiin inhmillisesti ja kauhistelematta. Ehkä tunteista puhuminen kuuluu naisten oikeuksiin paremmin kuin miesten, mutta on pysäyttävää miten näitä tapahtumia voidaan kuvailla näin vahvasti sisäisen maailman kautta, ei aina vain taistelukentillä sankareiden ja marttyyreiden veren keskellä. Barcelonan kaduilla itsekin kulkeneena kaupungin henki nousee eloon uudelleen tämän kirjan sivuilla, näyttää historiansa aivan uudesta näkökulmasta.

Rodoredan romaania pidetään yhtenä katalonialaisen kirjallisuuden tärkeimpänä teoksena, enkä lainkaan ihmettele miksi. Sen suurentelematon arkisuus on taianomaisen hienovireistä, ja Timanttiaukio on yhtaikaa tarina Barcelonasta ja suuremmasta maailmasta. Se ei ole sankari- tai selviytymistarina, vaan se on tarina arjesta, jossa niin monet ihmiset ovat joutuneet elämään, toiset selviten ja toiset selviämättä. Se ei glorifioi sodan läpikäyneitä ja pimeästä tunnelista poispäässeitä, ja se on itselleni yksi hienoimpia asioita koko romaanissa. Rodoredan tarina on todella sellainen, että se tulisi myös Suomessa nostaa muiden sodasta kertovien teoksien rinnalle. Tätäkin näkökulmaa kun soisi useamman lukevan.

Timanttiaukiosta muualla kirjablogeissa: Kirjaluotsi, Hyönteisdokumentti & Tekstiluola. Ehdoton lukusuositus myös tälle Saara Turusen kirjaa käsittelevälle esseelle.