SINUT ON NÄHTY

ANU SILFVERBERG : SINUT ON NÄHTY

244s.

Teos 2020

Elän lapsuuttani ajassa, jossa Disney-elokuvien prinsessat ajavat maailmaa, muokkaavat maailmankuvaani ja olemustani. Lempielokuvani on Leijonakuningas, jossa kaksi ainoaa naaraspuolista hahmoa ovat Simban äiti (täytyyhän leijonanpentu synnyttää ja tulla hoivatuksi) sekä Simban ystävä Nala (täytyyhän aikuiseksi kasvaneen leijonakuninkaan lisääntyä ja täyttää valtakunta perillisillä). Rakastan jo viisivuotiaana laihoja mutta lanteikkaita Barbie-nukkeja, niiden säihkyviä hiuksia, siroja kasvonmuotoja, heleää ihoa. Kuljen alakoulun pihaa ajatellen opettajani lausahdusta siitä, miten käpyjä päin heittävät pojat ovat kuin hevosia, rakkaudesta potkivia. Pukeudun vapaa-ajalla aina vain hameisiin, en kai tyttöyttäni vaan niiden mahdollistaman liikkuvuuden vapauden perässä, ja saan jo alle kymmenvuotiaana kehuja sukulaismiehiltä pitkistä ja hoikista sääristäni. Se tuntuu tavallaan ihanalta, minut ja minun sääreni on nähty. Opin, että se on tärkeää. Pitkät jalkani ja hoikkuuteni merkitsee, sillä niitähän kehutaan jatkuvasti. Näin tulen nähdyksi, ulkoisen olemukseni kautta. Olen vasta lapsi, mutta kai ihan hauskannäköinen, kun kaikki sitä aina kommentoivat. Muusta en tiedä, ja tuskin tietää harva muukaan 80- ja 90-lukujen taitteessa syntynyt ja kasvanut, vanhemmista ikäluokista nyt puhumattakaan. Ehkä tyttöjen ja poikien vaatteita tai leluja ei ihan samaan tapaan erotella laman keskellä kuin hieman myöhemmin, tavarapaljouden ja värikoodaamisen huippuaika on vasta tulossa, mutta erilaisia me olemme. Kauniit ja taustalla olevat tytöt, rajut ja raisut, persoonina nähdyksi tulleet pojat. Puhumattakaan siitä, miten eri tavoin me katsomissamme elokuvissa näymme. Tai siis tyttönäkökulmasta: olemme näkymättä. Ellei se ole päähenkilöpojan kehityskaaren takia sitten kovin oleellista, esimerkiksi lisääntymisen kannalta.

Olisi jotenkin ihan äärimmäisen ihanaa, että minun, 1980-luvun lopulla tytöksi syntyneen aikuisuudessa jokin olisi tätä aiempaa kuvausta lukiessa jo merkittävällä tavalla toisin. Toki se ehkä hieman onkin, sieltä täältä, ovathan nykylapset saaneet jo Peppi Pitkätossun ja Ronja Ryövärintyttären seuraksi Frozen-Elsan ja hallituksellisen nuoria ministerinaisia johtamaan maatamme. Muutos on aina hidas ja asenteet kovin tiukassa, etenkin kun puhutaan sukupuolesta, sen essentiaalisuudesta, eli siitä miten sen on pitkään käsitetty olevan vain luonnostaan annettua eikä sosiaalisissa suhteissa rakentunutta. Feminismistä, intersektionaalisestakin, on tullut jollain tapaa valtavirtaa, ja vaikka änkyröitä löytynee kaikista sukupuolista nyt ja aina, pystytään epäkohdista jo ainakin paikoitellen keskustelemaan. Sekä yksityisissä illanistujaisissa että julkisuudessa. Sukupuolikuvasto moninaistuu, pienin askelin. Eikä ehkä ole sinänsä ihme, että yksi sysäys muutokselle on tullut maailmasta, jolla todellisuuttamme on vuosikymmeniä kuvattu: elokuva-alalta, #metoo-liikkeen räiskyvin keinoin.

"Kaikenlainen huomion saaminen – oli kyse sitten rakkauden löytämisestä tai äänestä yhteiskunnassa – vaatii useimmiten yritystä tulla nähdyksi. Me katsomme peiliin toivoen, että kuva kelpaa. Me kuvitelemme itsemme hahmoksi, joka on kertomuksen hän.

Mutta jos kelpaaminen tarkoittaa väistämättä omien rajojen häilymistä, pelko on ikävä seuralainen. Pitäisi tietää, miten näkyy niin, ettei provosoi, houkuta väärin, ansaitse kokemaansa pahaa. Tai tee itsestään numeroa– missä se raja menee?"

Toimittaja ja esseisti Anu Silfverberg on suuri elokuvataiteen rakastaja, ja kolmisen vuotta metoo-liikkeen jälkeen hän julkaisee Sinut on nähty -teoksensa, joka sukeltaa kaikkeen tähän, josta yllä kirjoitin, ja silti vielä niin valtavasti syvemmälle, etten oikein edes tiedä mistä kaikesta lähtisin tätä lukukokemusta purkamaan. Silfverberg on näkyvä ja kuulluksi tullut ajattelija, feministi ja elokuvakriitikko, Long Play -julkaisun perustaja ja kolumnisti, joka osaa rakentaa sanottavansa taiten, itseään säästelemättä. Uusimmassa, viime vuoden syksyllä julkaistussa teoksessaan Sinut on nähty hän yhdistelee tätä kaikkea, esittelee elokuvataiteen sukupuolittunutta historiaa, sivuun siivottuja ohjaajanaisia 1920-luvulta sekä sitä representaatiota, jota elokuvat ovat aina tähän päivään saakka sukupuolesta tarjonneet. Tai siis naisista - miehethän vain ovat, heillä ei sinänsä ole sukupuolta, sillä he ovat yksilöitä, ristiriitaisia ja kompleksisia hahmoja motiiveineen, toiveineen ja kipuineen, kun taas naisen rooliksi on tähän päivään saakka jäänyt elokuvataiteessa joko mieshahmoa eteenpäin tai taaksepäin kuljettavan muusan/taakan osa enemmän tai vähemmän vähäpukeisina statisteina.

Silfverbegin esseekokonaisuus kerää voimansa erityisesti John Bergerin lanseeraamasta miehisen katseen, eli male gazen -käsitteestä. Miehinen katse (huom, ei miehen katse, etenkään kenekään yksittäisen) on asia, joka leimaa kulttuuriamme ja sitä edustavaa kuvastoa koko länsimaisen (elokuva-)historian ajalta. Miehinen katse on se katse, jonka kautta me maailman näemme, jonka kautta elokuvassa maailma näkyy. Toimijuus ja katse on aina miehellä, toimijuuden ja katseen kohde naisissa, jos se tarinan kannalta on edes oleellista. Elokuvien maailma rakentuu suuren homososiaalisuuden varaan, sellaiseen todellisuuteen, jossa tekijyys on aina yhden sukupuolen käsissä niin, että tässä tapauksessa miehiset porukat ovat ja temmeltävät yhdessä, ja nainen on sivuhenkilö, koriste tai halun kohde, jota jo kamera katsoo miehen näkökulmasta. Mietipä vaikka Leijonakuningasta; hoivaavan äidin ja rakkaustoveri-Nalan lisäksi koko elokuvahan on jätkäporukan keskinäistä verkostoitumista; isä-Mufasa: mies. Pahissetä-Scar: mies. Neuvonantaja Zazu: mies. Tietäjä-Rafiki: mies. Hassunhauskat parhaat kaverit Timon ja Pumba: miehiä. Miehiämiehiämiehiä. Kokonaisia persoonoja, toki päähahmo Simbaa tukevia, mutta täysine ominaisuuksineen. Mikä Nalan ominaisuus on? No rakastaa Simbaa.

"Olga [Palo] kertoi tapahtumasta, jota oli ollut vuonna 2016 järjestämässä Q-teatterissa. Siellä näytettiin tunnetuista elokuvista versioita, joista oli leikattu pois kaikki muut paitsi kohtaukset, joissa oli naisia. Ne olivat lyhyitä elokuvia ne – sekunteja tai minuutteja. Naisten todellisen roolin tekeminen näkyväksi tuotti myös silkkaa farssia, kun muu oli leikattu pois."

Silfverberg sukeltaa sekä miehisen katseen käsitteen että elokuvataiteen historiaan sellaisella syvyydellä, että tämä kaikki aukeaa kirjassa monin tavoin, lukemattomin esimerkein, ja se tarjoaa uutta myös aiemmin aiheeseen tutustuneelle, vaikka ennakkoon ehkä hieman pelkäsinkin muuta. Silfvergberg risteilee teoksessaan hienosti henkilökohtaisen ja yleisen, teoreettisen ja kokemuksellisen tiedon välillä, ja se luo tekstiin syvyyttä, samastuttavuutta ja uusia näkökulmia. Silfverberg tuo esiin mestarilliset naiskuvaajat, ohjaajat, jotka kuvaavat naista kuin kuvattaisiin luontoa; ihmeellisenä, mystisenä ja kaukaisena kohteena, jolta ei pääse itse kysymään sen tunteista, ajatuksista ja kokemuksista. Hän ruotii E.T.-elokuvan ulkopuolisuutta, ja sen kaksinkertaisuutta, kun samastumisen täytyy aina osua ei-kaltaiseensa henkilöhahmoon. Hän pilkkoo Dingo-fanit ja dingofanipojat palasiksi, tarjoaa maistiaisen elokuvaseksin luonnottomuudesta, pohtii samastuttavuuden vaatimusta sekä kritiikkiä, kritisoi seksuaalisen väkivallan kuvauksia puolustavia "täytyyhän naisen kipu näyttää kun tätä maailmassa edelleen tapahtuu" -puheenvuoroja ja kiinnittää huomion laajemmin siihen, millaiseksi tytöksi/naiseksi tässä yhteiskunnassa ylipäätään on mahdollista kasvaa, kun mieskatse on kaiken läpäisevä tapa hahmottaa maailmaa. Kun se katse on niin tiukka ja kipeästi puolustettava, ettei siitä suostuta luopumaan edes silloin kun sitä astuvat kritisoimaan sadat, tuhannet, ellei sadat tuhannetkin näyttelijänaiset ympäri maailman, muiden taidealojen seuratessa perässä. 

Miehinen katse on kapea, ja kuten varmasti patriarkaatistakin, siitä kärsii lähes kaikki. Ja ne ketkä siitä hyötyvät, kieltävät sen olemassa olon kaikkein tiukimmin. He tekevät sen korkeilta palleilta, ohjaajan paikoilta, omasta mielestään turhaan syytettyjen tuoleilta, joille media antaa edelleen tilaa, sääliviä haastatteluita siitä, miten mahdottoman vaikeaa onkaan ollut palata normaaliin arkeen sen jälkeen kun joku akka on jossain somen syövereissä paljastanut seksuaalisen häirinnän tai ahdistelun. He täyttävät palstatilaa sanomalla, ettei mitään saa enää sanoa, he käskevät hampaat irvessä erottaa tekijän teoksesta näkemättä sitä paradoksia, joka tekijän puolustuksesta aina syntyy tilanteissa, joissa heidön kaltaistensa ongelmallinen käytös paljastetaan. Mutta kapein ja tuhoisin se varmasti on ei-miehille tai vähemmistössä eläville miehille, niille, joita on totuttu katsomaan male gazen, voiman ja vallan silmälasien tai kameralinssin läpi. Ja sen jos minkä Silfverberg paljastaa taiten tässä esseekirjassaan.

"Niihin aikoihin tyttöjen prinsessamekoja ja kaikkea sit tuotteistamista käsiteltiin kriittisinkin äänenpainoin. Ja totta on, että tonneittain sinisenä kimaltavaa roskaa rahdataan kaatopaikoille vielä vuosienkin päästä. Mutta tyttömäisiä juttuja on aina paheksuttu, eivätkä tyttöjen harrastukset ole ainoita, jotka tuottavat muoviroskaa. Sifonkimekot eivät myöskään ole Frozen-siskojen ensisijainen ominaisuus. Heillä on prinsessamekot viran puolesta, vähän kuin aiemmilla supersankareilla oli trikoot muskelitoppauksilla. Sellainen on virka-asun."

Kun suljen kirjan viimeisen sivun, takakannen sen päälle, on olo jotenkin syvästi erilainen kuin ennen kirjan aloittamista. Se hiipii jostain sisältä, kasvaa pikkuhiljaa ja tuntuu niin äärettömän hyvältä. Tärkeältä. 

Viimein se on täällä. 

Nähdyksi tulemisen tunne.

Helmet-haaste 2021: 33. Kirjassa opetetaan jokin taito 

VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI

208s.

Otava 2021

kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa

TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

HELMI KEKKONEN : TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

211s.

Siltala 2021

Saatu arvostelukappaleena

Miltä tuntuu elää, kun koko olemassaoloa kannattelee syyllisyys tehdyistä valinnoista? Miten elämä rakentuu, kun kaikki olisi voinut olla toisin, jos juuri sinä yhtenä päivänä olisi ollutkin siellä, mistä tapahtumat lähtivät vyörymään, paikoillaan, ajattelematta jälleen kerran itseään? Ja voiko niin edes ajatella? Onko omalla valinnalla oikeasti perhosvaikutus, kenen syyllisyyttä me lopulta edes kannamme?

Jotakuinkin näistä asetelmista lähtee liikkeelle Helmi Kekkosen tuore romaani, Tämän naisen elämä. Kekkosen uutuus on surullisen kaunis tutkielma surusta ja lapsuudesta, joka antaa kovin vinot lähtökohdat, syyllisyydestä, joka ohjaa koko tapaa hahmottaa omaa itseään. Tämän naisen elämä on kokonainen ja eheä tarina Helenasta, hauraasta ja etäisestä, maailmaa sivusta ja välillä kaapin sisältäkin tarkkailevasta. Tarina aukeaa pikkuhiljaa, kasvaa päähenkilönsä mukana, alun välähdykset tiivistyvät loppua kohden intensiiviseksi hetkeksi, kun paon on vain tavalla tai toisella loputtava.

"Osallistuin opintojen ohella muutamiin taideprojekteihin ja olin mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia, toisinaan innostuin ja nautinkin, mutta nyt ymmärrän sen täysin selvästi: minusta ei koskaan tulisi tuollaista, noin luovaa ja avointa. Olen liian kulmikas, liian terävä. Osaan sopeutua, en muotoutua. Minussa ei ole mitään sellaista mistä voisi tulla jotain suurempaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä haluan elämälläni tehdä, mutta olen pitänyt tiedon itselläni, vältellyt koko asiaa. Niin kuin olen aina tehnyt, kaiken suhteen. Ajatellut, että niin kauan kun mikään ei ole varmaa on kaikki mahdollista. En vain oikein usko siihen enää. Kaikkien mahdollisuuksien pitäminen avoinna ei lopulta tarkoita yhtään mitään."

Tämän naisen elämä on kekkosmaisesti äärimmäisen kaunis, herkkä ja kipeä, se tarkkailee tavallaan etäältä mutta tuo hahmonsa silti hyvin lähelle. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa, ja etenkin takaumissa on sellaista voimaa ja kirkkautta, että en hetkeen muista tällaista lukeneeni. Kekkonen kirjoittaa terävästi, monikerroksisesti, toisaalta aivan tavallisista naisen elämään ja kasvuun liittyvistä asioista, kivuista ja vähätellyksi tulemisesta, toisaalta taas suuresta ja pimeästä, joka vetää puoleensa juuri silloin kun hetken ehtii kuvitella kaiken olevan hyvin. Ja se kontrasti on hieno, virittynyt hiljalleen täyteen tehoonsa kirjan ja Helenan kasvun mukana, ja se osoittaa vahvasti, miten puhumattomuus muuttuu kivuksi, miten kipu kaiken lävistäväksi tavaksi hahmottaa maailmaa.

Kekkosen tekstissä paistaa läpi se herkkä ja tarkka psykologinen silmä, joka kirjailijalla on hahmoja kuvatessaan. Kipu on tummaa ja kaiken lävistävää, äidin hautajaisista liikkeelle lähtevä romaani on tarkka ja yhden naisen elämän kokoinen. Se rakentuu pienistä palasista, joista toiset liittyvät yhteen ja toiset eivät sitten millään, se ei ole lineaarista ja pakotettua, vaan tavallaan paloja sieltä täältä, sellaisesta elämästä, josta emme ole tottuneet lukemaan tarinoita. Se on suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttä ja siitä se juuri saa voimansa: siitä, että kaiken takana piilee aina jotain suurempaa, haavoittavaa ja terävääkin, niin onnessa kuin onnettomuudessa. Synkimpiä mielen liikkeitä Kekkonen kuvaa niin tarkasti, että meinaan tipahtaa niihin takaisin itsekin, ja sitten toisaalta aina on myös valoa. Valoa, joka pitää pinnalla, ainakin osan meistä.

Helmet-haaste 2021: 19. Kirjassa leikitään 

KEVÄÄSTÄ, KESÄSTÄ JA VIIMEISTEN KUUKAUSIEN KIRJOISTA

Onpa siitä kuulunut taas hetki, kun olen viimeksi kirjoitellut tänne kuulumisia, oikein mistään suunnasta. Ehkä johtuu osin siitä, että keväällä ei oikein kuulunut mitään, ei ollut mitään mistä kirjoittaa, mistä ainakaan olisi halunnut, kun jo kaiken kokemisessa, painolastin kanssa kulkemisessa oli tarpeeksi, eikä sitä ainakaan tehnyt mieli laittaa internettiin. Toinen koronakevät vei voimat ihan totaalisesti, ilon kaikesta kuin mikäkin leijuva ankeuttaja, sai kaiken näyttämään varsin pimeältä ja lohduttomalta. Ei ollut jäljellä kuin työt, kaikki muu oli etänä, osa niistäkin, mikään ei oikein maistunut tai tuntunut miltään. Niinpä vain nukuin, nukuin ja nukuin, katsoin lukemattomia suoratoistopalvelusarjoja, pitkiä ja lyhyitä, Girlsin ensimmäistä kertaa (i h a n a ), Successionin (viiltävän loistava) myös, Killing Eveä (ensimmäinen kausi loistokas), Sharp Objectsin (hieno), Pretend It's a Cityn (täydellinen), lukemattomia espanjalaisia psykologisia trillereitä ja lyhytsarjoja. Ja sain kaiken vapaa-ajan, televisiosarjojen ja koiran kanssa tehtyjen keväisten metsälenkkien lisäksi myös luettua, huhtikuussa etenkin. 

H U H T I 

Anna Järvinen : Uni viime yönä:

Chimamanda Ngozi Adichie : Dear Ijeawele, or a Feminist Manifesto in Fifteen Suggestions

Elizabeth Strout : Olive, taas

Väinö Linna : Täällä Pohjantähden alla I

Emma Cline : Daddy

Vigdis Hjorth : Onko äiti kuollut

T O U K O 

Anna-Kaari Hakkarainen & Päivi Häikiö : Curiositas – Esineitä, tarinoita 1100-1917

Amanda Gorman : Kukkula jolle kiipeämme

Näistä ehdottomasti loistavimmat lukukokemukset oli Järvisen Uni viime yönä: sekä Hjorthin Onko äiti kuollut. Niistä tuli sellaisia sielunkirjoja, ikuisia lemppareita, itseään ehkä suurempiakin kokemuksia. Hakkaraisen & Häikiön Curiositas oli myös hieno, etenkin nyt kun olen käynyt myös Kansallismuseossa katsomassa Toista maata -näyttelyn, joka herätti monet teoksen esineet viimeistään henkiin. TPA-trilogian ensimmäinen osa oli vuoden kestänyt koronaprojekti, kuuntelin sen loppuun Holman Antin lukemana. Hienohan se on, mutta toinen osa odottaa ilmeisesti seuraavaa pysähtynyttä hetkeä.

Jos huhti- ja toukokuu tuntuivat kestävän ikuisuuden kumpainenkin, kesä-, heinä- ja elokuu taas katosivat yhdessä silmänräpäyksessä. Kaikki heräsi henkiin, helle vei mukanaan, ja yhtäkkiä edellisestä syyskuusta kestänyt seisahtunut ilma muuttui liikkeeksi, pääsin liikkeelle, ulos, kesäyöhön, kallioille, pyörän selkään, pitkille kävelyille ja teelle Lammassaaren rantaan. Kävin joka kuukausi mökillä, olin yhden ystävän kanssa Suomenlinnassa, toisen tärkeän seurassa Vallisaaressa, ystäväporukalla Lonnassa. Uin lukemattomia kertoja meressä, luin kirjan jos toisenkin sisäpihalla auringossa, valvoin kokonaisen yön Seurasaaren kuumilla kallioilla ja kävelin kotiin kun ensimmäiset jo lähtivät töihin. Söin useammin lettuja kuin vuosiin, palasin joogan ja kiipeilyn pariin, kiersin Itä-Suomea, Tamperetta ja Turun saaristoteitä. Ja luin – lähinnä mökkipätkillä, kun koko elämä käpertyi vain paikoillaan olemisen ja luonnon ympärille, kun päivän ainoa tehtävä oli nousta ylös aurinkoon lukemaan.

K E S Ä

Elina Viinamäki : Vaimoni – ja muita henkilökohtaisia asioita

Jani Toivola : Rakkaudesta

Suvi Auvinen : Kaltainen valmiste

Vappu Kannas : Kirjeitä Japaniin

H E I N Ä

Ocean Vuong : Lyhyt maallinen loistomme

Harry Salmenniemi : Fantastinen salaatti 

Tove Ditlevsen : Lapsuus

E L O

Liv Strömquist : Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

Vigdis Hjorth : Perintötekijät

Saara Turunen : Järjettömiä asioita

Saara Turunen & Petra Maisonen (toim.) : Suurteoksia

Helmi Kekkonen : Tämän naisen elämä

Kesän tärkeimpiä kirjoja on ehdottomasti ollut Auvisen Kaltainen valmiste, Ditlevsenin Lapsuus, Turusen Järjettömiä asioita, Kekkosen Tämän naisen elämä sekä jälleen Hjorthin ilmiömäisen uupea Perintötekijät. Hersyvää naurua kuului, kun kuuntelin Pirjo Heikkilän lukemana Elina Viinamäen novelleja, samoin Antti Holman lukemana Harry Salmenniemen novellit nousivat ihan omaan luokkaansa. Hienoja tietokirjoja oli taas elokuiset Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan  sekä Suurteoksia, ne on moneen kohtaan alleviivattuja ja laputettuja uusien ajatusketjujen merkeiksi.

Pitkän ja kevyen kesän jälkeen on taas hieman ollut vaikeuksia totutella arkeen, jaksaa yhtaikaa sekä elää että työskennellä. Liikkeessä olo tekee hyvää, vaikka se väsyttää sellaisilla tavoilla joihin en ole tottunut, ja niinpä klassisesti, ajalle niin raivostuttavan tyypillisesti täytyy tietoisesti taas etsiä omia rajoja, niitä ääriviivoja, jonka sisällä sekä voin hyvin että jaksan. Luoda tila, jossa on turvallista toimia, hahmottaa kohdat, joiden yli en enää itseäni työnnä. Anna työntää, jää kiinni siihen puheeseen ja ilmapiiriin, jonka mukaan montaa asia tekevä on tehokas ja niinpä vähän ihmisenä parempi, en halua mitata suorituksilla ihmisarvoani, olla mukana ajassa, jossa oman jaksamisen kustannuksella tehdään enemmän kuin oikeastaan edes voi. Kesä toimii hyvänä vastapainona, sellaisena, jonka varassa kaikkea on taas hyvä opetella, muistukkeena siitä, että tällaistakin on. Tätä varten olen.

VIELÄ LISÄÄ RAKKAUDESTA – SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

SAARA TURUNEN : JÄRJETTÖMIÄ ASIOITA

339s.

Tammi 2021

Rakkaudesta kirjoittaminen on riskialtista puuhaa. Kun kirjoittaa rakkaudesta, romanttisista ihmissuhteista, leimautuu varsin pian kevytkirjailijaksi, kioskikirjailijaksi, vähän sellaiseksi ei niin kovin vakavasti otettavaksi (ellet sitten satu olemaan 1800-lukulainen venäläismies, se on tietenkin aivan eri asia. Miehethän kirjoittavat rakkaudesta oikein, siis järjellä, naiset väärin, siis tunteella.) Rakkaussuhteet eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen, vakavasti otettavaan taiteeseen, suuriin ja polttaviin kysymyksiin. Taiteen on otettava kantaa, annettava jotain yhteiskunnalle, tai vähintäänkin paljastettava siitä jotain uutta. Kaikki muu on ajanvietettä, viihdettä, ja sellaisen parissa nyt lähinnä tulee hupsuksi. Vai..?

Olen oppinut itsekin ajattelemaan, että ihmissuhteet, rakkaudesta nyt puhumattakaan, eivät kuulu laadukkaaseen kirjallisuuteen. Jumiutunut käsitykseen, jossa on olemassa korkeaa ja matalaa kirjallisuutta, vakavia ja turhia aiheita. Voisin silmät kirkkaana tosin väittää, ettei näin ole, mutta kun Saara Turunen kirjoitti kirjan rakkaudesta, ja se freimattiin keväällä aika isostikin päivälehdissä (ja markkinointiteksteissä) poliittiseksi teoksi, saatoinpa jäädä hieman kiinni omista ennakkoluuloistani. Niinpä hankin kirjan suoraan omaksi – mutta lukuhetkeä se sai odottaa lähes syksyyn saakka, sillä keväällä keväällä omankin pään kanssa oli aivan tarpeeksi tekemistä, enkä todellakaan kyennyt enää muiden jahkailuja ottamaan vastaan romaanien sivuilla. 

"Ja ajattelen, että jos onnistuu valitsemaan sellaisen puolison, joka vastaa odotuksia, ei rakkautta joudu ehkä koskaan kyseenalaistamaan, että se mitä kutsutaan rakkaudeksi, on paljon helpompaa, jos sitä myötäilee ympäristön hyväksyntyä ja sen aikaansaama joukkoon kuulumisen tunne. Kun taas poikkeavat järjestelyt heittävät hiekkaa rakkauden rattaisiin, siis sellaiset, joita rakastunut joutuu selittelemään muile. Ja niinpä jos sattuu valitsemaan odotusten vastaisesti, saatetaan rakkautta alkaa epäillä, pohditaan, mikä mahtaa olla sen taustalla, onko raha, onko perversio, vaiko lapsuuden trauma?"

Järjettömissä asioissa nimettömäksi jäävä päähenkilö elää elämää, jossa rakkaus on toisella puolella Eurooppaa kuin oma elämä, ura ja perhe. Rakkaus tulee yllättäen, vaihto-oppilasvuoden aikana, mies valloitetaan sillä perinteisellä vaikeasti tavoiteltavan tytön leikillä, sillä joka ei anna, on kontrollissa, pitää kiinni periaatteistaan. Alkusuhde on jahkailua, tätäkö minä halusin, voiko näinkin elää? Ja kun suhde astuu uomiinsa, aiheuttaa jahkailua lähinnä ympäristön paine, se, miten erilainen oma suhde on verrattuna siihen kapeaan heteronormatiiviseen malliin, jossa tapaillaan, seurustellaan, kihlaudutaan, mennään naimisiin, tullaan raskaaksi ja ollaan enemmän tai vähemmän onnettomia elämän loppuunsaakka, ellei sitten jotain aivan kummallista satu tapahtumaan, ja onni löytyykin arjesta. 

Rakkaus, joka aiheena kantaa kirjan tarinan läpi, on myös kirjan minä-kertojan mielestä aivan väärä aihe taiteelle, elämän keskiöksi, siihen, että tulisi otettua vakavasti. Ja silti se on se, minkä varassa koko elämä kulkee, minkä päälle omaa identiteettiä rakennetaan, minkä varassa tulee nähdyksi kaikkien muiden silmissä. Siihen nähden aiheen aliarvioinnissa onkin kyse varsin räikeistä kaksoisstandardeista: rakkautta kuuluu olla kaikilla, sillä rakkaudetonhan on jollain tapaa viallinen, puutteellinen, jopa puolikas, mutta itse rakkaudesta tai sen monimutkaisuudesta sitten ei puhuta, se kuuluu vain kevyeen ja höpsöön viihteeseen. Ja niinpä Järjettömien asioiden päähenkilö hiljenee rakkaudesta, niin taiteessa, haastatteluissa kuin omassa suhteessaankin, tavallaan. 

Turunen kirjoittaa rakkaudesta ihanasti. On ihana ja raikaskin lukea rakkaudesta näin, näin arkisesti ja toteavasti, ilman sitä Suuren Tarinan tuntua, jossa aina menehdytään jo ajatukseenkin, ettei toista voi omistaa lopunelämäänsä. Tiedän jotain siitäkin rakkaudesta, vaikkakin se on sellaista, että sitä tuntee vain niissä suhteissa joissa arki ei tule koskaan vastaan. Mutta Järjettömissä asioissa tulee, ja niin tulee se ikuinen venkoilukinm että tätäkö minä halusin, oliko tämä sitä mitä minä halusin, voiko näin olla, näinkö kuuluu olla, kuka tätä haluaa ja haluaako kukaan. Päähenkilön vanhemmat tiuskivat toisilleen, suomalaiset tiuskivat toisilleen, päähenkilö tiuskii miehelleen, ja silti kaikki vain ovat edelleen yhdessä, koska romanttinen rakkaus määrittelee hyvin pitkälti onnistuneen kansalaisuuden. Ja tottumuksestakin rakkaus asuu jossain arjenhuokosissa, pienissä hetkissä, päätöksessä olla. Yhdessä hetkessä sitä pakahtuu ihan vain toista katsoessaan, toisessa taas siitä miten vapaasti happi kulkee keuhkoihin kun saa olla vain yksin, olemassa vain itselleen.

Järjettömiä asioita on oikeastaan ensimmäinen rehellisen ja syvän tuntuinen Saara Turusen romaani, sillä se ei jätä kertomatta sitä, mikä tavallaan häilyy aiempien romaanien taustalla. Se ei väistele aihetta, jota ei nähdä vakavana, se ei piilota sitä, miten kokonaisvaltaisesti romanttinen ihmissuhde määrittää usein ihmistä. Tuntuu, että tässä romaanissa Turunen pääsee jonkun syvän ja selkeän lähelle, päästää lähelle, oli faktan ja autofiktion raja sitten missä hyvänsä. Järjettömät asiat on kirjana sellainen jossa annetaan mennä eikä vain anneta jotain mitä odotetaan lukijan haluavan kuulla. Turunen kirjoittaa rakkaudessakin niin kuin Turunen on tähän asti kirjoittanut kaikesta: lakonisesti, etäältä, tavallaan sivusta seuraajana vaikka päähenkilö onkin tapahtumien keskiössä. Tunteen luominen jää lukijan tekijäksi, tunnistettavaksi jos on ollut itse vastaavassa tilanteessa. Ja monipa meistä on ollut. Arkisen rakkauden parissa, jota kaikki tavoittelevat, mutta josta on jostain aivan järjettömästä tunne-järkivastakkainasettelusyystä muka naiivia tehdä taidetta. 

Helmet-haaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä