lauantai 10. huhtikuuta 2021

OLIVE, TAAS

ELIZABETH STROUT : OLIVE, TAAS
361s.
Tammi 2021
Alkuteos: Olive, Again (2019)
Suomennos: Kristiina Rikman
Pyydetty arvostelukappaleena

Elizabeth Strout on yksi sellainen lempeä luottokirjailija, jonka tuotannon pariin on aina ihana palata, aina kun haluaa lukea lohdullista ja turvallista, ja silti niin kovin tarkkaa ihmiskuvausta. Pienet, toisiinsa risteävät ihmiskohtalot ovat tuttuja jo Olive Kitteridge -kokoelmasta, ja osin samojen hahmojen kanssa Strout jatkaa tarinaa tässä Olive, taas -teoksessaan.

Olive on haudannut rakkaan (?) miehensä Henryn, ja valmistautuu elämään yksin, pojankin ollessa hankalissa naimisissa New Yorkissa. Olive on jo 7-kymppinen, kirjan edetessä lähestyy lopulta jo yhdeksääkymmentä. Olive pyörii ajatuksissa, josko vielä näihin ikävuosiin mahtuu elämäää vai onko jopa niin, että siitä se elämä oikeastaan vasta alkaakin. Kun polut risteävät toisen vanhan lesken kanssa, Olive on kirjaimellisesti kovin uuden edessä. Samalla Stroutille tuttuun tapaan seurataan myös muita pienen kaupungin ikääntyvän väestön tarinoita ja kohtaloita, enemmän tai vähemmän matematiikanopettaja Olive Kitteridgeä hipoen.

Ikääntymisestä huolimatta Strout rakentaa novellikokoelmansa jälleen kerran yksittäisten ihmisten kohtaloiden, risteymien ja tarkkanäköisten havaintojen ympärille. Ikä ei poista niitä monia tunteita, joita sen ehkä joskus kuvitellaan tekevän, ja Stroutin hahmot ovat viehättävän kömpelöitä yrittäessään navigoida ihmissuhteiden ja rakkauden viidakossa, oli kyseessä sitten keski-ikäiset tai eläkeläiset. Samat tunteet, epävarmuudet ja itseensäkäpertymiset tulevat ihanan inhimillisesti esiin näistä tarinoista, eikä se mikään liity suoraan vanhenemiseen. Yhtä hukassa täällä ollaan, ikään katsomatta. Keskiössä sitä on edelleen itsensä kanssa toimimaan opettelu, sekä rakkaus. Aina ihana, inhimillinen, eikä lainkaan keveä saati helppo rakkaus. Sen läpi Strout hahmojaan kuljettaa, se on se yleisinhimillinen taustatarina, joka kaikkialla vaikuttaa. Eikä edes pelkkä romanttinen rakkaus, vaan rakkaus ylipäätään. Oikukas, hankala ja vaikeakin, ja juuri siksi niin suuri ja ihana.

Strout on tosiaan taitava ja tarkka ihmiskuvaaja, parhaimmillaan pienissä hetkissä, novellimaisissa välähdyksissä, yhteenkietoutuvissa tarinoissa. Olive-sarjan ensimmäinen osa oli ehkä tässä mielessä tosin hieman taitavampi: siinä vahvaan keskiöön pääsee koko kylä, ja Olive itse näyttäytyy taustalla toimivana voimahahmona. Olive, taas -kokoelma keskittyy taas enemmän Oliveen, ja toisaalta olisi saanut keskittyä vieläkin enemmän; sen heikkous kun hieman tuntuu olevan ensimmäisen osan toistamisessa täysin kuitenkaan onnistumatta. Olive, taas oli ehdottomasti parhaimmillaan kuvatessaan Olivea, välissä olevat tarinat tuntuivat osin täytetekstiltä, hieman irrallisilta osilta laajemmassa kokonaisuudessa. On sielläkin välissä helmiä, mutta ehkä kokonaisuutena tämä on hieman epätasainen, hieman sen oloinen ettei kirjailija olisi itsekään osannut päättää kehen keskittyy eniten.

Ja kyllä, onhan Stroutin koko tuotannossa toki paljon myös toistavuutta, eikä Lucy Bartonin tasolle ole enää muut teokset lukukokemuksina päässeet. Mutta ei aina tarvitsekaan. On nimittäin kirjallisuutta, jota lukee etsiessään jotain suurta ja kohtaavaa, ja sitten on sitä, jota lukee saadakseen tuttua ja turvallista. Ei mitään yllättävää ja shokeeraavaa, eikä toisaalta myöskään liian vahvaa. Strout on turvakirjailija, jonka parissa viihdyn milloin tahansa, ja joskus sellainen pehmeä perustaitavuus on suurinta, mitä kirjallisuudelta tarvitsee. On ihana vain upota lukemaansa, nauttia tunnelmista, antaa tarinan vain kuljettaa mukanaan. Ja sitten siirtyä sen kummemmin pohtimatta seuraavan kirjan pariin, ja vähän jopa unohtaa mitä olikaan juuri tullut lukeneeksi. Ja ehkä joskus palata näihin kokonaan uudelleen, onhan Olive Kitteridge kaikessa inhimillisessä kokonaisvaltaisuudessaan yksi viehättävämpiä fiktiivisiä hahmoja, joista vuosiin olen lukenut.

Helmet-haaste 2021: 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi

maanantai 5. huhtikuuta 2021

UNI VIIME YÖNÄ:

ANNA JÄRVINEN : UNI VIIME YÖNÄ:
144s.
Teos & Förlaget 2021
Alkuteos: dröm natten till idag:
Suomennos: Raija Rintamäki

Lainaan Unen viime yönä: kirjaston pikalainoista, kävin kerran jo katsomassa sitä bestseller-hyllyssä, en tarttunut mutta kadutti, joten ilahduin valtavasti kun se oli paikallaan vielä seuraavankin kerran sen saman ostoskeskuksen palvelutasolla sijaitsevan kirjaston hyllyssä, mihin sen viikkoa aiemmin olin jättänyt. En tiedä oliko se ollut jollain muulla siinä välissä, ehkä olikin, mutta silti tuntui kuin se olisi odottanut minua. Ollut siinä minua varten.

Luin Unta viime yönä: ehkä kymmenesosan kun jo tiesin että se on minun kirjani. Se sellainen, mistä olen lähiaikoinakin paljon puhunut, se tunnetasoon osuva kirja, ei kuitenkaan pelkkä peili, ei minä kirjassa, mutta ovi, joka avartaa ja kertoo lisää, minustakin, mutta ennen kaikkea maailmasta. (Peilit ja ovi, ne olivat Fran Lebowitzin ajatus muuten, Netflixin Pretend It's a City -sarjasta. Lainaan sitä tähän, koska se ajatus on ihana.) Ihmisyydestä, kokemisesta, yksityiskohdista, perheestä, rakkaudesta, perheen suhteesta aikuiseen rakastamiseen. Rakastamisesta, joka ei mahdu normiin, jossa toisen poissaolo on eniten läsnä.

"Tiedän mitlä olohuoneen tapetti tuntuu sormenpäissä ja miten ylpeä olin mummosta kun hän vaarin kuoltua tapetoi vaarin huoneen uudestaan jugendkuvioisella tapetilla ja boordilla. Tiedän että kahvipurkin takana on Julia-karkkeja ja miltä jauhopurkin pieni puulusikka tuntuu. Osaan keittää kahvia Juhla Mokasta ja siitä toisesta kahvista ja kaikkien mielestä juuri minun kahvini on hyvää, mittani tarkkoja. Tiedän miten mummon nauru helmeilee. Kaiken sen minä tiedän eikä sitä enää ole."

Ja kuten muutkin minun kirjani, ostin tämän myös heti omakseni. Jotta voin palata, rakastaa, tunnustella, lukea hitaammin kuin kahdessa viikossa. Näin suuria kirjoja ei voi hotkia, ne täytyy lukea rauhassa. Sivu kerrallaan, joskus kaksikin, aina vain kaikkein sopivimmissa väleissä, ei koskaan pakottaen tai kiireessä. Siksi pikalainaus oli tälle kirjalle väärä formaatti, vaikka se juuri toikin minut tämän luo. Se ja kannen herkkä piirros, Järvisen oma. Kansikin tuntuu ihanalta, kun kirja on oma eikä muovien peitossa.

Uni viime yönä: on kaunis kuin helminauha, kuin helminauha. Jokainen pieni kertomuksentapainen on yksin yksittäinen, hiekanmurusta hioutunut, tavallaan irrallinen mutta toisten lomaan pujotettuna osa kokonaisuutta, kaunista ja selkeä. Jokainen yksittäinen rivi on pieni ja painava, ja silti niin kovin suuri ja ilmava, en osaa paremmin selittää. Unta viime yönä lukee hitaasti ja maistellen, ja siksikin se kasvaa, se saa tilaa riviensä väliin, muuttuu kokonaiseksi maailmaksi. 

"Ympärilläni on ihmisiä jotka eivät ajattele, eivät anna surun vajottaa itseään sängynpohjalle. He ajavat autolla johonkin läheiseen linnaan, kahvittelevat, käyvät kävelyllä. Usein heillä on perhettä ja sukulaisia joita he käyvät tapaamassa ja laittavat sitten kuvia nettiin. Kuvissa on kukkiakin. En millään jaksa nousta, käydä suihkussa, laittaa itseäni kuntoon, mennä ulos. Miksi. Koska se auttaa."

Uni viime yönä: on niin kaunis, että pakahdun. Se on pianomusiikkia, herkkää ja voimakasta yhtaikaa.

Helmet-haaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

KEVÄÄN REUNALLA


Milloinhan lie olisin viimeksi kirjoitellut jotain muuta kuin kirjoista, viime syksynä, marraskuun kynnykselläkö varmaan? Aika on yhtaikaa maailman hitainta ja armottominta, mikään ei etene, ja kaikki tuntuu vain yhdeltä samalta päivältä, viikolta, kuukaudelta, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että vuodentakaisesta koronakeväästä on ikuisuus, aika tekee siinäkin jonkinlaisen tempun, kun kaikki sulautuu yhteen eikä kiinnekohtia ole, se tuntuukin jälkikäteen tarkasteltuna jollain kierolla tapaa nopeammalta, kaiken syöneeltä, jonnekin käsittämättömiin koloihin kadonneelta. En tiedä olisinko selvinnyt, jos joku olisi tasan vuosi sitten sanonut, että näitä koronakeväitä on enemmän kuin yksi, enkä tiedä selviänkö vieläkään, jos joku nyt osaisi kertoa, etteivät ne jää kahteen. En halua tietää, en halua spekuloida, pohtia tai viedä tätä ajatusta yhtään kauemmas, suljen uutispalvelut, poistan sovellukset puhelimesta ja uppoudun vain syvemmälle tähän outoon ja odotan, että vielä joskus tämäkin menee ohi. Kaikki menee, hyvät ja huonot, ihanat ja onnettomat, ja se lohduttaa, kosminen merkityksettömyys lohduttaa, kun se on meissä kaikissa eikä vain minussa.

Ja kirjat, ne on lohduttaneet myös, pitkästä aikaa. En meinaa oikein jaksaa innostua, tai siis haluaisin jaksaa, mutta huomaan, että uuvun nykyään pienimmästäkin, siitäkin, että olen innoissani. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni opetellut säästelemään omia voimiani, olemaan toimimatta jatkuvasta toimimisen tarpeesta, vähentää myös ihania asioita, etteivät ne vie kokonaan mukanaan. Mutta kirjat ovat jollain tapaa tulleet takaisin, saan taas kiinni hienoista ajatuksista, niiden virrat vie mukanaan, oma ajatus kasvaa ja kirkastuu, ja on taas jotain mistä ottaa kiinni. Olen lukenut jo nyt alkuvuonna niin hienoja kirjoja, ettei kahteen edelliseen vuoteen taida mahtua edes yhteensä näin montaa uutta lempparia, ja toivon valtavasti, että tämä intuitiivinen tapa valita lukemistoaan kantaa vielä pitkälle, kesään asti, siitäkin kauemmas. On jotain mikä lämmittää, ja se on ihanaa.

t a m m i k u u 



h e l m i k u u 


m a a l i s k u u 


Tammikuun kirjoja leimasi sosiaalisen pääoman pyörittely, niin monin eri tavoin, ja esimerkiksi tuo Sarkolan Pääomani on kasvanut mielessä hienoksi, hienommaksi vielä kun juuri luettuani. Ehdoton lempikirja siltä kuulta kuitenkin oli Minna Salamin Aistien viisaus, niin viisas, suuri, niin paljon omaa ajatusta tukeva, kannatteleva, eteenpäin vievä. Sellainen, jonka parissa saa kasvaa, kirja jota en ollut edes osannut odottaa kohdalle tulevan. Tammikuu oli muutenkin näistä kuukausista kevein, jälkikäteen ehkä tosin ymmärrän, että hieman pakotetunkin kevyt, sellainen kumma totuuden ja oman väsymyksen kieltävä kuukausi, kun sain aikaan, mutta se kostautui myöhemmin. 

Helmikuussa kuitenkin vielä jaksoin, moniakin asioita, kirjoja erityisesti. Sieltä kirkkaimmaksi nousee Valkoinen kirja, niin kaunis ja herkkä, heleä ja täydellinen. Maaliskuu taas kaikessa liiallisella kirkkaudessaan, armottomassa kevätvalossaan yhdistettynä uuteen eristymiseen, mielen ja kehon väsymiseen, tahmeuteen ja loskaisuuteen tuntui ihan kamalan hankalalta, mutta pinnalla piti taas kirjallisuus, ystävien lisäksi. Vanhatalon Tuntemani maailma oli kuin se empaattinen ja kuunteleva ystävä, vertaistuki ja oman pään sanoittaja kun itsestä kaikki tuntui hieman liian sekavalta. Ja Sandbergin Pimeys, se se vasta osuikin oikeaan kohtaan. Suurimmaksi helmeksi nousee silti Hosseinin esseet, ne virkistivät, toivat uusia ajatuksia, kulmia ja oivalluksia, ja jaksoin pitkästä aikaa vähän haastaakin, sekä itseäni että lukemaani.

Nyt kevään reunalla, huhtikuun alla kaikki tuntuu vielä vähän tunkkaiselta, mutta valoisissa iloissa, kevään ensimmäisissä mustarastaissa ja terhakasti ylöspäin nousevissa keltaisissa leikkotulppaaneissa on jotain pienen pientä lupausta taas paremmasta, toivon. En näe sitä ehkä ihan vielä itse, mutta on se siellä jossain, kaiken mudan ja mullan alla. Tulossa, jälleen. Toivottavasti. Ja sitä odotellessa voi aina kaivautua koiramuorin seuraksi sängyn nurkkaan ja lukea taas yhtä uutta kirjaa. Ne eivät onneksi lukemalla tästä maailmasta loppumaan pääse.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

SILVIA HOSSEINI : TIE, TOTUUS JA KUOLEMA
238s.
Gummerus 2021
Pyydetty arvostelukappaleena

Rakastin Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelmaa Pölyn ylistystä aivan kritiikittä reilu kaksi vuotta sitten. Oma postaukseni on ollutkin aika mykistynyt ylistys, ja muistan sen edelleen; tunnelman esseiden lukemisen jälkeen, että tällaistakin voi olla, suomeksi, suomesta. Miten ihanaa. Ostin Pölyt omaksenikin, mutta sinne ne ovat jääneet, pölyttymään hyllyyn muiden lempikirjojen joukkoon, enkä sen koommin niihin ole palannut. Hosseinin teksteihin kylläkin, Imagessa, muutamassa esseeantologiassa ja ehkä jossain muuallakin internetissä tässä välissä, en ole ihan varma. Ja vielä enemmän muiden arvioihin Hosseinin kirjoituksista, tai jopa kirja-arvioista: ajatukseen siitä, että Silvia Hosseinin kirjoittajaääni olisi snobbaileva, ylimielinen ja elitistinen, joskus jopa ilkeäkin. Hänen teksteissään on kieltämättä sellaista kipakkaa piikikkyyttä, kyllä, jota on tärkeä tarkastella kriittisestikin. Mutta minulle Hosseinin äänessä on jotain lempeän tuttua ja tärkeää, sellaista vähän anttiholmamaista nasevuutta. Ilman tosin sitä Holman nurinkurista ihmisvihasta kumpuavaa ymmärrystä ja lempeyttä, mutta kyllä maailmaan mahtuu ihan vain tarkkuutta ja puhdasta kritiikkiäkin, ilman että sitä luetaan aina iänikuiset snobi- ja elitistikortit edellä. Kyllä, alaspäin lyöminen ja toisen tyhmyyden esiinnostaminen on ongelmallisia tehokeinoja (heh, Hosseini itse kirjoittaa, miten "sietämätön sana [ongelmallisuus on]: 'ongelmallisuuden avulla voi siirrellä mihin tahansa pulmaan liittyvää syyllisyydentunnetta ihmiseltä toiselle itse asiaan puuttumatta."), mutta niin on sekin, että yksi olemassa oleva yhteiskunnallinen normi yksinkertaisesti vain korvataan uudella, sen sijaan että sitä pyrittäisiin aidosti laajentamaan. Tällaisella disclaimerien ja somekohujen aikakaudella kun tuntuu aidosti raikkaalta, että joku on mieltä asioista, ilman että pyytää sitä jatkuvasti jo valmiiksi anteeksi. Se, miten surullista se raikkaudentunne yleisen keskusteluilmapiirin näkökulmasta on, on sitten oma keskustelunsa.

Mutta niin. Nyt kun Hosseini on kirjoittanut kirjallisen lisää esseitään, aivan loogisestikin niiden kimppuun käyminen on kutkuttanut. Ensin tosin kaikesta muiden kritiikistä vähän hämmentyneenä, että muistinko tai luinko itse oman Pölyni vähän liiallisenkin ylistyksen kautta, mutta lopulta lukuvauhtiin päästyäni taas onneksi ihan omin silmin. Hosseini on toisen kokoelmansa kanssa onneksi ehtinyt jo laskeutua siltä maagiselta jalustalta, jonne hänet Pölyjen kohdalla nostin, ja se on tärkeää, sillä näin esseiden lukemiseen mahtuu paremmin myös omia ajatuksia. Ja sitä myötä oikeaa syventymistä, syventämistäkin.

x

Tie, totuus ja kuolema on nimensämukaisesti kolmeen osaan, tiehen, totuuteen ja kuolemaan jakautuva esseekokoelma, jossa sukelletaan niin kulttuurien kirjon, sukupuoliperformanssien, pääoman kuin räjähtävien perseidenkin maailmaan. Hämmennyin itse ehkä hieman siitä itsestäänselvien aiheiden määrästä, siis siitä että Hosseini kirjoittaa siitä, mistä kaikki (vasemmisto-)intellektuellit nyt tuntuvat kirjoittavan: haitallisesta identiteettipolitiikasta, luokkaeroista ja pääoman epätasa-arvoisesta jakautumisesta, woke-kulttuurin ongelmallisuudesta ja trumpistisen logiikan kehäpäätelmistä. En muista, että aiheet olisivat olleet jotenkin näin suoraan tapetilta poimittuja Pölyn ylistyksessä, tai sitten voi vain olla etten ollut itse ihan siellä samalla seinäpaperilla (vielä?) silloin. Niin tai näin, kiinnostavia, oivaltavia ja (meinasin kirjoittaa tärkeitä, mutta sitten muistin, että Hosseini itse kirjoittaa että vihaa kirjoja, jotka ovat tärkeitä) osuvia näkökulmia, mutta joko nykyään luen Hosseinin kanssa liian samaa kirjallisuutta ja keskustelua itse tai sitten nämä alkavat olla jo vain niin pureskeltuja aiheita, että niihin yksinkertaisesti on aika vaikea enää lisätä mitään uutta. En tiedä, miksi Hosseini silti niin haluaa tehdä, osissa teksteissä tulee vähän mieleen että osoittaakseen tietävyytensä, sen että on jo vähän pidemmällä tematiikassa kuin julkinen keskustelu, mutta niissä Hosseinin oma oivallinen kirjoittajaääni pääsee vähän hukkumaan omiin aiheisiinsa. Se tulee kyllä esiin edelleen, vahvimmin aina siellä, missä teemat eivät ole liian kaluttuja, esimerkiksi minuuden liikkuvuutta ihanasti palastelevassa Kuka minä olen? -esseessä.

Ja toki niistä muistakin, itselleni ehkä turhan tutuistakin huomaa, miten taitava kirjoittaja Hosseini on. Useatkin hänen tekstinsä kaipaavat huomattavasti syvempää lukemista kuin miltä ne pelkästään pinnalta katsoen näyttävät. Jos ottaa nyt vaikka esimerkiksi esseen Miesten tarinoita, jossa Hosseini kritisoi Saara Turusen Medusan huone -näytelmää liian helposta feminisistä, mieskirjailijoiden hylkäämistä lyhytnäköisyydestä sekä woke-kulttuuria feminismin yksinkertaistamisesta: kyseinen essee olisi ihastuttavan yksinkertaista lytätä elitismin ja "annas kun viisaampi näyttää" -ylimielisen ongelmallisuuden piikkiin. Mutta tavallaan: se olisi niin helppo luenta, että tuntuu kuin Hosseini jossain kirjan reunalla naureskelisi, että menipä tuo juuri siihen halpaan, mistä itse tässä yritän lukijaa varoittaa. Kyseinen essee on kieltämättä hieman provosoiva, mutta tuskin tarkoituksettomasti: Hosseini tuntuu näyttävän konkreettisesti, miten nykykulttuurin nopea reagointi, woke-kulttuurin uusi normikoodisto sekä reagointiin perustuva sosiaalinen media sokeuttaa hyvätkin tarkoitukset, eikä kukaan juuri enää anna asioille aikaa, vaan ihmiset juoksevat kohusta toiseen, osin hyötyäkseen siitä itse (vain someen paikantuva feminismi) tai saadakseen yksinkertaisesti vain purkaa reaktiviisen tarpeen olla ajan tasalla (some ylipäätään). Oi kyllä, tällä pintatasolla Hosseini on snobbaileva selittäjä, pienellä syventämisellä taas ehkä ennemminkin juuri se performatiivisuuden esiintuoja, jota hän kuljettaa esseessä mukana Jack Kerouacin tulkinnalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kohteena ei ehkä siis olekaan niinkään miehen kirjoittama kirjallisuus kuin itse feminismi, ja se millainen performanssi siitä on tullut toisinaan pohjimmaisen sanomansa kustannuksellakin. 

Kokoelman ehdottomasti kiinnostavin ja ilahduttavin essee taas on päätösessee Aurinkokuningatar, joka alkaa lauseella: "Perseeni räjähti elokuussa 2019." Se risteilee anaalifistelien kautta Aurinkokuninkaaseen, ulosteen historiaan ja instagrammableen tapaan taivuttaa ruumiillisuus tarinoiksi, joissa vahva ja psyykkisesti norminmukainen ihminen selättää syövän tai voittaa taistelun uupumusta vastaan. Hosseini palastelee sairauden, ruumiillisuuden ja ruumiineritteiden tarinallista etäännyttämistä, ja se muistuttaa mieleen Säde Vallarénin, eli instagramin missrukiverin, oivallisen huomion siitä, että ihmiset kyllä kertovat hyväksyvänsä esimerkiksi mielen sairaudet, mutta heti kun ihminen käyttäytyy oman mielenterveydellisen sairautensa oireiston mukaisesti, läheiset kaikkoavatkin ympäriltä. Sairaus, oli kyse sitten masennuksesta tai anaalifistelistä, taipuu hyväksyttäväksi tarinaksi vain voitettuna, etäältä, silloin kun sitä ei oikeasti tarvitse kohdata. Elämme selviytymistarinasta toiseen, mutta niiden takana oleva kärsimys, heikkous ja kipu piilotetaan edelleen, ihan siellä sosiaalisessa mediassa mutta myös sairaalasängyissä leikkauskipujen keskellä itkiessä. On niin kovin eri asia kiitellä lehtien palstalla selviytymisestään kiitollisena paistattelevaa hyvinvointijulkkista avoimuudesta kuin aidosti yrittää pitää yllä ihmissuhdetta, jossa toisen kärsimys on niin syvää, ettei hän lukuisista yrityksistä huolimatta pysty edes ottamaan läheisyyttä vastaan. Kun ruumiillisuus piilotetaan ja siitä tehdään kiusallista, kadotamme paljon. Kadotamme kokonaisen kehollisuuden itsestämme, kehollisina eläiminä. Voiko se johtaa mihinkään muuhun kuin siihen, mitä yritämme kaikista eniten vältellä, ruumilliseen sairauteen?

"En ole uskonnollinen, mutta tunnen omakseni elämänkatsomuksen, jossa ruumiilla on yhtä suuri merkitys kuin hengellä. Siksi en voi olla kirjoittamatta anuksestani; en halua erottaa ajattelua ruumiistani.
Ja miten voisinkaan, onhan tämä koko teos syntynyt repaleisella perseellä istuen."

x

Eli kyllä, jos kaipaat tietoa siitä, pidinkö tästä esseekokoelmasta (tosin mitä väliä minun pitämiselläni loppujen lopuksi tässä edes on? Miksi haluatte tietää siitä?), niin kyllä, erityisen paljon. Vähän kaluttuja aiheita, ehkä, oivallisia näkökulmia, paljon. Hosseinin kirjoittajaääni on vahva, tarkka ja naseva, ja se kuljettaa edelleen todella taiten näennäisesti kaukaiselta tuntuvia lankoja rinnakkain, ja sitten yhdellä hurjan osuvalla lauseella tai havainnolla yhteen niin, ettei tekstin alun ja lopun välinen ristiriita ole epäjohdonmukaisuutta vaan puhdasta taituruutta. Koskaan lukumatkalle lähtiessä ei täysin tiedä, minne ollaan menossa, ja se on raikasta, ihanaa, poukkoilevaa ja hurmaavaa. Hosseinin teksti siis viehättää, tökkii ja ärsyttää, ja se riitasointu tekee tästä kaikesta hienoa. Pidän usein heleästä ja kirkkaasta, mutta Hosseinin kanssa erityisesti vähän limaisesta ja rosoisestakin. Hyvää vastapainoa varsin yhtenäisesteettiseen kulttuuriin tämä.

Helmet-haaste 2021: 46. Kirjassa syödään herkkuja 

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

LUOKSEEN VIMMALLA VETÄVÄ PIMEYS (ELI TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA)

SIGRI SANDBERG : PIMEYS – 
TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA
160s.
Nemo 2020
Alkuteos: Mørke: stjerner, redsel og fem netter på Finse
Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Olen pahimman luokan pimeänpelkuri, pelkään pimeää kesäisinkin, mökillä, metsän keskellä, jossa pimeää ei edes kunnolla tule, koska on siellä oleskellaan ainoastaan kesäisin, vakituisen asutuksen vastarannalla. Pelko palaa lapsuuteen saakka, kovin vilkkaaseen mielikuvitukseen, mahdottomuuteen kurkistaa sängyn alle, jalkoihin joiden täytyy neuroottisesti pysyä sängynreunojen sisäpuolella, mieluusti myös peiton alla oli miten kuuma tahansa, katse ovelle käännettynä, jotta unissanikin olisin valmis pakenemaan mahdollisimman nopeasti. Opin olemaan pimeän kanssa jotenkuten oikeastaan vasta 30-vuotiaana, kun muutin ensimmäistä kertaa asumaan yksin, Joensuuhun, kun pelko oli pakko kohdata. Ja se mitä olen aina pelännyt, on lopulta ollut kovin valoisaa pimeyttä. Ei tunturien pimeyttä, ei mustinta mustaa. Ei oikeastaan edes lähelläkään sitä. En edes oikein tiedä mitä tai miksi pelkään, ja kun huomaan, että norjalainen Sigri Sandberg on kirjoittanut samasta aiheesta kirjan, tartun siihen välittömästi. Pimeys ylipäätään vetää puoleensa juuri nyt, kaikki sellainen vetää juuri tällä hetkellä, jota pelkään eniten. 

"Valo edustaa elämää, pimeys kuolemaa ja pahuutta. Uskonnollisissa kirjoituksissa ajalta useita tuhansia vuosia ennen Kristusta löytyy auringonjumalia – ja pimeä, kylmä kuoleman valtakunta. Kahtiajako valoisaan taivaaseen ja pimeään helvettiin on jatkanut elämäänsä sekä alakulttuureissa että populaarikulttuurissa. Valo on yhtä kuin turvallisuus, valossa pimeät voimat menettävät valtansa – ja peikot halkeavat tai muuttuvat kiveksi.

Onko tämä kulttuurinen kahtiajako estänyt meitä näkemästä, että pimeys voi olla pehmeää, että se voi olla hyvää? Sillä vasta nyt, ihan ihmiskunnan historian viime sekunteina, joku on varovasti vihjannut, että, tuota (pieni rykäisy), ehkä pimeyskin on tärkeä. Ehkä hiukan. Tärkeä. Aika paljolle."

Pimeys on pieni suuri kirja pimeydestä, ei-valosta, pimeydestä luonnonilmiönä mutta myös kulttuurituotteena. Sen kehyskertomuksena toimii rinnakkain niin Sandbergin oma viiden päivän tunturimökissä vietetty matkakertomus kun vuoteen 1934 sijoittuvan böömiläisen hienostorouvan matka Huippuvuorillekin. Lisäksi rinnalla kulkee vielä teoriaa, luonnontieteitä, sosiologiaa, faktaa, pohdintaa ja pyörittelyä, sinänsä siis aika paljon 160 sivuun, mutta sulassa sovussa kuitenkin. Pimeys on ihmisen perustarve, mutta keinovalon, vilkkuvien ruutujen ja jatkuvan kasvun ja kehityksen keskellä siitä on tullut kirjaimellisesti katoavaa. Pimeyden perässä pitää lähteä jatkuvasti syrjempään ja syrjempään, ja mitä tottumattomampia pimeyteen olemme, sen enemmän kärsii niin kykymme kohdata sitä kuin ihan jo yksinkertaisesti vaikkapa nukkua sen keskellä. Eikä pimeyden puutteesta ja keinovalon valtavasta määrästä kärsi vain moderni kaupunkilaisihminen, vaan itseasiassa koko luonto. Valo on saaste, ja sen Sandberg todella selkeästi tuo monin eri keinoin kirjassaan esille.

Valon ja pimeyden suhde on äärimmäisen kiinnostava, ja Sandberg tarjoilee sen viehättävällä tavalla, omien kokemusten ja kehyskertomusten kautta. Tuntuu vähän hassulta pitää siitä näin paljon, sillä yleensä vierastan tätä paljon: että kerrotaan jostain valtavasta luonnonilmiöstä nyt yhden ihmisen kautta. Sandberg osaa kuitenkin olla kompastumatta liialliseen tarinallistamiseen, mikä taitaakin juuri olla se tekijä, joka hänen kirjansa erottaa niistä vastaavista, joille en oikein lämpeä. Pimeys on ihmisoikeus, mutta se on myös luonnon oikeus, ja vaikka rinnalla on hahmoa jos toistakin, sitä ei käperrytä käsittelemään lineaarisen yksioikoisesti, vaan ihana poukkoilevuus muistuttaa taiten, mihin kaikkeen me pimeää tarvitsemme. Ja millä kaikilla tavoin olemme siitä eroon yrittäessämme onnistuneet vain vahingoittamaan itseämme ja ympäristöämme.

Sandbergin oma tunturimatka on hieno pohja kaikelle faktalle, ja se toki kaikkine tyynyn viereen haettuine kirveineen ja painajaisineen tarjoaa myös sitä samastumispintaa moista kaipaaville. Ensimmäiset päivät yksin tunturissa ovat epävarmoja, hauraita ja pelokkaita, ja Sandberg kirjoittaa nuo ristiriitaiset tunteet esiin varsin taitavasti. Kolmantena päivänä, keskiviikkona Finsen tunturin valtaa myrsky, ja Sigri jää jumiin, pelkää maailman ja majan romahtavan ympäriltään. Sigrin seuralainen, taitelija 1930-luvulta "on epävarma niin itsestään kuin majastakin, joka peittyy lumeen. Hän pelkää oman persoonallisuutensa kohta hajoavan. Hänellä ei ole ketään, joka vahvistaisi häntä ihmisenä. Hän jatkaa työntekoa, tuntee, että se on ainoa, mikä voi pitää hänet pystyssä. Lapioi lunta, yrittää päästä ulos. Päivä toisensa jälkeen, voimin, joita ei uskonut omistavansa. Eräänlaisella 'villillä itsepäisyydellä, joka täyttää minut päivittäin uudelleen'."

x

Pimeys on yksi viehättävimpiä kirjoja, joita olen aikoihin lukenut. Se ei ehkä noin kirjallisesti ole mikään mestariteos, sellainen viiden tähden kulttuurituote, mutta se on silti tärkeä, merkityksellinen ja erityisen ihana. Lainasin sen kirjastosta, mutta jo ensimmäisen yhteisen tunturissa vietetyn päivän jälkeen naputtelin sen kirjakaupan virtuaaliseen ostoskoriin, ja nyt odottelen, että saan sen ihan omana vielä hyllyyn, siirtämään kirjastolainasta ylösmerkityt kohdat muistilapuilla ihan omaan versioon. Pimeydessä on myös jotain samaa lempeää vimmaa ja rakkautta omaa aihettaan kohtaan kuin nelisen vuotta sitten lukemassani Bea Uusman Naparetkessä, joka nyt tekisikin mieli lukea tämän perään uudelleen. On valloittavaa, miten omaa intohimoa voikin tällä tapaa kirjojen sivujen kautta lukijaan tartuttaa.

Helmet-haaste 2021: 10. Kirjan nimessä on numero