sunnuntai 16. joulukuuta 2018

BLOGGAAJA KIRJOJEN TAKAA – 15 SATUNNAISTA FAKTAA MINUSTA


Satunnainen blogihaaste, long time no see! Sen sijaan että lukisin tenttiin, tekisin gradun tutkimussuunnitelmaa tai postaisin rästikirjoista, vastailin tällaiseen. Ihan turhaa, ja siksi niin ihanaa. Tehkää tekin tämä, jos jaksatte, näitä on yllättävänkin hauska lueskella!

x

Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta? En ole varsinaisesti elokuvaihmisiä. En innostu lempikirjojeni elokuva- enkä tv-sovituksista, ja jos kulutan leffoja, ne ovat minulle oikeastaan aikalailla kertakäyttöviihdettä. En oikein edes osaa nimetä lempielokuvaani! Paljon tätä selittää se, että toisin kuin kirjallisuudessa, en ole koskaan oikein osannut selvitellä elokuvaskeneä niin sanotun mainstream-kulttuurin ulkopuolelta, ja vaikka Hollywoodissa varmaan ihan varteenotettavia filmatisointejakin tehdään, on suurin osa niistä niin jokaiselle jotakin -genreä, ettei tarinat hirveästi vakuuta. Pitäisi osata ehkäpä siis etsiä omaa elokuvamakuaan jostain independent-leffojen syövereistä, mutta kun en tiedä mistä aloittaa, en ole koskaan saanut aikaiseksi penkoa. Vinkkejä otetaan vastaan, vaikka vähän skeptinen oman etsimisjaksamisen suhteen olenkin, etenkään kun käytössäni ei edes ole mitään suoratoistopalvelua.

Mitkä ovat huonoja puoliasi? Tietynlainen kärsimättömyys/äkkipikaisuus asioissa, jotka pienellä rauhallisella paneutumisella näyttävät viidentoista minuutin kuluttua aivan toiselta. Huolimattomuus myös, erityisesti koulujutuissa olen välillä vähän liiankin suurpiirteinen tai ihan vain huono tarkastamaan lopputulostani. Näkynee myös täällä blogissa oikolukulaiskuutena.

Mikä sinussa ihastuttaa muita? Apua, peruskainona persoonana tällaista on vaikea kirjoittaa nettiin, mutta ehkä sellainen kulttuuri oikeasti täytyisi osata myös rikkoa. On tärkeä tietää myös omat vahvuutensa, ja vaikken toki muiden puolesta osaa sanoa, niin toivoisin, että se olisi tietynlainen itsenäisyys ja omilla jaloilla seisominen. Sekä rohkeus kyseenalaistaa ja kritisoidakin, jos tarve moiselle jossain ilmenee.

Oletko lähiaikoina nolannut itseäsi julkisesti, missä ja miten? Kirjoitin tästä itseasiassa kuukausi tai kaksi sitten instagramiinkin, mutta en oikein nolostu julkisesti pienistä asioista enkä halua myöskään noloilla sattumuksilla hauskuuttamisella luoda kuvaa, että tiettyjä asioita pitäisi tai kannattaisi noloilla. Elämme varsinaisen häpeäkulttuurin keskellä, ja yhdistän noloilutkin monin tavoin siihen kulttuuriin. Mielummin opettelen vain naurahtamaan itselleni ja ohittamaan nolot tilanteet olankohtautuksella kuin jakamaan niitä eteenpäin. Kai jälkimmäiselläkin voisi toki nolouden normeja purkaa, mutta minä saan mielummin huumorini muualta kuin myötänoloilusta.



Millaisia harhaluuloja someminääsi liittyy? Ennen sain useinkin kuulla, että minua pidetään herttaisena ja vähän hiljaisena tyyppinä. Herttaisuutta en kyllä itsessäni tunnista millään, hiljaisuus taas voi pitääkin paikkansa uudessa seurassa, jossa kaikki muut tuntevat toisensa. Toisaalta olen kyllä nykyään se joka väliin huutelija ja kommentoija yliopistollakin, että tiedä sitten kuka minua täällä hiljaisena pitäisi. En tiedä päteekö nämä harhaluulot enää tähän nykyiseen somepreesenssiini, mutta näen kyllä mistä ne ennen ovat tulleet tai saaneet alkunsa. Somen ja blogimaailman keskellä aikuiseksi kasvaminen on ollut kyllä aivan omanlaisensa kokemus.

Miten tapasit kumppanisi? Baarissa. Hyvä löytö oli.

Mikä sinusta tulee “isona”? Oon jo aika iso, enkä usko, että nykymaailmassa enää pätee kovinkaan hyvin yhden ammatin elämäntavat. Tai en tiedä haluaisinko vaihtaa kokonaan alaa, mutta liikkua joustavammin sen sisällä tai reuna-alueilla. Minusta kiinnostavampi kysymys on "mitä haluaisit tehdä seuraavaksi elämässäsi?" ja siihen vastaukseni olisi, että erityisopettajan töitä. Tai tutkia asioita ja ilmiöitä enemmänkin. Tai saada gradun valmiiksi. Tai edes sen tutkimussuunnitelman. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, nukkua päiväunet. 

Mikä saa sinut nauramaan? Tilannekomiikka, vakavat vitsit, vapautuneisuus, ystävät, viini.

Suurin paheesi? Tää ois nyt varmaan se kohta, mihin oikeasti kannattaisi vastata vastata viini, kerran vuodessa lentäminen ja paheksumisen paheksuminen. Mutta sanon nyt kuitenkin, että en usko paheisiin sinänsä, tähän pätee oikeastaan sama juttu kuin tuohon noloilu- ja häpeäkulttuuriin.  Paheilla tietyt asiat normitetaan huonoiksi ja tietyt hyviksi, ja tällainen vastakkainasettelun kulttuuri on kyllä aivan hömelöä, oli kyse sitten hyveistä ja paheista, persoonallisuuspiirteistä tai kissoista ja koirista. Paheet on vielä usein tällaisessa sellaisia guilty pleasure -tyyppisiä vastauksia, ja jo se on omiaan lisäämään häpeäkulttuuria tiettyjen asioiden ympärille. Ok, ymmärrän, miksi vaikkapa lentäminen on asia, joka lienee jo ihan ymmärrettävästikin voi olla paheellista toimintaa, mutta miten vaikkapa joku reality-ohjelma tai suklaa on sellaista? Miksi suostumme häpeämään asioita, joista pidämme? Ja miksi kohtuukäyttökin lasketaan automaattisesti paheelliseksi? Väittäisin myös, että tämä paheellisuuspuhe koskee myös vain tiettyä ihmis-/sukupuoliryhmää, ja etenkin naiset on opetettu usein häpeämään moniakin asioita elämässään, jo viihteenkulutustavoista alkaen. Loppu siis sille sisaret ja sisarmieliset, selkä pystyyn ja lempparit esiin, oli ne miten "paheellisia" tai "noloja" tahansa.

Vaihdatko jonkin tietyn tv-ohjelman kohdalla poikkeuksetta aina kanavaa? Ah, oon aina halunnut vastata tähän kysymykseen, että en omista televisiota, ja nyt voin tehdä niin! Ja vaikka moinen vempele meillä Helsingissä onkin, en kyllä katso sitä koskaan niin, että laittaisin sen vain päälle. Paitsi joo, joskus perjantaisin kun odotan Ylen iltaohjelmia ja laitan TV:n liian aikaisin päälle, ja ruudussa on Sannikka & Ukkola. Se vaihtuu kyllä salamana muuhun, urheiluruutuunkin tarvittaessa. Eli siis se. Ja näemmä urheiluruutu myös.



Mikä on sun lempparipiirretty Disneyltä? Leijonakuningas. Elin turvattua ja onnellista lapsuutta ja harjoittelin surun tuntemista kelaamalla yhä uudelleen ja uudelleen siihen kohtaan, jossa Mufasa kuoli. Tein sitä muistaakseni varsin usein, ja nyt kun kirjoitan sen tähän, tajuan, että saatan tehdä itsekseen ohjelmia katsoessa edelleen niin. Asioissa pitää rypeä pohjamutia myöten ennen kun niistä voi päästää irti.

Mikä oli lempiartistisi pienenä? Ala-asteella kuului ensin sosiaalisen paineen vuoksi vastata tähän Spice Girls ja myöhemmin ihan ehdottomasti Bomfunk Mc's. Oikeasti vastaus olisi varmaan ollut XL5. Bändejähän nuo on, mutta en muista tuolloin juurikaan kuunnelleeni artisteja.

Jos voittaisit lotossa 7 oikein, mikä olisi ensimmäinen tekosi ja asia johon voittopottiasi tuhlaisit? Ilmoittaisin Kelalle, että he saavat pitää opintotukeni, ja jatkaisin opintoni loppuun omilla rahoillani. Todennäköisesti siis opiskelisin erilaisia asioita loppuelämäni.

Jos olisi “pakko” osallistua johonkin tosi-tv-sarjaan, mikä se olisi? Amazing Race tai Selviytyjät. Jälkimmäinen on etenkin ollut aina suuri haaveeni, siitä asti kun oli se Afrikka-kausi, jonka Ethan voitti.

Semmost sit. Mukavaa sunnuntaita kaikille!

keskiviikko 12. joulukuuta 2018

OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE

OTSO SILLANAUKEE : ZERO WASTE - JÄÄHYVÄISET JÄTTEILLE
263s.
S&S 2018
Kuvitus: Mari Huhtanen

Tiesitkö, että keskivertosuomalainen tuottaa kaatopaikkajätettä lähes 500 kilogrammaa vuodessa? Että sinunkin kauttasi kulkee siis todennäköisesti melkein puoli tonnia roskaa kaappien ja jätepisteiden kautta kaatopaikalle? Jos jätteet menevät kaikki samaan syssyyn sekajäteastiaan, on tämä kaikki tuottamasi roska melko käyttökelvotonta, ja se on todennäköisesti tuhlannut valtavan määrän neitseellisiä luonnonvaroja. Ja kaikki tämä on pois maapallolta, jolla elämme.

Kulutusyhteiskunnassa jätettä syntyy kuin huomaamatta. Nappaan itse aamulla usein kahvin kotona mukaan luennolle, mutta vaikka luentojen välissä on mahdollista ostaa omaan kuppiin myös lisää tuota opiskelun mahdollistavaa elämän eliksiiriä, ostan usein seuraksi muoviin pakatun sämpylän tai kertakäyttökipossa olevan tuorepuuron. Jos on kiire, se tulee syötyä myös kertakäyttöisellä lusikalla. Jatkan matkaa isoon säläkauppaan, josta ostan uuden pyöränlampun. Edellinen meni rikki -  elektroniikkajätettä - ja uusi on pakattu kartonkiin, muoviin ja vielä yhteen muovitettuun metallikiinnikkeeseen. Lisää roskaa. Kassa tarjoaa muovipussia (joka sentään on nykyään maksullinen ja minulla mukana onneksi iso kangaskassi), kuitti taas menee sekajätteisiin suoraan kotona. Kotona ovella odottaa iso paperikassillinen pahviroskia, sillä addiktioni tuoremehuihin näkyy hetkessä täyttyvinä kierrätysastioina.

Olen jo pitkään pyrkinyt kierrättämään kaiken mikä kierrätettävissä on, jotta kierrossa olevasta materiaalista saataisiin tehtyä uutta, eikä kaikkea hankkimaani varten tarvitsisi tuhlata koskemattomia luonnonvaroja. Valitsen aina kierrätyspakkauksen kun se on mahdollista ja lisäksi ostan vaatteeni periaatteella, että käytän ne itse loppuun saakka, ja mielummin korjaan kuin vaihdan kokonaan uuteen. Pienemmällä vaatekaapilla myös niin sanotut asukriisit ovat historiaa, kun erilaisiin tilanteisiin on vain muutama vaihtoehto. Itseään voi ilmaista myös pienellä vaatemäärällä, ja tahtoisin ainakin itse tulla enemmän tunnetuksi ajatuksistani kuin siitä, mitä minulla on milloinkin päällä. Ajattelin myös pitkään, että tämä riittää. Että vähennän vähän ja kierrätän kaiken. Kunnes Otso Sillanaukeen tapaan tajusin, että kuuden eri roska-astian ulosvieminen on turhauttavaa, ja se on turhauttavaa siksi, että se todella konkretisoi sen järjettömän pakkausjätemäärän, joka minunkin kauttani kuukausittain kulkee. Pelkästään siitä tulee vuosittain satoja kiloja, väittäisin. Ja niin väittää Sillanaukeekin, ja päättää kirjoittaa aiheesta kirjan.

Zero Waste- eli nollahukka-ajattelu tähtää tilanteeseen, jossa kierrätettävää jätettä olisi mahdollisimman vähän. Sillanaukee pureutuu kirjassaan tähän tematiikkaan, ja hän on saanut aikaan varsin näppärän ohjeopuksen siihen, mitä jokaisessa kodissa voi tehdä hieman paremmin oman jätemääränsä vähentämisen eteen. Oletko koskaan esim. kiinnittänyt roskia läpikäymällä huomiota mistä jätteesi pääsääntöisesti koostuu? Kannattaisi, vinkkaa Sillanaukee, sillä niin omia roskiaan on myös jatkossa helpompi vähentää.

Alkuun Sillanaukee avaa ylipäätään nollahukka-ajatuksen taustoja sekä omia kulutustottumuksiaan ennen ja jälkeen nollahukkailun. Hän erittelee mainiosti oman elämänsä valinnat huoneittan, aina eteisestä parvekkeelle. Sillanaukee käy läpi jätteenvähentämismahdollisuudet ja tarjoaa myös huone kerrallaan pieniä käytännön vinkkejä helppoihin, keskivaikeisiin kuin edistyneisiinkin uusiin valintoihin. Hän muistuttaa, miten tärkeä on kieltäytyä esimerkiksi pilleistä ja kuinka konkreettisesti omat jätteensä läpikäymällä voi oppia ymmärtämään missä ja miten roskaa maailmaan eniten tuottaa. Jäähyväiset jätteille -kirjan ehdoton vahvuus onkin sen arkisuudessa ja siinä, että se nimenomaan syyllistämisen sijaan jatkuvasti kannustaa kohti parempia valintoja, askel askeleelta. Sillanaukee käy esimerkit läpi itsensä kautta, mikä lisää tietynlaista armollisuuden tunnetta. Välillä se ehkä lipsahtaa hieman liiankin lepsuun meininkiin, mutta tällaisella syyllistämisaikakaudella luulen sen kuitenkin olevan pidemmän päälle enemmän hyve kuin pahe.

Suurin osa Sillanaukeen esittelemistä vinkeistä on yllättävänkin helppoja, sellaisia, joiden toteuttaminen ei vaadi juuri mitään ylimääräistä, mutta säästää pitkällä tähtäimellä valtavan paljon. Kirja puhuu vahvasti etenkin kertakäyttöisyyttä vastaan, mikä on erityisen oivallista, ja toisaalta puolustaa jo kadonnutta kansanperinnettä, eli esimerkiksi ruokasoodaa puhdistusaineena tai etikkaa pyykkien raikastajana. Hieman ne tosin tulee esiin "omina ideoina", zero wasten kautta keksittyinä, vaikka kysehän on paluusta sinne, mistä ennen megalomaanista pesuainearsenaalia on ihan suomalaisissakin kotitalouksissa lähdetty. Ja toisaalta hänen ajatusmaailmassaan törmää myös ristiriitaan, ihan omastakin elämästä hyvinkin tuttuun: ajattelin myös Sillanaukeen tapaan ennen, että jos siirryn ostamaan kaikki vaatteeni kirpputoreilta tai sosiaalisen median erilaisista merkkivaatekierrätysryhmistä, teen aukottoman ympäristöteon. Toki hiilijalanjälki vähenee, jos kaikkea ei osta uutena, mutta pysähdyin hetkeksi kun jäin miettimään kenelle tuo jalanjälki kuuluu käytetyn (tai usein lähes käyttämättömän) vaatteen ostamisesta? Sille kuka sen osti uutena vai sille, joka jatkuvalla kierrätetyn tavaran kuluttamisella mahdollistaa, että uusia vaatteita voi ostaa vähän harkitsemattomastikin, kun ne kuitenkin kirppiksellä saa suht vaivatta myytyä eteenpäin? Onneksi niin minä kuin Sillanaukeekin kuitenkin jossain vaiheessa ymmärrämme, että vähemmän on enemmän, ja luopumisen idea on siinä, että päästää menemään vain sellaiset tavarat, joita ei itselleen myöhemmin uudelleen hanki. Ja kirpputoriostoksissakin täytyy pitää järki päässä, lopulta vain sellaisia vaatteita kannattaa ostaa, joihin pystyy sitoutumaan. Jotka voi luvata itselleen käyttää hamaan loppuun saakka, ja korjata ennemminkin kuin heittää pois.

Yksi asia, joka minua tässä nyt kuitenkin erityisesti pienen ristiriitaisuudenkin jälkeen häiritsi, oli Sillanaukeen koko kirjan läpäisevä ekojuppeilu. Ok, tämä ei tokikaan ole antikapitalistinen teos uusliberalistisen maailman tuottamasta ilmastokatastofista, vaan lähinnä ympäristötekoihin kannustamista vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän sisällä. Mutta. Kun kyseisen kirjan kirjailija kertoo kiinnostuneensa zero waste -ajattelusta erään amerikkalaisperheen esimerkistä tajutessaan, että ympäristöä suojeleva ihminen voi olla tyylikäs ja hyvännäköinen eikä, suora lainaus, tunkkaiselta näyttävä ituhippi, on pakko pyöräyttää silmiä. Ja aika suuresti. Seuraa tietoinen kärjistys, sori siitä, mutta jos Sillanaukee oikeasti ihailee kapitalistisen yhteiskunnan ihannekuvastoon kuuluvaa ihmiskäsitystä ja samalla haluaa muuttaa elämänsä nollahukkaiseksi, en oikein enää tiedä millä pallilla kyseinen janari istuu kutsuessaan ihmisiä, jotka ovat olleet ympäristötietoisia jo ennen kuin siitä tuli muotia, tunkkaisiksi ituhipeiksi.

Juppeilu näkyy kyllä muuallakin. Sillanaukeella on hienoa itsevarmuutta heitellä ilmastofaktoja ilman lähteitä pitkin kirjan. Harmi, sillä kovinkin moni kirjan fakta on aivan varmasti paikkaansa pitävä, mutta tutkijat ja ilmastoaktivistit eivät pääse oikeuksiinsa, kun heidän tuloksiaan esitellään kuin musta tuntuu -juttuja. Tiedostan kyllä, että tämä on enemmän self help -kirja jätteen vähentämisestä kuin tieteellinen tutkielma, mutta kunnia silti niille, kenelle se oikeasti kuuluu. Lisäksi kirja on alun tieto-osion jälkeen lähinnä Sillanaukeen oman elintavan esittelyä, ja jää yllättävänkin heppoiseksi, eikä anna kovinkaan konkreettisia, uusia vinkkejä, vaan lähinnä heittelee ideoita syventymättä niihin. Voisi esimerkiksi olla ihan paikallaan nimittäin pohtia onko elämyslahja aina ekologisempi kuin konkreettinen esine (harvojen elämyksiä tarjoavien paikkojen ylläpitokaan kun aivan hiilineutraalia on) tai miten yksilön toimet suhteutuvat esimerkiksi suuryritysten tekemään ilmastotuhoon. Ihan pelkästään kun ei taida riittää kuitittomuus tai käyntikorttien vastaanottamattomuus viestiksi siitä, että haluaa maailman jätteettömämmäksi. Yksilön valinnoilla on tietenkin merkitystä, mutta kun elämme yhteiskuntajärjestyksessä, joka perustuu tolkuttomaan kuluttamiseen, olisi ihan aiheellista kysyä myös mikä rakenteissamme mättää ja miksemme ole valmiita puuttumaan myös niihin.

x

Todennäköisesti kirja itse toimii kuitenkin erityisen hyvin niille, joille zero waste -ajattelu on täysin uutta. Niille, jotka jo ymmärtävät lajitella jätteensä, mutta jotka eivät ole tulleet edes ajatelleeksi, että jotain muutakin voisi tehdä. Heille se ehkä avaa jotain uutta, ja näyttää, että jos tällainen perus kauppisjäbä Helsingistä pystyy tähän, pystyn minäkin. Enemmän ja syvempää kaipaavalle on todennäköisesti omat oppaansa, jossa vinkit ottavat paremmin huomioon myös monimuotoisemmin perheet ja vaikkapa muualla kuin (suomalaisittain) suurten kaupunkien keskustoissa asuvat etuoikeutetut nuoret opiskelijat. Lopulta Sillanaukeen ekologinen juppeilu kun kuitenkin kääntyy enemmän sympaattiseksi kuin haitalliseksi malliksi, ja on tavallaan mielenkiintoista nähdä, miten näinkin kulutushysteerisessä maailmassa voi kääntyä jätteettömäksi vain jos haluaa. Monille tällainen yhden ihmisen innostunut esimerkki toimii siihen puuhaan aivan takuulla, joten suosittelen tähän kyllä tutustumaan. Ei tekisi meille kenellekän pahitteeksi kiinnittää huomiota siihen jätemäärään, jota päivittäin ympäristöömme suollamme. Ehkä nollahukka-elämä ei siis olekaan mikään aivan tuhoontuomittu muoti-ilmiö, kunhan siitä tulee pysyvä toimintamalli, ei vain yhden hetken villitys. Sillä ihan jokaisen meistä tulisi pyrkiä minimoimaan jätteen määrä omassa elämässään. Aina tästä hetkestä hamaaseen tulevaisuuteen. Jotta sitä tulevaisuutta ylipäätään siis olisi.

Loistavan kriittinen ja ajattelemaan herättelevä arvio kirjasta myös täällä: Sivutiellä

perjantai 7. joulukuuta 2018

10 KIINNOSTAVINTA KIRJAA KEVÄÄLTÄ 2019


Ensi vuoden kirjakatalogit ovat täällä taas, ja mikäs sitä mielenkiintoisempaa onkaan, kuin tulevien julkaisuiden selailu. Olen jo kokemuksesta oppinut, että puolet kiinnostavimmiksi valituistani jäävät toki aina lukematta ja vähintään sama määrä menee minulta katalogeissa ohi, ja löytää luokseni vasta muiden blogien kautta, mutta mitäs pienistä. Selailin joka tapauksessa ensi kevään julkaisulistoja, ja valkkailin teille kymmenen minua eniten kiinnostavaa kirjaa pieneksi listaksi. 

1 0   K I I N N O S T A V I N T A 
K E V Ä Ä L T Ä   2 0 1 9

01 Rachel Cusk : Siirtymä // S&S, maaliskuu 2019 Jos olette blogiani ja kirjainstagramiani edes puolihuolimattomasti aiennen seuranneet, tietänette, että olen totaalisen hullaantunut syksyn aikaan Cuskin Ääriviivat -kirjasta. Nyt kolmiosaisen sarjan toinen teos julkaistaan suomeksi, enkä ehkä enää onnellisempi voisi olla. Tätä odotan hurjasti.

02 Maggie Nelson : Sinelmiä // S&S, huhtikuu 2019 Jo kulttiteokseksi maailmalla muodostunut Sinelmiä on eräänlainen tyynyaluskirja sinisistä asioista. Rakastin Nelsonin Argonautteja yli kaiken, joten tämän suomennos saa minut erityisen onnelliseksi. Oikeastaan tämä jakaa ykköspaikan Cuskin kanssa, mutta ehkä tällä tarkalla järjestyksellä ei ole niin väliä. 

03 Helmi Kekkonen : Olipa kerran äiti // Siltala, maaliskuu 2019 Kekkosen Helmistä on muodostunut kotimainen lempikirjailijani lyhyessä ajassa paitsi toki ihanan persoonallisuutensa myös  loistavien kirjojen vuoksi. Nyt häneltä julkaistaan keväällä uusi, äitiydestä kertova kirja. Oikeastaan kaikki mitä Helmi kirjoittaa, kiinnostaa, joten tämä on myös korkealla kärjessä kevään kirjajulkaisuja odottaessa.

04 Elizabeth Strout : Kaikki on mahdollista // Tammi, maaliskuu 2019 Tämä on nyt selvästi minun kirjakevääni, kun kaikki vuoden 2017 lempikirjailijat saavat uudet suomennoksensa muutaman kuukauden sisällä! Hurmaannuin pienestä Nimeni on Lucy Bartonista hurjasti, joten toki Stroutin uudempikin käännetty teos kiinnostaa. Tässä Lucy palaa synnyinseuduilleen Amgashiin, ja tarinat paikallisista asukkaista antaa toivottavasti edes osin jotain, mitä ensimmäinen teos antaa odottaa.

05 Minja Koskela : Ennen kaikkea feministi // Karisto, huhtikuu 2019 Olen seurannut Koskelaa jo pitkään sosiaalisessa mediassa, ja pidän hurjasti tästä teräväsanaisesta ja rohkeasti kantaaottavasta henkilöstä. Nyt häneltä tulee kirja keväällä, ja koska sekä Koskela että hänen feminisminsä kiinnostaa erityisesti, tämä täytyy saada lukea.

06 Saara Turunen : Tavallisuuden aave ja muita näytelmiä // Into,  huhtikuu 2019 Neljä näytelmää esipuheineen ilmestyy yksissä kansissa. Kirjan lisäksi Turusen näytelmä Medusan huone - kuvia vallasta kiinnostaa kevään Q-teatterin ohjelmistossa. 

07 Helmi Kekkonen & Aino Louhi : Nurinkurin Anna // S&S, maaliskuu 2019 Lastenkirjat eivät nyt opintovapaalla ole niin kuuluneet lukemistooni, mutta kuten jo sanoin,  ihanan Kekkosen teokset kiinnostavat aina. Louhen kuvitukset ovat myös viehättäviä, joten tähän täytyy tutustua myös!

08 Kim Thúy : Ru // Gummerus, huhtikuu 2019 Omaelämäkerrallinen romaani vietnamilaisuudesta, venepakolaisuudesta ja uusista aluista. Vaikka itse Vietnamin sodasta onkin jo vuosia, venepakolaisuus on edelleen järjettömän kansainvälisen politiikan kammottavampia puolia ihan täällä meidän eurooppalaisillakin vesillämme. 

09 Celeste Ng : Tulenarkoja asioita // Gummerus, maaliskuu 2019 Ng:n Little Fires Everywhere on näkynyt hurjasti kirjasomessa, ja voittipa se vuoden 2017 Goodreads-palkinnonkin lukijoiden äänestäessä vuoden kirjaa. New York Times bestseller kuulostaa kiinnostavalta, toivottavasti muutenkin kuin siksi, että siitä on vain kuullut hyvin paljon kaikkialta.

10 Soili Pohjalainen : Valuvika // Atena, maaliskuu 2019 Pohjalaisen Käyttövehkeitä oli kaikessa arkisuudessaan jotenkin erityisen sympaattinen teos, ja vaikkei ehkä itselle maailman suurimmaksi kirjaksi noussutkaan, jätti jälkeen vilpittömän halun lukea lisää kyseiseltä kirjailijalta. Toisessa romaanissaan Pohjalainen sukeltaa sukupolvierojen ja avioliittojen monimutkaiseen maailmaan, mikä myöskin kaikessa tavallisuudessaan kuulostaa varsin mielenkiintoiselta lähtökohdalta. Tai ainakin Pohjalaisen kohdalla, sillä kenen tahansa muun kirjoittamana tämän olisin saattanut aivan totaalisesti ohittaakin.

x

Lisäksi muista vanhoista tutuista Laura Lindstedtiltä (Teos), Emma Puikkoselta (WSOY) & esimerkiksi Jeffrey Eugenidesiltä (Otava) on myös tulossa uutta kevään mittaan. Jälkimmäiseltä vielä novellikokoelma, joka ehkä täytyy ottaa lukuun, vaikka Naimapuuhia olikin ihan jättimäinen pettymys. Myös André Acimanin Kutsu minua nimelläsi ilmestyy Tammen kustantamana maaliskuussa, Call me by your name -elokuva oli viehättävä, joten kenties kyseiseen kirjaan täytyy ennättää tutustua myös. Ei taida keväälläkään tulla hyvästä lukemisesta pulaa! 

Löytyikö listalta yhteisiä odotuksen kohteita? Mitä muuta te odotatte kirjakeväältä 2019?

tiistai 4. joulukuuta 2018

MYKISTYNYT YLISTYS – SILVIA HOSSEINI : PÖLYN YLISTYS

SILVIA HOSSEINI : PÖLYN YLISTYS
185s.
Savukeidas 2018

Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelma Pölyn ylistys on sellainen rakkautta ja rimakauhua -tyylinen kirja. Niin hyvä, että sitä rakastaa aivan kritiikittä, mutta silti jollain tapaa vähän pelottava, rimakauhua aiheuttava, ainakin jos kirjallisessa muodossa täytyisi pystyä purkamaan miksi sitä rakastin. Muutamien kirjojen kohdalla en tämän vuoden aikana ole oikein edes jaksanut yrittää. Olen vain tolkuttomasti hehkuttanut ja ollut kirjallisestikin mykistynyt. Sarjaan on kuulunut tähän asti muun muassa Janssonin Kesäkirja, Nelsonin Argonautit sekä Cuskin Ääriviivat. Ja nyt siis Hosseinin Pölyn ylistys, jos ette vielä sitä jostain syystä ymmärtäneet.

"Vuosia iloitsin soijanakeista, tein hodareita ja makkarakeittoa ja olin onnellinen. Sitten paljastui, että herkullisimmat soijanakit valmistavan Hälsans Kökin tehdas on israelilainen ja sijaitsee jossain laittomassa siirtokunnassa. Olen siis nakkia syömällä osallistunut palestiinalaisten riistoon!

Mihin kuluttaja voi enää luottaa, jos jopa soijanakki, maailman hyväntahtoisin elintarvike, on osa likaista suurvaltapolitiikkaa?"

Hosseinin kahdeksan esseetä risteilevät aina lifestyle-blogien kautta Dubaihin ja sieltä Camus'n Sivulliseen. Ne käyvät myös Leonard Cohenin huonoimman albumin kimppuun sekä ylistävät nurkassa pölyttyneitä, rumana pidettyjä klassikoita. "Ei kuitenkaan kannata ponnistella siksi, että tulisi muistetuksi, sillä aika tekee lopulta jokaisesta muistosta selvän", ne sanovat. Ja se todella on totta.

Kirjoittaa Hosseini mistä tahansa, en voi olla ihailematta hänen taitoaan paitsi äärimmäiseen tarkkanäköisyyteen, myös siihen, miten hän kevyesti hän kuljettaa lukijansa esseidensä läpi. Ajatuskulut ovat välillä näennäisesti hyvinkin kaukana toisistaan, poukkoilevat ja lähtevät ikään kuin karkuun, mutta silti yhdellä nasevalla lauseella Hosseini palauttaakin ne yhtäkkiä ruotuun, ja limittää täysin toisistaan erilliset asiat yhdeksi, perhosvaikutukselta vaikuttavaksi ketjuksi, jonka osat saavat palata esseen päättymisen jälkeen takaisin paikoilleen, mikä minnekin. Ja ehkä juuri tämä saa mykistymään kaikkein eniten: miten kukaan voikaan yhtaikaa antaa näin paljon itsestään ja ajatuksistaan repostelematta ja nostamatta itseään esiin? Miten voi vaikuttaa toisen ajatuksiin käskemättä ajatella jollain tietyllä tavalla?

"Ehkäpä on niin, kuten antropologi Gilmore päättelee, että naisiin epäluuloisesti suhtautuvat miehet ovat niitä, jotka naisia eniten ihailevat, haluavat ja tarvitsevat. Misogyynisiä tekstejä onkin kirjoitettu paljon juuri ajanjaksoina, jolloin kirjallisuus on pursunnut naisille osoitettua rakkautta ja ylistystä. Osa naisvihan ilmaisusta on ollut reaktio tällaista kohtuutonta idealisointia vastaan."

Ja itseasiassa juuri niin. Käskemisestä, totuutena esittämisestä ja ehdottomuudesta kun seuraa yleensä vain vastareaktioita. Vastareaktiot voivat toki tarkoittaa puolustusmekanismeja ja jopa tiedostamatonta syyllisyyttä, joka puetaan hyökkäykseen, ettei omaa vajaavaisuuttaan ja erehtyväisyyttään tarvitse paikallistaa saati tunnustaa. Hosseinin kanssa defensseille ei kuitenkaan ole tarvetta, sillä hän esittää asiansa niin itsensä kautta, ettei se tunnu syyttävältä. Ja sitten sitä huomaakin, että oma ajatus on lähtenyt esseen mukaan, saanut uuden näkökulman, hioutunut ja ehkä jopa parantunutkin. Enkä edes usko, että se oli näiden esseiden suurin tavoite ja juuri siinä, omassa epäuskossani, koko taika piileekin.

Sen lisäksi, että Hosseini jättää lukijalleen tilaa, hän saa esseillään minut kiinnostumaan aiheesta kuin aiheesta. Ja toisin kuin monissa muissa laadukkaissakin esseeteoksissa, tässä ei häirinnyt lainkaan, jos viittaukset, klassikot tai kaupungit eivät olleet itselle tuttuja, sillä Hosseini teki niistä tuttuja. Olen lukenut lähivuosinakin monta sellaista esseetä, joista huomaa jo lukiessaan miten paljon enemmän niistä saisi irti, jos tuntisi sen kulttuurituotteen, jonka ympärille teksti on rakennettu, mutta Hosseinin kohdalla niin ei kertaakaan ollut. Päin vastoin, nyt luulen jopa kuunnelleeni esimerkiksi Leonard Cohenin Death of a Ladie's Man -levyn. En kokenut minkäänlaista ulkopuolisuutta, enkä huomannut eroa, oli kyse sitten minulle tuntematonta levyä sivuavasta esseestä tai Camus'n Sivullisesta, jonka itsekin olekin lukenut. Ja se tuntuu esseistiikan saralla erityisen merkitykselliseltä taidolta, kirjoittaa juuri näin.

"Toisaalta näen kaduilla usein kaupunkilaisia, joiden takinhelma pullistelee takamuksesta, koska he eivät ole irrottaneet halkioon kiinnitettyjä tehdasompeleita, joilla estetään liepeiden taittuminen ja rypistyminen takin kuljetuksessa ja varastoinnissa.

Jos ihmiset eivät kykene ymmärtämään edes halkion ideaa, miten ihmeessä he pystyisivätkään lukemaan postmodernia latinalaisamerikkalaista kaunokirjallisuutta?"

Hosseini nousi tänä vuonna HS:n esikoiskilpailun finaaliin yhdeksän muun teoksen kanssa, ja se tuntuu pakahduttavan hienolta jo näin lukijastakin. En osaa ottaa kantaa, oliko voittaja tätä paljonkin parempi, sillä en saanut sitä luettua loppuun asti. Osin syytän ylityöllistettyä päätäni, mutta osin rakkauttani riitti noihin aikoihin vain Pölyn ylistykselle. Tämä on nimittäin kirja, jota aloin lukea kirjastomatkaltani jo kävellessäni kotiin. Kirjaimellisesti. 

Pölyn ylistys on nimittäin viehkeä, älykäs, tarkka ja raikas teos, joka ansaitsee huomionsa ja ehdokkuutensa. Rakastuin Hosseinin kirjoittajaääneen, kykyyn kertoa alleviivaamatta. Toivon hänelle paikkaa nousevana esseistinä, sillä tätä yksinkertaisesti täytyy saada lisää. Ja mitä nopeammin, sen parempi.

"Olen pitänyt kyvyttömyyttäni ymmärtää uskovan kokemusmaailmaa puutteena. Useille ateisteille se on ylpeyden aihe, sillä he kuvittelevat, että heidän tapansa puhkua älyllistä ylemmyydentuntoa uskoviin nähden on heille kunniaksi. Minusta se on typerää ja vaarallista."

Hosseinin esseistä muissa kirjablogeissa: Tekstiluola & Reader, why did I marry him?

lauantai 1. joulukuuta 2018

MARRASKUUN KUULUMISIA KIRJOINEEN


Marras oli pimeä ja ankea ja kylmä, ja silti jotenkin harvinaisen valoisa ja ihana. Ehkä valo ei aina tulekaan auringosta, joskus oma pää riittää, ja tämä on niitä kuita kun se on riittänyt. On ollut intoa tehdä kouluhommia, lukea ja muuttaa. No, lukeminen on ollut aika keveää, mutta saahan se sitä ihmeessä välillä olla myös. Kouluhommatkin tosin, vaikka on tässä parikin isoa esseetä saanut kirjoittaa ja päätään vaivata uusilla asioilla pieniin räjähdyspisteisiin saakka. Ja muutto, sekin on viimein takana! Vaikka edellistä asuntoani kovin kotina pidin, luulen, että tästäkin jotain hyvää vielä mieleen jää. Vaikkapa nuo auringonkeltaiset seinät.

Noiden päälimmäisten asioiden lisäksi marraskuusta on jäänyt mieleen ihana armollisuus, pimeys, jonka ansiosta saa rauhassa maata sängyllä ja sekä lukea että katsoa puhdasta hömppää. Märkyys, jossa ei jaksa juurikaan kävellä en minä eikä koirani. Ja ne hetket, joita läheisteni kanssa olen viettänyt, normaalia jotenkin hurjasti enemmän. (Ja punaviini. Aina myös kunnia sille, jolle kunnia ainakin osin kuuluu.)

L U E T U T  K I R J A T

04 Saima Harmaja : Huhtikuu
05 Silvia Hosseini : Pölyn ylistys
06 Timo Mäkelä : Neiti Brander

O S T E T U T  K I R J A T

Saara Turunen : Rakkauden hirviö
Lucia Berlin : Siivoojan käsikirja

Marraskuun kirjoista sananen: pitkästä aikaa luin enemmän keskivertoa kuin täydellisen ihanaa, ja sekin on tehnyt hyvää. Välillä liian monen vaikuttavan kirjan putkeen lukeminen saa lähinnä puuduksiin, ja nyt luin tarkoituksellakin vähän toisenlaista. Nautin ja yllätyin, jälkimmäistä eniten Savonlahden teoksesta, mutta oli Harmajan Huhtikuukin hieno. Kirkkaimpana tähtenä kuukauden kirjoissa kuitenkin loistaa ehdottomasti Hosseinin Pölyn ylistys, josta kyllä on tulossa postaus, ainakin joskus. Se oli vain niin mykistävän hieno, että jokainen siitä kirjoitettu sana tuntuu lähinnä mitättömältä matoselta, joten on ollut hieman aloituspaineita. Mutta enpä muuten edes muista, milloin viimeksi olisin käsiini saanut kirjan, jota aloin lukea jo matkalla kirjastosta kotiin, kävellessäni. Niin hyvä Hosseini on, ja enemmänkin.

Nyt nautin ensimmäisestä aamukahvista uudessa asunnossa, ja odotan että aurinko kääntyisi asuntoani kohti. Kaunis pakkaspäivä ulkona kruunaa jotenkin tämän muuton. Vaikka asunnon koko on entiseen nähden itseasiassa täysin sama, on pohjaratkaisu pienellä erillisellä makuusopella sen verran verraton, että täällä olen oikeastaan nyt hurjankin kotona. Eikä muutossakaan ole kadonnut kuin kaksi hassua asiaa: lempikorvikseni, mutta ne olivat halvat ja niitä saa uusia sekä yksi yksittäinen sormikas. Jälkimmäistä en olisi varmaan muuten huomannutkaan, ellei se olisi Elvin lempilelu. Jotkut lämpeää palloista, minun koirani yksinäisistä sukista ja sormikkaista. Rakkaudenkohteensa kullakin.

Lempeää joulukuuta sinne kaikille, kolmen viikon päästä alkaa päivätkin jo pidetä!