perjantai 20. lokakuuta 2017

ROSA LIKSOM : EVERSTINNA

ROSA LIKSOM : EVERSTINNA
190s.
Like 2017
Äänikirja 5h30min
Lukija Anna Saksman

Suomessa kirjoitetaan kärjistetysti kahdenlaista kirjallisuutta, ensinnäkin herkän kaunista, kieleen ja sen lumihiutalemaisen kevyenä leijailevan kauneuden hauraaseen hiljaisuuteen pohjautuvaa kerrontaa, jossa päivät vanuttuvat, valo osuu tietynlaisesta kulmasta keittiön seinään ja kaikki on niin eteerisen kaunista ja herkkää, että kirjan henkilögalleria on tuskin koskaan esimerkiksi sodasta tai pöydälle unohdetuista tiskeistä kuullutkaan (paitsi jos valo taittuu nihiin jollain tapaa henkäyksen keveästi värjäten ne kultareunaisella lupauksellaan jostain muusta. Tiedän. Näin kirjoittaisin itsekin, jos kirjoittaisin). Ja toisekseen täällä kirjoitetaan tätä Everstinnan edustamaa, rujon inhorealistista, jossa loorat valuvat mahlaansa, naida naksautellaan kilpaa, tuhoamisleirivangit tekevät pihatöitä posket lommolla ja kläpit piestään harjanvarrella, jotta oppivat tottelemaan. Ja jostain syystä nämä jälkimmäiset ovat nyt tahtoneet olla myös kategorisesti A. murteella kirjoitettuja ja B. Lappiin sijoittuvia. Unohdettua ja vaiettua historiaa, josta kaikki juuri nyt yhtaikaa päättävät puhua. Tai kirjoittaa.

"Mie olin valmis kuolehmaan, jos hän niin haluaa. Sillä kaikela ei minun kohala ollu mithään tekemistä Saksan häviön kanssa. Kaksoisittemurha merkitti mulle silloin suuriman rakhauen osotusta. Aattelin vain, että met hävisimmä soan ja nyt menhään etheenpäin niinko Eversti haluaa. Moni oli kuolu rintamalla ennenko kerkesi täyttää kaheksantoista. Mie kävin jo neljääkymmentä ja olin valmis lähtehmää jos rakhaani niin haluaa. Mulla ei ollu ommaa tahtoa, olin sielultani nelivuotias. En ollu kasunu henkisesti."

Everstinna on yhdenyön monologi, yhden naisen elämäkerta, tarina syntymästä kuolemaan, kaari soilta viimeiseen lepoon. Se on tarina pienestä tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi äidin ruoskan viuhunnassa, sodan ja vihan kynnyksellä, aikuistuu isänsä ystävän Everstin käskevän katseen alla, antautuu ja alistuu. Elää kaikki sodat, saa vihdoin vakituisen aseman everstinnanna, murtuu kun on murrettu koko elämä. Se on tarina paitsi yhdestä vihanvuosina syntyneestä ihmisestä, se on myös kieltämättä varsin upea rinnastus yksityisen ja yhteisen murtumisen äärellä, ja siitä, miten siitä koskaan jaloilleen voi nousta. Ja mitä se nouseminen todella vaatii, oli sortaja sitten se kaikkein rakkain tai yhteiskunnan suurin toivo nousta itsekin joskus merkittäväksi monipäisten kotkien varjoista.

Liksomin teksti on vahvaa, väkevää ja taitavaa, sitä ei lienee kenellekään tule mieleen kyseenalaistaa. Se kuljettaa tarinan voimalla läpi, kuvaa natsimielisiä henkilöhahmojaan armotta, mutta silti inhimillisesti. Tuo eteen sodan kauhut, vaikka välillä moni onkin liikaa jo ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta toisaalta, eipä sodat nyt yleensä mitään vuosisatojen inhimillinen tekijä -palkintoja ole napanneetkaan, tietenkään. Se kuvaa myös armotta sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jonka alle voi jäädä ja päättää siinä pysyä, pysyä, koska aina on helpompi olla lähtemättä, koska vain niin tietää mitä on varmasti tulossa. Ja Anna Saksmanin lukemana tämä monologi herää todella henkiin, en usko, että kovinkaan moni muu kirja voi näin täydellisesti äänikirjana toimia kuin tämä.

Väkevyydestään huolimatta minua kalvoi kuitenkin koko tämän kirjan verran tunne, että tämä on jo luettu. Maailmansodista, Suomen sodista, niin talvi-, jatko- kuin lapinkin, on jo kirjoitettu ja kerrottu kaikki. On kerrottu eri näkökulmat, natseina, natseja vastaan, heidän vierellää, allaa, yllään ja sivullakin. On kuvattu hävitysleirit, ja saksalaiset, jotka hakevat itselleen stoolan naapurin kartanosta, koska sen omistaja on todennäköisesti jo kaasutettu hengiltä. On kuvattu murtuneet mielet, ja ne, jotka tämän kirjan tapaan tulevat ehyiksi vain kun pääsevät tappamaan, kuristamaan hengiltä, raiskaamaan ja lyömään.

Ja raiskaus, siitä sitä vasta onkin kerrottu. Kun naiseen kohdistuu väkivaltaa, on aina pakko raiskata. Rosa Meriläinen muistaakseni kertoi jossain kirjassaan, että hän lopetti yhteen aikaan kirjan kesken aina, kun siinä kohdistui naiseen seksuaalista väkivaltaa. Minunkin tekisi mieli. Eikä siksi, että sitä ei tapahtuisi, tai siitä ei pitäisi vaieta, mutta kun aina sitä, aina se on se äärimmäinen tapa, jolla nainen alistetaan, vaiennetaan, muserretaan. Mutta kuten Meriläinenkin totesi, lopetettuaan tällaiset kirjat siihen pisteeseen kesken, ei saanut enää kirjoja lukea juuri lainkaan. Joten jatkaa siis täytyy, vaikka tämäkin on kerrottu, kirjoitettu ja tuotu jo jokaisesta mahdollisesta suunnasta.

Liksom kuvaa kuitenkin voimakkaalla, mutta silti herkällä tavalla sitä muuttamisen utopiaa, paremmaksi tekemisen haavetta, jota niin moni toisen vallan alle jäänyt joutuu elämään selviytyäkseen. Hän kuvaa sitä rinnakkain valtiotasolla, hän kuvaa nöyristelevää Suomea, joka pitää Saksaa läheisimpänään, ja silti on tuon aseisoveljen silmissä lähinnä mongoloidikansa, jonka voisi huoletta kaasuttaa pois. Ja hän kuvaa sitä yksilötasolla, kun isänsä ikäiseen mieheen rakastunut nainen, rakastumaan pakotettu ehkä tietämättäänkin, kärsii ja yrittää kaikin keinoin pitää vahvempansa tyytyväisenä heräten silti vähän väliä ties miten pitkien tiedottomuusjaksojen jälkeen milloin sairaalasta, milloin komeroon suljettuna. Se tekee yksityisestä julkista, ja se kuvaa raa'asti sitä aikaa, kun perheväkivalta oli perheen asia, sotakauheudet sota-aikojen asia, turtumus pahaan niin nopeaa, että siihen tottui jo muutaman viikon juutalaisten ruumiita lyhtypylväisiin sidottuina katsellessa.

Oli tässä paljon mistä pidin, voimakkuutta ja monitahoisuutta. En vain oikein päässyt yli siitä ajauksesta, että tämä ei silti oikein onnistunut tuomaan aiheisiinsa mitään uutta. Se välillä vähän mässäilikin, tehosti tarpeettomasti ja onnistui siltikin olemaan vain jotain, jonka olin jo aiemmin lukenut. Ja kun aiheesta on lukenut paljon, ei mikään enää shokeeraa. Siihenkin lähinnä turtuu.

Everstinnasta muissa blogeissa: SivulauseitaLumiomenaTuijata. Kulttuuripohdintoja & Amman lukuhetki  

Helmet-haaste 2017: 07. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

POIMINTOJA HELSINGIN KIRJAMESSUOHJELMASTA 2017



Helsingin kirjamessut lähestyvät, ja nyt kun Katri kirjoitti eilen ihan mielettömän hyvän Introvertin selviytymisoppaan messuille, tuntuu, ettei minulla oikeastaan ole aiheeseen enää juurikaan lisättävää. Mutta koska suunnittelu ja ennakointi oli Katrinkin vinkkilistan ykkönen, ja oma lempiasiani on erilaisten esitteiden ja ohjelmien selailu sekä ihan vain listaaminen, ajattelin nyt kuitenkin heittää tähän vielä omat tärpit, ne sellaiset, joihin osallistuisin ehdottomasti kaikkiin jos olisin A. vähemmän ruuhkissa ahdistuva persoona ja B. ylipäätään Helsingissä torstaista sunnuntaihin. Mutta vaikken näihin kaikkiin itse välttämättä ehkä pääse ja ehdikään paikalle, seuraaviin menisin, jos olisin.

T O R S T A I  2 6 . 1 0 .

16:30
Rosa Liksom : Everstinna - lukupiiri
Liksomin Everstinna oli yksi syksyn voimakkaimpia luku-/kuuntelukokemuksia, ja vaikken siitä ole vielä saanut kirjoitettuakaan, olen jo ehtinyt vaihtaa kirjasta mielipidettä varmaan viitisen kertaa tässä viikon sisään. Näin jäsentelemättömien ajatusten kanssa olisi ihan mieletön päästä keskustelemaan kirjasta paitsi ihan ajan myös itse kirjailijan kanssa, sillä tästä riittäisi aivan varmasti purtavaa pidempäänkin juttutuokioon. Minä en valitettavasti torstaina paikalle ehdi, mutta menkää te. Pakolliset ennakkoilmoittautumiset tänne. Westön uusinta lukuunottamatta muissakin lukupiireissä näyttää olevan vielä tilaa!

P E R J A N T A I   2 7 . 1 0 .

11:30
Karri Paleface Miettinen : Viides maammekirja
Uusia näkökulmia käsitteisiin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä, keskustelua toivottavasti siitä, kelle kaikille isänmaallisuus kuuluu ja voiko ääriporukka omia sen itselleen ja omiin tarkoitusperiinsä. Paleface on ihailtavan rohkea kannanottaja ja suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden peräänkuuluttaja, ja hänen ajatuksia kirjansa äärellä kuulisin mielelläni lisääkin.
Aleksis Kivi -lava

15:00
Esikoiset
Seppo Puttonen haastattelee vuoden esikoiskirjailijoita, ja käy heidän kanssaan keskustelua juuri julkaistuista romaaneistaan. Tilaisuudessa on kirjailijat Marko Kantomaa & teoksensa Ylpeydestä (Johnny Kniga), Hannu Laakso & 2018 (omakustanne), Ossi Nyman & Röyhkeys (Teos), Riina Paasonen & Kaikki minkä menetimme (Minerva), Hanna Ryti & Syli (Siltala) sekä eniten itseäni kiinnostava, juuri nyt keskenkin oleva Cristina Sandu & Valas nimeltä Goliat. 
Aino-lava

15:30
Pakolaisuus ennen ja nyt
Tässä keskustelussa on aivan hurjan mielenkiintoinen puhujajoukko, sillä Baba Lybeck keskustelee pakolaisuudesta Sofi Oksasen, monikulttuurisuusasiantuntija Kadar Gellen sekä Amnestyn pakolaisasiantuntija Kaisa Väkiparran kanssa. Miten pakolaisuus ja siitä käytävät keskustelut ovat muuttuneet? 
Aleksis Kivi -lava

18:00
Monikulttuurisuus lastenkirjoissa
Aiheesta keskustelee Veera Salmi & Elina Warsta. Miten monikulttuurisuuden pitäisi näkyä jo lastenkulttuurissa, ja millä tavalla se näkyy siellä "oikein"? Jo Hubaran teoksesta sain lukea, miten tärkeää on löytää kulttuurista itselleen samaistuttavia hahmoja, mutta erityisen tärkeää se on lapsille. Tärkeä keskustelu, johon toivottavasti juna-aikatauluineni ehdin mukaan.
Magia-lava

L A U A N T A I   2 8 . 1 0 .

11:30
Koko Hubara : Ruskeat tytöt
Kallion lukiolaisten haastattelu hurjan tärkeästä aiheesta ja hurjan tärkeästä kirjasta. Aihe, josta soisi jokaisen kuuntelevan ja keskustelevan. Jos itse kirja on vielä jostain syystä mennyt ohi, siitä voi lukea lisää esimerkiksi täältä
KirjaKallio-lava

14:00
Kjell Westö : Rikinkeltainen taivas
Voi Westö! Vaikken uusimmasta kirjastasi oikeastaan edes pitänyt, en silti jättäisi väliin mahdollisuutta kuulla kun puhut siitä. Jospa se hieman avaisi mitä ajattelit, ja miksi kirjoitit näin, jos edes se vähän syventäisi omaakin kokemustani. Haastattelijana Jukka Petäjä.
Aleksis Kivi -lava

16:30
Suomen kirjailijaliitto: Eläintein oikeudet fiktiossa
Laura Gustafsson & Anu Ojala keskustelevat hurjan mielenkiintoisesta aiheesta, tärkeästä sellaisesta. En tiedä voiko eläinten oikeuksista oikeastaan keskustella koskaan liikaa?
Takauma-lava

18:30
Esko Valtaoja : Kohti ikuisuutta
Esko Valtaoja on vain niin mieletön persoona, häntä nyt kuuntelisi vaikka puhuisi mistä! Mutta kun Valtaojaa vielä haastattelee iki-ihana Baba Lybeck, aiheena ikuisuus ja ihmisen käsityskyky, ei tätä keskustelua tekisi mieli jättää väliin.
Ursa-lava

S U N N U N T A I   2 9 . 1 0 .

12:00
Mauri Kunnas : Koiramäen Suomen historia
Baba Lybeck on jälleen haastattelijan roolissa, kun lempi lastenkirjailijani ja -kuvittajani Mauri Kunnas astuu lavalle. Olen Kunnaksen kirjoja käyttänyt vuosittain kaikissa mahdollissa väleissä opetusmateriaalina eskarilaisten kanssa, ja tutuksi ovat tulleet niin Ruuneperit kuin seitsemän koiraveljestäkin, tästä uusimmasta olen erityisen kiinnostunut myös. 
Aleksis Kivi -lava

14:00
Kimmo Ohtonen : Metsäkansan tarina
Ihminen muuttaa luontoa, mutta miten luonto voi muuttaa meitä ja miten me voimme pelastaa sen itseltämme? Luonnonsuojelun ja eläinten oikeuksien äärellä tärkeistä asioista puhuu viime vuoden Finlandian Tieto-kategorian yleisösuosikki, eikä seisone paikallaan turhaan. 
Aleksis Kivi -lava

Huh, kyllähän tuossakin jo keskustelu jos toinenkin kertyi, mutta jospa niistä edes muutaman ehtisi käydä kuuntelemassa. Ja hei! Vieläkö teiltä puuttuu liput kirjamessuille? Jos näin on, ota suunnaksi Instagram-tilini messuaiheinen kuva ja käy osallistumassa kahden lipun arvontaan! Eli suunta TÄNNE hop! Ei tykkäämispakkoja, kommentointi vain, jotta tiedän kenelle liput arpoa. Osallistumisaikaa on perjantaihin saakka, ja tällä kertaa valitettavasti arvontaan ei voi osallistua täällä blogin puolella, Instagramissa vain. Lisää messuohjelmasta taas löydät täältä, vinkkaa ihmeessä myös minulle, jos olen jonkin ehdottomasti ohittamattoman keskustelun missannut. Hauskaa messujen odottelua, tulkaa nykäisemään hihasta jos törmätään kirjahulinan keskellä! 

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

ROXANE GAY : HUNGER - A MEMOIR OF (MY) BODY

ROXANE GAY : HUNGER - A MEMOIR OF (MY) BODY
280s. 
Corsair 2017

Tämä kirja on niin aukirevitty, herkkä, rujo ja kaikkensa antava, että oikeastaan kaiken kirjoittaminen tuntuu nyt erityisen lattealta. Kun kirja on näin vahva, ei siitä saa kuin laimeita sanoja.

Joten kirjoitan nyt näin: kiitos Roxane Gay. 

Kiitos, kun tuot näin rohkeasti esiin sen, mitä voi yhden ihmisen ylipainon takana piillä. Kiitos kun avaat omakohtaisuuden kautta sitä, miten omasta kehosta, sen koskemattomuudesta ja määräämisoikeudesta voi joutua luopumaan sinisilmäisen luottamuksen vuoksi, vain koska haluaa olla rakastettu. Kiitos kun näytät kaikille kirjaasi lukeville, miten tuollaisen trauman jälkeen ihminen tekee kaikkensa, ettei joudu kokemaan mitään sellaista uudelleen, eristää joko itsensä suojatakseen tai kasvattaa itselleen sellaisen muurin, että jo sitä valmistellessa tietää, ettei sitä voi kukaan, koskaan, missään murtaa. Toiselle se on jotain vähemmän konkreettista, sinulle se oli kymmenien ja taas kymmenien kilojen ylipaino.

Kiitos Roxane, kun näytät meille sen brutaalin maailman jossa me elämme, sen maailman, jossa ylipainosta on tullut julkista omaisuutta, julkinen paikka. Jossa ylipainoista ruumista vasten voi juosta julkisella paikalla, sen päälle voi konkreettisesti tallata, sen viemää tilaa voi internetissä suomalaissetämiesten tapaan kauhistella päivittelemällä pitkiä lentoja vierustoveriaan salakuvaten ja päästä pälkähästä edes pahoittelematta. Kiitos kun näytät miten vastenmielisiä laihdutusohjelmakonseptit ovat, kiitos kun näytät miten vaikea sinun on mahtua siihen muottiin, mitä yhteiskunta sinulta odottaa. Meiltä odottaa.

Kiitos siis, kun kritisoit tapasi mukaan lempeästi, mutta silti terävästi ylipäätään yhteiskuntamme painokeskeisyyttä, ylipainoa, alipainoa ja ihan vain painoa. Sitä, että mikään muu ei ole mitään, jos paino ei ole oikein, kukaan ei ole onnellinen, jos hänen kehonsa ei ole sitä mitä siltä odotetaan. Kiitos kun muistutat, miksi pelkkä kehopositiivisuus ei ole vielä avain asioiden muuttamiseen, vaan taistelu yleistä ilmapiiriä ja fat shamingia vastaan on. Kiitos kun kiinnität siihen huomiota, ja kiitos kun kiinnität minun huomioni sellaisiin asioihin, jotka ovat sinulle arkipäivää, mutta minä en edes ymmärrä niitä. Kiitos kun kerrot miten kamalaa on ahtautua tuoliin, johon et mahdu ja kiitos kun kerrot miten nöyryyttävää on saada itsensä raputtomalle lavalle. Kiitos kun uskallat tehdä yksityisestä julkista, kiitos kun avaat silmiä ja saat ymmärtämään.

Ja ennen kaikkea, kiitos Gay kun olet niin auki. Rehellisen, rikkirepivän avoin, kaikkensa antava, niin lähellä ja iholla, ettei tekstiäsi voi vain lukea, sitä elää. Kiitos kun annat koko elämäsi luettavaksemme, vaikka sen varjolla joku saa taas vain lisää aseita loukata sinua anonyymisti internetissä. Kiitos kun jaoit pimeimmät hetkesi, ne, joiden olemassaoloa voin vain vieressä henkeä pidätellen kauhistella ja ne, jotka tunsin eläneeni itsekin, aivan samanlaisina. 

Kiitos Roxane Gay kun kirjoitit tämän kirjan.

Hungerista muissa blogeissa: Polte, Nannan kirjakimara & Reader, why did I marry him?

perjantai 13. lokakuuta 2017

KANGASTUS 38 // TEATTERIARVOSTELU

 
KANGASTUS 38
Kansallisteatteri 12.10.2017
Perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin
Ohjaus Mikaela Hasán
Dramatisointi Michael Baran yhteistyössä Mikaela Hasánin kanssa
Postauksen kuvat Mitro Härkönen // Kansallisteatteri
Liput näytökseen saatu blogin kautta

Kun Kjell Westön romaani Kangastus 38 sovitetaan näyttämölle, sitä on minun vaikea ohittaa. Ohi tuskin on teiltäkään mennyt rakkauteni kyseiseen kirjailijaan, ja etenkin myös tähän nimenomaiseen teokseen, siihen Westön romaaniin, jonka luin alle vuorokaudessa yhdeltä istumalta, kun se tuntui niin raikkaan uudelta, yllättävältä ja tiheätunnelmaiselta, ettei sitä vain voinut laskea käsistään. Yllättävänkin hyvin tuon tarinan käänteineen vielä nelisen vuotta myöhemmin muistin, mutta toisaalta se oli vallan mainio asetelma näytelmän kannalta, nyt sain täysin keskittyä tarkastelemaan sen näyttämötaiteellisia ulottuvuuksia kun tapahtumat olivat tuttuja ja turvallisia.

Ja varsin tutun ja turvallisen kaavan mukaan näytelmä lähtikin liikkeelle. Sen sovitus lavalle oli niin taitavan makeasti eteen tuotu, että tuntui kuin olisin visuaalisesti lukenut rakastamaani kirjaa. Se herätti sen henkiin, ja se herätti sen niin uskollisesti, ettei siitä löytänyt mitään moitittavaa, mitään ristiriitaa omien mielikuvien kanssa. Se leikitteli hienosti romaanissakin kolmeksi jakautuneen Milja Matilda Wiikin eri puolilla roolittaen hänet kolmelle eri näyttämöllä yhtaikaa olleelle näyttelijälle, ja etenkin Noora Dadun rooli Milja-neitinä oli uskomattoman voimakas ja ihon alle ryömivä. Toki Milja-neiti oli myös hahmona tietyllä tapaa vahvin, mutta silti huomasin seuraavani Dadun suoritusta silloin kun päähenkilön eri puoletkin olivat äänessä, vuorossa, esillä, silti Dadun/Milja-neidin valovoimaisuus vei jollain tapaa jalat alta, ja se jos mikä loi kolmiosaiselle hahmolle syvyyttä ja luonnetta, sellaista, jollaista lavatoteutuksissa harvoin tässä mittakaavassa näkee. Ensimmäinen näytös painottuikin tähän hauraaseen naiseen, ja hänen yksityiseen kauhuunsa ja sen kurissa pitämiseen Helsingin kauniilla kaduilla, elokuvateattereiden pimeydessä, raitiovaunuissa ja asianajaja Thunen konttoristina.


"Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus."

Ensimmäinen näytös vei minut tosiaan täysin mennessään, mutta ihan himpun verran tunnelma ja intensiteetti notkahti toisen näytöksen aikana, väliajan jälkeen. En tiedä nostinko jostain esiin omat kriittisemmät silmälasini, vai alkoiko tässä vaiheessa uskollisuus kirjalle nousta hieman liiankin suureksi, sillä en enää osannut yllättyä ja vaikuttua samalla tavalla kuin ensimmäisessä näytöksessä, kun olin tämän kerran jo kirjan sivuilla niin vahvasti kokenut. Joka tapauksessa tunnelma muuttui kuitenkin synkemmäksi, yksityisestä ja yhden ihmisen kokemuksesta 1930-luvun lopun ilmapiiriä laajemmin kuvailevaksi, raastavaksi ja epäoikeudenmukaiseksi, sellaiseksi, jonkalaisena välillä tämän nykyisenkin maailman painon hartioillani koen.

Ja toista lähes päähenkilön asemaan mahtuvaa, Claes Thunea, Klabbenia tulkitseva Timo Tuominen loistikin kyllä roolissaan hyväosaisena ja eliittiin kuuluvana, mutta siitä syyllisyyttä tuntevana hahmona, joka tähän päivään tuotuna olisi juurikin se etelähelsinkiläinen punaviherkuplassa elävä kauralattehipsteri, joka painii maailmantuskan ja kaikensyyllisyyden alla, haluaa olla ja auttaa enemmän, ottaa punikin/maahanmuuttajan töihin ja on ylpeä siitä, mutta ei silti ymmärrä, tavoita sitä sorretun elämää kun on aina saanut etuoikeutettuna tottua oikeudenmukaisuuteensa. Myös Kristo Salmisen hahmo, juutalainen Jogi oli todella taitava, vaikkakin ihan himpun verran päälleliimatun oloinen, kun ei päässyt ja ehtinyt yhdessä näytelmässä täyteen kokoonsa kasvaa, vaan jäi hieman irralliseksi keinoksi kuvata vähemmistön, vainotun ja alistetun kautta sitä maailman pauhun kauheutta, jota maailma toisen maailmansodan alla eli. Tärkeä, kuitenkin, Jogin kautta näyttäytyi inhottavasti irvistäen se etuoikeutetun helppous vain ummistaa silmänsä niiltä epämiellyttäviltä asioilta, vääryyksiltä ja epäoikeudenmukaisuuksilta, kuitata ne pikkujutuiksi, muuntua nykypäivän tolkun ihmiseksi, joka on hiljaa eikä turhaan kenenkään puolesta huutele. Ne kun muka ovat niin tärkeitä ihmisiä keskustelussa, hiljentämällä meidät kaikki kuoliaiksi. 


Tuhoamisleirit, vankileirit, nuoren, vasta 20-vuotiaan kansakunnan epävarmuus suurien sotien kynnyksellä, jossa varovasti varpaillaan kulkien jokainen yrittää parhaansa mukaan selvitä, tulla kunnon ihmisiksi menneisyydestään huolimatta tai sen ansiosta. Kahtiajakautuneisuus, jossa toisen ymmärtäminen on parhaimmillaankin vain hyväntahtoisuutta. Ja hyväntahtoisuus, joka ei riitä, jos siitä ei riisuunnu aidosti toisen rinnalle. Ja mysteeri, hiljalleen aukeava painajainen, jota kohti tarina vääjäämättä kulkee, näistä aineksista on saatu kieltämättä näyttävä ja vaikuttava teatteriesitys rakennettua. Kjell Westön kirjan lukijoille se on uskollinen näyttämöversio jo kerran luetusta, seuralaiseni kaltaiselle kirjaa tuntemattomalle pikkuhiljaa ja kantaaottavasti avautuva kudelma historiamme käänteistä. Niistä, joista nyt trendikkään kliseisesti tänä päivänä voidaan todeta löydettävän yhteyksiä nykyhetkeen, ja toivotaan ottavamme opiksi. Mutta historia toistaa itseään, niin se on aina tehnyt, ja niin se tulee aina tekemään. Kaikki virheet pitää tehdä itse, jotta niistä voi oppia, mutta voi vain toivoa, ettei niitä aina tarvitsisi tehdä niin järjettömän suuressa mittakaavassa kuin edelliset tekivät. Että jokin pieni toivo meillä olisi, vaikka 1930-luvun Suomessa se lohduttomalta tuntuikin. 

tiistai 10. lokakuuta 2017

HELMI KEKKONEN : SUOJATON

Helmi Kekkonen : Suojaton
160s.
Siltala 2014

Sateesta ja harmaudesta huolimatta, ihanaa ja kaunista Aleksis Kiven päivää kaikille! Jotkut juhlistavat sitä kotimaisilla klassikoilla, itse tartuin Helmi Kekkosen Suojattomaan, joka on jokaisen huomionosoituksensa ansainnut. Tokikaan sitä en etukäteen tiennyt, mutta jokin Kekkosen tekstissä  ja aihevalinnoissa on jo sellaista, joka tuntuu minua puhuttelevan, olevan minulle kirjoitettua. Olen aiemmin lukenut häneltä Vieraat, ja vaikka tuoreeltaan se tuntuikin liian joltain, liian paljolta tai vähän liian vähältä, en edes osannut kuvailla tarkkaan varsinaisesti miltä, on se yksi niistä kirjoista, jotka ovat kasvaneet ajansaatossa kokoaan huomattavasti suuremmiksi. Niitä on muutamia, sellaisia, joiden ei edes lukuhetkellä vielä tunnistanut olevan tulevia lempikirjoja. Sellaiset ovat vahvoja, ja pysyvät mielessä, vaikkei kummemmin yrittäisikään.

"Viikonloppuisin Hannele vaati Tomasta istumaan Isan kanssa, katsomaan, tulkitsemaan tämän eleitä ja ilmeitä, niitä muutamia sanoja. Useimmiten Tomas teki mitä pyydettiin, sanoi ymmärtävänsä Hannelea, mutta hänen mielestään Isa oli vain omalaatuinen, erityinen, heidän pitäisi kunnioittaa sitä. Heille sanottaisiin jos jotain olisi todella vialla. Hän uskoi lääkäreitä, miksei uskoisi? 

Hannele, kaikki on hyvin.

Tomaksen ääni oli niin vakaa, Hannele yritti tarttua siihen."

Helmi Kekkosen toiseksi uusin julkaisu on herkkä, surullinen ja kipeä pienoisromaani, joka kuvaa vuoroin äitiä, Hannelea, sekä hänen tytärtään, Isaa, jonka sanat eivät tule niin kuin muut ovat tottuneet, ja jonka maailma on hänen sisällään niin erilainen kuin toisten, eikä tästä todellisesta maailmasta tahdo löytyä siihen sopivaa tarttumapintaa eikä suojaa. Isa on lääkärien mukaan täysin normaali ja älykäs lapsi, mutta Hannele kipuilee oman roolinsa ja kyvyttömyytensä kanssa, suojelee ja tahtoo lähelle, vaikkei Isa päästäkään. Isan isä, Tomas, suojelee ja tuo turvaa omalla tavallaan, sillä millä hän osaa, parhaaksi näkee, vaikka se tuntuukin Hannelesta lähes petokselta. Meillä jokaisella on hyvin erilainen tapamme käsitellä vaikeita asioita, turvattomuutta, osaamattomuutta, vanhemmuutta, kun lapsi ei olekaan tavallinen hymytyttö muiden joukossa. Ja sitä tämä kirja osaa mielettömän hyvin kuvata.

Halusin ihan hurjasti lukea tätä kirjaa vain kirjana, kauniina, surusointuisena teoksena ilman oman ammatti-/opiskelutaustan rasitetta, ilman kosketusta erilaisiin ja erityisiin lapsiin, mutten ihan täysin siinä onnistu. Kun opiskelee erityispedagogiikkaa, tekee työtä lasten kanssa, joiden sisäiset maailmat eivät ole aina samat kuin ne niin sanonusti normien mukaisesti normaalina pidettyjen, voi olla haastavaa lukea aiheesta kirjoitettua fiktiota. Se minua tässä eniten pelotti, pelotti, että takerrun yksityiskohtiin ja pieniin epäloogisuuksiin, sillä itseni tuntien sellainen saattaa musertaa koko lukukokemuksen. Mutta se pelko oli turha. En takertunut, en löytänyt takerruttavaa. Löysin vain viiltävän kipeää ja tiheää, sellaista, jonka takia tätä myös haluan tehdä työkseni. Oppia ymmärtämään aina vain enemmän niitä, joita ei lähtökohtaisesti aina edes haluta ymmärtää.

Meillä jokaisella on oma tapamme käsittää maailmaa, ja oma tapamme haluta suojautua siltä. Maailma, yhteiskunta ja yhteisö ympärillämme pitää kuitenkin normaalin käsitettä niin kamalan pienenä, ohuena ja kiveenlyötynä, että piirun verrankin erilaisen on vaikea sitä omaa paikkaansa siinä valmiiksi määritetyssä maailmassa löytää. Ja silti se on kaikki, mitä ihminen tarvitsee: olla turvassa, olla hyväksytty. Olla olemassa sellaisena kuin on, ei vain toiveena siitä, millaisena muut haluaisivat hänen olevan. Ja sitä Isa tahtoo, olla kuten kaikki muutkin. Mutta kun ei ole itse kuten kaikki muutkin, tekevät kaikki muut siitä tahdosta varsin haastavaa.

Suojaton on elävä, viiltävä ja kipeä muistutus tuosta kaikesta, se on oman paikan etsimistä, se on erityisyyttä, kuulumattomuutta ja kaikkensa tekemistä, jotta kuuluisi kuitenkin. Kekkonen kirjoittaa painavia sanoja, sellaisia, joita ei voi jättää yhtään väliin, jos haluaa ymmärtää tarinan. Ja silti hän kirjoittaa niin herkästi, ilmavasti ja maailmoja eteentuovan kuvailevasti, ettei niitä haluakaan väliin jättää. Suojattomassa on jotain henkeäsalpaavan lohdutonta, mutta on siinä muutakin. Pilkahduksia harmaan keskellä, yritystä ymmärtää ja pitää kättä sen mustiin hiuksiin verhotun päälaen päällä ja sanoa, että minä olen tässä, tuli mitä tahansa. Se on lupa olla erityinen.