lauantai 11. heinäkuuta 2020

KESÄN ILAHDUTTAVIN YLLÄTYS – JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS

JUHANI KARILA : PIENEN HAUEN PYYDYSTYS
282s.
Siltala 2019

Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys on niitä harvoja kirjoja, jotka ostin täysin normaalihintaisena, uutena kirjana itselleni tietämättä siitä oikeastaan mitään. Kirjaa oli kehuttu paljon – suurilta osin  sellaisista suunnista, joiden kirjamakuun normaalisti varsin varauksetta luotan – ja koska koronakevät oli pitkä ja tylsä, päädyin naputtelemaan itselleni kirjatilausta joskus maaliskuun ja toukokuun väliin jäävänä sumuisena aikana. Sumuun jäi hetkeksi kirjakin, ja vasta kesälomamatkalukemistoon mökille, ennen omaa Lapin reissuani, tulin todella tarttuneeksi siihen.

Koska ostin Pienen hauen pyydystyksen siitä juuri mitään tietämättä, en tosiaan myöskään lukemista aloittaessa tiennyt laisinkaan mitä tuleman pitää. Se on varsin tyypillistä minulle: en lue kirjoista kirjoitettuja arvioita, pieniä kuvauksia enkä edes kirjan takakansitekstiä ennen kuin olen lukenut itse kirjan. Nautin siitä, että saan sukeltaa täysin tuntemattomaan, oman itseni luomin odotuksin, muiden sanojen antamatta näyttää suuntaa lukemisilleni. Siitä on yleensä lähinnä hyötyä, mutta joskus sokkona kulkeminen johdattaa myös paikkoihin, joista ei todella itseään tiennyt löytävänsä. Ja Pienen hauen pyydystys todella oli juuri sellainen romaani.

Odotin siis etukäteen, jostain kummasta syystä, heleä-äänistä kasvukertomusta, Lapin äänettömiä erämaita, korulauseita ja hempeää kerrontaa. Mutta yhtäkkiä olinkin keskellä absurdia suomaisemaa, peijooneja, murhaajien perässä juoksevia poliiseja, murretta vääntäviä maalaisia Itä-Lapin nurkilla. Enkä ihan toden totta tiennyt, mitä tilanteesta pidin. Olin yhtä pihalla kuin Elina Ylijaakoa kirjassa pidättämään tullut ylikonstaapeli Janatuinen, enkä kirjan nimestä huolimatta lainkaan saanut kiinni, onko kirja niin sanotusti lintu vai kala.

Mutta kalahan se. Suuri, liukas, sulamisvesilampeen jumiin jäänyt hauki, johon rakastuu ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara.

x

Karila on minulle kirjailijana varsin vieras, ja sekin loi kirjaan oman tunnelmansa. Ennen kun sain kiinni kirjan hilpeän humoristisesta otteesta, tuntui kuin olisin lukenut jotain Katja Ketun ja Johanna Sinisalon väliltä. Mutta kun tarina eteni, ja käänteet muuttuivat entistä omaleimaisimmiksi, alkoi Karila saavuttaa tekstissään samaa vallatonta, vakavaa hilpeydentasoa, kuin yksi aiemmista kesälempparikirjoistani, Mike Pohjola Turun palosta kertovassa lukuromaanissaan 1827. Ei näissä sinänsä samaa ollut, ja vertailu nyt muutenkin lähinnä on tympeää, mutta kuitenkin. Pidin samanlaisesta totisesta huumorista, näppärästä sanailusta, täydellisestä tavasta käyttää suomalaista mytologiaa hyväkseen tarinan kirjoittamisessa. Sillä paljon olen lähivuosina juuri tätä kotimaista mytologiaa ammentanutta kirjallisuutta itsekin kuluttanut (no hyvä on, kolme kirjaa olen lukenut, joissa tätä on...), eikä mikään aiemmista ole onnistunut yhdistämään näin oivaltavasti vanhoja hattaroitamme, peikkojamme tai muita mörököllejä todellisuuteen mitä Karila tässä romaanissa teki. Valloittava taito, ja harvinainen, sanoisin.

Joten kyllä. Liityn siis nyt mieluusti Karilan romaania ylistävään joukkioon, ja hilpeää, vetävää ja omaleimaista kirjallisuutta kaipaaville aion jatkossa sumeilematta suositella Pienen hauen pyydystystä. Ihan pientä miinusta toki tekisi mieli antaa hieman heppoisesta loppuratkaisusta, tietynlaisesta siirappisuudestakin jopa ehkä, mutta olihan se vallan suloinen lopetus sinänsä. Itse olisin kaivannut vielä älyttömämpää menoa ja enemmän tästä ajasta irrallaan olevaa irroittelua, mutta se on vain minun kaipuuni se. Karila onnistuu kuitenkin itse siinä, mitä romaanillaan on lähtenyt rakentamaan, ja tuloksena on vallan hieno romaani. Omanlaisensa, ja se jos mikä tuntuu juuri nyt äärimmäisen raikkaalta.

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

perjantai 3. heinäkuuta 2020

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT

MAGGIE NELSON : JANE / PUNAISET OSAT
415s.
S&S 2020
Alkuteokset: Jane: A Murder 2005 & The Red Parts 2007
Suomennos: Kaijamari Sivill
Saatu arvostelukappaleena

Maggie Nelson on jonkinlainen yleisnero. Sellainen suuri ajattelija, joka osaa tiivistää pieniin lauseisiin kokonaisen elämän, yhteen kirjaan kannanoton alleviivaamatta sitä kertaakaan. Tavallinen kuolevainen ihminen, jonka käsissä teksti saa aivan uusia merkityksiä, ulottuvuuksia ja erityisesti kerronnanmuotoja, kerta toisensa jälkeen. Nelsonia ei kahlitse genrerajat, kirjoittamisen normatiiviset säädökset, aika eikä paikka. Tuntuu, että aina kun Nelsonia suomennetaan lisää, käsillä on se ehdottomasti paras teos. Kunnes tilalle tulee uusi.

Ja oi, kyllä. Lähes paatoksellinen, totaalisen kritiikitön ja puhtaan ihaileva tapa kirjoittaa Nelsonista on tullut jäädäkseen. Tätä tarkoittaa blogini esittelyteksti, jossa kerron että luen kriittisesti, jos ajatukset ei kohtaa, kritiikittä jos rakastan. Hullaannun ja hurmaannun, ja se on itseasiassa tunne, jota lukiessa tavoittelen. Ei repivä kriittisyys, ei ongelmakohtien osoittelu. Se on tämä lähes hurmionomainen tunne, joka ylöskirjoittaessa tuntuu jo vähintäänkin överiltä, mutta on silti niin totta. Pysäyttämätön innostus kirjasta, jolloin kirjoittaminen käpertyy tällaiseksi metahehkutukseksi. Että koettakaa kestää. Ei tällaisiä kirjoja sentään niin paljon ole, että tyyliin ehtisi kyllästyä.

Nelsonin teokset, Jane: A Murdet sekä The Red Parts ovat suomennettu tänä keväänä yhteisniteenä Jane / Punaiset osat. Alunperin kaksi täysin erillistä kirjaa kietoutuu lyhyesti sanottuna Nelsonin oman tädin vuonna 1969 tapahtuneen murhan ympärille, mutta sisältävät sen lisäksi myös kokonaisen maailman. Jane itsessään on oikeastaan runoteos, runomuotoinen kertomus Nelsonin tädistä Janesta ja hänen murhastaan, murhaan liittyvistä epäselvyyksistä. Ruumiista hautausmaalla, päiväkirjamerkinnöistä, sekä Nelsonin itsensä että ennen hänen syntymäänsä kuolleen Janen. Jo Jane itsessään on teoksena äärimmäisen koukuttava, sellainen yhdeltä istumalta luettu page turner, sivunkääntäjä, joka vie itse itseään eteenpäin. 

Jane julkaistaan vuonna 2005, ja samoihin aikoihin Nelsonille käy ilmi, että hänen tätinsä tapaus on avattu uudelleen aktiiviseen tutkintaan. On itseasiassa löytynyt johtolanka, kasa DNA:ta, jotka liittävät tapaukseen aivan uuden epäillyn. Punaiset osat onkin jonkinlainen kertomus, dokumentaatio tai romaani aiheesta tutkinnan aloittamisen jälkeen, ajasta Janen julkaisua seuraavilta vuosilta.

Nelsonin teospari – kuten hänen tuotanto tosin noin muutenkin – pakenee sen tarkempia määritelmiä, ja se on minusta ihanaa. Jostain syystä määrittelemätön on kuitenkin ihmisille vaikeaa, ja joillain sanoilla tätä silti pyritään kuvaamaan, mutta jo siihen pyrkimykseen löytyy Punaisten osien epilogista Nelsonin oma kommentti: "- - - Punaisista osista haaveissani vielä tulee: omalaatuinen, tiivis meditaatio ajan suhteesta väkivaltaan ja suruun kaikeksi onneksi irrallaan 'ajankohtaisuuden', 'true crimen' tai edes 'muistelmien' räikeistä otsikoista." Ja sitä siitä on tullut. Ja siksi kaikki määritelmät tämän kohdalla ovat turhia ja turhan väkivaltaisia. Sellaisiin laatikkoihin laittamista, joita ei todellisuudessa Nelsonin tuotannon kohdalla ole olemassakaan.

Näistä teoksista voi lukijasta riippuen myös löytää vaikka mitä, mutta itselleni Jane tuntuu kirjalta, joka avaa suvun mysteereitä, kun taas Punaiset osat on siitä tyypillistä Nelsonia, että se on kaikkea yhtaikaa. Se on surukirja, erokirja, murhakirja, perhesuhdekirja, tarina menettämisestä, oikeudesta, eikä silti mitään noista. Se on terävä osoitus yhteiskuntamme tavasta fetissoida nuorena kuolleiden, mieluiten vielä murhattujen, nuorten naisten ruumiit, se on murhamieltä ja osoitus täysin vankkumatonta rakenteellista naisvihaa kohtaan. Punaiset osat voi olla kritiikki siitä, miten jatkuvasti (etenkin amerikkalaisessa yhteiskunnassa) uhriin kohdistuva, tosiaan jopa kiihkoon taipuvainen kiinnostus vie huomion naisia murhaavilta miehiltä, psykologisoi murhaajat yksittäisiksi tekijöiksi, seksuaalista väkivaltaa sisältävät murhat järjettömästä yleisyydestään huolimatta viallisten mielten yksittäisiksi teoiksi. Julkisuus ja aiheiden käsittely kauniina kuolleiden uhrien ympärillä on tosiaan omiaan vahvistamaan tätä kuvaa. Ja tätähän meidän kulttuurimme on täynnä: rikosfantasioita, true crimeä, järkyttävien kohtaloiden ja silmittömän väkivallan viihteellistämistä. Ja niin kauan kun murha, oli keskiössä sitten sen selvittäminen tai tekeminen, tv-sarjasta tai elokuvasta riippuen, on meille täydellistä viihdettä, on se myös äärimmäisen romantisoitu teko, jota ei ihan niin vahvasti sitten kuitenkaan tuomita kuin sen lopullisuutensa kannalta kuvittelisi tehtävän. Järkytyksemme on suuri, kun murhia tapahtuu, muttei kuitenkaan niin suuri, että se aidosti siirtäisi huomion misogynistiseen kulttuuriin, jossa naisen murhaaminen todella on myös viihdettä. Mutta samalla kun Nelson selvitttää omaa elämäänsä, hän tarkastelee juuri näitä rakenteita taitavasti. Ja siinä hän onnistuu, ja siksi olisi väkivaltaista iskeä tälle kirjalle esimerksi true crime -leima. Se kun jatkaisi fetissoinnin linjalla, rohkaisisi urkkivaan lukemiseen. Jane / Punaiset osat ansaitsee paljon enemmän ja paljon syvemmin, vaikka kyllä, se on myös varmasti täydellinen murhamysteerikirja kuumaan kesäpäivään. 

Helmet-haaste 2020: 
Jane: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani
Punaiset osat: 39. Kirjassa lennetään

maanantai 29. kesäkuuta 2020

PUOLIKAS VUODESTA 2020



Tähän asti tänä vuonna olen lukenut
24 kirjaa, joista 

9 on suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa
13 on naisen/naiseksi oletetun kirjailijan kirjoittamaa
12 on kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut
7 on keskenään eri maasta tulevan kirjailijan kirjoittamaa
13 on vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan
8 on tietokirjaa
1 on novellikokoelma
1 on autofiktio
1 on omaelämäkerrallinen teos
1 esseeteos
2 on oikeastaan yksi fyysinen kirja, sillä erillisenä alunperin julkaistut teokset
ovat päätyneet suomennetuksi yhteisniteenä
3 on luettu omasta hyllystä
6 on lainattu kirjastosta
9 on kuunneltu äänikirjana
6 on saatu arvostelukappaleena
2 on julkaistu alunperin ennen 2000-lukua
10 on julkaistu (suomeksi) vuonna 2020
3 on yli 400-sivuisia
6 on alle 200-sivuisia
285-sivuisia keskimäärin
1 on yhden tähden kirja
5 on viiden tähden kirjoja
2 on juuri nyt (melko) aktiivisesti kesken

ja parhaat ovat olleet

Maggie Nelson : Jane / Punaiset osat
Helmi Kajaste : Rakenna, kärsi ja unhoita


Puolet tästä kummallisesta vuodesta 2020 alkaa olla jo lähes takana, ja on aika jälleen kirjatilastoinnin, puolivuosikatsauksen, josta on blogissani vuosien varrella tullut jo tapa. Alkuvuosi oli outo - kaikin mahdollisin puolin ja aika tasaisesti kyllä enemmän tai vähemmän vähän jokaiselle - ja myös vähälukuinen. Tahti alkoi kiihtyä, palata kai normaalimmaksi, noin toukokuun kohdalla, eli vasta kaksi hyvää lukukuukautta tähän vuoteen on mahtunut. Mutta kirjoja silti reilut parikymmentä, se on vallan ok tahti. 

Tänä vuonna on mennyt äänikirjoja enemmän kuin monena aiempana vuonna yhteensä, pääosin huhti- ja kesäkuun välillä. Ne olivat hyvä tapa palata kirjallisuuden äärelle (ei sillä, että täysin kokonaan poissa olisin ollutkaan), opetella keskittymään uudelleen kun oma keskittymiskyky noin muuten muistutti lähinnä pikkuoravaa. Äänikirjasuosikkeja olivat tietokirjat, ja nyt kesän kunniaksi myös ihan fyysiset romaanit vievät taas mukanaan. Ehkäpä palaan äänikirjasovellusten pariin taas syksyllä, ne ovat mainiota työmatkaviihdettä, etenkin kun kulkuneuvoa pitää vaihtaa kahdesti suuntaansa. 

Loppuvuodelta en kirjallisesti oikein odota mitään, paitsi tietysti sykähdyttäviä lukukokemuksia ja uusia lempikirjoja. En aseta tavoitteita, toivo lukevani mitään tiettyä, haaveile uusista kirjoistakaan. Olen aika laiskasti katsastellut edes syksyn julkaisukatalogeja, tuntuu että kevät oli täynnä omia lempikirjailijoiden uutuuksia (Maggie Nelson! Rachel Cusk! Elizabeth Strout! Elena Ferrante!, että se oli jo varsin hellimistä. Jos jotain pitäisi painottaa, niin kirjailijoiden moninaisuutta: mutta sitä varten onneksi sainkin kerättyä vast'ikään instagramissani seuraajiltani lukuvinkkejä. Eniten kiinnostaa nyt sateenkaarikirjallisuus, ei-valkoisten kirjoittamana. Sitä löytyy harmillisen – ja jopa hävettävän – vähän suomeksi, mutta ehkä jokin äänikirjasovellus tulee ja pelastaa. Täytyy tutkiskella vaihtoehtoja, tai kokeilla vaikkapa jotain aivan uutta! Mutta sitä ennen, lomalle, nyt. Tai olen kyllä viikon jo ollut, mutta kotona ja täysin menossa. Ehkä illalla mökille päästyä viimein saisin hieman myös rauhoituttua. Kirjoilla tai ilman.


edellisvuosien 
puolivuosikatsaukset:
20192018 x 2017 2016

lauantai 27. kesäkuuta 2020

SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA

KUKKA RANTA & JAANA KANNINEN :
VASTATUULEEN – SAAMEN KANSAN PAKKOSUOMALAISTAMISESTA
263s.
S&S 2019

Suomalaisten tietämys saamelaisuudesta ja sen historiasta on varsin hataraa ja räikeänkin stereotypista, eikä opetussuunnitelmamme ole meidän kouluaikoinamme juurikaan oman alkuperäiskansamme historiaa, saati nykyistä asemaa suomensuomalaisille juurikaan opettanut. Ja jos rehellisiä ollaanm eipä saamelaisuudesta puhuttu luokanopettajan kelpoisuuden antavissa opinnoissanikaan laisinkaan - ei historian, yhteiskuntaopin eikä edes antirasismia käsittelevän valinnaisen kurssinkaan sisällä. Sanallakaan. Ja nämä opinnot kävin lukukaudella 2018-2019. Toki tietoa löytyy, kun sitä osaa etsiä, mutta siinäpä se juju onkin: jos tietoa täytyy etsiä, jää ymmärrys oman alkuperäiskansamme asemasta yksilön harteille. Stereotypiat yksittäisten ihmisten suoristamisiksi, yleissivistävän tiedon esiin tuominen saamelaisaktivistien harteille.

Tätä kapeaa tietokäsitystämme vastaan toimittajat Kukka Ranta sekä Jaanan Kanninen ovat lähteneet kirjoittamaan laajaa tietokirjaa, joka pureutuu ensisijaisesti Suomen valtionkin alueella olevan Saamenmaan asemaan ja historiaan. Vastatuuleen liikkuu kolonialismista rotuoppiin ja sitä kautta aluekiistoihin ja valtaväestön äärimmäiseen tietämättömyyteen, mitä perinne-elinkeinojen toteuttaminen todella Pohjois-Lapissa tarkoittaa, ja miten esimerkiksi jäämerelle ulottuva junarata uhkaisi kokonaisen kolttasaamelaisen kulttuurin olemassaoloa. Ja kuinka moni meistä edes osaa nimetä Suomessa asuvat saamelaiskansat? Tietää kuinka montaa eri saamen kieltä Saamenmaalla puhutaan? 

x

Käsityksemme saamelaisuudesta on siitä erikoinen, että me emme ole oikeastaan missään historian vaiheessa onnistuneet katsomaan peiliin, ja nähneet sitä sortoa, jota omankin valtiomme rajojen sisällä järjestään on tapahtunut. Nauramme saamelaisketseille, mutta pidämme Pirkka-Pekka Peteliuksen anteeksipyyntöä vähän hupsuna, ja parhaimmillaankin liioteltuna. Nostamme nyrkit pystyyn ja vastustamme rasismia, mutta kuvittelemme, että siitä kärsivät vain iholtaan eri väriset ihmiset, eivät pakkosuomalaistetut saamelaiset. Ja sehän siinä taas niin nurinkurista onkin: kun rasismi määritellään vain yhden yksilön kurjaksi kokemukseksi siitä, että häntä haukutaan, lyödään tai kiusataan erivärisen ihonsa vuoksi, kuvittelemme ettei rasismi koske meitä. Että kun meidän poliisimme ei lähtökohtaisesti tapa mustia pidätystilanteissa, rasismia ei ole. Ettei meidän yhteiskuntamme syrji, kun minä en syrji.

Mutta niinhän asia ei valitettavasti ole. Rasismi on todellisuudessa rakenteellinen vallan muoto, jossa ihmisiltä odotetaan piiloisesti mahdollisimman vahvaa tietynlaisuutta. Tietynlaisuushan on tunnetusti valkoisuutta, mutta se on myös kantaväestöön kuulumista, virheetöntä suomen kieltä, kulttuurillisesti mahdollisimman keskiverroksi sulautunutta. Ja kun millä tahansa tavallla poikkeaa siitä odotetusta tietynlaisuudesta, tulee syrjityksi. Ei saa kutsua työhaastatteluun, koska nimi ei kuulosta suomalaiselta. Ei pääse etenemään työpaikalla, koska iho ei ole kantasuomalaisen kalpea. Ei saa nostaa haloota syrjinnästä ilman, että tulee leimatuksi oman etnisen ryhmänsä kiukuttelevaksi edustajaksi. Ei itseasiassa saa sanoa mitään, tehdä yhtään virhettä, myöhästyä edes töistä ilman, että se leimataan vähemmistöryhmään kuuluvan ihmisen tyyppipiirteeksi. Ja sitä rasismia meidän etuoikeutettujen, kantasuomalaisten on välillä äärimmäisen vaikea havaita. Emme näe sitä, sillä se on hyödyttänyt meitä. Olemme menneet monien muiden pätevien ohi edes huomaamatta, että tilasta tai paikasta on tarvinnut edes paperilla kilpailla. Menemme ja nautimme, ja kuvittelemme, että olemme päässeet perille ihan itse. Omalla kovalla työllä. Niskasta kiinni ottamalla.

Ja se on raakaa ymmärtää. Ja vielä raaempaa on ymmärtää, että kaikessa tasa-arvoisuudessaankin elämme valtiossa, joka ei ole vieläkään ratifioinut esimerkisi ILO 169 -sopimusta, joka takaa alkuperäiskansoille aseman sortamattomana kansana. Että emme edes tiedä juuri mitään alkuperäiskansasta, jonka kanssa elämme saman valtion rajojen sisällä. Että olemme onnistuneet kadottamaan useita saamen kieliä, sillä pakkosuomalaistaminen on todella ollut todellisuutta. 

Onneksi asioista jo hieman enemmän nykyään kuitenkin puhutaan ja kirjoitetaan. Mutta se ei vielä riitä. Meidän täytyy nähdä, että rakenteellinen rasismi ja syrjintä on totta myös täällä Suomessa, jotta voimme alkaa oikaista sitä. Meidän täytyy ottaa vastuu saamelaisten kohtelemisesta, mutta ennen kaikkea antaa viimein ääni heille, joita on vuosikausia hiljennetty. Tämä kirja on sille hyvä alku. Seuraavaksi sitten kuitenkin jotain suurempaa ja konkreettisempaa, kiitos.

Helmet-haaste 2020: 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

TREVOR NOAH : LAITON LAPSI


TREVOR NOAH : LAITON LAPSI – 
VÄRIKÄS NUORUUTENI ETELÄ-AFRIKASSA
300s.
Atena 2020
Alkuteos: Born a Crime: Stories from a South African Childhood  // 2016
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kuuneltu äänikirjana

Trevor Noah on tiskijukka, tv-juontaja ja stand up -koomikko, joka löi läpi Yhdysvalloissa ja Briteissä, mutta on itse lähtöisin Sowetosta, Johannesburgin townshipissä, hökkelikylässä, joka on tarkoitettu mustille ihmisille apartheid-hallinnon ajoilla. Hän on myös kirjoittanut muistelma-/omaelämäkertateoksen, joka on nyt tänä keväänä viimein pienellä viiveellä suomennettu. Kuuntelin sen itse äänikirjana (oli ihan ok, olisi varmasti ollut vielä parempi englanniksi), ja päällimmäiseksi siitä jäi mieleen se, että Noah on aivan uskomattoman taitava tarinankertoja.

Noah on rikoksesta syntynyt, apartheidin aikana valkoisen, sveitsiläismiehen ja mustan, eteläafrikkalaisen xhosa-naisen poika. Hän joutuu kävelemään kaduilla kaukana sekä äidistään että isästään, sillä hän ei kuulu kummallekaan. Hän ei ole valkoinen, muttei mustakaan, mutta toisaalta ei myöskään värillinen siinä mielessä, mitä värillisyys apartheid-ajan Etelä-Afrikassa tarkoitti.

Noah yhdistelee teoksessaan hurjan taitavasti Etelä-Afrikan historiaa ja politiikkaa hänen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa. Noah'n lapsuus on ollut vähintäänkin vauhdikas; vilkkaana lapsena hän on ollut mukana vaikka jos missä, ja hänen edukseen laskettakoon taito kertoa upea, monisyinen tarina kaikkein pienimmistäkin sattumista. Elämä ei ole lineaarinen jatkumo, se on sattumia ja tapahtumia siellä sun täällä, mutta Noah löytää omille kokemuksilleen hurjan hienoja, kerroksellisia siltoja, jotka paitsi yhdistävät hänen omat polkunsa myös laajemman rakenteellisen rasismin aiheuttamat epäkohdat.

Noah lähestyy paitsi omaa henkilöhistoriaansa myös kotimaansa historiaa piikikkään huumorin keinoin, ja se toimii, vaikka puhutaan niinkin rankasta ja kammottavasta sortojärjestelmästä kuin apartheidista. Pöyristymiselle ei kuitenkaan ole sijaa: jos Noah'n lapsuus kuulostaa järkyttävältä, et vain ole tarpeeksi perillä siitä, miten rakenteellinen rasismi toimii. Toki se valtiotasoinena on Etelä-Afrikassa ollut aivan omaa luokkaansa, mutta erilaisissa mittakaavoissa tätä tapahtuu edelleen ympäri maailman. Meillä länsimaissakin. Tämä on totta tiettyyn pisteeseen asti edelleen, eikä tästä pääse pois vain koettamalla siirtää Noah'n kokemuksia 1990-luvun Etelä-Afrikkaan. Tämä on totta myös 2020-luvun maailmassa, meidän silmiemme alla. Noah ei sitä itse kirjassaan juurikaan korosta, mutta faktaosioiden keskellä se tulee kyllä varsin ilmiselväksi. Siinä missä Hitler on valkoiselle länsimaalaiselle pahinta, mitä ihmiskunnalle on koskaan tapahtunut, monelle afrikkalaistaustaiselle henkilölle hän on vain historian hirmuhahmo valtavassa hirmuhahmogalleriassa. Enkä täysin usko, että hirmuhahmojen historia on täysin historiaa.

Apartheidin, hoodielämän, pikkurikosten ja hillittömien sattumusten keskellä Noah'n kirjassa kuitenkin kaikkein hienoin oli kuvaus äidin ja pojan suhteesta. Noah'n äiti halusi lapsen, jotta joku rakastaisi häntä täysin rinnoin – mutta saikin itsekkään paskiaisen, joka vaati kaiken rakkauden itselleen. Sillä niin lapset toimivat. Sillä niin äiti-lapsisuhde tuntuu usein menevän. Ja sen kompleksisuuden jos minkä Noah osaa kuvata lapsen roolista aivan äärimmäisen hyvin. Noah'n äiti on ollut hänen elämänsä suurhahmo, ja se leimaa koko Noah'n tapaa hahmottaa maailmaa. He ovat kuin kissa ja hiiri, Tom ja Jerry, mutta niin suuresta, epäloogisestikin toimivasta rakkaudesta, ettei mikä tahansa ihmissuhde sellaiseen voi koskaan päästäkään. Mutta heidän suhteensa pääsi, ja siitä, jos mistä oli upea päästä lukemaan. Jo sen vuoksi suosittelen lämmöllä tätä kirjaa, ehkä kuunneltavaksi, mutta todennäköisesti mielummin luettavaksi. Noah'n tarinat iskevät, mutta keskushahmo on jossain toisaalla.

Lue koko maailma -haaste: Etelä-Afrikka
Helmet-haaste 2020: 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa