perjantai 24. toukokuuta 2024

SIVUSEIKKA // MINOR DETAIL

ADANIA SHIBLI : MINOR DETAIL 
(SUOM. SIVUSEIKKA 2024, OTAVA)
112s. 
Fitzcarraldo Editions 2020
Alkuteos: تفصيل ثانوي, Tafṣīl Thānawī, 2017
Arabiasta englanniksi kääntänyt Elisabeth Jaquette
(Suomennos arabiasta Sampsa Peltonen)

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat tyhjentävät palestiinalaisia kyliä Negevin autiomaan liepeillä. Toinen maailmansota on ohi, ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Sellaiseksi, jota me parhaimmillaankin todistamme, etenkin sosiaalisen median kautta, sillä Suomi Israelin enemmän tai vähemmän liittolaisena ei uutisoi kauheuksista kovinkaan aktiivisesti.

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat kohtaavat joukon beduiineja kameleineen, ja ottavat yhden tytön näistä vangiksi. Toinen maailmansota on ohi, ja ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Tästä alkaa myös palestiinalaisen Adania Shiblin juuri myös suomeksi ilmestynyt, mutta minun englanniksi loppuun saama romaani Minor Detail/Sivuseikka.

By the way, I hope I didn’t cause any awkwardness when I mentioned the incident with the soldier, or the checkpoint, or when I reveal that we are living under occupation here.” 

Huomenna Helsinki Lit -tapahtumassa vierailevan Adania Shiblin romaani tarttui mukaan Rosebudin kirjakaupan pöydältä, uutuutena viehättävän Fitzcarraldo Editionsin painoksena. En ollut kuullut siitä aiemmin, en edes tiennyt, että se on juuri käännetty suomeksi, saati että Shibli tosiaan sattuu olemaan juuri sen päivän yksi esiintyjistä, jolloin itsekin Helsinki Lit:iin olen menossa. Mutta sattuma kuljetti minut yhteen tämän vaikuttavan, hurjan ja vakavan pienoisromaanin kanssa, ja nyt toivon, että jok'ikinen ihminen, jolla on sydän, lukisi tämän tarinan. Muistaisi, että tämä ei ole vain romaani, että tämä on totuus, todellisuus ja aika, jossa Välimeren rannoilla juuri tälläkin hetkellä eletään. Eikä tämä romaani edes sijoitu Gazan sotaan, vaan aikaan ennen sitä, näennäiseen rauhaan ja hetkeen, kun kansanmurha ei ole vielä kärjistynyt täyteen vauhtiin, vaan se on lievimmillään. Lievimmilläänkin toki miehityksen alla elämistä ja puhdasta apartheidia, mutta sellaista, johon on totuttu, turruttu. Ainakin länsimaissa, turvallisissa paikoissa, jossa tilanne on vakio, normi, jotain kaukaista eikä ehkä edes totta, kuvittelemme.

Shibli aloittaa tiiviin ja tiheän romaaninsa etnistä puhdistusta ja kansanmurhan alkuhetkiä suorittavan ja todistavan sotilaan majasta, hetkestä kun jokin liikkuu sotilaan silmäkulmassa. Romaani jakautuu kahteen lähes yhtä pitkään puolikkaaseen, israelilaisten sotilaiden kulkuun Negevin autiomaan liepeillä ja vuosikymmeniä myöhemmin nimettömäksi jääneen naishenkilön arkeen, hetkeen, jossa hän saa tietää eräästä raa'asta murhasta, joka on tapahtunut tasan 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä, Negevin autiomaan liepeillä. 

Sotilaiden arkeen sekä kidnappaaman nuoren beduiinitytön päiviin sijoittuva osuus on kylmäävä, jopa hyytävä kuvaus siitä todellisuudesta, jossa valloittaja päättää siitä kuka elää ja mikä maa on hänen arvoistaan. Kolonialismi kukoistaa, ja itseään täytyy välillä muistuttaa, että näistäkin tapahtumista on vasta 75 vuotta, siis lyhyempi aika kuin kokonainen ihmisikä. Tai länsimainen ihmisikä, korjaan, sillä israelilaiset ovat kyllä pitäneet valtavan hyvin huolta siitä, ettei palestiinalaisten keski-ikä muistuta heidän omaansa. Ei muistuttanut 75 vuotta sitten eikä muistuta nytkään, kun suurin osa Gazan kansanmurhan uhreista on naisia ja lapsia. Shibli kuvaa ihmismielen sisältä löytyvää raakuutta peittelemättä, ja muistuttaa, että tähän me pystymme. Me länsimaiset, me valkoiset, me valloittajat, me, joiden sukulaisia on juuri tapettu miljoonittain keskitysleireillä. Ensimmäisessä osassa Shiblin kappaleet ovat lyhyitä, toisteisiä, tunteettomina eteenpäin tikkaavia.

Toisessa osassa Shibli kuvaa lähimenneisyyttä, Länsirannalla juuri uudessa työssä aloittaneen naisen elämää miehityksen alla. Nainen kiinnostuu paikallisuutisesta, luoteihin kuolleen beduiinitytön arvoituksesta, ja lähtee selvittämään tapausta itse tarkemmin. Matkaan päästäkseen hän tosin tarvitsee työtoverinsa kulkukortin, sillä hänen omilla henkilöllisyystodistuksillaan Länsirannalta ei saa poistua. Päähenkilö yrittää ymmärtää, selvittää, pysyä rauhallisena, mutta saada tietää. Ynnätä yhteen beduiinitytön kohtalon omaansa, kuoleman ja syntymän välisen 25 vuoden eron innoittamana, pieneen sivuseikkaan tarttuen. Hän kulkee taukoamatta, aina valppaana ja valmiina rauhoittamaan paitsi itsensä myös miehittäjäsotilaat, jotka valvovat jokaista liikettä. Toisessa osassa Shiblin teksti on pitkää, kappalejakoa ei ole.

"Besides, sometimes it’s inevitable for the past to be forgotten, especially if the present is no less horrific”

Minor Detail on koruton tutkielma vallasta, miehityksestä, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhaa enteilevästä politiikasta. Minor Detail on kipeä muistutus kaikkein raa'immankin muuttumisesta arkipäiväiseksi, pommituksista, joissa eniten harmittaa särkyneet ikkunat ja räjähdyspölyn laskeutuminen työpöydälle. Minor Detail on still-kuva hetkestä juuri ennen. Ja siksi jokaisen, joka on tällä hetkellä elossa ja turvassa, tulisi lukea tämä kirja.

Helmet-haaste 2024: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita 

maanantai 20. toukokuuta 2024

YÖELÄIMIÄ

 
CAMILA SOSA VILLADA : YÖELÄIMIÄ
254s.
S&S 2024
Alkuteos: Las malas // 2019
Suom. Emmi Ketonen
Saatu arvostelukappaleena

Puisto on täynnä naisia, lyhyitä ja pitkiä, siroja ja romuluisia, kulmikkaita ja solakaksi leikeltyjä. He ovat kaikki aikuisia, tavoillaan, nekin jotka ovat vielä alaikäisiä. Elämä on kuitenkin pakottanut heidät omilleen, ulkopuolisuus ja perheiden viha vienyt lapsuuden jo ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaa. Naiset ovat ystäviä, työtovereita, toistensa perhe. He liikkuvat laumassa toisiaan suojellen, kilpenä maailmaa ja sen asenteita vastaan. Itselleen he ovat naisia, muille kauneimmillaan travesteja ja karuimmillaan jotain, mitä en edes tähän halua kirjoittaa. He kuitenkin ovat olemassa, suostui muu maailma siihen tai ei. He ovat, kuuluvat ja näkyvät, yritettiin heitä piilottaa, hiljentää ja siirtää millä voimalla tahansa. He ovat, elävät ja hengittävät, vaikka emme aina suostu edes katsomaan kohti. 

"Minusta oli yksinomaa välttämätöntä, että muutun täksi naiseksi, joka nyt olen. Väkivaltainen lapsuus ja isä, joka pienestäkin verukkeesta viskoi mitä käteen sattui osumaan, irrotti vyönsä ja rankaisi, hurjistui ja sivalsi: puolisoa, lasta, tavaroita, koiraa. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa."

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan esikoinen Yöeläimet on voimakas ja suora autofiktiivinen romaani kahdenkymmenen vuoden takaisesta Córbodan kaupungista ja sen Puistosta, joka on travestiyhteisön omaksi ottamaa aluetta. Yhteiskunnan syrjimät ja hylkimät löytävät toisensa, ja Villada näyttää yhteisön jäsen kerrallaan millaista kadulla tehtävä seksityö ja toisaalta ammatin yhteen tuoma ystävyys sekä karuimmillaan että kauneimmillaan on. Villada kuljettaa lukijan sekä lapsuuteensa että varhaisaikuisuuteensa, ottaa mukaan sekä päivien turvapaikkaan Encarna-tädin vaaleanpunaiseen asuntolaan että Córbodan yöhön etsimään asiakkaita, jotka maksavat travestien ruumiiden koskemisesta. 

Villadan romaani on yhtäältä voimakas ja raju ja silti toisaalta myös pehmeä ja rauhallinen, siten kuin tällaisen elämän eläneen ihmisen kertomus voi pitkän ajan päästä olla. Aika pehmentää ja hioo kulmia, loiventaa surua ja pelkoa, mutta toisaalta näyttää myös suurempia kokonaisuuksia, alkuja, keskipisteitä ja loppuja, tuo yhteen lankoja, joiden hetkeä eläessä ei edes huomannut olleen yhteen solmittuja. Camila Sosa Villada kirjoittaa liioittelematta ja suurentelematta kertoen, maustaen tarinaa ripauksella maagista realismia ja toisaalta myös yhteiskuntakritiikkiä. Villada luottaa lukijaansa ja antaa ymmärtää itse, eikä siltikään mene liian vaikean taakse, vaan näyttää sen mitä päähenkilö itse milloinkin tarinassa on nähnyt. Yöeläimiä on tarina paitsi seksityöstä, seksuaalisuudesta ja sukupuolesta myös ystävyydestä, yhteisöistä ja yhteiskunnasta.

"Halu kuolla syntyy hyvin nuorena, haavekuva itsemurhasta kypsyy varhain, tulen siitä tietoiseksi jo pienenä. Tiedän, että se on siellä, tunnistan sen selvästi, erotan sen kaikkien muiden halujen joukosta, kun en vielä tiedä vapautuvani siitä muuttumalla travestiksi, että toisin kuin on ilmoitettu, pelastuksekseni koituvat korkokengät ja puuterinpunainen huulipuna."

Loppua kohden Villadan romaani on myös suuri kysymys tilasta ja tilan hallitsemisesta – kenelle kaupunkitila kuuluu, ja mihin ihmiset joutuvat, kun sitä muutetaan jatkuvasti keskiluokkista ihannetta paremmin vastaavaksi? Elämme vihamielisen arkkitehtuurin keskellä myös Suomessa, laitamme puistonpenkkeihin välikaiteita, jottei niillä voi nukkua, parannamme puistojen valaistusta kitkeäksemme nimellisesti rikollisuutta ja kadulla tehtävää seksityötä. Todellisuudessa valot ja nukkumisen estävät penkit eivät kuitenkaan tee mitään muuta kuin siirrä ilmiöitä toiseen paikkaan, kauemmas keskiluokkaisista perheistä, vielä syvemmälle syrjään ja piiloon, pois silmistä ja pois mielestä. Seksityö, transsukupuolisuus, päihteiden ongelmakäyttö, kodittomuus ja rikollisuus eivät katoa poistamalla puistoja, vaan ajaa marginaaliin ajetut ihmiset entistä ahtaammalle, hajottaa heille elintärkeää suojaa antavia yhteisöjä ja saa ihmiset voimaan entistä huonommin kun heidät nähdään ainoastaan "torakoina: riitti kun sytytti valot päälle, niin johtan [he juoksivat] piiloon", kuten Camila Sosa Villada sen ilmaisee. 

Herkkä ja silti murtomaton kerronta vie mukanaan, näyttää sekä rakkauden että kuoleman kaikki mahdolliset puolet. Olen itse menossa ensi viikon viikonloppuna kuuntelemaan Camila Sosa Villadaa Helsinki Lit -tapahtumaan, enkä tämän kirjan perusteella muiden esiintymisiä tällä samalla vimmalla edes osaa odottaa. Sitä odotellessa toivon, että Yöeläimet ja sen rakastavaa hyväksyntää vaativan huudon löytää mahdollisimman moni.

Helmet-haaste 2024: 31. Kirjassa on vammainen henkilö

keskiviikko 1. toukokuuta 2024

PARAS YSTÄVÄ

SIGRID NUNEZ : PARAS YSTÄVÄ
215s.
Aula & co 2024
Alkuteos: The Friend, 2018
Suom. Kristiina Drews
Pyydetty arvostelukappaleena

Naisen paras ystävä, kirjallisuuden eräänlainen suurmies (ainakin nuorten naisopiskelijoiden silmissä) tekee itsemurhan, ja nainen saa hoidettavakseen tältä jääneen tanskandogin Apollon. Apollo on suuri ja valtava, puistosta alunperin löydetty, miehen silmäterä ja toisaalta naisen murheenkryyni, sillä hänen vuokrasäännellyssä Manhattinin asunnossaan ei saa pitää lemmikkejä. Minä-kertojana toimiva nainen tasapainottelee surun ja hoivan välillä – samalla tapaa kuin Nunez tasapainottelee kirjassaan itsemurhateeman sekä ihmisten lemmikkisuhteen välillä, vuorotellen, limittäin, toistensa kautta. Mitä jää jäljelle, kun koko elämän mukana kulkenut ystävä päättää itse poistua maailmasta? Entä miten eläin käsittelee luopumista, kuolemaa, poistumista, ja voisiko ihminen oppia siltä jotain?

"Minua mietityttää aboriginaalien sanonta, jonka mukaan koirat tekevät ihmisestä ihmisen. Samoin tämä (vaikka en muistakaan kuka näin on sanonut): Totaaliseksi misantroopiksi minua estää tulemasta se, että näen kuinka suuresti koirat rakastavat ihmisiä."

Sigrid Nunezin ensimmäinen suomennettu romaani Paras ystävä on kustantamon sivujen mukaan "haikea ja viisas romaani ihmisen ja koiran välisestä ystävyydestä". Kuvaus yhdistettynä hieman harhaanjohtavaan kanteen on kuitenkin liian kapea tapa hahmottaa tätä upeaa ja suurta romaania. Toki Nunezia voi lukea myös keveähkönä surukirjana, tarinana naisesta, joka yrittää päästää irti ystävästään linnottautumalla kotiin tämän koiran kanssa. Tällainen luenta typistää kuitenkin Nunezin älykkään, viisaan ja huomattavasti syvemmän puolen liian pieneen tilaan. Se myös sivuuttaa lähes kokonaan paljon suuremman rakenteen, jossa kirjailijan itsemurhan voikin lukea itseasiassa kirjallisuuden murroksena, kirjailijuuden kuolemana, mieskirjailijuuden itsemurhana ajassa, jossa valta ja menestys ei ole enää automaattisesti valkoiselle miehelle annettua, vaan myös heidän täytyy osallistua yhteiskunnalliseen kilpailuun, normistoon ja käyttäytymissääntöihin.

Parhaassa ystävässä parhaan ystävän tilasta romaanissa taistelee sekä juuri kuollut mieskirjailijaystävä sekä tältä jäänyt Apollo. Nunez vuorottelee kirjassaan näiden parhaiden ystävien välillä, ja käsittelee sujuvasti rinnakkain tosiaan kirjallisuutta sekä ihmisen ja toislajisten välistä suhdetta. Mieskirjailija on karikatyyrimainen kuva aikansa miestaiteilijasta: naisia hurmaavasta suuresta kirjoittajasta, jolla on useampi entinen vaimo ja vielä useampi entinen rakastaja, yleensä kirjoittamista opettavan kirjailijan entisiä tai nykyisiä oppilaita jokainen. Suuri tanskandoggi Apollo taas on hiljainen mysteeri, mykkä ja järkälemäinen suru, jota ei voi ymmärtää, ei selittää, eikä koskaan täysin tutkia, sillä se on rakentunut niin perustavanlaatuisesti erilaisin menetelmin, ettei ihminen voi koskaan ymmärtää jotain niin monin tavoin monimutkaista olentoa, eihän se ymmärrä edes täysin itse itseään. Nunez limittää upeasti koiran ja surun, kirjailijan kuoleman ja miesneromyytin kaatumisen, miehisyyden itsemurhan ajassa, jossa kukaan muu ei ole kieltämässä ketään sanomasta yhtään mitään kuin itseasiassa mies itse.

Nunez on etenkin kansainvälisessä kirjagramissa paljon näkyvä kirjailija, ja hänen kirjallisuutensa on ehdottomasti erityisesti kirjallisuuden rakastajien kirjallisuutta. Nunez käyttää viittauksia, tutkimuksia ja filosofiaa hieman Maggie Nelsonin ja Rebecca Solnitin tapaan, ja toisaalta taas rohkenee näyttää alleviivaamatta kuten esimerkiksi Deborah Levy pitkälti tekee. Lisäksi Nunez kirjoittaa teoksensa minä-kertojan avulla, mutta äärimmäisen taiten kertojan häivyttäen: hieman Rachel Cuskin Ääriviivat-trilogian tapaan kertoja tarkkailee vain ympäristöään, havainnoi muiden tekoja ja reaktioita, kuvaa toimintaa ja taustoja. Lukija ei saa tietää kertojasta oikeastaan mitään suoraan, joitain sinne tänne piilotettuja yksityiskohtia, terapeutin sanoja, entisten vaimojen asenteita, kuolleen ystävän toteamuksia lukuunottamatta. Nunezin ratkaisu on hieno, ja silläkin kirjan markkinointi kepeyden ja lemmikkisuhteen kautta hieman hämmentää. Nunez kirjoittaa laadukasta korkeakirjallisuutta, joten sellaisena se ansaitsisi tulla myös nähdyksi. 

"Nyt minun on pakko puhua. Jos ei muusta syystä niin selittääkseni miksi en halua puhua. Silti tilanne on edelleen sama: en tahdo puhua sinusta enkä kuulla muiden puhuvan sinusta.

Tahdon siteerata Wittgensteinia aiheena mistä ei voi puhua ja vaikenemisen välttämättömyys. Siitä huolimatta, että sinä kielsit meitä siteeraamasta filosofeja irrallaan asiayhteydestä. Filosofiset kannanotot eivät ole vanhoja sanontoja, sinä sanoit."

Sigrid Nunezin Paras ystävä on siis yksi älykkäimpiä, monitasoisimpia ja hienoimpia kansainvälisiä kaunokirjoja, joita tänä vuonna on suomeksi julkaistu. Se antaa paljon monenlaiselle lukijalle, mutta ehdottomasti kaikkein eniten kirjallisuuden ystäville, intertekstuaalisuuden rakastajille sekä kulttuurin murrosmerkkien etsijöille. Nunez näyttää ottamatta kantaa, luottaa lukijaansa lähes viimeiseen asti. Ja se todella on taito, jota kirjallisuudessa rakastan.

Helmet-haaste 2024: 15. Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi 

perjantai 19. huhtikuuta 2024

HALUATKO? PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

 
ELINA NIKULAINEN : HALUATKO? 
PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA
269s. 
S&S 2024
Saatu arvostelukappaleena

Suomi astui valtiona viimein yhtä askelta lähemmäs nykyaikaa, kun uusi suostumusperustainen seksuaaliväkivaltalaki tuli voimaan Marinin hallituksen aikana (eikä nyt sitten ajatellakaan kuinka 1950-luku on joutunut soittelemaan jatkuvasti ja pyytämään purevalta orpo-hallitukselta asenteitaan ja argumenttejaan takaisin). Seksuaalinen väkivalta määrittyy siis lain edessä vahvemmin sen kohteen, uhrin, ei tekijän näkökulman kautta, ja se jos mikä on yksi tärkeimpiä aiheeseen liittyviä uudistuksia vuosikausiin. 

Mutta mitä suostumus siis oikein tarkoittaa? Miten se määritellään? Kuka suostuu ja mihin, miten pitävä kerran sanottu kyllä on ja voiko sen perua milloin tahansa? Tähän teemaan pureutuu Elina Nikulainen alkuvuonna julkaistussa teoksessaan Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta. Siinä hän käy läpi paitsi sen mitä suostumus tarkoittaa ja mitkä elementit kuuluvat siihen olennaisesti myös sen, mitä se ei tarkoita. Ja miksi elämme yhteiskunnassa, jossa ei'n sanominen ja ilmaiseminen on edelleen hurjan vaikeaa, eikä sen koskaan pidä olla siis vain yhden osapuolen vastuulla, mitä seksin harrastamiseen tulee.

Nikukainen jakaa suostumuksen oman käännöksensä avulla seuraavaan iskulauseeseen: se on kuin TATTI, kepeästi pystyssä ja helppo huomata. Suostumus on siis

Takaisin vedettävää
vapaasti Annettua
Tietoon perustuvaa
Tiettyä
Innostunutta

Nikulainen avaa jokaisen kohdan rauhassa ja selkeästi: takaisin vedettävä tarkoittaa sitä, että toiminnan saa lopettaa ihan missä vaiheessa tahansa, vaikka kerran olisi jo illan tai hetken kohdalla sanonut kyllä. Ei on siis ei, vaikka olisitte jo kaksin alasti, ja mieli muuttuu viime hetkellä. Vapaasti annetulla Nikulainen painottaa kirjaimellista suostumuksellisuutta, siis sitä, että suostumuksen saamiseen ei saa koskaan liittyä painostusta, vonkaamista tai toisen tunteisiin vetoamista. Myöskään nukkuva, sammunut tai muuten heikosti tajuissaan oleva ei koskaan voi antaa vapaata suostumusta. Tietoon perustuva suostumus pitää huolen, että ihminen tietää, mihin suostuu, millaisia seurauksia suostumuksella on ja että suostumusta saadakseen ei saa valehdella, jättää jotain kertomatta tai kertoa vasta myöhemmin (tämä voi olla toim.huom. myös naisen puolelta valehtelua, että käyttää ehkäisypillereitä, vaikkei käytäkään). Tietty syventää myös edellistä, sillä jos on sovittu vaikkapa kondomin käytöstä, sitä ei saa ottaa kesken pois tai syyllistyy seksuaalirikokseen. Tiettyys muistuttaa myös sopimuksen kertaluonteisuudesta: se, että kerran on tehty jotain, ei ole automaattinen lupa tehdä aina niin. Innostus liittyy vahvasti vapaasti annettavuuteen,  vilpittömään haluun ja aitoon suostumukseen.

x

Nikulaisen teos sekä alkaa että päättyy suostumuksen ja halun riemuihin, yhteisiin sopimuksiin, seksuaaliseen mielihyvään ja luottamuksen perusteisiin. Hän valottaa aihetta runsailla kulttuuriviittauksilla, ja käsittelee suostumusta ja sen puutetta etenkin elokuvien ja tv-sarjojen kautta. Näkökulma on oivallinen, vaikka se jättää kirjan kohderyhmän hieman hämäräksi – kun kulttuuriviittaukset ovat suunnattu pääsääntöisesti tällaisille 40 ikävuotta läheneville varhaiskeski-ikäisille ihmisille, en ole ihan varma saavuttaako ko. teos juuri sitä porukkaa, kuka kirjaa eniten tarvitsisi. Eipä sillä, ei se minullekaan, jo vuosikausia itseäni feministiksi tituleeranneelle itselleni ole aina aukotonta, helppoa tai auvoista pitää omista rajoistaan kiinni, ja taas toisaalta haluaisin ajatella, että nuorempi polvi taas on jo pidemmällä tämän asian suhteen. Paitsi okei, tuoreet asennemittaukset yhä konservatiivisemmasta nuorten miehen kasvavasta joukosta ei kyllä aivan tue tätä mutuilua, mutta sitten taas tarvittaisiin aivan toiset kulttuuriviittaukset kuin mitä kirja tarjoaa, otaksuisin. Niin tai näin, tällä näkökulmavalinnalla olen hieman huolissani siitä, tavoittaako tämä kirja heitä, kenet sen kaikkein kipeimmin pitäisi tavoittaa. Mutta ehkä se tavoittaa edes heidät, jotka tavoittaa heidät, jotka sen kannattaisi tavoittaa, joten toivoa on. Keskustelu ja kirja kerrallaan.

Osa kulttuuriviittauksista menee siis osin ohi eikä ehkä aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta on tässä teoksessa paljon timanttiakin. Nikulainen on ehdottomasti vahvimmillaan perustellessa sitä kulttuuria, joka on opettanut meidät vieroksumaan suostumusta, näyttänyt, miten (naisen) rajoilla ei ole väliä. Miten esimerkiksi stalkkaamiseen ja vainoamiseen perustuva väsytystaistelutrooppi antaa kuvaa siitä, miten naisen ei on aina lopulta kyllä, kun mies on vain tarpeeksi sitkeä, tai miten nuoren ja lupaavan miehen tulevaisuus on aina tärkeämpi silloinkin kun hän on seksuaaliväkivallan tekijä eikä sen kohde.  Lupaavia nuoria miehiä on meillä täällä Suomessa ihan tosielämässäkin: eräs juontaja on saanut seksuaalirikostuomiostaan huolimatta jatkaa mainoskanavan vakihahmona, onhan hän kiltti, katuva ja niin sympaattinen. Jääkiekkoa ammatikseen ennen pelannut, raiskaustuomion saanut henkilö sai taas ihan vasta julkisuudessa enemmän sympatiaa puolelleen kuin raiskauksen uhri – ja on niin kovin harmi, että tällainen potentiaalinen kansallissankari joutui joukkueensa irtisanomaksi, että monet hänen toverinsa tulivat aivan julkisuuteen asti puolustelemaan rikoksentekijää vedoten ”yhteen virheeseen” muuten niin hyvän jätkän elämässä. Ihmiset sukupuoleen katsomatta tahtovat asettua tarinassa lupaavan nuoren miehen, ei rikoksen kohteeksi joutuneen naisen (eikä muunsukupuolisen, saati toisen miehenkään) puolelle. Toki vankeusrangaistus ja uran (hetkellinen?) taukoaminen ovat jo rangaistuksia sinänsä, mutta vaikea kuvitella, että kukaan asettuisi samalla tapaa yhden talousrikoksen tehneen lupaavan nuoren naisen puolelle. Hän on saanut ansionsa mukaan, ja hyvä jätkä -tarinassa paikoin myös silloin, kun hän on raiskauksen uhri. 

Apple TV:n Bonnie Garmusin n romaaniin perustuvassa Lessons in Chemistry -sarjassa kuvataan vähän uusin silmin tätä juonikuviota: Elizabeth Zott on lupaava nuori kemisti 1950-luvun Amerikassa, mutta hänen jatko-opintonsa tyssäävät seksuaaliseen väkivaltaan ja kieltäytymiseen pyytää itse anteeksi rikoksen uhriksi joutumisesta. Näkökulma on tärkeä ja hieno, mutta se ei mene ihan tarpeeksi pitkälle: Elizabethin eheyttää mies, joka yhtäkkiä kunnioittaakin hänen rajojaan (hurraa toki sille!), ja kohtausta seuraavassa seksiin viittaavassa kohdassa trauma onkin yhtäkkiä tipotiessään. Kuvio on kaunis, siis se, että toki trauma paranee usein vastakokemuksilla, mutta kompastuu hieman omaan naiviuteensa; tarvittiin jälleen mies pelastamaan nuori ja lupaava nainen. 

Niin toki tarvitaankin - suostumuskulttuuri eheyttää paitsi rikoksen uhreja myös kaikkia muita rikoksen uhriksi joutumista pelkäävää. Miehiä tarvitaan raiskauskulttuurin murtamiseen, ihan erityisesti. Toki ihaninta Lessons in Chemistryssä tohtori Calvin seisoo maisteri Zottin rinnalla joka paikassa, ja se on  i h a n a a, mutta trauman syvyyden ja sen helpon ratkaisun välinen tasapaino ei ole aivan kunnossa, että ko. kuvion voisi purematta niellä. On siis pakko kysyä, että kenelle ko. raiskaus tehtiin? Viihteelle vai miesten voimauttamiseksi? Kuten Nikulainen kirjoittaa, ”väkivalta ja trauma ei oikeastikaan vain häviä. Vaikka väkivallasta ja sen todistamisesta voi selvitä, se ei tapahdu saman tien ja keho kantaa seurauksia vielä pitkään.” Siksi tämän näyttämättä jättäminen Lessons in Chemistryssa saakin juonikäänteen lopulta toimimaan itse itseään vastaan.

x

Mutta entäs miehet, kysyy aina joku kulman takaa ilmestynyt hahmo. Nikulainen vastaa topakasti,  että samalla jokaisen miehen pahin pelko on tulla syytetyksi raiskauksesta, mikähän lie jokaisen naisen pahin pelko voisi olla samassa skenaariossa? On ihan varmasti kamalaa, että koko ura ja elämä voi hajota rikossyytteen takia. Mutta olisiko kuitenkin kamalampaa, että se hajoaa rikoksen uhriksi joutumisesta? Ja että välttääkseen turhat syytteet voikin itseasiassa olla ihan vain, no, ihmisiksi? Tässäkin tarinassa kun pahiksiksi maalataan naiset, nuo katalat viettelijättäret ja kostajat, jotka milloin tahansa vaanivat syytöntä miestä kulman takana. Todellisuudessa tosin tällaista tapahtuu vain kerran 99 todellista tarinaa kohtaan. Samalla taas 500 000 naista joutuu vuosittain seksuaalirikoksen kohteeksi samalla kun vain 209 miestä tuomitaan teoistaan. Kumpikohan ilmiö siis lopulta on se, mistä yleisesti kannattaa pitää enemmän meteliä? Aina kun haluaa keskustella turhista syytöksistä, kannattaa muistaa Nikulaisenkin esiinottama fakta, että mies joutuu todennäköisemmin itse raiskatuksi kuin syytetyksi turhaan raiskauksesta.

x

Ein sanominen ei ole aina helppoa – minullekaan. Olen viimeisten vuosien aikana vedonnut huonoon elämäntilanteeseen, ettei tarvitsisi sanoa suoraan ei. Olen antanut toisen jäädä yöksi, koska en jaksanut enää kolmatta kertaa sanoa ei, kun toinen pyysi ja pyysi (ja vaikka "mitään ei edes tapahtunut", sain aamulla paniikkikohtauksen tyypin lähdettyä, enkä jatkossa kyennyt olemaan hänen seurassaan saamatta inhon väristyksiä, koska rajojani oli rikottu. Dumppasin ko. tyypin, mutta en saanut koskaan kerrottua miksi). Olen vetänyt kättäni pois ja seuraavaksi jo työntänyt kirjaimellisesti kyynärvarrella toista kauemmas kun hän on ilman suostumustani yrittänyt väkisin viedä kättäni haarojensa väliin. Huomaan kavahtavani aina kun mieheltä tulee kuvaviesti, enkä tiedä sen kontekstia. Silloinkin kun mies on hyvä ystäväni tai kumppanini, joista järjellä tiedän, etteivät he lähettäisi kuvia sukuelimistään pyytämättä siihen lupaa. Miellytän ja hymyilen, alistun ja väistän, etsin pakoreittejä, jotta ei tarvitse sanoa ei. 

Joten siksi ja kaikista muista maailman syistä: mikään, toistan, mikään, ei ole kuumempaa, seksikkäämpää ja kiihottavampaa kuin ihminen, joka kysyy lupaa koskettaa. Kertoo, että hänen tekisi mieli suudella minua, ja odottaa vastaustani ennen kuin suutelee. Kysyy mistä pidän, ennen kuin tekee asioita, joista arvelee minun pitävän. Kysyy haluanko, ennen kuin etenee seuraavaan vaiheeseen kosketuksessa. Ja mikään, toistan, mikään, ei luo seksiin parempaa, turvallisempaa ja vapautuneempaa ilmapiiriä, kuin täydellinen luotto siihen, että sen voi lopettaa ihan milloin tahansa. Juuri ennen aloittamista, heti aloittamisen jälkeen, jos mieli muuttuu. Vain täydellisen, vastavuoroisen vapaaehtoisuuden kautta nautinto on aidosti mahdollista.


Helmet-haaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja

keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

MAAILMAN KAUHEA VIHREYS

BENJAMÍN LABATUT : MAAILMAN KAUHEA VIHREYS
213s.
Tammi 2023
Alkuteos: Un verdor terrible, 2019
Suomennos: Antero Tiittula

Mitä eroa on tiedolla ja näyllä? Milloin kuvitellusta tulee totta, miten ajatelmasta tulee tiedettä? Missä kulkee jopa nerouteen asti yltävän kuvittelukyvyn ja hulluuden raja-aidat? Voiko fiktiota erottaa koskaan faktasta tai faktaa fiktiosta? Tätä kaikkea ja niin paljon muuta kysyy chileläisen Benjamín Labatutin ensimmäinen suomennettu teos Maailman kauhea vihreys, joka tarttui alunperin lukuun muistaakseni, koska Helmi Kekkonen sitä kovasti kehui.

"Herättyään torstaiaamuna kahdeskymmenestoinen huhtikuuta 1915 sotilaat näkivät valtavan vihertävän pilven, joka mateli heitä kohti ei-kenenkään-maalta. Se oli kaksi kertaa ihmistä korkeampi, paksu kuin talvisumu ja ulottui horisontin poikki kuuden kilometrin levyisenä. Sen edetessä puiden lehdet lakastuivat, linnut putosivat kuolleina maahan ja ruoho muuttui kelmeän metallinväriseksi. Ananasta ja lipeää muistuttava tuoksu kutitti sotilaiden kurkkua, kun kaasu reagoi keuhkojen limakalvoilla muodostaen kloorihappoa."

Maailman kauhea vihreys on viehättävä hybridi tiedettä ja kaunokirjallisuutta. Se tempaa mukaansa välittömästi, jo ensimmäisellä sivulla onkin yhtäkkiä osana luentoa preussinsinisestä, syanidikapseleista ja natsioikeudenkäynneistä, toisen maailmansodan jälkinäytöksissä. Teos etenee luento luennolta, tieteen läpimurto toisensa jälkeen, kunnes yhtäkkiä, noin kirjan puolivälin kohdilla, eteen ilmestyykin prologi. Juuri kun luulin ymmärtäväni mitä luen, keikauttaa Labatut asetelman päälaelleen, ja lähteekin aivan uuteen suuntaan. 

Booker-ehdokkaaksikin noussut romaani häikäisee paitsi rakenteeltaan myös sisäisiltä kysymyksiltään. Labatut leikittelee mestarillisesti toden ja kuvitellun ohuilla rajapinnoilla, kuljettaa fiktiota faktan sekaan, sekoittaa totta keksittyyn. Mitä pidemmälle Labatut menee, sen vahvemmin mielikuvitus vie todelta vallan ja samalla sen todemmalta kuviteltu tuntuu. Rakenne on kiehtova ja koukuttava, se muistuttaa taipumuksestamme tarinallistaa ja täyttää tieteen jättämät aukot mielikuvituksella. 

Toisaalta Labatut esittää myös yhden etenkin matemaattis-luonnontieteellistä tutkimusta eniten pohdituttavan kysymyksen ihan jokaiselle: jos tutkija löytää jotain, minkä potentiaalinen tuhovoima voi kadottaa koko ihmiskunnan, mikä on hänen vastuunsa tieteentekijänä? Kenelle hän luo tietoa? Mihin sitä voidaan käyttää? Voiko löytöä tehdessä edes lopulta ennustaa, mitä onkaan todellisuudessa löytänyt? Ja voimmeko me joskus löytää, ymmärtää jopa liikaa? Milloin tiede menee liian pitkälle, mitkä asiat olisi tärkeä jättää aidosti ymmärryksen ohuen verhon toiselle puolelle? Mitä teemme kyvyllä häikäistyä alkuräjähdyksen valolla, jos samalla tiedolla voidaan poistaa koko oma olemassaolomme? 

Labatutin kieli on kiehtovaa, kaunista, elävää. Se virtaa ja kuljettaa mukana, näyttää kauheudet rauhallisesti, rauhan hetket kaiken sen kaoottisuuden läpi, jota ihminen jatkuvassa hälytystilassaan niihin sijoittaa. Romaanilla on toki suvantokohtansa, sekä absoluuttisen täydellisestä kirjasta hieman alemmalle portaalle pudottava heikkoutensa: eikö edes todellisista tieteentekijöistä voi kirjoittaa fiktiivisesti ilman, että mukaan täytyy aina saada kohtaus vanhasta ukkelista kopeloimassa teini-ikäistä impeä? Niin kuin c'mon Labatut, näytät 99% ajasta pystyväsi parempaan, miksi mukaan täytyy ottaa auliisti itseään tarjoava teinin kehoon kirjoitettu Mies Fantasia, kun se ei edes mitenkään mihinkään liity? Tai jos liittyy, niin se ei kyllä tarinaan mitään tuo, ainoastaan vie. Ihmismielen viheliäisyyden ja heikkouden kuvaaminen tällä iänikuisella troopilla on ainoastaan väsynyttä ja tylsää. Tätä näkemystä tosin saa haastaa: lupaan tarjota kahvit, jos joku osaa analysoida tämän käänteen merkityksellisyyden niin, että alankin fanittaa sitä.

Mutta noin muutoin Maailman kauhea vihreys on kertakaikkisen täydellinen romaani noin perusasetuksiltaan tällaiselle tiedenörtille ja -fanille kuin itse olen. Se tuo fysiikan niin kvantti- kuin avaruustieteen tasollakin ymmärrettäväksi, näyttää löydöt löytäjiensä kautta, tuhovoiman mielen tuhoutumisten maisemissa. Mitä pidemmälle romaani etenee, sen enemmän se ottaa vapauksia, kuvittelee, täyttää, kysyy ja kyseenalaistaa. Sitä ahmii ahmimistaan, ja välillä täytyy aivan pysähtyä muistamaan, ettei tämä kaikki ole totta, vaikka se voisikin olla. Tiede on, toki, mutta tieteen ja kuvittelunkin väliin on hyvin vaikea piirtää selkeää viivaa. Kuvittelustahan kaikki tiedekin lähtee, jolloin todellisuuden ja ymmärryksemme välissä on aina vain ja ainoastaan aivojemme totaalinen rajallisuus. Suurimmat löydöt uhraavat tuon rajallisuuden suojaavat tekijät, mutta uhraavatko ne myös ihmiskunnan ja luonnon sellaisina kuin olemme tottuneet ne ymmärtämään?

Helmet-haaste 2024: 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle