FANTASMA

TANJA TIEKSO : FANTASMA

357s.

S&S 2022

Saatu arvostelukappaleena

Luen paljon,suht monipuolisesti, eniten uutuuskirjoja, kaunoa, kaikkea kaunista. Kirjablogin myötä lukemismääräni on kasvanut hurjasti, luen kuukaudessa suurin piirtein saman verran kuin ennen puolikkaassa vuodessa. Ja sen lisäksi, että ehdin lukea enemmän, erilaisia, olen myös löytänyt sen kaikkein omimman kirjallisuuden; tiedettä, filosofiaa, ihmismielen tutkielmaa, mitä milloinkin sivuavan esseekirjallisuuden. Ja pitkästä aikaa olen juuri sen sellaisen äärellä. Sellaisen, joka sykähdyttää, saa sydämen lyömään nopeammin, sormet hapuilemaan jo pian seuraavaa sivua, ja toisaalta mielen viivyttelemään jokaisen lauseen luona, makustelemaan niitä uudelleen ja uudelleen, alleviivaten parhaat, laittaen marginaaleihin pieniä avainsanoja ja huomioita, ajatuksenjatkeita, huutomerkkejä. Tällä kertaa mukanaan vienyt teos on Tanja Tiekson Fantasma.

Fantasmassa päästään Tiekson seuraan junamatkalle pitkin Euroopan pitkiä junaratoja, asemalaitureille vaihtamaan junaa, Etelä-Euroopan puutarhoihin tutkimaan niiden historiaa, paikkaa luonnontieteissä ja toisaalta taidehistoriassa. Tiekso yhdistelee kerronnassaan niin antiikin myyttejä kuin kristinuskon tarinoita, ja lukija pääsee kulkemaan hänen kanssaan niin Kirken saarelle Kreikkaan kuin kirjastosaleihin lehteilemään 1300-lukulaista käsikirjoitusta. Tiekso jäljittääkin lajien välisten kytkösten historiaa, muodonmuutoksia taruista ja todesta. Missä kohtaa ihminen kadotti itsensä luonnosta? Mikä on johtanut nykyiseen käsitykseen siitä, että olemme me ja ne toiset? Ihmiset ja eläimet? Onko maailmaa enää edes mahdollista käsittää muuten kuin ihmisen kautta, entä jos olemme käsittäneet tämän jo vuosisatoja sitten yhtä väärin kuin vielä keskiajalla maailmankaikkeuden? Entä jos lajien välisiä rajoja ei olekaan, vaan olemmekin kaikki enemmän tai vähemmän yhtä? 

Kuten Tiekso itsekin teoksessaan Foucault'ia lainaa, on oleellista pohtia ihmismielen kategorisoinnin, luokittelun ja määrittelyn seurauksia tarkemmin. Hyväntahtoinen yritys ymmärtää ympäristöään kun kääntyy nopeasti itseään vastaan, kategrisoinnista tuleekin erottelevaa ja tavasta luokitella seuraa myös kyky nähdä poikkeavuuksia normaalijakaumissa. Tällainen määrällisyyteen ja näönvaraiseen hahmottamiseen paneutuva maailman tulkinta on niin hegemonisessa asemassa nyky-yhteiskunnassa, että jo sen kyseenalaistaja leimataan jonkinlaiseksi huruilijaksi, mutta Fantasmassa Tiekso hyppää rohkeasti, rauhallisesti argumentoiden laadullisten, rajattomampien ja määritelmiä karkaavien ilmiöiden ympärille löytäen jotain uutta, raikasta ja monisyisempää, mittaamattomissa olevaa. Hän haastaa, ja hän haastaa taidolla.

"En pyri luomaan kuvaa Hildegardista poikkeuksellisena nerona, sellainen ei yksinkertaisesti ole erityisen kiinnostavaa. On väsyttävä ajatus, että mieskaanonit korvattaisiin naiskaanoneilla ja siten edelleen ylläpidettäisiin samaa patriarkaalista ajattelutapaa, kronologista poikkeusyksilöille perustuvaa historiankirjoitusta. Sen sijaan on hauskempaa ajatella, että Hildegardin luonnonfilosofiset kirjoitukset ehkä ovat yhteisöllisen ajattelun tuotoksia. Että ehkä ne edustavat hukattua kollektiivista tietämisen tapaa ja että niiden kirjoitustapa ehkä radikaalisti poikkeaa myöhemmästä yksilöitä korostavasta ajattelutavasta"

Fantasma on äärimmäisen viehättävä hybridi, jotain matkakertomuksen ja esseen rajatonta yhdistelmää, muodoltaan vapaata, sulavaa ja lentävää tekstiä, jonka kanssa olisi viipynyt mieluusti vielä toisetkin kolmisen sataa sivua. Teksti polveilee sinne tänne, mutta pysyy koko ajan fokuksessa, on ilmava ja sopivan määrittelemätön, mikä toistaa hienosti myös sisällön tematiikkaa. Tiekson teksti on kuin se juna, jossa kirjoittaja itse istuu kulkiessaan ympäri Eurooppaa kaupungista toiseen, se on kaikki ne myytit ja tarinat, joita Tiekso tutkii, tulkitsee ja näyttää muiden tulkitsevan. Tiekson tyyli tuokin mieleen yhden kaikkien aikojen lempikirjailijani, Maggie Nelsonin, sen verran syviä, oivaltavia ja sykähdyttäviä tekstejä Fantasma sisältää.

Tämän tasoista esseekirjallisuutta julkaistaan harmillisen vähän, ja vielä vähemmän sitä saa nauttia suomeksi, suomalaisilta kirjoittajilta. Onneksi Tiekso jättää jälkeensä kuitenkin varsin pitkän varausjonon kirjastoon, sillä hänen lainaamansa tekstit, ajattelijat ja kirjat vain kasvattivat halua syventyä samaan mihin kirjoittaja itse on oman tekstinsä kanssa syventynyt. Jos vaikka aloitetaan niistä antiikin myyteistä, joissa monilajisuuteen sukelletaan.

Helmet-haaste 2022: 27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva

MAKEAA VETTÄ

AKWAEKE EMEZI : MAKEAA VETTÄ

232s.

Kosmos 2021

Alkuteos: Fresh Water // 2018

Suomennos: Sari Karhulahti

Saatu arvostelukappaleena

Ada on isänsä rukous, lahja jumalilta, jumalten lapsi. Adan isä Saul ei aivan ymmärrä, mitä on rukoillut, mitä rukoiltuaan saanut, kun hänen vaimonsa Saachin kohdussa kasvava alkio onkin monta, on ruumiillistunut Ala-jumalan lapsi, portista kulkeneet velisiskot, jotka asettuvat ihmisruumiiseen asumaan. Ada saa elää lapsuuttaan nukkuvat velisiskot sisällään, mutta kun hän ensimmäisen kerran rikkoutuu, huutaa syliä, ei ihmisvanhemmat enää olekaan missään, eivät vastaa, eivät ota syliin. Eikä ota Yeshuakaan, tuo menneiden aikojen profeetta, joka kerran on lihaksi jo kaksi vuosisataa sitten muuttunut.

Akwaeke Emezin, nigerialaistaustaisen ja sittemmin yhdysvaltoihin muuttaneen kirjailijan esikoinen Makeaa vettä on yksi taitavimpia romaaneja, joita olen hetkeen lukenut. Muiden arvioiden mukaan romaania on luettu niin vertauskuvana mielen pirstaloitumiselle, dissosiaatiohäiriölle kuin tietynlaiselle omaelämäkerrallisuudellekin, mutta minulle se on ennen kaikkea Emezin upea, taitava ja äärimmäisen syvä kuvaus identiteetistä, sen moninaisesta palapelimäisyydestä, päähahmon matkasta omaan jumaluuteensa, kasvu ọgbanjeksi. 

Länsimaisella ihmisellä on valtava tarve määritellä, lokeroida, kategorisoida, luokitella, luetteloida, laittaa ihmismieli siistiin järjestykseen, ymmärtää ymmärtämätön, selittää selittämätön. Ja sen huomaa, kun länsimainen lukee Emezin esikoista. Kyllä, olen se itsekin, mutta tavallaan jo tämän suomenkielisen painoksen takakansi teksti pienentää romaanin joksikin sellaiseksi, jota se ei ole: traumakuvaukseksi, koskettavaksi kasvukertomukseksi, "erityislaatuiseksi tavaksi kokea todellisuus". Tokihan romaani on aina omalla tavallaan lukijansa oma, mutta tällaiseen kategorisoivaan tapaan tukeutuva luenta kaventaa kirjan aivan liian pieneksi, yksinkertaiseksi ja tavallaan hallittavaksi vain siksi, ettemme osaa ajatella laajemmin. Että mielenterveys ja diagnosoitava häiriö kuulostaa tutummalta kuin ihmisruumiin saanut jumaluus. Että määritelmällisyys, oli kyse sitten sukupuoli- tai seksuaali-identiteetistä, tai ihan vain identiteetistä ylipäätään, on aina helpompaa kuin määrittelemätön, binäärien väliin jääminen, sukupuolettomuus, kategorisoimattomuus. Siksi sanoisinkin, että vain lokerointiin perustuva luenta on hieman laiskaa, vaikka se toki antaakin hallinnan tunnetta, mahdollisuuden ajatella ymmärtävänsä, ja mikä jostain syystä nykyään tärkeintä, samastuvansa.

Emezin esikoinen karkaa kuitenkin äärettömyyksiin, ei piittaa lokeroista kuten ei piittaa päähenkilö ada velisiskoineenkaan. He ovat he, yhdessä marmorihuoneessa, saavuttamattomissa tavalla, jota vain toinen ọgbanje saattaa ymmärtää. Emezin romaani laajenee reunattomassa tilassa, pyörittää ja näyttää asioita sisältä päin tavalla, johon kirjallisuus harvoin yltää. Se on hämmästyttävä ja häikäisevä, ja se pitää kokea itse. Tavalla mikä kullekin on se kaikista sopivin.

Helmet-haaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä

MATARA

MATIAS RIIKONEN : MATARA

307s.

Teos 2021

"Askel painuu maahan, päkiän ulkosyrjä edellä, sitten sisäsyrjä, tunsi risun ja jähmettyi, kuin eläin, siirtyi toiseen kohtaan ja painautui maahan, ulkosyrjä, sisäsyrjä ja kantapää, edelliskesän lehdet rahisivt, ja askel nousi."

Pikkuveli seuraa isoveljeä, on ensimmäistä kesää tiedustelijasotilaana Matarassa, valtiossa, jota hallitsevat muinaiset lait. Yksi tärkeimmistä säännöistä on, että ulkopuolelle ei viitata, toinen taas se, että kun puinen miekka viiltää kurkun auki, huutaa ei enää saa, sillä silloin on kuollut ja joutuu pelistä pois. Ja mitä kesän lopussa on, siitä seuraavana kesänä jatkaa, olit sitten soturi, orja tai menehtynyt.

Matias Riikosen Matara tarttui lukuun Finlandia-palkintolistalta, erityisesti siksi, kun HeidiBee sitä instagramissa suositteli. Ja onneksi tarttui, sillä Matara oli vinha, omaleimainen ja silti jotenkin ajattoman tarkka yhteiskuntakuvaus, kirja, jota tekee mieli suositella vähän kaikille. Matara on yhtaikaa totisinta totta, se on oodi lapsuudelle ja mielikuvituksen rikkaudelle ja toisaalta se on yksi suuri leikki, johon yhteiskunta toisensa jälkeen tuntuu vuorotellen kompastuvan. Matara on valtio ja kokonainen maailma.

Matara on taianomainen yhdistelmä totuutta ja kuvitteluleikkiä. Riikosen romaanissa 10–15-vuotiaat pojat ovat luoneet kokonaisen maailman, Rooman valtakuntaa muistuttavan valtion, jossa senaattorit juonittelevat lakanoista tehdyissä toogissaan ja auguurit tulkitsevat luonnonmerkkejä tulevista hyökkäyksistä. Kun Kaius-niminen poika saa aikaan kansankokouksella verohelpotuksia, vaihtuu valta huomaamatta vanhoillisista käsistä jonnekin, missä harva olisi sen uskonut olevan.

Riikonen kirjoittaa upeaa tarinaa täysin omintakeisella tavalla. Kirjaa lukee yhtaikaa kasvutarinana, poika-ajan seikkailuromaanina, jossa pikkupojista kasvaa jos nyt ei ihan vielä miehiä, niin isoja poikia ainakin ja toisaalta kertomuksena valtioista ja väkivaltakoneistoista, leikistä, joka ei koskaan pääty, kun tarjolla on valtaa ja keinoja sen kaappaamiseen. Leikki ei koskaan ole vain leikkiä, se on yhteiskuntaa pienoiskoossa, se on valtaa, väkivaltaa ja rajojen etsimistä, toisaalta roolien antamista ja niihin jämähtämistä. Riikonen muistuttaa romaanissaan taitavasti, että lapsi meistä ei katoa yhtään minnekään aikuiseksi kasvaneenakaan, ja se jättää jälkeensä kysymyksen siitä, kuka lopulta jäljitteleekään ketä, lapset aikuisten maailmaa vai aikuiset oman lapsuutensa tyhjiä aukkoja? Riikonen kirjoittaa tästä kaikesta suurella taidolla, ja kun kokonaisuuden kruunaa vielä upea luontokuvaus, linnunlaulut ja saniaislajit, henkiin herännyt metsä, joka voi olla mitä tahansa hehtaarinkokoisesta ikimetsästä helsinkiläiseen kuudentoista puun ryteikköön, joka täyttyy laudanpätkistä metalliromuun, nousee romaani yhdeksi vuoden vahvimmista lukemistani teoksista.

Riikosen Matara on heittämällä parempi kuin viime vuoden Finlandia-ehdokaskumppaninsa Sinun, Margot ja tekisipä mieli Viikilää lukematta sanoa, että voittajaakin hienompi. Olisipa meillä useammin uskallusta palkita tällaisia omintakeisia, kerrontaa uudistavia, hieman keskittymistäkin vaativia teoksia, eikä aina sitä yhtä ja samaa muottia. Mutta vaikka tämä ilman palkintoa sitten jäikin, onneksi oli ehdolla, muuten olisi saattanut minultakin mennä ohi. Ja se olisi ollut suuri harmi.

Helmet-haaste 2022: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

TOVE DITLEVSEN : AIKUISUUS

TOVE DITLEVSEN : AIKUISUUS

222s.

S&S 2022

Alkuteos: Gift // 1972

Suomennos: Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Tove Ditlevsenin upea omaelämäkerrallinen/autofiktiivinen Kööpenhamina-trilogia on tullut päätökseensä, kun Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen on viimein Aikuisuuden vuoro, matka toisen maailmansodan ja Saksan miehityksen aikaiseen Kööpenhaminaan, kun Tove on jo naimisissa kulttuuritoimittaja Viggo F.:n kanssa, ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan aamuviideltä käsin, jotta aviomies ei herää. 

Ditlevsenin upea, elämänmakuinen muistelma-, tai autofiktiotrilogia, luentatavasta riippuen, on ollut yksi lempiasioitani siitä asti kun viime kesänä luin ensimmäisen osan. Pohjoismaiselta Elena Ferranteltakin tuntuva Tove Ditlevsen kuvaa tarkan lakonisesti köyhälistöelämää Kööpenhaminan työläiskortteleissa, ja tässä viimeisimmässä osassa sitä kirjailijuutta ja ihmissuhteita, joita kohti trilogian päähahmo on määrätietoisesti alusta saakka kulkenut. Ensimmäinen avioliitto tuntuu virheeltä, kun kaivattua rakkautta ei löydy, mutta seurallinen ja kaunis päähahmo löytää pian seuraa sieltä sun täältä, kun hän viimein pääsee piireihin, sekä nuorten taiteilijoiden että ikuisten opiskelijoiden boheemiin vaihtoehtoelämään.

Ditlevsen kuvaa upealla intensiteetillä rakkautta kirjoittamiseen, mutta lisäksi paitsi aikaa Natsi-Saksan miehityksen alla myös sitä kipeää taistelua, jota erilaiset riippuvuudet aiheuttavat. Kun muistaa, että trilogia on julkaistu ensimmäisen kerran jo 1960–1970-lukujen taitteessa, kerronta on upean avointa, peittelemätöntä sekä säästelemätöntä mitä tulee aina laittomista aborteista kipulääkeaddiktioon. Kuten kirjojenkin Tove, myös Ditlevsen kirjoittaa vain itselleen, välittämättä kumppaneidensa, perheenjäsentensä tai ystäviensä ajatuksista, kaunistelematta tai sensuroimatta. Ja se tästä kokonaisuudesta – ja viimeisestä osasta erityisesti – tekee juuri niin upean: kun Ditlevsen kirjoittaa suoraan kaikesta, hän antaa myös kirjallisuudelleen kaiken. 

Aikuisuus on upea päätös trilogialle, eikä sitä turhaan ole pidetty Ditlevsenin pääteoksena. Suora ja paikoin lakoninenkin kuvaus juuri Tovesta itsestään, itsensä kautta, tekee tästä teoksesta poikkeuksellisen hienon. Aikuisuuden voi lukea mitä helpoimmin feministisen luennan kautta, tietoisena tai vähemmän tietoisena päätöksenä elää vastoin sitä aikaan kuuluvaa oletusta naisen asemasta hoivaajana ja hoitajana, mikä tekee tästä myös ehdottomasti feministisen klassikon. Ditlevsen ei ota edes vaihtoehdoksi asettua muiden ehtoihin, hänen miehensä ovat ne taiteilijan peruskalliona toimivat muusat, lääkitsijät ja elämänkumppanit, johon nainen on tavattu näihin päiviin asti asettaa.

Upea, hieno kokonaisuus, mahtavaa, että tämä on viimein löytänyt tiensä käännöskirjojen joukkoon myös Suomessa. Suosittelen suurella lämmöllä.

Helmet-haaste 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta

ELÄMÄN OHUET SEINÄT

NINA BURTON : ELÄMÄN OHUET SEINÄT

256s.

S&S 2022

Alkuteos: Livets tunna väggar // 2020

Suom. Katriina Huttunen

Saatu arvostelukappaleena

Nina Burton ostaa äidinsä kuoleman jälkeen pienen kesämökin luonnon helmasta. Mökkiä kunnostaessa hän tutustuu naapurustoonsa, aina pienen pienistä muurahaisista ryömintälattian alla asuvaan mäyräperheeseen. Burton kiepauttaa esseeteoksessaan tieteellisen tekstin yhteen omien elämystensä, tarinoidensa ja kirjallisuuden kanssa, ja saa aikaan äärettömän viehättävän kokonaisuuden, jossa kosminen äärettömyys kohtaa mikroskooppisen pienuuden.

"Samalla saatiin tieteellinen selitys tietoisuudelle. Jokainen keskushermostojärjestelmä vaatii jonkinlaisia aivoja, ja selkärankaisilla ja hyönteisillä ne ovat suurentuneen hermokyhmyn muotoiset. Niissä työstetään ja koordinoidaan aistihavainnot joiden pohjalta eläimet pystyvät suunnistamaan ja oppimaan kokemuksistaan. Subjektiivisia kokemuksia yksinkertaisesti vaaditaan elämän vaihtelusta selviytymiseen. Kaikki hermostolliset eläimet pystyvät siis periaatteessa tuntemaan pelkoa, vihaa, turvallisuudentunnetta ja läheisyyttä."

Burtonin lempeän viipyilevä teksti on aivan täydellisen ihanaa kesäluettavaa. Se ulottaa pohdintansa milloin hyönteisiin, milloin mereen, lopulta tosiaan aina kaikkein pienimmästä kaikkein suurimpaan muistuttaen miten pohjimmiltaan se kaikki lopulta on yhtä, yksi iso organismi, joka on aina enemmän kuin osiensa summa. Elämän mysteeri ei tunnu enää salaisuudelta, se on aina ollut tässä silmiemme edessä, kun vain omalta suuruudenhulluudeltamme sitä maltamme pysähtyä katsomaan. Me emme lopulta eroa juuri mitenkään, juuri mistään, ja se, ettemme ole ihmisinä osanneet tulkita eläinten kieltä, ei todella tarkoita ettei sitä olisi. 

"Jos gibboniapinan laulua soitettiin kaksinkertaisella nopeudella, se kuulosti lintujen laululta, ja jos sitä soitettiin hitaammin, se muistutti valaiden laulua. Kun niiden äänikäyrät kirjoitettiin muistiin, kuvio oli yhteinen suunnilleen samalla tavalla kuin oksa muistuttaa puuta."

Vaikka Elämän ohuiden seinien väliin mahtuu hieman epäjohdonmukaisia ja ylimääräisiäkin säikeitä, ne ovat niin pieniä, etteivät ne tämän kokonaisuuden viehättävyyttä lainkaan vähennä. Kun kirjaa lukee vielä itse mökillä, aivan samojen kartanokimalaisten, sinitiaisten ja tuulessa huojuvien koivujen keskellä, pääsee teokseen todella sisälle.

Helmet-haaste 2022: 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota