HIRVIÖITÄ JA CANCEL-KULTTUURIA – MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

CLAIRE DEDERER : MONSTERS: A FAN'S DILEMMA

288s.

Sceptre 2023

Ajassa, jossa ihmisten vallan väärinkäytökset, vuosia jatkunut hyväksikäyttö ja lähes seksuaalirikoksiin perustunut elämäntapa alkaa tulla enenevissä määrin esiin (korkeastikoulutettujen, valkoisten ja etuoikeutettujen ihmisten keskuudessa, huom.), on ihmisille syntynyt uusi ongelma: mitä tehdä vanhalle mestariteokselle, jonka tekijä on paljastunut hirviöksi? Miten pitkälti taideteos ja taiteilija ovat yhtä? Annanko valtaa vallan väärinkäyttäjälle kuluttamalla hänen teoksiaan? Ja tärkein: olenko minä moraalisesti väärin, jos pidän edelleen Woody Allenin elokuvista, kuuntelen Michael Jacksonia ja luen lapsensa hylännyttä Doris Lessingiä? 

Nykyinen yksilön identiteettiin perustuva poliittinen tilanne vääntää mielen vähintäänkin mutkalle. Kun kapitalismi jyllää, se tekee meistä ensisijaisesti kuluttujia. Ja koska meillä on oikeastaan jäljellä enää kuluttajuus, syntyy oman kuluttamisen ympärille identiteetti, jota on hyvin tärkeä ylläpitää. Identiteettiin voi liittää vähän mitä tahansa ammatista seksuaaliseen suuntautumiseen (ymmärrettäviä identiteetin perusteita) ja asuinalueesta kulutusvalintoihin (enemmän harmaalla alueella liikkuvia identiteetin perusteita, väittäisin). Ajatusketju on siis tämä: kun kulutan, performoin jollain tapaa itseäni. Teen siis identiteettityötä, eikä ole siis lainkaan sama, mitä kulutan, sillä kuluttaminen on aina viesti. Niinpä kuluttamiseen on uinut sisään vahva moralismi, joka ei määritäkään enää kulutusvalintojamme, vaan itseasiassa meitä itseämme, ihmisinä. Lentolippu ei ole vain huono valinta, vaan lentävä ihminen on huono ihminen. Ja: J.K. Rowlingin lukeminen ei ole vain fantiasiakirjojen lukemista, vain lukuvalinta, vaan se on valinta seistä J.K. Rowlingin puolella. Ei ole siis kyse vain siitä, onko transvastaisia kommentteja suoltava J.K. Rowling paha/väärin, vaan osin siitä, että jo hänen tuotantonsa kuluttaminen kertoo jotain siitä, oletko niin sanotusti meidän puolellamme tai meitä vastaan.

Miten tämä liittyy sitten taiteen monstereihin, hirviöihin, joista niin moni on maailmanmainetta nauttiva suuri tähti, julkisuuden henkilö ja vähintään jonkinlainen jalustalla seisova renessanssinero? Kirjassaan Monsters: a Fan's Dilemma yhdysvaltalaiskirjailija Claire Dederer tiivistää aiheen ristiriidan jo esipuheessaan: rikoksiin, raiskauksiin ja vallan systemaattiseen väärinkäyttöön syyllistyneiden taiteilijoiden teokset eivät olisi mikään ongelma, jos ne olisivat huonoja. Ristiriita ja syvempi dilemma syntyy vasta kun myönnämme, että ne eivät ole. Että ongelmalliset hyväksikäyttäjät ovat tehneet nimenomaan hyvää taidetta. Yleensä jopa nerokasta. Ja etenkin sellaista, jota me olemme rakastaneet.

x

“You are a hypocrite over and over. You love Annie Hall but you can barely stand to look at a painting by Picasso. You are not responsible for solving this unreconciled contradiction. In fact, you will solve nothing by means of your consumption; the idea that you can is a dead end. The way you consume art doesn't make you a bad person, or a good one. You'll have to find some other way to accomplish that.”

Claire Dederer on yhdysvaltalainen kriittikko ja kirjailija, joka on päättänyt tarttua tähän jo pitkään, erityisesti #metoo'n jälkeisen ajan vellovaan keskusteluun siitä, saako taidetta rakastaa, jos taiteilija on nykyoppien mukaan joko vähintäänkin ongelmallinen tai suoranainen sarjarikollinen. Kysymys on aivan äärimmäisen mielenkiintoinen, ja se minut tähän kansainvälisesä bookstagramissa paljonkin näkyneeseen teokseen sai tarttumaan. Ei sillä, että odottaisin valmiita vastauksia, mutta somen mustavalkoiseen kulttuuriin sopisi tuoda lisää harmaita sävyjä, syvää, pitkällistä keskustelua, joka ei tule automaattisesti valmiiksi tai päädy johonkin ratkaisuun. Ja jotain sen suuntaista tältä kirjalta kyllä sain.

Dederer jakaa teoksensa 13 osaan, jotka ovat melko itsenäisiä esseitä jokainen. Hän ottaa esimerkeikseen muun muassa alaikäisen raiskauksesta syytetyn ja syytettä ikuisesti pakoilevan Roman Polánskin, lapsipuolensa kanssa naimisiin menneen Woody Allenin, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä syytetyn Michael Jacksonin, väkivaltaisen ja naisia halventavan Ernest Hemmingwayn, noin muutaman mainitakseni. Kuolleiden taiteilijoiden käsittely on sinänsä helpompaa, että he eivät ole enää samalla tapaa kärsimässä sosiaalisesta rangaistuksestaan, mutta elävillä tilanne on toinen. Dederer esittääkin, että hankalien, hirviömäisten ja väärintekijöiden sulkemisen ulos yhteisöstä - tai kuten sitä nykyään kutsutaan, canceloiminen - voi olla luettavissa ihmisen luontaisena sosiaalisena käytöksenä, jossa sosiaalinen kontrolli rankaisee väärin käyttäytyvää, riistää häneltä saavutetut oikeudet ja käyttää häntä varoittavana esimerkkinä aivan samaan tapaan kuin yhteisön normeja rikkoneita yksilöitä ennen laitettiin jalkapuuhun kirkon eteen. Mutta tällä logiikalla, eli luontaiseen käytökseen vedoten, voimme myös oikeuttaa yhtälailla kaikenlaisen vallan haalimisen ja väärinkäytön, voihan senkin nähdä olevan vain ihmislajille luonnollista käyttäytymistä. Että miehet nyt vain pitävät nuorista ja hedelmällisistä naisista, hyväveli-verkostot nyt vain ovat entisaikoijen metsästä-keräilijäyhteiskunnan jäänteitä. Se mikä yleensä tavataan leimata luonnolliseksi on kuitenkin yhdessä kudottu sosiaalinen toimintatapa, ja se voitaisiin kutoa myös johonkin toiseen suuntaan, johonkin rakentavampaan. Kuten Dederer huomauttaa, pelkkä cancel-kulttuuri ei siis poista väärinkäytöksiä, se vain piilottaa tai siirtää hyväksikäyttäjät muihin tehtäviin, ja toisaalta Srinivasaninia lainaten alistaa todellisille rangaistuksille ne, joilla ei ole vaikutusvaltaa ja etuoikeuksia siirtyä toisiin tehtäviin. Misogynia, seksuaalirikokset ja oman vallan väärinkäyttö ei katoa rankaisemalla yksilöitä, vaan puuttumalla yhteisön laajempiin normeihin, mikä kuitenkin unohtuu jatkuvasti tässä yksilökuluttajaidentiteettiperformatiivisessa maailmassamme.

Cancel-kulttuuri ei siis ratkaise asiaa, toteaa Dederer. Kun asia on liian monimutkainen, kiinnitymme auktoriteetteihin - niin sanotusti todellisiin tai kuviteluihin - ja etsimme vastausta itsemme ulkopuolelta. Dederer yrittää ulkoistaa keskustelun lähestymällä omaa professoriaan, keski-ikäistä valkoista cis-miestä - mutta ongelma ei ratkennut silläkään. Se ei toki poista sitä, etteikö joku ahdistelua kokematon tai sille vaarassa itse olematon valkoinen keski-ikäinen cishetmies jossain lausuisi, että ongelmaa ei ole (auktoriteetti heille, ketkä haluavat itsekin kieltää ongelman) samaan aikaan kun joku vähintäänkin ahdisteluvaarassa oleva feminismin nimissä kertoo, että ongelma on (ratkaisu ja auktoriteetti heille, jotka haluavat helpon ratkaisun samaan ongelmaan). Mutta jos ongelma on, no, auktoriteettijohtoinen, onko vastauksen etsiminen, toisen lausunnon pyytäminen oikeastaan ratkaisu sittenkään? Ei, toteaa Dederer, ja jatkaa etsintöjään muualta. 

Kriitikkonakin toiminut Dederer yhdistää teokseen myös muistelmamaisia osuuksia, eheää ja terävää (itse)kritiikkiä esimerkiksi kriitikkoalalta. Hän näyttää selvästi, miten esimerkiksi kritiikkien objektiivisuusvaatimus on usein peräisin patriarkaalisesta käsityksestä, että (valkoinen hetero-)miehisyys on jotain universaalia ja samastuttavaa, ja kaikki muu halveksuttavaa identiteettipolitiikkaa, jonkun ominaisuuden läpi luettavaa tai lukevaa – eli kun ei-mies kirjoittaa elokuvakritiikkiä miesten tekemästä elokuvasta, hän ”sortuu subjektiivisuuteen” tai kun mies kirjoittaa kritiikkiä ei-valkoisen ei-hetero-ei-miehen teoksesta, ei hän näekään universaalia, koska ei näe itseään. Kuten Dederer osoittaa, valkoinen mies on niin sokea omalle subjektiivisuudelleen, että erehtyy paitsi itsensä myös maailman kanssa ja pahasti. Miten tämä nyt sitten liittyy monstereihin? Muun muassa siten, että usein juurikin tämä objektiivisuusnäkemys tai pikemminkin -vaatimus on se, millä pyydetään laittamaan tunteet sivuun, ja keskittymään kaksinapaisen maailman nerouden puoleen, ohittamaan tekijä ja ihailla vilpittömästi teosta. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole tunteiden sivuun laittamisesta, vaan siitä, että miehen miehiselle yleisölle tekemä ”yleisteos” ei herätä miehessä samoja tunteita, jolloin hän luulee katsovansa objektiivisesti vaikka todellisuudessa hän katsookin kaltaistaan, tai lähes itse itseään peilistä todeten, että juku, olenpa minä hieno tänään. Ehkä, kenties, kyse onkin siis hieman rakenteellisemmasta ongelmasta kuin haluammekaan myöntää?

“Consuming a piece of art is two biographies meeting: the biography of the artist that might disrupt the viewing of the art; the biography of the audience member that might shape the viewing of the art. This occurs in every case.”

Dederer käyttää kirjassaan paljon tahran vertauskuvaa: taitelijan oma ongelmallinen käyttäytyminen kaataa hänen kaiken työnsä päälle jotain vaikeasti poistettavaa, ikään kuin punaviiniä valkoiselle sohvalle. Sohvaa voi kyllä yrittää pelastaa erilaisin tahranpoistomenetelmin – käyttämällä yksilöpsykologisia selityksiä suolan tapaan tai vetoamalla aikaan ja tapoihin kuin liottaen kangasta – mutta tahra on niin räikeä valkoisella pohjalla, ettei se lähde koskaan kokonaan. Se, mitä itse sohvalle sitten tehdään, on kunkin taiteen kuluttajan oma valinta. Osa esittää, ettei tahraa olekaan, piilottaa sen ehkä huovalla, toinen heittää sohvan suoraan roskakatokseen muiden ongelmaksi. Kolmas taas saattaa jatkaa sohvan käyttämistä, mutta joka kerta siihen istuessaan muistaa tahran olemassa olon, mikä väkisinkin vaikuttaa yleisilmeeseen. Niin kauan kun taidetta tekee inhimilliset ihmiset, ongelmallisuus tulee olemaan myös osa sitä. Se ei toki oikeuta vallan väärinkäyttöön, saati ylläpitämään miesneromyyttiä, jonka varjossa muusiaan voi murskata mielensä mukaan. Mikään auktoriteetti ei voi kertoa, mikä on Ainoa Oikea Tapa suhtautua tahrautuneeseen taide-taiteilijapariin, ainoastaan ongelmallisuuden rajapinnat ovat neuvoteltavissa. Ja se keskustelu on ikuinen, minkä ko. kirjailijakin osoittaa: me kun pidämme miestä juuri ja juuri ongelmallisena, jos hän menee naimisiin lapsipuolensa kanssa, mutta nainen se vasta hirviö onkin kun hän valitsee kirjailijuuden perhe-elämän eteen, ja hylkää lapsensa.

On tämä siis vyyhti. Vaikka tämän arvion kapitalistinen kuluttajaidentiteettikritiikki on omani, eikä tästä kirjasta, huomaa jo varmasti tämän tekstin polveilevuudesta, ettei asiaan ole mitään yksinkertaista ja helppoa ratkaisua, vaikka aikamme sellaista niin kovin usein koettaakin etsiä. Rakkaus taiteeseen on universaalia ja pysyvää, ja sen tuleekin olla, mutta muu kulttuurinen normi- ja moraalikoodisto on aina ajassa ja paikassa kiinniolevaa, muuttuvaa, aaltoilevaa ja tempoilevaa. Niinpä lopulta Dederen tulee siihen tulokseen, että aito rakkaus taidekokemuksen äärellä on moraalin ja tuomitsemisen yläpuolella, sen tavallaan tuleekin olla ollakseen taidetta. (Tätä samaa ajatusta muuten hahmottelee Maggie Nelson teoksessaan Vapaudesta, huomattavasti syvällisemmin/akateemisemmin kuin kevyemmän kautta kulkeva Dederer. Enkä sano tätä arvottaen, vaan ihan vain todeten, paikkansa ehdottomasti kummallekin tekstilajille). Taiteen tehtävä – mitä se nyt sitten taas koskaan onkaan – ei voi jäädä vain ajallisen ja paikallisen alle, vaan sen täytyy kasvaa yli, kohauttaa, näyttää ja liikuttaa. Niinpä sekä Dederer että aiemmin Nelson antavat ikään kuin luvan rakastaa teoksia. Se, mitä me kuluttajaidentiteettipolitiikalle, cancel-kulttuurille, rangaistusfeminismille ja sen myötä ongelmallisille taiteilijoille teemme, on sitten mitä ilmeisemmin jonkun muun kirjan keskustelu.

YKSIN, KIITOS

 

MARIKA RIIKONEN : YKSIN, KIITOS

264s.

Hertta 2023

Saatu arvostelukappaleena

Millaista on elää ekstroverttien ulospäinsuuntautuneessa maailmassa, kun itse kaipaa erityisesti tyhjiä huoneita, täydellistä hiljaisuutta ja omaa rauhaa aamukahvin pariin? Entä millaista on viettää juhlia, kun uupuu jo ajatuksesta ihmisten kohtaamisesta? Entä miksi yhteiskunta suhtautuu yksin eläviin aina parkoina reppanoina, jotka jotenkin täytyy pelastaa, silloinkin kun he eivät välttämättä itse ymmärrä pelastusta tarvitsevansa? Jotain tällaista ja paljon muutakin käsittelee toimittaja-kirjailija Marika Riikosen uutuusteos Yksin, kiitos, jota Hertta-kustantamosta tarjottiin minulle syksyn kunniaksi arvostelukappaleeksi. Aihe kiinnostaa, sillä elän itsekin ehdottomasti kaikkein onnellisinta elämääni juurikin yksin. Itsekseni, omassa rauhassa, omaan tilaan vetäytyneenä.

Riikonen aloittaa teoksensa mielenkiintoisesta näkökulmasta tutkiessaan miten negatiivisia mielleyhtymiä yksinolo, vapaaehtoinenkin tuo ihmisten mieleen. Ihmisten sosiaalista puolta jaksetaan mainostaa ehtymättömänä luonnonvarana, ja silloinkin kun joku kirjoittaa Hesarin neuvontapalstalle pyytääkseen keinoja oman ajan saamiseen, kehottavat psykologit holhoten kysyjää miettimään nyt todella tarkasti, että kaipaako hän tosiaan omaa aikaa vai kuvitteleeko nyt harhaisesti vain, olemmehan me ensisijaisesti sosiaalisia eläimiä.

Miten raivostuttavaa. Rakastan itse yksinoloa, ja esimerkiksi pandemia-ajasta minulla alkaa olla jo varsin romantisoitukin kuva ihanana, loputtomana omana aikana, jolloin fomo ei vaivannut eikä minnekään tarvinnut lähteä. Sittemmin olen oppinut kaivamaan omaan arkeeni vielä enemmän omaa aikaa, lempiasiani on ehdottomasti viikottainen ihmisvapaapäiväni, jolloin en ole edes puhelimitse kehenkään yhteydessä. Tein ennen äärimmäisen sosiaalista työtä, ja ajattelin sen olevan syy vetäytymisen tärkeydelle, mutta nyt kotona etänä väikkäriä puurtaessa huomaan kaipaavani sitä edelleen. Aikaa, jolloin olemassa vain ja ainoastaan minulle. Ja siitä ajasta, sen tarpeesta ja arvokkuudesta on Marika Riikonenkin lähtenyt kirjoittamaan kirjaansa.

Riikonen tuo kirjaan valtavan määrän äärimmäisen kiinnostavia näkökulmia ja terminologiaa; hän sivuaa yksinolon tarpeen unohtamista yksinäisyystutkimuksissa, parisuhdehegemoniaa ja romanttisten suhteiden ylivaltaa yhteiskunnassa, naisen asemaa ja jatkuvasti saatavilla olon vaadetta, yksin matkustamista, etätyötä jne jne jne, mutta kirjaa vaivaakin ehkä juuri tämä: Riikonen tunkee, sivuaa ja mainitsee, muttei malta pysähtyä, tarkastella, analysoida ja perustella. Hän toteaa, että tämäkin, tämäkin on ongelma! Ja ratkaisee sen ohittamalla ongelman niinkin yksinkertaisesti kuin mutta ei sen tarviis olla! Argumentaatio on pidemmän päälle siis aika puuduttavaa ja vähän laiskaa, enkä oikein näe tämän kirjan kanssa muuta ansiota, kuin sen, että jos sattuu olemaan Riikosen kanssa täysin samaa mieltä, pääsee nyökyttelemään, että no niinpä. Erimieliselle tai esimerkiksi aihetta enemmän ymmärtämään haluavalle kirja ei sinänsä tarjoa juuri mitään, pitkälti runsaudenpulan ja pinnallisen käsittelytavan vuoksi. Osin kirjailija myös lukee omia lähteitään aika vinoon, suurin kritiikki menisi ainakin Malin Lindrothin Vanhapiika-kirjan luennalle, jossa Riikoselta menee selvästi viuhuen ohi, miten Lindrothin kirja käsittelee nimenomaan rakkauden puutteesta johtuvaa surua, jota joskus suhteessa ollut ei voi ymmärtää latistaen ko. kirjan juurikin suhteessa olleen ylimielisellä "viisaudella" siitä, että kyllä sitä kuule on myös vapaaehtoisia vanhoja piikoja, olipa ärsyttävää kun yksinäisyydestään kärsivä ihminen ei vain ymmärrä nauttia kun minäkin nautin.

Osin tuntui, että Riikonen kävi jopa varjonyrkkeilyä sellaisten ilmiöiden kanssa, joita ei ihan tuossa laajuudessa ole olemassakaan; kyse toki voi olla tyylivalinnasta, mutta jos kritisoi kirjan alussa esimerkiksi introvertti-ekstroverttibinääriä haitalliseksi introvertin näkökulmasta, ei ehkä kannata myöhemmin kirjassa käyttää ekstroverttiä jonkinlaisena mystisenä olentona, jota yksinolontarve ei koskaan koskisi. Riikosen tietynlainen sokeus omille stereotyyppisille mielipiteille ja jopa mutulla heitetyille "faktoille" syö kirjan kokonaisuskottavuutta, etenkin jos sitä yrittää lukea jonain muunakin kuin yksittäisen turhautuneen ihmisen tunnepurskauksena. Toki voi olla kyse myös sukupolvierosta, kuplaerosta tai mistä tahansa muusta erosta, mutta tuntuu että kirjailija itse luo yksinolontarpeesta suuremman peikon kuin ulkopuoliset, puolustaa kiihkeästi jotain huomaamatta, että uhkaa ja arvostelua ei ehkä todellisuudessa ole ihan niin paljoa kuin itse on ajatellut. Vaan juuri sen takia se itsekritiikki, itsensä näkeminen, sokeiden pisteiden tutkiminen olisikin tuonut tähän kirjaan ihan valtavasti enemmän.

Lopulta ehkä vielä totean, että Riikosen Yksin, kiitos onkin enemmän turhautuneisuudesta humoristisuuteen asti purkautunut tunnepamfletti kuin tietokirja yksinelämisestä ja yksin olemisen tarpeellisuudesta virikkeitä, ääniä, aistimuksia ja ihmiskohtaamisia täynnä olevassa nykymaailmassa. Sillekin on ihan varmasti tarvetta, ja uskon, että moni lukija pitää tällaisestä rempseästä ja reippaasta otteesta, jossa ei turhia pohdita vaan tuuletellaan menemään, mutta koska Riikonen itsekin sanoo, ettei ko. aiheesta olla juuri kirjoitettu, olisin itse kaivannut syväluotaavampaa ja vähemmän Riikosesta itsestä ja enemmän yksinolon tarpeesta kertovaa teosta. Kirjan parhaat oivallukset ja alleviivaamani virkkeetkin kun lopulta olivat muista teoksista lainattuja, eivät lainkaan Riikosen omia ajatuksia. 

Kaikki kirjallisuus ei kuitenkaan ole kaikille, joten anna ihmeessä tälle mahdollisuus, etenkin jos oma taistelu yksinoloa vastaan tuntuu yksinäiseltä. On tästä ainakin vertaistueksi, ehkä.

PURE COLOUR – PUHDASTA TÄYDELLISYYTTÄ

SHEILA HETI : PURE COLOUR 

216s.

Vintage 2022

Onko maailma vain jumalan luoma beta-versio, luonnos ja hahmotelma jostain paremmasta ja täydellisemmästä? Ja jos on, minkälaisia hahmoja, tunteita ja tehtäviä siihen kannattaa sisällyttää? Miten jumalat saavat parhaiten tietoa seuraavaa versiota varten, kuka antaa parhaan kritiikin, ja minkälaisten tehtävien pariin elolliset kannattaa lopulliseen mukaelmaan laittaa? 

Entä mitä on Saturnuksen renkaiden takana? Miten kaksi partikkelia löytää toisensa miljoonien kuumien avaruusvuosien läpi? Miten valon pari, universumin toisella laidalla kulkeva puolikas aistii sen, että toista puolikasta tarkkaillaan erään aurinkokunnan pienellä sinivihreällä planeetalla? Onko valolla sielu ja mihin sielu menee kuoltuamme? Mitä meistä kuolee? Kuolemmeko me? 

Ja: kun Mira on syntynyt maailmaan linnun munasta, itsellisenä kriitikkona ja taiteen suurimpana kokijana, miltä tuntuu rakastua kalan munasta syntyneeseen, jolle yksilön sijaan enemmistön hyvinvoinnilla on suurin merkitys? Ja jos kaiken lisäksi oma isä on karhun munasta,  ymmärtääkö kukaan lainkaan toislajisiaan?

“It is only when you get older that everyone makes you feel bad about being alone, or implies that spending time with other people is somehow better, because it proves you to be likeable. 

 But being unlikeable wasn't the reason she was alone. She was alone so she could hear herself thinking. She was alone so she could hear herself living.”

Ymmärsitkö yhtään mitään, mitä aiemmin tässä kirjoitin? Ei se mitään, en minäkään ja rakastin silti jokaista sanaa, jokaista lausetta, jokaista kappaletta, jonka Sheila Heti romaaniinsa Pure Colour ylläolevien hahmotelmien tapaan kirjoitti. Pure Colour on romaani, joka on mahdoton tiivistää yhteen arvioon, ja toisaalta myös kokonainen pienoisuniversumi, jonka salat haluaakin lukijan antaa löytää itse. Minulle Hetin teos on kuitenkin upea kummajainen, monitasoinen tutkielma ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja tietoisuuden sekä sielullisuuden merkityksellisyydestä tässä valtavassa universumista, josta emme oikeastaan tunne ripaustakaan. Heti hahmottelee tämän kaiken jumalan maalaukseksi, suurteoksen luonnokseksi ja testiversioksi, ja läpeensä lempeän humanistisella otteella hän tuo luonnontieteen ja ihmismielen selvittämättömät arvoitukset yhteen, esittää ikään kuin tarinan tai teorian siitä, miten ainakin yhdellä tapaa tätä kaikkea, mitä elämäksi kutsumme, voi ymmärtää. 

Hetin Pure Color on lämmin, viisas, syvä ja erikoinen tapaus, ja uskoakseni se jakaa lukijansa voimakkaasti, nekin, jotka saavat kiinni Hetin kynänjuoksusta. Minulle henkilökohtaisesti se sanottaa elämästä, kuolemasta, luopumisesta ja rakkaudesta sellaisia asioita, joiden en edes tiennyt vaivaava, minulle se on elämäni kirja, sellainen, joka ihan vähän muuttaa suuntaa sen suhteen miten itse maailmankaikkeutta hahmotan. Sheila Heti liikautti minua jo aiemmin tänä vuonna Motherhood-teoksellaan, mutta jopa siihen verrattuna Pure Colour oli kuin maanjäristys, jonka jälkeen kaikki väreistä taivaankanteen näyttää ihan hippusen erilaiselta. 

Vaikka Hetin teksti poikkelehtii, ottaa ihan uusia ulottuvuuksia, osaa hän kirjoittaa niin vaivattoman heleää, painotonta ja ilmavaa tekstiä, että harva pystyy samaan. Hetin lisäksi osaan itse nimetä Ali Smithin, jonka kirjojen kanssa tuntuu tältä, häikäistyneeltä siitä, miten joku osaakin käyttää kieltä mielen asioiden nimeämiseen, kertomusten kuljettamiseen, hahmottoman hahmottamiseen. Heti kirjoittaa niin kauniisti, ehkä Smithiä vähemmän arkisesti, lisäämättä mitään ylimääräistä, antaen jotain niin henkilökohtaista ja yksityistä, ettei ihan aina tiedä lukeeko kirjaa todellisuudessa vai näkeekö itse kummaa unta, jossa toisessa hetkessä sitä nukkuu läheisensä vieressä ja toisessa on muuttunut puunlehdeksi. Heti tutkii maailman merkityksellisiä asioita, ja palauttaa ne niin yksinkertaisiin koloihin, että se tuntuu lähes nerokaalta. Sanojen merkitys kasvaa symboliseksi ja toisaalta symboliikka muuttuu arkiseksi, enkä täysin ymmärrä, miten joku voi ymmärtää näin paljon.

Tunnistan tässä teoksessa siis ikuisuuslempparini, sielunkirjani sekä sen, etten koskaan osaa ensimmäisen lukukerran jälkeen muuta kuin hurmiossa hehkuttaa lukemaani. Todennäköisesti toinen lukukerta jäsentää, antaa struktuuria ja rajoja jo ihan uudella tavalla, ja uskon, että senkin aika on ennemmin kuin myöhemmin. Nyt kuitenkin vain haluan kellua siinä ihanassa olossa, jonka vain täydellisen upea ja osuva lukukokemus voi saada aikaan. Siinä olossa, jossa oma sielu on saanut sanoja, jossa toisen sanat ovat muuttaneet jotain peruuttamattomasti, siinä olossa, jonka ainoastaan taide voi parhaimmillaan saada aikaiseksi.

 “The last thing that's needed is to judge your own heart, but then that's the first thing you go and do. A heart rushes to judge itself. A heart should have better things to do. A heart doesn't.”

Helmet-haaste: 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole

MUUTOS: METODI

 

ÉDOUARD LOUIS : MUUTOS: METODI

272s.

Tammi 2023

Alkuteos: Changer: méthode, 2021

Suom. Lotta Toivanen

Pyydetty arvostelukappaleena

Édouard Louis oli reilu kaksikymppinen, kun hänen esikoisteoksensa Ei enää Eddy nousi maailmanmaineeseen, kun hän toi luokkakeskustelun takaisin ranskalaisiin kirjallisuuspiireihin. Väkivaltaisesta, köyhästä ja avoimen rasistisesta sekä homofobisesta lapsuudesta kertova esikoinen on vahva luokkakuvaus 2000-luvun alun Ranskasta, jota harva etuoikeutettu edes tunnistaa tämän vuosisadan kertomukseksi. Louis on jatkanut tällä omaelämäkerrallisella tiellään, Väkivallan historia taas on Louisin väkevä kertomus traumasta ja seksuaaliväkivallasta, sen luokka- ja seksuaalivähemmistösidonnaisuudesta. Nämä kaksi teosta ovat väkivaltaisia, verenmakuisia ja kitkeriä. Syystäkin. Lousin seuraavat teokset, isästään kertova, yksi Louisin upeimmista teoksista, Kuka tappoi isäni sekä hänen äitiinsä painottuva (ja ehkä vähän haparoiva, sellaisella "mies luulee ymmärtävänsä naiseutta" -tavalla) Naisen taistelu ja muodonmuutokset taas sukupuolen, luokan ja ylisukupolvisuuden yhteiskunnallisempia tutkielmia, jossa Louis paneutuu pohtimaan, mikä on tuonut hänen vanhempansa siihen, mistä hän itse on ollut lähtöisin. Muutos: metodi jatkaa tällä linjalla, koska Louisin on pakko jatkaa. Aihe ja menneisyys ovat hänessä niin kehollisesti, ettei hän muuta voi kuin jatkaa. Ei hänellä ole muuta, mistä kirjoittaa, sanoo Louis itsekin tämänkeväisen Helsinki Lit'n haastattelussa. Aihe on hänessä, eikä se ole tullut kokonaan ulos, kirjoittaa siitä miten paljon tahansa. Joten niinpä hän jatkaa. Ei siitä mistä jäi, vaan uudelleen alusta, aina vain uudesta, yllättävästäkin näkökulmasta. Ja tällä kertaa keskeisin näkökulma on luokkaretki, vimmainen ja määrätietoinen, kehollinen matka ensin kotikylästä Amiensiin, sieltä myöhemmin Pariisiin, keskelle porvaristo, prisessoja, herttuattaria ja sveitsiläisten suurkaupunkien kaupunginjohtajien eliittipiirejä.

Ei enää Eddyssä Édouard haaveilee lähtemisessä, Muutos: metodissa hän on jo lähtenyt. Hän ponnistaa opettajien ja kirjastonhoitajien tuella lähikaupungin lukioon, ensimmäisenä koko suvustaan. Lukiossa hän tapaa Elenan, porvariperheen tyttären, josta tulee Édouardille jonkinlainen kartta kohti tulevaisuutta, tulevaa minää. Elena ja hänen perheensä on kaikkea mitä Édouard ja hänen perheensä eivät ole: sivistyneitä, lukeneita, keskustelevia, välittäviä. Pian Édouard onkin kaikki viikonloput Elenan perheen ullakkohuoneessa, Elenan tavoissa, maneereissa, eleissä ja opeissa. Édouard lukee Elenaa kuin aarrekarttaa, uskoo Elenan tavat ja elkeet omaksessaan pääsevänsä viimein perille, perille jonnekin, mistä menneisyys ei häntä enää tavoita.

"Myöhemmin kun katkaisin välit Elenaan ja hänen perheeseensä, hänen äitinsä sanoi minulle: Olet käyttänyt hyväksesi kaikkea, mitä me olemme sinulle opettaneet. Mitä hyväksi käyttäminen tarkoittaa? Eikö Elenakin ollut käyttänyt hyväkseen kaikkea, minkä oli oppinut äidiltään? Ja omalta yhteiskuntaluokaltaan?

Onko siis niin, että joillekin hyväksi käyttäminen on sallittua ja joidenkin toisten kohdalla se on paheksuttavaa ryöstämistä?"

Lousin tyyli on vimmainen, hänen pakkonsa päästä pois näkyy kirjan riveillä, pakko ei ole ainoastaan pakkomielle vaan ainoa tapa selvityä, Louisin tekstin Édouard - on hän miten yhtä todellisen kirjailijan kanssa tai ei - tekee kaikkensa jotta selviytyy, menneisyydestä, lapsuudestaan, taustastaan. Tulee paremmaksi kuin se mistä hän on lähtenyt, muuttaa näyttämisenhalun kostoksi, kostaa olemalla kaikkea muuta mitä oma tausta on ollut. Hän muuttuu muuttuu muuttuu, ihmisiä jää jalkoihin, mutta oma pako, selviytyminen, ne ovat ainoat asiat, jotka ohjaavat Louisia, vasta sitten hän on turvassa, vasta sitten hän on saavuttanut jotain. 

Joskus kipeintä muutoksessa on se, että harva ihminen muuttuu yhtaikaa, harva ihminen muuttuu ympärillä. Muutoksen myötä itsestä kasvaa jotain uutta, ja vanhojen ystävien kanssa kasvu muuttuu erilaisuudeksi. Vaikka Édouardin vimma muuttua on ollut selvää heti kotikaupungista pois pääsystä saakka, kirjailija Didieriin tutustuminen saa hänet ymmärtämään, ettei vain läheiseen kaupunkiin pääseminen ole ollutkaan täydellinen vapautus, täydellinen vapautus koittaa vasta Pariisissa. Niin myös Amiensista tulee kotikylän lisäksi paikka, josta täytyy päästä pois saadakseen rakentaa itsensä loppuun, valmiiksi, täydelliseksi. Täytyy päästä pois, vaikka se tarkoittaakin myös poispääsyä rakkaan ystävän Elenan luota.

Kuten ihminen yleensä, Édouard etsii yleensä pelastusta ulkoa, koulutuksesta, rahasta, statuksesta, ihmisistä, joilla on jo koulutus, rahaa, status. Kullan ja kimalluksen perässä voi matkustaa vaikka maailman ääriin, mutta eri asia on, voiko ulkoista tavoitellessaan tulla koskaan perille. Édouard kuitenkin yrittää, jäljittelee, matkii, opettelee, lukee vuodessa vuosikymmenten sivistyksen, hankkiutuu pidemmälle kuin kukaan muu hänen tuntemansa. Matka on pitkä ja kipeä, ja silti välttämätön.

Louis kirjoittaa tästä kaikesta äärimmäisen upeasti. Hän näyttää taiten mitä peritty sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma on pelkän taloudellisen pääoman sijaan. Louisin tekstissä luokkahäpeä on kehollista, lihaisaa, rumaa ja vuotavaa, ja hän osaa tuoda aivan erityisellä taidolla esiin sen, mitä kokonaiseen ihmisryhmään suunnattu halveksunta ja ylenkatse saa yksilössä aikaan. Miten yhteiskunnan asenteet sisäistyvät, miten mielen gentrifikaatio saa jahtaamaan jotain, jonka todellisuudessa voi oikeastaan vain periä. Louis näyttää sen, minkä moderni länsi on kiivaasti yrittänyt peittää; sen miten valta ja hallinta on edelleen vuosisatojen takaa polveutuvilla aatelissuvuilla, rahalla ja eliitillä. Uusrikkaita mahtuu joukkoon, toki, mutta jääkarhunnahasta tehty sohva eroaa siitä siniverisestä hienostuneisuudesta, suvusta, jonka vaiheita Édouard on itsekin opiskellut historian tunneilla.

"Jotkut kuvaavat muuttumistaan hitaaksi prosessiksi, eräänlaiseksi kehojen ja sen olotilojen, oman olemisen ja elämisen tapojen perättäisten muutosten kasaumaksi, jolloin muutokset hajaantuvat ajassa niin etteivät ne tarvitse tietoisuutta tai tahdonvoimaa toteutuakseen, jotkut selittävät, että he ovat muuttuneet kohdattuaan kehoja ja yksilöitä, jotka ovat erilaisia kuin elämän alkupuolella kohdatut, sisäistettyään uusien kehojen ja yksilöiden asenteet usein hiukan hajanaisella tavalla. Minulle ei käynyt niin. Halusin muuttaa kaiken ja halusin, että kaikki muutosprosessissani olisi tietoisen päätöksen tulosta. Halusin, että kaikki olisi vastedes omassa hallinassasi."

Muutos: metodi on ehdottomasti Louisin tuotannon suurimpia helmiä, mutta suosittelen silti tarttumaan Louisin aiempiin teoksiin, ainakin Ei enää Eddyyn ensin, jos kyseistä kirjailijaa ei ole vielä lukenut. Se on erilainen kuin tämä, rikkinäisempi, kiireisempi, vielä pakeneva. Muutos: metodi on ehkä jo perillä kysyen onko matka lopulta edes sen arvoista.

HÄIRIÖ? KUKA KOULUSSA HÄIRITSEE JA KETÄ

   

MAIJA LANAS & TOMI KIILAKOSKI (toim.) : HÄIRIÖ?

NÄKÖKULMIA TYÖRAUHAN SÄRÖIHIN KOULUSSA

281s.

Vastapaino 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Kuten joku siellä ruudun takana ehkä tietääkin, olen (tutkimusvapaalla oleva) erityisopettaja, väitöskirjatutkija ja äärimmäisen intohimoinen lapsi- ja oppilaslähtöisen pedagogiikan puolesta puhuja. Luen varsin harvoin ammattikirjallisuutta näin "vapaa-ajalla" saati tuon sitä tänne kirjablogiin, mutta nyt vastaan tuli (itseasiassa jo viime syksynä väitöskirjaohjaajani vinkistä) Maija Lanaksen ja Tomi Kiilakosken toimittama Häiriö? Näkökulmia työrauhan säröihin koulussa, ja kirja on käytännössä oman tutkimusaiheeni täydellinen sisar-(/esikuva?)teos. Siinä missä nykyammattikirjallisuuttani leimaa joko todella yksilöpsykologinen (ja sitä kautta oppilaista vikaa etsivä) näkökulma tai erityisen opettajakeskeinen näkökulma, on Lanas ja Kiilakoski koonneet kerrankin aivan mielettömän hienon ja tärkeän teoksen koulusta, jonka keskiössä on nimenomaan haastaa sekä yhteiskunnallista individualismiin perustuvaa selityskuvaa "koulun tuhoajasta" ja kiinnittää huomiota koulun ytimeen: oppilaisiin ja heidän hyvinvointiinsa. 

Lanaksen ja Kiilakosken kirja koostuu tämän hetken johtavien kasvatustieteen, koulutussosiologian sekä nuorisotutkimuksen tutkijoiden teksteistä, jotka tieteellisistä artikkeleista lyhennettyinä ja arkikielistettyinä pyrkivät antamaan raikkaan ja uudelleen herättelevän näkökulman nykykouluun liittyvään keskusteluun. Se on kuin tilaustyö viime aikojen poliittiseen hölmöläiskauppaan, jossa koulua pyritään parantamaan joko kurin ja järjestyksen tai entistä yksilökeskeisemmän rakenteen kautta. Häiriö haastaakin meidän opettajien käsitystä siitä, mitä häiriö luokassa oikeastaan on – oppilaan väärinkäyttäytymistä vai kuitenkin särö omassa onnistumisessamme.

Suomalaista koulua leimaa varsin vähän kiistetty näkemys tasa-arvoisuudesta, ja jos koulusta keskustellaan muusta näkökulmasta, jostain löytyy uupunut opettaja kertomaan, kuinka rikki koulu nykyään on. Jälkimmäistä en todellisuutta kiistä: kun markkinatalouden tehokkuusajattelu ja kilpailukyky ujutetaan institutionaaliseen kasvatus- ja koulutuslaitokseen, harva voi hyvin. Ensimmäinen väite suomalaisesta koulusta hyvinvointierojen tasaajana taas on täysin kuitenkin vahvastikin kyseenalaistettavissa: viimeksi tänään Hesari uutisoi poikien jäämisestä jälkeen niin Pisa-tuloksissa kuin yleisestä oppimiserojen kasvusta. Tasa-arvoinen ja eriarvoisuutta kaventava koulu onkin Suomessa myytti, toteavat myös Häiriön kirjoittajat.

Lanaksen & Kiilakosken toimittama kirja sisältää yhteensä kymmenen tekstiä, jotka jakautuvat kolmen teeman alle: häiriöön pedagogisena ilmiönä, häiriöön vertaisryhmän ilmiönä sekä häiriöön yhteiskunnallisena ilmiönä. Esimerkkinä ensimmäisestä osasta haluan ehdottomasti nostaa Juho Honkasillan ADHD oireisessa koulussa: häiriön sosiokulttuurinen tarkastelu -tekstin, joka haastaa meitä pohtimaan onko ADHD oikeastaan häiriö, ja ketä se eniten häiritsee? Oireista itseään vai yhteiskuntaa, joka on tottunut toimimaan vain neurotyypillisten aivojen keinoin? Tomi Kiilakosken ja Maija Lanaksen Kahden kehän koulu kirjan toisessa osassa taas nostaa esiin äärimmäisen tärkeän kysymyksen siitä, tunnistavatko opettajat oppilaiden omat sosiaaliset verkot, koulupäivän epäviralliset osuudet ja vertaissuhteiden ja aikuisen antaman tuen mahdollisuudet. Viimeisen osion suurin helmi on oman yliopistoni koulutussosiologin Anne-Mari Soudon Rasismi ja nuorten koulutuspolut -teksti, joka herättelee opettajia siihen samaan keskusteluun, jota eräskin pääministerimme on koko kuluneen kesän yrittänyt vältellä. Souto nostaa esiin kuitenkin hiljentymisen vaarallisuuden: kenen pussiin rasismilta silmien sulkeminen pelaa ja minkälaista kahden kerroksen yhteiskuntaa me rakennamme, jos emme tunnista koululaitoksemme omaa rasistisuutta? Tekstit keskustelevat myös hienosti keskenään; kun opettajat yrittävät "parantaa" oireilevaa oppilasta tai eivät tunnista koulun rasistisuutta, oppilaat etsivät kuuluvuuden tunteen ja yhteisöllisyyden muualta. Kun yhteisö taas on kouluvastainen, alkaa ikuinen kehä, jonka tekijät eivät enää näe toisiaan, kuulu toistensa kehiin. Koulu siis paitsi tuottaa yhteisöllisyyttä yhtäälle, uusintaa se eriytymistä ja normaaliuden ulkopuolisuutta toisaalle. Koulu neutraalina ja poliittisesti irrallisena laitoksena on myytti, johon me opettajat emme voi enää uskoa.

Häiriön tekstikokoelma on laaja, monimuotoinen mutta silti aiheensa ympärillä ihastuttavan koherentti, ja se herättää äärimmäisen tärkeän keskustelun koulutuspolitiikan, hyvinvointivaltion ja kasvatusinstituutioiden keskuuteen: kuka meillä oikeastaan häiritsee ja ketä? Ketä varten koululaitos lopulta on olemassa? Ja miksi opettajat unohtavat jatkuvasti oman työnsä kasvatuksellisen ja yhteiskunnallisen luonteen, vaikka se on jo opetussuunnitelmissa nostettu sivistävää ja opetuksellista sisältöä aiemmin esiin? Kuten Kiilakoski, Pekkarinen & Haapakorva artikkelissaan Koulumenestys ja pysyvä eriarvoisuus toteavat, peruskoulu on tasa-arvoideologiansa vastaisesti toiminut oikeastaan aina sosiaalisia asemia uudistaen. Tämä tarkoittaa siis sitä, että peruskoulusta hyötyvät eniten korkeakoulutettujen lapset, joista tulee itsekin todennäköisimmin korkeakoulutettuja. Tutkijat lainaavat koulutussosiologi Risto Rinnettä, jonka mukaan koulutuspolitiikan tasa-arvoa korostavasta pohjasta huolimatta "sitkeä koulutuksellinen eriarvoisuus" on säilynyt, ja nykyään koulun sisäinen yksilökeskinen, markkinatalouden arvoille alistettu koululaitos jopa kiihdyttää eriarvoisuuttaan kaikessa kilpailukykyä peräänkuuluttavassa uusliberalismissaan. Häiriö kutsuu opettajia tarkastelemaan kriittisesti paitsi omaa toimintaansa, myös niitä tarinoita, joita me nykykoulusta kerromme. Sekä sitä, onko häiriö todella jotain keinolla millä hyvänsä poistettavaa vai kuitenkin äärimmäisen tärkeä viesti muutoksen tarpeesta.

Suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti ihan jokaiselle opettajalle, tulevalle, nykyiselle ja menneelle. Sekä kaikille heille, joiden mielestä nykykoulussa on jotain korjattavaa.

Helmet-haaste 2023: 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut