LUE MAAILMA VUODESSA // ARVONTA JA LOPPUFIILIKSET

 

EDIT: ARVONTA ON SULKEUTUNUT JA VOITTAJILLE ON ILMOITETTU HENKILÖKOHTAISESTI. Kiitos kaunis kaikille tähän ja ylipäätään koko haasteeseen osallistuneille. <3 

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste on tulossa loppuun, ja sen kunniaksi haluaisin kuulla myös teidän ajatuksianne haasteesta. Lisäbonuksena on myös kahden lahjakortin arvonta, joihin voit halutessasi osallistua tässä samassa postauksessa.

Toivoisin sinulta vastauksia ainakin seuraaviin kysymyksiin, mutta sana on myös vapaa pidempiinkin pohdintoihin! Kerro siis...

1. Montako kirjaa luit haasteeseen?
2. Mitä lukemistasi kirjoista suosittelisit erityisesti muillekin?
3. Mikä haastekohta tuntui vaikeimmalta? Miksi?
4. Mitä kirjaa olisit tuskin lukenut ilman haastetta?
5. Millaisia ajatuksia Lue maailma vuodessa -haaste ylipäätään jätti jälkeensä?

// Bloggajat voivat myös vaihtoehtoisesti linkittää tähän oman haasteensa yhteenvetopostauksen, silläkin olet mukana arvonnassa.

Vastaa edellä oleviin kysymyksiin tämän postauksen kommenteissa ja jätä mukaan myös sähköpostiosoitteesi, niin olet mukana loppuarvonnassa. Tarvitsen sähköpostiosoitteesi palkinnon toimittamista varten, ja sen jättämättömyys katsotaan ilmoitukseksi, ettet osallistu arvontaan. Voit hyvin jättää sen esimerkiksi muodossa esimerkki (a) gmail.com.

♥️ Arvon yhden 50€ digitaalisen lahjakortin Akateemiseen kirjakauppaan kaikkien 12 kirjaa lukeneiden osallistujien kesken.

♥️ Lisäksi arvotaan myös yksi 40€ digitaalinen lahjakortti Finlandia-kirjaan kaikkien heidän kesken, jotka lukivat haasteen ansiosta edes yhden skirjan, joihin eivät olisi ilman tätä haastetta tarttuneet.

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin tähän postaukseen 15.-31.12.2025 välisenä aikana. Ehdit siis vielä hyvin joko suorittaa haasteen loppuun tai vaikkapa aloittaa sen ensimmäisellä kirjalla! Suoritan arvonnan itse, minkä jälkeen välitän voittajien sähköpostiosoitteen eteenpäin. Akateeminen kirjakauppa & Finlandia-kirja toimittavat lahjakorttinsa suoraan voittajille.

Arvontapalkinnot sponsoroi Akateeminen kirjakauppa sekä Finlandia-kirja, kiitos valtavasti molemmille mukaan lähteneelle taholle palkintojen mahdollistamisesta ja moninaisemman lukemisen mahdollistamisesta. ♥️

Arvonta on yhtaikaa käynnissä myös Instagram-tililläni, ja kumpaan tahansa kommentointi katsotaan yhdeksi arvaksi.

PINKISTÄ LIMASTA JA VÄHÄN GENREKIRJALLISUUDESTAKIN

FERNANDA TRÍAS : PINK SLIME

224s,

Scribe Uk, 2023

Alkuteos: Mugre rosa

Espanjasta englanniksi kääntänyt Heather Cleary

Uruguaylaisen Fernanda Tríasin ekokauhu-, dystopia- ja spefi-romaani Pink Slime on puhtaasti Lue maailma vuodessa -lukuhaasteen löytöjä. Jo oikeastaan viimevuotinen, vuosikymmen kerrallaan taaksepäin edennyt lukuhaaste aina 2010-luvun kirjallisuudesta 1900-luvun alun kirjallisuuteen näytti, että olen ns. dystopiatyyppejä. Esimerkiksi Marlene Haushofferin Seinä, Jaqueline Harpanin I Who have Never Known Men, Julia Armfieldin Our Wives Under the Sea ja jo aiemmin luettu Seidi Saikkosen Jälkeen ovat kaikki jättäneet niin lähtemättömän muistijäljen, että pystyn milloin tahansa palaamaan niiden pysähtyneeseen, kauhistuttavaan ja silti inhimilliseen maailmaan. Ja tähän samaan viiden lempi(-genre-)kirjan sarjaan nousee nyt myös tosiaan Pink Slime, jonka tunnelmassa jollain tapaa olen kellunut jo useamman päivän haluamatta lainkaan päästää irti.

“Memory is a broken urn: a thousand shards and fragments of dried mud. What parts of you remain intact? You slip in the mud, lose your balance. And it had been such a delicate balance, one you’d tried so hard to keep, only to fall flat on your ass.”

Pink Slime on ekokatastrofin keskellä sinnittelevän, nimettömän eteläamerikkalaissatamakaupungin nimettömän päähenkilön tarina, joka laajenee kokoaan suuremmaksi kommentaariksi niin pandemioista, ilmastonmuutoksesta, ruokateollisuudesta, perhesuhteista sekä niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät katastrofienkin keskelle. Kaupunkia piinaa punainen tuuli – tuuli joka sairastuttaa tappavasti sille altistuneet, siirtää myrkkylevän kukinnon ihmisiholle kuorien tämän lopulta kokonaan päällimmäisistä ihokerroksistaan. Joet ovat kirkaanpunaisia, pinkin liman täyteisiä – ja ne muistuttavat uuden keksinnön, meatriten, ällöttävästä hyytelömäisestä koostumuksesta. Ruoka alkaa käydä vähiin ja kaikki evakuoidaan sisämaahan, mutta päähenkilö jää. Hän jää, vaikka etäinen äiti painostaa lähtemään, hän jää vaikka hänellä on jonkinlainen pakofantasia. Hän jää, vaikka siinä ei ole mitään järkeä.

Vaikka romaani on vain muutaman sadan sivun mittainen, se sisältää valtavasti – sillä on yhteiskunnalliset, ilmastolliset, ekologiset ja teolliset kerrostumansa, mutta se kuljettaa niiden välissä myös tarinaa päähenkilön äitisuhteesta, avioerosta, suhteesta lapsuuden lastenhoitajaan ensisijaisena hoivan tarjoana sekä Maurosta, pienestä geneettisistä virhettä kantavasta hoitolapsesta, jonka elimistö käskee vain syödä syödä syödä. Tríasin taitavissa käsissä kaikki tämä kuitenkin pysyy yllättävänkin eheänä, loogisena kokonaisuutena, jossa yksilöpsykologian avulla näytetään laajempia hoivaan ja kiintymykseen liittyviä rakennelmia sekä toisaalta myrskyn silmässä pysymisen avulla tutkitaan pakolaisuutta, ennakkoluuloja ja yhteiskunnallista jakautumista. Kuka voi lähteä ja kenelle se ei ole edes mahdollista? Ja entä jos mahdollisuus onkin, mutta jokin oman maan, oman myrkkylevän täyttämän merenkin rannalla olevassa kodissa pitää silti kiinni, vaikka ruoka on loppu eikä edes mustan pörssin kauppoja enää löydy. 

“He remained transfixed by his game, cocooned in a space I couldn't enter. Years of life and mistrust separated me from that realm where everything was possible, from those fantasies that made the world a better, kinder place.”

Luen Pink Slimeä ennen kaikkea maailmankirjallisuutena ja toisaalta dystopiana, mutta koska luen sitä samaan aikaan kun kirjallisuusmaailma nahistelee siitä mitä pitää lukea, pitääkö lukea, kunhan lukee ja että eipäs ole sama että kunhan lukee (lähteet: Hosseini, Sevimli, Ylikangas, kirjagram viime viikkoina). En ota nyt keskustelun sinänsä kantaa uudelleen, olen tehnyt sen jo instagramissa, mutta sen juonne genrekirjallisuudesta limittyy hyvinkin paljon tämän kirjan lukemiseen. Moni kun, aivan ymmärrettävästi, tuohtui varsin kovastikin, kun sekä Hosseinin essee että moni viisas kollegani kirjagramissa muistutti, että ei tosiaan ole ihan sama mitä lukee, kunhan lukee, vaan viihdekirjallisuudella on oma funktionsa, viihdytys, ja sitten taas toisenlaisella kirjallisuudella omansa, ja se voi olla vaikkapa sivistys, kriittisyyden lisääminen, yhteiskunnallinen kommentaari tai vaikkapa taide. Mikäänhän ei tietenkään estä sitä, ettei näitä voi olla myös genrekirjallisuudessa eikä toisaalta yleinen kaunokirjallisuus ole automaattinen laadun tae – enkä usko että kukaan näin on sanonutkaan. Mutta jos on tyystin sitä mieltä, että viihdekirjallisuus myös yksin ja ainoastaan luettuna avartaa ja lisää, suosittelen lukemaan Sophie Gilbertin Tytöt vs. tytöt -kirjan: viihde myös vääristää, tekee yksittäisistä (kapitalistisista) totuuksista ainoita olemassa olevia ja toisaalta myös alistaa ongelmallisillekin yhteiskunnallisille kuvastoille. Ja jos taas on tyystin sitä mieltä, että genrekirjallisuus on helvettiin joutavaa roskaa, kannattaa ehkä aloittaa siihen tutustuminen. On eri asia lukea kioskiromansseja kuin dystopiaa, ja toisaalta niin sanotusta korkeakirjallisuudesta on aivan eri asia lukea sitä iän ikuista Sinuhea kuin vaikkapa uuskerronnan mestaria Maggie Nelsonia. Genrekirjallisuuden geneerinen haukkuminen on jopa, no, sivistymätöntä. 

Niinpä vielä loppuun sanon, että olen saanut dystopiaan, scifiin ja spefiin tutustumalla enemmän kuin olisin aiemmin uskonut. Olen ajatellut, etten todellakaan ole fantasiatyyppejä, mutta sitäkin genreä laajentamalla voi löytää maailmoja, jotka jäävät elämään mieliin pitkiksikin ajoiksi. Tríasin Pink Slime on ehdottomasti sellainen – hiljainen ja tyhjentyvä kaupunki, joka elää paikallaan pysyvän, kaiken peittävän sumun ja myrkyllisen tuulen vaihteluiden ehdoilla ilman linnunlaulua ja muita elollisia olentoja kuin ihmisiä ja viimeisiä torakoita näyttää ihmisyydestä enemmän kuin moni kaanoniin kuuluva klassikko. Pink Slime on älykäs, lyyrisesti kaunis, kirjallisesti korkeatasoinen romaani, jonka tutkielma hoivasta, riippuvuudesta, jäämisestä ja lähtemisestä paitsi koskettaa myös sivistää. Se on viiltävän hiljainen huuto ihmisen kyltymättömästä nähdyksi tulemisen tarpeesta ja toisaalta nyky-yhteiskunnan hähmäisten vastuu(ttomuus)verkostojen ongelmallisuuden puolesta. 

“The epidemic had given us back what we’d thought was lost forever: a country of readers buried away far from the sea, the wealthy in their hilltop estates or mansions, the poor overflowing the small cities we used to mock for being empty, lacking, dim.”

Lue koko maailma: Uruguay

Lue maailma vuodessa: Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

STILL BORN

GUADALUPE NETTEL : STILL BORN

219s.

Fitzcarraldo Editions 2022

Alkuteos: La hija única, 2020

Espanjansta englanniksi kääntänyt Rosalind Harvey

Miltä tuntuu tulla äidiksi, kun on melkein koko elämänsä halunnut toisin? Entä miltä tuntuu saada tietää raskauden loppuvaiheella, että se sittenkin toivottu, yhdessä kumppanin kanssa maailmaan tuotu, ei välttämättä selviäkään? Ei elämästä, tuskin edes synnytyksestä? Että pienen, jo nimetyn ja niin kovin odotetun lapsen aivot eivät ole kehittyneet kuin pitäisi, ja lääkärit yksimielisesti antavat ennusteeksi varman kuoleman?

Ystävykset Laura ja Alina eivät ole koskaan halunneet lapsia. Romaanin pääkertojana toimiva Laura on haluamattomuudestaan niin varma, että hän käy sterilaatiossa. Alina taas muuttaa mielensä yhdessä kumppaninsa Aurelion kanssa, ja raskautuu jonkin ajan kuluttua. Raskaus muuttuu kuitenkin radikaaliksi suruksi, kun raskauden viimeisellä kolmanneksella pariskunta saa tietää, ettei heidän tulevalla tyttäreillään ole mahdollisuuksia selvitä edes synnytyksestä hengissä.

“It is easy, when we are young, to have ideals and to live according to them. What is more complicated is acting consistently over time, and in spite of the challenges life puts in our way.”

Meksikolaisen Guadapule Nettelin neljäs romaani Still Born on ensimmäinen jonka häneltä luen, ja jo paperilla sellainen, että ostin sen suoraan omakseni. Äitiyden, äitiytymättömyyden, lapsisuhteiden ja vanhemmuuden teemat kiinnostavat, olen jo tänäkin vuonna lukenut upean äitimiskirjan, Rachel Cuskin A Life's Workin sekä äitiyden katumisesta tehdyn tutkimuksen, Orna Donathin Regretting Motherhoodin. Näiden kahden ei-fiktiivisen kirjan jonkinlaiseen jatkumoon tarjoaa perspektiiviä nyt tosiaan tämä Nettelin kirja, romaani äitiydestä,  sen rakenteista, yhteiskunnallisuudesta, yhteisyydestä ja erityisesti kaikkein haastavimmista ja usein vaietuista puolista. Samalla kun Alina kamppailee surun ja irtipäästämisen kanssa syntymättömän, pian kuolevan vauvansa kanssa, tutustuu Laura naapurinsa Nicóon, raivoavaan ja huutavaan 9-vuotiaaseen, jonka käytös alkaa haastaa jo hänen omaakin äitiään. Romaanina Still Born asettuukin tietyllä tapaa lähelle aiemmin mainittuja Cuskin sekä Donathin teoksia, mutta toisaalta myös äitiytymistä pohtivaa Sheila Hetin Motherhoodia sekä Golnaz Hashemzadeh Bonden Luontaista käytöstä, joissa keskitytään (kerrankin) muuhunkin kuin niihin Suuriin Tarinoihin, eli joko Onnelliseen ja Elämäntarkoitukselliseen äitiyteen, john ei mahdu yhtä ainoaa rosoa tai Väsyneeseen Nykyvanhempaan, joka valloittaa erityisesti sosiaalisen median narratiivia.

Nettelin teksti on kaunista ja täynnä tunnetta. Yhdistelmä on omanlaisensa, sillä kauneus ja toisaalta emotionaalisuus ei synny sellaisesta tyypillisestä/tietynlaisesta päälleliimatusta kauneudesta, kauneudesta ja emotionaalisuudesta niiden itsensä vuoksi vaan ennemminkin syvyydestä, selkeydessä, uusista näkökulmista ja arjen pienistä, hienovaraisista huomioista, jotka jäävät suurimmalta osalta kokonaan näkemättä. Nettelin perustarina on periaatteessa selkeä – suurin piirtein vuorotellen Lauraa ja Lauran kautta Alinaa seuraava, mutta se rönsyää kauniisti ja hallitusti myös Lauran omaan äitisuhteeseen, toisten ihmisten intensiivisiin tunteisiin muitakin kuin omia lapsia kohtaan. Se pyöräyttää mukaan Tarot-kortit, mielenterveyden ja äitiyden yhteyden sekä parvekkeelle pesineen pulupariskunnan, pesäloisinnan ja ihmisyyden jotenkin paljaimmillaan. Lyhyet luvut näyttävät pieniä hetkiä, mutta muodostavat sanomatta jätetyn kanssa kauniin, harmonisen ja emotionaalisesti hyvin painavan todellisuuden. 

Nettel tuo siis paljon uusia nyansseja, näkökulmia, pohdintoja ja toisaalta myös tunteita siihen, kehen ja miten kukakin kiintyy, mitä kasvattajuus nyky-yhteiskuntamme sisällä on ja miten usein me typistämme äitiyden ainoastaan kahden ihmisen – äidin ja lapsen –väliseksi asiaksi, jossa edes isällä ei tahdo aina olla selkeää paikkaa. Lapsen potentiaalinen kuolema ja toisaalta kuolleen isänsä tavoin väkivaltaisesti käyttäytyvä alakouluikäinen poika tarjoavat kiinnostavia, teräviä ja moraalisesti olennaisia kulmia äitiys- ja vanhemmuuskeskusteluun. Kun pohdimme kuka lapsiamme kasvattaa, katsomme aivan liian usein ainoastaan yhtä tai maksimissaan kahta lähintä huoltajaa, ja vaadimme heiltä parempaa. Jos kysyisimme, ketkä kaikki lapsen kasvuun vaikuttavat, olisimme todennäköisesti huomattavasti lähempänä todellisuutta.

“Watching a baby as it sleeps is to contemplate the fragility of all life. […] The death of a newborn is something so common it surprises no one and yet, how can we accept it when we have been so moved by its beauty? I watch this baby sleep, swaddled in its green sleepsuit, its head to one side on the little white pillow, and I wish fervently for it to carry on living, for nothing to disrupt its sleep or its life, for it to be shielded from all the dangers of the world, and for it to be overlooked by the destructive path of life's whirlwind of catastrophes, 'Nothing will happen to you while I'm here,' I promise, knowing, even as I say it, that I am lying, for deep down I am as helpless and vulnerable as this baby.”

Lue maailma vuodessa: Väli-Amerikan (tai Karibianmeren valtion) kirjailijan kirjoittama kirja

VIIMEISET LUKUVINKIT // LUE MAAILMA VUODESSA, LOKA-JOULUKUU

Lue maailma vuodessa -vuosi alkaa olla vetää jo loppusuoraansa! Tänä vuonna on yhdessä luettu satoja kirjoja ympäri maailman, osa kanssani samaan kuukausitahtiin, osa hypellen kohtien väliltä omaan makuunsa. Vääriä tapoja ei ole, ja yksikin luettu kirja, johon ei ilman haastetta olisi tarttunut, on jo suuri onnistuminen. Tässäpä kuitenkin vielä vuoden viimeisen kirjavinkit haastetta varten:

KIRJOJA VÄLI-AMERIKASTA JA KARIBIAN MERELTÄ

Santiago: Sokeriplantaasin valtiatar / Puerto Rico
Kincaid: Lucy / Antigua & Barbuda
Asturias: Herra Presidentti / Guatemala
Danticat: Verestä viljava maa / Haiti
Belli: Asuttu nainen / Nicaragua
Avecado: Runoilija X / Dominikaaninen tasavalta
Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen / Meksiko

Rhys: Siintää Sargassomeri / Dominica

Garcia: Of Women and Salt / Kuuba
Banwo: When We Were Birds / Trinidad & Tobago
Sinclair: How to Say Babylon / Jamaika
Nettel: Still Born / Meksiko
Walcott: White Egrets / Saint Lucia
Phillips: The Atlantic Sound / Saint Kitts & Nevis
Jones: How the One-Armed Sister Sweeps Her House / Barbados
Donaldson: Greenland / Bahama
Adams: Jackal / Haiti
Zamora: Solito / El Salvador
Arias: Where There Was Fire / Costa Rica
Henríques: The Great Divide / Panama

KIRJOJA ETELÄ-AMERIKASTA

Labatut: Maailman kauhea vihreys / Chile

Lispector: Tähden hetki / Brasilia

Sosa: Yöeläimiä / Argentiina

Reyes: Multasuu / Argentiina

Borgo: Caracasissa on vielä yö / Venezuela

Hasbún: Kiihtymyksiä / Bolivia

Restero: Intohimon saari / Kolumbia

Pueblo: Mielen hiljainen vallankumous / Ecuador

Quintana: The Bitch / Kolumbia

Villavicencio: The Undocumented Americans / Ecuador

Ibañez: What the River Knows / Bolivia

Zerán: Clean / Chile

Trías: Pink Slime / Uruguay

McWatt: Shame on Me / Guayna

Sauma: Everything You Ever Wanted / Brasilia

Wiener: Undiscovered / Peru

KIRJOJA MAISTA, JOITA EI OLLA (TÄYSIN) TUNNUSTETTU

Shibli: Sivuseikka / Palestiina

Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan / Palestiina

Mohammed: Kadotettujen hedelmätarha / Somalimaq

Lilin: Siperian opetukset / Transnistria

West: Puhu nukke / Saamenmaa

Adeyemi: Koston ja kunnian lapset / Joruba

Statovci: Lehmä synnyttää yöllä / Kosovo

Kemal: Haukkani Memed / Kurdistan

Zaher: The Coin / Palestiina

Casagrande & Gūndogdu : Kurdistan +100 Stories from Future State / Kurdistan

Miaojin: Notes of a Crocodile / Taiwan

Karam: The Singularity / Kurdistan

Hammad: Enter Ghoast / Palestiina

Azem: The Book of Disappearance / Palestiina

Shehadeh: We Could Have Been Friends, My Father and I / Palestiina

Ali: The Last Pomegranate Three / Kurdistan

Tammi-maaliskuun vinkit löytyvät täältä, huhti-kesäkuun täältä sekä heinä-syyskuun täältä. 

WE HAVE ALWAYS BEEN HERE

SAMRA HABIB :

WE HAVE ALWAYS BEEN HERE – A QUEER MUSLIM MEMOIR

220s.

Penguin Canada 2019

Elokuussa luetaan Lue maailma vuodessa -haasteeseen kirjoja aasialaisilta kirjailijoilta, joiden kotimaan nimi loppuu -stan. Omaksi haastekirjaksi valikoitui pakistanilaistaustaisen, lapsena Kanadaan muuttaneen Samra Habibin muistelmateos We have always been here – a queer muslim memoir. Kahdeksankymmentäluvun alussa syntynyt Habib asui melkein kymmenvuotiaaksi Lahoressa, Punjabin provinssissa Pakistanista. Hän kuuluu perheensä kanssa ahmadimuslimeihin, muslimiyhteisössä syrjittyyn ja hyljeksittyyn uskonnolliseen vähemmistöön. Köyhyydestä isän maa- ja talokaupoilla rikastunut perhe joutuukin pakenemaan Pakistanin kiristyneen poliittisen tilanteen ja suoran uskonnollisen vainon vuoksi globaaliin pohjoiseen, aloittamaan alusta täysin vasten tahtoaan. Samra ei olisi halunnut muuttaa, hänellä oli Pakistanissa kaikki, mitä hän kaipasi.

Habibin muistelmissa Pakistan on toki arvoiltaan ja uskonnollisten säännösten vuoksi vanhoillinen, mutta solidaarinen maa, jossa naiset muodostavat oman sosiaalisen piirinsä, elävät ja kuuluvat näkyvimmin toistensa keskellä miesten kontrollin poissaollessa. Vähemmistöuskontoon kuuluva perhe ei kuitenkaan voinut elää enää turvassa, joten sijainti vaihtui pohjoiseen Torontoon – jonne perheen kanssa muutti myös Samran serkku, jonka kanssa hänet myöhemmin naitetaan. Torontossa elämä onkin kaksijakoista: koulussa Samra elää vapaampaa, vahvaa ja omaäänistä elämää, kun kotona hänen taas odotetaan perheen esikoisena asettuvan perinteiseen naisen rooliin, miehen hallinnan alle, edustamaan sekä lapsuudenperheensä että uuden avioliittoonsa kunniaa. Vahvalle ja määrätietoiselle Samralle tämä ei riitä – länsimaiden vapaus on jo näyttänyt hänelle mitä kaikkea muuta hänen elämäänsä voisi mahtua.

Kirjana We have always been here on vahva ja omaääninen emansipaatiotarina, omilla jaloillaan täysin seisovan aikuisen Habibin muistelmat siitä, miten juuri hänestä on tullut hän – queer-muslimi, uskontonsa vakaa edustaja ja silti sen tiettyihin konservatiivisiin sääntöihin sulloutumaton oma itsensä. Habibin rikas kieli pitää lukijan koko kirjan ajan mukanaan, ja vaikka hän käsitteleekin rankkoja aiheita aina itsetuhoisuudesta perheen hylkäämiseen, olemus on kuitenkin enemmän raporttimainen kuin tunnepitoinen. Tunteet näkyvät järkeistyksen ja etäisyyden kautta, mikä on raikas tuulahdus laajempaan, vallalla olevaan tunne- ja traumapohjaiseen kirjallisuuteen. 

Tietty ajallinen ja tyylillinen etäisyys on toimiva, mutta toisaalta jättää mielenkiintoisen asetelman kertojan luotettavuuden näkökulmasta: muistelmien Habib kun on omassa vahvuudessaan aina oikealla tiellä, tavallaan sillonkin kun ei ole. Hän kokee vääryyttä, mutta oikeuttaa toimintansa omilla kerronnallisilla keinoillaan. Kaunokirjallisuudessa tällainen jättäisi kenties jälkeensä laajemmankin kyseenalaistuksen – voiko sellaiseen kertojaan luottaa, joka on itse aina tietyllä tapaa oikeassa, aina se, jota gashlightataan, aina se, joka osaa ajatella parhaan mahdollisen lopputuloksen kaikille? Tuskin – ja samalla Habibin muistelmissa epäluotettavaksi julistaminen tuntuisi vähintäänkin epärehelliseltä.

Kyllä muistelmien Habib oman toimintansa seuraukset ymmärtää, ja on kenties jo käsitellytkin, etenkin suhteessa lapsuudenperheeseensä. En tiedä mitä ja mistä oma itsekriittisyyden kaipuuni kertoo, sillä en kuitenkaan mitään nöyristelyä minäkään tähän kaipaa. Habib on joko tietoisesti tai tiedostomatta valinnut vahvuus- ja vahvistavuuskeskeisen tulokulman, ja näinkin moneen marginaalin marginaaliin kuuluvan ihmisen tarinassa sekin on raikasta, ihanaa ja voimauttavaa – ja ihan ennen kaikkea varmasti kaikille muille, ketkä vastaavissa asemissa yhteiskunnassa elävät. Habibin kerronta onkin raikasta ja voimakkuudessaan myös tietynlainen kieltäytyminen uhriasemasta. Ehkä se onkin enemmän vaatimus lukijalle – miten luottaa kertojaan, joka ei suostu asettumaan valmiiksi annettuihin lokeroihin. Ja laajemmin: ehkä se onkin vaatimus globaalin pohjoisen lukijoille, opetella näkemään kaltaistaan itseluottamusta ja vahvuutta sielläkin, mitä on ennen pyrkinyt ainoastaan näkemään alisteisen aseman kautta.

Lue maailma vuodessa: Kirjailija on Aasian maasta, joka loppuu -stan

HOW TO PRONOUNCE KNIFE

SOUVANKHAM THAMMAVONGSA : HOW TO PRONOUNCE KNIFE

192s.

Bloomsbury 2020

How to pronounce knife kanadanlaosilaisen runoilija Souvankham Thammavongsan esikoisnovellikokoelma, ja se on löytänyt tiensä kirjahyllyyni maailmalukuhaasteiden ansiosta. Thaimaassa pakolaisleirillä syntynyt Thammavongsa on elänyt elämänsä Kanadassa ja hänen viisi vuotta sitten julkaistu teoksensa käsitteleekin kauniisti sitä hiljaista arkea, jonka keskellä moni pakolaistaustainen perhe globaalissa pohjoisessa joutuu elämään.

How to.. on pieni, mutta voimakas kokoelma tarinoita sieltä, jonne ei yleensä katsota tai katsettaan pitkäksi aikaa jätetä – arkipäiväistä rasistista huutelua ja ksenofobiaa lukuunottamatta. How to pronounce knife muistuttaa minua monessakin kohtaa yhdestä ikilempparistani, Jhumpa Lahirin Whereaboutsista (suom. Missä milloinkin) – näissä molemmissa on samaa herkkyyttä, sama lempeä tapa katsoa heitä ja heidän näkökulmista, joita ei yleensä katsota tai joiden katseella ei nähdä olevan väliä. Samalla tapaa kuin Lahirilla, Thammavongsan novellit ovat yhtaikaa arkisia ja silti yleisinhimillisiä, tarkkanäköisiä, empaattisia silloinkin kun ei välttämättä tarvitsisi – tai ainakaan ei yleisesti olla totuttu olemaan.

“The only love Red knew was that simple, uncomplicated, lonely love one feels for oneself in the quiet moments of the day. It was there, steady and solid in the laughter and talk of the television and with her in the grocery aisles on the weekends. It was there every night, in the dark, spectacular and sprawling in the quiet. And it all belonged to her.”

Hiljaiset tarinat ovat voimakkaita, ja näyttävät vahvasti, miltä tuntuu kasvaa jatkuvan rasismin, kahden kulttuurin ja omia vanhempiaan suojelevan arjen keskellä. Thammavongsa kirjoittaa niin kynsisalongissa työskentelevästä entisestä nyrkkeilijästä, nuoren naapurinsa kanssa seksisuhteen aloittavasta 7-kymppisestä naisesta kuin matoja työkseen keräävästä äidistäkin, ja suurinta osaa tarinoista yhdistää joko puhumattomuus, suuret unelmat sekä rakenteellisen rasismin jatkuvasti mustelmille lyödyt ihmiset, jotka silti sinnikkäästi jatkavat. Sekä elämäänsä että unelmointiaan.

Thammavongsan kieli on rauhallista, rytmi lempeä ja pehmeästi ympärilleen kietova. Näiden parissa olisi viihtynyt ehdottomasti kauemminkin, ja parhaimmillaan tämä kokoelma onkin viipyillen luettuna. Lämmin, surumielinen suositus näille kertomuksille ja näkökulmille.

Lue koko maailma: Laos

Lue maailma vuodessa: Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

LUKUVINKKEJÄ LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEESEEN, HEINÄ-SYYSKUU

Puolivälissä mennään sekä vuotta että Lue maailma vuodessa -haastetta. Tuttuun tapaan vinkkailen täälläkin taas kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan luettavaa maailmalta. Edelliset osat löytyvät täältä: kohdat I-III & kohdat IV-VI.

ETELÄ- TAI KAAKKOISAASIALAISEN KIRJAILIJAN KIRJOITTAMA KIRJA

Arundhati Roy : Joutavuuksien jumala, Äärimmäisen onnen ministeriö / Intia

Kevin Kwan : Ökyrikkaat aasialaiset / Singapore

Balli Kaur Jaswal : Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut / Singapore

Manjushree Tpaha : Unohda Kathmandu / Nepal

Rani Manicka : Jasmiinin tuoksu / Malesia

Tahmima Anam : Kulta-aika / Bangladesh

Eka Kurniawan : Kauneus on kirous / Indonesia 

Kaliane Bradley : Aikaministeriö / Kambodza

Pitchaya Sudbanthad : Bangkok Wakes to Rain / Thaimaa

Shubhangi Swarup : Latitudes of Longing / Intia

Samantha Sotto Yamboo : Watermoon / Filippiinit

Tan Twang Eng : The House of Doors / Malesia

Việt Thanh Ngủyen : The Refugees / Vietnam

Shehan Karunatilaka : The Seven Moons of Maali Almeida / Sri Lanka

Souvankham Thammavongsa : How to Pronounce Knife / Laos

Kunzang Choden : The Circle of Karma / Bhutan

KIRJAILIJA ON AASIAN MAASTA, JONKA NIMI LOPPUU -STAN

Sayragul Sauytbay & Alexandra Cavelius : Avaintodistaja / Kazakstan

Homeida Qaderi : Tanssia moskeijassa / Afganistan

Moshin Hamid : Exit West, Viimeinen valkoinen mies, Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä / Pakistan

Sergei Lukjanenko : Yöpartio / Kazakstan

Kamila Shamsie : Poltetut varjot, Jumala joka kivessä, Joka veljeään vihaa / Pakistan

Atiq Rahimi : Kärsimysten musta kivi / Afganistan

Andrei Volos : Animaattori / Tadzikistan

Khaled Hosseini : Tuhat nousevaa aurinkoa, Leijapoika, Ja vuoret kaikuvat / Afganistan

Syed M. Masood : The Bad Muslim Discount / Pakistan

Ayesha Manazir Siddiqi : The Centre / Pakistan

Nadia Hasmini : Spilled Ink / Afganistan

Fawzia Koofi: The Favourite Daughter / Afganistan

Soniah Kamal : Unmarriageable / Pakistan

Rafia Zakaria : Against White Feminism / Pakistan

Fariba Nawa : Opium Nation / Afganistan

Sambra Habib : We Have Always Been Here / Pakistan

KIRJAILIJA ON KOTOISIN EI-ENGLANNINKIELISESTÄ SAARIVALTIOSTA

Chi Ta-wei : Kalvot / Taiwan

Balli Kaur Jaswal : Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille / Singapore

Ananda Devi : Näistä raunioista / Mauritius 

Christina Garsía : Kuubalaiset sisarukset / Kuuba

Françoise Vergès : Dekoloniaalinen feminismi / Reunion (Ranska)

Mohamedoud Ould Shali : Guantánamon päiväkirja / Mauritius

Shankari Chandran : Teehetkiä kanelilehdossa / Sri Lanka

Edwidge Dandicat : Verestä viljava maa / Haiti

Jing-Jing Lee : How We Disappear / Singapore

Naivo : Beyond the Rice Fields / Madagaskar

Intan Baramaditha : Apple and Knife / Indonesia

Angie Cruz : Dominicana / Dominikaaninen tasavalta

Maika Moulite & Maritza Moulite : One of the Good Ones / Haiti

Gabriela Garcia : Of Women and Salt / Kuuba

Anuk Arudpragasam : A Passage North / Sri Lanka

Qiu Miaojin : Notes of a Crocodile / Taiwan

IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

186s.

Graywolf Press, 2022 

“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

AAVEKAUPUNKI

KEVIN CHEN : AAVEKAUPUNKI

380s.

Aula & Co 2024

Alkuteos: 鬼地方, 2016

Suomennos: Rauno Sainio

Ch'en T'ien-hung on seitsenlapsisen perheen nuorin – häntä ennen on syntynyt viisi kirottua tyttöä peräkkäin, viimein yksi poika ja pahnan pohjimmaisena vielä toinen poika. Sitäkin epäonnistuneempi tosiaan, miehistä kiinnostunut haihattelija. Aikuistuttuaan hänet ajetaan pois kotikylästä, pois kotimaasta, kauas Eurooppaan, jossa Taiwania ei olla muistettu edes lisätä maailmankartalle. 10 vuotta myöhemmin hän palaa – istuttuaan vankilassa miehen taposta. Koska perheen ankara ja T'ien-hungn karkoittanut äitikin on jo kuollut, siskot ympäri Taiwanin kerääntyvät paikalle ottamaan vastaan hyljeksittyä pikkuveljeään.

Olin vuosi sitten kuuntelemassa Helsinki Litissä Kevin Chenin haastattelua. Ville Blåfieldin ja Chenin haastattelu avasi Litin lauantain, ja se oli varsinainen herkku: Chen oli lavalla valloittava, valovoimainen ja vangitseva. Hänen lavakarismansa syntyi inhimillisyydestä, puhtaasta ilosta miten moni häntä oli kuuntelemassa, villistä poukkoilevuudesta ja silti koherentista kokonaisuudesta – aivan kuin hänen viime vuonna suomennettu romaaninsa Aavekaupunkikin. Kirja on ollutkin viime keväästä asti lukulistalla, ja viimein oman Lue maailma vuodessa -lukuhaasteeni ansiosta sain tartuttua siihen. 

Aavekaupunki on upea, rönsyävä ja pohjavireeltään yhteiskuntakriittinen runsaudensarvi, joka käy läpi yhden kokonaisen perheen historian avulla läpi myös Taiwanin matkan Japanin vallan alta Kiinan sisällissotaan ja Manner-kiinan sekä Taiwanin eriytymiseen. Chen kuljettaa lukijan kapitalismin ja vanhoillisen patriarkaatisen yhteiskunnan nurjapuolille, ja näyttää millaisissa pienissä kylissä ihmiset edelleen työskentelevät globaalin pohjoisen sekä muutaman yksittäisen punaisilla rahakuorilla itselleen taloudellista mahtia haalineen paikallisen vaurastumisen keskellä – miten globalisaatio ei olekaan hyödyttänyt ihmisiä globaalissa etelässä ja miten lyhyessä ajassa se on tuhonnut vuosisatoja kestäneet elintavat. Keskushenkilönsä T'ien-hungin kautta Chen näyttää, että lopulta ihmisoikeudet ovat olemassa vain niille, jotka yhteiskunnan omistavat paksuimmat rahakuoret.

Aavekaupunki vei minulta lähes kokonaisen toukokuun. Aloitin sen ihan ensimmäisinä päivinä, ja sain loppuun vasta vajaa viikko ennen kuun vaihtumista kesäisemmäksi. Aavekaupunki vilisee henkilöhahmoja – ja tietenkin neljällä ensimmäisellä siskolla sekä kahdella viimeisellä pojalla on keskenään hyvinkin samanlaiset nimet, jotta lukijan pää varmasti pysyisi pyörällä. Yksi luku on aina yhden henkilöhahmon kertoma, ilman logiikkaa siitä kuka kertoo mitä ja mistäkin. Välillä ääneen pääsee myös itsemurhan tehnyt viides sisko sekä aiemmin kuollut perheen isä – aaveet, joiden varassa koko taiwanilainen uskomusjärjestelmä pitkälti pyörii. Aaveet ovat totta, he näkevät ja kuulevat kaiken, he jäävät paikkoihin, joista joutuivat lähtemään mitä brutaalein tavoin. He ovat läsnä kaikkialla ja kaikessa, ja vain korruptoituneimmat sielut pystyvät jättämään ne huomiotta. 

Chen puhuu aaveista myös Helsinki Litissä: entisten sukupolvien sielut ovat jokaisessa puussa, jonka ihminen ohittaa, eikä menneisyyttään näin koskaan voi päästä pakoon. Berliinissä nykyään asuva kirjailija näkee globaalin pohjoisen ja etelän eron, ja osaa käsitellä sen ristiriitoja taiten, näyttää meille edelliset sukupolvet jatkuvasti unohtaville ja historiattomuuteen tottuneille ihmisille, millaisten yhteisöjen keskellä olemme ennen eläneetkään. Ja miltä me edelleen suljemme silmämme – omien tekojemme seurauksilta, niiltä uhrauksilta, joita toistemme kustannuksilla olemme tehneet, niiltä selkärangoilta, joilta jatkuvasti viemme ja riistämme ylläpitääksemme nykyistä maailmaamme. Chen ei tee tätä mitään osoitellen tai ilkkuen, vaan kaikessa paljoudessaan hän antaa tarinansa puhua. Tarinan, jossa ehkä voi olla jopa jokunen rönsy liikaa hieman yksinkertaisemman ilmaisun ystäville, mutta ei tätä romaania ainakaan näkökulmien puutteesta voi syyttää. Hieno teos, jonka kanssa vietti hyvinkin mieluusti kolmisen viikkoa.

Lue maailma vuodessa: 5. Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait

LUKUVINKKEJÄ LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEESEEN, HUHTI-KESÄKUU

Lue maailma vuodessa -haaste jatkaa matkaansa, ja kolmas kuukausi jo mainiosti menossa. Listailin tammikuussa lukuvinkkejä afrikkalaiseen kirjallisuuteen sekä alkuperäiskansoihin kuuluvien kirjailijoiden kirjoista, ja nyt olisi vuorossa seuraavat kolme haastekohtaa. Lisää saa vinkata taas tuttuun tapaan kommentteihin!

LÄHI-ITÄÄN KUULUVAN MAAN KIRJAILIJAN KIRJOITTAMIA KIRJOJA

Marjane Satrapi : Persepolis-sarjakuvat / Iran

Soaud Al-Sabah : Alussa oli nainen / Kuwait

Susan Abulhawa : Jeninin aamut & Rakkaudetonta maailmaa vastaan / Palestiina

Adania Shibli : Sivuseikka / Palestiina

Zeina Abirached : Pääskysen leikki / Libanon

Rajaa Alsanea : Riadin tytöt / Saudi-Arabia

Azar Nafisi : Lolita Teheranissa / Iran

Hassan Blasim : Allah99 / Irak

Balsam Karam : The Singularity / Kurdistan

Marjan Kamali : The Lion Women of Tehran / Iran

Shahrnush Parsipur : Women Without Men / Iran

Layla Alammar : Silence Is a Sense / Kuwait

Samar Yazbek : The Crossing / Syyria

Zeyn Joukhadar : The Map of Salt and Stars / Syyria

Zebra Talkhani : My Past Is a Foreign Country / Saudi-Arabia

Zahra Hankir : Our Women on the Ground / kirjoittajat useasta eri Lähi-Idän maasta

SUORAAN JAPANISTA, KOREASTA TAI KIINASTA SUOMENNETTU TEOS

JAPANI

Shei Shōnagon : Tyynynaluskirja / suom. Miika Pölkki

Sayaka Murata : Maan asukit & Lähikaupan nainen / suom. Raisa Porrasmaa

Yoko Ogawa : Muistipoliisi / suom. Markus Juslin

Toshikazu Kawaguchi : Ennen kuin kahvi jäähtyy / suom. Markus Juslin

Banana Yoshimoto : Kitchen / suom. Kai Nieminen

Emi Yagi : Tyhjyyspäiväkirja & Venus ja minä / suom. Raisa Porrasmaa

Shikibu Murasaki : Genjin tarina 1 - kirsikankukkajuhla / suom. Martti Turunen

Mestarietsivä Peppunen -sarjakuvat / suom. Mayu Saaritsa

KOREA

Gu Byeong-Mo : Nainen ja veitsi / suom. Taru Salminen

Kyung-sook Shin : Pidä huolta äidistä / suom. Taru Salminen

Han Kang : Vegetaristi, Ihmisten teot, Valkoinen kirja & Älä jätä hyvästejä / suom. Taru Salminen

Chung Serang : Sisunin maailma / suom. Riina Vuokko & Janne Tynkkynen

KIINA

Kevin Chen : Aavekaupunki / suom. Rauno Sainio

Yu Hua : Elämänkaari / suom. Rauno Sainio

Chi Ta-Wei : Kalvot / suom. Rauno Sainio

Yan Lianke : Neljä kirjaa / suom. Riina Vuokko

KIRJASSA KÄSITELLÄÄN MAAHANMUUTTOA TAI SE ON DIASPORAKIRJALLISUUTTA

Bernardine Evaristo : Tyttö, nainen, toinen

Golnaz Hashemzadeh Bonde : Olimme kerran

Ujuni Ahmed & Elina Hirvonen : Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Yaa Gyasi : Maa ja taivas

Akwaeke Emezi : Makeaa vettä

Nura Farah : Aurinkotyttö

Jhumpa Lahiri : Tulvaniitty

Sara Al Husaini : Huono tyttö

Fariha Róisín : Survival Takes a Wild Imagination

Jessica Hernandez : Fresh Banana Leaves – Healing indigenous landscapes through indigenous science

Hala Alyan : The Arsonists' City

Zain Arafat : You Exist Too Much

Etaf Rum : Evil Eye

Ayesha Manazir Siddiqi : The Centre

Lamya H. : Hijab Butch Blues

Noor Naga : If an Egyptian Cannot Speak English

Ja täälläpä vielä elämänmittaisen lukuprojektini kirjalista, josta saanee vielä muutaman vinkin lisää: 

x Lue koko maailma x

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

ELLA-MARIA NUTTI : 

POHJOISESSA KAHVI ON JUOTU MUSTANA

206s.

Johnny Kniga 2023

Alkuteos: Kaffe med mjölk, 2022

Suomennos Jaana Nikula

Nuori, vielä alle 50-vuotias äiti on sairastunut parantumattomaan syöpään. Vielä nuorempi, itsenäsitä elämäänsä Tukholmassa jo joitain vuosia elänyt tytär ei tiedä. Ei, vaikka kertomaan painostaa psykologi ja äidin ystävä. Äiti yrittää kertoa. Yrittää, muttei kuitenkaan. Ja tulee sitten sanoneeksi puhelimeen, että tuleekin käymään. Viikonlopuksi. Jällivaarasta.

Ruotsalaisen, saamelaiskirjailija Ella-Maria Nuttin Pohjoisessa kahvi on juotu mustana on häilynyt lukulistallani jo kauan, sillä sitä on joku minulle muistaakseni aivan henkilökohtaisesti suositellut. Nyt kun Ella-Maria Nutti on tulossa myös kevään Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleille, sain viimein varattua teoksen kirjastosta. Visuaalisesti kaunis kirja vetää puoleensa, lyhyet, usein alle sivun mittaiset luvut saavat ahmimaan romaanin muutamassa päivässä.

"Muuan tytär näkee äitinsä. Hän rypistää otsaansa nähdessään liian laihan hahmon, mutta hymyilee sitten."

Nuttin romaani on puhuttu, käännetty ja suositeltu, eikä syyttä. Se käsittelee traagista aihettaan, lähestyvää kuolemaa sekä äidin ja tyttären hankalaa suhdetta helpostilähestyttävällä ja empaattisella otteella. Romaani vetää kuin itsekseen, Nutti kirjoittaa etenkin kaikkein tunnepitoisimmat kohtaukset taiten, ei suoraan pyri vetoamaan lukijan tunteisiin, mutta tulee tehneeksi niin yrittämättäänkin. Hankala, huomautteleva ja haparoiden lastaan lähestyvä äiti on hahmona lempeän raivostuttava, tunnistettavan ärsyttävä, inhimillisen rikkinäinen. Nutti tuo teokseen paloja äidin historiasta ja menneisyydestä, Jällivaaran kaivokset ja muistisairaat isät taustoittavat monimutkaista ja hankalaakin äiti-tytär-suhdetta.

...ja ehkä ihan himpun liikaakin, tai liian alleviivaten. Vaikka romaanissa on paljon hyvää, ja voin vilpittömästi suositella sitä eteenpäin, näkisin ettei se kirjallisesti ehkä aivan yllä sille tasolle, jota siltä jostain syystä odotin. Ehkä ihan omaan täyteen potentiaaliinsakaan? Nutti kirjoittaa hyvin, mutta yhtaikaa hieman turhia kikkaillen – ymmärrän vieraannuttamisen ja etäännyttämisen keinot, jota romaanissa käytetään, mutta nyt osa niistä tuntui hyvinkin päälleliimatuilta - ja samalla toisaalta henkilöhahmojen psykologinen syvyys jää näinkin suurten ja rankkojen aiheiden alla varsin ohueksi. Jos kerronnan ylimääräiset twistit olisi käytetty hahmojen terävöittämiseen ja syventämiseen, oltaisiin jo paljon vahvemmilla vesillä. Nyt monimutkaisuus ja suhteen ristiriitaisuus tulee näytetyksi hieman alleviivatuin keinoin ja se jättää sen kuitenkin yksioikoisemmaksi kuin tällaiset suhteet ovatkaan.

Ja silti: tätä kirjaa suosittelen, kun kaipaa tunteikasta ja inhimillistä tarinaa. 

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut alkuperäiskansaan kuuluva kirjailija

GHOSTROOTS

'PEMI AGUDA : GHOSTROOTS

208s.

Virago 2024

Lue maailma vuodessa -lukuhaaste jatkuu, ja sain taas kirjan juuri ennen kuun loppua luettua. Ei näiden kanssa ole kiire, huomaan valinneeni kahteen ensimmäiseen kuuhun kumpaankin viipyilevän ja aikaa vaativan teoksen. Nigerialaisen 'Pemi Agudan esikoisnovellikokoelma Ghostroots on ollut minulla lainassa aiemminkin; nappasin sen viime vuoden lopulla kirjaston suositushyllystä Helmet-haasteeseen, mutta se jäi vielä silloin lukematta. Nyt varasin sen itselleni uudelleen, vaikka nigerialaista kirjallisuutta olen aiemminkin lukenut. Ilman tätä haastetta tämä olisi ehkä jäänytkin muiden varjoon, tai jopa kesken. 12 novellin kokoelma päästi hitaasti luokseen.

Rakastuin siis näihin tarinoihin pikkuhiljaa - kirja kun taisi olla taas jonkinlaisen maagisen realismin ja kauhun rajapinnoille genretetty, mikä jotenkin täällä meillä globaalissa pohjoisessa tuntuu olevan vakio kaikelle muulle kuin reaalikirjalliselle Valkoisen Miehen Kirjallisuudelle. Ilmiö on jännä, ja ohjaa lukemista jo valmiiksi vinoon. Se eksotisoi ja laittaa magiaa sinne, missä lähtömaassa kyse on enemmän aivan oman arjen omista uskomus- ja maailmankatsomusjärjestelmistä. Eksitisoinnin voi käsittää esimerkiksi tätä kautta: entä jos vaikkapa aasilainen kirjallisuus käsittelisi meidän jouluamme maagisena realismina? Tai juhannusjuhlaamme fantasiana, onhan meillä kokkoja ja kukkia tyynyjen alla? Tätä genrettelyä ja magiasoimista tehdään kaikelle ei-valkoiselle kirjallisuudelle Afrikasta Aasiaan, Polynesiasta Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Että on tämä Meidän Realismi ja muu on eksoottista magiaa.  

"'Let the past stay there, abed. There are stories we leave buried so our children can move without weight.' 

'But why?'

'Why what?'

'Agnes. Why she was wicked? What happened to her, to make her be that way?'

Your aunt laughs the way she does when she thinks you've been brainwashed by 'the West', like the time you said having house girls was modern slavery. 'O, ọmọ mi,' she says now, 'not everyone needs a reason.'"

Kun tästä ennaltaolettamastani, itselleni päähän jumahtaneesta lukutavasta ja genrettelystä pääsee yli, kirja on juuri omanlaisenaan, ilman Valkoisen Miehen määritelmiä upea. Se kuvaa erilaista nyrjähtänyttä arkea, yllättäviä kohtaamisia, lapsen menetyksen surua, isiä kaikennielevien pienokaisten äärellä. Aguda kirjoittaa suoraa, taitavaa proosaa, novellit vangitsevat, jättävät länsimaalaisen lukijan osin ulkopuolelleenkin, mikä on hyvinkin tervehdyttävää. Niin ikään nigerialainen Akwaeke Emezi on kirjoittanut aiemmin afrikkalaisten länsimaalaisten odotuksiin kirjoittamasta kirjallisuudesta, kirjallisuusmaailman vaatimuksesta taipua stereotypiaan - ja hänen lisäkseen muun muassa ’Pemi Aguda osaa kieltäytyä tästä roolista taiten.

Agudan tarinoita yhdistää jonkinlainen surumielisyys, ulkopuolisuus tai novellien kertoja- tai päähahmojen herkkyys nähdä asioita, joita ympärillä olevat eivät huomaa. Tarinat ovat meluisan Lagosinkin keskellä hiljaisia ja hienovaraisia, ulkopuolelta omaa arkea tarkkailevia. Aguda selittelee hyvin vähän, jättää paljon lukijalle itselleen löydettäväksi. Tavallaan näitä olisi helppo lähteä tulkitsemaan laajemman symboliikan kautta, mutta väittäisin, että myös silloin kompastuisimme ennen kaikkea Valkoisen Miehen symboliikkaan: tunkisimme oman uskomus- ja symbolijärjestelmämme Agudan teksteihin. Yritän välttää sitä, yritän lukea nämä tarinat sellaisina kuin ne ovat. Se ei ole aina helppoa, sillä kuten sanottu, Aguda ei kirjoita ensisijaisesti länsimaiselle yleisölle. Nigerian omien kielien sanat, oma englanti, oma maailma on vahvaa ja voimakasta. Maagisuuskin on tummaa, mutta senkin näkee enää ainoastaan ne, jotka on jollain tapaa syrjään jääneitä tai jätettyjä. 

Moni Agudan tarinoista vaatisi useamman lukukerran auetakseen, mutta voimakas tämä oli näinkin. Toivon tälle suurta kansainvälistä huomiota ja kenties jopa pikaista suomennostakin, Aguda kun kirjoittaa raikkaalla tavalla totuttua vastaan. Tällaista ei-länsimaista kirjallisuutta olisi upea saada käännettynä myös Suomeen huomattavasti enemmän.

Lue maailma vuodessa: Kirjan on kirjoittanut keski- tai eteläafrikkalainen kirjailija, Nigeria 🇳🇬

LUKUVINKKEJÄ LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEESEEN, TAMMI-MAALISKUU

Ensimmäinen haastekuukausi alkaa olla jo lopuillaan, mutta aina mahtuu mukaan paitsi suosituksia myös uusia osallistujia. Kokoilin alkukuusta Lue koko maailma -haasteeseen suosituslistan kolmeen ensimmäiseen kohtaan, ja tässäpä lukuvinkkejä nyt myös tänne blogin puolelle. Lisää saa aina vinkata kommentteihin! 

HUOM: vasta haasteen lanseerauksen jälkeen hoksasin, et tää Afrikan mantereen jako haasteessa on aika hassu plus vielä maantieteellisesti epätarkka! Tarkoitin pohjoisella ja etelällä Saharan luomaa rajaa, eli Itä- ja Länsi-Afrikka ehdottomasti mukana! Kannustan myös soveltamaan ja jakamaan Afrikkaa joko näin tai vaikkapa päiväntasaajan pohjois- ja eteläpuoliin. Moninaisuus ennen kirjaimellisuutta!

POHJOIS-AFRIKKA

Leila Aboulela : Bird Summons / Sudan

Hisham Matar : My Friends / Libya

Nawal El Saadawi : Nainen nollapisteessä / Egypti

Leïla Slimani : Toisten maa / Marokko

Tahar Ben Jelloun : The Happy Marriage / Marokko

Amen Masai : The Ardent Swarm / Tunisia

Abdellah Taïa : Infidels / Marokko

Tahar Ben Jelloun : Lähtö / Marokko

Yasmina Khadra : Attentaatti / Algeria

Naguib Mahfouz : In the Time of Love / Egypti

Kamel Daoud : Tapaus Mersault / Algeria

ETELÄ- JA KESKIAFRIKKA (ja itä & länsi)

Ellen Johnson Sirleaf : Tästä tytöstä tulee jotakin / Liberia

Akwaeke Emezi : Makeaa vettä / Nigeria

Oyinkan Braithwaite : Sisareni, sarjamurhaaja / Nigeria

Maaza Mengiste : Varjokuningas / Etiopia

Taiye Selasi : Ghana ikuisesti / Ghana

Trevor Noah : Laiton lapsi / Etelä-Afrikka

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie : Aya / Norsunluurannikko

Abdulrazak Gurnah : Paratiisi / Tansania

Tomas Ávila Laurel : Yössä vuori roihuaa / Päiväntasaajan Guinea

Alain Mabanckou : Pikku pippuri / Kongon tasavalta

Ananada Devi : Näistä raunioista / Mauritius

Mohamed Mbougar Sarr : Miesten syvimmät salaisuudet / Senegal

Chigozie Obioma : Kalamiehet / Nigeria

Petina Gappah : Muistojen kirja / Zimbabwe

Gaël Faye : Pienen pieni maa / Burundi

Imbolo Mbue : How Beautiful We Were / Kamerun

 

ALKUPERÄISKANSAT

Amanda Peters : The Berry Pickers / Mi'kamaq

Danielle Geller : Dog Flowers / Navajo

Leslie Marmon Silke : Riitti / Laguna pueblo

Tommy Orange : Ei enää mitään / Cheyenne/Arapaho

Tanya Tagaq : Split Tooth / Inuiitti

Violet Duncan : Buffalo Dreamer / Kehewin

Nick Medina : Sisters of the Lost Nation / Cree/Taino

Toni Jensen : Carry / Tunica-Biloxi

Hawk & Alt : Never Whiste at Night / Antologia

Niillas Holmberg : Halla Helle / Pohjois-Saame

Kerttu Vuolab : Valon airut  / Pohjois-Saame

Natalie Diaz : Postcolonial Love Poem / Mojave/Latina

Tara June Winch : The Yield / Australian alkuperäiskansa

Jessica Hernandez : Fresh Banana Leaves / Maya

Shehan Karunatilaka : The Seven Moons of Maali Almeida / Singaleesi

Keri Hulme : Mauriora – maan voima / Maori

Niilo Aikio : Tanssi paholaiselle / Pohjois-Saame

Tayi Tibble : Puokahangatus / Maori

Ja täälläpä vielä elämänmittaisen lukuprojektini kirjalista, josta saanee vielä muutaman vinkin lisää: 

x Lue koko maailma x

MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

LUE MAAILMA VUODESSA

LUE MAAILMA VUODESSA -LUKUHAASTE ON TÄÄLLÄ

1.1.2025–31.12.2025 luetaan maailmankirjallisuutta valkoisen länsimaisen kirjallisuuden ulkopuolelta. Vedän Lue maailma vuodessa -haastetta ensisijaisesti Instagramissa, mutta koska kaikki eivät siellä ole, eikä haasteeseen osallistumiseen ole vaade sinne liittyäkään, käydäänpä säännöt läpi myös täällä blogin puolella. 

Eli mistä on kyse? 

Lue maailma vuodessa on hyvänmielenlukuhaaste, jossa kaikenlainen stressaaminen on ainoa kielletty asia Tarkoituksena on laajentaa lukemistaan eurooppalaisesta ja pohjoisamerikkalaisesta, valkoisten kirjoittamasta kirjallisuudesta moninaisempaan suuntaan.

Annetaan kirjailijalle itselleen oikeus määrittää kansalaisidentiteettinsä: Euroopassa tai Yhdysvalloissa asuva vaikkapa brittiläis-ghanalainen kirjailija käy eteläafrikkalaisen kirjailijan kohdalle, jos hän itsensä brittiläis-ghanalaiseksi määrittelee 

 HUOM 1. jos haluat vaikeuttaa haastetta, voit toki ottaa mukaan tässä esimerkkitapauksessa ainoastaan vaikkapa juuri ghanassa asuvan ja elävän kirjailijan. 

HUOM 2. pohdi kuitenkin tarkkaan, onko esimerkiksi valkoisen kolonialismihistorian aikana Intiaan muuttanut brittitaustainen henkilö kuitenkaan tällä kertaa se, mitä haetaan. He edustavat jo valmiiksi länsikeskeistä kirjallisuuden kaanonia, ja vaikka heilläkin on ehdoton paikkansa maailman kirjallisuushistoriassa, moninaisuuden laajentamisessa tila voisi silti olla mieluummin jollakulla muulla.  

Haasteen voi suorittaa kahdella eri tavalla:

TAPA 1: Lue kirjat ruudukkoon laitetussa kuukausijärjestyksessä 

TAPA 2: Lue kirjat haluamassasi järjestyksessä.

Molemmille tavoille on olemassa omat mallipohjat. Kirjoja luetaan kuitenkin haasteeseen maksimissaan yksi per kuukausi, sillä tarkoitus on laajentaa lukukokemuksiaan koko vuoden ajan. Haastetta ei voi siis saada valmiiksi ennen joulukuuta 2025. Toki omalla ajallasi voit lukea yhteen kohtaan useammankin kirjan näin halutessasi! 

HUOM 3. Saat osallistua haasteeseen myös vaikkapa vain kahdella kirjalla – sekin on jo onnistuminen, jos vuoden aikana lukee haasteeseen kirjat vaikkapa helmikuussa ja lokakuussa. Jokainen kohta on plussaa, ja 12 kohdan täyttäminen ei ole edellytys mukaan tulemiselle

Haasteen aihetunniste somessa on #luemaailmavuodessa, ja toki minut (@mitaluimmekerran) merkitsemällä haastepohjiin on sallittua, viimeisen kirjan kohdalla jopa suotavaa, jotta pääsen sekä selailemaan että jakamaan teidän lukuvuosianne, jos niin haluatte. Nämä on kuitenkin täysin vapaaehtoisia juttuja, pääasiassa luetaan kuitenkin ihan vain itsellemme. 🖤

Haastekohdat tekstimuodossa:

1. Pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja*

2. Keski- tai eteläafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

3. Alkuperäiskansaan kuuluvan kirjailijan kirjoittama kirja

4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja

5. Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

7. Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

8. Kirjailija on Aasian maasta, joka loppuu -stan

9. Kirjailija on kotoisin ei-englanninkielisestä saarivaltiosta

10. Väliamerikan tai Karibianmeren valtion kirjailijan kirjoittama kirja

11. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

12. Kirja kirjailijalta, joka kuuluu kansaan, jonka valtiota ei ole (täysin) tunnustettu

(* Haasteen julkaisun jälkeen hoksasin Afrikan jaon aivan hassuksi, joten kannustan moninaisuuteen kirjaimellisuuden edellä: jaa Afrikka pohjois-etelä-akseliin vaikkapa Saharan tai päiväntasaajan muodossa, kunhan koko mantereen valtiot pääsevät jollain tapaa mukaan.) Lukuvinkkejä jaan haasteeseen ensisijaisesti instagramissa, instagram.com/mitaluimmekerran. 

Osallistuminen on mahdollista myös blogin tai ihan vain paperille täytetyn päiväkirjan muodossa, kysymyksiä haasteesta saa jättää kommentteihin. Tervetuloa mukaan, ihan jokainen!