Ágota Kristóf : Kaksoset-trilogia

ÁGOTA KRISTÓF : ISOVIHKO / TODISTE / KOLMAS VALHE

198s. / 192s. / 170s.

Tammi 2022 / 2023 / 2023

Alkuteokset: Le grand cahier, 1986 / La Preuve, 1988 / Le troisième mensonge, 1991

Suomennokset: 1. osa Anna Nordman, 2. & 3. osa Ville Keynäs

Syksyn ehdottomasti suurin kirjallinen kokemus on ollut tänä vuonna unkarilaissyntyisen, Sveitsissä nuoruudestaan asti asuneen Ágota Kristófin Kaksoset-trilogia. Luin ensimmäisen osan, Ison vihkon, yhdeltä istumalta syyskuun lopussa, toisen osan, Todisteen, yhden junamatkan aikana alkukuusta ja eilen sain niin ikään vuorokauden sisään loppuun trilogian päätösosan Kolmannen valheen. Kolmen kirjan sarja. on ollut uskomatonta psykologista ja korkeakirjallista pyöritystä – mikä on totta maailmassa, jossa sodat, julmuudet ja onnettomuudet vetävät identtisiä kaksospoikia eri suuntiin, ja kenen kertomuksiin lukiessaan todella voi luottaa? Kristóf kurkiskaa teossarjassaan epäluotettavaa kertojatyyppiä syvemmälle, ja pohtii laaja-alaista toden, oman mielen ja kerronnallisuuden ristiriitaa, jossa yhtäältä kaikki nähty voi joko olla tai olla olematta, katsojastaan tai katsontakulmastaan riippuen.

Sarjan ensimmäinen osa, Iso vihko, sijoittuu nimettömäksi jätetyn maan nimettömäksi jätettyyn pieneen rajakaupunkiin, johon nuori äiti tuo poikansa turvaan toisen maailmansodan aikaisia pommituksia. Pojat jäävät ilkeän ja katkeroituneen isoäitinsä maalaismökkiin, työskentelevät jo pienistä pitäen. Herkät ja tuntevat kaksoset kehittävät ullakolle oman maailmansa, ja alkavat tehdä erilaisia mielenharjoituksia kestääkseen paremmin nälkää, kylmää, kurjuutta ja nöyryytystä. Henkensä pitimiksi he ylläpitävät pientä puutarhaa, lisärahan perässä he käyvät soittamassa kapakoissa ja öisillä kaduilla. Koulun he välttävät, kun toinen kaksosista tekeytyy mykäksi ja toinen kuuroksi. Sota on raju, pienet kohtalot sen keskellä vielä kouriintuntuvampia.

Toisessa osassa, Todisteessa, kaksoset, Lucas ja Claus, ovat erkaantuneet. Toinen on loikannut vapaaseen, kapitalismin ja rahan "vapauttamaan" maahan, toinen jäänyt isoäidin mökille totalitarismin keskelle. Kaksosten fyysinen yhteys katkeaa, mutta he ovat olemassa aina toisilleen. Vai ovatko? Kuka ylipäätään on olemassa, mikä on totta ja mikä sepitettä? Sekä Todiste että Kolmas valhe kiepauttavat kaiken ympäri, ei kerran eikä kaksikaan, vaan niin monta kerta edestakaisin, että lukija menettää lähes itsekin todellisuudentajunsa, ja kertomuksien, tarinoiden ja totuuden kaltaisten käsitteiden määritelmät menettävät merkityksensä. Trilogian päätösosan nimi ei helpota pohdintoja, Kolmas valhe  joko ohjaa tai on ohjaamatta totuuden etsijää. Mutta ehkä sillä ei lopulta edes ole väliä, joskus täytyy vain olla ja antaa mennä.

"Jotkut meistä saivat kirjeitä, jotka hoitajat jakoivat tai lukivat heille jos he eivät itse pystyneet. Myöhemmin minä luin niille, jotka eivät itse pystyneet, jos he pyysivät. Yleensä luin juuri päinvastoin kuin mitä oli kirjoitettu. Kuten esimerkiksi: 'Rakas lapsemme, älä missään tapauksessa parane. Meillä on mukavaa ilman sinua. Emme ikävöi sinua yhtään. Toivomme että pysyt siellä, koska emme todellakaan halua tänne ketään vammaista. Halaamme sinua nyt kuitenkin vähän, ja muista olla kiltisti, koska ne jotka siellä hoitavat sinua ansaitsevat sen. Me emme ansaitsisi. Meillä kävi onni, kun joku muu huolehtii sinusta koska sinulle ei ole enää sijaa tässä perheessä jossa kaikki ovat terveitä. Vanhempasi, sisaresi, veljesi.'"

Unkarista itse totalitarismin aikaan paennut Kristóf piirtää tarkan, rujon kuvan sekä toisen maailmansodan aikaisista synkkyyksistä että sitä seuranneista yhteiskunnallisista muutoksista, kun vieras valtio dominoi sekä poliittista että sotilaallista todellisuutta omien turvavyöhykeintressiensä takia. Kristóf ei nimeä valtioita, vaikka historiaa tuntevana ne on tietyllä tapaa tunnistettavia — Kristóf itse on kuitenkin korostanut sekä sodan että totalitarismin ylikansallisuutta, globaalia olemassa oloa, ja on halunnut olla kiinnittämättä niin monelle valtiolle tuttua todellisuutta yhteen kansaan ja kansalaisuuteen. Valinta on onnistunut, tietynlainen nimeämättömyys herättää miljöön aivan uudella tapaa henkiin, näyttää kaiken tämän voivan tapahtua lähes missä päin maailmaa tahansa.

Kristófin voikin nähdä käyttävän sekä fyysisiä paikkoja että kaksosia ja heidän suhdettaan laajempana symboliikkana sodan traumoista, totalitarismin julmuudesta sekä identiteetin hajoamisesta. Siinä missä ensimmäisessä osassa kaksoset ovat vain me, kaksi nimetöntä, rinta rinnan elävää poikaa, toinen osa on taas erottanut heidät rautaesiripun tapaan kahteen irti revittyyn maailmaan. Kummallakin on oma traumansa, toisella paikalle jääneen muistot, toisella paenneen totaalinen juurettomuus. Samalla Kristófin toteava, koruton ja minimalistinen kieli alleviivaa illuusiota realismista, poikien tarinat, valheet ja jopa keksityt todellisuudet taas haastavat sitä objektiivisuuden harhaa, joka kirjoitetulla kerronnalla aina on kannettavanaan.

Kaksoset-trilogia on voimakas, haastava ja ahmittava kokonaisuus, aivan ehdottomasti yksi modernin ajan kirjallisia suurteoksia. Viimeisen osan viimeisen sivun sulkiessaan en ymmärrä, tiedä tai osaa tulkita yhtään sen enempää kuin Isoa vihkoa aloittaessakaan, mieleni tekee ainoastaan mieli lukea kirjat heti uudelleen, sukeltaa siihen taitavaan verkostoon, jonka sekä Nodrmanin että Keynäsin taitavat suomennokset meille tarjoavat. Ja puhua, suositella tätä kolmikkoa ihan kaikille. 

KAKSI KIRJAA MAAILMALTA: CAPITALISTS MUST STARVE & THE SEERS

PARK SEOLYEN : CAPITALISTS MUST STARVE

192s.

Tilted Axis Press 2025

Alkuteos: 체공녀 강주룡, 2018

Koreasta englanniksi kääntänyt Anton Hur

Eteläkorealaisen Park Seolyeonin fiktiivinen elämäkerta sijoittuu 1930-luvun Koreaan, aluksi tarkemmin Mantšuriaan karkoitetun perheen arkeen, hetkeen kun heidän jo 20-vuotias tyttärensä Kang Ju-ryong on menossa viimein naimisiin. Hänen sulhasensa on vasta 15-vuotias, joten jotain täytyy olla vialla – ei perhe olisi muuten naittanut poikaansa niinkin vanhalle piialle. Käy ilmi, että nuori sulho on vannonut liittyvänsä Korean vastarintaliikkeeseen. Pari on kuitenkin niin rakastunut, etteivät he voi olla erossa toisistaan – niinpä Ju-ryong karkaa sulhasensa mukaan vuorille, osaksi vastarintaliikettä. Eleteään Japanin miehitysaikaa. 

 Capitalists Must Starve avaa feministisin silmin nuoren Ju-ryongin matkaa vastarintaliikkeestä nuoreksi leskeksi ja myöhemmin koko Korean työväenliikkeen juhlituksi keulakuvaksi. Mitä kaikkea kansallissankarin elämään mahtuu? Ja mikä saa juuri hänet nousemaan koko Pjongjangin työläisten innoittajaksi ja agitaattoriksi? Romaani seuraakin mitä ilmeisemmin historiallisiin faktoihin perustuvaa tietä, jonka kumitehtaan työntekijä Kang Ju-ryong kulkee matkallaan työväen luokann oikeuksien taistelijaksi. Se näyttää paitsi hänen henkilöhistoriansa, sen väkivaltaisen sorron, jonka keskellä etenkin naistyöntekijät elivät vielä alle sata vuotta sitten Japanin miehittämässä Koreassa, ennen Koreoiden jakautumista. Romaani onkin paitsi tarina paitsi poikkeuksellisesta henkilöstä myös kommunismin noususta ja luokkataisteluista isomman ryhmän tasa-arvoisuuden nimissä. 

 Kirjana ja tarinana Capitalists Must Starve on hyvin visuaalinen, jopa elokuvallinen – se muistuttaa kerronnaltaan enemmän filmatisoidun muodon käsikirjoitusta kuin varsinaista runsasta romaania. Elämä eteenee, ajalliset siirtymät ja mittakaavat jäävät hieman hämärään – ne täytyy lukijan joko kuvitella tai päätellä itse. Hahmot jäävät myös hieman paperisiksi – niiden syvyys ei hyödynnä romaanimuodon mahdollisuuksia parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta näyttää huomattavasti enemmän kuin selittää. Seolyeon kuljettaakin vajaaseen kymmeneen vuoteen mahtuvan elämäkerrallisen tarinan varsin vikkelään, mikä tekee kirjasta sen traagisine käänteineenkin verraten helppolukuisen. Työväen nousua ja ammattiyhdistysten syntyäkin se kuvaa ainoastaan yhden ihmisen kautta – ei sinä laajana yhdistymisen ja yhteentulojen virtana, jollaisena se ansaitsisi tulla nähdyksi. 

 Ja silti, tästä kriittisyydestäkin huolimatta romaani on oikein kelvollinen ja kiinnostava kurkistus Korean historiaan – ja jos se vielä tällaisenaan saisi elokuvamuodon, olisi hyvinkin suuri merkkiteos valkokankaalle päästessään.

x

SULAIMAN ADDONIA : THE SEERS

163s.

Prototype 2024

”Originality is in the details. It’s in the interpretation of things. The problem is that we translate texts, images and situations through the perception of others, not our own. That makes something a cliché. Own an interpretation, and you own a new meaning of the world.”

Eritrealais-etiopialaisen, pakolaistaustaisen kirjailijan pieni suuri teos The Seers kiinnittää huomion jo kirjakaupassa. Sen vähäeleinen kansi, näennäisen pienikokoinen esine, kappalejaoton, täyteen puristettu 136-sivuinen romaani on aivan omanlaisensa. Se on kirjallisuutta, jota voi odottaa nimenomaan radikaalifeministisestä queer-kahvilakirjakaupasta Belgiassa löytävänsä.

Romaanin päähenkilön Hannahin äiti on ammuttu, ja isä murtuu rakkauden menetyksestä sodan keskellä. Isänkin kuoltua Hannah siirtyy tädeilleen mukanaan äidin päiväkirja sekä pohjaton rakkaus kirjallisuuteen. Kun täti lähettää hänet Lontooseen ihmissalakuljettajien kautta, alkaa uusi arki – kuulustelut, byrokraattiset koneistot tinkimässä totuutta ja uskottavuutta, sijaiskoti lempeän, keski-ikäisen Dianan ja tulisen varhaisaikuisen Annen luona. Addonia näyttää kiivastahtisella tarinallaan, miltä tuntuu elää jatkuvassa välitilassa, millaista on kasvaa aikuseksi heräävän, hyvinkin voimakkaan seksuaalisuutensa kanssa maassa, jonka pitäisi olla turva, mutta joka tuntuu ilmaisevan jokaisella mahdollisella tavalla ettei toinen ole tervetullut.

Eritrean historia ensin Italian ja myöhemmin Britannian kolonialisoimana aukeaa, kun Addonia käsittelee Hannahin ja Dianan kautta oman lähisuvun salaisuuksia, piilotettuja elämiä ja toimeentulotapojen kirjoa, joka valkoiselle hyvinkin keskiluokkaisesta taustasta tulevalle lukijalle avaa silmiä aivan uudella tapaa. Kun perheellä tai edes suvulla ei ole ollut vuosisatoihin valinnanvaraa, kun osa suvusta on joutunut orjiksi ja toinen osa myynyt niitä, kun perheessä on jouduttu selviämään rikoksilla, elätetty itsensä seksityöllä, salattu kokonaisia suhteita ja elämäntapoja, näyttäytyy kolonialismin jälkijäristykset hyvinkin vahvoina tähän päivään saakka. 

Tässä Addonia onkin ehdottomasti vahvimmillaan – lyyrinen, inhimillisesti poukkoileva ja moneen suuntaan kurotteleva romaani muistuttaa afrikkalaisesta kertomaperinteestä, pitkästä laulusta, joka sisältää kokonaisia elämiä.

Lue koko maailma: Eritrea

MY FRIENDS // LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEEN ALOITUS

HISHAM MATAR : MY FRIENDS

457s.

Viking 2024

Nuori Khaled kuulee radiosta uskomattoman upean novellin, ja haltioituu kirjallisuudesta. Eletään 1970–1980-vaihteen Bengasissa, libyalaisessa satamakaupungissa, jossa teini-ikäinen Khaled elää vanhempiensa ja muutaman vuoden nuoremman siskonsa kanssa. Novelli on uskalias, onhan se kriittinen jo vuodesta 1969 asti diktaattorin ottein Libyaa hallitsevaa Muammar Qaddafia kohtaan. Jälki kuitenkin jää, ja Khaled pääsee skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta. Elämä näyttää upealta, vapaalta ja suurelta. Khaled tutustuu uusiin ihmisiin, kiivaaseen Mustafaankin, jonka kanssa he lähtevät eräänä huhtikuisena päivänä Lontooseen. On 17.2., vuosi 1984. Moni muukin libyalainen on kokoontunut Libyan suurlähetystön eteen osoittamaan mieltä diktaattoria, salamurhia ja pommituksia vastaan. Khaled ja Mustafa ehtivät paikalle hieman myöhässä, kun väki jo huutaa ja mylvii. Balaclavat päässään he työntyvät mukaan väkijoukkoon, tekevät historiaa, vastustavat julmaa hallintoa. Yhtäkkiä suurlähetystön ikkunasta näkyy kuitenkin aseen piippu. Eikä mikään ole enää sen jälkeen toisin.

Hisham Matarin uusin teos My Friends osui lukulistalleni viime kesän kirja-aleista, Booker Prizen pitkältä listalta. Poliittinen lukuromaani on runsas ja polveileva historiallinen fiktio Libyasta, pakolaisuudesta, diktatuurista ja omaan maahan palaamisen mahdottomuudesta, ja se yltää aina 1970-luvulta Arabikevääseen ja Muammar Qaddafin verisen historian päättymiseen asti. My Friends seuraa nuorta ja sittemmin vanhentuvaa Khaledia aina yliopistomaailmasta ammutuksi tulemiseen asti, poliittisen pakolaisuuden kivuista kahteen syvään ystävyyteen asti. Toinen ystävyys on mielenosoituksen ampumisissa niin ikään haavoittunut Mustafa, jonka kanssa yhteinen kohtalo kietoo Khaledin elämän yhteen. Toinen taas on tuon Libyassa aikoinaan kuullun novellin kirjoittaja Hosam, joka löytyy elämään yhtäkkiä, Pariisista, toinen toistaan vakoojaksi epäillen. Ystävistä kasvaa perhe, Lontoosta miten kuten koti.

“There are moments, moments like this, when an abstract longing overcomes me, one made all the more violent by its lack of fixed purpose. The trick time plays is to lull us into the belief that everything lasts forever, and, although nothing does, we continue inside that dream. And, as in a dream, the shape of my days bear no relation to what I had, somehow and without knowing it, allowed myself to expect.”

My Friends tiiliskivi hyllyni ohuiden kirjojen keskellä. Sen poliittisuus ja toisaalta Arabikevääseen asti ulottuva lähihistoria kiinnostaa, ja paikoin Matar näyttääkin muun muassa "radikalisoituvan" Mustafan ja kauempana pysyttelevän Khaledin kautta taiten kaksi vaihtoehtoista tarinaa siitä, miten diktatuurin alla kasvaminen vaikuttaa ihmiseen. Pakolaisuus ja kotiin palaamisen mahdottomuus kasvavat myös kirjassa kokoaan suuremmiksi teemoiksi, ja Matar kuvaa sydäntäraastavasti sitä todellisuutta, jossa Libyaan on mahdoton palata. Kokonaisuudeltaan kuitenkin hieman epätasainen ja fokuksensa kanssa karkaileva romaani olisi hyötynyt reippaasta tiivistämisestä ja toisaalta loistavien kohtien terävöittämisestä, mutta toisaalta moni näistäkin meni ns. genren piikkiin – suurissa lukuromaaneissa kun jollain tapaa on usein tapana kuvata kaunokielisesti kokonainen elämä, välillä ehkä hahmojen psykologisen kehittymisen ja käänteiden täydellisen siltaamisenkin sijaan. Luin ennen paljonkin tällaista poliittis-historiallista lukuromaanikirjallisuutta, ja niiden seurassa tämä on ehdottomasti vahva, tunteellinen ja samalla silti ajassaan ja paikassaan tärkeä teos. 

Matarin Suuri Tarina oli joka tapauksessa mainio Lue maailma vuodessa -haasteen aloitus, ja juuri tätä haasteelta kaipaankin: uudenlaisia, oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin olevia kirjoja, joihin tarttuminen saattaisi muuten jäädä. Vaikka tästä ei mitään uutta lempikirjaani tullutkaan, kiinnostus pohjoisafrikkalaista kirjallisuutta kohtaan kasvoi entisestään. Mutta seuraavaksi jotain etelämpää samalta mantereelta, heti helmikuun puolella siis.

Lue koko maailma: Libya

Lue maailma vuodessa: 1. Pohjois-afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

MITÄ ISRAEL PELKÄÄ?

RAJA SHEHADEH : MITÄ ISRAEL PELKÄÄ? 

ISRAEL-PALESTIINA KYSYMYKSEN HISTORIA, NYKYHETKI JA TULEVAISUUS

127s.

Kosmos 2024

Alkuteos: What Does Israel Fear From Palestine? 2024

Suomennos: Koko Hubara, suomenkielinen esipuhe: Noora Dadu

Saatu arvostelukappaleena

Ihmisoikeusjuristi, yksi aikamme merkittävimpiä edelleen elossa olevia palestiinalaiskirjailijoita, Raja Shehadeh on kirjoittanut tiiviin, mutta sitäkin informatiivisemman kirjan Gazan sodasta, joka on nyt hyvinkin tuoreeltaan saatu jo suomeksi Koko Hubaran taitavana suomennoksena, Noora Dadun upealla esipuheella. Kun Israel on lännen silmien alla paitsi miehittänyt, sortanut ja ajanut maanpakoon palestiinalaisia viimeiset 76 vuotta myös nyt viimeisen vuoden kansanmurhannut ihmisiä Gazassa, alkaa tilannetta seuranneena ihan tavan kansalaisenakin olla usko ihmisyyteen ja länsimaiseen oikeudentuntoon varsin vähissä vesissä. Gazan sota ja Israelin systemaattisesti toteuttama kansanmurha tulee silmille ihan jokaiselle, joka ei erikseen ole asialta silmiään sulkenut, mutta silti länsimedia, Suomi mukaan luettuna, puhuu siitä epämääräisenä sotilasoperaationa, suoraan Israelin sotapropagandaa myötäillen. Vaikka alueen todellinen historia on kaikkien saatavilla, juuri kukaan Palestiinaa tukevien aktivistijoukkojen ulkopuolella ei tunnu olevan siitä kiinnostunut. Vähintäänkin etnistä puhdistusta toteuttava Israel tekee tätä valkoisen lännen tuella, ja Suomi on osaltaan mukana tukemassa kyseissä hirmuvaltaa asekaupoillaan. Asia on monimutkainen, väittävät. Ihmisiä mystisesti, passiivimuodossa kuolee, kirjoittavat. Mutta yksittäisiä ääniä lukuunottamatta meilläkään ei sotarikoksista saati kansanmurhasta vieläkään suostuta puhumaan, vaikka monet ihmisoikeusjärjestöt ovat siitä jo lähes vuoden ajan vedonneet kirjoittamaan.

Shehadehin kompakti teos Mitä Israel pelkää? jakautuu kahteen osioon: tilanteeseen, joka on johtanut meneillään olevaan silmittömään ja edelleen länsimaiden osin kieltämäänkin kansanmurhaan sekä itse tapahtumaan, joka myös nimellä Gazan sota tunnetaan. Shehadeh on itse syntynyt muutama vuosi nakban, vuoden 1948 suuren katastrofin jälkeen, mutta elänyt paitsi sen jättämän trauman varjoissa että myöhempien Israelin laajentumisten, tuhovoiman ja apartheid-hallinnon paaluttamisen aikana. Shehadehin katse on Israelissa: siinä, mitä Israel on tehnyt, tavoitellut ja missä se on onnistunut. Shehadeh avaa selkeästi, miten alueen historia kirjoitettiin uudelleen. Hän näyttää, missä rauhanneuvottelut epäonnistuivat, ja miksi Etelä-Afrikan apartheidin murtuessa Israelissa ei kyetty samaan – vaan siellä itseasiassa oltiin juuri käyty ottamassa bantustaneista mallia, ja pyrittiin vakiinnuttamaan tuota samaa järjestelmää omille alueille. Israelia johtaa vähintäänkin laita- ellei jopa äärioikeistolainen hallitus, mutta se ei ole liittolaisia – Yhdysvaltoja ja Suomeakaan – koskaan häirinnyt. Shehadeh muistuttaa, että itseasiassa juuri israelilaisvasemmiston rapistuminen ja Yhdysvalloista valuva rahavirta ovat mahdollistaneet laajamittaiset siirtokuntalaisäänestäjäblokit, jotka paitsi pitävät Netanjahua vallassa varmistavat myös ettei minkään israelilaishallituksen ole mahdollista vetäytyä laittomasti miehitetyiltä alueilta. Ennen Gazan sotaa toki sisäinen liikehdintä ja jakolinja maltillisempien vasemmistoisraelilaisten sekä kiihkeiden ja fasististen äärioikeistolaisisraelilaisten kanssa on uhannut maan tilaa, mutta mikäpä muukaan kuin yhteinen vihollinen, palestiinalaiset, yhdistäisikään paremmin ja nostaisi sisällissodan partaalla olevan israelilaisväestön paremmin saman linjan taakse. 

"Väliaikaista sotitaallista miehitystä voidaan perustella välttämättömyydellä tai jopa laillisena, mutta kolonialismi ja apoartheid ovat laittomia sekä epädemokraattisia. Sen sijaan, että Oslon rauhanprosessi olisi tehnyt miehityksestä lopun, se vain vakiinnutti sen. Kansainvälinen yhteisö on yli viidenkymmenen vuoden ajan suvainnut Israelin tekemiä kansainvälisen oikeuden rikkomuksia ilman, että se on koskaan langettanut seuraamuksia, kuten se on tehnyt lukuisille muille maille niiden rikottua kansainvälistä humanitaarista lakia."

Kirjassa valoitetaan myös tähänastisia rauhanneuvotteluita, ja esimerkiksi sitä, miksi Oslon rauhansopimus itseasiassa jopa saattoi pahentaa alueen tilannetta parantamisen sijaan. Shehadeh muistuttaa, että vaikka suurin osa siirtokunnista on kansainvälisen oikeudenkin laittomaksi tuomitsemia, tällä hetkellä (tai ainakin ennen Gazan sotaa) Israelin suhde palestiinalaisalueisiin muistuttaa enemmän kolonialismia kuin pelkkää miehitystä. Oslon sopimus junttasi paikalleen tilanteen, jossa esimerkiksi Länsirannalla asuu rinnakkain kaksi yhteisöä, Israelin juutalaiset ja Palestiinan arabit, mutta heitä koskee eri lait ja oikeusjärjestelmä. Palestiinalaisilla on omalla maallaan ainoastaan osittainen kansallisuus, ja ihmisestä/ryhmästä riippuen hyvinkin erilaisia oikeuksia ylipäätään liikkua kaupunkien välillä. Osalle kyseistä oikeutta ei ole myönnetty laisinkaan. Siinä missä israelilaissiirtokunnat on yhdistetty moderneilla teillä, tunneleilla ja muilla jo 1980-luvulta asti valmistelluilla verkostoilla, on Israel samalla eristänyt palestiinalaisalueet toisistaan enklaaveiksi, jossa muurit ja tarkastuspisteet valvovat ja säätelevät palestiinalaisten kulkemista ihan jo omien perheiden luokse ja takaisin. 

"Todellinen rauha - - tarkoittaisi, että myytti, jolle koko Israelin valtio on perustettu, pitäisi luoda uudelleen. Siitä saattaisi seurata valtavia vahingonkorvauksia palestiinalaisille, jotka menettivät omaisuutensa, kotinsa ja oikeutensa valtiota perustaessa, sekä tietenkin myös maan jakaminen heidän kanssaan."

Israelin valheeseen ja historian vääristelyyn (& raamatun tarinoihin) perustuva olemassa olo on siis mennyt jo niin pitkälle, että sen myöntäminen myytiksi alkaa olla aivan liian kallista kyseiselle valtiolle. Ja mitä keisari tekee, kun huomaa olevansa todellisuudessa alaston? Ei, hän ei myönnä virhettään, vaan kukistaa viimeisenkin totuuden kertojan, jotta voi säilyttää maineensa ja kasvonsa hirmutuhojenkin keskellä. Mikään ei uhkaa autoritäärista hirmuvaltiasta yhtä raa'lla tavalla kuin totuus.

Tämä ajassa hyvinkin tärkeä kirja muistuttaa, että vaikka asia todella on monimutkainen, monitasoinen ja historian saatossa hyvinkin sotkuisten elementtien, aina holokaustista syvään rasismiin ja arabien toiseuttamiseen, varaan rakennettu, yksi asia on kuitenkin hyvin selkeä: se, mitä Israel tällä hetkellä Gazassa, ja nyt jo Länsirannalla sekä Libanonissa tekee, on kansainvälisten oikeuksien vastaista, sotarikos, ihmisoikeusrikos ja hyvin todennäköisesti rikos ihmisyyttä vastaan. Ja sen ääneen sanomisen ei pitäisi olla niin mahdottoman vaikeaa, kuin se lännen Israel-liittolaisille on. Koska jos jokin mittaa todellisia arvoja, niin se on tilanteet, joissa ne arvot maksavat jotain. On helppo tuomita kaukaa, kun tilanne ei ole aktiivinen, mutta on toista toimia kun tilanne on päällä. Ja kun Suomi valitsee asekauppatoveruuden Israelin kanssa, on ulkopoliittiset arvomme kaikkkien nähtävillä: oma perse ja talous on muiden ihmisten olemassaoloa ja kansanmurhan estämistä tärkeämpiä.

x

Ja silti, samalla: kun siirrymme kirjan viimeiseen osaan, jossa Shehadeh kuroo yhteen nykytilannetta, kansainyhteisön reaktioita sekä syitä, miksei kansainvälinen oikeus edelleenkään päde tai velvoita israelilaisia palestiinalaisten suhteen, näkyy rivien välissä muutakin kuin mustaa, muutakin kuin huutavia lapsia räjähdysjätteen harmaaksi värjääminä. Loppusummaus on terävä, kipeä mutta silti jollain mystisellä tavalla äärimmäisen toiveikas. Parempaa näkevä, toivoa ylläpitävä. Ja se tuntuu jopa ihmeelliseltä, kauniilta ja uskomattomalta, näinkin kaukaa sivusta tilanteen synkkyyttä katsoen. Mutta niin kauan kun on toivoa, on elämää. Ja jos Israel ja sen suorittama kansanmurha ei ole sitä pystynyt nujertamaan, voi toisenlainenkin lopputulos olla mahdollinen. 

Meitä kaikkia, koko maailman yhteisöä, sen luomaa painetta, taloudellista apua ja aktivismia se kuitenkin tarvitsee. Palestiinalaisten tuki on juuri nyt vähintä, mitä voimme tehdä.

FREE PALESTINE,

auta ihmisiä sodan keskellä

Auta Gazan lapsia - UNIFEC

SPR-katastrofirahasto

Pelastakaa lapset Gazassa

Lääkärit ilman rajoja

Lisätietoa tilanteesta

Sumud.fi

SIVUSEIKKA // MINOR DETAIL

ADANIA SHIBLI : MINOR DETAIL 

(SUOM. SIVUSEIKKA 2024, OTAVA)

112s. 

Fitzcarraldo Editions 2020

Alkuteos: تفصيل ثانوي, Tafṣīl Thānawī, 2017

Arabiasta englanniksi kääntänyt Elisabeth Jaquette

(Suomennos arabiasta Sampsa Peltonen)

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat tyhjentävät palestiinalaisia kyliä Negevin autiomaan liepeillä. Toinen maailmansota on ohi, ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Sellaiseksi, jota me parhaimmillaankin todistamme, etenkin sosiaalisen median kautta, sillä Suomi Israelin enemmän tai vähemmän liittolaisena ei uutisoi kauheuksista kovinkaan aktiivisesti.

Elokuussa 1948 israelilaiset sotilaat kohtaavat joukon beduiineja kameleineen, ja ottavat yhden tytön näistä vangiksi. Toinen maailmansota on ohi, ja ja hyvitykseksi sen kauheuksista muu Eurooppa päättää aloittaa 75-vuotiset kauheudet antamalla juutalaisille lupa etniseen puhdistukseen, Nakban, joka myöhemmin kärjistyy kerta toisensa jälkeen kansanmurhaksi. Tästä alkaa myös palestiinalaisen Adania Shiblin juuri myös suomeksi ilmestynyt, mutta minun englanniksi loppuun saama romaani Minor Detail/Sivuseikka.

“By the way, I hope I didn’t cause any awkwardness when I mentioned the incident with the soldier, or the checkpoint, or when I reveal that we are living under occupation here.” 

Huomenna Helsinki Lit -tapahtumassa vierailevan Adania Shiblin romaani tarttui mukaan Rosebudin kirjakaupan pöydältä, uutuutena viehättävän Fitzcarraldo Editionsin painoksena. En ollut kuullut siitä aiemmin, en edes tiennyt, että se on juuri käännetty suomeksi, saati että Shibli tosiaan sattuu olemaan juuri sen päivän yksi esiintyjistä, jolloin itsekin Helsinki Lit:iin olen menossa. Mutta sattuma kuljetti minut yhteen tämän vaikuttavan, hurjan ja vakavan pienoisromaanin kanssa, ja nyt toivon, että jok'ikinen ihminen, jolla on sydän, lukisi tämän tarinan. Muistaisi, että tämä ei ole vain romaani, että tämä on totuus, todellisuus ja aika, jossa Välimeren rannoilla juuri tälläkin hetkellä eletään. Eikä tämä romaani edes sijoitu Gazan sotaan, vaan aikaan ennen sitä, näennäiseen rauhaan ja hetkeen, kun kansanmurha ei ole vielä kärjistynyt täyteen vauhtiin, vaan se on lievimmillään. Lievimmilläänkin toki miehityksen alla elämistä ja puhdasta apartheidia, mutta sellaista, johon on totuttu, turruttu. Ainakin länsimaissa, turvallisissa paikoissa, jossa tilanne on vakio, normi, jotain kaukaista eikä ehkä edes totta, kuvittelemme.

Shibli aloittaa tiiviin ja tiheän romaaninsa etnistä puhdistusta ja kansanmurhan alkuhetkiä suorittavan ja todistavan sotilaan majasta, hetkestä kun jokin liikkuu sotilaan silmäkulmassa. Romaani jakautuu kahteen lähes yhtä pitkään puolikkaaseen, israelilaisten sotilaiden kulkuun Negevin autiomaan liepeillä ja vuosikymmeniä myöhemmin nimettömäksi jääneen naishenkilön arkeen, hetkeen, jossa hän saa tietää eräästä raa'asta murhasta, joka on tapahtunut tasan 25 vuotta ennen hänen syntymäänsä, Negevin autiomaan liepeillä. 

Sotilaiden arkeen sekä kidnappaaman nuoren beduiinitytön päiviin sijoittuva osuus on kylmäävä, jopa hyytävä kuvaus siitä todellisuudesta, jossa valloittaja päättää siitä kuka elää ja mikä maa on hänen arvoistaan. Kolonialismi kukoistaa, ja itseään täytyy välillä muistuttaa, että näistäkin tapahtumista on vasta 75 vuotta, siis lyhyempi aika kuin kokonainen ihmisikä. Tai länsimainen ihmisikä, korjaan, sillä israelilaiset ovat kyllä pitäneet valtavan hyvin huolta siitä, ettei palestiinalaisten keski-ikä muistuta heidän omaansa. Ei muistuttanut 75 vuotta sitten eikä muistuta nytkään, kun suurin osa Gazan kansanmurhan uhreista on naisia ja lapsia. Shibli kuvaa ihmismielen sisältä löytyvää raakuutta peittelemättä, ja muistuttaa, että tähän me pystymme. Me länsimaiset, me valkoiset, me valloittajat, me, joiden sukulaisia on juuri tapettu miljoonittain keskitysleireillä. Ensimmäisessä osassa Shiblin kappaleet ovat lyhyitä, toisteisiä, tunteettomina eteenpäin tikkaavia.

Toisessa osassa Shibli kuvaa lähimenneisyyttä, Länsirannalla juuri uudessa työssä aloittaneen naisen elämää miehityksen alla. Nainen kiinnostuu paikallisuutisesta, luoteihin kuolleen beduiinitytön arvoituksesta, ja lähtee selvittämään tapausta itse tarkemmin. Matkaan päästäkseen hän tosin tarvitsee työtoverinsa kulkukortin, sillä hänen omilla henkilöllisyystodistuksillaan Länsirannalta ei saa poistua. Päähenkilö yrittää ymmärtää, selvittää, pysyä rauhallisena, mutta saada tietää. Ynnätä yhteen beduiinitytön kohtalon omaansa, kuoleman ja syntymän välisen 25 vuoden eron innoittamana, pieneen sivuseikkaan tarttuen. Hän kulkee taukoamatta, aina valppaana ja valmiina rauhoittamaan paitsi itsensä myös miehittäjäsotilaat, jotka valvovat jokaista liikettä. Toisessa osassa Shiblin teksti on pitkää, kappalejakoa ei ole.

"Besides, sometimes it’s inevitable for the past to be forgotten, especially if the present is no less horrific”

Minor Detail on koruton tutkielma vallasta, miehityksestä, etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhaa enteilevästä politiikasta. Minor Detail on kipeä muistutus kaikkein raa'immankin muuttumisesta arkipäiväiseksi, pommituksista, joissa eniten harmittaa särkyneet ikkunat ja räjähdyspölyn laskeutuminen työpöydälle. Minor Detail on still-kuva hetkestä juuri ennen. Ja siksi jokaisen, joka on tällä hetkellä elossa ja turvassa, tulisi lukea tämä kirja.

Helmet-haaste 2024: 37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

SUSAN ABULHAWA : 

RAKKAUDETONTA MAAILMAA VASTAAN

384s.

Like 2021

Alkuteos: Against the Loveless World, 2019

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Elämme maailmassa aikaa, jossa opetamme kolonialismin kuuluvan vahvasti historiaan. Kirjoitamme nykyisen totuuden aina sitä kautta aikalaisillemme, että vaihe, jossa suurvallat tulivat ja valtasivat ikiaikaisia maita niiden alkuperäiskansoilta, on jotain, mikä on jo mennyt, minkä yli olemme saaneet kääntää sivun historian kirjoissamme. Esitämme myös, ettei esimerkiksi apartheid kuulu enää millään tapaa länsimaiseen yhteiskuntajärjestelmään, kansanmurhasta nyt puhumattakaan. Olemme saaneet tästä niin valtavan taiten rakennetun todellisuuden, että meillä on olemassa enää käsitys, jossa on olemassa Hyviä ja Oikeamielisiä Läntisiä maita, ja sitten pahoja ja barbaarisiä Lähi-Idän maita, joissa kytee joku kumma, tyhjiössä kasvanut terrorismi, jonka ainoa tarkoitus on pyrkiä horjuttamaan meidän auvoista onnea ja rauhaamme. Me olemme taitavia tarinankertojia. Ja sitäkin taitavampia valehtelijoita. Sen syksy 2023 ja (uusin) Gazan sota on todella voimalla meille näyttänyt.

”Viimeisen kymmenen vuoden aikana se, että israelilaiset siirtolaiset sytyttivät olivipuut tuleen sadonkorjuun aikaan, oli alkanut olla niin yleistä, että kansainvälisiä avustusorganisaatioita oli perustettu pelkästään puolustamaan palestiinalaisia viljelijöitä. Joukko joka tuli poimimaan kanssamme oliiveja vakuutti, että he myös toisivat lisää maata ja istuttaisivat uusia puita. Kävin auttamassa istuttamisessa ja maan kyntämisessä niin paljon kuin pystyin, mutta en ollut tottunut toinen toistaan seuraaviin traumoihin ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Tarvitsin aikaa surra, aikaa toipua.”

Nahr on nuori palestiinalaispakolaisäitinsä esikoistytär. Hänen isänsä on kuollut jo aiemmin, veli taas vielä kasvaa ja vahvistuu. Hän asuu Kuwaitissa perheensä sekä ilkeän ja äksyilevän isoäitinsä kanssa. Muistot perheen kotimaasta Palestiinasta ovat vain muistoja, lapsuudenkodit paikkoja, joihin palataan kuin satukirjojen linnoihin. Maat ja talot on menetetty, kun Israel vie tilaa lännen tuella, suuremman oikeudella, välittämättä siitä, oliko koti jo jonkun, oliko joku suku viljellyt oliivipuita samalla paikalla kymmeniä vai satoja vuosia.

Nahrille Palestiina on taustahumua, kuuma ja vapaa 1980-luvun Kuwait taas mahdollisuuksien areena. Nuori Nahr kiinnostuu palestiinalaisen kansallissankarin maineen saaneesta, naapuriin muuttaneesta miehestä, ja alkaa kilvoittelemaan hänestä ystävänsä kanssa. Nahr voittaa, ja viimeisen silauksen viekoitteluyrityksiin tuo upea tanssitaito, joka ei jää keneltäkään näkemättä. Lyhyen ja traagisen avioliiton päätteeksi mies kuitenkin pakenee jonkun toisen perään, ja Nahr jää tyhjän päälle, muttei toimettomaksi. Hän tutustuu kiehtovaan, outoon, mutta vapaaseen irakilaisnaiseen, joka saa hänet houkuteltua tanssimaan rahasta suljettujen ovien takana. Vain tanssimaan, Nahr päättää. Aluksi.

Abulhawa kirjoittaa vetävää ja helpohkoa lukuromaanimaista kaunoa, jossa pääpaino on juonella ja ympäristöllä, ei niinkään hahmojen psykologisella syvyydellä. Vaikka päämäärätietoinen ja voimakastahtoinen Nahr on näennäisesti tarinan päähenkilö, todellisuudessa päähenkilön paikkaa ajaa Palestiina, kadotettu, romutettu ja sorrettu. Nahr vertautuu Abulhawan omaankin isänmaahan, se pysyy pystyssä horjutuksesta, rikoksista ja raiskauksista huolimatta. Nahr ja Palestiina nousevat, ne tekevät kaikkensa voidakseen olla olemassa, saadakseen pidettyä rakastettunsa elossa. He eivät antaudu. Mutta he menettävät, menettävät ja menettävät. Heitä lyödään, sorretaan, raiskataan, heiltä kielletään liikkumasta omalla maallaan, heidän rekisterikilpensä värjätään eri värisiksi, he joutuvat hakemaan viisumia omaan kotimaahansa. Ja kun joku lyö ja lyö ja lyö, näyttää, että yhteiskunnassa on yhdet säännöt yksille ja toiset toisille, kuka tahansa lyö jossain vaiheessa takaisin. Se, että se maalataan automaattisesti terrorismiksi, kertoo enemmän sortajista kuin sorretuista.

Susan Abulhawan Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kaikessa rakkaudenkaipuussaan, paikkansa etsimisessään, pakolaisuudessaan ja vastarinnassaan yksi ajankohtaisimpia kaunokirjallisia kirjoja, jota juuri tähän maailman aikaan voi ja ehdottomasti kannattaa lukea. Vaikka Abulhawan romaani on kirjoitettu rauhallisempaan aikaan, sen yhden perheen kautta aukeava tarina näyttää voimallisesti mistä vastarinta, jota länsi terrorismiksi niin hanakasti kutsuu, syntyy ja kuka oikeastaan sortaa ja ketä. 

Helmet-haaste 2024: 28. Kirjailija on Välimeren maasta

NAISIA ETURINTAMALLA – OUR WOMEN ON THE GROUND

 

ZAHRA HANKIR (toim.) : OUR WOMEN ON THE GROUND

ESSAYS BY ARAB WOMEN REPORTING FROM THE ARAB WORLD

288s.

Penguin 2019

Irakin sota, Afganistanin sota. Palestiinalaisten kärsimys, ja uusimpana Gazan sota, jossa kaikkien aikojen äärioikeistolaisin Israel kansanmurhaa silmittömällä ja jopa ennennäkemättömällä voimalla viattomia siviileitä pommittaen Gazan kaistaletta aina sairaaloista pakolaisleireihin. Arabikevät, sen onnistumiset, vallanvaihdokset ja toisaalta Syyrian sisällissodan kaltaiset tapahtumat. Al-qaida, ISIS ja ultravanhoilliset eliitit Saudi-Arabiassa. Tämä kaikki ja niin paljon muutakin on tapahtunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, oikeastaan koko sinä aikana kun olen itse seurannut globaaleja uutisia. Olen kuitenkin seurannut sitä lähinnä länsimaisen uutisoinnin kautta: olen "oppinut", että Lähi-Itä tarkoittaa lähinnä alistettuja naisia, sortuneita rakennuksia ja yhteiskuntoa, sortoa, kaaosta ja kriisiä toisensa jälkeen. Yhä tänäkin päivänä mediaan eksyy kommentoijia, yleensä jostain syystä valkoisia miehiä, jotka eivät ole historian tutkijoita, jotka väittävät levottomuuksien ja sotien syyksi uskontoa, islamia. Hyvin harvassa on lähi-itäläisten oma ääni, kertomukset, kirjallisuus, tarinat ja näkökulmat. Elämme niin euro- ja amerikkakeskeisen maailmankatsomuksen äärellä, että kaikki muu tuntuu Toiselta, joko eksotisoidulta tai uskonnollisen uhrin asemaan laitetulta.

"Five long, shapeless tops; a pile of loose-fitting, dark-colored jeans; a knee-length coat; and a video camera. Those were the contents of my wardrobe for more than two years, when I lived in the rebel-held are of Aleppo, known as eastern Aleppo city. Few things changed between the seasons, as we had to dress conservatively year-around. However, at some point, I decided to settle my camera into a large safety box we'd bought to protect our passports and precious belongings from being destroyed should the house be bombed."

Ja silläpä yksi parhaita lukukokemuksia, mitä aiheeseen liittyen on hetkeen vastaan tullut, on tämä libanonilaisen Zahra Hankirin esseekokoelma Our Women on the Ground, joka kokoaa yhteen yhteensä 19 eri maasta tulevan journalistin tekstit. Naiset Palestiinasta Sudaniin, Libanonista Libyaan, Jemenistä Irakiin, Saudi-Arabiaa, Syyriaa, Irakia, Marokkoa ja Egyptiä unohtamatta kertovat oman tarinansa, omasta näkökulmastaan, omien kokemustensa keskeltä. Itse ääneen pääsevinä, itse ääntä pitäneinä. Kaikki kirjoittavat ovat joko teksti- tai valokuvajournalisteja, osa lisäksi myös aktivisteja, kirjailijoita ja sotareporttereita. 

Kokoelman tekstejä yhdistää kaikkia sama asia: rakkaus sanoihin, intohimo tietoon, palo näyttää, korjata ja paikantaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Moni kirjoittaja jakaa samantapaisen taustan; enemmän tai vähemmän vanhoillisen perheen tai lähiyhteisön, jonka keskeltä he ovat määrätietoisesti raivanneet tiensä journalismin pariin. Perheet ovat suhtautuneet mitenkuten. Eikä heitä yhdistä vain tausta ja ammatti, heitä yhdistää myös ammatin vaarallinen, aito kuoleman uhan jokapäiväinen läsnäolo. Se tulee joko taivaalta vierasvallan raketti-iskuina, viereltä jihadistien tekeminä terrori-iskuina tai oman yhteisön sisältä, kun patriarkaaliset yhteiskunnat yrittävät hiljentää epäkohdista puhuvia naisia. 

"By the time the conflict had been raging for a few years, Syrians had perfected the coy game of finding out strangers' political views without asking. Only a straight-up rebel supporter, some would say, would still refer the conflict as a 'revolution'. Regime backers tented to call it 'the war', while those in the hazy area between regime and its opponents reverted to the conspicuously broad term 'the events'". 

Zahra Hankirin toimittavan teoksen tekstit ovat vaikuttavia ja voimakkaita. Kokoelma jakautuu viiteen osaan: muistamiseen (remembrances), ristituleen (crossfire), sinnikkyyteen (resilience), maanpakoon (exile) sekä muutokseen (transition). Kussakin osassa eri kirjoittaja käsittelee omaa uraansa kulloisenkin yläaiheensa kautta, yleensä joko sodan keskellä tai maanpaossa, selviytyjän lähes lamauttavaa syyllisyyttä kokien. Kokoelman vahvimmat tekstit vievät keskelle Palestiinan pommitusta sekä Syyrian sisällissotaa, jossa seurataan sotilaana vastoin tahtoaan toimivan nuoren yhteyshenkilön lyhyttä elämää aina armeijaan pakkoliittämisestä ISIS:n teloitukseen saakka. 

Vaikka tarinat ovat jokainen täynnä jonkinlaista taistelua, pommitusta, uhkaa kuolemasta ja pelkoa läheisten puolesta, ne ovat myös kaunis taideteos kaikesta siitä, mitä Lähi-Idän sotien ja diktatuurien keskellä niin sanotusti tavalliselle ihmiselle kuuluu. Ne sisältävät rakastumisia, perheen perustamisia. Ne näyttävät lempikahvilat, arjen resilienssin, kuolemaan liittyvän mustan huumorin, journalismin ja toimijuuden voiman. Yksikään kirjoittaja ei ole uhri, ei tarjoa tarinaansa kauhisteltavaksi, vaan kuultavaksi ja kuulluksi. Nähdyksi omista ehdoistaan, näyttäen oman maansa tilanteen epäjärjestyksen omin silmin ilman eurooppalaisen valheellisen moraalin ja toiseuttamisen vääristäviä linssejä. Vaikka teksteistä paistaa suunnaton suru ja välillä voimattomuuskin  luhistuneiden haaveiden ja valtioiden keskellä, ne eivät ole toivottomia. Ne huutavat välillä ehkä tuuleen, mutta lopulta jossain on aina se kallio, joka voimistaa huudon takaisin. Antaa äänen ja tilan heille, kenen puolesta joko puhutaan tai jotka yleensä kokonaan hiljennetään.

Tulevaisuus on näiden sinnikkäiden, eturintamassa seisovien naisten, heidän siskojensa, tyttäriensä sekä näitä tukevien miesten käsissä.

Lue koko maailma: Libanon

LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

 

OCEAN VUONG : LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

367s.

S&S 2021

Alkuteos: On Earth We're Briefly Gorgeous / 2019

Suomennos: Tero Valkonen

Saatu arvostelukappaleena

Ocean Vuong on palkittu vietnamilais-yhdysvaltalainen runoilija ja esseisti, jonka kriitikoiden ylistämä esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Vuongin romaanissa poika nimeltä Pikkukoira kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen, ja kulkee läpi yhden nuoren elämän, ensirakkauden, huumeiden ja perhesuhteiden selvittäessään kuka hän on ja millaista on kasvaa aikuiseksi rasistisessa yhteiskunnassa, Yhdysvalloissa, joka on vain yksi sukupolvi taaksepäin ollut sodan runteleman Vietnamin vihollisvaltio.

"Kaikki vapaus on suhteellista - sinähän sen tiedät liiankin hyvin - eikä se joskus ole vapautta ensinkään vaan pelkästään sitä, että häkki levenee ja etääntyy, etäisyys muuttaa kalterit abstrakteiksi muttei poista niitä, kuten vaikka silloin kun villieläimet "vapautetaan" luonnonsuojelualueille, joissa ne jäävät aiempaa suurempien rajojen sisään. Mutta minä otin sen etääntymisen silti vastaan. Joskus nimittäin riittää sekin, ettei kaltereita näe."

Lyhyt maallinen loistomme on runollinen, riipivän kaunis ja äärimmäisen runsas romaani, jota värittää omaleimainen kieli, heleä kerronta, leikittelevä teksti ja raakaakin raaemmat aiheet. Perheväkivalta, poissaoleva isä, homoseksuaalisuus, huumeet, köyhyys, sodan traumat ja mielenterveys kuulostaa juuri siltä klassiselta esikoisteoksen kaikkea kaikessa -paketilta, mutta tällainen kritiikki lyhytnäköisesti unohtaisi, että juuri niin nyky-yhteiskunnassa epätasa-arvo kulkee; vaikeudet kasaantuvat, vähemmistöstressi lisää mielenterveysvaikeuksia, väkivallan kohteeksi joutumista, mielenterveysvaikeudet taas köyhyyttä, eristäytyneisyyttä, syrjäytymistä. Vuongin kuvaama maailma on kaikessa raakuudessaan todellinen, ja vaikka kaunis, runoilijuutta henkivä kieli antaa sille vastapainoa, kaunis ja onnelliseksi tekevä tämä romaani ei ole. Eikä sitä sellaiseksi ole yritettykään paketoida. Elämä näyttäytyy juuri niin rankkana ja raakana kuin se ylisukupolvisten traumojen kanssa tekee, ja Yhdysvalloista, länsimaisesta unelmasta piirtyy eteen kuva, jolta valkoinen, tänne syntynyt, terve ja sotaa kokematon ei koskaan osaa edes kuvitella.

Vuong kirjoittaa kokonaisen elämänkaaren, ja kirjemuotoon uppoaa nopeasti. Sodan kauhut ja toisaalta Pikkukoiran teini-ajan työpaikka tupakkapelto piirtyvät eteen, ja tarinaan uppoaa jokaisella aistilla. Se on voimakas ja suuri, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että se kulkee juuri sillä ohuen ohuella rajalla, jossa raakuudesta ja realistisuudesta tulee tarkoituksenhakuista, onnistuu se silti pysymään puolella, jossa se paljastaa, ei paljastele. Sitä mukaa kun kirjan hahmo kasvaa omaksi itsekseen, löytää äänensä voimakkaiden ja tilaavievien sukulaisten, äidin ja isoäidin varjosta, pienenee menneisyys, mutta kirjoittamallakaan mikään ei korjaannu. Ja miten jotain niin rikottua voikaan kokonaan korjata, kuulukokaan sitä? Sankaritarinat ja onnelliset loput ovat jossain muualla, Vuongin tekstissä paistaa suru ja tuska. Äärimmäisen kauniiseen kerrontaan paketoituna. Vuong ei pelkää olla poliittinen, ei paljastaa yhteiskunnan nurjapuolta. Tämä on se maailma jossa elämme, nämä kohtaloita, joita tuotamme. Tällaiselta on niin helppo sulkea silmänsä, vielä tarinamuodossakin. 

Helmet-haaste 2021: 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

EKA KURNIAWAN : KAUNEUS ON KIROUS

493s.

Gummerus 2017

Alkuteos: Cantik itu Luka 2002

Suomennos englanninkielisestä painoksesta: Jaana Kapari-Jatta

Arvostelukappale

Tunnustus: pyysin tämän kirjan arvostelukappaleeksi blogiani varten viime elokuussa.  E l o k u u s s a. Nopealla lyhyen matikan laskemalla siis yli puoli vuotta sitten. Toki ajattelin lukea sen heti. Mutta aloitin ja alkoi epäilyttää. Siirsin sen sivuun, ja yritin hetken päästä uudelleen, mutta ei. Luin siitä muutaman arvostelun, ja päättäväisenä ajattelin, että NYT, mutta en saanut lopulta tehtyä mitään. Luin toisen arvostelun, ja päätin, että jääköön. Kunnes helmikuussa, noin 20 kirjastolainan keskellä päätin tarttua härkää sarvista, Kurniawania kansista ja oikeasti aloittaa. Lukea vain ja ainoastaan tätä, en särppiä sieltä täältä, kuten lähiaikoina on muuten ollut tapana. Ja se palkitsi. En nimittäin takuulla ilman tahdonvoimaa ja kertarykäisyä olisi sitä saanut luettua loppuun. Ja jos en nyt olisi saanut, en olisi saanut tulevaisuudessakaan.

"Kun Dewi Ayu eräänä maaliskuisena viikonloppuna nousi haudastaan, hän oli ollut kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena. Temppelipuun alta nokosiltaan herännyt paimenpoika pissasi sortseihinsa ja kirkaisi, ja hänen neljä lammastaan säntäilivät kivisten ja puisten hautamerkkien seassa mikä mihinkin suuntaan ikään kuin niiden keskuuteen olisi paiskattu tiikeri. Tapahtumat saivat alkunsa äänestä, joka kuului vanhasta ja merkitsemättömästä hautapaikasta, joka kyllä tiedettiin Dewi Ayun paikaksi. Dewi Ayu oli kuollut viisikymmentäkaksivuotiaana ja nousi uudestaan eloon oltuaan kaksikymmentäyksi vuotta kuolleena, eikä kukaan siitä pitäen oikein tiennyt, miten hänen ikänsä pitäisi laskea."

Näillä sanoilla Kurniawan aloittaa Dewi Ayun tarinan, puoliksi indonesialaisen ja puoliksi hollantilaisen naisen, joka on ollut pienen, tarinaa varten keksityn Halimundan kylän ehdottomasti halutuin ja kaunein huora. Elämänsä aikana Dewi Ayu on ehtinyt synnyttää neljä tytärtä, kolme kuvankaunista ja yhden pataruman, ja hän päättää kuolla, jottei toisi enää yhtään lasta kärsimään kiimaisten miesten maailmaan. Indonesialainen Kurniawan on Man Tiger -teoksellaan Man Booker International -ehdokkaaksikin päässyt kirjailija, jonka teoksia on käännetty yli 35 kielelle. Hän on kaiketi kiistatta maansa valovoimaisin ja kuuluisinkin kirjailija, ja hänen Kauneus on kirous -romaaninsa on ensimmäinen suomennettu indonesialainen teos. Olkoonkin toki, että käännös on tehty englannin kautta, Jaana Kapari-Jatan jälki on sen verran laadukasta ja taitavaa, ettei tämän usko juurikaan alkuperäistä maagisuuttaa kadottaneen.

Ja maaginen tämä onkin, maagisen realismin taidonnäyte, Indonesian siirtomaa-, sota- sekä sissihistoriaan sukeltava valtava eepos, joka kuvaa maan kaoottista tilannetta Dewi Ayun ja hänen tyttäriensä kautta. Kirja on valtava soppa, joka on täynnä makuja, tuoksuja, paskaa ja väkivaltaa. Ilmeisesti joidenkin näkökulmasta myös huumoria. Se on räävitön, anteeksipyytelemätön ja joka suuntaan kurkotteleva, se vaihtaa näkökulmia, tarinoita, hahmoja, kansantaruja ja aiheitaan lennosta, ja se todella vaatii tulla kerralla luetuksi, ilman muiden kirjojen tai tekstien väliin aiheuttamia häiriöitä. Se on häiritsevä ja ihan helvetin ärsyttävä, ja silti sitä vain lukee ja lukee.

Toki täytyy muistaa, että tämä ei ole länsimaista kirjallisuutta, ja koska minä taas olen länsimaalainen, on kykyni täysin arvioida ja erityisesti ymmärtää tätä ehkä hieman rajalliset. Pakenen jälleen kerran yleistyksien vastuuta ja painavuutta, ja painotan, että minulle tämä näyttäytyi paitsi tarkoituksella täysin överiksi vedetyltä, myös järjettömän misogynistisenä. Se ei ole täysin Kurniawan vika, ja joku pieni taustasäie ehkä jättää sen jäljen, ettei se ole hänen tarkoituksensa, mutta jos joka ikinen naishahmo täytyy raiskata (vähintään viisitoista kertaa), päähahmoiksi rakennetut, vahvoina pidetyt naishahmot kuvataan vain miesten ja heidän penistensä kautta, alkaa kuvasto väsyttää jo ennen puoliväliä. 

Siis näin: naiset kiusaavat miehiä, koska voivat, ja heidät on ok raiskata rangaistukseksi. He myös menevät jatkuvasti naimisiin raiskaajiensa kanssa vain tullakseen uudelleen raiskatuiksi. Suora lainaus: "Maman Gendengin oli jaksettava odottaa, kunnes hänen vaimonsa olisi tarpeeksi vanha rakasteltavaksi. 'En tiedä milloin se tapahtuu, Shodancho. Ja aikaa sinäkin tosiasiassa tarvitset, eikö niin, aikaa olla nöyrä, koska ennemmin tai myöhemmin, kun vain jaksaa olla sitkeä, naisen saa suostumaan.'" Juu. Kauneus on kirous, koska se antaa luvan miehille tulla hulluksi, joten lopulta kannattaa ottaa ruma nainen, koska he ovat uskollisia, sillä kuka muu heitä nyt huolisi.

Ah. Veri kiehuu.

Ja silti! Silti! Jollain ehkä sitten maagisella keinolla koko asetelma on jo niin överi, että se heittää häränpyllyä eikä tunnukaan niin enää naisvihamieliseltä kun sitä alkaa tarkemmin pohtia. Väsyneeltä ja vähän mielikuvituksettomalta ehkä, mutta niin pitkälle viedyltä, että aivan kuin sen sanoma olisikin juuri päinvastainen. Ja jos/kun se on niin, se tuntuu jopa sen verran nerokkaalta ratkaisulta, että tunnen itseni hieman pölvästiksi tällalailla triggeröidyttyäni. Koska se lienee ollut koko ajan tarkoituskin. Jollain kierolla tavalla. Kuinka rasittavaa. Eihän tässä ollutkaan kyse yksilöistä vain yhteiskunnista, lopulta. Se vain tahtoo jäädä hieman oman pauhunsa jalkoihin.

Kurniawan ei päästä helpolla, mutta olen onnellinen että tartuin tähän, vähän liikaa kai lähiaikoina olenkin viettänyt kirjojen kanssa, joita on helppo rakastaa. Toki sekin on ihanaa, mutta välillä täytyy lukea myös kirjoja, joita inhoaa. Ja niin, kai tämä on vain kirja, jota joko rakastaa vihata tai vihaa rakastaa. Ehkä vielä joskus keksin kumpaa se on enemmän minulle.

Kirjasta muualla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla & Ja kaikkea muuta
Lue koko maailma -haaste: Indonesia
Helmet-haaste: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa

MIKE POHJOLA : SINÄ VUONNA 1918

MIKE POHJOLA : SINÄ VUONNA 1918

527s.

Gummerus 2018

Arvostelukappale

Pohjola hurmasi vuosi sitten hulvattomalla 1827-romaanillaan, joka paljasti kuka todella oli syyllinen Turun tulipaloon. Jostain syystä tuo kirja jäi yhdeksi mieleenpainuneimmaksi ja viihdyttävimmäksi lukukokemukseksi koko vuonna, ja kun joulun alla kuulin Pohjolalta ilmestyvän tänä kevättalvena immersiivisen lukuromaanin sisällissodasta, kiinnostuin välittömästi. Immersiivisyys on tuttua lähinnä muutamasta Annantalon lastennäyttelystä/-esityksestä, joissa työn puolesta olen päässyt käymään, mutta myös eräästä oman lapsuuteni satukirjasta, jossa sai omilla valinnoillaan jatkaa matkaa valitsemaansa suuntaan. Kuinka koukuttavaa, sama satu kun saattoi loppua ihan miten tahansa!

Mutta nyt on aika lähteä Pohjolan kanssa matkalle kohti viime vuosisadan toista vuosikymmentä. Ja koska Pohjola kertoo oman tarinansa hyvin osallistavasti, on aika tehdä se sama nyt postauksessa. Joten ole hyvä, istu mukavasti ja valmistaudu kokoamaan tästä postauksesta oma arviointisi. Hylkää perinteinen lukeminen, ja keskity tekemään valintoja: niitä seuratessasi siirry aina siihen osaan, jonka valitset, kunnes pääset loppuun asti. Se loppu ei edes ole aivan niin kaukana kun postaus nopealla vilkaisulla saattaisi antaa ymmärtää.

Aloitetaan:

Jos koet, että romaanin, olipa se kuinka immersiivinen tahansa, tulee olla eheä ja kerronnaltaan täysin toimiva, siirry postauksen osaan 1. 

Jos taas kokeellisuus ja osallisuuden tunne antaa mielestäsi anteeksi pienet yksittäissäröt, siirry postauksen osaan 2.

O S A  1: Ensimmäinen tarinani, kommunistityttö Marian kohtalo oli varsinainen antikliimaksi. Hän tuli huutokaupatuksi, mutta pakeni, joutui vankilaan ja kuoli. Jaaha. 

Seuraavaksi kokeilin pohjanmaalaisen Lars-pojan tarinaa. Se sentään meni pidemmälle, mutta välissä unohtui muun muassa hänen ruotsinkielisyytensä saati sitten aatelisuutensa. Nyt kuitenkin päästiin sotaan asti, taisteltiin ja palattiin sankareina kotikonnuille. Mikään ei tosin ollut enää kuin ennen, olo oli pöllämystynyt kun vielä hetki sitten huutolaislapsesta ottolapseksi tsaarinaikaisella Venäjällä kasvanut nuori olikin itsenäisen Suomen kansalainen. Kaikkea sitä.

Pohjola lähtee kunnianhimoiseen hankkeeseensa rohkeasti, ja valinnat ohjaavat lukusuuntaa jo muutaman ensimmäisen kappaleen parissa. Ja kuten jo ensimmäisistä lukukokemusesimerkeistäni huomaa, lähtevät ne totaalisesti täysin eri suuntiin, ja valinnoista - tai monissakin kohdissa arpaonnesta - riippuen oltiin vaikka minkälaisten käänteiden keskellä. Harmi vain kun se, mitä tässä tavoiteltiin ei ehkä ihan riittänyt. Tiedän, että kokeellisuus ja immersiivisuus vaatii paljon, mutta jos tarinoista tulee epäuskottavia ja ne eivät pidä edes omaa logiikkaansa, on pettymys hieman väistämätön, etenkin kun tältä odotti hurjasti.

Jos käsittelet pettymystä syventymällä kohtiin, jotka olisivat voineet mielestäsi toimia paremmin, siirry postauksen osaan 3.

Jos taas käsittelet pettymystä etsimällä kuitenkin muutamia mukavia valonpilkahduksia, siirry postauksen osaan 4.

O S A   2: Eräässä tarinassani olin juutalaistyttö, joka sattuman sanelemana päätyy punakaartilaiseksi, mutta onnellisen tarinakulkunsa kautta kuitenkin pelastuu ja pääsee takaisin kiinni siihen elämään, josta joskus aikoinaan sotaan riivittiin mukaan. Vaikkei uskonto osallistumiselta pelastanut, ei se johtanut kuolemaan eikä vankileireillekään, joten todennäköisesti kohtalostani sain kaiken kaikkiaan todella olla onnellinen.

Pohjola on kunnianhimoinen ja toteutuksensa kanssa rohkean monipuolinen. Vaikka näin paksu teos pitää sisällään alle kolmesataa lukua (joka siis tässä tapauksessa ei ole mitenkään hurjasti), pääsee jokaisella lukukerralla täysin eri suuntiin ja eri ihmisten päiden sisään. Sinä-kertoja toimii, sillä eläytyminen on tässä tärkeämpää kuin täysin sataprosenttisesti pitävä tarina. Ja siihen Pohjola panostaa, sillä vaikka jokainen kohtalo on oikeastaan vain pintaraapaisu, tekisi niitä mieli itsekin laajentaa entisestään, jatkaa kuvitteluleikkiä, sukeltaa sisällissodan aikaiseen maailmaan. Kirja tekee mieli aloittaa uudestaan ja uudestaan, ja lukutahti kiihtyy vain entisestään, kun tietyissä tutuissa risteyskohdissa voi nopeuttaa tahtia ja hypätä aina vain uuden langanpäähän kiinni. Ja niitä lankoja tässä todella riittää. 

Jos haluat jos haluat käsitellä onnistunutta kirjaa yksittäisen kirjan tasolla, siirry postauksen osaan 5.

Jos haluat käsitellä onnistunutta kirjaa yleisemmällä tasolla, ja pohtia sen vertauskuvallisuutta, siirry postauksen osaan 6.

O S A  3 : Kun samaan ratkaisuun voi päätyä useampaa eri reittiä (mikä toki on täysin järkevää, muutenhan kirja paisuisi aivan mahdottomaksi), huomaa, miten ihan jokainen pala ei kiinnitykään toiseensa palapelin palan lailla, vaan useimmiten sopivuudestaan huolimatta siihen jää ikäänkuin pieni reikä, jota immersiivisyys ei paikkaa. En kirjoita immersiivisiä kirjoja, mutta jos tekisin jotain tämän kanssa toisin, vähentäisin todennäköisesti vaihtoehtojen määrää, panostaisin enemmän niiden laatuun ja pitävyyteen. Toinen vaihtoehto toki olisi ollut syventää jo tämän vaihtoehtomäärän tarinoita, mutta sellaisen lopputulos olisi todennäköisesti ollut yli 2000-sivuinen opus, joten ymmärrettävästikin sitä olisi saattanut olla ehkä hieman haastavaa myydä. Se olisi kuitenkin lopulta ollut se, joka olisi pitänyt syviä, ehjiä ja loogisesti paikkansa pitäviä tarinoita sisällään, ja se olisi ollut se, mitä tältä ehkä odotinkin. Mutta ehkä ihan kaikkea ei aina toiveistaan huolimatta voi saada.

Myös naishahmojen kuvailu ja rakentaminen jäi hieman köyhäksi. Vaikka valkoisissa ei  ehkä todellisuudessa juurikaan naisia olisi taistellut, ei tämän sukupuolen ainoa tehtävä saa olla hahmo, jonka voi jollain tapaa, aina vain uudelleen ja uudelleen raiskata. Jos kirjoittaa fiktiivistä teosta, on yksinkertaisesti laiskuutta olla keksimättä erilaisia kohtaloita myös naisille. Se ei kuvaa todellisuutta, vaan mielikuvituksen rajallisuutta.

Todennäköisesti myös sinua varten on olemassa jossain joku toinen kirja, joka onnistuu tässä paremmin. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  4 : Epäuskottavaa tai ei, ehkä tästä kuitenkin voi ajatella, että näin usean eri palan yhteenliimaamisessa täytyy joustaa jossain toisessa. Lopulta tässä jää varsin paljon tilaa myös omalle mielikuvitukselle, ja koska kirjoittaja vastuuttaa lukijansa jo kohtaloiden valinnoissa, voihan ajatella hänen toivovan lukijan samalla täyttävän ne aukot, johon kirja ei itsessään joka kohdassa kykene. Ja toisaalta, jos lopulta kyse on muutaman kymmenen, maksimissaan sadan sivun mittaisista yksittäisistä tarinoista, voiko niiltä odottaakaan syväluotaavia hahmoja ja ympäristön tyhjentävää kuvausta? Tuskin. Ja jos sellaista kaipaa, kannattaa kokeilla Pohjolan omaa, edellistä romaania 1827, joka kertoo Turun palosta. Se oli mainio, kokonainen ja hulvaton. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  5 : Kirjan ehdottomia onnistumisia olivat yksittäisten tarinoiden moninaisuuden lisäksi jatkuva risteäminen jo tutuissa tarinoissa: saatat olla samassa paikassa puolueettomana juutalaistyttönä missä äsken olit valkoinen upseeri. Niinhän se todellisuudessakin menee, ja silti kohtalo tai sattuma, kumpaan ikinä uskookin enemmän, johdattaa sinut aivan eri suuntaan kuin muut tilanteen kanssasi jakaneet. Jossain vaiheessa ohivilahtavat luvut alkavat myös koukuttaa: mitä valintoja pitää tehdä päästäkseen siviiliksi kansalaissodassa? Akselin vaimoksi? Kun kolmenkaan yrityksen jälkeen ei onnistu, alkaa tuo tavoiteltu poikamies tuntua haastavalta saaliilta, mutta samalla kirja entistäkin mielenkiintoisemmalta, kun on taas kulkenut uuden ja erilaisen kohtalon, nyt tataarina oikukkaan tarinan seurassa, seuraavaksi venäläisenä murheellisessa tarinassa. Ketä sitten kokeilisin? Tämä kirja ei todella lopu koskaan, oikeastaan vasta sitten kun on päättänyt saaneensa tarpeeksi. Tiedä sitten milloin sellainen hetki vielä eteen tulisi. 

Jos nyt aloit kuitenkin hieman epäillä, voiko näin moniosainen palapeli todellisuudessa toimia, ja ennenkaikkea luoda tarpeeksi uskottavia yksittäisiä tarinoita, siirry postauksen osaan 4.

Jos kaikki vaikuttaa edelleen ihan loistavalta, ja haluat kuulla aiheesta vieläkin lisää, siirry postauksen osaan 6.

Jos tämä kuulostaa jo hyvältä, ja tahtoisit siirtyä lukemaan jo itse kirjaa, siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  6 : Parhaimmillaan tämä kirja on myös meta-tasolle vietynä mainio vertauskuva vuoden 2018 Suomesta: kenestä tahansa on voinut tulla mitä tahansa, ja heistä olisi voinut tulla mitä tahansa, jos he olisivat tehneet minkä tahansa ratkaisunsa toisella tavalla. Se toki näkyy jokaisenelämässä nykyäänkin, ja on sinänsä jo hurjan mielenkiintoinen ajatusleikki itsessään (kunhan ei taivu ikävänpuoleiseksi jossitteluksi), mutta ennen kaikkea se kuvaa kahtiajakautunutta isänmaatamme sisällissodan kynnyksellä lempeän kuvaavasti. Puolensa valitseminen oli vaikeaa jokaiselle, ja jonkinlaisen välähdyksen siitäkin sai itse pohtiessaan mikä laulu laulaa huutolaismarkkinoilla, kenet valinta houkuttelee sinusta markkoja tarjoamaan, mitä taas tehdä kun eteesi tuodaan karannut vanki ja sinun tehtäväsi on päättää toisen hengestä. Ratkaisevia hetkiä harvoin pystyy peruuttamaan, siirtymään sittenkin epämiellyttävästä luvusta edellisen valinnan kautta johonkin toiseen, mutta tämän kirjan sivuilla sekin näkyy ja vankilaan kuolleen tytön kohtalo pysäyttää siinä missä se olisi vartavasten omaksikin romaanikseen rakennettu. 

Jos haluat lukea vielä ihan vähän hehkutusta, joka ei oikeastaan edes enää välttämättä liity varsinaisesti tähän kirjaan, siirry postauksen osaan 7.

Jos tuli kiitos jo ihan selväksi, siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

O S A  7 : Osallisuuden ja immersiivisyyden toivoisi olevan sitä jotain, joka voisi niin sanotusti pelastaa myös tulevaisuuden kirjallisuuden ja taiteen. Siinä on jotain koukuttavaa, pelillistäkin. Kun et olekaan vain passiivinen vastaanottaja, vaan pääset aidosti kokeilemaan ja tekemään, olet mukana maailmassa ja huomaat antavasi sen pieniä kauneusvirheitäkin anteeksi, koska kerrankin saat tehdä jotain. Kokemus on sinun käsissäsi, ei vain sen joka sinulle jotain on antanut koettavaksi. Ja silti se on sen kokemuksen tarjoajankin. Välillä, täysin ajatuksenvirtaisena sivuhuomautuksena nyt sanoen, tuntuu, että osallisuuden ajatellaan olevan jotain, joka siirtää vastuun kokonaan tekijältään pois, antaa sen vain osallistujille. Mutta eihän se ole osallisuutta, se on ihan vain laiskuutta. Ja siihen Pohjola ei todellakaan kirjansa kanssa syyllisty, sillä hän on saanut kasaan sen verran mainion paketin, että sen varassa pärjää myös osallistettava. Ilman tuota työtä lopulta meidän pitäisi kirjoittaa teoksemme itse, ja mitä osallisuutta se nyt olisi. Ei ainakaan sitä, mikä idealistinen tausta-ajatus taitaa olla. Siirry seuraavaksi postauksen osaan Loppu.

L O P P U : Päädyit tähän osioon mitä kautta tahansa, voidaan Pohjolan tapaan kiittää osallistumisesta ja kaikenkattavasta lukemisesta. Voit myös palata alkuun ja tehdä valintasi uudelleen, kokeilla miltä tuntuu asennoitua kirjaan toisella tavalla, ja katsoa vaikuttaako se haluusi tarttua tähän itsekin. Tai vaikka jakaa siitä jo omia ajatuksia, jos sellaisia olet ehtinyt kerryttämään. Niin tai näin, onhan tämä omalla kunnianhimoisella tavallaan kyllä mitä mainioin tapa välillä lukea. Ja poistua niiltä kaiken maailman aluilta, joissa nyt mukavinta on. Pohjolaa ei ainakaan rohkeudenpuutteesta voi syyttää, joten ehkä minäkin menen, ja luen vielä kerran kiellon päälle yhden tarinapolun jälleen alusta. Tämä kirja kun ei ainakaan kesken pääse loppumaan.

Helmet-haaste 2018: 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

ARUNDHATI ROY : ÄÄRIMMÄISEN ONNEN MINISTERIÖ

478s.

Otava 2017

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness

Suomentaja: Hanna Tarkka

Arvostelukappale

On kirjoja, jotka täytyy ymmärtää jättää kesken, jos niitä ei ole kahden kuukauden sisällä aloittamisesta saanut loppuun. Niitä ovat poikkeuksetta olleet lähes kaikki lukemani. Ja kesken jättämäni.

Mutta on myös kirjoja, joiden kanssa itselleen täytyy antaa aikaa. Vaikka lukemiseen menisikin neljä kuukautta. Vaikka koko ajan takaraivossa tuntuisikin hakkaava tunne, että tämä olisi jo pitänyt lukea, koska olen itse tämän arvostelukappaleeksi pyytänyt. Tai ihan vain lopettaa kesken, koska tämä on jotain, mikä ei ole minun lukuaivoilleni tarkoitettu.

Syyskuussa minä tämän aloitin. Ja joulukuun viimeisinä päivinä sen loppuun sain.

"Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?

Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.

Ei.

Muuttumalla hiljalleen kaikeksi."

Arundhati Royn pitkään odotettu uutuusromaani on teos muun muassa rakkaudesta. Se on myös tarina joukkoonkuulumattomuudesta, intersukupuolisuudesta, erilaisuudesta, Kashmirista, sodasta, joukkomurhista, nationalismista ja sen tuhoisuudesta, oikeudesta elää niin kuin haluaa. Se on kirja politiikasta, yhteiskunnasta, Intiasta, uskonnosta, siitä että ei usko. Se on kertomus jokaisesta, mutta ennen kaikkea kaikesta. Erillään ja yhtaikaa.

"Tilo tunsi ensimmäistä kertaa elämässään, että hänen ruumiissaan oli tilaa sen kaikille elimille."

Royn romaani ei ollut helppo. Ja entistä haastavamman siitä minulle teki se, etten osannut edes ajatella, ettei se olisi. Se alkoi rauhallisesti, näennäisen yksinkertaisesti, vaikka poukkoili ja lensi ajasta toiseen niin, että kronologisuus oli vain haave, jonka sai täysin opetella unohtamaan. Mutta varsin pian se vaihtoi suuntaa, eikä vaihtanutkaan, kertoi ajasta ja ajasta ennen aikaa. Meni edelle, palasi, muttei siihen, mistä äsken luettiin, tarkensi, muttei sitä, mitä alkuun luulit tarkennettavan.

Ja silti siinä oli jotain maagista. Jotain sellaista, jota en voi siirtää yhdessä mitättömässä blogipostauksessa kenellekään. 

Siinä oli taikaa, Intian kaoottisuutta, käsinkosketeltavaa surua ja menettämisen kauhua oloissa ja yhteiskunnassa, joka on meille vain eksoottinen tai vaarallinen lomakohde. Surua, toivoa, iloa ja naurua yhtaikaa. Yhdessä ja yksin.

Vaikka aloitin Äärimmäisen onnen jo syyskuussa, luin siitä viikon sisään yli kaksi kolmannesta. Ensin luin liian hitaasti, liian pitkillä tauoilla, sen jälkeen luin liian kiireesti, liikaa ahmien. Ja silti yhtään sopusuhtaisempi lukutahti tuskin olisi auttanut minua lainkaan. Olisin ollut aivan yhtä pihalla tai sisällä, haltioitunut tai epävarma. Ilman suuntaa joka tapauksessa, ja silti täysin kartalla, sillä ei tätä enää lopulta voinut edes laskea käsistään.

Joten joskus todella kannattaa taistella, vaikka kyse onkin lukemisesta, josta kai lähtökohtaisesti pitäisi nauttia. Joskus taistelu tuo suurimmat löydöt, vahvimmat ja elävimmät maailmat. Niin kävi nyt, vaikka tuntuu, että tämä pitäisi lukea vähintään vielä viidesti, jotta tästä ymmärtäisi edes puolet. Mutta jokin alku se tämä ensimmäinenkin jo on. 

Äärimmäisen onnen ministeriöstä on ehditty lukea jo paljon, postauksia muun muassa seuraavissa blogeissa: Kirsin Book Club, Luettua elämää, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Illuusioita & Sanoissa ja sivuilla

Helmet-haaste 2017: 33. Kirja kertoo Intiasta

Lue koko maailma -haaste: Intia

LAURI MÄKINEN : 50/50

LAURI MÄKINEN : 50/50

320s.

Siltala 2017

Tunnen itseni varsinaiseksi vastarannan kiiskeksi. Ei sillä, että tekisin tätä tahallani, valitsisin luettavaksi kirjoja, joista hurjan moni pitää, joista oikeastaan löytää muista blogeista vain hehkutusta, ja sitten jollain nuijantapaisella rusikoisin ne hypetetyt teokset pieniksi palasiksi ja toteaisin, etten pidä kun muut pitävät. Vaikka ehkä joskus jossain jonkun kanssa ollessani saatan olla välillä vähän periaatteellisestikin eri mieltä, näistä minä ihan oikeasti kiinnostun, näistä minä haluan löytää sen hyvän, mistä muutkin ovat pitäneet. Haluan hurmaantua ja hehkuttaa mukana, hullaantuakin!

Ja silti. Jos kaikki hehkuttaa, minä useammin petyn kuin tykkään mukana. Eikä edes siksi, että kuvittelisin jotenkin olevani uniikki lumihiutale, joka pitäisi vain marginaalijutuista, ei. Jatkan rämpimistä, jatkan sinisilmäistä uskoani siihen, että ei se aina niin voi olla. Ja kokeilen aina vain uudelleen ja uudelleen ylistettyä ja rakastettua. Tällä kertaa se oli Mäkisen sota-aikaan sijoittuva rikosromaani 50/50. Fifty-fifty, viiskyviiskyt. Jotain sinne päin. 

"Auringonnousu kajasti idässä oranssina ja purppurana. Koirat haukkuivat viiden ruotuihin järjestäytynyttä ihmismuodostelmaa. Pakkanen ei riittänyt antamaan vapautusta töistä, eikä luntakaan pyryttänyt tarpeeksi. Kivien louhiminen onnistuisi vallan mainiosti. Vartijat laskivat ja laskivat, varmistivat, että luvut täsmäsivät, huusivat tuttuja muistutuksiaan: askel muodosta tulkitaan pakoyritykseksi, josta ammutaan ilman varoitusta. Muistutus oli kuin itsemurhaohje. Aina säännöllisesti joku asteli sivuun rivistä ja tuli ammutuksi hankeen."

Kiestinki 1942. Suomalaiset ovat saaneet ammutuksi alas desantteja maahan tuoneen koneen, mutta yksi vakoojaepäillyistä on päässyt karkuun, ja hänet täytyy löytää. Kuin tilauksesta joesta löytyy alaston, tatuoitu mies, joka sopii mainiosti kuvaan, kertoo tarinan, jonka etsivä Härmä ymmärtää heti sepitteeksi. Juttu tuntuu selvältä alkumetreiltä saakka, kunnes yhtäkkiä vastaan tulee toinenkin epäilty. Haavoittunut lotta, selkään ammuttu, mutta omien vai vastapuolen ampuma? Paennut vai vakooja? Vain toinen heistä voi olla syyllinen, vain toinen heistä tuomitaan kuolemaan. Mutta kumpi, ja onko oikea syyllinen lopulta se, joka luodin saa? Voiko syyllinenkin olla viaton?

Tarina kulkee kolmessa eri tasossa, usean eri kertojanäkökulman kautta, kuten lähes kaikki nykykirjallisuus tänä päivänä tekee. Tässä se toki on perusteltua, ja toimii, luo ulottuvuuksia sille, mikä vääjäämättä on tulossa. On Kiestinki, tukikohta, jossa etsivä Härmä sekä asianajaja-luutnantti Norja selvittävät sotarikoksia, pappien ja kenttälääkärien tehdessä omia tehtäviään. On toistakymmentä vuotta sitten alkanut Ilkan tarina, joka kulkee monien vaiheiden, merillä olon, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän vankileirien kautta nykypäivään ja on lotaksi värväytyneen Siljan tarina, tarina tytöstä, joka tulee hyvästä perheestä, ja palvelee isänmaataan kuten kuuluu. Hiljalleen tarina kulkee kohti pistettä, josta se ei enää voi kääntyä, käännettä, joka määrittelee niin syyllisen kuin syyttömänkin kohtalon. Se ratkaisee rikosta, mutta ennen kaikkea se pyrkii pohtimaan oikeaa ja väärää, ansaittua ja ansaitsematonta.

Ja nyt seuraa pieni postauksen lukijaa osallistava osuus:

Aiotko lukea tämän kirjan? Hyvä. Hyppää tästä siis kohden siis suoraan *-alaviitteeseen, ja käy lukemassa muiden hehkutuksia kirjasta. On se nekin ansainnut. Mutta älä lue tätä postausta pidemmälle, koska saatan spoilata jotain, vaikka sitä yritänkin vältellä, katkaista jännitteen sellaiselta, joka sen itse tästä löytäisi.

Etkö aio lukea kirjaa, tai oletko jo sen lukenut? Hyvä. Jatka vain postausta eteenpäin jos siltä tuntuu.

Mäkinen lähti kirjoittamaan sodasta, koska se on viimeisiä hetkiä Suomessa, jolloin joku on voitu kuolemaan tuomita. Hän kuljettaa tarinaansa varsin elokuvallisesti, mutta silti verkkaan, ei mässäile liian toimintaleffamaisilla käänteillä tai harhauta lukijaansa turhaan. Kieli on terävää ja helppoa, vaikkakin ehkä paikoin hieman epäuskottavasti aikaansa sidottua, dialogeissa ainakin.  Ja vaikka tarinaan en varsinaisesti onnistu missään vaiheessa uppoamaan, etenee se helponlaisesti, saa se kääntämään sivuja ja selvittämään kierteensä loppuun saakka. Kaikki palaset ovat siis teoriassa kohdallaan, ja silti jokin meni tämän kirjan kanssa nyt aika pitkälti pieleen.

Se ei nimittäin antanut minulle lukijana oikeastaan mitään. Se paljasti itse puolivälissä loppuratkaisunsa, sillä se valitsi liian näkyvästi puolensa. Se oli ennalta-arvattavasti tietyllä hyvä-paha-akselilla sitä sydämiä puolelleen voittavaa puolta, ja se turvautui helppoon ja turvalliseen. Se yritti kertoa, että mikään ei ole mustavalkoista, mutta se maalasi silti pahuudesta sellaista. Tai toki varmasti yritti olla maalaamatta, mutta se jätti silti sen taustateemansa niin höttöisesti ilmaan ja päätti lukijansa puolesta kumpi puoli on sosiaalisesti se hyväksyttävä, enkä minä siitä kyllä järin helposti innostu. Vaikka olisinkin itse päätynyt ehkä samalle puolelle, niin silti. Minä ite, tai jotain. 

Mutta miksi ihmisiä kuvatessa ylipäätään pitää olla puolia, miksi aina se vastakkainasettelu on se asioiden kulmakivi? Se väsyttää sosiaalisessa mediassa, se väsyttää täyttä kurkkua huutavien, muka keskustelevien osapuolten ulostuloissa, se vie voiman kaikelta hyvältä työltä, yrittämiseltä, kompromissilta, yhteiseltä tulevaisuudelta kun kaikki vaan huutaa, mekastaa, pistää vastapuolet kahteen eri leiriin, valitsee puolensa ja poteroituu sinne. Se on se helppo ja itsestäänselvä vaihtoehto, se mihin jokainen perusrivityyppi syyllistyy. Siksi se niin väsyttävää onkin, koska mikään ei tyhmennä niin totaalisesti kuin mustavalkoisuus ja laiskat, tuhansia kertoja ennenkin käytetyt argumentit.

Ja kun nyt palataan täysin normaalisti taas aasinsilloista ja eksistentiaalisesta ahdistuksesta asiaan, vastakohtien asettelu tuntui kirjan tarinankin kannalta hieman sinisilmäiseltä kantaakseen koko teemaansa, ja se olisikin tarvinnut joko enemmän menoa ja meninkiä tai taitavampaa psykologista kuvausta pärjätäkseen todellisuuden rinnalla, mutta valitettavasti se ei jälkimmäiseenkään yltänyt. Koen kyllä ymmärtäneeni mitä se yritti, mutta hahmojen luominen jäi hieman puolitiehen, heidän taustansa ja vaikuttimensa olivat helppoja ja heppoisia ratkaisuita, ne eivät jättäneet minua oikeastaan pohtimaan mitään. Ne olivat liian karrikoituja kantaakseen psykologista ulottuvuutta, kun taas toiminta oli liian verkkaista, että se olisi antanut heppoiset hahmot anteeksi. 

Sen lisäksi, että puolivälissä selviävä loppuratkaisu vei oikeastaan joko jännityksen loppukirjan lukemiselta, oletettavasti 50/50:n pahimmaksi kohtaloksi koitui kuitenkin ennen kaikkea liian suuret odotukset, muiden ihan ansaittukin hehkutus, vertaukset omaankin yhteen viime vuosien lempikirjaani Katja Ketun Yöperhoseen. On aina vaarallista lähteä lukemaan teosta parhaana pitkään aikaan, koska silloin on jo valmiiksi yhtaikaa täydellisen odottava, mutta kriittinen kaikkea mahdollista pienintä viittaustakin kohtaan. Pitäisi varmaan osata olla armollisempi, olla odottamatta ihmeitä, mutta tällä kertaa se ei onnistunut.  Luovuttaa en silti aio, ihan varmasti vielä jossain on kirja, josta minäkin innostun taas ihan silmittömästi. Sillä sitä minun on nyt ollut jo kuukauden verran taas ikävä, sitä silmitöntä ihastumista ja innostusta, jonka keskellä ei edes ehdi pohtia kritisoitavia kohtia. Sellaisen kirjan minä taas pitkästä aikaa haluaisin seuraavaksi lukea.

* Muissa blogeissa tätä on siis tosiaan kehuttu, joten hieman toista näkökulmaa kirjaan saa esimerkiksi seuraavista osoitteista: Kirsin kirjanurkka, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Tuntematon lukija & Luonnostelua

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

HANNA HAURU : JÄÄKANSI

117s.

Like 2017

Hauru on yksi niistä kirjailijoista, joista olen kuullut vasta kirjablogien kautta, vasta tänä vuonna tämän uusimman kirjan myötä. Se odotteli minua alkuviikosta Joensuun pääkirjaston uutuushyllyssä, valikoitui pian lukuvuoroon lyhyytensä vuoksi, ja tulikin luettua alle vuorokaudessa. Vaikka Hauru kirjoittaa hyvin tiiviistä ja pelkistettyä kieltä, kepeä tai helppo lukukokemus tämä ei ollut.

"Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistelin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti."

Haurun nimettömäksi jäävä päähenkilö odottaa isäänsä sodasta, mutta junasta tuleekin äidin uusi mies, ja isä seuraa perässä vasta myöhemmin tikkuisessa lauta-arkussa. Tyttö on ollut aina enemmän isänsä, äitikin on vain Betti, joka oikoo lettejä, kun ei julkisella paikalla kehtaa tukistaa. Tyttö on äidilleen vain kipeä muistutus ensimmäisen miehensä kasvoista, yhteisestä lapsuudesta huutolaisena. Uusi mies, tytön Pahaksi nimeämä, taas hukkuu lähinnä kuusen juuresta löytyvään pirtukätköön ja sotatraumojensa muistoihin. Tarina on tiivis läpileikkaus tytön nuoruusvuosista, arasta nyrjähtäneisyydestä, jonka keskellä hän joutuu kasvamaan ilman kenkiä ja emakon nisistä maitonsa saavine vauvoineen.

Hanna Haurun pienoisromaani lakoninen ja karu, kuin yksi pitkä toteamus elämän kauheudesta pahimmillaan. Se oli minulle inhorealistinen ja äärettömän toivoton, ainoita pienen pieniä valonpilkahduksia tarjoili äidin satunnaiset, yönpimeydessä antamat inhimillisyyden merkit, jotka nekin jäivät yhden käden sormilla laskettaviksi. Se oli väkevä ja paikoin todella inhottava, mutta silti sen imussa huomasi ensin lykkäävänsä jatkuvasti nukkumaanmenoa ja seuraavana päivänä lähes myöhästyvänsä junasta. Se imi, mutta jaloissa oli jatkuvasti raskas rautakettinki, joka upotti ohuen jääkannen alle yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Mietin pitkään miksi tämä ei oikein tuntunut minun kirjaltani. Yleensä tällainen hieman katjakettumainen inhorealismi ja rouheus puree, mutta Ketullakin on yleensä kaikessa nyrjähtäneisyydessään vastavoima, jokin väläys, intohimo tai edes pakkomielle, jota kohti syvissä vesissä vaelletaan. Tässä se puuttui, ankeus, pahuus ja Pahuus vain rämpi syvemmälle ja syvemmälle metsään, ja kun se ei sieltä lopussakaan kotiin löytänyt, en oikein saanut tästä raadollisuudesta muuta otetta kuin tietynlaiset kylmät väreet ja inhonvärähdykset. En toki inhoa kirjaa kohtaan, mutta jokin siinä karkoitti sen vaikuttavuuden tunteen ja jätti vain hieman tyhjän olon jälkeensä.

Huono tämä kirja ei ollut, väkevä ja ajatuksia herättävä. Sen tiivis ilmaisu jätti väliinsä niin hurjan paljon kaikkea muuta, että sitä olisi mielellään lukenut enemmänkin. Toisaalta taas se oli paikoin liiankin riisuttu, asiat vain tapahtuivat ilman siltoja toisiin, ja se on yleensä yksi seikka, joka minut pitää etääällä. Rakastan enemmän yhteenlimittymistä ja elämän arvaamattomuutta kuin tällaista pahan keskellä vaeltamista. Toisille se taas antaa juuri sen, mitä en itse tämän parista löytänyt.

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

VIET THANH NGUYEN : THE REFUGEES

♥ ♥ ♥ ♥
209s.
Corsair 2017

En ole tutustunut juurikaan kotimaisten (ketju-)kirjakauppojen englanninkielisiin osastoihin, mutta varsin vahvasti vaikutuin selaillessani heinäkuisen Oslon vastaavia valikoimia. Seisoin jo ensimmäisenä päivänä ties kuinka monta eri kaunispainoksista romaania käsissäni vähän jokaisessa kirjaputiikissa, mutta onnistuin välttelemään houkutuksia. Aina lentokentälle saakka, jossa lopulta mukaan lähti niin kirjainstagrameissa ahkerasti pyörinyt Sarah Perryn The Essex Serpent kuin tämä Nguyenin The Refugees, joka kauniilla kannellaan ja nimellään sai hurmattua niin, että sekin tarttui mukaan, vaikken siitä ollut koskaan ehtinyt vielä kuulemaankaan.

"I said I have a Vietnamese soul. It's a figure of speech. It's an expression. It means I think I've found someplace where I can do some good and make up for some of the things you've done."

The Refugees on kahdeksan kauniin novellin kokoelma, jonka taustahumuna pyörii jollain tapaa vietnamilaisten pakolaisuus ja sota. Useimmissa tarinoissa heidän elämäänsä ja ihmissuhteitaan kuvataan Yhdysvalloissa, useissa on pääosassa itsekin veneillä kotimaastaan paenneita, osassa heidän lapsiaan, sivujuonteenta amerikkalaislähtöisiä, joiden elämässä vietnamilaistaustainen vilahtaa. Vaikka kommunistit, Vietnamin sota ja henkeäriipivän pysäyttävät pakomatkat kulkevat tarinoiden taustalla, kirja ei keskity niihin, vaan ne ovat ennemminkin pohja sille, miten kenelläkin nykyään menee, taustaa niille enemmän tai vähemmän säröisille mielille, joiden keskellä kukin elää ja vanhenee. Sodan kauhut ovat pohja, jolle identiteetti on rakentunut tai vähintään sen pohjatöidensä alle haudannut, mutta ihmiskohtalot, muistisairaudet, vanhempien väliset suhteet, rakkaus tyttäreen, joka ei isäänsä edes muista, ovat yleismaailmallisen inhimillisiä ja kauniita, sellaisia, joita jokainen yksilö kokee, oli taustalla levoton yhteiskunta tai pysyvä ja turvallinen kasvuympäristö.

Luin ensimmäistä kertaa vuosiin, sitten viimeisimmän Harry Potterin ilmestymisen, englanniksi. Väittäisin ehkä maksimissaan yhden, kahden novellin vaativan vielä uusintalukua, jotta niihin pääsisin syvemmin sisälle, yhdestä en ehkä muuten niin innostunut, mutta muita jälleen kerran vaatimattomasti rakastin. Rakastin Nguyenin tapaa kuvata henkilöitään realistisesti mutta silti jo muutamalla lauseella niin kattavasti, että heidän sielunmaisemiinsa pääsi sukeltamaan mukaan. Rakastin sitä kahden kulttuurin yhteentörmäämistä, jollaista pääsen itse omassa elämässäni kokemaan lähinnä sivusta tai kirjojen sivuilta. 

Pidin myös erityisen upeana hänen kykyään olla sortumatta siihen tyypillisimpään ja myyvimpään pakolaiskirjallisuuteen, raastaviin pakotarinoihin, sodankeskellä selviämisiin, raiskauksiin ja sympaattisin sankaritarinoihin, vaan painottuvan nimenomaan elämään kaiken sen jälkeen, niihin inhimillisiin kohtaloihin, jotka olisivat voineet olla kenen tahansa. Se näkökulma kun tahtoo varsin usein ihan jo meidänkin kapeassa pakolaiskeskustelussa unohtua, sotaa ja levottomuuksia paenneet kutistuvat vain joko sankari- tai roistoasetelmiin, emmekä jaksa käyttää empaattisuuttamme niin pitkälle, että ymmärtäisimme heidän kipukohtiensa olevan aivan samoja kuin meidänkin. Eriytämme heidät oman agendamme pelinappuloiksi, tutustumme vain sodan kauheuksien kautta. Ja sen julkisuudessa pyörivät keskustelukuvan nämä novellit onnistuivat tallomaan rikki, tuomaan sen keskelle muutakin ääntä. Vaikka on toki tärkeää tuoda julki nekin tarinat, joiden selviytyjät ovat maanneet janoissaan aution meren keskellä ylitäytetyillä laivoillaan läheisiään meren syliin menettäen, on nämä arjen tarinat silti yksi askel pidemmälle. Vietnamilaisten venepakolaisuudesta ja sodasta on vuosikymmeniä, mutta heidän kohtalonsa ovat universaaleja. Niin ihmisryhmänä mutta ennen kaikkea tuntevina ja elämästä haaveilevina yksilöinä. Tämän kokoelman soisi pian suomennettavan.

Helmet-haaste 2017: 41. Kirjan kannessa on eläin