JENNY OFFILL : SYVIEN POHDINTOJEN JAOSTO
237s.
Gummerus 2018
Alkuteos: Dept. of Speculation // 2014
Suomennos: Marianna Kurtto
Syvien pohdintojen jaosto on siitä harvinainen kirja, että olen aloittanut sen kahdesti. Ensimmäisen kerran Goodreadsin mukaan yritin tämän parissa viihtyä jo kaksi vuotta sitten, syyskuussa 2018 kun olin muutenkin jotenkin tällaisen paloittaisen, pieniin hetkiin jaetun kirjallisuuden keskellä. Hetki osoittautui hyvinkin vääräksi, sillä vuosi oli Maggie Nelsonin, Elizabeth Stroutin sekä Rachel Cuskin kaltaisien lempikirjailijoideni löytövuosi, ja alkuun tämä Offillin teos tuntui vain ylläolevien halpakopiolta. Yritykseltä kyetä samaan siinä onnistumatta.
Toinen kerta oli sitten nyt, tämän vuoden marraskussa, yli kaksi vuotta myöhemmin hetkessä, jolloin juuri keveys ja helppous vetää puoleensa. Ja kun jo ymmärrän, että Offill on ihan oma kirjailijansa, jonka vertaaminen muihin lempikirjoittajiin on vähintäänkin epäreilua.
Syvien pohdintojen jaosto pieni kirja pienen ihmisen suurista tunteista ja vastoinkäymisistä. Se on tarina vanhemmuudesta, parisuhteesta ja rikkinäisten ihmisten yrityksistä olla yhdessä – täyttää toinen toisensa toiveita suhteessa, jota avioliitoksikin kutsutaan. Mutta koska kuten avioliitot yleensä, on odotukset yleensä todellisuudesta eroavaisia, ei tämäkään mene kuten saduissa.
Ja siksi kirja ehkä minua jollain tapaa ärsyttääkin – en oikein jaksa sitä, että heteronormatiivisen parisuhteen disney-henkiset odotukset muuttuvat käsityksiksi suuresta rakkaudesta ja sen myötä vastoinkäymisistä ja yhteisten, ääneenlausumattomien sopimusten rikkomisesta tulee elämän suurinta draamaa. Ja ei – kyse ei ole siitä, ettenkö todella ymmärtäisi, etteikö se juuri sitä todellisessa elämässä hyvinkin monille ole. Sydänsurut ja eksklusiivisen suhteen kiemurat ovat kipeitä ja rikkovia, mutta kirjallisuudessa jo niin monin tavoin käsitelty aihepiiri, että jos sellaisen pariin vielä yhdellä kirjalla päättää hypätä, kaipaisi edes näkökulmiin jotain raikkautta.
Kirjan tyyli, lyhyt aforismimainen eteneminen ja jollain kaukaisella tavalla maggienelsonmaisen ilmava tapa käsitellä arkisia asioita kieltämättä tuntuvat raikkauteen pyrkivän. Mutta tässä juuri palataan jälleen siihen epäreiluun asetelmaan, jonka vuoksi jo kerran tämän kirjan kesken olen jättänyt: Offill käyttää toki kirjallisesti mielenkiintoisia ja paikoin oivallisiakin ratkaisuja kerrontansa tukena, mutta kikkailu menee jo niin pitkälle, että se alkaa näyttää jopa lukijalle tehokeinolta. Kun minä-kertoja muuttuu kolmanteen persoonaan avioliittorypyn jälkeen, saan lukijana toki kiinni, mistä moinen valinta kumpuaa, mutta en ihan täysin sitä, mihin alun kirkkaus ja tietynlainen älykkyys tarinasta kertojavaihdoksen myötä katosi. Kun toisella lukukerralla juuri alkukirjan herkkyys ja huomiokykyisyys viimein hurmasi, harmitti nyt sen kirjan puolivälivaiheen kohdalla poistaminen erityisen paljon.
Tavallaan Syvien pohdintojen jaosto voi olla hyvä lohtukirja sellaiselle, joka kokee asiat, parisuhteet, petetyksi tulemiset, erot sun muut, kuten romaanin päähenkilö ne kokee. Itse en kuitenkaan ole lohtukirjaihminen: jos olisin kokenut vastaavan tilanteen, ärsyyntyisin näin pinnallisesta kerronnasta nykyistäkin enemmän. Kirja on nimittäin parisuhteiden suhteen harvinaisen mustavalkoinen: asioilla on alkupiste, niitä seuraa kaaos, ja kaaoksesta selvitään tai ei selvitä. Parisuhteen kaltaisen kompleksisen kokonaisuuden typistäminen näin pieneen yksinkertaisuuteen on tosiaan paitsi hieman laiskaa, myös mahdottoman epätotta. Ja se harmittaa, sillä kirjan alun vahvuus on juurikin vanhemmuuden raikkaassa kuvaamisessa, kompleksisten asioiden kompleksisuudesta, ei vain mustavalkoisista, kulttuurillisesti oikeina ja väärinä pidettyjen ratkaisuiden toisintamisessa.
Alkuun vielä pohdin silti, että ehkä ensimmäinen lukukerta oli vain yksinkertaisesti väärä, mutta loppuun lukemisen jälkeen totean, että väärä oli lopulta vain kirjavalinta. Mutta jos tästä jotain oppi, keskeytettyjen kirjojen suhteen uskon entistä vahvemmin omaan intuitiooni. Tämä on ollut monille hieno ja tärkeä kirja, ja hyvä niin. Minun omat kirjani vain ovat muualla.
"Jos joku pyytää kertomaan mikä on ollut elämäsi onnellisinta aikaa, on tärkeää huomioida vastauksessa kysymyksen lisäksi myös kysymyksen esittäjä. Jos kysyjä on joku jota rakastat, voidaan hyvin olettaa, että tämä henkilö toivoo olevansa mukana pyytämässään muistelossa."
Syvien pohdintojen jaosto pieni kirja pienen ihmisen suurista tunteista ja vastoinkäymisistä. Se on tarina vanhemmuudesta, parisuhteesta ja rikkinäisten ihmisten yrityksistä olla yhdessä – täyttää toinen toisensa toiveita suhteessa, jota avioliitoksikin kutsutaan. Mutta koska kuten avioliitot yleensä, on odotukset yleensä todellisuudesta eroavaisia, ei tämäkään mene kuten saduissa.
Ja siksi kirja ehkä minua jollain tapaa ärsyttääkin – en oikein jaksa sitä, että heteronormatiivisen parisuhteen disney-henkiset odotukset muuttuvat käsityksiksi suuresta rakkaudesta ja sen myötä vastoinkäymisistä ja yhteisten, ääneenlausumattomien sopimusten rikkomisesta tulee elämän suurinta draamaa. Ja ei – kyse ei ole siitä, ettenkö todella ymmärtäisi, etteikö se juuri sitä todellisessa elämässä hyvinkin monille ole. Sydänsurut ja eksklusiivisen suhteen kiemurat ovat kipeitä ja rikkovia, mutta kirjallisuudessa jo niin monin tavoin käsitelty aihepiiri, että jos sellaisen pariin vielä yhdellä kirjalla päättää hypätä, kaipaisi edes näkökulmiin jotain raikkautta.
Kirjan tyyli, lyhyt aforismimainen eteneminen ja jollain kaukaisella tavalla maggienelsonmaisen ilmava tapa käsitellä arkisia asioita kieltämättä tuntuvat raikkauteen pyrkivän. Mutta tässä juuri palataan jälleen siihen epäreiluun asetelmaan, jonka vuoksi jo kerran tämän kirjan kesken olen jättänyt: Offill käyttää toki kirjallisesti mielenkiintoisia ja paikoin oivallisiakin ratkaisuja kerrontansa tukena, mutta kikkailu menee jo niin pitkälle, että se alkaa näyttää jopa lukijalle tehokeinolta. Kun minä-kertoja muuttuu kolmanteen persoonaan avioliittorypyn jälkeen, saan lukijana toki kiinni, mistä moinen valinta kumpuaa, mutta en ihan täysin sitä, mihin alun kirkkaus ja tietynlainen älykkyys tarinasta kertojavaihdoksen myötä katosi. Kun toisella lukukerralla juuri alkukirjan herkkyys ja huomiokykyisyys viimein hurmasi, harmitti nyt sen kirjan puolivälivaiheen kohdalla poistaminen erityisen paljon.
Tavallaan Syvien pohdintojen jaosto voi olla hyvä lohtukirja sellaiselle, joka kokee asiat, parisuhteet, petetyksi tulemiset, erot sun muut, kuten romaanin päähenkilö ne kokee. Itse en kuitenkaan ole lohtukirjaihminen: jos olisin kokenut vastaavan tilanteen, ärsyyntyisin näin pinnallisesta kerronnasta nykyistäkin enemmän. Kirja on nimittäin parisuhteiden suhteen harvinaisen mustavalkoinen: asioilla on alkupiste, niitä seuraa kaaos, ja kaaoksesta selvitään tai ei selvitä. Parisuhteen kaltaisen kompleksisen kokonaisuuden typistäminen näin pieneen yksinkertaisuuteen on tosiaan paitsi hieman laiskaa, myös mahdottoman epätotta. Ja se harmittaa, sillä kirjan alun vahvuus on juurikin vanhemmuuden raikkaassa kuvaamisessa, kompleksisten asioiden kompleksisuudesta, ei vain mustavalkoisista, kulttuurillisesti oikeina ja väärinä pidettyjen ratkaisuiden toisintamisessa.
Alkuun vielä pohdin silti, että ehkä ensimmäinen lukukerta oli vain yksinkertaisesti väärä, mutta loppuun lukemisen jälkeen totean, että väärä oli lopulta vain kirjavalinta. Mutta jos tästä jotain oppi, keskeytettyjen kirjojen suhteen uskon entistä vahvemmin omaan intuitiooni. Tämä on ollut monille hieno ja tärkeä kirja, ja hyvä niin. Minun omat kirjani vain ovat muualla.