KEVÄÄN UPEIN KURIOSITEETTI – HAKKARAINEN & HÄIKIÖ : CURIOSITAS

ANNA-KAARI HAKKARAINEN & PÄIVI HÄIKIÖ :

CURIOSITAS – ESINEITÄ, TARINOITA 1100–1917

336s.

Suomen kansallismuseo 2021

Saatu arvostelukappaleena

Curiositas on kevään kiinnostavin hybridi. Se on kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen sekä graafikko Päivi Häikiön yhteisteos Suomen kansallismuseon esineiden historiasta, ajanjaksolta 1100–1917, ajasta jolloin Suomi oli vielä Ruotsin Itämaa, ajalle kun samat maat olivat liikkuneet Venäjän keisarikunnan osaksi. Curiositas kurkistaa esineiden, taideteosten ja tarinoiden kautta mennesseen, ja se yhdistelee upeasti niin tieto, fiktiivistä kaunoa, taidetta kuin visuaalistakin näyttämistä. 

Curiositas jakautuu kuuteen eri teemaan, ja se tutkii niin esineitä kuin taidettakin nautinnon, elämysten, tarinoiden ja raikkaiden näkökulmien kautta. Kirja on jo esineenä itsekin kuin taidetta: paksut, mattapintaiset sivut, kaunis taitto ja graafinen suunnittelu tekevät siitä jo itsestään esineen, esineen esineistä, esineen tarinoista. Vaikka historia ei olisikaan se kaikkein suurin mielenkiinnon kohde, kirjaan uppoaa jo sen visuaalisuuden, runsauden ja polveilevuuden kautta niin varmasti, että pian on jo jonottamassa lippuja Kansallismuseon Toista maata -näyttelyyn.

Curiositas on kirja, joka pitää kokea itse. Sitä voi lukea sivu kerrallaan, tai särppiä sieltä täältä. Itse syvennyin perinteisempään lukemiseen, halusin imeä kaiken, kokea, tutkia, palata ja pohtia. Pohdittavaa tämä teos antaakin, sillä näkökulmat ovat kaukana siitä pölyisestä, mieskeskeisestä sankarikerronnasta, johon oman kouluaikani historiankirjat järjestään sortuivat. Curiositas on kirja kauneudesta, ihmisen yleisinhimillisestä halusta ilmaista itseään esineiden ja vaatteiden kautta. Eikä itseilmaisu kuulu vain ylimmille säädyille, kirja tuo esiin myös ne esineet, joiden kautta alemmat säädyt ovat pyrkineet nauttimaan niistä samoista asioista kuin muutkin, omilla tavoillaan vain.

"Historiaa ei koskaan voi perinpohjaisesti ymmärtää, tieteellisesti kuvata tai järjestää ilmiöitä omiin luokkiinsa niin kuin Carl von Linné teki kasveille. Historiasta on mahdotonta tehdä kattavaa kokonaisesitystä, sitä ei voi täysin alistaa valtaansa. Se on kuin kaleidoskooppinen kuva, joka muuttuu jos näkökulmaa vaihtaa vähäisenkin. Jälkikäteen historia näyttäytyy assosiaatioiden verkostona, jota olisi mahdotonta keksiä etukäteen. Totuus on aina fiktiota ihmeellisempää."

Curiositasin ehdoton vahvuus palaa juuri tähän: kieppuvaan, kaleidoskooppimaiseen historiankuvaan, joka viimein alkaa haastaa sitä vanhaa europatriarkaalista tapaa hahmottaa menneisyyttä, jonka alle ainakin oma ikäluokkani on vielä koulunpenkillä alistettu. Historiaa on tähän asti kirjoittaneet ja tutkineet miehet, miesten valitsemista näkökulmista, eurooppalaisen viitekehyksen sisällä. Historia on pakotettu kovien faktojen alle, "näin tämä nyt vain meni" -selityksiin, käsitykseen, jossa kerran lausuttu pitää paikkansa, vaikka eihän tarinat ja muistot koskaan absoluuttisesti pidä, ne elävät, muuntuvat, inhimillisesti paikasta ja ajasta, ihmisestä ja kertojasta riippuen. Ja jos on vuosisatoja kuunnellut vain yhdenlaista näkökulmaa, on siitä tarpeeksi monta kertaa toistettuna muodostunut totuus, yksi ja oikea, totuus yhden näkökulman sijaan. Ja sitä onneksi sekä nykyinen historiakäsitys että tämä Curiositas jo alkaa haastaa, Tarina ja katsoja kerrallaan. Objektiivista tietoa ei ole olemassakaan, tieto, tiede ja historia syntyvät aina yksittäisen ihmisen tai ihmisryhmän intresseistä. Yhdessä ne rakentavat uutta tietoa vanhan päälle. Usein se on johtanut upeisiin läpimurtoihin, kuten monissa esimerkiksi monissa lääketieteellisissä saavutuksissa. Mutta usein se on mennyt myös alusta asti vinoon; kuten monissa lääketieteellisissä saavutuksissa, joita on hieman huomaamatta tutkineet miehet, testanneet miehet, soveltaneet miehet ja läpimurron saavuttaneet, niin, miehet. Onneksi tuo käsitys alkaa jo viimein murtua, ja sillä polulla vahvasti jatkaa myös tämä teos.

Helmet-haaste 2021: 36. Kirjassa liikutaan ajassa

LEMPIKIRJAN ANATOMIA – ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : DIORAAMA

320s.

Tammi 2019

Saatu arvostelukappaleena

Luin Hakkaraisen Dioraamaa viikkoja. Useita, ehkä neljä, lähemmäksi viisikin, ja se on minulle pitkä aika, pitkä etenkin kun luin vain tätä yhtä, ja pysyin sen parissa silti. Luin Dioraamaa, kun pään sisällä ajatukset olivat vasta tekemässä jonkinlaista järjestäytymistä uuden elämäntilanteen edessä, luin, kun oma kapasiteetti ottaa vastaan oli jo valmiiksi äärimmäisilleen täytetty. Näillä oman elämän myllerryksillä sinänsä ei ole väliä, enkä varsinaisesti omista kuulumisista nyt olekaan kiinnostunut kertomaan, mutta enemmän minua kiinnostaakin se, että niistä huolimatta, tai niihin peilaten, kirja pysyi silti käsissäni koko kuukauden. Pitkän ajan, etenkin kun keskittymättömyydestä on kysymys. Niinpä minä luin paloina ja pätkissä, innolla ja vähän väkisin, mutta silti koko ajan eteenpäin, sivuja hiirenkorvilla täyttäen, joka toisen lauseen kohdalla pysähtyen, lukien uudelleen, sisäistäen ja syventyen.

"Ihminen poikkeaa muista eläimistä siinä, että se pysty kasvattamaan loputtomasti tietomääräänsä kumulatiivisista tieteistä, teknologiasta, mutta kaikki mikä liittyy lajitovereiden suhteisiin ja kohtaamisiin – on sidoksissa aikaan – on ihmiselle mahdotonta. Niissä se ei edisty, ei politiikassa, eikä etiikassa, rakkaudessa, vaan on loppumattomassa lähtöpisteessä. Sokea historialle. Sokea tulevaisuudelle. Sokea itselleen ja toisilleen."

Anna-Kaari Hakkarainen tuli minulle tutuksi kolmisen vuotta sitten, kun lainasin kirjastosta hänen edellisen romaaninsa Kristallipalatsin. Se muodostui vastoin ennakko-odotuksiani kauniiksi, eheäksi tarinaksi nykymaailmasta ja sen pinnan alla kuplivasta epävarmuudesta. Kun Tammelta haluttiin lähettää minulle tämä Hakkaraisen uusin romaani, otin sen vastaan mielelläni, lukuunkin samantien saapumisensa jälkeen.

Dioraama on jonkinlainen tarina muistamisesta, rakkaudesta sekä muistamisen ja rakkauden anatomiasta, mutta ensisijaisesti se on kirja, jonka äärellä olen jälleen tilanteessa, jossa muiden lempikirjojeni tapaan en halua kertoa itse tarinasta mitään. Haluan, että se on myös muille lukijoille samanlainen kuin se on ollut minulle: yllättävän ja uudenlainen, itse kokonaisuudessaan koettava ja löydettävä. Tavallaan tarinan typistäminen jonkinlaiseksi juonikuvaukseksi tekee myös väkivaltaa itse kirjalle: liiallinen jäsentäminen pakottaa romaanin rajoihin, joihin se ei kuulu, pienentää sen laatikkoon, jonka yli se jatkuvasti itse kerrontansa tasolla kasvaa. Ja koska rakastin juuri sitä kaikista eniten tämän kirjan kohdalla, en halua sitä myöskään muilta lukijoilta pois viedä.

Silti voin sanoa, että Hakkaraisen Dioraama on hämmästyttävän kaunis ja älykäs olematta kuitenkaan harkittu saati päälleliimattu. Anna-Kaari sanoittaa koko kirjansa läpi niin abstrakteja asioita pieniksi lauseiksi, ettei niiden äärellä voi kuin pysähtyä hämmästelemään, että miten näinkin vaikea asia voi saada sanat, miten näinkin oudolta ja epämääräiseltä tuntuvan tunteen voi näin oivallisesti kirjoittaa auki. Ja miten näin pienistä, esteettisistä palasista voikin kasvaa näin suuri ja merkityksellinen romaani.

Dioraama koostuukin muillekin lempikirjoilleni tyypilliseen tapaan yksityiskohdista, ja se on toinen asia, mikä tästä tekee erityisen kauniin. Elämä ei etene lineaarisesti, joten kun myös romaani vapauttaa kerrontansa sen pakollisuudesta, syntyy jotain aivan uutta, erilaista ja jollain kummalla tapaa todellisempaa. Syntyy tiloihin perustuva muistitekniikka, kirja muistamisesta ja muistoista,  kirja, joka käyttäytyy kuin oma pää. Pienistä hetkistä ja välähdyksistä, irrallisten asioiden irrationaalisesta yhteenliittämisestä, merkitysten etsimisestä ja kaaoksen alun paikantamisesta. Tätä olen tehnyt itse koko syksyn, mutta sille ei ollut sanoja ennen Dioraamaa. En tiedä olisiko se niitä tarvinnutkaan, mutta kun oman mielen peilinä on kirja, joka tuntuu – ei enempää eikä vähempää – omalta mieleltä, on lukijana lähinnä hämmentynyt, että voiko tällaista olla. Voiko muutkin ajatella tai pelätä näin, kuulunko minäkin vain suurempaan joukkoon. Voinko minäkin rakentaa oman muistipalatsini, dioraamani, tai vaihtoehtoisesti hyväksyä, että tätä ihmisyys on, tähän ei liikaa kannata jäädä jumiin.

Tuntuu siis, että tässä on kaikki kohdillaan. Tuntuu, että niin vääränä pitämäni hetki olikin oikeampi kuin olisin koskaan osannut kuvitella. Ja vaikka tuntuu, että jossain pääsumussani osa romaanista ehkä meni jopa osittain ohi, tiedän jo nyt palaavani tämän pariin uudestaan ja uudestaan. Se saa paikan uuden kotini uudelta hyllyltä, sellaiselta, josta se on helppo ottaa esiin, josta sen hiirenkorvat saavat aueta uudestaan ja uudestaan.

ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI

 ANNA-KAARI HAKKARAINEN : KRISTALLIPALATSI 

♥ ♥ ♥ ( ♥ )

345s.

Tammi 2016

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi alkoi pyöriä jonkin aikaa sitten kirjablogeissa, se tuli vastaan kirjamessuilla, muutamissa lehdissä, hillitysti, mutta niin kuitenkin, että sen jotenkin sivusilmällä jo huomasi. Mielenkiintoa se alkoi herättää kun muutama lempparikirjabloggaajani kirjoitteli siitä enemmän tai vähemmän kehuvan arvostelun, mutta silti oma ennakko-odotus istui varsin tiukassa: joku on nyt sitten mennyt ja kirjoittanut joko vähän vaivaannuttavan kuvaelman sensuellista, huulet raollaan poseeraavasta etelähelsinkiläisestä bloggaajasta tai sitten on muuten vain päättänyt kaivella jotenkin todella myyvää aluetta, sorkkia kepillä jäätä ja koittaa hyötyä blogien kaupallisuudesta oman romaaninsa sivuilla. Oi ennakkoluulot, en edes enää tiedä mistä nämä kumpuaa, kirjojen kansista, nimistä vai ihan vain omasta olettamuksesta, että blogeista nyt ei edes mitään muuta voi kirjoittaa? Tulevat silti mistä tulevat, on ollut varsin mielenkiintoista lähiaikoina huomata, että enemmän ne ovat väärässä kuin oikeassa olleet. Ja ihan hyvä sinäänsä, etenkin jos aina vain odottaa pahinta. Eipähän tarvitse ainakaan sitten saada sitä.

"Äitisi seisoi usein hänen takanaan,  painoi huuliaan isäsi päälakeen, kietoi kätensä tämän hartioiden ympärille tai otti kiinni kädestä, ja puristi, ja isäsi puristi takaisin. 'Rakas', hän sanoi, 'rakas', ja minä ajattelin, että juuri sellaista oli onni, rakkaus, toisen epätäydellisyyteen kietoutumista."

Kristallipalatsi liikkuu ajalleen tyypillisesti useassa tasossa, muotibloggaaja-Dorassa, varjona kulkevassa Pauliinassa, tutkijassa, joka pyrkii löytämään yhteyden taidehistorian, Oscar Wilden ja nykyisen kauneuskäsitteen välillä. Se on tutkielma kauneudesta, se etenee ihanan rikkonaisesti, ei vuorottele orjallisesti eri näkemysten välillä, vaan antaa enemmänkin taitavasti ymmärtää vähän muuta vihjaillen kuitenkin hienovaraisesti tulevaa niin, että lukijana palapelin pääsee kokoamaan itse.  Kirjan draamankaari on taitava ja soi kauniisti, sitä on yhtä mielyttävää lukea kuin täydellisen harkittua instagram-feediä on selailla yksin hieman sotkuisen kotinsa keskellä. Dora on myös bloggaajana hyvin stereotypinen, ja sekin toimii, vaikka sillä on vaaransa: se tarjoilee muotiblogi-ilmiön niin geneerisenä, että se on vähällä horjahtaa parodian puolelle, ja parodia sinäänsä ei sovi kirjan herkän esteettiseen maailmaan. Onneksi se kuitenkin sen onnistuu välttämään, ja koko rakennettu maailma, muotibloggaajan tyypillinen kulissi Eames-tuoleineen, silkkimekkoineen, pioneineen ja harmaaksi maalattuine lautalattioineen 1900-luvun alun kivitaloissa luovat sitä kuvaa, jonka hieman hymähdellenkin voi kuvitella yhden jos toisenkin todellisen blogin taustaksi.

"'Tuntuu, että nykyajan ihmiset ovat luopuneet sivistyksen ihanteesta', sanoin, en aivan yhtä hienosti ja kirjakielellä. Mietin loukkaantuisiko Paul, luulisiko että viittaan hänen juoksemiseensa. 'Kaikesta on tullut pintaa. Ihmisten elämä pyörii oman hyvinvoinnin ja kauniin ja hyvän arjen ympärillä.'"

Tarinana kirja etenee hieman viipyillen, mutta pitää silti otteessaan. Se pistää lukijansa pysähtymään tarinan, toden ja todeksi rakennetun valheellisuuden äärelle, se laittaa huomaamattaan pohtimaan niitä asioita, joiden nyt kuuluu olla kauniita: tuoreiden mansikoiden, pellavalakanoiden, silkin ja kašmirin. Täydellisen elämän, juuri tiettyjen fonttien, vaaleuden, luonnonmateriaalinen ja henkäyksen ohuiden korujen. Hakkarainen on itse työskennellyt lifestyle-lehdissä toimittajana, ja sen huomaa kirjan sivuille luodussa visuaalisessa kuvaelmasta: se on virheetön kuva 2010-luvun esteettisestä maailmasta, se on juuri sitä, mistä juuri nyt kuuluu pitää. Huolimatta siitä, millainen maku täydellisten instagram-kuvien rakentajilla itsellään sitten mahtaakin olla. Mutta ainakin se on aikansa tyypillinen mielikuva, se sellainen, jota meidän lapsemme tai lastenlapsemme ihailevat Kaupunginmuseossa, kun haluavat tietää miten vuosikymmeniä sitten heidän sukulaistätinsä ovat eläneet, se vastaava, se sellainen, joka tällä hetkellä on toteutettuna 1970-luvusta vahvanvärisine vakosamettisohvineen, murrettuine oransseineen, seinäraanuineen ja muovisine tuolineen. Se on se visuaalisuus, jota tästä ajasta muistetaan, eikä se lopulta tee sen enempää meistä toistemme kopioita kuin on koskaan aikaisemminkaan tehnyt, se vain tulee eri tavalla esille kun jokaisen elämää, kotia, vaatekaappia ja astiastoa pääsee selailemaan yhden jos toisenkin sovelluksen kautta, nousematta omalta kotisohvaltaan, kohottamatta varpaitaan salmiakkikuvioiselta berberimatoltaan. Ilmennetäänkö sillä sitten omaa itseään omine makuineen vai haluan olla yhtä tämän hetken kauneimpien virtausten kanssa, se on sitten taas täysin eri keskustelu.

"Ensin ajattelin, että koko aikamme on rakastunut sekä narsismiin että skopofiliaan. Mutta ehkä kyse on vain tarpeesta olla elossa - ei ainoastaan olemassa. Ja ehkä voimme nähdä jotain itsessämme, kun katsomme muita esittämässä elämäänsä, maalaamassa omakuvaansa. Niinhän taide parhaimmillaan tekee, saa meidät näkemään itsemme. Valaisee pimeimmätkin nurkat."

Mutta juu. Aika paljon kirjasta kertoo jo sekin, että tätä postausta tehdessäni en onnistunut valitsemaan lainaukseksi yhtä kohtaa, vaan viisi hiirenkorvin merkittyä lemppareintani jo tuotti vaikeuksia karsia kolmeen. Ei tämä teos maailmaa mullistanut, tarjoillut mitään hirveän suurta näkökulman muutosta, mitä nyt ehkä sai hieman suhtautumaan lempeämmin kauneuteen, seesteisyyteen ja kliseisen zenimäisen, mutta silti niin tiettyyn muottiin perustuvaan blogimaailmaan. Tarkastelemaan omia näkemyksiä, tulemaan armollisemmaksi, ja samalla myös viihtymään hurjan hyvin. Onhan sekin jo paljon kaunokirjallisuudelta, kirjalta, jota alkoi lukemaan saadakseen muka suhtautua siihen jotenkin ylemmyydentuntoisesti. No, onneksi väärässä oleminen ei ainakaan tällä kertaa kovin kovaa kirpaise, se oli vain ja ainoastaan ilahduttavaa. Joten jos Kristallipalatsi teille jossain vastaan tulee, lukekaa se. Kyllä tämä  ehdottomasti suositustensa arvoinen kirja oli.