HOW TO PRONOUNCE KNIFE

SOUVANKHAM THAMMAVONGSA : HOW TO PRONOUNCE KNIFE

192s.

Bloomsbury 2020

How to pronounce knife kanadanlaosilaisen runoilija Souvankham Thammavongsan esikoisnovellikokoelma, ja se on löytänyt tiensä kirjahyllyyni maailmalukuhaasteiden ansiosta. Thaimaassa pakolaisleirillä syntynyt Thammavongsa on elänyt elämänsä Kanadassa ja hänen viisi vuotta sitten julkaistu teoksensa käsitteleekin kauniisti sitä hiljaista arkea, jonka keskellä moni pakolaistaustainen perhe globaalissa pohjoisessa joutuu elämään.

How to.. on pieni, mutta voimakas kokoelma tarinoita sieltä, jonne ei yleensä katsota tai katsettaan pitkäksi aikaa jätetä – arkipäiväistä rasistista huutelua ja ksenofobiaa lukuunottamatta. How to pronounce knife muistuttaa minua monessakin kohtaa yhdestä ikilempparistani, Jhumpa Lahirin Whereaboutsista (suom. Missä milloinkin) – näissä molemmissa on samaa herkkyyttä, sama lempeä tapa katsoa heitä ja heidän näkökulmista, joita ei yleensä katsota tai joiden katseella ei nähdä olevan väliä. Samalla tapaa kuin Lahirilla, Thammavongsan novellit ovat yhtaikaa arkisia ja silti yleisinhimillisiä, tarkkanäköisiä, empaattisia silloinkin kun ei välttämättä tarvitsisi – tai ainakaan ei yleisesti olla totuttu olemaan.

“The only love Red knew was that simple, uncomplicated, lonely love one feels for oneself in the quiet moments of the day. It was there, steady and solid in the laughter and talk of the television and with her in the grocery aisles on the weekends. It was there every night, in the dark, spectacular and sprawling in the quiet. And it all belonged to her.”

Hiljaiset tarinat ovat voimakkaita, ja näyttävät vahvasti, miltä tuntuu kasvaa jatkuvan rasismin, kahden kulttuurin ja omia vanhempiaan suojelevan arjen keskellä. Thammavongsa kirjoittaa niin kynsisalongissa työskentelevästä entisestä nyrkkeilijästä, nuoren naapurinsa kanssa seksisuhteen aloittavasta 7-kymppisestä naisesta kuin matoja työkseen keräävästä äidistäkin, ja suurinta osaa tarinoista yhdistää joko puhumattomuus, suuret unelmat sekä rakenteellisen rasismin jatkuvasti mustelmille lyödyt ihmiset, jotka silti sinnikkäästi jatkavat. Sekä elämäänsä että unelmointiaan.

Thammavongsan kieli on rauhallista, rytmi lempeä ja pehmeästi ympärilleen kietova. Näiden parissa olisi viihtynyt ehdottomasti kauemminkin, ja parhaimmillaan tämä kokoelma onkin viipyillen luettuna. Lämmin, surumielinen suositus näille kertomuksille ja näkökulmille.

Lue koko maailma: Laos

Lue maailma vuodessa: Etelä- tai kaakkoisaasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

VAHALAPSI

 OLGA RAVN : VAHALAPSI

176s.

Kosmos 2025

Alkuteos: Voksbarnet, 2023

Suomennos: Sanna Manninen

Pyydetty arvostelukappaleena

Hurmaannuin Olga Ravnin kirjallisuudesta viime vuoden lopullta luettuani Alaiset – 2100-luvun työpaikkaromaanin. Kiinnostuin hänestä aivan puhtaasti Helsinki lit 2025 -kiinnityksen vuoksi, häntä kun käytettiin ikisuosikkini Olivia Laingin kanssa jo ennakkomainonnassa suurena, houkuttelevana vierasnimenä. Kirjailija Helmi Kekkosen ja Olga Ravnin haastattelu Savoyn lavalla olikin aivan ehdottomasti koko käännöskirjallisuusfestarin parhaita paloja – Kekkosen rauhallisuus ja harkitsevuus yhdistettynä Ravnin pulppuavaan rönsyilevyyteen oli aivan ihanaa seurattavaa, ja heidän välisensä dynamiikka toimi parhaalla mahdollisella tavalla: tuoden lisää kirjallisuuteen kahden erilaisen lähestymistavan ja silti samantapaisen käsitysmaailman yhteen tuoden.

Litissä Ravn puhui Kekkosen kanssa paitsi äitiyskirjastaan Minun työni, myös juuri suomeksi ilmestyneestä kauhuromaanistaan Vahalapsi. Romaani sijoittuu 1600-luvun Tanskaan, kuninkaan määräämään uuteen noitavainolakiin, jolla pyrittiin pitämään maaseudun naiset ja vaimot kurissa, vankistamaan kuninkaan asemaa sekä kristinuskon sijaa kuningaskunnassa. Tarinan kertojana on Vahalapsi, vahasta valettu nukke, joka näkee, kuulee ja tuntee kaiken minkä ihmiset, eläimet ja muut elollisetkin ympärillään. Se seuraa mykkänä tapahtumia, kun naisten välisestä ystävyydestä, rakkaudesta, solidaarisuudesta ja ikiaikaisista kansanperinnetiedoista pyritään luomaan jotain vaarallista, likaista ja saatanallista. 

Vahalapsen taustalla on aidot historialliset noitaoikeudenkäynnit neljän sadan vuoden takaa. Ravn kertoi Litissä lähteneensä liikkeelle ytimestä, tutkivansa miten pitkälle yhdestä tapahtumasta voi laajentaa kauemmas ja kauemmas. Lopputuloksena on hallittu, voimakas ja taiten rakennettu romaani, joka näyttää pohjoismaisen naisvihan historian julman puolen hyvinkin inhimillisessä ja silti genreen sopivassa piinaavassa, lian ja ulosteen hajuisessa likaisessa todellisuudessaan. Varaton aatelisnainen Christenze joutuu lähtemään jo yhdestä kaupungista noituusepäilyjen vuoksi, ja vaikka hän miten vannoo olevansa loppuelämän yksin, löytää hän uuden yhteisön, uudesta paikasta. Naisten välinen rakkaus on kuitenkin liian voimakasta – täälläkin. Se täytyy tappaa, pakanallisuuden nimissä, muka-modernin yhteiskunnan esiaikana. Ravn kuvaakin taiten valtaa ja julmuutta, petturuutta ja pelkuruutta, luontoa ja taikaa sen ympärillä.

"Tule tänne, kultapieni, Maren sanoi, ja tyttö kapusi Marenin syliin, ja siinä äiti liekutti lastaan ja yritti pidellä itkua vaikka kyyneleet vierivät hänen kasvoillaan. Hän kallisti päätään taaksepäin ja avasi suunsa äänettömään huutoon. Näin taas sydämen hänen suussaan. Ja aortta puhui minulle pitkin kaltaisin merkein, jotka olivat kultaketjuja yössä. Maren työnsi minut jalallaan sängyn alle.

Äiti, kysy minula mikä on pinteli, tyttö sanoi.

No, mikä on pinteli?

Sellainen nauha, jolla sidotaan hiuksen kiinni.

Niin on. Nyt on aika mennä nukkumaan."

Ravn laittaa genret kokonaan uusiksi: kauhusta on jäljellä toki yliluonnollisena pidetty kertojaratkaisu ja toisaalta myös upeasti rakennettu, koko kirjan läpi kantava piinaava ja pelonsekainen tunnelma, historiallisesta fiktiosta taas tositapahtumiin perustuva ajankuva ja sen hyödyntäminen modernimpienkin ilmiöiden tarkasteluun – ja silti tätä on hyvin vaikea mahduttaa minkään tietyn genren, tietyn kategorian alle. Ravn käyttää taiten erilaisia kerronta- ja kertojaratkaisuja, mutta ennen kaikkea Vahalapsi on tutkielma naisen asemasta, naisten välisestä solidaarisuudesta sekä sen vaarallisuudesta hallitsevalle luokalle. Ja se jos mikä on omiaan käynnistämään noitavainoja. 

hulihuli Kirjoitin jo Alaisia lukiessani, että "en ole varma kumman välttämättömästä tuhosta Ravn kirjoittaa paremmin, fiktiivisen 2100-lukukaisen miehistön vai todellisen 2000-luvun ihmisen. Se jääköön jokaisen lukijan itsensä päätettäväksi." Samaa voisi sanoa myös Vahalapsesta – ketä me vainoamme, kun ajat on tiukat ja kenen solidaarisuuden me haluamme rikkoa oman vallan tavoittelumme nimissä 2020-luvun "hyvinvointivaltioissa"? Helmi Kekkonen on aloittamassa kysymyksen Ravnilta alustaen sen kertomalla nähneensä erään baarin vessassa feministisissä piireissä usein nähden sloganin ja siitä tehdyn tarran, jossa lukee: "we are the granddaughters of the witches you couldn't burn". Hän ehtii hädin tuskin lauseen loppuun, kun Ravn keskeyttää: me emme ole polttamattomien noitien lapsenlapsia, me olemme hyvin todennäköisesti heitä roviolle heittäneiden lapsenlapsia ja kollektiivisesti vastuussa tuon ajan tuhosta ja hävityksestä. Nyky-yhteiskuntaa katsoessa en voisi olla enempää samaa mieltä.

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

MAGGIE NELSON : 

PATHEMATA – OR, THE STORY OF MY MOUTH

71s.

Fern Press 2025

Maggie Nelson on kiistatta yksi 2000-luvun merkittävimpiä kirjailijoita ja ajattelijoita. Tunnen itseni onnekkaaksi – olla nyt yhtaikaa samalla maapallolla jonkun tällaisen ajattelijan kanssa ja kyetä lukemaan hänen teoksiaan lähes reaaliajassa – siis sitä mukaan kun niitä julkaistaan. En edes yritä olla kriittinen tai objektiivinen – ei sillä, että se olisi edes mahdollista, kuten nyky-ymmärryksemme onneksi jo myöntää – Nelson on paitsi aikamme ihana yleisnero myös henkilökohtaisella tasolla minulle niin merkityksellinen kirjailija, että luen häntä aina jonkinlaisen yleismaagisen tunnelman läpi. Niin tälläkin kertaa, kun pääsin käsiksi keväällä julkaistuun Pathemataan - tai tarinaan Maggie Nelsonin suusta.

Pathemata mathemata on kreikkalainen sanonta, joka tarkoittaa oppimista joko kokemuksen tai kivun kautta. Nelsonin tapauksessa uskallan väittää, että kyse on nimenomaan jälkimmäisestä: Pathemata on pieni ja painava kirja kroonisesta leukakivusta, pandemiasta ja ystävän yllättävästä kuolemasta. Tuttuun tapaansa Nelson kirjoittaa yhteen teokseen useasta asiasta, yhdistää monenlaisen kivun ja sen ruumiillistumisen eheäksi tarinaksi, jossa monta monessa ja silti yhtä ja samaa – kipua, epätoivoa ja silti tunteesta kiinnipitämistä. Se kun on viimeinen asia, joka todistaa meidän olevan elossa.

Pathemata on yhtaikaa siis kipu-, suru- ja unipäiväkirja, jossa Nelson ei juurikaan vaivaudu kertomaan lukijalle, milloin kyse on todellisuudesta ja milloin jostain alitajuntaisen ylöskirjoittamisesta. Tämä vikuroiva yhdistelmä tekee kirjasta upean: se seikkailee toden ja alitajunnan rajamailla maailmassa, joka on suljettu pandemian vuoksi, joka saa vähemmänkin herkän ahdistumaan. Nelson ei tosin itse taida niihin vähemmän herkkiin kuulua, mutta näin muutamia vuosia tuon ajan jälkeen hän pystyy tarkastelemaan senaikaistakin maailmaa juuri sen oman herkkyytensä ansiosta niin äärettömän terävästi ja analyyttisesti. Tällä kertaa herkkyys ja analyysi kuitenkin kohdistuu ennen kaikkea kertojaan itseensä, sillä Pathemata tuntuu ehdottomasti henkilökohtaisimmalta teokselta koko Nelsonin tuotannossa. Se ei yhdistele teoriaa ja muita ajattelijoita, vaan se tutkii kroonistuneen kivun aiheuttamaa todellisuutta, epätoivoa ja jopa hyvinkin epärationaalisia haluja parantua, haparointeja gurujen ja muiden vaihtoehtohoitojen puolelta. Vaikka tästäkin olisi saanut irti vaikka miten upeaa yhteiskunnallistakin analyysia, Nelson jättää sen puolen lukijalle – tällä kertaa hän on itse ainoastaan dokumentoija, ja jokainen saa tehdä laajemmat tulkinnat oman mielensä mukaan.

Pathemata – Or, the story of my mouth on kaunis, herkkä, ilahduttava, hykerryttävä, pökerryttävän hieno. Ja kun sen viimeisen sivun sulkee, ymmärtää täysin myös miksi Nelson on valinnut juuri tuon kreikkalaissanonnan alkuosan kirjansa nimeksi.

"Sometimes I wonder what I would have thought about all these years, if I hadn't spent so much time thinking about the pain. Then I remember that I've thought a lot of other things as well.

Also, I'm not sure the goal of life is to think about as many things as possible."

KESKEYTYSTEN ARKISTO

PONTUS PUROKURU : KESKEYTYSTEN ARKISTO

215s.

Kosmos 2025

Saatu arvostelukappaleena

Olen jollain tapaa seurannut Pontus Purokurua jo ainakin kahdeksan vuotta – lähinnä somessa, Mikä meitä vaivaa -podcastissa että erilaisten tekstien muodossa. Mieleen piirtyy kuva tietynlaisesta ajattelijasta ja filosofisesta pohdiskelijasta, ja se yhdistyy erityisesti Purokurun kirjoittajaääneen, joka on tullut tutuksi muiden kirjojen yhtenä kirjoittajana sekä hänen oman Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi -esseekokoelmassa. Keskeytys: erosin kuusi vuotta sitten silloisesta kumppanistani, ja luovuin eropäissäni noin 80% kirjahyllyni sisällöstä, iskin kaikki kirjani Varkauden Ekotorille, tuo esseekokoelma mukaanluettuna. Kaduin tekoani jo seuraavalla viikolla, ja kävin ostamassa pari omaa kirjaani takaisin. Avaruushomoluksuskommunismia en enää löytänyt, joku muu oli jo vienyt sen. Kadun sitä enemmän tai vähemmän edelleen, vaikka luulen, että olisin saattanut jossain luopumispäissäni myydä sen kuitenkin myöhemmin uudestaan, koska niin tein noille muillekin luovutetuille-takaisin ostetuille-kirjoille. Mutta juuri nyt haluaisin omistaa sen, ja tietenkin vielä sinä kovakantisena ensipainoksena, jossa on kullattuja yksityiskohtia kannessa.

Purokuru on siis "minulle" jotenkin ensisijaisesti podcastaaja, vasemmiston vaivojen ja Deleuzin selittäjä sekä esseisti. Rimpuilin hieman Römaanin kanssa, Purokurun edellistä teosta Haavamaata en ole ehtinyt edes lukea, joten huomasin, että meinasin alkaa lukea myös tätä uusinta, keväällä ilmestynyttä Keskeytysten arkistoa hyvin vahvasti tuon mielikuvan pohjalta. Purokurun neljäs itsenäinen teos on kustantamon takakansitekstin mukaan "tutkielma ajasta ja sen ristiriidoista" ja ennen kaikkea keskeytysten ja jatkumoiden välisistä narunvedoista. Kirjailija antaakin jo teoksen esipuheessa lukuohjeen: häntä kiinnostaa tutkia, mitä keskeytykset jatkuvan keskeytysten maailmassa näyttävät ja tuntuvat, miten entisestä vallan jatkumoa häirinneestä keskeytyksestä onkin itseasiassa tullut valtaa ylläpitävä tekijä, kun kukaan ei ehdi saada enää mitään loppuun eikä keskeytysten takia keskittyä yhtään mihinkään. Niinpä Keskeytysten arkisto onkin kokoelma lyhyitä tekstejä, alle sivunmittaisesta maksimissaan muutamasivuisiin. Pieniä, keskeyttäviä, missä tahansa järjestyksessä luettavia. Keskeytys: Mitkä lie henkilökohtaiset PDA-piirteet allekirjoittaneeseen muuten iski, kun alkuun tekstien kanssa vaivasi juurikin se lyhykäisyys, sirpaleisuus, ohjeidenmukainen keskeytyksenomaisuus ajassa, jossa kaikki muukin on aivan liian lyhykäistä, sirpaileista ja keskeytyksenomaista. Ironista sinänsä, sillä tartuin kirjaan, koska en jaksanut keskittyä toiseen, lineaarisesti eteenpäin puuskuttavaan nelisataasivuiseen romaaniini, vaan halusin nimenomaan keskeyttää keskittymisen lyhykäisillä teksteillä.

Keskeytysten arkisto jakautuu ohjeistavan esipuheen jälkeen viiteen osaan, Suoritukseen, Kilpailuun, Oireisiin, Järjestyksiin sekä Vapautumiseen. En jaksanut keskittyä (heh) etsimään osien sen kummempia yhteyksiä ja erineväisyyksiä, vaan luin vapautuneesti teksti kerrallaan, yksittäisinä. Tekstit kulkevat laidasta laitaan: ne ovat useampiosaisia kertomuksia asuntonäytöistä, esseemäisiä tutkielmia ajasta ja suureista, toisaalta arkisia huomioita lapsilleen huutavista isäoletetuista ja seurapiireissä olevien ihmisten tavasta määritellä seurapiirien rajoja. Aloin merkitsemään kirjan toisessa osassa lempitekstejäni, mutta luovuin siitä huomattuani, että merkitsen melkein jokaisen. Eli siis, tosiaan itseni kanssa alun taisteltuani huomasin, että imeydyin teksteihin ihan uudella tavalla – tai siis jotenkin näin: kuulin (/annoin itseni kuulla?) ihan toisenlaisen Purokurun kirjoittajaäänen kuin aikaisemmin. Jotenkin pidäkkeettömämmän, ehkä? Vapautuneemman? En tiedä, onko kyse tekstimuodosta (tai muodottumuudesta) vai tekstien monimuotoisuudesta, mutta en kuullutkaan enää kirjoituksia sillä Pontus Purokurun kirjaimellisella podcastin sisäänheittoläppien äänellä vaan ihan uudella, lempeän tarkkailevalla ja jotenkin ympäristöään ihmettelevämmällä tavalla. Keskeytys: en tiedä miksi aloin pohtia Purokurun kirjoittajaääntä ja mitä kukaan tällä tiedolla tekee. Tein niin kuitenkin, ja koska tämä huomio ilahdutti minua, laitan sen nyt myös tähän. Ja tämä metateksti selittää sitten sen, miksi se – ja sitten vielä tämä metateksti itse – on tässä. Mistä minä tiedän mikä on ja mikä ei ole uutta ja mikä on vain sitä, että huomaan itse jotain ensimmäistä kertaa. Ja sitten taas, miten niitäkään voi erottaa toisistaan, koska jos se on uutta minulle, on jokseenkin yhdentekevää oliko se siellä aiemmin, koska ei sitä kuitenkaan ollut huomannut. 

Keskeytysten arkisto onkin siis toisaalta kirjallinen irrallisia, sieltä täältä luettavia tekstejä ja toisaalta lempeä ja pysähtyvä kokonaisuus tarkkanäkökisiä ja oivaltavia (pienois-)esseitä ja -tekstejä. Nautin niiden koosta – ne tarjoavat ajatuksen, mutta eivät ajattele – saati selitä! – niitä lukijalle loppuun. Ne näyttävät ajan, hammasharjan bluetooth-toiminnon sekä kapitalismin nyrjähtäneen banaaliuden, ja silti luottavat samalla lukijan kykyyn ymmärtää itse enemmän, nähdä tai olla näkemättä yhteyksiä laajemminkin. Keskeytysten arkisto keskeyttää myös sen valmiiksi pureskellun tietomassan, jota meistä hieman jokainen enemmän tai vähemmän doomscrollaa päivästä toiseen sosiaalisesta mediasta ja sen jälkeen toistaa papukaijana omana ajatuksenaan omissa postauksissaa ohjeistaessaan muita olemaan yhtä oikein ja yhtä hereillä.  Keskeytys: joku kirjoitti tästä Goodreads-arvioon, että tekstit loppuvat töksähäten juuri kun ovat pääsemässä käyntiin ja että se häiritsi. Ymmärrän kyllä tätäkin lukijaa, mutta välillä, kuten kumppanini usein sanoo on hassua, miten me lukijat arvioimme teoksia sen mukaan, millaisia toivoisimme niiden olevan sen sijaan että arvioisimme niitä sellaisina kuin ne ovat. Luemme pieniä tekstejä keskeytyksestäkin toivoen saavamme lukea pitkiä tekstejä keskeytymättömyydestä.

Jokin näissä hienoissa pienissä teksteissä siis kutsui katsomaan ja ihmettelemään maailmaa ihan uudella tavalla, ja se tuntui kaiken limanuljaskamaisen harmaan jatkumon keskellä kovinkin tervetulleelta keskeytykseltä. Pieni teksti voi olla toki kliseisesti kokoaan suurempi, mutta joskus pienen ihmetteleminen on ihan tarpeeksi riittävää. On kyse sitten kissan kakasta, apuraharumbasta, ajasta tai naapurin keskinkertaisesta tavasta pestä hampaitaan. Keskeytysten arkisto kutsuu keskeyttämään puurtamisen, ja katsomaan maailmaa vähän pienemmästä mittakaavasta. Ja se on hämmentävän tervetullutta ajassa, jossa maailma mittaa kaikkea ainoastaan määrän ja suuruuden näkökulmista.

ELÄMÄNTYÖ

RACHEL CUSK : A LIFE'S WORK – ON BECOMING A MOTHER

218s.

Faber & Faber 2001/2018

Rachel Cuskin ensimmäinen ei-fiktiivinen essee- ja muistelmateos, A Life's Work, kirja äitiydestä ja äidiksi tulemisesta suututti kovinkin monet 2000-luvun alkuvuosina – Cusk sai kuulla olevansa niin huono äiti, huono nainen kuin huono ihminenkin, onhan hän kehdannut kirjoittaa äitiydestä sen kaikkien tunteiden kirjon kanssa eikä ainoastaan pyhä Maria -asetelman kautta. Onneksi se on myös toisaalla ylistetty: siitä otetaan edelleen uusia painoksia, ja ei-niin-ihme kyllä, se on hyvinkin ajankohtainen vielä melkein 25 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Jotkin asiat muuttuvat hitaasti, ja yksi niistä on äitiys ja äitiminen modernissa, jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa.

“When she is with them she is not herself; when she is without them she is not herself; and so it is as difficult to leave your children as it is to stay with them. To discover this is to feel that your life has become irretrievably mired in conflict, or caught in some mythic snare in which you will perpetually, vainly struggle.” 

A Life's Workia voi hyvinkin lukea kaikkena sinä pohjana, jonka päälle Cusk on sittemmin kirjoittanut paitsi naisen/naisäidin taiteilijaroolista että taiteesta suhteessa perheeseen. Cusk käsittelee tematiikkaa paitsi myöhemmässä eroa käsittelevässä muistelma- ja esseekokoelmassaan Aftermath sekä kootuissa esseissä teoksessa Mykkäkoulu, mutta myös kaunokirjallisuudessaan, joista aivan erityisesti teeman pariin pureudutaan viimeisimmin ilmestyneessä, ilmiömäisen upeassa romaanissa Parade (suomeksi Kulkue, ilmestynyt Kaisa Katteluksen kääntämänä keväällä 2025). Äitiys, äitiminen ja naiskirjoittaminen ovat Cuskin elämäntyön, äitiyden, lisäksi yksiä hänen tuotantonsa kantavia teemoja: mitä on olla äiti ja taiteilija? Entä mitä on olla taiteilija maailmassa, joka edelleen arvottaa miestyypilliset aiheet esimerkiksi äitiyttä ja äitimistä yleismaailmallisemmiksi? 

Ihan näin suoraan Cusk ei vielä A Life's Workissa aiheensa pariin uppoudu, onhan kirja ensimmäinen, jossa hän itse on äiti, tulee äidiksi. Ensimmäisen tyttärensä vauvavuoteen sijoittuva kokoelma on kuitenkin jo sitä samaa terävänäköistä, yhteiskuntakriittistä ja kuitenkin lempeän inhimillistä tekstiä, joka on hyvinkin tunnistettavaa myös kirjailijan myöhemmässä tuotannossa. Cusk käyttää vaikeiden ja vaiettujenkin aiheiden äärellä armotta itseään, omia ennakkoluuloja ja tunteitaan esimerkkinä, ja vaikka se kenties jonkun konservatiivisemman ja tabujen pönkittäjän kunniaa loukkaakin, luo se keskivertolukijalle ihanan paitsi samastuttavaa myös silmiä avaavaa näkökulmaa niihin pimeisiin nurkkiin, joita kirjallisuudessa harvoin näin lempeällä valolla valoitetaan.

“But it is not merely a taboo against complaint that makes the hardship of motherhood inadmissable: like all loves this one has a conflicted core, a grain of torment that buffs the pearl of pleasure; unlike other loves, this conflict has no possibility of resolution.”

Cusk on ehdottomasti – ainakin allekirjoittaneen mielestä – vahvimmillaan tämän kokoelman alussa, puhuessaan raskaudesta, imetyksestä sekä äitiyden sekä siihen liittyvien ilmiöiden patriarkaatis-medikalisaatiollisalisteisista näkökulmista. Kaiken kehityksen keskellä Cuskin pohdinnat elävät edelleen hieman marginaalissa, ja sen sai huomata myös tämän alkuvuoden kotimaisessa uutisoinnissakin: kun Euroopassa ollaan esimerkiksi jo pidemmällä niin sanottujen luonnollisten kotisynnytysten turvallisuuden kehittämisessä, peräänkuulutetaan Suomessa vielä vahvasti medikalisaatioon nojaavaa kontrollia ja synnytyskuria: ja tähän osallistuu vahvasti myös media kirjoittaessaan ainoastaan kotisynnytyskuolemista ja sen riskeistä kiinnittämättä huomiota niihin valtarakenteisiin, jotka tällaisten (moraali?)huolten taustalla liikutetaan. 

Cusk näyttääkin monessa tekstissään, ensisijaisesti synnytystä, imetystä ja kotiseurantaa käsittelevissä esseissään sen naisiin kohdistuvan kontrollin voimakkuuden, joka äitiyden kentällä edelleen vaikuttaa. Se pohjaa edelleen puhtaasti yhteen tieteen haaraan, länsimaiseen lääketieteeseen, jolla totta kai on syystäkin melko hegemoninen yhteiskunnallinen asema, mutta jonka terve ja etenkin tervetullut kritiikki on vielä hämmentävän hiljaista ja jää yksittäisten vanhempien harteille. Vaikka Cusk itsekin päätyy lopulta synnyttämään sairaalaan, on yhteisön hallinnalle alistuvan Pyhä Maria -äitiyden normatiivisuus vahvasti läsnä lähes jokaisessa institutionaalisessa kohtaamisessa, jonka Cusk tyttärensä kanssa käy läpi. Ja mikä hurjinta, juuri tämä on se kaikkein ajankohtaisin teksti, vaikka Cuskinkin ensisynnytyksestä on tosiaan jo 25 vuotta. 

Aika menee eteenpäin, mutta hallinnan rakenteet lähinnä piiloutuvat ja muuttuvat vaikeammiksi vastustaa. Onneksi meillä kuitenkin on Rachel Cuskin tapaisia kirjailijoita, jotka ovat vastaanotosta huolimatta kirjoittaneet aina aiheista, jotka ei hegemonista kirjallisuuskaanonia portinvartioivia tahoja miellytä. Vain ravistelemalla asiat uudistuvat, ja Cuskin rintamaan toivoisin yhä enenevissä määrin ihmisiä mukaan.

HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

THE CARE COLLECTIVE* : HOIVAMANIFESTI – KESKINÄISEN RIIPPUVAISUUDEN POLITIIKKA

106s.

niin & näin 2025

Alkuteos: The Care Manifesto: The Politics of Interdependence, 2020

Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen & Anna Ovaska

*Andreas Chatzidikas, Jamie Hakim, Jo Litter, Catherine Rottenberg & Lynne Segal

Korona-pandemia viitisen vuotta sitten paljasti sen, mikä on ollut monelle köyhälle ja heikompiosaiselle jokapäiväistä jo pitkään: hyvinvointiyhteiskunta on romahtamaisillaan. Tehopaikkoja ei ole, hoitajia ei ole. Lääkäriin ei pääse ja lääkkeisiin ei ole rahaa. Romahtamaisillaan oleva järjestelmä sinnitteli juuri ja juuri yli pandemian, mutta osin ihmisten mielenterveyden kustannuksella – koronasulkujen ja eristysten luomat sosiaaliset seuraukset ovat vain kiihdyttäneet nuorten pahoinvointia. Julkista hoivaa, turvaa ja verkostoja on ajettu alas jo vuosikymmeniä, ja oikeistolainen ideologia leimaa päivän politiikkaa. Suomalaiset on saatu ennätyslukemiin asti huolestumaan keinotekoisesti keplottelemasta pahannäköisestä valtionvelasta, ja vaikka kokoomus on itse ollut viimeisen 40 vuoden aikana lähes poikkeuksetta hallituksesta, on se onnistunut vakiinnuttamaan narratiivin, jossa juuri hoivaan ja turvaan perustuvan poliittisen vaatimuksen on nähty romuttavan suomalaisen talouden. Vaikka "tehottoman julkisen sektorin" tarina on vahva, ja elää edelleen monille kyseenalaistamattomana totuutena, on todellinen velkalaiva oikeasti ainoastaan sääntelemättömän markkinatalouden ja uusliberalistisen yhteiskunnan toiminnan seuraus. Rikkailta ei tipu hippusia köyhälistölle, kun markkinat pullistavat ainoastaan jo valmiiksi ratkeamaisillaan olevien osakesalkkuja, ja aidosti hoivaa tarvitsevat ihmiset kirjaimellisesti kuolivat koko pandemian ajan – huomattavasti hyvätuloisia ja -osaisia ihmisiä enemmän ihan tilastollisestikin.

Pandemiasta on jo aikaa, ja oikeisto unohti noin nanosekunnissa "yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittiset ammatit", ja jättivät muistoiksi lähinnä itse itselle tulostettavat kiitoskortit. Luvatut kompensaatiot pakkolaista jäivät yhtä kauas kuin oikeiston lupaamat trickle down -pennoset, ja sittemmin hoiva ja huolenpito jatkaa edelleen natsivitsihallituksenakin tunnetun Purra-Orpo-hallituksen leikkauslistan kärkiteemana. Hoiva ja sen tarve ei kuitenkaan ole kadonnut yhtään mihinkään, muistuttaa lontoolaistaustainen The Care Collective. Heidän Hoivamanifesti-teoksensa hahmotteleekin noin 100 sivun verran maailmaa, joka asettaa keskinäisen riippuvaisuuden politiikan keskiöön ja murskaa kuvan jälkikapitalistisen ihmisen yksilökeskeisen riippumattomuuden totuudellisuudelta.

Kuten The Care Collective kirjoittaa: "[h]oivakriisi on ollut erityisen akuutti viimeisten 40 vuoden aikana, kun hallitukset ovat hyväksyneet uusliberaalin kapitalismin liki kaikkialle tunkeutuvan tavan asettaa voitontavoittely elämää järjestäväksi periaatteeksi." He jatkavat sen tarkoittavan käytännössä siis sitä, että samalla kun finanssipolitiikalle annetaan tilaa, sen tieltä puretaan hyvinvointiyhteiskunnan elimellisiä järjestelmiä aina julkisesta terveydenhuollosta sosiaalitoimeen. Samalla markkinalogiikka ylläpitää talouskuriajattelua, jonka nojalla Suomessakin thatcherilainen Purra ilakoi saksikuvissa ajaen läpi äärimmäisen radikaaleja leikkauksia kaikken heikompiosaisimmille, hallituksen rankaisuperusteisesta työttömyysturvasta nyt puhumattakaan. Hoiva saati sen tarve ei kuitenkaan katoa: itseasiassa, The Care Collective muistuttaa, että sen kuuluvuutta rikkaille ja etuoikeutetuille mahdollisimman halpaan ja hyvään, pääomaakin kasvattavaan hintaan itseasiassa vahvistetaan: kun ruoka-, siivous-, lastenhoito- ja terveydenhuoltopalveluita yksityistetään, varakkaiden hoitoon itseasiassa panostetaan. Tällainen hoiva on tosin piiloista hoivaa, ja se saadaan "oman rahan" kautta näyttämään valitulta, aktiivisen ja osallisen ihmisen henkilökohtaiselta valinnalta, joka ei uhkaa hänen riippumattomuuttaan tai rajoita valinnan vapautta. Hyvätuloinen maksaa rikkaalle tulonsiirtoa, jotta saa yksityistä hoitoa, ja rikastuttaa osakkseenomistajia samalla, kun valtiokin alkaa suosia juuri valinnan vapauden nimissä yksityisiä sektoreita.

Yhtaikaa taas heikompiosaisten hoiva patologisoidaan. Samaa hoivaa – ruokaa, kotia, terveydenhuoltoa, sosiaalitointa ja koulutusta tarvitseva ei-hyvätuloinen onkin joko a. laiska "loinen" tai b. tiensä valinnut sekakäyttäjä, joka olisi tämän sadun mukaan voinut valita missä hetkessä tahansa toisin. Jokainen elämäntapahtuma typistetään yksilön valinnaksi. Tässä kohden täytyy näin aggressiotutkijana muistuttaa, että tällainen epäsuhta – rahalla samaa hoitoa tarvitseva, jonon ohittava varakas tai elämäntilanteen vuoksi työkyvyttömyyttään häpäisty monisairastava henkilö – lisää entisestään kilpailuyhteiskunnan ikuista eetosta resurssien riittämättömyydestä ja samalla leikkaamisen välttämättömyydestä. Tähän tarttuu myös The Care Collective: he muistuttavat Hoivamanifestissa, että resurssipulan keskellä ihmisen on taipumis alkaa taistella viimeisestäkin leivän- tai hoivanmurusta. Niinpä sekä keskituloinen rikastumishaaveineen että köyhä muukalaispelkoineen äänestävät yhteistä hoivaa vastaan, koska ajattelevat vain niin voivan pitää siitä edes itse kiinni. Voivan ottaa sen pois jotain Toiselta, muulta, mieluiten muukalaiselta. Mutta kuten jo tämän nykyisen kipeän oikeistolaisen hallituksen päätösten seurauksista sen näkee, lopputuloksesta kärsivät kaikki. Keskituloinen tulee äänestäneeksi kasvavaa eriarvoisuutta, mikä heijastaa suoraan hänen turvallisuuteensa ja heikentyneeseen julkiseen hyvinvointiverkostoon, jonka varaan hänkin voi työelämän epävarmuuden vuoksi pudota milloin tahansa, ja halpaan mennyt köyhä taas äänestää lopulta hoivan pois vain ja ainoastaan itseltään. Se, että myös muut kärsivät samalla, on laiha lohtu maailmassa, jossa ahneimmat saavat suurimman palkinnon, ja kaikki muut jäävät rannalle ruikuttamaan.

The Care Collective ehdottaakin tilalle aivan uudenlaista maailmaa: se ehdottaa paitsi lähisuhteiden kuten perheiden ja naapurustojen uudelleen ajattelua mutta myös sekä yhteiskuntia että kokonaisia valtioita, jotka perustuvan nimenomaan hoivalle ja huolenpidolle. Jossa yhteisöt ovat itseasiassa olemassa toisiaan, ei meitä itseämme varten. Ja tämä jos mikä, kuulostaa kauniilta.

Hoivamanifesti on pieni, mutta pippurinen hoivan puolustus, joka perustuu paitsi tässäkin kirja-arviossa aiemmin esitetylle nyky-yhteiskunnan pieleen menneelle todellisuudelle myös vahvalle tutkimukselliselle näytölle sekä arjen esimerkeille siitä, miten ihminen voi paremmin sellaisissa paikoissa, jossa keskinäinen riippuvaisuus sekä solidaarisuus on vastavuoroisesti vahvimmillaan. He argumentoivat ideaalia, hyvinvointia keskiössä pitävää yhteiskuntaa, ja muistuttavat, että sellainen vaatii koko hoivan – ja samalla ihmiskuvan – uudelleen ajattelua. Heidän puheensa perustuu vasemmisto- ja feministiteoreetikkoihin ja -filosofioihin, ja se todistaa, että tätäkin parempi maailma on aidosti mahdollinen – kunhan mahdollisimman moni tekee aidosti työtä sen eteen. Pelkkä puhuminen ja kritisointi ei riitä, täytyy alkaa toimia myös aktiivisesti toisin. Täytyy alkaa ymmärtää yhteisöjä toisin, täytyy alkaa toimia yli kaikkein pienimpien (ja sitä kautta turvallisimpien) liittolaisuuksien. Tässä ja nyt.

Kirjana – ja manifestina – Hoivamanifesti on kevyehkö ja helppo ottaa haltuun, vaikka yhteiskuntafilosofia tai muu teoria ei olisikaan kovin tuttua. The Care Collective puhuttelee, mutta varsin ylätasolla, kuten toki osin tekstityyliin kuuluukin. Se hahmottelee ideaa, jonka varaan parempaa, hoivaan ja keskinäistä riippuvaisuutta arvostavaa yhteiskuntaa voisi rakentaa, mutta itse rakenteiden luomisessa sekä niihin liittyvissä asennemaailmoissa sekä niiden välttämättömissä muutoksissa se jättää vielä lukijansa varsin yksin. Parhaimmillaan Hoivamanifesti on tunnistaessaan hoivaan liittyvien hankaluuksien ja hankausten moninaiset verkostot, heikoimmillaan ehkäpä siinä, mitä todellisuudessa pitäisi tehdä –– manifestien ja arjen kokeiluiden sijaan. Toisaalta se voi olla hyväkin: jos/kun vasemmisto oikeasti voisi löytää tällaisilta teksteiltä vahvempaa sanomaa puhuttelemaan liittolaisiaan, voisi toiminnan taakse saada pikkuhiljaa myös lisää väkeä.  Varjoklinikka kirjoittaa oivallisesti kirjagram-arviossaan The Care Collectiven tunnistavan meidän elävän maailman ajassa, jossa muutos tällaiseen voisi olla mahdollinen. Osin syy tosin koronapandemiassa, jonka aikaan manifesti on alunperin kirjoitettu. Tuo poikkeusaika kieltämättä loi toivoa siitä, että olisimme jonkin uuden äärellä, saimmehan sen jälkeen hetkellisen vapautuksen muun muassa Trumpista ja koimme pieniä, hetkittäisiä solidaarisuuden häivähdyksiä omissa arjissammekin. Nyt viisi vuotta myöhemmin ei voi kuin toivoa viimeiseen asti, ettemme tällä kertaa tarvitsisi maailmansotaa ymmärtääksemme hoivan ja hyvinvoinnin tärkeyttä. Toivottomalta se hieman näyttää, elämmehän todellisuudessa jossa oma pääministerimmekin väittää kansainvälisten lakien "joustavan" kirjaimellisesti siellä, missä se ei saisi joustaa. Ei auta kuitenkaan kuin toivoa parasta. Ja toimia parhain päin, kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa arjen tilanteissa.

ARVAAMATON

ANNA JÄRVINEN : ARVAAMATON

146s.

Teos 2025

Alkuteos: Otrygg

Suomennos Raija Rintamäki

Pyydetty arvostelukappaleena

Äiti alkaa puhua kummia. Hän soittaa kotoaan, ja kysyy miksei tytär ole jo hytissä. Tuntematon henkilö löytää hänet eksyneenä kadulta. Hän avaa yöllä oven ja lähtee omille teilleen. Totuus kulkee äidin muuttuneen käytöksen mukana, mutta ei sitä halua myöntää. Koskaan ei ole oikea aika menettää läheistään. Myöntää, että menetys voi tulla myös mielen katoamisen, muistisairauden muodossa.

Anna Järvisen Uni viime yönä: oli yksi toisen korona-vuoden hienoimpia lukukokemuksia. Se oli pienistä murusista koottu tarina, kipeä, heleä, surusilmäinen. Järvisen kielen pakahduttava kauneus lumosi, ja kun huomasin alkuvuodesta, että häneltä tulee lisää luettavaa, oli lukuvalinta varsin ehdoton.

"Minun veljeni ei ikinä tekisi tällaista. Eivät serkkutytöt liioin. Serkkupojilla ei ollut vielä huolista tietoakaan. He olivat revetä riemusta, kun käskin heidän varjella lompakoitaan Täby Centrumissa, eivätkä tahtoneet pysyä tolpillaan, kun matkivat isäpuoleni aggressiivisia juoponelkeitä. Heidän elämässään kaikki oli helppoa ja naurettavaa. Kukaan. Jonka tunsin. Ei ollut yhtä omituinen kuin minä."

Arvaamaton on Unen tapaan kaunis ja heleä – eheämpi, kiinteämpi ja lineaarisempi tosin. Kyllä sekin poukkoilee, tai kulkee useammassa aikatasossa: äidin sairastumisessa, äidin sairastamisessa ja tyttären omassa nuoruudessa. Jokaista aikaa kuitenkin yhdistää yksi ja sama: valtaisa äidinkaipuu. Kertojalla on ollut koko elämänsä ikävä äitiä. Eräänä kesänä saaressa, 11-vuotiaana kun aikuiset lähtivät menoilleen ja serkukset jäivät keskenään. Eräänä hetkenä Ruotsissa, kun isäpuolen juopottelu muuttui yhä aggressiivisemmaksi. Eräässä suuressa talossa nykypäivänä, jonka nurkissa pelottaa olla. Eräissä hoitoneuvotteluissa palvelutaloissa, joissa pitäisi saada hoitajat ymmärtämään äidin pelko heitä kohtaan.

Ja samalla kaikki on niin outoa – kertoja on liian herkkä, liian outo, liian neuroottinen, liian varovainen. Vain menneen ammatin oppilaat yläasteella tuntuivat ymmärtävän hänen erityisyytensä. Muualla oli vaikeaa ja niin väärin. Ja nyt kun äitikin sairastuu, omaiselle siihen yhteen kaikista kipeimpään eli muistisairauteen, on niin vaikea olla. Vaikea olla maailmassa ilman äitiä.

"Jos sen sijaan on pettynyt itseensä, koska ei ymmärtänyt mitä olisi ollut koko ajan – äiti joka ajoi autoa, pystyi puhumaan ja ymmärtämään – pitää kuitenkin muistaa, miten on pikkulasten ja koiranpentujen laita.

Sitä kuvittelee että jos niitä olisi, voisi hellitellä niitä ja tulisi hyvä olo. Mutta todellisuudessa pikkulapset sen paremmin kuin eläimetkään eivät halua olla kenenkään helliteltävinä. Kissanpennunkin kanssa joutuu heti hyväksymään, että se tahtoo olla subjekti."

Anna Järvinen käy Arvaamattomassa samastuttavasti läpi sekä meneillään että tuloillaan olevaa menettämisen surua, joka siirtää kokijansa lähen väkisin takaisin siksi nuoreksi henkilöksi tai jopa pieneksi lapseksi, jonka vanhemmankaipuu ei koskaan täysin katoa. Arvaamaton on eräänlainen kasvutarina ja tarina irtipäästämisestä, toisaalta se on myös ote, jossa roikkuu roikkuu roikkuu, yrittää pitää kiinni toisenkin puolelle, ettei hän ihan vielä lipeäisi liian kauas todellisuudesta. Se on suruisa tapa käsitellä vääjäämätöntä, itseään äidittömänä suuressa ja ahdistavassa maailmassa. Ja se on jälleen juuri niin kaunis kuin Järviseltä odotinkin.

CLEAN

ALIA TRABUCCO ZERÁN : CLEAN

272s.

4th Estate 2024

Alkuteos: Limpia, 2022

Espanjasta englanniksi kääntänyt Sophie Hughes

Estela palkkautuu santiagolaiseen yläluokkaiseen perheeseen kodinhoitajaksi – ihan hetkeksi vain, saadakseen rahaa hänen ja äitinsä etelässä olevan talon sinkkikaton korjaamiseen. Hetkestä tulee kuitenkin ensin viikkoja, sitten kuukausia, lopulta vuosia. Ja yhtäkkiä perheeseen Estelan aloittamisen aikaan syntynyt lapsi, tyttö, niña, onkin jo seitsemän. Oli seitsemän. Kuollessaan.

"I've mentioned before that this story has several beginnings. It started the day I arrived at that house, but also everyday I didn't leave."

Chileläisen alia Trabucco Zeránin jännitys-/mysteeriromaani alkaa siitä mihin kirja myös päättyy, tytön, niñan, kuolemaan. Zerán paljastaa ’loppuratkaisun’ jo alkumetreillä, ja alkaa kuljettaa piinaavalla, kujeilevalla ja kiertoteitä kuljeskelevalla tavallaan lukijaa yhdessä Estelan kanssa kohti syitä ja seurauksia. Jos sellaisia maailmassa koskaan on. Zerán leikittelee taiten kerronnalla, joka ei ala – tai jolla on yhtä monta alkua, kuin tarinalla koskaan voi ollakaan. Mistä tarinat edes alkavat? Mikä on se kohta, missä olisi voinut valita toisin? Entä jos niitä kohtia on joka päivä, valtavasti peräjälkeen, onko silloin sellaista kohtaa siis oikeastaan olemassakaan?

Zeránin jännäri on siis kuin kattila, joka lämmittää hiljalleen siellä uiskentelevan sammakon vettä. Merkkejä on, jos niihin kiinnittää huomiota. Toisaalta: yksinään mikään ei ole merkki, merkit muodostuvat vasta kokonaisuuksista, joihin taas tarvitaan etäisyyttä. Estelan äiti on jo aiemmin varoittanut tytärtään kodinhoitajan työstä, sen vangitsevan ja jopa orjuuttavan emotionaalisesta mahdottomuudesta, lähtemisen vaikeudesta, kiintymisen välttämättömyydestä. Zerán paneutuukin taiten nykyajan orjuuteen – luokkaeroihin, orjamentaliteettiin, joka saa meidät kuvittelemaan, että teemme merkityksellistä työtä meitä riistävälle järjestelmälle, joka saa meidät ajattelemaan, että väkivallan teot ovat yksittäisiä sattumia niiden rakenteellisen johdonmukaisuuden sijaan. Estelanhan on vain yhden perheen yksi kodinhoitaja, eikä hänkään ole täydellinen. 

“This is just the way life goes: a drop, a drop, a drop, a drop, and then we ask ourselves, bewildered, how we’ve ended up soaked to the bone.”

Romaanin erronta on verkkaisaa ja kiusoittelevaa, taitavaa ja vangitsevaa. Zerán mahduttaakin jännitysromaaniinsa enemmän kuin genrekirjallisuuteen usein laitetaan: se on myös kommentaari (henkisestä) väkivallasta, luokasta, kotitöistä ja Chilen poliittisesta tilanteesta. Clean kurottaa moneen, ja pysyy hienosti kasassa, venyttää ja onnistuu luomaan piinavan tunnelman jo ensisivuilta asti. Clean näyttää tarkasti, miksi me jäämme paikkoihin, joissa meidän on paha olla, miksi tuttu helvetti on aina henkisesti helpompi kuin tuntematon paratiisi. Cleanin tunnelma on synkkä ja pimeä, se rätisee kuin sähköaita, hajottaa kuin blenderiin salaa laitetut kivet. Estela puhuu romaanissa jollekulle kaksisuuntaisen ikkunan takana, käy läpi jo tapahtunutta, alkua, alkuja, lopputulosten hiljaista ennustettavuutta. Kuin kodinhoitaja päivittäisissä askareissaan äänensä menettäneenä Zerán luo eristyneen maailman, joka rajoittuu kuitenkin yhden perheen sijaan laajemmaksi puheenvuoroksi yhteiskuntaluokkien välisestä räikeän hiljaisesta väkivallasta.

LUKUVINKKEJÄ LUE MAAILMA VUODESSA -HAASTEESEEN, HEINÄ-SYYSKUU

Puolivälissä mennään sekä vuotta että Lue maailma vuodessa -haastetta. Tuttuun tapaan vinkkailen täälläkin taas kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan luettavaa maailmalta. Edelliset osat löytyvät täältä: kohdat I-III & kohdat IV-VI.

ETELÄ- TAI KAAKKOISAASIALAISEN KIRJAILIJAN KIRJOITTAMA KIRJA

Arundhati Roy : Joutavuuksien jumala, Äärimmäisen onnen ministeriö / Intia

Kevin Kwan : Ökyrikkaat aasialaiset / Singapore

Balli Kaur Jaswal : Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut / Singapore

Manjushree Tpaha : Unohda Kathmandu / Nepal

Rani Manicka : Jasmiinin tuoksu / Malesia

Tahmima Anam : Kulta-aika / Bangladesh

Eka Kurniawan : Kauneus on kirous / Indonesia 

Kaliane Bradley : Aikaministeriö / Kambodza

Pitchaya Sudbanthad : Bangkok Wakes to Rain / Thaimaa

Shubhangi Swarup : Latitudes of Longing / Intia

Samantha Sotto Yamboo : Watermoon / Filippiinit

Tan Twang Eng : The House of Doors / Malesia

Việt Thanh Ngủyen : The Refugees / Vietnam

Shehan Karunatilaka : The Seven Moons of Maali Almeida / Sri Lanka

Souvankham Thammavongsa : How to Pronounce Knife / Laos

Kunzang Choden : The Circle of Karma / Bhutan

KIRJAILIJA ON AASIAN MAASTA, JONKA NIMI LOPPUU -STAN

Sayragul Sauytbay & Alexandra Cavelius : Avaintodistaja / Kazakstan

Homeida Qaderi : Tanssia moskeijassa / Afganistan

Moshin Hamid : Exit West, Viimeinen valkoinen mies, Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä / Pakistan

Sergei Lukjanenko : Yöpartio / Kazakstan

Kamila Shamsie : Poltetut varjot, Jumala joka kivessä, Joka veljeään vihaa / Pakistan

Atiq Rahimi : Kärsimysten musta kivi / Afganistan

Andrei Volos : Animaattori / Tadzikistan

Khaled Hosseini : Tuhat nousevaa aurinkoa, Leijapoika, Ja vuoret kaikuvat / Afganistan

Syed M. Masood : The Bad Muslim Discount / Pakistan

Ayesha Manazir Siddiqi : The Centre / Pakistan

Nadia Hasmini : Spilled Ink / Afganistan

Fawzia Koofi: The Favourite Daughter / Afganistan

Soniah Kamal : Unmarriageable / Pakistan

Rafia Zakaria : Against White Feminism / Pakistan

Fariba Nawa : Opium Nation / Afganistan

Sambra Habib : We Have Always Been Here / Pakistan

KIRJAILIJA ON KOTOISIN EI-ENGLANNINKIELISESTÄ SAARIVALTIOSTA

Chi Ta-wei : Kalvot / Taiwan

Balli Kaur Jaswal : Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille / Singapore

Ananda Devi : Näistä raunioista / Mauritius 

Christina Garsía : Kuubalaiset sisarukset / Kuuba

Françoise Vergès : Dekoloniaalinen feminismi / Reunion (Ranska)

Mohamedoud Ould Shali : Guantánamon päiväkirja / Mauritius

Shankari Chandran : Teehetkiä kanelilehdossa / Sri Lanka

Edwidge Dandicat : Verestä viljava maa / Haiti

Jing-Jing Lee : How We Disappear / Singapore

Naivo : Beyond the Rice Fields / Madagaskar

Intan Baramaditha : Apple and Knife / Indonesia

Angie Cruz : Dominicana / Dominikaaninen tasavalta

Maika Moulite & Maritza Moulite : One of the Good Ones / Haiti

Gabriela Garcia : Of Women and Salt / Kuuba

Anuk Arudpragasam : A Passage North / Sri Lanka

Qiu Miaojin : Notes of a Crocodile / Taiwan

IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

NOOR NAGA : IF AN EGYPTIAN CANNOT SPEAK ENGLISH

186s.

Graywolf Press, 2022 

“Question: If an Egyptian cannot speak English, who is telling his story?”

Kesäkuun Lue maailma vuodessa -haastekirja on täällä, ja tällä kertaa lukuvuoroon valikoitui jo useamman vuoden kirjaston varauksissa jäädytettynä ollut alexandrialaiskirjailijan Noor Nagan If an Egyptian Cannot Speak English (tästä eteenpäin If an Egyptian). Naga on itse kahden egyptiläistaustaisen vanhemman lapsi, ja hän on kasvanut niin Yhdysvalloissa, Dubaissa kuin Kanadassakin, ja asuu nykyään Kairossa, Egyptissä.  If an Egyptian on hänen tunnetuin romaaninsa, palkittu tarina kahdesta nuoresta: ensinnä Nagan itsensä kaltaisesta, yhdysvalloissa syntyneestä ja kasvaneesta 20-vuotiaasta naisesta, joka päättää "palata" vanhempiensa kotimaahan, Egyptiin ja Kairoon, jossa hän päätyy työskentelemään suurlähetystöön englannin opettajaksi. Toisena keskushenkilönä taas on egyptiläisestä kylästä Shobrakheitista kotoisin oleva nuori mies, melkein kaksimetrinen entinen kuvajournalisti, joka elätti itsensä Arabikevään aikana myymällä valokuviaan ulkomaisille uutiskanaville. Hiuksensa kokonaan ajaneen naisen sekä pitkähiuksisen miehen rakkaustarina kasvaa romaanissa kuvaksi globaalin pohjoisen ja etelän törmäyskurssista, jossa juuri kenenkään ei ole mahdollista ymmärtää toistaan. Ei etenkään, kun amerikkalaisen tytön arabia on kuin päiväkoti-ikäisen, eikä egyptiläinenkään poikakaan puhu englantia, hyvä jos kylässään sai edes perustason opetusta kouluaikoinaan.

“I’m caught between my desire to understand and my desire to appear as though I already understand”

Noor Nagan romaani on kunnianhimoinen sekä esteettisesti että rakenteeltaan: Naga rakentaa moninaisesta ja kompleksisesta rakkaustarinastaan kielellisesti korkeatasoista proosaa ja uskaltaa yhdistää siihen monenlaisia kerronnan eri tapoja aina vuoropuhelusta teoksen kolmannen osan litteroituun kirjoittajapiirikeskusteluun. Kieli soljuu ja kuvaa kauniisti rumuuttakin ympäriltään: ymmärtämättömyyttä, esteitä ja erimielisyyksiä, rakenne taas kulkee kolmen osan välillä kolmeen eri tapaan: kysymys-vastaus-muodossa, alaviitteinä ja kirjoituskurssidialogina. Etenkin vuorotellen kirjan keskushenkilöiden, nimettömäksi jääneen Amerikkalaistytön ja Pojan Shobrakheitista, etenevät osiot kaksoisvalottavat arabikevään jälkeisen kairolaistodellisuuden monimutkaista luonnetta – heidän välillään ei ole ainoastaan kielimuuria vaan myös valtava kulttuurisen ymmärryksen muuri, joka yhtäältä estää heitä ymmärtämästä toisiaan kovinkaan syvällisesti mutta toisaalta myös saa etenkin länsimaisen tasa-arvotoiminnan performatiivisen luonteen hyvinkin vahvasti näkyviin. Kun intersektinaalinen feministi irroitetaan New Yorkista 2020-luvun Kairoon, ei sosiaaliset säännöt, yhdenvertaisuuden vaatimukset ja parisuhdedogmit enää päde, kun välissä on voimakas pyristely elää aivan toisenlaisen todellisuuden ehdoilla. Tämä ei ole kuitenkaan pelkkää kritiikkiä länsimaiselle tasa-arvo- ja feminismitaistelulle, se on ennemminkin Saharan ja saasteiden hiekkaan peittynyt todellisuus postkoloniaalisista sosiaalisista normeista, joiden alla on ihmisten aivan toisenlaiset tarpeet, toiveet ja halut. Yhteiskunnat syntyvät aina omista historioistaan, eikä mitään voi siirtää suoraan sellaisenaan toisaalle ottamatta näitä historioita huomioon. 

“To wake up from a dream you have been dreaming since birth is powerful. But to wake up from a dream you have been dreaming from birth with almost a hundred million people, brothers and strangers alike, a collective nightmare, a nightmare we had been imbibing all our lives and passing around to one another, feeding innocently to our newborns—that we are worthless, that we deserve no better than the filth we live in . . . If there is a Judgment Day, this was it.”

If an Egyptianin todellisuus ei siis ole 2020-luvun globaali pohjoinen, vaan vuoden 2011 arabikevään jälkeinen Kairo. Kairo, reilu kymmenen vuoden takaisen kansannousun veteraanit käsittelevät traumojaan, addiktioitaan sekä sitä kivuliasta todellisuutta, ettei mikään oikeastaan koskaan muuttunut - Hosni Mubarak vaihtui ehkä Abdel Fattah Al-Sisiin, mutta korruptio, talous ja yhteiskunnallinen jakautuneisuus vaihtui jopa edellistä pahempaan. On käynyt hieman kuin usein suurten yhteiskunnallisten vallankumousten jälkeen käy: vanha näyttäytyykin nostalgiasta käsin katsottuna parempana, yhteiskunnallisesti tasa-arvoisemmalta ja mahdollisuuksiltaan parempana, kun luvattua autuutta ja lopputulosten tasa-arvoa ei saatukaan. Kapitalisti tai diktaattori korvasi vain toisen, ja yksittäisen vallanpitäjän lisäksi ainoastaan tavalliset kansalaiset menettivät jotain sellaista, mikä on ollut jopa syy elää. Kairo ei "herää henkiin aistivoimaisesti", kuten usein näissä länkkäreille suunnatuissa, eksotisoiduissa romaaneissa on tapana, vaan se elää vahvasti kertojansa omin ehdoin – se on rakkaustarina jälkikolonialistisesta maailmasta, jossa länsimaiset normit eivät sellaisenaan päde. Naga ei moralisoi, ehkä hieman alleviivaa ja osoittelee, mutta luottaa pääosin lukijaansa juurikin kaksoisvaloituksen avulla. 

“If you have documented a revolution, how can you bring yourself to capture anything else on those same streets where your brothers stained the asphalt with their lives?”

Kirja kokonaisuutena on vetävä, paikoin jopa trillerimäisen jännittävä. Se tekee mieli ahmia, luen sitä joka välissä kun vain ehdin (ja vähän silloinkin kun en ehtisi). Jossain kohti, ehkä keskivaiheilla, uuvun jo alaviitteisiin ja jatkuvaan selittämiseen, toivoisin Nagan antavan lukijan ymmärtää itse enemmän. Mutta toisin kuin esimerkiksi Goodreadsin arvioiden perusteella muut lukijat, minä taas rakastin lopun käännettä, joka vei metatekstin ja alleviivaamisen aivan omiin sfääreihinsä: viimeisessä osassa Naga oikein nostaa länsimaiset silmälasit ja tulkintakehykset, dogmatisoituneet tasa-arvokäsitykset ja performatiiviset tulkintakehykset keskiöön muistuttaakseen, miten mikä tahansa yksi totuus on lopulta haitallista aatteelle kuin aatteelle. Ja kun viimeinen sivu on käännetty, tekisi kirja mieli aloittaa jo uudestaan, uusien vihjeiden, uusien kohtien, uusien enemmän tai vähemmän epäluotettavan kertojan vinoutuneisuuden paljastamiseksi.

Lue maailma vuodessa: 6. Kirjassa käsitellään maahanmuuttotaustaisuutta tai se on diasporakirjallisuutta

KESKUSTELUJA KRIITIKOIDEN KESKEN – MAARIA YLIKANGAS : KRITIIKISTÄ

MAARIA YLIKANGAS : KRITIIKISTÄ

379s.

S&S 2025

Saatu arvostelukappaleena

Kritiikistä: Olen kirjoittanut kirjablogiani hieman yli yhdeksän vuotta, ja pitänyt siihen liittyvää kirjagram-tiliä @mitaluimmekerran'ia kahdeksan vuotta. Olen kertonut kirjoittavani tunteistani, ajatuksistani ja kokemuksistani, "kriittisesti, jos on tarve, kritiikittä, jos rakastan". Olen aina ajatellut, että oikea kirjallisuuskritiikki on kuitenkin lähes jonkun julkisen tahon suojaama ammattinimike, joka vaatii ihan vähintään kirjallisuustieteen maisteriutta sekä valtavia portinvartijaverkostoja, joiden avulla voi hilautua Hesariin kertomaan, miten väärin joku kirja on taas kirjoitettu, luettu tai koettu. Olen ollut tarkka siitä, etten missään nimessä kirjoita kritiikkiä. Kriittisesti, kylläkin. Mutta en tätä nimikesuojattua Suurten Salien Ammattitekstiä.

Kysyn asiaa myös muilta kirjagrammaajilta. Heistä 99% on sitä mieltä, että hekään eivät missään nimessä ole kriitikoita. Ne, jotka kirjoittavat vain huvikseen, painottavat tekemisensä ehdotonta harrastajamaisuutta, omia tunteitaan, subjektiivisuuttaan tai objektiivisuutensa ja ammatimaisuutensa puutetta. Ne kirjagrammaajat taas, jotka kirjoittavat ihan (sivu-)työkseenkin kritiikkejä, erottavat kuitenkin sekä blogi- että kirjagrampostaukset oikeasta kritiikistä, paljolti jo muotonsakin takia. Samassa keskustelussa Maaria Ylikangas, siis ihan oikea kirjallisuuskriitikko!!, sanoo että moni kirjasomettaja tosiaan tekee pesäeroa juurikin harrastuneisuuden nimissä, osin myös välttääkseen kriitikkouden mukanaan tuomat velvoitteet. Kiistän väitteen, kunnes 20 minuuttia myöhemmin muiden kirjagraammaajien irtisanoutuessa ihan jo tekevänsä edes kirja-arvioita, ymmärrän ehkä sittenkin, mistä Ylikangas puhuu. Mutta vaikka kirjoittaisin kritiikkiä, en kai silti ole kriitikko?

Kriitikoista: Somen lisäksi Kritiikissä-kirjassaan Ylikangas argumentoi, että jokainen julkisesti taidepuhetta tuottava sisällöntuottaja on de facto kriitikko – halusi tai ei. Moni kanssakirjagrammaaja opponoi. Oma kumppanini, kirjallisuutta maisteriksi asti opiskellut kirjoittamisen opettaja ja kirjailija, opponoi. MuTtA kUn EmMe Me OlE aMmAtTiLaIsIa! Emme me sitä tätä tai tuota. Ylikangas argumentoi tätä vastaan kirjassaan: ei moni muukaan kriitikko sitä tätä tai tuota. Ei ole olemassa mitään tutkintoa, ja vaikka olisikin, taidekeskustelu on nimenomaan jotain, mihin moni on kaihtamatta tarttunut. Totta kai hyvä pohja kritiikille on kyvyssä ymmärtää, kontekstoida, analysoida ja laajentaa henkilökohtaisesta teoskohtaisempaan. Mutta kun! Emme me pyri objektiivisuuteen!

Objektiivisuudesta: Tässä vaiheessa palaan Ylikankaan kirjan kanssa myös aiempaan omaan tekstiini, jonka olen kirjoittanut pari vuotta sitten kriitikkonakin työskentelevän Claire Dedererin Monsters: A Fan's Dilemma -kirjasta. Dederer nimittäin yhtyy Ylikankaan käsitykseen siitä, että itseasiassa objektiivista kritiikkiä ei ole olemassakaan. Dederer itseasiassa huomauttaa, että  kritiikkien objektiivisuusvaatimus on peräisin patriarkaalisesta käsityksestä, että (valkoinen hetero-)miehisyys on jotain universaalia ja samastuttavaa, ja kaikki muu halveksuttavaa identiteettipolitiikkaa, jonkun ominaisuuden läpi luettavaa tai lukevaa. Tämän logiikan mukaan jonkun ei-miehen kirjoittaessa elokuvakritiikkiä miesten tekemästä elokuvasta, hän ”sortuu subjektiivisuuteen”. Ja vastaavasti, kun mies kirjoittaa kritiikkiä ei-valkoisen ei-hetero-ei-miehen teoksesta, ei hän näekään universaalia, koska ei näe itseään – teoksen itsensä täytyy siis olla subjektiivinen, eli ei-kiinnostava.

Ylikangas kirjoittajaa samaa: kritiikki lähtee aina kirjoittajastaan – eli kriitikosta. Se on aina yhden ihmisen käsitys, yhden ihmisen analyysi, yhden ihmisen tulkinta. Ja jos tuulkinnan luonne on jotain on, se on aina ehdottoman subjektiivista. Kuten Dederer osoittaa, on tosiaan kenties niin, että yhteiskunta, jonka entinen ainoa edustaja oli Valkoinen Mies, oli niin sokea omalle subjektiivisuudelleen, että se erehtyykin paitsi itsensä myös maailman kanssa ja pahasti. Juuri sellainen objektiivisuusnäkemys – tai pikemminkin; vaatimus – on se, millä pyydetään laittamaan tunteet sivuun, ja keskittymään kaksinapaisen maailman nerouden puoleen, ohittamaan tekijä ja ihailla vilpittömästi teosta. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole tunteiden sivuun laittamisesta, vaan siitä, että miehen miehiselle, Patriarkaaliselle Lausujalle toisen samanlaisen miehisen miehen ”yleisteos” ei herätä miehessä samoja tunteita, jolloin hän luulee katsovansa objektiivisesti vaikka todellisuudessa hän katsookin kaltaistaan, tai lähes itse itseään peilistä todeten, että juku, olenpa minä hieno tänään. 

Hyvä on. Objektiivisuuskin on sittenkin vain harha. Mutta vaikka myöntäisimme, että subjektiivinen tekstikin voi olla kritiikki, ei kai kirjabloggaajalla ja kirjagrammaajalla sentään valtaa ole?

Vallasta: Kun pohdimme perinteistä kriitikkoa, mietimme siis Valkoista Miestä, joka pitää miesteoksia yleismaailmallisina ja ei-miesteoksia turhanpäiväisinä hupsutteluina, jonka kaltaista lätinää on luettu jo vuosisadat. Eli mietimme Kulttuurisetää, Antti Majanderia tai Herman Raiviota. Miehiä, jotka systemaattisesti pitävät kiinni omasta tavastaan kirjoittaa, eivätkä taivu kulttuuristen vaatimusten edessä. Miehistä, jotka kirjoittavat Helsingin Sanomiin, ja jollain logiikalla sanelevat tuleeko kirjasta koskaan mitään. 

Mutta näinhän se ei siis aivan mene. Moni kriitikko tekee kritiikkejä enemmän tai vähemmän prekaarissa todellisuudessa ilman suurempaa jatkumoa, muistuttaa Ylikangas. Totta, moni kirjoittaa valtamediaan, ja totta, Hesarin kaltaiseen instituution sisältä Ylikangas huomauttaa kritiikin edustavan yksittäisen kriitikon lisäksi myös rakenteellista valtaa. Ei ole siis ihan sama mitä sanotaan ja missä. Mutta, tässä tuleekin se suurin mutta: onko itseasiassa niin, että sitä samaa valtaa on varsin paljon muullakin taidekeskustelulla? Ja juurikin näillä kirjablogeilla ja sosiaalisella medialla? Tai oikeastaan: digitaaliskapitalistisilla konserneilla kaikella tämän takana? Nimittäin jos jostain ei voi irtisanoutua edes harrastelijana, on se julkisen kirjoittelun tuomasta vastuusta. Jos aidosti haluaa kirjoitella itselleen, omista tunteistaan, kirjoittanee päiväkirjaa. Kun harrastuksen taas tuo päivänvaloon, on sille tarkoituskin saada yleisöä, vaikkei sitä aina halutakaan myöntää. 

Kirjat ja kirjallisuus tunnetaan jotenkin yhtäältä Pyhänä Taiteena ja toisaalta arvostelukappaleineen ja pressikutsuineen myös Kaupallisena Vaikuttamisena. Tuohon välimaastoon ei ole aina kirjasomettajana helppo asettaa itseään: allekirjoittanutkin vastusti hyvinkin vahvasti KKV:n uusia mainonnan eettisiä ohjeita, joiden mukaan jokainen arvostelukappale pitäisi periaatteessa merkitä mainokseksi. (Periaatteessa siksi, että ihan näin suoraa ohjetta KKV ei antanut ja toisekseen, ohjeetkin koskivat ammattilaisvaikuttajia, mikä on jälleen ajassamme termi, jota on melkoisen vaikea määritellä. Mutta ajattelen, että koska minun somessani ei liiku raha, olen siis harrastaja?). Perustelin sitä taiteella ja toisaalta lukijan oikeudella pitää edelleen mainosta asiana, jonka takana liikkuu raha, ei pelkästään arvostelu-/markkinointikappale kirjasta. Ja samalla: teemme sitä kaikki läpeensä kaupallisella alustalla, jonka ansaintalogiikka perustuu yksityistietojen myymiseen ja toisaalta loputtomaan mainossisältöön, algoritmeihin, jotka tallaavat kyllä kirjallisuuden kaltaiset aiheet hyvinkin syvälle näkymättömyyden suohon. Niinpä opettelemme tekemään postauksistamme myyvempiä, mikä jälleen keikauttaa sen Pyhän Taiteenkin lähemmäs Kaupallista Vaikuttamista. 

Joten kyllä. Myös meillä on valtaa. Voimme lähteä tai olla lähtemättä mukaan tiettyihin kirjahypeihin. Voimme mainostaa tai olla mainostamasta kirjoja. Voimme lukea tai olla lukematta erilaisia ihmisvihamielisiä ja transfobisia hahmoja ja joko kirjoittaa tai olla kirjoittamatta heidän teoksistaan. Mutta mitä emme voi tehdä, on sen kieltäminen, ettemmekö mekin olisi seuraajakunnaltamme pienilevikkisiä kulttuurilehtiä jopa laajemmalle leviäviä kirjoittajia, arvioijia ja kriitikoita. Ja niin kauan kun teemme sen julkisesti, vastuu monenlaisestakin läpinäkyvyydestä, omien mahdollisten jääviyssuhteiden avaamisesta sekä ylipäätään kirjallisuuspuheen sävyistä ja sävyttömyyksistä. Valta on monimutkaista ja hähmäistä, mutta siitä ei pääse vain kieltäytymällä tietystä nimikkeestä, Ylikangaskin tuntuu rivien välissä muistuttavan.

Kirjasta itsestään: Ja kun viimein tänne asti päästiin, niin kyllä, luin siis Maaria Ylikankaan Kritiikistä-kirjan, ja tässä nyt jonkinlaista arvioita, kritiikkiäkin siitä kirjoitan. 

Kritiikistä on ihanan runsas, polveileva ja silti kauniisti kasassa pysyvä esseeteos, jossa Ylikangas antaa palaa kritiikin saralla. Hän taustoittaa, esittelee historiaa, lukee toisin. Ylikangas kirjoittaa oodeja vaikeudelle, muistuttaa velvollisuudestamme itseasiassa pitää kiinni sivistyksestä sen sijaan että helpottaisimme sitä loputtomiin eliittisyyden pelon nimissä. Ilman sanoja meillä ei ole todellisuutta, ja ilman uusia sanoja emme pysty nimeämään uusia todellisuuksia, Ylikangaskin muistuttaa. Toisaalta on myös vaarallista mennä siihen lankaan, että lukeminen yksin ylevöittäisi – tuskin Jordan Petersonit ynnä muut hahmot tahkoaisivat kirjoillaan edelleen rahaa, jos lukeminen ja kirjat itsessään olisivat jonkinlainen pyhä graalinmalja, josta nauttiessa kenestä tahansa tulee upeita ja empaattisia, vähän parempia ihmisiä.

Hän näyttää konkreettisesti omilla teksteillään, millainen kritiikki on kiinnostavaa, ja millainen unohtuu ehkä ennemminkin osoittelemaan omaa asemaansa kuin keskittymään käsillä olevaan teokseen. Hän muistuttaa kriitikon vastuusta, mutta toisaalta alleviivaa kritiikin ikuista subjektiivisuuden luonnetta. Kirjan rakenne on toimiva, viitteet muihin ajattelijoihin, kriitikoihin, kritisoituihin teoksiin ja teorioihin soljuu sujuvasti, ja Ylikankaalla onkin erityisen ihailtava tapa kirjoittaa runsaasti ilman että fokus katoaa, käyttää haastavana pidettyä sanastoakin menemättä vaikeilun puolelle. 

Paljous on Ylikankaan tekstissä jatkuvasti läsnä, ja se tekee tästä juuri niin viehättävän kirjan. On ihanaa, ettei tällaisen esseemuotoisen teoksen tarvitse mahtua mihinkään ennalta määrättyyn raamiin, vaan omien mielenkiinnonkohteiden perässä saa tykitellä menemään satoja sivuja. Loppua kohden se tosin hieman löystyy ja alkaa väsyttää, mutta se nyt on toisaalta non-fiction tyyppivika: ehkä kustannustoimittaminenkin löystyy loppua kohden? Ylikangas tuntee selvästi aiheensa, ottaa kantaa ja perustelee näkökulmansa, ja antaa ajateltavaa paitsi kirjoista kirjoittaville, myös niitä lukeville. Kritiikistä onkin heleä puolustuspuhe paitsi kritiikille ja kriitikoille, myös taiteelle ja taidepuheelle sekä sen monimuotoisuudelle. Siksi se on oikeastaan aika ehdoton lukusuositus jokaiselle, joka kirjoittaa esimerkiksi taiteesta ja kirjoista ihan vain internettiinkin. Sillä kuten Ylikangas sanoo, "tietyllä arkisella tavalla, jokainen taiteesta keskusteleva on kriitikko. Sitten ei kuitenkaan ole. Kritiikki kun on julkista."

A LEOPARD-SKIN HAT

ANNE SERRE : A LEOPARD-SKIN HAT

112s.

Lolli editions 2024 

Alkuteos: Un chapeau léopard, 2008

Ranskasta englanniksi kääntänyt Mark Hutchinson

Meistä monilla on varmasti ollut sellaisia ystävyyssuhteita, joissa toinen osapuoli on vienyt meiltä enemmän kuin olemme itse toiselta saaneet. Toisissa hetkissä, toisissa suhteissa, olemme monet varmasti olleet myös itse niitä enemmän vieviä, enemmän syöviä. Usein tällaiset ystävyyssuhteet ovat ehkä juuri epätasapainoisuutensakin vuoksi väliaikaisia – äärettömän suuria ja tärkeitä, mutta enemmän elämäntilanteeseen tai hetkiin kuin ikuisuuteen sidottuja. Joskus ne kestävät kuitenkin koko elämän. Tai ainakin sen, mitä toisen elämä kestää.

Anne Serren alunperin 2008 ranskaksi julkaistu kaunis, pieni ja vähäeleinen pienoisromaani A Leopard-skin hat on tällainen tarina. Se on kertomus Fannysta ja The Narratorista, Kertojasta, heidän ystävyydestään. Fanny on herkkä, hauras ja niin hennosti kiinni maailmasta, että hän jäljittelee enemmän muita kuin löytää itsensä muiden joukosta kokonaisena. Kertoja taas on kannatteleva, antava osapuoli, joka varjelee Fannya suurimmalta salaisuudeltaan: oman elämänsä onnellisuudelta ja tasaisuudelta. Usein kun epäsuhtaisimmat ystäyyssuhteet elävät juuri siitä, että niihin mahtuu vain yksi tunne ja yksi todellisuus, ja se harvoin on jomman kumman hyvinvointi.

Serre valottaa vähän, mutta taiten: Fannysta ei anneta juurikaan taustoja, ei Kertojastakaan. Lukijan tarvitsee ymmärtää oikeastaan vain heidän välinen dynamiikkansa ymmärtääkseen molempia syvemmin. Vaatiikin taitavuutta osata näin lyhyellä, tiiviillä ilmaisulla rakentaa kaksi näin uskottavaa, moniulotteista henkilöhahmoa, tuoda heidät eloon – ja viedä heidät kirjan loputtua taas jollain tapaa pois. Lukija saa vain vihjeitä, hienovaraisia ja kauniita, isän huolen herkästä ja paljon lepoa kaipaavasta Fanny-tyttärestään, Kertojan luottamuksen Fannyn raudanlujaan voimaan. Isän ja tyttären kiihkeän pelihetken, jonka keskeyttäminen johtaisi jopa ilkeään kiusoitteluun, ja silti pyyntöön, että Kertoja tulisi mukaan. Serre tavoittaa sen maiseman, jossa vinoutuneita ihmissuhteita eletään: sen kaltevan pinnan, jossa toinen ehkä yrittää muuttaa välillä rooleja, mutta vahvempi pitää ne kiinni paikallaan pelkällä omalla olemassa olollaan, painovoimallaan. Ja mitä kaikkea tällaisissa ihmissuhteissa sietääkään – miten herkimmät mielet ovat välillä myös niitä vahviten muita haavoittavia.

Booker Internationalin lyhytlistalta lukulistalleni päätynyt englanninnos on upea kuvaelma ystävyydestä sekä mielenterveydestä, jopa hulluudesta (kirjailijan sanavalinta, joka aukeaa upeasti teoksen luettua), joka vie kauneudellaan mennessään. Se on viipyilevä ja psykologisesti tarkka, se tavoittaa jotain sellaista herkkää, joka useammalta jää ihmissuhteissa ja ihmisissä huomaamatta. Serren kieli ja Hutchinsonin käännös on vavisuttavan kaunista, jopa lyyristä kieltä kompastumatta silti liikaa kikkailuun – estetiikka on läsnä kuvastamassa paitsi Fannyn itsetuhoa myös Kertojan salattua, onnellisempaa elämää. Ystävyyttä, sen kaikessa kipeässä kompleksisuudessaan.

"Love is far more important than death, and when it comes to love, a carnage is often indispensable. It's the law."

AAVEKAUPUNKI

KEVIN CHEN : AAVEKAUPUNKI

380s.

Aula & Co 2024

Alkuteos: 鬼地方, 2016

Suomennos: Rauno Sainio

Ch'en T'ien-hung on seitsenlapsisen perheen nuorin – häntä ennen on syntynyt viisi kirottua tyttöä peräkkäin, viimein yksi poika ja pahnan pohjimmaisena vielä toinen poika. Sitäkin epäonnistuneempi tosiaan, miehistä kiinnostunut haihattelija. Aikuistuttuaan hänet ajetaan pois kotikylästä, pois kotimaasta, kauas Eurooppaan, jossa Taiwania ei olla muistettu edes lisätä maailmankartalle. 10 vuotta myöhemmin hän palaa – istuttuaan vankilassa miehen taposta. Koska perheen ankara ja T'ien-hungn karkoittanut äitikin on jo kuollut, siskot ympäri Taiwanin kerääntyvät paikalle ottamaan vastaan hyljeksittyä pikkuveljeään.

Olin vuosi sitten kuuntelemassa Helsinki Litissä Kevin Chenin haastattelua. Ville Blåfieldin ja Chenin haastattelu avasi Litin lauantain, ja se oli varsinainen herkku: Chen oli lavalla valloittava, valovoimainen ja vangitseva. Hänen lavakarismansa syntyi inhimillisyydestä, puhtaasta ilosta miten moni häntä oli kuuntelemassa, villistä poukkoilevuudesta ja silti koherentista kokonaisuudesta – aivan kuin hänen viime vuonna suomennettu romaaninsa Aavekaupunkikin. Kirja on ollutkin viime keväästä asti lukulistalla, ja viimein oman Lue maailma vuodessa -lukuhaasteeni ansiosta sain tartuttua siihen. 

Aavekaupunki on upea, rönsyävä ja pohjavireeltään yhteiskuntakriittinen runsaudensarvi, joka käy läpi yhden kokonaisen perheen historian avulla läpi myös Taiwanin matkan Japanin vallan alta Kiinan sisällissotaan ja Manner-kiinan sekä Taiwanin eriytymiseen. Chen kuljettaa lukijan kapitalismin ja vanhoillisen patriarkaatisen yhteiskunnan nurjapuolille, ja näyttää millaisissa pienissä kylissä ihmiset edelleen työskentelevät globaalin pohjoisen sekä muutaman yksittäisen punaisilla rahakuorilla itselleen taloudellista mahtia haalineen paikallisen vaurastumisen keskellä – miten globalisaatio ei olekaan hyödyttänyt ihmisiä globaalissa etelässä ja miten lyhyessä ajassa se on tuhonnut vuosisatoja kestäneet elintavat. Keskushenkilönsä T'ien-hungin kautta Chen näyttää, että lopulta ihmisoikeudet ovat olemassa vain niille, jotka yhteiskunnan omistavat paksuimmat rahakuoret.

Aavekaupunki vei minulta lähes kokonaisen toukokuun. Aloitin sen ihan ensimmäisinä päivinä, ja sain loppuun vasta vajaa viikko ennen kuun vaihtumista kesäisemmäksi. Aavekaupunki vilisee henkilöhahmoja – ja tietenkin neljällä ensimmäisellä siskolla sekä kahdella viimeisellä pojalla on keskenään hyvinkin samanlaiset nimet, jotta lukijan pää varmasti pysyisi pyörällä. Yksi luku on aina yhden henkilöhahmon kertoma, ilman logiikkaa siitä kuka kertoo mitä ja mistäkin. Välillä ääneen pääsee myös itsemurhan tehnyt viides sisko sekä aiemmin kuollut perheen isä – aaveet, joiden varassa koko taiwanilainen uskomusjärjestelmä pitkälti pyörii. Aaveet ovat totta, he näkevät ja kuulevat kaiken, he jäävät paikkoihin, joista joutuivat lähtemään mitä brutaalein tavoin. He ovat läsnä kaikkialla ja kaikessa, ja vain korruptoituneimmat sielut pystyvät jättämään ne huomiotta. 

Chen puhuu aaveista myös Helsinki Litissä: entisten sukupolvien sielut ovat jokaisessa puussa, jonka ihminen ohittaa, eikä menneisyyttään näin koskaan voi päästä pakoon. Berliinissä nykyään asuva kirjailija näkee globaalin pohjoisen ja etelän eron, ja osaa käsitellä sen ristiriitoja taiten, näyttää meille edelliset sukupolvet jatkuvasti unohtaville ja historiattomuuteen tottuneille ihmisille, millaisten yhteisöjen keskellä olemme ennen eläneetkään. Ja miltä me edelleen suljemme silmämme – omien tekojemme seurauksilta, niiltä uhrauksilta, joita toistemme kustannuksilla olemme tehneet, niiltä selkärangoilta, joilta jatkuvasti viemme ja riistämme ylläpitääksemme nykyistä maailmaamme. Chen ei tee tätä mitään osoitellen tai ilkkuen, vaan kaikessa paljoudessaan hän antaa tarinansa puhua. Tarinan, jossa ehkä voi olla jopa jokunen rönsy liikaa hieman yksinkertaisemman ilmaisun ystäville, mutta ei tätä romaania ainakaan näkökulmien puutteesta voi syyttää. Hieno teos, jonka kanssa vietti hyvinkin mieluusti kolmisen viikkoa.

Lue maailma vuodessa: 5. Suoraan japanista, koreasta tai kiinasta suomennettu teos

NÄIN MINÄ SEN KIRJOITIN

HELMI KEKKONEN : NÄIN MINÄ SEN KIRJOITIN

167s.

Kosmos 2025

Saatu arvostelukappaleena

"Kun saan kirjoittaa, olen parempi äiti, puoliso ja ystävä.

Kun kirjoitan hyvin, kaikki on paremmin. Olo on kevyt, ajatukset virtaavat, tunnen kuuluvani johonkin, kiinnityn.

Kun kirjoitan hyvin, en koskaan tunne oloani lohduttomaksi tai yksinäiseksi. Riippumatta siitä missä olen, minut täyttää ilo ja kyltymätön jano heti pöydän ääreen istuutuessani, kuvailee Ravn.

Jos saisin valita itselleni minkä tahansa ammatin, valitsisin tämän."

Tätä postausta on jotenkin erityisen vaikeaa aloittaa – miten kirjoittaa kirjasta, jossa kirjoitetaan kirjoittamisesta? Miten kuvata kirjaa kirjoittamisesta, joka on niin vahvasti tekijänsä näköinen, kuuloinen ja oloinen, että se puhuu eniten aivan itse itsensä puolesta? Miten kirjoittaa kirjoittamisesta, joka on itsellenikin se luonnollisin tapa olla maailmassa, ymmärtää maailmaa? En tiedä, mutta voin yrittää.

Kirjoitan työkseni itsekin. Kirjoitan myös harrastuksekseni, juuri tätäkin tekstiä, juuri nyt. Oma kirjoittamiseni on hyvin toisenlaista kuin luova kirjoittaminen, kuin romaanin kirjoittaminen. Minun työtäni tutkijana ohjaa ikiaikainen ja hyvin vahva struktuuri, säännöt, kaavat ja pakolliset osuudet. Sen mitta on ennakkoon määritelty. Sen koko rakenne on ennakkoon määritelty. Sen sisälle mahtuu hyvin vähän uutta ja kokeilevaa. Oma työni on myös hämmentävän samanlaista kuin luova kirjoittaminen, kuin romaanin kirjoittaminen. Se lähtee siitä, että on jotain. Ja vain kirjoittamalla voi saada selville, mitä se jotain on: se voi olla kysymys, ajatus, havainto. Se lähtee aineistosta, joka on olemassa, mutta niin kaunokirjallisen maailmankin aineisto on. Se lähtee hahmottomuudesta, tutkimusmatkasta. Ja sen kipukohdat on monessa kohtaa hyvin samanlaisia, kuin kaunokirjallisuudessa, huomaan. Oman artikkelini käsikirjoituksen viimeistelyvaiheessa Kekkosen kirja on kaikkea, mitä en edes tällä hetkellä tiennyt tarvitsevani.

Kekkonen kirjoittaa kirjoittavansa kohti tunnetta – kohti ydintä, jonka voi ymmärtää ja selvittää vain kirjoittamalla. Kirjassaan Näin minä sen kirjoitin Kekkonen käyttää omaa elämäänsä, omaa ääntään näyttämään miten se tapahtuu – miten oman perheen hiljaiset hetket ja vastaamattomat kysymykset saavat hänet yhtä uudelleen ja uudelleen tutkimaan vaiettua ja tukahdutettua. Miten ensin tulee kuva ja vasta sitten tarina. Miten Kekkonen aloittaa vain asioita, jotka kantavat loppuun asti. Näin minä sen kirjoitin kasvaakin vielä suuremmaksi kuin kirjoitusopas: se on vertaistuki, ihminen tekstin taustalla. Se on kaikki ne tunteet, häpeä, kipu, pelko, paniikki, huojennus, etäännytys, läheisyys, mitä kirjoittamiseen ja omaan kirjalliseen tuotantoon liittyy. Kekkonen tavoittaa yleisinhimillisen epävarmuuden ja kuitenkin sen kautta löytää jälleen jotain uutta ja tutkimatonta.

Rakastan Kekkosen kirjoja, se on pidempään blogiani lukeneelle lie jo tullut selväksi. Rakastan Kekkosen ääntä, herkkää kärsivällisyyttä aiheidensa äärellä, avointa ja päämäärätietoista tapaa käyttää henkilökohtaista poliittisena. Kirja on kirja kirjoittajuudesta, elämästä, joka täytyy rakentaa kirjoittajaidentiteetin ympärille. Se on kirja naisen kirjoittamisesta, yhteiskunnasta kirjoittamisen ympärillä. Se on kertomus eräistä kirjoitusproseissista, muistiinpanoista, siitä miten Finlandia-ehdokkaanakin ollut Liv! syntyi. Kekkonen yhdistelee tekstiinsä luontevan helposti lähteitä ja muiden kirjoittajien ajatuksia ja sanoja. Teksti soljuu, se on johdonmukaista alusta loppuun, muttei ennakoitavan kaavamaista vaan omalla äänellään keskiöön kurottavaa. Näin minä sen kirjoitin kietoutuu kauniiksi, herkäksi kokonaisuudeksi, joka jokaisen kirjoittavan ja kirjoittavien ihmisten kirjoituksia lukevan kannattaa lukea muistaakseen mitä tekstien takana lopulta aina on – kirjoittava ihminen.

x

Istuin viime perjantaina Savoy-teatterissa käännöskirjallisuusfestivaaleilla Helsinki Litissä, ja kuuntelin kun Helmi Kekkonen keskusteli tanskalaisen kirjailijan Olga Ravnin kanssa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Olin aloittanut tämän noin viikkoa aiemmin ilmestyneen Kekkosen kirjan Näin minä sen kirjoitin muutamaa päivää aikaisemmin, ja ymmärsin: luen ja kuuntelen Kekkosta (ja Ravnia) juuri oikealla hetkellä, juuri oikeaan aikaan. Tuntuu kuin pienen hetken tämä kirja ja Kekkosen ääni olisi ollut koko oma maailmani ja ymmärrykseni. Tämän ansiosta pystyn jatkamaan loppuun oman käsikirjoitukseni, jonka kanssa olen kipuillut koko tähän astisen vuoden kaksituhattakaksikymmentäviisi.

TILAVUUDEN LASKEMISESTA I-III

SOLVEJ BALLE : TILAVUUDEN LASKEMISESTA I, II & III

155s., 175s. & 174s.

Kosmos 2024

Alkuteokset: Om udregning af rumfang I, II & III, 2020, 2020 & 2021

Suom. Sanna Manninen

Osat II & III saatu arvostelukappaleena

Tara Selter on aivan tavallinen henkilö, aivan tavallisessa päivässä, kahdeksennessatoista marraskuuta: hän on työmatkalla Pariisissa, etsimässä käytettyjä kirjoja hänen ja kumppaninsa Thomasin liikkeeseen. Hän kiertää kaupunkia päivän ja tapaa illalla ystäviään. Hän palaa hotelliinsa nukkumaan, ja herää taas uuteen aamuun. Ainoa vika vain on, että uusi aamu on itseasiassa uudelleen sama aamu: kahdeksastoista marraskuuta. Tanskalaisen Solvej Ballen seitsenosainen Tilavuuden laskemisesta -sarja on päässyt käyntiin. 

Aikaan jumiutuminen ei ole kulttuurissa mikään uusi idea, onhan sitä toistettu vaikka minkälaisina murmeleina. Solvej Ballen kauniissa pienromaanisarjassa aika ja sen kummasti käyttäytyvät silmukat tuovat kuitenkin raikkaan tuulahduksen korkeakirjallisuuden pariin: se on ehkä jollain laskentatavalla genrekirjallisuutta, mutta Ballen kanssa huomio on kuitenkin oikeastaan kaikessa muussa paitsi ajassa – se on enemmän tutkielma siitä, mikä ajasta edes tekee aikaa, ihmisestä ihmistä. Olen lukenut tähän asti kaikki suomennetut osat reilun puolen vuoden sisään: ensimmäisen syksyllä Lapin matkalla, toisen helmikuussa koiranhoitovapailla ja kolmannen nyt sairauslomatekemisenä elämäni toisessa koronassa. Kirjat alkavat siitä, mistä edellinen päättyy, ja niitä on hankala ehkä käsitelläkään erillisinä teoksina – ne ovat yksi suurteos, joka on vain jaettu pieniin, helpommin purtaviin osasiin, ajan kappaleisiin.

Ensimmäisessä osassa kirjan päähenkilö Tara Selter vielä opettelee aikaan jumiutumista. Tilavuuden laskemisesta I onkin aikalailla pohjustusta: se on tutustumista Taraan, tutustumista aikaan, joka ei etene muiden kuin Taran maailmassa. Se on rakkaiden mukaan saamisen yrityksiä, epätoivoista pyrkimystä päästä takaisin samaan aikaan muiden kanssa. Saada muut uskomaan, saada aika toimimaan normaaliin tapaan. Ensimmäisessä osassa Tara vielä uskoo sen olevan mahdollista, yhdeksännentoista marraskuuta olevan aivan kulman takana. Mutta kuten sarjan pituudesta voi päätellä, se on enemmän toiveajattelua kuin oikea mahdollisuus.

Seuraavissa kahdessa osassa Tilavuuden laskeminen tuntuu tutkielmalta tuttuuden ja ajankulun sivulaineista. II:ssa Tara yrittää saada vuoteensa järkeä etsimällä vuodenaikoja: hän matkustaa ympäri Eurooppaa saadakseen kokea muutakin kuin marraskuisen valjuuden. Hän matkustaa Norjaan talven perässä, etelämpään kokeakseen kevään, vielä etelämmäs pyöräilläkseen kesäpäivissä. Nyt kolmisen kuukautta II-osan lukemisen jälkeen se tuntuukin erityisesti oodilta vuodenaijoille, ja sille miten sosiaalisesti rakentuneita ne oikeastaan todellisen vaihtelun sijaan ovat – miten täynnä kukin vuodenaika on erilaisia riittejä, toistuvia tapoja, uskomuksia ja ajatuksia, kuvitelmia tavallista kylmemmästä keväästä, kun todellisuudessa ilmakehä ja ilmasto ei ihmisen määrittämistä kuukausista ole juurikaan kiinnostunut. Kolmannen osan taika taas piilee äänissä – miten äänistäkin voi tulla oikeita tai vääriä, vuoden ja elämän mittaavia aistimuksia, joiden varassa me elämme enemmän kuin osaamme ajatellakaan. Äänetkin akentaa kokemustamme ajasta ja sen kulumisesta, kunhan ne vain toimivat niin kuin pitää.

Ja näiden kolmen pienen ensimmäisen osan jälkeen olen kyllä kovinkin haltioitunut: tämä on ihanaa, kaunista, hidasta ja tarkkanäköistä kirjallisuutta ajassa (ja ajasta), jossa hitaus on ylipäätään turhan usein sivuun jäävä tekijä. En ole odottanut mitään suurta tapahtuvan tämän kanssa missään vaiheessa, mutta toisessa osassa tarina itsessään alkaa vasta kunnolla. Kaksi seuraavaa, osat IV & V onkin jo tanskaksi julkaistu, viimeiset vielä odottavat käsitykseni mukaan kirjoittamistaan. Näiden suomennoksia on ihana jäädä odottamaan, hitaasti ja nautiskellen.

KASVIEN ELÄMÄ – SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

EMANUELE COCCIA : KASVIEN ELÄMÄÄ –

 SEKOITTUMISEN METAFYSIIKKAA

153s.

Tutkijaliitto 2020

Alkuteos: La vie des plantes : Une métaphysique du mélange, 2016

Suomennos: Jussi Palmusaari

Emanuele Coccian Kasvien elämää – sekoittumisen metafysiikkaa oli hauska kuriositeetti Tutkijaliiton pöydällä parin viikon takaisilla Helsingin antikvaarisilla kirjapäivillä. Olin rahoissani ja halusin kirjoja, ja koska kaikki kumma ja filosofinen kiinnostaa, tartuin sekä John Bergerin Miksi katsoa eläimiä? -tekstikokoelmaan että Kasvien elämään. Olen jo viimevuotisesta sienihurahtamisesta asti (kiitos siitä Näkymättömälle valtakunnalle sekä Lopun aikojen sienelle) kaivannut jotain erityisen sykähdyttävää, mukaansatempaavaa, pökerryttävää. Jotain, joka selittäisi maailman samalla tapaa uusiksi kuin sienet tekevät. Jotain verkostojen, sienirihmastojen, vaihdon, huolenpidon ja koko ekosysteemisen symbioottisen hoivan tapaista pehmeää tietoa, joka auttaisi eteenpäin kurjassa ja kurittavassa maailmassa. Ja oi kyllä, sitä Coccian Kasvien elämää todella oli.

Italialaistaustainen, Ranskassa työskentelevä filosofi Emanuele Coccia on käynyt koulunsa maanviljelyyn erikoistuneessa lukiossa. Siinä missä hänen yliopiston opiskelijatoverinsa olivat kuka mistäkin korkeakulttuurisesta taiteesta ja muusta sofistikoituneesta suuntauksesta kiinnostuneita nuoria, oli Coccialla päässä hämmästyttävä tietomäärä kasveista, niiden taudeista ja tarpeista. Ja kuten tieteen (ja etenkin kaiken tieteen pohjana toimivan filosofian) parhaat ideat yleensä, syntyi Coccian oma tutkielma kahden täysin yllättävän näkökulman yhdistämiselle: kasvien ja olemassaolo-opin yhteensekoittumiselle.

Coccian pieni ja tiivis teos jakautuu kolmeen pääajatukseen: I teoriaan lehdistä maailman ilmakehänä, II teoriaan juuresta tähtien elämänä sekä III teoriaan kukasta (ja siemenstä) järjen muotona. Coccia haastaa, kirjaimellisesti: hän tuo kasvien elämän osaksi korkeaa tietoisuuden "luokittelua" hyläten kuitenkin sekä aiemmat että omat luokitelmansa. Sivumäärällisesti pienissä teorioissaan hän vuoropuhelee monen muun jo antiikin ajoiltakin lähtöisin olevien ajatusten kanssa, ja tuo universumin, koko kosmoksen yhdeksi ja samaksi. Coccia hahmottelee maailmaa siis täysin toisin kuin moderni tiede tarkkarajaisine tiedekuntineen ja koulukuntineen tuppaa tekemään: se tuo kaiken yhteen. Coccia ei kuitenkaan tyydy pelkkään vierekkäisyyteen tai läheisyyteen, hän esittää että itseasiassa olemassaolomme maailmassa on aivan kaiken lävistämää uppoamista. Että samaan tapaan kuin medusa vedessä on itseasiassa muodoltaan ja rakenteeltaan oman ympäristönsä koossa pitämä, itseasiassa mahdollistama ja kaikensuuntaisesti toistaan lävistämä, olemme me kaikki muutkin maanpäälliset elollisuuden muodot osa samaa uppoamista aineessa. Meidän happea ilmakehästä hengittävien uppoaminen tapahtuu vain kuivalla maalla, erillisyyttä kuvitellen.

Kun Sheldraken Näkymätön valtakunta haastoi sienien kautta ihmisen rajoittunutta käsitystä yksilöstä ja yksilajisuudesta – miten minä voin olla yksilö, kun minussakin asuu sieniä, mikrobeja, viruksia ja bakteereita, olen niin monen elollisen kasvualusta enkä siis vain yksi – Coccia haastaa yksilöllisyyden vielä syvemmin: en ole pelkästään monen kasvualusta vaan itseasiassa minä olen yhtaikaa paitsi kaikki kaikki on myös yhtaikaa minä. Ei ole minua, sinua, erillisyyttä, rajoja. On vain suuri kosminen ykseys, upottava kokonaisuus, jossa aine ottaa erilaisia muotoja, mutta aine on aina virtaavassa vuorovaikutuksessa kaiken muun aineen kanssa – ja se lävistää, kulkee minusta sinuun. Kuten me hengitämme kasvien tuottamaa happea ja kasvit meidän tuottamaamme hiilidioksidia, hengitämme me toisiamme, toistemme aikeita, ajatuksia, olemista. Oli kyseessä sitten toislajiset, samanlajiset tai mikä tahansa muu aineen muodon saava asia elinympäristössämme – eli kosmoksessa.

Monimutkaista? Ehkä. En väitä, että olisin yhdellä lukukerralla aivan täysin sisällä Coccian ajattelussa – tämä teksti heijastaa sitä, mitä sain siitä ensimmäisellä kerralla irti. Uppoamisen teoria, eli teoria lehdistä maailman ilmakehänä viehättää, vie mukanaan. Luulen, että seuraavalla lukukerralla se aukeaa aivan toisin. Kaksi seuraavaa teoriaa jäivätkin (sairastuneiden aivojen tahmaisen käsityskyvyn ansiosta?) vielä hieman kauemmas, odottamaan hetkeä kun oikeasti syvennyn ja saan kiinni. Ja silti, tiedän jo nyt, että tämä kirja hengittää minussa vielä valtavan kauan. Se käynnistää jotain uutta, ei, ei uutta. Se jatkaa kaikkea sitä, mitä olen aiemmin lukenut. Se itseasiassa virtaa sen läpi, virtaa kaiken kanssa, yhdessä, mukana. Me virtaamme, upotuksessa. 

Lopuksi kerron vielä tämän: rakastan jotenkin nurinkurisella tavalla sitä ajatusta, että tämä kirja eksyy jonkin taksonomiaa, tarkkarajaisuutta, luokittelua, lajittelua ja keinotekoista erontekoa tekevän henkilön lukulistalle. Rakastan ajatuksen tasolla sitä tuohtumusta, jonka kirja voi aiheuttaa, ja todennäköisesti aiheuttaakin, rakastan sitä vastustuksen määrää, joka kumpuaa vanhaan tottumisesta, aina on tehty näin -ajattelusta, kiivautta ja hermostumista. En siksi, että nauttisin jollain tapaa yhtään kenenkään epämukavuuden tunteista sinänsä, mutta nautin siitä, että Coccia tulee ja haastaa totuttua tavoilla, joka hermostuttaa sen, kuka on vanhalle tiedolle koko uskomusjärjestelmänsä rakentanut. Rakastan sitä siksi, että vain hermostuttamalla vanhan, fakkiintuneen tiedon valtiaat, tilalle voi ylipäätään tulla koskaan uutta. Mikään ei muutu, jos kukaan ei suutu on ehkä hieman kulunut sanonta, mutta perin totta silti. Jos jostain käsityksestä täytyy pitää niin kynsin ja hampain kiinni, että se aiheuttaa henkilökohtaisen tunnemyllerryksen, olemme tärkeiden, suurien asioiden äärellä, menossa kohti jotain uutta, upeampaa ja ehdottomasti holistisempaa käsitystä maailmasta. Post-humanismia, post-antroposeenia, post-minäminä-maata.