PONTUS PUROKURU : TÄYSIN AUTOMATISOITU AVARUUSHOMOLUKSUSKOMMUNISMI
269s.
Kosmos 2018
Arvostelukappale
Kuten aiemmin syksyllä suositusten parissa olen maininnutkin, on Veikka Lahtisen & Pontus Purokurun luotsaama Mikä meitä vaivaa? -podcast yksi lemppareistani. Yhteiskuntakritiikki ja luksuskommunismi kiinnostelee, ja lähiaikoina kaikki koiralenkit ovat muuttuneet varsin mahtavaksi älylliseksi ilotulitteluksi, kun kuulokkeista olen saanut Lahtisen & Purokurun ajatuskulkuja kuunnella. Näiltä pohjilta lähdin myös lukemaan jälkimmäiseltä tänä syksynä ilmestynyttä esseekokoelmaa, joka pureutuu paitsi siihen täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiin, myös yhteiskunnallisiin ongelmiin sekä esimerksi Paperi T:n post-alfa-runokirjaan ja miesten itsepurkutalkoisiin.
"Laiskottelussa ja pakenemisessa on voimaa. Aikana, jona meitä aktivoidaan yrittäjiksi ja hyviksi kansalaisiksi, pysähtyminen on vastarintaa. Kun jokaista vaaditaan osallistumaan keskusteluun ja ryhtymään oma-alotteisesti luovaksi markkinatoimijaksi, hiljentyminen on raju ele. Kun jatkuvasti pitäisi treenata maratonille, veistää itselleen vatsalihaksia ja ajella sääri- ja häpykarvojaan, laiskottelu, velttoilu ja kaikenlainen muu kansanterveystieteen siveettömäksi leimaama toiminta on törkeää ja tärkeää protestointia."
Purokurun esseet lähtevät liikkeelle joutilaisuuden voimasta. Essee Kieltäytyminen ja laiskottelu toimii mainiona johdantona tulevalle, mutta myös erityisen hyvin se onnistuu ihan itsenäisenä tekstinäänkin. "Jos koko elämä on aloitteellista aktiivisuutta, vaatii paljon olla lisäksi poliittisesti aktiivinen. Siksi laiskottelu, ja siksi kieltäytyminen." -lainaus tekstistä kiteyttää hyvin koko jutun juonen: yhteiskunnan toimijuusvaatimukset ovat jo sillä tasolla, että luovutamme elämämme ilmaiseksi kapitalismille. Jos haluamme jotain myös itsellemme, tulee meidän pysähtyä, jotta sitä edes ehdimme haluta ja vaatia.
Tälle vaatimukselle loppukirja oikeastaan perustuu, ja Purokuru avaa esseissään hyvin miksi näin on. Vaikka alkuun ajattelin, että hänessä on jotain Muumipeikon ja pyrstötähden filosofia Piisamirottaa (onhan tuokin aivan mahtava hahmo varsinainen pop-filosofi hänkin), osoittaa Purokuru kirjan edetessä, että tässä ei jäädä vain makaamaan maailman kurjuudessa ja syödä kakkua maailmanloppua odotellessa. Ehkä tosin vähän sitäkin, mutta jotain voimakkaan toiveikkuutta antavaa tässä kirjassa on. Jos ei sinällään ihan utopiamuodossa, niin ainakin vaihtoehdon tarjoamisessa sille, mitä nykyään on totuttu pitämään kyseenalaistamattomana normina. Kapitalismi on vain ihmisten yhdessä toteuttama yhteiskunnallinen illuusio, joka perustuu yhteisen jakautumisesta hyvin pienelle osalle väestöä. Siitä on mahdollista irtaantua, mutta toiveikkuutta se pohjalleen kaipaa. Tai ainakin realistisia vaihtoehtoja.
Purokuru jatkaa Toisenlaisten maailmanloppujen avulla kuripolitiikkaan ja siirtyy sieltä Tornadon keskelle, Miki Liukkosen O-romaaniin. Tekstit ovat jotenkin niin tuttua Purokurua, että kuulen itse jatkuvasti nämä hänen omalla äänellään lukemina jossain pääni sopukoissa pyörivän. Tässä kohti tosin törmään pieneen epäkohtaan: olen juuri lukenut Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseekokoelman, ja joudun ryhtymään ajatusleikkiin, jossa näin ei ole. Teen sen siksi, ettei minun tarvitsisi verrata näitä kahta peräkkäin luettua esseekokoelmaa toisiinsa; edellisen rakkauskokemuksen jälkeen kun kenellekään ei voi olla kovin eduksi tulla määritellyksi Silvia Hosseinin kautta. Ja silti on ihan vähän pakko sanoa näin: Hosseini on asettanut asioiden yhdistelyn ja kulttuurista kirjoittamisen riman niin valtavan korkealle, että tätä Purokurun teosta lukiessa väkisinkin kaipaa hieman terävämpiä teemojen yhteenkietoutumisia. Se tosin on äärimmäinen taitolaji, etenkin jos kyseessä on kulttuurituotteet, jotka ovat esseistille tuttuja mutta lukijalle vieraita. On hurjan haastavaa saada ne aukeamaan kaikille yhtä vahvasti, ja valitettavasti Purokuru ei ihan täysin tässä onnistu. Toisaalta voisin kyllä myös väittää tämän ongelman olevan hyvin marginaalinen: olen todennäköisesti maailmankaikkeuden toiseksi viimeinen ihminen, joka ei ole koskaan yhtä ainoaa Star Wars -elokuvaa nähnyt. Että ei ehkä ihme, jos kyseiseen elokuvasaagaan poliittisesti viittaaminen ei ihan täysin aukea täällä suunnassa.
Star Warsista ja muista itseni hilseen ylittävistä kulttuurituotteista pääsee kuitenkin verraten mainiosti eteenpäin, ja osa näistä esseistä on niin nykykielisesti ilmaistuna, 5/5, että pienen epätasaisuuden antaa hyvin mielellään anteeksi. Kaikkein vahvimmillaan Purokuru on henkilökohtaisimmissa aiheissaan, ja niissä, jossa teksti ei lipsu liikaa tietokirjaksi tai viitattujen teosten referoinniksi. Jostain syystä kirkkaimmaksi tähdeksi itselleni nousi Slush, pääoman edistyksellinen siipi -essee sekä Itseään purkavat miehet. Ja toki myös kokoelman lopettava Sairaus ja voima, joka antaa myös omaan (ajatus-)työhön hurjasti uusia näkökulmia. Ja se lipsuminenkin taitaa harmittaa lähinnä siksi, että Purokurun oma ääni on niin mielenkiintoinen ja vahva, että sitä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Vieläkin enemmän olisi saanut vain antaa palaa ja mennä, vaikka perustelemattakin. Sen verran hyvin Purokuru ajatuksiaan kuitenkin ympäröivään maailmaan peilaa.
Joutilaisuudessa on voimaa ja maailmasta riittäisi tasaisemmin jaettavaa kaikille. Purokurua tekee mieli suositella vähän joka suuntaan, mutta alkajaisiksi taidan valita itse täältä esseet, jotka tuputan läheiseni yksitellen lukemaan. Jos innostuvat käymään muunkin kirjan läpi, mahtavaa. Tämä täysin automatisoituun avaruushomoluksuskommunismiinkin kannustava teos on sellainen, jonka sisällön tahtoisi nähdä yleisemmässäkin keskustelussa. Olisipa virkistävää, kun joku muukin kuin post-vaihetta elävä alfa ymmärtäisi itseään purkaa tai ihmisten tasaisesta hyvinvoinnista puhuttaisiin muulloinkin kuin vaalien alla. Muutos on tahtotila, poliittinen sellainen. Ehkä toisten yksittäisten valintojen kyttäämisen sijaan kannattaisikin ottaa luksuskommunismista mallia ja kilistellä skumppaa matkalla yhteiseen parempaan. Ehkäpä meillä perustuloaikana olisi kaikilla enemmän varaa myös onnellisuuteen.
