Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

Christine Webb : Erityisin eläin - myytti ihmisyyden ylivertaisuudesta

360s.

Kosmos 2025

Alkuteos The Arrogant Ape: The Myth of Human Exceptionalism

Suomennos Kaisa Kortekallio

Jokainen seuraeläimen kanssa vähintään elänyt voinee hyvillä mielin todeta, että eläimillä on tietoisuus. Eikä pelkästään itsestään, vaan myös kanssaeläjistään - toisista samanlajisista, toislajisista, meistä ihmisistäkin. Pieniä esimerkkejä: kun asuin vielä entisen kumppanini kanssa, jo edesmenneen koiramme kera, osasi lemmikkimme mennä noin 15 minuuttia ennen kumppanin töiden päättymistä ovelle odottamaan. Se hahmotti maailmaa hajuin; oletetaan, että koira aistii tosiaan tilassa hälvenevän tuoksun perusteella ajankulua, ja koska kumppanini työaika oli säännöllinen, tiesi koiramme siitä päätellä milloin paluuta on hyvä jo alkaa valmiiksi odttelemaan. Toisaalta olin viime keväänä siskoni luona, nukuin päiväunia hänen koiransa kainalossani siskoni pitäessä etäpalaveria heidän asuntonsa työhuoneessa. Yhtäkkiä heräsin kesken syvän unen: koira loikkasi päältäni, ja syöksyi työhuoneen ovelle. Se oli kuullut, kun siskoni napsautti langattoman hiiren pois päältä, mikä tarkoitti aina työhuoneesta poistumista. Koira oli jälleen ovella vastassa, ennen kuin sisareni oli edes noussut tuoliltaan. Kummassakin tapauksessa lopputulema on sama, päättelyketju vain perustui eri vihjeisiin. Silti molemmat koirat tiesivät a. odottaa tiettyä vihjettä ja b. alkaa toimia sen mukaan, eli ottaa kovasti odotetun ihmisensä vastaan. Behaviorismia, Pavlovin koiria, väittäisi joku. Mutta toislajisten tutkijat tietävät jo paremmin - kyse on tietoisuudesta, sekä itsestä että toisen. Läsnäolosta, vuorovaikutuksesta, jaetusta todellisuudesta.

Yhdysvaltalaisen kädellistutkija Christine Webbin viime vuonna suomeksikin ilmestynyt Erityisin eläin - myytti ihmisen ylivertaisuudesta astuu juuri ylläkuvatun kaltaisiin tilanteisiin, ja näyttää kunnioitettavan laajan lähteistönsä avulla, miten kujalla eläin- ja luontokäsityksemme on viimeiset vuosisadat euroamerikkalaisessa tiedemaailmassa ollutkaan. On vieläkin, sillä yhä konservatiisivimmat tutkijat kiistävät eläinten monimutkaiset emootiot, hyönteisten tietoisuuden, kalojen kipukokemuksen sekä kasvien kyvyn viestiä ympäristöönsä vaikuttavista asioista toisilleen, noin muutaman listatakseni. Eläin- ja luonnontiedettä vaivaa yhä edelleen ihmiskeskeisyys, omaan ylemmyyteemme perustuva harha, joka estää meitä näkemästä luonnon ja toislajisten todellista moninaisuutta. Kun ylennämme itsemme muita alentamalla, kadotamme kirjaimellisesti näkyvistämme kokonaisen maailman.

"...saattaa heijastella syvempään juurtunutta taipumusta varata positiivisia luonteenpiireitä (kuten empatia) itsellemme, siinä missä negatiiviset taipumukset (kuten aggressio, pahantahtoisuus ja mustasukkaisuus) voidaan helpommin liittää eläimelliseen luontoon. Kuitenkin, kuten Stephen Jay Gould meitä muistuttaa: 'Miksi ilkeytemme olisi apinamenneisyytemme taakka ja lempeytemme ainutlaatuisesti inhimillistä? Miksi emme myös 'jalompien' taipumustemme kohdalla etisisi jatkumoa eläinten kanssa?'"

Webb näyttää lähes 300-sivuisella tietokirjallaan, miten olemme edenneet descartesilaisesta mekaaninen eläin -käsityksestä tikapuumaiseen arvojärjestelmään, jossa lajittelemme ja luokittelemme elämää "korkeamman" ja "alemman tasoiseksi elämäksi" lähinnä sen mukaan, miten (vähän) kyseistä elämänmuotoa todellisuudessa ymmärrämme. Webb osoittaa taiten myös miten tällainen omaan ylivertaisuuteemme perustuva eläinkäsitys on vinouttanut tiedettä jo vuosisatoja: miten olemme löytäneet luonnosta lähinnä kilpailua ja aggressiota lähinnä etsimällä todisteita kilpailusta ja aggressiosta, tai miten mittaamme eläinten kognitiota pienissä häkeissä, yksin kalterien takaa, ja vertaamme saamaamme tietoa äitinsä läheisyydessä tekevän pienen lapsen tuloksiin. Toisaalta pyrimme myös erottamaan itsemme muunlajisista kertomalla mitä kukakin eläimiltä puuttuvan, ikään kuin todisteena siitä, että olemme ehdottomasti parempia, kehittyneempiä ja viisaampia. Kuten Webb kuitenkin argumentoi, vertaamme toisiin vain niitä taitoja, joissa olemme valmiiksi hyviä, ja jätämme huomiotta ne, jotka eivät toimisi meidän eduksemme. Vai miksemme muka kilpaile kyyhkyjen kanssa suunnistustaidoissa? Tai yritä limasienen tapaan ratkaista mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman haastavia labyrinttejä? Tai yksinkertaisesti vain haista milloin kumppanimme on tulossa töistä kotiin?

Monen muun tutkijan ja tutkimuksen kanssa Webb haastaa paitsi ihmiskeskeisen käsityksemme siitä mitä on luonto ja miten sitä voi kohdella, myös tutkimuskenttää pitkään vaivanneen ajatuksen siitä, saako muunlajisia inhimillistää "liikaa". Mutta mikä on liikaa? Mitä me jätämme huomiotta, jos emme etsi samankaltaisuuksia? Millaiset sosiaaliset käytösmallit jäävät ilman tieteellistä painoarvoa, jos emme kirjaa niitä ylös? Tai kuten Webb itsekin sen esittää, miten ymmärrämme evoluution jo toimivan pääsääntöisesti yhteistyön ja symbioottisuuden kautta, mutta yritämme silti jatkuvasti etsiä ainoastaan todisteita muunlajisten erilaisuudesta ja erillisyydestä? Ehkä luonto ja sen ymmärrys onkin lähempänä kuin kuvittelitkaan. Ehkä se onkin me, meissä, siinä missä koirassani, pihan talitiaisessa tai suuressa, vuosikymmeniä vanhassa kuusessakin. Ehkä me todella olemme enemmän yhtä kuin erilaista, ja sen näkeminen on viimein portti myös toisenlaisen maan- ja ympäristön "käytön" ymmärtämiseen.

Eurooppa kieltäytyy työstä

 Lasse Poser & työryhmä (toim.) : 

Eurooppa kieltäytyy työstä

384s.

Khaos Publishing 2023

Suomessa vallitsee hämmentävä kaksiajako, mitä työkulttuuriin tulee. Yhtäältä meillä on hyvin tiukka, kurinalainen työmoraali, joka sisältää kapen käsityksen ”oikeasta työstä”, jonka eteen pitää mieluusti ainakin kerran elämässä lähes kuolla uupumuksesta, jotta todella tietää sitä tehneensä. Toisaalta taas nostamme jatkuvasti HS Visio -värien siivittäminä esiin niitä sankareita, jotka ovat repineet ensin start up -yrityksensä voitot alustatalouden turvin muun muassa ruokakuljettajien selkänahasta ja sitten patsastelevat veropäivinä otsikoissa suurina sankareina ja malliesimerkkeinä. Työstäkieltäytyminen saati ”ideologinen työttömyys” ovat kulttuurissamme kirosanoihin verrattavia ragebaitteja niin kauan kun sitä tehdään ”toisen rahoilla”, eli esimerkiksi sosiaaliturvan keinoin. ”Omaa rahaa” se on vain silloin, kun raha on saatu toisen ihmisen työllä, muttei verojen kautta vaan heidän raadantaansa hyödyttäen joko osinkoina tai yritysmyynteinä. 

 Tähän ja laajemminkin eurooppalaiseen työmyyttiin pureutuu Eurooppa kieltäytyy työstä -projektin tekijät samannimisessä kirjassaan – siihen, mitä työ on, miten siitä voi(si) kieltäytyä ja kenelle kieltäytyminen on ylipäätään mahdollista. Laaja teos sisältää 25 haastattelua Espanjasta, Kreikasta, Saksasta, Tanskasta, Ruotsista ja Suomesta sekä kaksi esseetä työstä ja sen ympäriltä. 

Ajassa, jossa työtä on yhä vähemmän ja yhä harvemmalle, julkinen keskustelu kääntyy syyttämään kehnoa yksilöä huonosta työnhausta. Todellisuudessa koko yhteiskunta järjestäytyy jatkuvasti uudelleen yhä kaoottisimmilla tavoilla, kriisiytyen lähes jokaisella kuvitteltavalla tavalla, ja samalla työ sellaisena, kuin olemme tottuneet sen ymmärtämään, joko katoaa tai ulkoistetaan yhä heikommin järjestäytyneen, alipalkatun ihmisryhmän tekemäksi. Piikamarkkina ja ihmiskauppa rehottaa samalla kun start up -bisnes pöhisee ylikuumentuneisuuttaan. Palkat eivät riitä elämiseen, ja hyvätuloisten alueelta katoavat esimerkiksi varhaiskasvatuksen opettajat, koska heidän palkallaan ei voi enää asua kaupunkien keskustoissa. Nykyisen ihmisvihahallituksen toimia seuratessa perustulo on vain kaukainen haave, eikä koronakaan onnistunut järjestämään työelämää uusiksi tavoilla, joista vielä muutama vuosi sitten aktiivisesti vasemmallakin haaveiltiin. 

Eurooppa kieltäytyy työstä pyrkii haastamaan tätä lukkiintunutta käsitystä siitä mitä työ on, ja miten se vaikuttaa identiteettiimme. Se ei ota työstäkieltäytymistä annettuna, etuoikeutetun ”lepo on radikaali teko” -voimalauseena, vaan muistuttaa että työn jakautuminen on juuri tosiaan yllä esitetyn kaltaisesti luokkaistunut ja valunut koskemaan täysin eri tavoin eri ihmisryhmiä. Siksi kirja sukeltaakin vaihtoehtoihin: eri kollektiivien, anarkistien ja osuuskuntien edustajia haastattelemalla se näyttää, mitä kaikkea muuta työ voisi olla kuin suuremmalle pääomalle työskentelemistä. Mukana on tanskalaisia puupurjevenehankkeita, saksalaisia koko työn kyseenalaistavia pamfletin kirjoittajia, hoivaan ja solidaarisuuteen perustuvia hoivatyötä tekevien maahanmuuttotaustaisten kodinhoitajien vertaistukiryhmiä. Kaikki tämä on ja elää kapitalismin sisällä, haastaa totuttua ja oikeiston annettuna pitämää todellisuutta. 

 Kirja on avauksena merkityksellinen, ja toivoisinkin vähän jokaisen pysähtyvän pohtimaan, mitä työ ja sen tekeminen todella merkitsee – ja miksi se on Suomessakin kiinnitetty niin totaalisesti identiteettiin. Kokonaisuus on kiinnostava ja ajatuksia herättävä – nautin erityisesti saksalaisten Norbert Trenklen sekä Ernst Lohoffin kriittisistä ajatuksista tavarataloudestamme, joka sellaisenaan joutaisi aikalailla lakkauttaa. Kun koko talousjärjestelmämme rakentuu erilaisen materian (yli)tuottamiselle, kuljettamiselle, kuluttamiselle ja poisheittämiselle, hukumme paitsi roskaan ja paskaan, myös ympäristökatastrofin myötä todennäköisesti meriveteen, kun tuhlaamme maapallomme kantokyvyn turhakkeita käyttääksemme. Lisäksi pidin kovin ajatuksia herättävänä haastatteluita kreikkalaisesta anarkismin sisäisestä kritiikistä sekä Paola Jalilin osuutta, joka näyttää miten koteja muistuttavat työtilat yrittävät vallata koko ajattelumme ja olemisemme työlle. Loppua kohden haastattelujen määrä alkoi tosin jo hieman puuduttaa, pieni karsinta tai päällekkäisyyksien poistaminen olisi voinut tehdä hyvää ydinviestin terävöittämiseksi – tiettyyn pisteeseen asti samalla kaavalla kulkeva haastattelurunko toimi, mutta lopulta toistoa soi sen kaikkein suurimman terän. 

Ja silti: niin kauan kun ymmärrämme työn niin kuin se juuri nyt ymmärretään, harva meistä voi hyvin. Työtä ei pidä siis pelkästään jakaa ja järjestellä uudelleen, koko sen käsite täytyy räjäyttää, jotta voisimme jatkuvasti paremmin. Ja ihan alkuun mahdollistaa ihmisen kyky elää ihmisarvoista elämää esimerkiksi perustulon avulla ilman, että koko elämä kiertyy vain palkkatyön ja sen eri muotojen ympärille.

Paperittomat amerikkalaiset

KARLA CORNEJO VILLAVICENCIO : 

THE UNDOCUMENTED AMERICANS

185s.

Swift Press 2021

On Trumpin ensimmäisen kauden aatto. Yhdysvaltain demokraatti- ja maahanmuuttotaustaisten ihmisten tunnelmat ovat lamaantuneet, pelokkaat, huolestuneet. Muureilla ja vihalla valtaan päässyt miljardööri edustaa kaikkea, mikä on heitä vastaan. Haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat yhä heikommalla. Paperittomista siirtoaisista puhumattakaan. Ecuadorilaissyntyisen, perheensä vanhin tytär Karla Cornejo Villavicencio on vihainen. Harvardin alumni, journalisti ja kirjoittaja Villavicencio ei ole huolissaan vain omien dokumenttiensa puutteesta; hänen vanhempansakin ovat maassa ilman papereita. He ovat tulleet Yhdysvaltoihin keräämään rahaa Villavicencion ollessa vauva, ja hakeneet tyttärensä mukaan uuteen kotimaahansa nelisen vuotta myöhemmin.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin, despootti-Trumpin toisella kaudella kaikki on vielä toivottomampaa, mustempaa ja synkempää. Ihmisiä, pieniä lapsiakin karkoitetaan surutta ja systemaattisesti. Ihmiset käyvät toistensa kimppuun kadulla. ICE murhaa paitsi mielenosoittajia, erityisesti vangeikseen ottamia paperittomia siirtolaisia.  Ja juuri siksi The Undocumented Americans on sekä hyytävää että elimellisen tärkeää luettavaa juuri nyt.

“But it’s not just those early years without my parents that branded me. It’s the life I’ve led in America as a migrant, watching my parents pursue their dream in this country and then having to deal with its carcass, witnessing the crimes against migrants carried out by the U.S. government with my hands bound. As an undocumented person, I felt like a hologram. Nothing felt secure. I never felt safe. I didn’t allow myself to feel joy because I was scared to attach myself to anything I’d have to let go of. Being deportable means you have to be ready to go at any moment, ready to go with nothing but the clothes on your body. I've learned to develop no relationship to anything, not to photos, not to people, not to jewelry or clothing or ticket stubs or stuffed animals from childhood.”

Villavicencion teos yhdistää muistelmia ja dokumentaatiota. Kirjoittaja käyttää omaa elämäänsä kehystarinana, kertoo ja näyttää miltä tuntuu kasvaa maassa, jossa et ole oikeastaan olemassa, missä vanhempien jatkuvat uhraukset, selkänahasta revityt työtunnit ja kaiken sosiaalisen turvaverkon totaalinen ulkopuolelle jääminen vaativat ensimmäisen polven amerikkalaislapsilta jatkuvaa suorittamista, kärsimysten korvaamista omalla, paremmalla elämällä. Villavincencion perheessä vain kuipuksella, kertojan 10 vuotta nuoremmalla pikkuveljellä on Yhdysvaltain kansalaisuus, paperit, jotka avaavat mahdollisuudet niin terveydenhuoltoon kuin jonkinlaisiin takeisiin inhimillisistä työoloistakin. 

Muiden paperittomien tarinat risteävät aina miamilaisiin luonnonparantajayhteisöihin, jotka rohtoineen ovat monen siirtolaisen ainoa toivon hippu jonkinlaisista hoidoista esimerkiksi syövän hoitoon ja niiden kautta kirkoissa eläviin, turvapaikkaa juuri ennen karkoitusta hakeneisiin perheenisiin. Villavincencio avaa päivätyöläisten arkea New Yorkissa, viettää aikaa Michiganin Flintissä, Yhdysvaltain kaupungissa, jossa on General Motorsin tehtaiden lakkauttamisen jälkeen saatu kärsiä paitsi suurista rikollisuusmääristä myös vuosikymmenen kestäneestä myrkytyskriisistä, kun poliitikot onnistuivat pilaamaan kaupungin juomaveden lyijyllä. Vavistuttavin luku kirjassa on kuitenkin aivan sen alkupuolilla, Ground Zerolla. Siinä missä sekä Yhdysvallat että länsimaat ylipäätään nostivat WTC-iskujen uhrit, auttavat palopelastajat ja muut auttamiseen osallistuneet kansalaiset sankareikseen, sai paperittomat siirtolaiset osakseen lähinnä rakennus- ja ihmisjääneistä koostuvan tuhon hiljaisen siivoamisen. Ja siinä missä pelastajat, auttajat ja uhrit saavat edelleen korvauksia tuhon seurauksista, kärsivät paperittomat jälleen piilossa – heidän oireensa, tuhoutuneet keuhkonsa, ihmis- ja rakennusjätteessä kirjaimellisesti traumatisoituneet mielensä sekä vuosien päästä kehittyneet syöpänsä eivät jääneet tähänäkään kirjalliseen tarinaan. Ja mitä ei ole dokumentoitu, ei ole olemassa.

“The twisted inversion that many children of immigrants know is that, at some point, your parents become your children, and your own personal American dream becomes making sure they age and die with dignity in a country that has never wanted them.”

Villavicencio esittääkin, miten WTC-iskuista Yhdysvaltain kiristynyt maahanmuutto- ja siirtolaispolitiikka sekä esimerkiksi vuoden sisään lukuisiin murhiin syyllistynyt ICE on saanut alkunsa. Terrori-iskujen jälkeiset sodat saavuttivat kyllä kansainvälisen huomion, mutta sisäpoliittinen viha siirtolaisia kohtaan on tuntunut lähinnä globaalista etelästä paremman elämän perässä tulleita kohtaan – joista suuri osa on amerikkalaisiin alkuperäiskansoihin kuuluvien ihmisten jälkeläisiä. Siirtolaisten kohtalo on poliittisesti kiinnostanut lähinnä rebublikaaneja vastustaessa, eikä ICE juurikaan hidastanut toimintaansa esimerkiksi Obaman kaudella. 

Villavicencio on vihainen. Kirjan sivuilla vilisee vitut ja fuckit. Hän heittää myös varsin pian journalistisen positionsa roskakoriin, ja siirtyy suoraan osaksi haastateltaviensa elämää – hän luo niitä yhteisöjä, tuki- ja turvaverkkoja omilla pienillä voimavaroillaan, jotka näiltä ihmisiltä omassa arjessa puuttuu. The Undocumented Americansia lukiessa lukijan onkin luovuttava omasta sisäisestä, käytöstapoja, hillittyä ja hallittua tyyliä peräänhuutavasta pikkuporvaristaan, ja annettava kirjailijankin tunteiden ja traumojen aaltojen lyödä oman, turvallisen kokemusmaailmansa laidoille. Viha on liikkeelle laittava voima, ja kun tarpeeksi moni on vihainen, voi jopa politiikka muuttua. Valitettavasti tällä hetkellä se toimii polttoaineena entistä ksenofobisemmalle politiikalle, joka pakottaa kaikki muut maan alle. Toivo näkyy vain yksittäisissä ihmisissä, pienissä yhteisöissä ja toisten pyyteettömässä auttamisessa. Ja se jos mikä kaipaisi tässä ajassa entistä enemmän näkyvyyttä.

Lue koko maailma: Ecuador 

FOUCAULT: TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

 MICHEL FOUCAULT : TURVALLISUUS, ALUE, VÄESTÖ

COLLÈGE DE FRANCEN LUENNOT 1977–1978

380s.

Tutkijaliitto 2025

Alkuteos Sécurité, territoire, population 2004

Suomennos Antti Paakkari

Tutkijaliiton uusi painos Michel Foucault'n klassikosta Turvallisuus, alue, väestö on niin sanotusti paluu juurille. Muistan jo erityispedagogiikan perusopinnoissa kuulleeni sanan biovalta, ja hieman myöhemmin kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien kakkoskurssilla kriittisen diskurssianalyysin. Omaan graduseminaariin marssin itsevarmana, ja jo esittelykierroksella kerroin, että aion tehdä lopputyöni jotenkin käyttäytymisestä ja sen hallinnasta sekä opettajien puhetta kriittisesti analysoiden. Foucault tuli mukaan jo tuossa vaiheessa, mutta kunnolla hurahdin 2020-2021, kun tein gradustani tämän artikkelin nimenomaan Foucault'n kuri-, hallinta- sekä pastoraalisen paimenvallan käsitteitä käyttäen. Turvallisuuden, alueen ja väestön analyysit tulivat siis jo tutuiksi aiemman painoksen sekä useampien Foucault Reader -teosten kautta (suuri hurraahuuto Kai Alhasen Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault'n filosofiassa -kirjalle). Ihan tällä tapaa kannesta kanteen en ole ennen Foucault'ia lukenut, siis huvikseni ja niin sanotusti vapaasta tahdosta. Projekti hieman jännitti, koska entä jos a. olen ymmärtänyt aiemmin kaiken aivan väärin tai b. en ymmärrä enää yhtään mistään mitään. Mutta aiemmin tänä syksynä luetusta Adornosta innostuneena ajattelin, että nämä luennoista litteroidut ja kirjalliseen muotoon muutetut puheet ja esitelmät vetävät kyllä kirjoitettua ajattelua helpommin. Ja se oli totta myös Foucault'n kanssa.

Foucault'sta on toki kirjoitettu koko maailman sivu. Hänestä on tehty kirjoja, tutkielmia, tutkimuksia, kokonaiset koulukunnat perustavat toimintansa hänen ajattelulleen ja analyyseilleen. Sinänsä yksi kirjablogipostaus siis tuskin voi tuoda – eikä sitä tietenkään yritäkään – mitään lisää tähän keskusteluun. Kyllä Foucault'ia silti lukea kannattaa: hänen valta-analyysinsa, hallinnallisuuden ja hallinnan ja toisaalta muun muassa pastoraalisen paimenvallan käsitteet avartavat ymmärrystä yhteiskunnasta ja etenkin sen rakenteiden varjoon jääneistä vallan/hallinnan tekniikoista. Foucault itse kutsuu tätä tosiaan biovallaksi, hallinnaksi joka pyrkii vaikuttamaan ihmisten syntyvyyteen, kuolleisuuteen, terveyteen ja hyvinvointiin – pitääkseen valtion pystyssä ja toimimassa. Kaikki tämä valta ja hallinta vaikuttaa myös ihmisen subjektiviteettiin, eli siis siihen, mitä yksilö ajattelee voivansa tehdä, haluavansa tehdä ja kykenevänsä olla. Hallintavalta liikkuu normalisoinnin keinoilla, ja vaikka Foucault tässä luentosarjassaan lähinnä taustoittaa historiallisesti hallinallisuuden syntyä, on tätäkin analyysia mahdollista käyttää vaikkapa kouluinstituution toimintojen kriittiseen analysointiin.

Koulu on yhteiskunnallinen paikka, joka koskettaa jok'ikistä väestöön kuuluvaa henkilöä ainakin jollain tapaa. Oppivelvollisuus takaa kaikille paitsi perusvalmiudet itsenäiseen elämään myös valtiolle lisää työntekijöitä, jotka ylläpitävät valtiota itseään. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin esittää, että siinä missä aiemmin koulukulttuuri perustui suoremmalle kurivallalle, valvonnalle, rangaistuksille tai niiden uhalle, pyrkii se nykyään sisäistämään hallintakeinot ihmiseen itseensä. Eli käytännössä manipuloimaan mieliä. Jotenkin näin: kurivaltaan kuuluva antaisi lasin seinään heittäneelle rangaistuksen, ja tekisi sen muiden edessä, jotta kaikki ymmärtäisivät miten väärin teko oli. Hallintavalta taas pyrkisi vetoamaan yksilöön, kertomaan että sinä et oikeastaan halua heittää lasia seinään, koska ymmärrät että hyvät ihmiset eivät toimi niin. Saattaa hallintavaltaa käyttäväkin torua ja rangaista, mutta pääsääntöisesti hän pyrkii palkitsemaan niitä, jotka käyttäytyvät toiveiden mukaisesti. Palkinto on yleensä sosiaalinen: lasia heittämättömästä tulee paitsi hyvä ihminen, hän myös saa hyvän ihmisen edut – helpommat tehtävät, vallan pitäjän suosion, enemmän sosiaalista näkyvyyttä ja suurempia etenemismahdollisuuksia. Lasin heittäjästä tulee siis huono ihminen, jolloin rangaistuskin on sosiaalinen – hän menettää kaiken sen, mitä hyvä ihminen itselleen kerää.

Tämä ei ole aivan ongelmatonta, voisi sanoa, ainakin näin käyttäytymistä ja koulun rakenteita tutkivana väikkärinkirjoittelijana. Kuten itse aiemmin mainitussa artikkelissani kirjoitan: "Tulosten perusteella toteamme, että normaalistava valta luo pohjaa hierarkkiselle kurivallalle, pedagogiselle asiantuntijavallalle ja hallintavallalle ja niiden varaan yksilölle rakentuu subjektiviteetti, joka odottaa oppilaan kykenevän omatoimisesti kannattelemaan itseään, säätelemään käyttäytymistään, sopeutumaan annettuihin sääntöihin niitä kyseenalaistamatta sekä hillitsemään erilaisia impulsseja, joita haastattelupuhe kuvaa arvaamattomuutena, häiritsevyytenä tai jopa aggressiivisuutena." Tällä tarkoitan käytännössä siis sitä, että kun lapsi ei kykene kouluarkeen, jossa hän olisi näyttämättä esimerkiksi negatiivisena pidettyjä tunteita, hänestä aletaan herkästi puhua haastavana, häiritsevänä tai jopa vaarallisena. Foucault'ia mukaillen voitaisiinkin sanoa, että koulu käyttäytyy tässä valtion jatkuvuutta turvaavana institutionaalisena keskittymänä, joka näin pyrkii ohjaamaan oppilaita hyvään ihmisyyteen. Yhteiskunnassa jossa elämme, vihaisuus, turhautuneisuus tai vaikkapa muita hitaammin kehittyminen eivät valitettavasti näin tarkastellessa mahdu tämän hyvän ihmisen kategorian sisälle.

Turvallisuuteen, alueeseen, väestöön palatakseni – tämä on ja ei ole välttämättä kaikkein paras Foucault'n kirjoista aloittaa ko. henkilön ajatuksiin. Sen puhe- ja luentomuotoisuus tekee siitä toisaalta saavutettavamman ja helpomman kuin kirjoitetut versiot, ajattelen. Luennot eli sitä kautta luvut ovat mukavan pituisia, ja kokonaisuus on sitä kautta selkeähkö ja helpohko hahmottaa – etenkin kun loppuun on vielä koottu keskeisiä käsitteitä ja pientä yhteenvetoa. Toisaalta taas TAV on hyvin kaukaa ponnistava, jopa antiikin ajasta analyysilleen tukea hakevaa maalailua, jota on helpompaa lukea jos jo tuntee Foucault'n ajatuksia (tai on lukenut Foucault Readereita tueksi). Jos haluaa ymmärtää valtaa ja hallintaa heti ja tässä ajassa, voi 1400-luvun vallan tekniikoiden kuvailu tai 1600-lukulainen käsitys poliisista puuduttaa. Ja samalla: vain historiaa tuntien voimme nähdä, miten tähän ja nyt on päästy, mitkä tekniikat, mekaniikat ja periaatteet ovat ohjanneet yhteiskuntamme tilaan, jossa hallinta on ihmiselämiin ja hyvinvointiin puuttuvaa, normaaliutta määrittävää ja toisaalta myös sitä kautta tasapainoa säilyttämään pyrkivää. 

Puheet kuitenkin inhimillistävät Foucault'ia jotenkin lempeällä tavalla – joskus hän on myöhässä ruuhkan takia, toisaalla hän on taas niin kovassa flunssassa, ettei luennoinnista tule mitään. Hän myös meinaa sanoa jatkuvasti vaikka ja mitä, ja korjaa itse itseään inhimilliseen tapaan, ja nautin kovin siitä, miten nämäkin on otettu litterointiin mukaan. Valtiojärjen tyyliset ajatukset tuntuvat haltuunotettavimmalta, kun tulee olo että Foucault puhuu myös minulle, että myös minä olen jollain kummalla tapaa osa 1977–1978 pidettyä 12 luennon sarjaa. Joten eiköhän meidän suhteemme edelleen jatku. Foucault on minulle merkittävä työväline, ja tuntui jotenkin yllättävän rohkaisevalta palata hänen pariinsa näin niinkuin 'vapaaehtoisesti. Sillä pelkoni eivät käyneet toteen: olin ymmärtänyt jo aiemmin aivan oikein (ja skipannut silloin sopivalla tavalla monet historialliset taustat) ja toisaalta ymmärsin edelleen (jopa ehkä vähän enemmän). Tästä on ihan mukavaa jatkaa myös oman kakkosartikkelin pariin, jossa yritän tuoda yhteen Goffmanin rooliteoriaa ja Foucault'n valta-analyysia koulukriittisestä näkökulmasta. Lycka till vaan sen suhteen, minä!

KESKUSTELUJA KRIITIKOIDEN KESKEN – MAARIA YLIKANGAS : KRITIIKISTÄ

MAARIA YLIKANGAS : KRITIIKISTÄ

379s.

S&S 2025

Saatu arvostelukappaleena

Kritiikistä: Olen kirjoittanut kirjablogiani hieman yli yhdeksän vuotta, ja pitänyt siihen liittyvää kirjagram-tiliä @mitaluimmekerran'ia kahdeksan vuotta. Olen kertonut kirjoittavani tunteistani, ajatuksistani ja kokemuksistani, "kriittisesti, jos on tarve, kritiikittä, jos rakastan". Olen aina ajatellut, että oikea kirjallisuuskritiikki on kuitenkin lähes jonkun julkisen tahon suojaama ammattinimike, joka vaatii ihan vähintään kirjallisuustieteen maisteriutta sekä valtavia portinvartijaverkostoja, joiden avulla voi hilautua Hesariin kertomaan, miten väärin joku kirja on taas kirjoitettu, luettu tai koettu. Olen ollut tarkka siitä, etten missään nimessä kirjoita kritiikkiä. Kriittisesti, kylläkin. Mutta en tätä nimikesuojattua Suurten Salien Ammattitekstiä.

Kysyn asiaa myös muilta kirjagrammaajilta. Heistä 99% on sitä mieltä, että hekään eivät missään nimessä ole kriitikoita. Ne, jotka kirjoittavat vain huvikseen, painottavat tekemisensä ehdotonta harrastajamaisuutta, omia tunteitaan, subjektiivisuuttaan tai objektiivisuutensa ja ammatimaisuutensa puutetta. Ne kirjagrammaajat taas, jotka kirjoittavat ihan (sivu-)työkseenkin kritiikkejä, erottavat kuitenkin sekä blogi- että kirjagrampostaukset oikeasta kritiikistä, paljolti jo muotonsakin takia. Samassa keskustelussa Maaria Ylikangas, siis ihan oikea kirjallisuuskriitikko!!, sanoo että moni kirjasomettaja tosiaan tekee pesäeroa juurikin harrastuneisuuden nimissä, osin myös välttääkseen kriitikkouden mukanaan tuomat velvoitteet. Kiistän väitteen, kunnes 20 minuuttia myöhemmin muiden kirjagraammaajien irtisanoutuessa ihan jo tekevänsä edes kirja-arvioita, ymmärrän ehkä sittenkin, mistä Ylikangas puhuu. Mutta vaikka kirjoittaisin kritiikkiä, en kai silti ole kriitikko?

Kriitikoista: Somen lisäksi Kritiikissä-kirjassaan Ylikangas argumentoi, että jokainen julkisesti taidepuhetta tuottava sisällöntuottaja on de facto kriitikko – halusi tai ei. Moni kanssakirjagrammaaja opponoi. Oma kumppanini, kirjallisuutta maisteriksi asti opiskellut kirjoittamisen opettaja ja kirjailija, opponoi. MuTtA kUn EmMe Me OlE aMmAtTiLaIsIa! Emme me sitä tätä tai tuota. Ylikangas argumentoi tätä vastaan kirjassaan: ei moni muukaan kriitikko sitä tätä tai tuota. Ei ole olemassa mitään tutkintoa, ja vaikka olisikin, taidekeskustelu on nimenomaan jotain, mihin moni on kaihtamatta tarttunut. Totta kai hyvä pohja kritiikille on kyvyssä ymmärtää, kontekstoida, analysoida ja laajentaa henkilökohtaisesta teoskohtaisempaan. Mutta kun! Emme me pyri objektiivisuuteen!

Objektiivisuudesta: Tässä vaiheessa palaan Ylikankaan kirjan kanssa myös aiempaan omaan tekstiini, jonka olen kirjoittanut pari vuotta sitten kriitikkonakin työskentelevän Claire Dedererin Monsters: A Fan's Dilemma -kirjasta. Dederer nimittäin yhtyy Ylikankaan käsitykseen siitä, että itseasiassa objektiivista kritiikkiä ei ole olemassakaan. Dederer itseasiassa huomauttaa, että  kritiikkien objektiivisuusvaatimus on peräisin patriarkaalisesta käsityksestä, että (valkoinen hetero-)miehisyys on jotain universaalia ja samastuttavaa, ja kaikki muu halveksuttavaa identiteettipolitiikkaa, jonkun ominaisuuden läpi luettavaa tai lukevaa. Tämän logiikan mukaan jonkun ei-miehen kirjoittaessa elokuvakritiikkiä miesten tekemästä elokuvasta, hän ”sortuu subjektiivisuuteen”. Ja vastaavasti, kun mies kirjoittaa kritiikkiä ei-valkoisen ei-hetero-ei-miehen teoksesta, ei hän näekään universaalia, koska ei näe itseään – teoksen itsensä täytyy siis olla subjektiivinen, eli ei-kiinnostava.

Ylikangas kirjoittajaa samaa: kritiikki lähtee aina kirjoittajastaan – eli kriitikosta. Se on aina yhden ihmisen käsitys, yhden ihmisen analyysi, yhden ihmisen tulkinta. Ja jos tuulkinnan luonne on jotain on, se on aina ehdottoman subjektiivista. Kuten Dederer osoittaa, on tosiaan kenties niin, että yhteiskunta, jonka entinen ainoa edustaja oli Valkoinen Mies, oli niin sokea omalle subjektiivisuudelleen, että se erehtyykin paitsi itsensä myös maailman kanssa ja pahasti. Juuri sellainen objektiivisuusnäkemys – tai pikemminkin; vaatimus – on se, millä pyydetään laittamaan tunteet sivuun, ja keskittymään kaksinapaisen maailman nerouden puoleen, ohittamaan tekijä ja ihailla vilpittömästi teosta. Todellisuudessa kyse ei kuitenkaan ole tunteiden sivuun laittamisesta, vaan siitä, että miehen miehiselle, Patriarkaaliselle Lausujalle toisen samanlaisen miehisen miehen ”yleisteos” ei herätä miehessä samoja tunteita, jolloin hän luulee katsovansa objektiivisesti vaikka todellisuudessa hän katsookin kaltaistaan, tai lähes itse itseään peilistä todeten, että juku, olenpa minä hieno tänään. 

Hyvä on. Objektiivisuuskin on sittenkin vain harha. Mutta vaikka myöntäisimme, että subjektiivinen tekstikin voi olla kritiikki, ei kai kirjabloggaajalla ja kirjagrammaajalla sentään valtaa ole?

Vallasta: Kun pohdimme perinteistä kriitikkoa, mietimme siis Valkoista Miestä, joka pitää miesteoksia yleismaailmallisina ja ei-miesteoksia turhanpäiväisinä hupsutteluina, jonka kaltaista lätinää on luettu jo vuosisadat. Eli mietimme Kulttuurisetää, Antti Majanderia tai Herman Raiviota. Miehiä, jotka systemaattisesti pitävät kiinni omasta tavastaan kirjoittaa, eivätkä taivu kulttuuristen vaatimusten edessä. Miehistä, jotka kirjoittavat Helsingin Sanomiin, ja jollain logiikalla sanelevat tuleeko kirjasta koskaan mitään. 

Mutta näinhän se ei siis aivan mene. Moni kriitikko tekee kritiikkejä enemmän tai vähemmän prekaarissa todellisuudessa ilman suurempaa jatkumoa, muistuttaa Ylikangas. Totta, moni kirjoittaa valtamediaan, ja totta, Hesarin kaltaiseen instituution sisältä Ylikangas huomauttaa kritiikin edustavan yksittäisen kriitikon lisäksi myös rakenteellista valtaa. Ei ole siis ihan sama mitä sanotaan ja missä. Mutta, tässä tuleekin se suurin mutta: onko itseasiassa niin, että sitä samaa valtaa on varsin paljon muullakin taidekeskustelulla? Ja juurikin näillä kirjablogeilla ja sosiaalisella medialla? Tai oikeastaan: digitaaliskapitalistisilla konserneilla kaikella tämän takana? Nimittäin jos jostain ei voi irtisanoutua edes harrastelijana, on se julkisen kirjoittelun tuomasta vastuusta. Jos aidosti haluaa kirjoitella itselleen, omista tunteistaan, kirjoittanee päiväkirjaa. Kun harrastuksen taas tuo päivänvaloon, on sille tarkoituskin saada yleisöä, vaikkei sitä aina halutakaan myöntää. 

Kirjat ja kirjallisuus tunnetaan jotenkin yhtäältä Pyhänä Taiteena ja toisaalta arvostelukappaleineen ja pressikutsuineen myös Kaupallisena Vaikuttamisena. Tuohon välimaastoon ei ole aina kirjasomettajana helppo asettaa itseään: allekirjoittanutkin vastusti hyvinkin vahvasti KKV:n uusia mainonnan eettisiä ohjeita, joiden mukaan jokainen arvostelukappale pitäisi periaatteessa merkitä mainokseksi. (Periaatteessa siksi, että ihan näin suoraa ohjetta KKV ei antanut ja toisekseen, ohjeetkin koskivat ammattilaisvaikuttajia, mikä on jälleen ajassamme termi, jota on melkoisen vaikea määritellä. Mutta ajattelen, että koska minun somessani ei liiku raha, olen siis harrastaja?). Perustelin sitä taiteella ja toisaalta lukijan oikeudella pitää edelleen mainosta asiana, jonka takana liikkuu raha, ei pelkästään arvostelu-/markkinointikappale kirjasta. Ja samalla: teemme sitä kaikki läpeensä kaupallisella alustalla, jonka ansaintalogiikka perustuu yksityistietojen myymiseen ja toisaalta loputtomaan mainossisältöön, algoritmeihin, jotka tallaavat kyllä kirjallisuuden kaltaiset aiheet hyvinkin syvälle näkymättömyyden suohon. Niinpä opettelemme tekemään postauksistamme myyvempiä, mikä jälleen keikauttaa sen Pyhän Taiteenkin lähemmäs Kaupallista Vaikuttamista. 

Joten kyllä. Myös meillä on valtaa. Voimme lähteä tai olla lähtemättä mukaan tiettyihin kirjahypeihin. Voimme mainostaa tai olla mainostamasta kirjoja. Voimme lukea tai olla lukematta erilaisia ihmisvihamielisiä ja transfobisia hahmoja ja joko kirjoittaa tai olla kirjoittamatta heidän teoksistaan. Mutta mitä emme voi tehdä, on sen kieltäminen, ettemmekö mekin olisi seuraajakunnaltamme pienilevikkisiä kulttuurilehtiä jopa laajemmalle leviäviä kirjoittajia, arvioijia ja kriitikoita. Ja niin kauan kun teemme sen julkisesti, vastuu monenlaisestakin läpinäkyvyydestä, omien mahdollisten jääviyssuhteiden avaamisesta sekä ylipäätään kirjallisuuspuheen sävyistä ja sävyttömyyksistä. Valta on monimutkaista ja hähmäistä, mutta siitä ei pääse vain kieltäytymällä tietystä nimikkeestä, Ylikangaskin tuntuu rivien välissä muistuttavan.

Kirjasta itsestään: Ja kun viimein tänne asti päästiin, niin kyllä, luin siis Maaria Ylikankaan Kritiikistä-kirjan, ja tässä nyt jonkinlaista arvioita, kritiikkiäkin siitä kirjoitan. 

Kritiikistä on ihanan runsas, polveileva ja silti kauniisti kasassa pysyvä esseeteos, jossa Ylikangas antaa palaa kritiikin saralla. Hän taustoittaa, esittelee historiaa, lukee toisin. Ylikangas kirjoittaa oodeja vaikeudelle, muistuttaa velvollisuudestamme itseasiassa pitää kiinni sivistyksestä sen sijaan että helpottaisimme sitä loputtomiin eliittisyyden pelon nimissä. Ilman sanoja meillä ei ole todellisuutta, ja ilman uusia sanoja emme pysty nimeämään uusia todellisuuksia, Ylikangaskin muistuttaa. Toisaalta on myös vaarallista mennä siihen lankaan, että lukeminen yksin ylevöittäisi – tuskin Jordan Petersonit ynnä muut hahmot tahkoaisivat kirjoillaan edelleen rahaa, jos lukeminen ja kirjat itsessään olisivat jonkinlainen pyhä graalinmalja, josta nauttiessa kenestä tahansa tulee upeita ja empaattisia, vähän parempia ihmisiä.

Hän näyttää konkreettisesti omilla teksteillään, millainen kritiikki on kiinnostavaa, ja millainen unohtuu ehkä ennemminkin osoittelemaan omaa asemaansa kuin keskittymään käsillä olevaan teokseen. Hän muistuttaa kriitikon vastuusta, mutta toisaalta alleviivaa kritiikin ikuista subjektiivisuuden luonnetta. Kirjan rakenne on toimiva, viitteet muihin ajattelijoihin, kriitikoihin, kritisoituihin teoksiin ja teorioihin soljuu sujuvasti, ja Ylikankaalla onkin erityisen ihailtava tapa kirjoittaa runsaasti ilman että fokus katoaa, käyttää haastavana pidettyä sanastoakin menemättä vaikeilun puolelle. 

Paljous on Ylikankaan tekstissä jatkuvasti läsnä, ja se tekee tästä juuri niin viehättävän kirjan. On ihanaa, ettei tällaisen esseemuotoisen teoksen tarvitse mahtua mihinkään ennalta määrättyyn raamiin, vaan omien mielenkiinnonkohteiden perässä saa tykitellä menemään satoja sivuja. Loppua kohden se tosin hieman löystyy ja alkaa väsyttää, mutta se nyt on toisaalta non-fiction tyyppivika: ehkä kustannustoimittaminenkin löystyy loppua kohden? Ylikangas tuntee selvästi aiheensa, ottaa kantaa ja perustelee näkökulmansa, ja antaa ajateltavaa paitsi kirjoista kirjoittaville, myös niitä lukeville. Kritiikistä onkin heleä puolustuspuhe paitsi kritiikille ja kriitikoille, myös taiteelle ja taidepuheelle sekä sen monimuotoisuudelle. Siksi se on oikeastaan aika ehdoton lukusuositus jokaiselle, joka kirjoittaa esimerkiksi taiteesta ja kirjoista ihan vain internettiinkin. Sillä kuten Ylikangas sanoo, "tietyllä arkisella tavalla, jokainen taiteesta keskusteleva on kriitikko. Sitten ei kuitenkaan ole. Kritiikki kun on julkista."

KANNIBAALIKAPITALISMI

NANCY FRASER : KANNIBAALIKAPITALISMI

MITEN PÄÄSTÄ EROON JÄRJESTELMÄSTÄ, JOKA SYÖ DEMOKRATIAN, HYVINVOINNIN JA MAAPALLON

235s.

Vastapaino 2024

Alkuteos: Cannibal capitalism, 2022

Suom. Sauli Havu & Danika Harju

Nancy Fraserin Kannibaalikapitalismi on kirja, joka jokaisen paitsi poliitikon myös yhteiskunnallisesti aktviisen kansalaisen kannattaisi lukea. Pikimmiten.

"On kiistatonta, että olemme keskellä demokratian kriisiä. Yhtä yleisesti ei kuitenkaan tiedosteta, että tämä kriisi ei ole irrallinen eikä juonnu pelkästään poliittisen piiriin kuuluvista syistä. Toisin kuin tolkun ihmisen arkijärki väittää, tilannetta ei korjaa kohteliaisuuden kunnianpalautus, poliittisten kompromissien vaaliminen, klikkiytymisen vastustaminen tai totuuteen pyrkivän, faktoihin perustuvan keskustelun puolustaminen. Viimeaikaisen demokraattisen teorian väitteistä poiketen kriisi ei myöskään ratkea politiikan sfääriä uudistamalla – ei 'demokraattisen eetoksen' vahvistamisella, 'perustuslaillisen vallan' elvyttämisellä, 'agonismin' voiman valloilleen päästämisellä tai 'demokraattisten toistojen' edistämisellä. Kaikki tällaiset ehdotukset sortuvat virheeseen, jota kutsun 'politismiksi'. Ekonomismin kanssa analogisesti politistinen ajattelu jättää huomiotta politiikan ulkopuolisen yhteiskunnan kausaalisen vaikutuksen. Se pitää poliittista järjestelmää omalakisena eikä siksi kykene problematisoimaan laajempaa yhteiskunnallista todellisuutta, jonka maaperästä politiikan epämuodostumat versovat."

Fraser, yhdysvaltalainen professori ja filosofi, tuo kirjaansa upeasti neljä eri keskustelua, joita kyllä yleensä käydään kapitalismikriittisessä keskustelussa, mutta yleensä aina joko erillisinä tai markkinataloudesta irrallisina osina. Fraser näyttää selkeästi, miten kaikki tämä on kuitenkin yhtä, suurta vyyhtiintynyttä kokonaisuutta, jonka kaiken taustalla on kapitalismin eri vaiheiden valtamuodot ja rajakiistat. Miksi meillä on jakoja meihin ja heihin? Miksi hoiva on edelleen pääosin palkatonta työtä? Mitä eroa on riistolla ja pakkoluovutuksella? Kuka meitä oikein ohjaa, kun annamme kerta toisensa perään velkapuheen mennä läpi?

Fraser jakaa kapitalismikritiikkinsä neljään osaan: 1. rasismin elimelliseen osaan kapitalistisissa järjestelmissä, 2. hoivan, eli uusintavan työn ja tuottavan työn erotteluun, 3. kapitalismin ja ilmastotuhon yhteenkuuluvuuden näyttämiseen sekä 4. kapitalismin luonteeseen kuuluvan demokratian murentamiseen. Jokaisesta näistä voisin kirjoittaa tähän postaukseenkin. Fraser näyttää näiden kaikkien paitsi limittyvän täysin toisiinsa myös murentuvan kapitalistisen yhteiskunnan rattaissa. Mureneminen on ollut erilaista eri aikakausina, mutta yksiin kansiin tuotuna Fraser onnistuu rakentamaan muruista ja murjotuista lohkareista älykkään, akateemisen ja silti käsitteensä oivallisesti avaavan teoksen, josta syntyy selkeäpiirtoinen kokonaisuus. Toisin kuin yleisestä poliittisesta keskustelustamme, jossa talous on alistanut niin ihmisten etnisyyden, sukupuolierot, luonnon ja demokratian omien ehtojensa alle.

Kirjasta ja sen teemoista voi lukea lisää lukemalla ko. kirjan itse. Avaan kuitenkin yhtenä esimerkkinä seuraavaksi Fraserin näkemyksiä riiston ja pakkoluovutuksen käsitteistä rasismin näkökulmasta, onhan se yksi tällä hetkellä nousevan äärioikeiston ja siihen nivoutuvan perussuomalaisten sekä muun oikeistohallituksen keskeisimpiä teemoja. Kuten moni mustia feministejä Angela Davisista Audre Lordeen lukenut jo tietääkin, sekä rotuerottelu ja sukupuolierot ovat kapitalistisen yhteiskunnan aktiivisesti tuottamia eroja, ei asioita, jotka olisivat annettuina olemassa. Kapitalismi itseasiassa perustuu siihen, että ihmisiä voi jaotella, niin etnisen taustan kuin sukupuolen perusteellakin. Liberaalikapitalismi antaa laajempia vapauksia, koska isompi määrä ihmisiä tekee tietenkin enemmän työtä ja kasvattaa muutaman jo valmiiksi ylirikkaan ihmisen varallisuutta. Konservatiivinen siipi taas kurjistaa ja moraalivartijoi, yrittää omistaa rajojen vedon perusteet ja yhteiskunnan normiston kieltämällä muilta saamiaan etuja. Kumpikin ilmiö on kuitenkin yhtä ja samaa, eikä riistokapitalismi välitä, kumman puolella olet, jos olet kapitalismin puolella.

Rasismia ja sen tarpeellisuutta riistoa sekä etenkin pakkoluovutusta varten käsitellessään Fraser tuokin hyvin selkeästi esiin sen, miten elimellinen osa Toiset, osattomat, oikeudettomat ja alistetut kapitalistisessa taloudessa ja poliittisessa järjestelmässä ovatkaan. Tämä saa myös Suomen ihmisvihamielisen hallituksen toimet näyttämään hieman toiselta; ehkei olekaan niin, että Orpo on selkärangaton lapanen, joka leikkauksia vasten lehmänkauppana antaa perussuomalaisten mennä eikä meinata natsivitseineen vaan itseasiassa Orpo onkin juuri se kuka vie: hän hyväksikäyttää perussuomalaisten salonkikelpoistamaa rasismia häikäilemättä.

 

Yhtenä esimerkkinä tästä toimii liberaalioikeiston lemmikit, start up -yritykset ja etenkin juurikin pakkoluovutusta jatkuvasti hyväksikäyttävät alustatalouden yritykset, Wolt, Airbnb ja muut vastaavat etunenässä. Kun yhtaikaa perustyöläistä – valkoista duunaria, palkkatyötä tekevää systeemin ratasta – "vain riistetään" elämiseen lähes riittämättömällä palkalla, pakkoluovutus vie riiston pidemmälle: kun mustille, turvapaikkaa ja parempaa elintasoa etsiville, korkeastikin koulutuille rodullistetuille ei ole tarjolla kuin ne kaikkein matalapalkkaisimmat, ja Woltin tapaan jopa täysin ilman työntekijän oikeuksia jäävät työpaikat, hommat, joita täytyy tehdä vähintään kahta tai kolmeakin päällekkäin pystyäkseen elämään, limittyy Fraseria mukaillen mukaan myös Suomessa Wolt- ja Bolt-kuskeihin, siivoojiin ja pääkaupunkiseudulla jo moniin hoiva-alan ammattilaisiinkin riiston lisäksi pakkoluovutus. Pääoma ei maksa heille palkkojen muodossa täysiä "uusintamiskustannuksia", jolloin kapitalismi laittaa heidät pakkoluovuttamaan riiston lisäksi myös perus työntekijäoikeudet.  Täten rodullistetut työntekijät jäävät ilman "poliittista suojelua" työehtosopimusten muodossa, ja esimerkiksi terveydenhoitoon pääsy, koulutusta vastaavan työn epääminen ja muut vastaavat nöyryytykset tekevät heistä aktuaalisesti Toisia, toisen luokan kansalaisia. Näin heitä ei siis tosiaan riistetä vain alipalkattuina työntekijöinä vaan heiltä pakkolunastetaan sellaiset hyvinvointia lisäävät oikeudet, jotka ovat monelle muulle lain puolesta edelleen tarjolla. 

Kuten Fraser esittää, liberaalit eivät ehkä ole automaattisesti rasisteja, mutta uskovat pääoman nimissä harhaan, jonka mukaan tasaisen pakkoluovutuksen ja riiston edessä kaikki ovat tasavertaisia. On jopa perusteltua ajatella, että nykyinen työkulttuuri ja finanssikapitalismi häivyttää rotuerottelun, koska lopulta kaikki häviävät yhtä paljon. Fraserinkin mukaan tällainen liberaalioikeiston värisokeus johtanee kuitenkin entistä epävarmempiin oloihin, mikä taas uudistaa ja syventää ihmisten välisiä kuiluja. Myös rasismin ja äärioikeiston muodossa. Kun oma, itse valtaan äänestetty hallitus polkeekin myös äänestäjän itsensä oikeuksia, on epävarmuudesta aina helpompi syyttää muita kuin myöntää oma typeryytensä.

Ja olkoonkin, että tämä tausta-ajattelu kapitalismissa ja liberaalioikeistossa on aina enemmän tai vähemmän tiedostamaton, ennemminkin koko systeemiä ohjaava kuin valittu ajatus, hyötyy siis myös nykykokoomus perussuomalaisten jatkuvista kohuista, marsseista ja rasismin normalisoinnista. Likainen työ ja huomiotaloudelliset kohut on siirretty rasistista leimaa pelkäämättömien perussuomalaisten hommaksi, etäännytetty "liberalismista", sillä rasismi sinänsä ei lyö läpi edistysmielisen äänestäjäjoukon edessä eikä toisaalta arvokonservatismi toimi yhteen pöhisevän start up -skenen kanssa. Toimiakseen nämäkin alat tarvitsevat edelleen Toisia, joita paitsi pelkästään riistää (Aasiasta muuttavat kovapalkkaiset IT-ammattilaiset) sekä sen lisäksi joilta voi myös vaatia ihmisyyden pakkoluovutusta. Jos Orvon hallituksen toimia siis analysoisi tarkemmin Fraserin tarjoamien kehysten kautta, itseasiassa Orpo itse on se joka vie ja perussuomalaiset vikisee. He tekevät lehmänkaupat, kun myyvät riistettävien perusäänestäjiensä viimeisetkin edut ja oikeudet, jotta saisivat rasistisimmat fantasiansa läpi. Rahalla saa, ja hevosella voi vähän ratsastaa fasismia vastustavien mielenosoittajien päälle. Oikeisto, niin liberaali kuin konservatiivikin, tarvitsee eriarvoisuutta, eli myös rasismia toimiakseen. Siksi mikään ei muutu Orvon rasisminvastaisista papereista ja kampanjoista huolimatta. Kuten Frasier sen ilmaisee, kiistat rajanvedoista sallitun ja kestämättömän välillä vievät sopivasti huomiota siltä, että hallitus vie parhaillaan Suomessakin läpi meitä kaikkia absoluuttisesti yhä pahemmin ja pahemmin riistäviä lakeja ja poliittisia heikennyksiä. Talousluvut ja ikuinen velkapuhe on vain se sumuverho, jonka varjolla rasismin ja sorron annetaan tarkoituksella kukkia. 

x

Ja samaa logiikkaa voi soveltaa myös tosiaan sekä sukupuolittuneeseen hoivaan, ilmastoon sekä demokratiaan ylipäätään. Järjestelmä on mätä ja suuressa kaavassa muuttumaton, koska järjestelmä toimii tämän mädän ja muuttumattomuuden ehdoilla. Hoiva on jäänyt edelleen pääosin naisten tai rodullistettujen harteille, ja vaikka naisten oikeudet ovatkin kiistatta edistyneet sitten 1800-luvun, työssä käyvä nainen onkin lopulta vain "kahden palkan mallin" riistettävä, sillä naisten työskennellessä palkkaa voidaan jälleen maksaa vähemmän kun työttömiä on huomattavasti enemmän kuin vapaita työpaikkoja. Luonto tuhoutuu samojen erojen seurauksena; koska me näemme luonnon itsestämme irrallisina. Fraser kuljettaa lukijansa läpi lohduttoman ja rujon kapitalismihistorian ja laajentaa Karl Marxin kapitalismikritiikin tähän aikaan ja paikkaan paremmin sopivaksi.

Mitä enemmän luen vasemmistolaista, akateemista ja antikapitalistista kirjallisuutta, sen enemmän alkaa näyttää siltä, että systeemin korjaa enää sen totaalinen romahtaminen. Sitä ei voi korjata sisältä päin, sillä se kaappaa kaikki tällaiset korjausyritykset itselleen, myy hoivan vähiten maksavalle, siirtää luontoa tuhoavan tuotannon alueille, jonka omilla asukkailla ei ole valtaa vastustaa riistoa ja pakkoluovutusta, kääntää naisten oikeudet liberaaliksi boss lady -ajatteluksi, joka on lopulta vain samaa finanssikapitalismia vaaleanpunaisessa pakkauksessa. Sisäisillä rajanvedoilla ei tee mitään, kun kapitalismi on osoittautunut kestämättömäksi tavaksi elää, ihan jokaiselle. Niinpä romahdusta odotellessa on aika jälleen jatkaa omien laikkujen, yhteisöiden ja kollektiivien muodostamista. On aika rakentaa laajempia verkostoja, vähentää erontekoja, alkaa nähdä maailma yhtenä, toisistaan kasvavana kompleksisena kokonaisuuksina. Irtaantua keinotekoisista eroista ja kulkea kohti solidaarisempaa yhteiskuntamuotoa. Olla valmis huolto- ja huolenpitoketjuineen, kun romahdus tulee. Yksi teko, yksi yhteisö, yksi ihmiselämä kerrallaan. 

SYYTÖS

 

HANNA KUUSELA : 

SYYTÖS – MUUAN AKATEEMINEN KOMITRAGEDIA

181s.

Vastapaino 2024

Eräs maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoinen yliopisto, eräässä pienessä pohjoisessa revontulien, porojen ja kahden järven yhdistävien koskien maassa, eräässä maansa mittakaavassa suurehkossa kaupungissa päätti, että nyt on aika kehittyä! Olen ollut pitkään vakaa, kokooni nähden arvostettu ja toimiva laitos, mutta olen kuullut, että muutakin on. Olen kuullut huipuista, tähdistä ja rankingeista. Olen tehnyt tieteen eteen paljon, olen kouluttanut, sivistänyt ja opettanut jo vuosikymmeniä. Sellainen minäkin haluan olla! Minäkin haluan olla parempi! Suurempi! Tehokkaampi! Tähti! Ei... sekään ei riitä, yliopisto mietti. Minä haluan..... Huippuyliopistoksi! 

"Huomenna olisi ainoan siskoni häät. Vietän juhlia edeltävän yön yliopistollisen sairaalan päivystyksessä seuraten sykkeeni tärähtelyä ruudulta. Tuskin minussa mitään elimellistä vikaa on. Kuten niin usein läntisessä kulttuurihistoriassa, hysteerinen nainen vain reagoi ruumiillaan. Rytmihäiriöideni syy on todennäköisesti sydäntäni yksinkertaisempi. Sairauteni nimi on yliopisto."

Sosiologian apulaisprofessori sekä taloussosiologian ja mediakulttuurin dosentti Hanna Kuusela on tullut tunnetuksi muun muassa Anu Kantolan kanssa kirjoittamasta Huippurikkaat-kirjastaan, joka hermostutti monet rikkaat sekä rikasmieliset ympäri internetin ja median, ja leimattiin lukematta paskaksi. Kohua kuohutettiin, mutta silti komeilla jaloillaan seisoo yksi hyvinkin keskeinen suomalaisten raharikkaiden mielenmaisemaa kuvaava yhteiskunnallinen tiedekirja. On Kuusela muutakin tutkinut, konsulttiyhteiskuntaa, taloutta, kulttuuria ja demokratiaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän kuuluu siis aikamme nimekkäisimpiin tutkijoihin, ja kaikista ihmisistä juuri hän sattui olemaan töissä tuossa eräässä maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoisessa yliopistossa, eräässä pienessä pohjoisessa maassa, kun tuo eräs yliopisto päätti, että on aika mennä eteenpäin ja muuttua Huippuyliopistoksi yhtäältä säätiöitymällä ja toisaalta heittämällä yliopistodemokratian roskiin.

Ja sehän ei yliopistolaisille itselleen ihan tuosta vain sopinut. Kuusela, yksi yliopiston konsistoreista, oli yksi heistä, joka näki talousjargonin ja markkinatalouden sääntöjen valumisen yliopistoon huolestuttavana, ja alkoi yhdessä muiden kanssa vastustaa jos nyt ei vain muutoksia niin ennemmin muutosten ajamaa yliopistodemokratian hajottamista. Ja lopputuloksena syntyi Syytös, lyhyehkä autofaktateos, joka yhdistelee sivistystä, demokratiaa, antiikin Kreikkaa ja sen tarustoa erääseen maailman mittakaavassa korkeintaan keskikokoiseen yliopistoon ja sen epädemokraattisiin selkkauksiin. Sekä säätiömuotoinen, ei-yliopistolaisten johtama Tampereen korkeakouluyhteisö.

x

Syytös on juuri sitä mitä se nimensä mukaan jo lupaa – syytöskirjelmä, täyslaidallinen yliopistokritiikki, oikeutettu kantelu ja hyvin syvällinen pahanmielenkirja. Ja kaikki tämä on juuri sen vahvuutta. Syytös näyttää, miten patriarkaalinen kapitalismi toimii niin yksilö- ja rakennetasolla, miten se mitätöi ja vähättelee kritisoijansa piiloon, miten se ottaa kyselemättä haltuun jotain ennen yhteisesti ja sopimuksiin perustuen vaalittua. Syytös on kirjaimellinen kuvaus siitä, miten yritysmaailma syö sivistyksen, miten se näennäisesti tekee yhteistyötä, mutta todellisuudessa kadottaa, surkastuttaa ja siirtää syrjään, kun on kalunnut tämänkin resurssin loppuun. Syytös ei ole tulevaisuuden uhkakuva vaan se on tarkkarajainen kuvaelma tästä päivästä, hälytys nykytilasta ja siitä viimeisestä hetkestä, kun väärään suuntaan lähteneen kehityksen voisi vielä pysäyttää. Syytös on vastuun takaisin heitto niille, kenellä on valta, Syytös on paljastuskirja, ilmestyskirja, jossa vitsauksia ovat nihilismi, rahanahneus, voitontavoittelu, itsekkyys ja sivistyksen tuho. Syytös ei lupaa ihmisten jakamista taivaaseen ja helvettiin, se takaa yhteisen tuhon henkiä säästämättä.

”Kun kysyn, miksi yliopisto jätti yt-neuvotteluista viestiessään kertomatta julkisuuteen, että yliopiston tulos ei suinkaan ole tappiollinen vaan voitollinen, rehtori vastaa: ’Kaikkea ei saa mahtumaan tiedotteeseen.’”

Syytös on ennen kaikkea demokratian, sivistyksen ja hyvinvointiyhteiskunnan kiihkeä puolustuspuhe ajassa, jossa yritystoiminta alkaa aidata ihmisen perustarpeita osaksi kapitalistista järjestelmäänsä ja hallitukset jättävät auki mahdollisuuksia yksityistää vesi. Kuusela esittää terävästi argumentoiden, mitä tapahtuu, jos annamme yliopistot kilpailu- ja voitontuottoyhteiskunnan käsiin, ja miten tällainen sivistyksen kadottaminen on aina johtanut ennemmin tai myöhemmin yhteiskuntien romahdukseen. Kuuselan sanoessa ollessaan varma, että "jos yliopistot nykytalouden tai nykytyöelämän pelissä mukana - - , ne muuttuvat merkityksettömiksi." Rahaan kun ei tarvita sivistystä – sen voi katsoa jokaisen koulunsa keskeyttäneen it- ja teknologia-alan yrittäjän ansioluettelosta. Rahaan ei tarvita myöskään sääntöjä ja lakeja – sen taas näkee jokaisen työntekijää riistävän alustatalousyrityksen, henkilöstönvuokrausfirman toiminnan tai lakko-oikeuden ja ammattiliikkeiden alasajoa ajavien hallitusten toimia tarkastelemalla. Ja jos – tai itseasiassa kun – voitontavoittelu saavuttaa koulutuksen korkeimmalta asteelta varhaiskasvatukseen, me tiedämme jo, että itse sivistystyö muuttuu mahdottomaksi. Opettajat yliopistoista peruskouluun ja varhaiskasvatukseen uupuvat, koska eettinen stressi taloudellisen niukkuuden ajassa väsyttää jokaisen, joka yrittää tehdä määrällisillä mittareilla mitattavaa laadullista työtä mahdollisimman hyvin. Ja jos alakouluun valuu asenne, jossa väsyneet opettajat irtisanoutuvat kasvatustyöstä odottaen että jokainen lapsi itse korren kekoonsa kantakoot, emmehän me enää luo yhtään minkään muunlaista maailmaa kuin kilpailuyhteiskuntaa, jossa vahvat kirjaimellisesti syövät hitaat.

Joten silläkin uhalla, että kuulostan akateemiselitistiseltä, kysynpähän vaan: miten rikki demokratian oikeasti täytyy olla, kun maamme korkein sivistyneistö, yliopistolaiset, käyttäytyvät sen edessä kuin pahaiset kakarat, kuin kaikenmaailman tusinakokoomuslaiset, joita ei erota perussuomalaisista, kuin kaikki ne sijoitusjäbyt, joiden mielestä tiedettä ei oikeastaan edes tarvitse ottaa vakavasti, koulut voi jättää kesken, kaiken voi tuhota, kunhan vain on handsdown eeppisintä pöhinää, allokointia, annualisoituja synergiaetuja ja effektiiviset tuotot vetämässä vähän nannaa äijille. Ai niin, mutta. Hehän ovatkin businesmiehiä, eivätkä yliopistolaisia. Muutosjohtajia. Ammattijohtajia. Maakuntajohtajia. Ihmisiä, jotka ajattelevat, että kunnioitus otetaan, ei saada, kuten Kuusela kirjoittaa. Eli kirjaimellisesti; juuri niitä aikamme suurimpia twitter-räksyttäjiä, jotka teoillaan ja toisten tekojen mitätöinnillä keräävät yhteiset varat omaan sijoitussalkkuunsa kenestäkään muusta mitään välittämättä.

"Koulutusta, sivistystä ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun halutaan ylittää työelämän tai nykyisen talousjärjestelmän tarjoamat mahdollisuudet tai sen asettamat rajoitteet ja vaatimukset. Korkeinta tutkimusta ja yliopistoja tarvitaan silloin, kun nykytodellisuutta halutaan korjata sellaisella tavalla, joka ei suhtaudu välinpitämättömästi toimintansa inhimillisiin ja ympäristöllisiin seurauksiin. Tutkimuksen ja koulutuksen tavoitteena on oltava muutos ilman hajaannusta ja sekasortoa, ilman ympäristön ja ihmisyhteisöjen kärsimystä. Emme tarvitse yliopistoja, jos ne pyrkivät tekemään saman kuin inhimillisiä ja ympäristöllisiä katastrofeja tuottava työelämä, talousmalli ja kulutuskulttuuri. Tarvitsemme niitä kääntääksemme tämän kehityksen."

Kuuselan Syytös on kahdentoista esseen kokonaisuus, joka syytää, suoltaa ja syyttää. Se on terävä, ja jokaisen, joka koskaan on saanut nauttia esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen yleissivistävästä luonteesta ja demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan eduista, täytyisi lukea se. Kuusela on kaiken tämän kovaääninen puolustaja, mutta maassa, jossa vahvin hiljentää sen, kuka yrittää pitää säännöistä kiinni, Kuusela tarvitsee huomattavasti laajemman, rohkeamman ja solidaarisemman joukon taakseen. Syytös näyttääkin hyvin vahvasti mitä tapahtuu, kun oikeutettu kritiikki kehystetään valitukseksi ja kritisoija hulluksi akaksi, se näyttää miten valta toimii ja miten vinossa se tällä hetkellä on. Ja ennen kaikkea, se näyttää miltä hyvien hiljaisuus kuulostaa.

x

Kuuselan on suomentanut puolisonsa kanssa hopi-heimon sanonnan, joka muistuttaa, että "me olemme ne, joita olemme odottaneet." Ei ole ketään ulkopuolista, joka tulee ja pelastaa. On vain me, tässä ja nyt.

TAITEEN HISTORIA (ILMAN MIEHIÄ)

KATY HESSEL : 

TAITEEN HISTORIA ILMAN MIEHIÄ

512s.

Nemo 2024

Alkuteos: The Story of Art Without Men, 2022

Suomennos: Sini Linteri

Pyydetty arvostelukappaleena

Jonkin määritelmän mukaan taiteeseen ja taiteilijuuteen kuuluu vahvasti sekä taiteen tekniikoiden että taiteen historian, sen suuntausten, vaikutteiden, pioneerien ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tunteminen. Näin tulkiten esimerkiksi saksalaisen taaperon värikylpyteoksia ei voi pitää taiteena vaan ennemminkin internet-ajan ilmiönä, olkoonkin että niistä maksetaan jo kymmeniä ellei jopa satojakin tuhansia euroja. Mutta onko taide taidetta, jos taidehistoriasta, sen pioneereista alkaen tuntee vain yhdenlaiset ihmiset: valkoiset miehet ja heidän hengentuotoksensa?

Tämä kysymys herää vahvana mieleen, kun luin arvostelukappaleena saamaani, keväällä Sini Linterin suomentamaa ja Nemon julkaisemaa Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä -teosta, joka tarjoaa lähes ensi kertaa laajan, yli viisisataasivuisen katsauksen taiteen historiaan, jossa kerrankin keskiössä on muutkin kuin miehet. (Tai no, suoraan sanoen, naiset, sillä taiteen ja taidehistorian tutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tunnistaisi binäärin ulkopuolelle jääviä tekijöitä, ja onhan sukupuolen moninaisuudelle toisaalta saatukin sanat vasta viime vuosikymmenen aikana laajempaankin käyttöön.) Taide kun on – ja on aina ollut – niin paljon enemmän kuin mitä viime vuosisatojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat antaneet ymmärtää: se on täynnä naisia, naisten luomaa, naisten opettamaa, naisia eturintamissa. (Toki olosuhteet, misogynia, naisten asema ja lastenhoitoon katkennut taiteilijuus tekee heistä harvalukuisempia, mutta se ei tarkoita, ettei heitä olisi ollut.) Naisten taiteilijuus on kuitenkin historian saatossa pyritty lyömään alas, kuvaamaan "söpöksi puuhasteluksi" tai harrastajaksi, mutta kun joukkoon mahtuu miehiäkin taitavampia tekijöitä, on aikalaisetkin joutuneet myöntymään, että kyse on jostain muusta, kyse todella on taiteilijuudesta, tasaveroisesti miesten kanssa. (Tämä tosin ei estä nykymiehiä jättämästä silti näitä aikanaan arvostettujakin taiteilijanaisia pimentoon kokoelma- ja historian kirjoja kirjoittaessaan, mutta se nyt tuskin yllättää yhtään ketään. Historia on aina kirjoittajansa näköistä, joten miltäpä se muulta näyttäisi kuin mieheltä, joka tarinaansa on yhteiskunnan rakenteiden myötä aina helpommin päässyt kertomaan.) Naiset ja taiteilijuus on siis jo vuosisatoja vahvasti olemassa ollut ilmiö, ja sellaiseksi Hessel sen muiden muassa tällä taidehistoriakirjallaan myös paikoilleen junttaa. Eikä kyse ole vain siitä, että myös naiset tekivät, vaan hyvin laajalti siitä, että naiset tekivät myös aktiivisesti toisin kuin miehet.

Tämä tulee erityisen hyvin esiin kahdessa Artemisia Gentileschin teoksessa, kun niitä tarkastellaan aikalaismiesten tekemien versioiden kanssa rinnakkain. Teosparissa Judith surmaa Holofreneen Gentilechin työn vasemmalla puolella nähdään Caravaggion kuuluisampi versio (kuvapari linkin takana), ja toisessa kaksikossa taas voidaan vertailla Gentilechin versiota teoksesta Susanna ja vanhimmat vaikkapa tähän Guercinon tai tähän Tintoretton versioon. Judith-kuvaelmissa Gentilechi on tehnyt oman version vanhan testamentin tarinoinnista, jossa juutalaisleski Judith tosiaan pelastaa oman kansansa surmaamalla vihollispäällikön Holofreneen. Kun kuvia katsoo rinnakkain, Caravaggion versiossa Holofrenes on kuitenkin se aktiivinen ja voimakas toimija, ja Judith katsoo häntä lähes säikähtäneenä, passiivisesti oman veritekonsa mieskatseen hempeänä kohteena. Gentilechin versiossa Judith taas on nimenomaan se aktiivinen toimija, se, joka raamatun tarinassakin päämäärätietoisena kuvataan. Gentilechin Judit palvelijansa kanssa ovat aktiivisia toimijoita, ja vihollisarmeijan päällikö Holofrenes todella sen viekkaan juonen uhri, jonka Judith on hänen päänsä menoksi virittänyt. Ja sama tosiaan toistuu toisella tapaa Gentilechin Susanna-kuvauksessa: siinä missä Guercino ja Tintoretto kuvaavat kylpynsä kesken ahdistelluksi joutuneen Susannan viettelevänä ja ikään kuin jopa tirkistelystä nauttivana passiivisena katseen kohteena, nostaa Gentilechin Susannan – teoksen naisen – kokemuksen ahdistuksineen työnsä keskiöön.

Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten naiset on tavattu taiteessa kuvata. Koska Gentilechin oli nainen, hänen työnsä jäivät marginaaliin, vaikka hän toki arvostettu onkin. Gentilechin versio on kuitenkin vain yksi kymmenistä, ja jos kaikki muut toisintavat mieskatseen voimalla kuvattua passiivista naiskuvastoa, ei yhden naisen panos vielä riitä muuttamaan laajempaa narratiivia. Ne herättävät kuitenkin miesten tekemien versioiden vierellä yhden historian oleellisimmista kysymyksistä: jos emme olisi katselleet jo vähintäänkin 1600-luvulta saakka naisista näitä miesversioita, missä tasa-arvo, muiden kuin miesten toimijuus ja sukupuolikuvastomme olisikaan 2020-luvun länsimaissa? Toki voi aina yrittää käyttää korttia siitä, että miesten versiot olivat aikansa kulttuurin tuotteita, mutta niinhän oli Gentilechinkin? Argumentti hajoaa siis palasiksi omaan mahdottomuuteensa, jos tarkastelemme vain yhden, kapean ihmisryhmän ajankuvaa. Ja juuri siksi nämä historiaa täydentävät taidehistoriakirjatkin ovat edelleen arvokkaita ja jopa ehdottomia vielä tässäkin ajassa, jota jollain tapaa olemme modernina tottuneet pitämään.

Hessel muistuttaa itsekin, ettei kyse ole siis mistään tarkoituksesta korvata aiempaa taidehistoriaa, vaan nimenomaan laajentaa se vastaamaan sitä todellista moninaisuutta, joka taiteessa on vuosisatojen aikana oikeasti vallinnut. Monet taiteilijanaiset aina 1600-luvusta tähän päivään ovat olleet yhteisöissään arvostettuja, merkittäviä tekijöitä, mesenaattien suosikkeja ja taidetta eteenpäin vieviä pioneereja, mutta kun historiaa on tavannut koota kansiin miehet, on historian kerronnastakin tullu vain ja ainoastaan miesten näköistä. Hessel argumentoi, että juuri siksi näitä kirjoja tosiaan tarvitaan, rinnalle, täydentämään, rinnakkain tarkasteltavaksi. Ja hän muistuttaa, ettei tämäkään matka ole todellakaan valmis: me tarvitsemme myös taidehistoriaan yhtä enenevissä määrin sekä tutkimusta että popularisointia mitä tulee rodullistettujen ihmisten, sukupuolibinäärin ulkopuolisten henkilöiden, kolonialisoitujen maiden alkuperäisväestön ja muiden marginaaliin siirrettyjen ihmisten taiteeseen. Taidekäsityksemme on hävyttömän eurooppakeskeistä, ja Hessel myöntää sen näkyvän myös omassa kirjassaan, sillä (taide-)historian tutkimus ei ole vielä tarpeeksi pitkällä näyttämään mitä muualla tehtiin joko ennen kolonialistisen riiston tai sen aikana vielä tähän päivään asti. Miltä näyttää esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan taidehistoria? Miltä tuntuu kapitalismin halpatyövoimana käyttämien Etelä-Aasian maiden taide? Milloin väli- ja eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen ja Australian alkuperäisväestön taide tunnistetaan taiteeksi, kun sitä ei kohdattaisikaan enää vähätellen "taidokkaana käsityöläisperinteenä", jossa teokset lähinnä eksotisoidaan länkkärille upeiksi unimaailmoiksi tai typistetään uskonnollisten riittien välineiksi. Mitä muuta Caravaggion tai Gentilechin raamatun kohtauksia kuvaavat teot sitten ovat, jolleivät uskonnollisten riittien välineitä?

x

Tätä Hesselin teosta lukiessa saa lempeän muistutuksen siitä, että vaikka konservatiiviset arvot, seksisti, naisviha ja rasismi jyllää maailmanlaajuisestikin politiikassa (ihan myös jokaisten "sivistysporvarien" täydellä hyväksynnällä), mennään kulttuurin alalla sentään eteenpäin. Otetaan mukaan syrjään siirrettyjä, kirjoitetaan historiaa vastaamaan sen todellista moninaisuutta, luodaan turvallista, eheää ja inklusiivista tilaa, jonne jokainen mahtuu keskustelu keskustelulta paremmin. Ja toisaalta – tämän huomioonottaen eipä lie ihme, että juuri kulttuuri (ja korkeakoulutus) on niitä aloja, joita vastaan konservatiivit hyökkäävät. Ei kyse ole siitä, etteivätkö he ymmärtäisi mitä kulttuuri on, päinvastoin he ymmärtävät hyvinkin. Eheys ja moninaisuus on niin suuri uhka, että he mieluummin tuhoavat sen kuin antavat tilaa kenellekään muulle kuin itsensä näköiselle. 

MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

VEIKKA LAHTINEN & PONTUS PUROKURU:

MIKÄ INTERNETIÄ VAIVAA?

264s. 

Kosmos 2024

Saatu arvostelukappaleena

Internet – ja erityisesti sosiaalinen media – mietityttää, puhututtaa, huolettaa ja laittaa jopa moraalipaniikit liikkeelle: meillä on yhtäältä takana eurovaalikampanjakevät, jossa erään puolueen hyvinkin näkyvän ehdokkaan suurin kärki oli pyrkiä kieltämään sosiaalinen media nuorisolta ja toisaalta pari päivää sitten Hesari julkaisi jälleen yhden vauvakatouutisen, jossa syyksi esitettiin, yllätys yllätys, sitä, että ihmiset ovat vain kännyköillä. Sosiaalinen media vaikeuttaa keskittymistä, viestipalvelut kilisevät jatkuvasti ja suoratoistomediat nappasivat piratismin markkinaraon haltuunsa. Kuka meitä ja meidän halujamme oikein ohjaa, ja olemmeko tosiaan vain aivottomia lampaita, joita tulisi hallinnoida ylhäältä kun emme parastamme ymmärrä? Ja ratkaisisiko aikuisten somekielto lisääntymispulmat? Tätä ensimmäistä lähti selvittelemään Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru kevään uutuuskirjassaan Mikä internetiä vaivaa, joka on mainiota jatkumoa kaksikon aikaisemmalle Mikä liberalismia vaivaa -teokselle.

Mikä internetiä vaivaa? -tekstikokoelma nivoo yhteen pinon internetiä eri kulmista käsitteleviä tekstejä, laajan käsitekirjaston sekä vielä loppusanat tekoälystä tutkija Mikael Brunilalta. Kirjaa voi lukea konkreettisena esseekokoelmana tai vaikkapa välipaloina sieltä täältä; itse vietin kirjan kanssa koko kesän aina toukokuusta asti, mikä ehkä hieman leimasi hajanaisuudessaan lukukokemustani. Mutta se menee minun, ei niinkään kirjan piikkiin, luulisin. Sen verran tiivis ja Lahtinen & Purokuru -parivaljakon muuta tuotantoa kirja noudattelee niin laatu- kuin syvyystasoltaankin. (Eli esim. Mikä meitä vaivaa? -podcastia kuuntelemattomille avaan, että tämä on siis kehu. Lahtinen & Purokuru esittelevät, taustoittavat ja ehdottavat, välillä vähän meinaavat karata ratkaisemaankin, mutta jättävät pääosin ratkaisut kollektiivisemman vastuun varaan. Kun vain malttavat!)

Koska oma lukukokemukseni on irrallinen, tässä muutama "irrallinen" ajatus kirjan teemoista: 

1. Kirjan teksti Hämärä tietokanta pysäyttelee enemmänkin internetissä elämäänsä viettänyttä. Lahtinen ja Purokuru käyttävät hämärän tietokannan käsitettä kaiken sen internetistä etsittävän ja googlattavan tiedon rippeiden laajempana kokonaisuutena, jonka joku vaivaa nähdessään voi murusia yhdistellessä lähes meistä kestä tahansa kursia yhteen. Herättelevä osuus ei kuitenkaan ollut se, että niin voi faktuaalisesti tehdä, vaan se, että koska niin voi faktuaalisesti tehdä, omaksumme jo valmiiksi vahvan itsekontrollin, jolla pyrimme varmistamaan, että tieto on meidän itsemme kannalta mahdollisimman suotuisaa. Se toki on ymmärrettävää, sillä onhan internet yksi iso CV, eikä varmaan ole jäljellä montaakaan rekryä tekevää henkilöä, joka ei vähintään haastateltaviaan netin hakukoneilla etsisi. Ongelma muodostuu kuitenkin sisäistetyn tietokannan ylläpidon kontrollissa: mitä tietoisempia olemme, että kaikkea mitä olemme koskaan sanoneet, voidaan käyttää meitä vastaan, sitä suurempi kynnys meistä itse kullakin on ottaa poliittista kantaa, ilmaista omaa seksuaalisuuttamme, olla solidaarisesti sorretun puolella ja se voi jopa rajoittaa mielipiteen ilmaisua. Hämärän tietokannan tuottama hallinta yksilöllistää ihmisen ja saa meidät varovaisiksi, rajoittamaan riskejä ja olemaan mahdollisimman poliittisesti korrekteja – eli siis mahdollisimman mauttomia, hajuttomia ja värittömiä ajassa, jossa vain vastarinta ja vahva toiminta voi haastaa nykyistä järjestelmää. Vastauksen ei siis pitäisi olla se, että rajoitamme ja kontrolloimme itseämme enemmän vaan se, että teemme sitä todella paljon vähemmän, jolloin kaikki uskaltaisivat ilmaista itseään, kaikki olisivat poliittisesti aktiivisia, kaikki menisivät riskejä päin, eikä tätä tietoa enää voitaisi käyttää yhtä yksittäistä internetkäyttäjää vastaan. 


2. Ajatus, jossa kännykät ja sosiaalinen media kiellettäisiin kokonaan alle 16-vuotiaille on sekä absurdi että naurettava. Se pohjaa nimittäin suureen ajatusharhaan, jossa kuvittelemme, että on jokin maaginen, yhteisesti määriteltävä ikä ja valmius alkaa käyttää jotain laitetta, ja se valmius tulisi vaikka siihen asti oltaisiin eletty tyhjiössä. Eli käytännössä siis niin, että kun vasta 18-vuotias saa varmasti aivan perustelluin perustein ajaa autoa, mutta olisi silti ollut myös täyskielletty paitsi matkustamaan aiemmin autoilla myös näkemään liikennettä. Populismin ja moraalipanikointiin perustuva puhelinten ja sosiaalisen median täyskielto on siis maailma, jossa asioita ei opita rauhassa koko elämää, turvallisessa ympäristössä turvallisten aikuisten ohjauksessa, vaan kontrolli, säännöt ja toimintatavat opittaisiin ainoastaan omaan aivokehitykseen perustuen. Todellisuudessa ajokorttivertausta mukaillen liikenne tulee kuitenkin lapselle tutuksi pienestä taaperosta asti, kun teitä ylitetään yhdessä huoltajan kanssa, matkat taitetaan joko jalan jalkakäytävillä tai turvaistuimissa auton takapenkillä. Kun lapsi saa kasvaa yhdessä aikuisen kanssa turvalliseen tapaan käyttää jotain laitetta, on kyse autosta tai puhelimesta, liikenteestä tai sosiaalisesta mediasta, oppii hän tarvittavan nimenomaan käyttämällä ei kieltämällä. Ja kyllä – kuten liikenteessä sattuu jatkuvasti onnettomuuksia, ylilyöntejä ja uhkarohkeaan käytökseen pohjautuvia kuolonkolareita, sattuu ja tapahtuu myös sosiaalisessa mediassa. Mutta liikenneonnettomuuksia ei estetä kieltämällä vaan valistamalla ja tekemällä asioita turvallisiksi. Ja ennen kaikkea: sääntelemällä ja rajoittamalla. Vaatimalla autoteollisuutta tekemään autoista turvallisempia. Asettamalla turvavyöpakkoja. Sakottamalla autoa tappovälineenä käyttäviä, ei auton alle jääviä.


3. Ehkä meidän vauvakatoa ei vaivaakaan kännykät vaan itseasiassa yhteiskunnan raunioituminen? Me itseasiassa haluamme mieluummin omaa aikaa kuin lapsia tässä maailmantilassa, ja tämä maailmantila selittää todellisuudessa sitä haluttomuutta huomattavasti enemmän kuin mikään muu. Lahtinen ja Purokuru argumentoivat halujen virtoja ja sitä seuraavaa pääoman kulkua tästä näkökulmasta: sen sijaan, että internet itsestään olisi aiheuttanut nykyään tilaa vievää masennusta ja alakuloa, nykyinen pätkätöiden, epävarmuuden ja romahduksen partaalla olon tila vain kuljettaa masennuksen ja alakulon sinne missä me eniten olemme. Eli siis loogisesti internetiin, sosiaalisen median eri kanaville. Niinpä internetin demonisoinnin sijaan olisi huomattavasti oleellisempaa kiinnittää huomiota sisältöön, mikä siellä milloinkin trendaa. Ja siis kun tarkoitan kiinnittää huomiota, tarkoitan, että suhtautua kiinnostuneen analyyttisesti. Se, että nuoret kuvaavat toisiaan kiusaamassa heikompia, ei ole uusi ilmiö. Se vain tuli esiin, kun aikuisillakin on pääsy kanaviin, johon videot julkaistaan. Se, että naiset kärsivät ulkonäköpaineista ja ihmiset vertaavat itseään toisiinsa ahdistuneisuuteen saakka, on ollut olemassa ihan jo siellä internetittömässä 80-luvun lapsuudessakin, nyt se vain on meidän kaikkien nähtävillä. En kiellä, etteikö netti ja sosiaalinen media varmasti antaisi monille ilmiöille vähintään ekstrakierroksia, ja korostaisi asioita mittasuhteisiin, joihin ne ei analogisessa maailmassa pääsisi, mutta silti: me ihmiset kaikkine haluinemme, tarpeinemme, epävarmuuksinimme ja ahdistuksinemme teemme internetin, ei se meitä. Aivan varmasti puhelimenkäyttöaika ja lapsettomuus korreloivat. Mutta kuten kaikki tilastotieteen alkeita ymmärtävät tietävät: korrelaatio ei tarkoita vielä kausaatiota, eli vaikka kaksi asiaa on yhteydessä toisiinsa, se ei tarkoita, että ne selittäisivät toisiaan. Minäkin olen eniten puhelimella ahdistuneena, mutta ruutuaikani on tippunut murto-osaan kesän aikana, kun olen ollut lempeä, onnellinen, tasaisessa tilassa. Eikä sillä ollut mitään tekemistä internetin ja sen sisällön muuttumisen kanssa. Eli jos haluatte ihmiset pois internetistä, tarjotkaa parempaa arkea, solidaarisempaa ja pehmeämpää todellisuutta. Ei kepeillä ihminen ole ennenkään yhtään mistään luopunut, päinvastoin. 

Palaan vielä lopuksi Lahtisen & Purokuron teoksen johdantoon: "Jos internet olisi pelkästään esimerkiksi valvontakapitalistinen koirakoulu tai mielenterveyden teurastamo, se tuskin pysyisi käynnissä niin tehokkaasti kuin se pysyy. Tuomitsemisen ja netinräjäyttämisfantasioiden sijaan tehtävänä on internetin mielekkäiden juonteiden vapauttaminen pääoman ja alistavan poliittisen hallinnan vallasta."

Helmet-haaste 2024: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024 

KOULU JA ERIARVOISUUS

SONJA KOSUNEN, SARA JUVONEN, HEIDI HUILLA & MARJA PELTOLA (toim.) :

KOULU JA ERIARVOISUUS

280s.

Gaudeamus 2024

Saatu arvostelukappaleena

Millainen on 2020-luvun suomalainen koulu? Miten yhteiskunta ja koulu liittyvät toisiinsa? Kuka koulua käy, entä kuka päättää miten sitä käydään? Miten opetussuunnitelmat toteutuvat arjessa, ja onko siihen perustuva laadukas pedagogiikka edelleen kaikkien saatavilla? Jos ei, kuka sen ulkopuolelle jää? Miten yhteiskunnan tilastollisestikin todennettavissa oleva eriarvoistumiskehitys liittyy kouluun? Ja: Onko 1970-luvulla alkunsa saanut tasa-arvoa lisäävä peruskoulueetos tullut viimein päätökseensä, ja kasvatammeko me kouluissa itseasiassa kahden luokan kansalaisia, pärjääjiä ja pärjäämättömiä?

Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa alkuvuodesta ilmestynyt 11 lukuun jakautuva, vertaisarvioitu teos Koulu ja eriarvoisuus. 

x

Kuten blogini pitkäaikaiset seuraajat tietänevät, olen itsekin opettaja. Ensin varhaiskasvatuksen ope, sittemmin erityisopettaja ja nykyään koulututkija, väitöskirja-aiheenani aggressiivisena pidetty käyttäytyminen ja sen sosiaaliset rakenteet nykykoulussa. Koulu on valtava pakkolaitos, jota jokaikisen on lain velvoittamana kymmenen vuotta käytävä. Koulu koskee siis ihan jokaista, joko itsensä tai lastensa tai sitten oman työnsä kautta, kuten allekirjoittaneella. Koulu ei ole yhteiskunnasta irrallinen vaan itseasiassa sen hyvinkin keskeinen osa. Kun puhumme siis koulusta, emme voi olla puhumatta myös koulusta yhteiskunnassa. Sekä pahimmillaan että parhaimmillaan koulu on yhteiskunta, paikka, jossa lasten ja nuorten yhteiskunnallinen toimijuus joko juntataan paikalleen tai autetaan yhteiskunnallisesti sensitiivisen opettajuuden kautta täyteen potentiaaliinsa.

Kun puhumme koulusta, sekä koulua käyneet että koulussa opettavat tulevat ylikorostaneeksi nykyisessä kilpailu- ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa lähinnä sen akateemista, oppimissisältöihin painottuvaa puolta. Tämä on kuitenkin vain pieni siivu sekä opetussuunnitelmasta, perusopetuslaista kuin koulun arjestakin, ja etenkin koulutussosiologinen tutkimus on jo pitkään yrittänyt palauttaa koulua siihen kontekstiin, jossa sitä käydään: yhteiskuntaan, yhteisöihin ja yhteiskuntaluokkiin. Tähän samaan jatkumoon liittyy myös tämä uudehko Gaudeamuksen kouluteos Koulu ja eriarvoisuus. Koulu ei siis tosiaan pelkästään ilmennä vaan paikoin jopa tuottaa ja syventää eriarvoistumista. Miksi näin on ja mitä sille pitäisi tehdä, siihen Kosunen, Juvonen, Huilla ja Peltonen kumppaneineen pyrkii ottamaan tieteen näkökulmasta kantaa.

x

Julkisesta keskustelusta poiketen koulu on siis paljon muutakin kuin arvosanat ja se, miten lapset ja nuoret nykyään käyttäytyvät. Julkinen keskustelu heijastelee kuitenkin paitsi tämän kirjan, myös oman väitöskirja-aineistoni mukaan sitä ymmärrystä, miten myös opettajat työpaikkansa hahmottavat: akateemisten valmiuksien ja tulosten valossa. Jo kirjan johdannossa huomautetaan että, "yhteiskuntaluokittuneen eriarvoistumisen ymmärtämisen soisi kuitenkin olevan keskeinen osa opettajakunnan ja muun kasvatusalan ammattilaisten osaamista, koska on olennaista ymmärtää, millä tavoin erot oppilaiden koulutuspoluissa ja oppimisessa sekä opetusryhmien ja koulujen välillä noudattelevat yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja miten tämä tulisi ottaa huomioon opetuksessa". Koulu on siis valtava, monitasoinen ja tavoitteidensa kautta yhteiskuntaan limittyvä ja lomittuva vyyhti, jota on oleellista tarkastella yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Kosusen ym. kirja jakautuu aiheen tiimoilta kolmeen osaan: Kouluun ja kaupunkiin, kouluun ja nuoriin sekä kouluun ja aikuisiin. Ensimmäinen osio koostuu kahdesta segregaatiota avaavasta artikkelista, ja näyttää sen nykytodellisuuden, jossa lapsemme ja nuoremme kouluaan käyvät. Toinen osio taas keskittyy nuorten omiin näkemyksiin ja kokemuksiin erityisesti eriarvoisuuden keskellä: miltä tulevaisuus näyttää huono-osaisemmalla oppilaaksiottoalueella ja miten sitä hahmottaa niin keskiluokkaistaustaiset, korkean sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman taustoista tulevat oppilaat verrattuna heikko-osaisemmista taustoista tuleviin oppilaisiin? Miten osallisuus jakautuu kouluissa oppilaiden yhteiskuntaluokkataustan mukaan, entä miten moninaisella oppilaspohjalla varustettu koulu onnistuu sekoittamaan esimerkiksi etnisyyteen tai yhteiskuntaluokkaan perustuvia rajoja – vai onnistuuko se ollenkaan? Viimeinen osio taas avaa vahviten sitä, mitä me opettajat voisimme tehdä toisin paitsi päivittäisessä arjessa oppilaiden kanssa myös rakenteellisesti koulua uudistaessa ja sen ääneen lausumattomia normeja toistaessa. 

Koulu ja eriarvoisuus on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Koulueetosperinteeseemme on kuulunut ajatus siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa, koska meillä kaikilla on kuitenkin yhtäläiset mahdollisuudet käydä peruskoulua. Kun peruskouluun tarkennetaan kuitenkin lähemmäs ja yksityiskohtaisemmin, osoittaa sekä vanhempi että Kosusen ym. tuore tutkimus, ettei tämä oletus pidä tässä ajassa enää paikkaansa. Se eetos kuitenkin elää sen verran vahvana, että pahimmillaan oikeutamme sillä itsemme olemasta huomioimatta oppilaan taustaan liittyviä rakenteellisia tekijöitä. Mitä sitten voitaisiin tehdä toisin, ja kenestä sen muutoksen pitäisi lähteä? Aihe on syvä ja moninainen, päätöksen monesti poliittisia ja kansallisia, mutta koulu ei voi myöskään itse jäädä kädet levällään odottelemaan ulkoa tulevia pelastustoimenpiteitä.

Parhaan esimerkin opettajien toimivuuden merkityksellisyydestä Koulussa ja eriarvoisuudessa antaakin kirjan viimeinen luku, jossa Juvonen käsittelee yhteiskunnallisesti sensitiivistä opettajuutta. Hän hahmottelee teoreettisen lähestymistapansa paitsi Pierre Bourdieun sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kautta myös erityisesti Gert Biestan koulun kolmen ulottuvuuden, sosialisaation (koulun sosiaalistava ja käyttäytymisnormeja opettava tehtävä), kvalifikaation (koulun mitattavia taitoja opettava tehtävä) sekä subjektivikaation (oppilaan toiminnan valmiuksia tukeva tehtävä) kautta. Juvonen huomauttaa aiheellisesti, että suomalaisessa koulussa voidaan nähdä kvalifikaation ottaneen toisinaan liikaakin alaa koulun kahdelta muulta tehtävältä, ja sen lisäksi, että tulemme painottaneeksi lähes ainoastaan koulun akateemisia ja mitattavia taitoja opettavaa puolta, nimittää Juvonen kvalifikaation logiikaksi sitä toimintaa, jossa mitattavuus valuu myös sekä sosialisaation että subjektivikaation puolelle muodostaen niistä mitattavia osaamisalueita. Käytännössä tämän voisi siis nähdä tarkoittavan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että tiedostamme opettavamme oppilaalle paitsi koulun normatiivisia sosiaalisia sääntöjä ja toimijuuden taitoja, oletammekin niiden tulevan osittain annettuina ja alamme arvioida oppilaan omatoimista kykyä päästä näihin taitoihin niin sanotusti opettamatta. Tämä on oman, käyttäytymistä ja sen soveliaisuuden rajoja ja niihin liittyvää tukea tutkivan väitöstutkimukseni kannalta erityiskiinnostava näkökulma, sillä se haastaa ajattelemaan käyttäytymistä aivan uudella tavalla: sen lisäksi, että opettajat ovat koulussa se faktuaalinen auktoriteetti, joka määrittää (yhdessä yhteiskunnallisten normien kautta) oppilaan sopivan käyttäytymisen ja esimerkiksi aggressioenergian esiintyvyyden rajat, tulee opettajat toisinaan myös arvottaneeksi ja mitanneeksi oppilaan käyttäytymistä kvalifikaation logiikan perusteella. Niinpä oppilaan reaktio, oli kyseessä sitten reagointi toisiin koulutovereihin, epäselviin sääntöihin tai opettajan tunnetilaan, muodostuukin asiaksi, jonka perusteella oppilaan toimintaa arvioidaan määrällisesti. Reaktiivinen ja aggressiivisena pidetty oppilas onkin siis paitsi normatiivisesti väärin myös graaveimmillaan hyvin yksin oman tunneilmaisunsa hillinnän tukena, kun käyttäytyminen ulotetaan itsekseen opeteltavaksi taidoksi.

Kuten Juvonen huomauttaa, "kasvatustoiminnassa subjektivikaatio toteutuu pitkälti tasapainoilussa vapauden ja vastuun antamisen välillä" ja se pitää aina sisällään myös mahdollisuuden epäonnistua, kun taidot koetella omia ideoita ja harkintakykyä eivät ole vielä kehittyneet niin sanotusti koulun määrittelemälle optimaaliselle tasolle. Yhteiskunnallisesti sensitiivinen opettaja kuitenkin tunnistaa, että epäonnistuminen on osa toimijuuden harjoittelua, ja suhtautuu siihen lempeästi ja kannustaen, ei nöyryyttäen ja rankaisten. Kun oppilaalla on vielä lisäksi taustassa tuplasti enemmän lastia kuin keskiluokkaisella, korkean kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman taustasta tulevan valkoisen lapsen harteilla on, on opettajan erityisen tärkeä mukauttaa omat odotukset ja sosialisaation sekä subjektivikaation vaade yksilöllisesti oppilaan taustan ja taitojen kanssa sopivaan linjaan. Jos tämä taas jää väliin, muistuttaa Juvonen, että oppilaita arvioidaan heidän sosiaalisen (tai oma lisäykseni: tunnesäätelykompetenssien) mukaan, jolloin suurena riskinä on, että sosiaalisen taustan merkitys heidän koulupoluilleen voimistuu. 

x

Kirjaa lukiessani kuuntelin alkuviikosta tohtoriksi väitelleen, edellisen luvun kirjoittajan Sara Juvosen väitöstilaisuun, jossa hän sanoi oivallisesti, että kritiittinen katse kouluun on ainoa tapa viedä asioita eteenpäin. Kun vastaväittäjänä toimiva Antti Saari kysyi Juvoselta, mitä hän vastaisi opettajien voihkaisuun, että tämäkinkö minun pitää vielä jaksaa tehdä, Juvonen vastaa vapaasti muotoillen, että kyllä, meidän opettajien täytyy jaksaa ajatella työtämme. Sillä sen kummemmasta tässä ei kentällä toimivalle ole kyse, kuin paluusta perustyöhön. Paluu ajatteluun ja oman kasvatusnäkemyksen itsekriittiseen tarkasteluun: mitä minä opetan, ketä minä opetan ja millaisia tapoja ja arvoja minä opetuksellani siirrän eteenpäin. Se kaikki kuuluu jo nyt meidän työhömme, eikä käytännön kiireet ja resurssipulat ole keino väistää opetussuunnitelmiin ja virkavastuuseen kirjattua velvollisuutta olla tietoinen tasa-arvoasioista. Se, miten yhteiskunta taas muuttuisi yhtenvertaisemmaksi, enemmän ihmisyyttä kuin akateemisuutta painottavaksi, ei taas ole yksittäisen opettajan käsissä. Sitä työtä tehdään yhdessä - niin kenttää, tutkijoita, asiantuntijoita kuin poliitikkojakin vastuuttaen. 

Helmet-haaste 2024: 15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää

HALUATKO? PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

 

ELINA NIKULAINEN : HALUATKO? 

PIENI KIRJA SUOSTUMUKSESTA

269s. 

S&S 2024

Saatu arvostelukappaleena

Suomi astui valtiona viimein yhtä askelta lähemmäs nykyaikaa, kun uusi suostumusperustainen seksuaaliväkivaltalaki tuli voimaan Marinin hallituksen aikana (eikä nyt sitten ajatellakaan kuinka 1950-luku on joutunut soittelemaan jatkuvasti ja pyytämään purevalta orpo-hallitukselta asenteitaan ja argumenttejaan takaisin). Seksuaalinen väkivalta määrittyy siis lain edessä vahvemmin sen kohteen, uhrin, ei tekijän näkökulman kautta, ja se jos mikä on yksi tärkeimpiä aiheeseen liittyviä uudistuksia vuosikausiin. 

Mutta mitä suostumus siis oikein tarkoittaa? Miten se määritellään? Kuka suostuu ja mihin, miten pitävä kerran sanottu kyllä on ja voiko sen perua milloin tahansa? Tähän teemaan pureutuu Elina Nikulainen alkuvuonna julkaistussa teoksessaan Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta. Siinä hän käy läpi paitsi sen mitä suostumus tarkoittaa ja mitkä elementit kuuluvat siihen olennaisesti myös sen, mitä se ei tarkoita. Ja miksi elämme yhteiskunnassa, jossa ei'n sanominen ja ilmaiseminen on edelleen hurjan vaikeaa, eikä sen koskaan pidä olla siis vain yhden osapuolen vastuulla, mitä seksin harrastamiseen tulee.

Nikukainen jakaa suostumuksen oman käännöksensä avulla seuraavaan iskulauseeseen: se on kuin TATTI, kepeästi pystyssä ja helppo huomata. Suostumus on siis

Takaisin vedettävää

vapaasti Annettua

Tietoon perustuvaa

Tiettyä

Innostunutta

Nikulainen avaa jokaisen kohdan rauhassa ja selkeästi: takaisin vedettävä tarkoittaa sitä, että toiminnan saa lopettaa ihan missä vaiheessa tahansa, vaikka kerran olisi jo illan tai hetken kohdalla sanonut kyllä. Ei on siis ei, vaikka olisitte jo kaksin alasti, ja mieli muuttuu viime hetkellä. Vapaasti annetulla Nikulainen painottaa kirjaimellista suostumuksellisuutta, siis sitä, että suostumuksen saamiseen ei saa koskaan liittyä painostusta, vonkaamista tai toisen tunteisiin vetoamista. Myöskään nukkuva, sammunut tai muuten heikosti tajuissaan oleva ei koskaan voi antaa vapaata suostumusta. Tietoon perustuva suostumus pitää huolen, että ihminen tietää, mihin suostuu, millaisia seurauksia suostumuksella on ja että suostumusta saadakseen ei saa valehdella, jättää jotain kertomatta tai kertoa vasta myöhemmin (tämä voi olla toim.huom. myös naisen puolelta valehtelua, että käyttää ehkäisypillereitä, vaikkei käytäkään). Tietty syventää myös edellistä, sillä jos on sovittu vaikkapa kondomin käytöstä, sitä ei saa ottaa kesken pois tai syyllistyy seksuaalirikokseen. Tiettyys muistuttaa myös sopimuksen kertaluonteisuudesta: se, että kerran on tehty jotain, ei ole automaattinen lupa tehdä aina niin. Innostus liittyy vahvasti vapaasti annettavuuteen,  vilpittömään haluun ja aitoon suostumukseen.

x

Nikulaisen teos sekä alkaa että päättyy suostumuksen ja halun riemuihin, yhteisiin sopimuksiin, seksuaaliseen mielihyvään ja luottamuksen perusteisiin. Hän valottaa aihetta runsailla kulttuuriviittauksilla, ja käsittelee suostumusta ja sen puutetta etenkin elokuvien ja tv-sarjojen kautta. Näkökulma on oivallinen, vaikka se jättää kirjan kohderyhmän hieman hämäräksi – kun kulttuuriviittaukset ovat suunnattu pääsääntöisesti tällaisille 40 ikävuotta läheneville varhaiskeski-ikäisille ihmisille, en ole ihan varma saavuttaako ko. teos juuri sitä porukkaa, kuka kirjaa eniten tarvitsisi. Eipä sillä, ei se minullekaan, jo vuosikausia itseäni feministiksi tituleeranneelle itselleni ole aina aukotonta, helppoa tai auvoista pitää omista rajoistaan kiinni, ja taas toisaalta haluaisin ajatella, että nuorempi polvi taas on jo pidemmällä tämän asian suhteen. Paitsi okei, tuoreet asennemittaukset yhä konservatiivisemmasta nuorten miehen kasvavasta joukosta ei kyllä aivan tue tätä mutuilua, mutta sitten taas tarvittaisiin aivan toiset kulttuuriviittaukset kuin mitä kirja tarjoaa, otaksuisin. Niin tai näin, tällä näkökulmavalinnalla olen hieman huolissani siitä, tavoittaako tämä kirja heitä, kenet sen kaikkein kipeimmin pitäisi tavoittaa. Mutta ehkä se tavoittaa edes heidät, jotka tavoittaa heidät, jotka sen kannattaisi tavoittaa, joten toivoa on. Keskustelu ja kirja kerrallaan.

Osa kulttuuriviittauksista menee siis osin ohi eikä ehkä aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta on tässä teoksessa paljon timanttiakin. Nikulainen on ehdottomasti vahvimmillaan perustellessa sitä kulttuuria, joka on opettanut meidät vieroksumaan suostumusta, näyttänyt, miten (naisen) rajoilla ei ole väliä. Miten esimerkiksi stalkkaamiseen ja vainoamiseen perustuva väsytystaistelutrooppi antaa kuvaa siitä, miten naisen ei on aina lopulta kyllä, kun mies on vain tarpeeksi sitkeä, tai miten nuoren ja lupaavan miehen tulevaisuus on aina tärkeämpi silloinkin kun hän on seksuaaliväkivallan tekijä eikä sen kohde.  Lupaavia nuoria miehiä on meillä täällä Suomessa ihan tosielämässäkin: eräs juontaja on saanut seksuaalirikostuomiostaan huolimatta jatkaa mainoskanavan vakihahmona, onhan hän kiltti, katuva ja niin sympaattinen. Jääkiekkoa ammatikseen ennen pelannut, raiskaustuomion saanut henkilö sai taas ihan vasta julkisuudessa enemmän sympatiaa puolelleen kuin raiskauksen uhri – ja on niin kovin harmi, että tällainen potentiaalinen kansallissankari joutui joukkueensa irtisanomaksi, että monet hänen toverinsa tulivat aivan julkisuuteen asti puolustelemaan rikoksentekijää vedoten ”yhteen virheeseen” muuten niin hyvän jätkän elämässä. Ihmiset sukupuoleen katsomatta tahtovat asettua tarinassa lupaavan nuoren miehen, ei rikoksen kohteeksi joutuneen naisen (eikä muunsukupuolisen, saati toisen miehenkään) puolelle. Toki vankeusrangaistus ja uran (hetkellinen?) taukoaminen ovat jo rangaistuksia sinänsä, mutta vaikea kuvitella, että kukaan asettuisi samalla tapaa yhden talousrikoksen tehneen lupaavan nuoren naisen puolelle. Hän on saanut ansionsa mukaan, ja hyvä jätkä -tarinassa paikoin myös silloin, kun hän on raiskauksen uhri. 

Apple TV:n Bonnie Garmusin n romaaniin perustuvassa Lessons in Chemistry -sarjassa kuvataan vähän uusin silmin tätä juonikuviota: Elizabeth Zott on lupaava nuori kemisti 1950-luvun Amerikassa, mutta hänen jatko-opintonsa tyssäävät seksuaaliseen väkivaltaan ja kieltäytymiseen pyytää itse anteeksi rikoksen uhriksi joutumisesta. Näkökulma on tärkeä ja hieno, mutta se ei mene ihan tarpeeksi pitkälle: Elizabethin eheyttää mies, joka yhtäkkiä kunnioittaakin hänen rajojaan (hurraa toki sille!), ja kohtausta seuraavassa seksiin viittaavassa kohdassa trauma onkin yhtäkkiä tipotiessään. Kuvio on kaunis, siis se, että toki trauma paranee usein vastakokemuksilla, mutta kompastuu hieman omaan naiviuteensa; tarvittiin jälleen mies pelastamaan nuori ja lupaava nainen. 

Niin toki tarvitaankin - suostumuskulttuuri eheyttää paitsi rikoksen uhreja myös kaikkia muita rikoksen uhriksi joutumista pelkäävää. Miehiä tarvitaan raiskauskulttuurin murtamiseen, ihan erityisesti. Toki ihaninta Lessons in Chemistryssä tohtori Calvin seisoo maisteri Zottin rinnalla joka paikassa, ja se on  i h a n a a, mutta trauman syvyyden ja sen helpon ratkaisun välinen tasapaino ei ole aivan kunnossa, että ko. kuvion voisi purematta niellä. On siis pakko kysyä, että kenelle ko. raiskaus tehtiin? Viihteelle vai miesten voimauttamiseksi? Kuten Nikulainen kirjoittaa, ”väkivalta ja trauma ei oikeastikaan vain häviä. Vaikka väkivallasta ja sen todistamisesta voi selvitä, se ei tapahdu saman tien ja keho kantaa seurauksia vielä pitkään.” Siksi tämän näyttämättä jättäminen Lessons in Chemistryssa saakin juonikäänteen lopulta toimimaan itse itseään vastaan.

x

Mutta entäs miehet, kysyy aina joku kulman takaa ilmestynyt hahmo. Nikulainen vastaa topakasti,  että samalla jokaisen miehen pahin pelko on tulla syytetyksi raiskauksesta, mikähän lie jokaisen naisen pahin pelko voisi olla samassa skenaariossa? On ihan varmasti kamalaa, että koko ura ja elämä voi hajota rikossyytteen takia. Mutta olisiko kuitenkin kamalampaa, että se hajoaa rikoksen uhriksi joutumisesta? Ja että välttääkseen turhat syytteet voikin itseasiassa olla ihan vain, no, ihmisiksi? Tässäkin tarinassa kun pahiksiksi maalataan naiset, nuo katalat viettelijättäret ja kostajat, jotka milloin tahansa vaanivat syytöntä miestä kulman takana. Todellisuudessa tosin tällaista tapahtuu vain kerran 99 todellista tarinaa kohtaan. Samalla taas 500 000 naista joutuu vuosittain seksuaalirikoksen kohteeksi samalla kun vain 209 miestä tuomitaan teoistaan. Kumpikohan ilmiö siis lopulta on se, mistä yleisesti kannattaa pitää enemmän meteliä? Aina kun haluaa keskustella turhista syytöksistä, kannattaa muistaa Nikulaisenkin esiinottama fakta, että mies joutuu todennäköisemmin itse raiskatuksi kuin syytetyksi turhaan raiskauksesta.

x

Ein sanominen ei ole aina helppoa – minullekaan. Olen viimeisten vuosien aikana vedonnut huonoon elämäntilanteeseen, ettei tarvitsisi sanoa suoraan ei. Olen antanut toisen jäädä yöksi, koska en jaksanut enää kolmatta kertaa sanoa ei, kun toinen pyysi ja pyysi (ja vaikka "mitään ei edes tapahtunut", sain aamulla paniikkikohtauksen tyypin lähdettyä, enkä jatkossa kyennyt olemaan hänen seurassaan saamatta inhon väristyksiä, koska rajojani oli rikottu. Dumppasin ko. tyypin, mutta en saanut koskaan kerrottua miksi). Olen vetänyt kättäni pois ja seuraavaksi jo työntänyt kirjaimellisesti kyynärvarrella toista kauemmas kun hän on ilman suostumustani yrittänyt väkisin viedä kättäni haarojensa väliin. Huomaan kavahtavani aina kun mieheltä tulee kuvaviesti, enkä tiedä sen kontekstia. Silloinkin kun mies on hyvä ystäväni tai kumppanini, joista järjellä tiedän, etteivät he lähettäisi kuvia sukuelimistään pyytämättä siihen lupaa. Miellytän ja hymyilen, alistun ja väistän, etsin pakoreittejä, jotta ei tarvitse sanoa ei. 

Joten siksi ja kaikista muista maailman syistä: mikään, toistan, mikään, ei ole kuumempaa, seksikkäämpää ja kiihottavampaa kuin ihminen, joka kysyy lupaa koskettaa. Kertoo, että hänen tekisi mieli suudella minua, ja odottaa vastaustani ennen kuin suutelee. Kysyy mistä pidän, ennen kuin tekee asioita, joista arvelee minun pitävän. Kysyy haluanko, ennen kuin etenee seuraavaan vaiheeseen kosketuksessa. Ja mikään, toistan, mikään, ei luo seksiin parempaa, turvallisempaa ja vapautuneempaa ilmapiiriä, kuin täydellinen luotto siihen, että sen voi lopettaa ihan milloin tahansa. Juuri ennen aloittamista, heti aloittamisen jälkeen, jos mieli muuttuu. Vain täydellisen, vastavuoroisen vapaaehtoisuuden kautta nautinto on aidosti mahdollista.

Helmet-haaste 2024: 26. Kirjan nimessä on sana kirja